The Project Gutenberg eBook ofLukukammioThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lukukammio(Imperfectum)Author: Ragnar JosephsonTranslator: Aarni PenttiläRelease date: August 19, 2024 [eBook #74279]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKUKAMMIO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lukukammio(Imperfectum)Author: Ragnar JosephsonTranslator: Aarni PenttiläRelease date: August 19, 2024 [eBook #74279]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Lukukammio
(Imperfectum)
Author: Ragnar JosephsonTranslator: Aarni Penttilä
Author: Ragnar Josephson
Translator: Aarni Penttilä
Release date: August 19, 2024 [eBook #74279]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKUKAMMIO ***
(Imperfectum)
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Aarni Penttilä
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1923.
Palavat kammiot.Kirjasto.Kolme sukupolvea.Traditio.Tieteileminen.Ystävyys.Typologi.Luonto.Murhattu Odysseus.
Uskollisuus.Omatunto.Lukeminen.Ensimmäinen painoarkki.Tieteileminen.Palavat kammiot.Erakko.Kummitus.Sydän.Yö.
Palavat kammiot.Vesiajoa.Nykyhetki.Kulttuurivallankumouksellinen.Suuri aikakausi.Runous ja tiede.Käsikirjoitus.Lukeminen.Tieteellinen luomistyö.Palavat kammiot.
Yliopistokaupungin monien muiden rakennusten keskellä seisoo eräs vähäinen hökkeli, Imperfektum. Ne lukuisat ylioppilaspolvet, jotka ovat eläneet ylioppilasvuotensa sen nojahtaneiden ja natisevien puuseinien suojassa, tuntevat nimen merkityksen. Heille tuo rakennus uskollisesti säilyttää muiston siitä ajasta, joka kerran oli, ja joka oli heidän vaikeimpansa ja parhaimpansa. Kun he joskus palaavat kaupunkiin ja tekevät toivioretkensä muinaiseen majaansa, huminoi se aika hiljaa heitä vastaan; vuodet täynnä etsintää ja unelmia, epäilyä, lyötä ja iloa. Ja jos he kuuluvat uskollisten parveen, syventyvät he hetkeksi opiskeluaikansa, ensimmäisten miehuusvuosiensa peruuttamattomasti menneeseen Imperfektumiin.
Muutamia piirteitä erään sen asukkaan elämästä tässä kerrotaan; ei hänen ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltansa, vaan kaikilta hapuilevilta vuosilta, joina hän koetti kypsyä tiedemieheksi. Ehkä herättävät hänen mietelmänsä, hänen tunne-elämänsä ja hänen keskustelunsa opinnoista vastakaikua sen piirin ulkopuolellakin, jonka kerran oli tapana kokoontua hänen ahtaaseen kammioonsa.
Hän kulkee hiljaisia katuja tänä iltana, alas ahdasta Linnankujaa, alastomien lehmusten reunustamaa joenvartta, kohti Islanninsiltaa, joka hiljaisena kaartuu yli kammitsoidun putouksensa.
Kaikki on äänetönnä, vain akkunain valot puhuttelevat häntä. Hän kuulee mitä ne sanovat hänelle, sillä hän tuntee melkein jokaisen lampun tehtävän tässä pienessä kaupungissa. Hän tietää, mitä kirjoja ne valaisevat, hän tuntee ne, jotka istuvat kumartuneina kirjojen ääreen.
Glasin talon ullakkokamarissa palaa, tänä iltana istuu siis Waern-ystävä, kreikkalainen, murtaen peistä antiikin draaman kuoron kehityksen puolesta; hänen teoriansa oli rohkea ja uusi, Jacob tuntee sen ja ihailee sitä. Punerva hohde säteilee keltaisen Ommelvakan alakerran akkunasta; Kantin puhtaan järjen kritiikki on alistettuna vähemmän puhtaan järjen kritisoitavaksi; Somzeliuksen hevosaivot koettavat löytää rakennelmasta heikkoja kohtia; jos hän tänä iltana keksii tuolta valtavalta virhepäätelmän, on hän huomenna suurmies filosofien joukossa.
Arkeologinkin valo 35:ssä on tänä iltana sytytettynä: Lind piirtää suurta Hälsinglandin muinaislinnojen karttaansa. Ja tuossa vieressä palaa valo: —sta päätteiset paikannimet lähenevät siis selvitystänsä, ja tuossa muuan: Puolan ja Ruotsin suhteet vv. 1704—05 ovat kirkastumassa, se näkyy loisteesta. Ja tuossa, ja tuossa, ja tuossa! Johannes-evankelistan jumalusko palaa liekki yhä kirkkaampana, muinaisranskan con-prefiksi saa yhä useampia merkitysvivahduksia, ja Tegnérin poliittinen runous viskoo säteinä valoa pienestä ikkuna-aukostaan.
Kun hän näin siinä kulkee, syntyy hänessä jokin tunne; ei hän tiedä nimittäisikö sitä kunnioitukseksi vai rakkaudeksi vai kiitollisuudeksi. Mutta häntä ylentävät kaikki nämä pimeitten kujien loistavat kammiot, tiedonjanon-, nuoruusunelmien-, totuudenjanontäydet. Hänestä tuntuu, että nämä pimeässä palavat pisteet kerran suurenevat ja kerääntyvät isoksi aamunsarastukseksi, joka virtaa yli hänen maansa. Tunnista tuntiin, vuodesta vuoteen hänen toverinsa istuvat keräten heltiämättömän kärsivällisesti sen koitteen polttoaineita. Elämänjanoiset pojat vangitsevat nuoren voimansa huoneeseensa; se uhrataan virittämään valoa yhä voimakkaammaksi. Kuinka hän kunnioittaakaan tätä nöyrää uutteruutta, kuinka hän rakastaakaan sitä! Ehkä monikin liekki sammuu ravinnon puutteesta, ja monesta ei kai ole säteilevä paljon valoa. Mutta jok'ainoa koettaa toki kykynsä mukaan tulla siksi lähteeksi, josta pulppuaa uutta tietämystä, uutta tietoa, uusi totuus.
Kokonainen sukupolvi, hänen omansa, istuu tänä iltana valvoen lamppunsa ääressä. Hän kuulee sen hengityksen, hän tuntee sen valtimonlyönnin, hän näkee sen etsivät, kirkkaat, tiedonjanoiset silmät sädehtimässä vastaansa. Tälle suuren tasangon, suuren maan, suuren maailman kurjalle läikälle he ovat kokoontuneina, hänen ystävänsä, hänen toverinsa, he jotka kerran, puolustavat oikeutta, puhdistavat uskontoa, lääkitsevät haavoja ja opettavat totuutta. Hän on ylpeä heistä, näistä kamppailevista nuorukaisista, hän luottaa heihin. Hän haluaisi yhdellä ainoalla suurella lämmittävällä syleilyksellä selittää hellyytensä heitä kohtaan, heidän ankaraa vuosien mittaista uutteruuttaan heidän hapuilevia, valoisia toiveitaan kohtaan.
Hän itse on muuan heistä. Hänen rintansa laajenee kiitollisena siitä, että hänkin on saanut kuulua tähän pieneen hiljaa palavaan parveen. Hän tietää, että hänessäkin on sellainen kyven, joka saa ravintonsa hänen verestään, joka on kasvava hänen työstänsä, ja josta kenties on kerran tuleva uuden päivän kirkas säde.
Hän menee kotiinsa. Hän menee ahtaaseen, pimeään, ihanaan huoneeseensa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjansa ääreen.
Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton. Kirja seisoo hyllyllänsä, otetaan alas sieltä päiväksi, asetetaan takaisin vanhalle paikallensa, siihen samaan koloon, jossa se on seissyt vuodet kaiket. Tuoli seisoo kerran saamallaan kohdalla, muuan mies tulee ja istuutuu sille, sille samalle tuolille, jolla hän on istunut vuodet kaiket. Ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi, ja valo sammutetaan ja portti suljetaan ja portti avataan ja valo sytytetään. Ja kirja otetaan alas ja mies lukee, ja kirja pannaan paikoillensa, ja aika vierii hiljaa, hiljaa, tapauksettoman hiljaa.
Jacob on tullut mieheksi ja saanut tuolin ja kirjan, jota hän lukee. Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy kolmekymmentä sivua neljässä tunnissa. Minne katoavat loput kymmenen sivua? Hän ei tiedä sitä, ne hiipivät tiehensä, pois huojuvien puiden puistoon, tiehensä joelle, joka kulkee kohti merta, joka virtaa mereen. — — — Hänen tuolinsa rasahtaa, professori vieressä käännähtää ja silmäilee häntä. Hän istuu hiljaa kuin hiiri, teroittaisiko hän kynäänsä? Ja hän iskee työhönsä jälleen, kaksi sivua selvänä, neljä, kymmenen sivua, tunti.
Päivät vierivät, toinen samanlaisena kuin toinen. Jacob lukee, kirja loppui; oh, niin monen monta kirjaa on hyllyllä odottamassa. Mutta Jacob lukee. Hän kiertää säärensä tuolin jalkojen ympärille, niin että lihaan leikkaa, nyt ei hän voi karata, hän haraa pitkää tukkaansa ja tarttuu siihen, nyt ei hän voi kääntää päätänsä. Hänen yläpuolellaan valoisa, korkea, vaitelias halli, hänen ympärillään vaiteliaat tutkijat, hänen edessään vaitelias kirja.
Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy viisikymmentä sivua neljässä tunnissa. Mistä ne kymmenen viimeistä sivua tulivat? Hän ei sitä tiedä, ne hiipivät hänen luokseen itsestään. Ne humajavat hänen luokseen mukanaan ihmeellisten lakeuksien, kirkkaiden, valokimmelteisten syvänteiden kangastuksia, joista hän ei ole mitään tiennyt.
Nerokas järjestelmä rakentuu kohti korkeuksia, yhä korkeammalle, korkeammalle. Kestääkö se? Nyt se horjuu, se kaatuu, hiljaa. Valtava avaruus kartoitetaan, tuolla ovat laaksot ja vuoret, nyt avautuu silmänkantamattomia näköaloja. Todistus terottaa nuoltansa, nyt se on valmis, viuhahtaen se lentää läpi ilman ja osuu: muuan portti vajoo maahan, ja uusi raikas ilmavirta tulvahtaa ulos. Tuolla sädehtivät kultaiset mahdollisuudet, minä pyydystän! Tuolla liploo lähde, minä juon! Tuolla huminoi sävel, minä kuuntelen! Enemmän, enemmän minä tahdon imeä mielikuvitukseni huokosilla, minun mieleni laajentuu, minun katseeni kantaa kauas, minun järkeni väräjää halusta.
Hän katsahtaa kirjastaan levähtääkseen. Hän näkee valkohapsisen naapurinsa, köykkyselkäisen, kuusikymmenvuotiaan köyristyneenä käsikirjoituksensa ääreen. Lapsenhymy väreilee vanhan kasvoilla, vapisevat kädet innostuvat, harmaat posket punehtivat. Nyt juopi vanhus nuoruuden lähteestä syvin, vilvoittavin siemauksin, nyt nauttii hän älyllisen humalan kristallista viiniä.
Hänen vieressään Jacob näkee nuoremman, pureutunut-ilmeisen oppineen. Hänen ohimonsa takovat kuin vuorta kiivetessä, hänen kätensä ovat nyrkissä, hänen rintansa työskentelee. Nyt koettaa hän ajatuksensa painolla murtaa pilviseinän edessään. Kuin keskitetyin hyökkäyksin iskee hän aukkoja pimeyteen, heilauttaa itsensä yhä korkeammalle jyrkällä pilvipeittoisella vuorenseinämällä.
Muuan nuorukainen istuu tuijottaen kuin äkillisen surun kohtaamana. Hän katsoo katsottuaankin samaa sivua aivan kuin hän ei kykenisi käsittämään sitä onnettomuutta, jonka nuo painetut rivit ovat tuoneet hänelle: hänen tieteellinen unelmansa on tuossa kirjan lehdillä murskattuna; se ajatus, jota hän vuosikausia on elättänyt, ja jolla hän kerran aikoi vallata maailman, se on tuossa jo, rikkaampana, mahtavampana, kuin mihin hänen voimansa milloinkaan olisivat kyenneet sen muovaamaan.
Ja Jacob tarttuu jälleen kirjaansa, ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi ja valo sammuu…. Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton.
Jacob oli ottanut tehtäväkseen tutkia, ketkä ennen häntä olivat kuluttaneet nuoruutensa Imperfektumin kammiossa. Rikkaasta, vaihtelevasta sarjasta kasvoi kahden hahmo yli muiden.
Toinen heistä oli valtiotieteilijä Severin Alin, nykyinen etevä valtiopäivämies ja ihailtu puolueenjohtaja. 80-luvun loppupuolella hän oli edes takaisin kuljeskellut näitä lattialankkuja ja iskenyt nyrkkiänsä näihin seiniin saadakseen ongelmat ratkeamaan. Ainoana näkyvänä muistona Alinin ajoilta oli puheenjohtonuijan varsi, joka myöhemmin oli sijoitettu ovenpieleen palvelemaan huomattavan epäkäytännöllisenä vaatenaulakkona.
Alinin voimakas nyrkki oli lukuisia kertoja puristanut tätä nuijanvartta vahvistaen ne suuret yhteiskuntaa mullistavat päätökset, jotka hänen kamarissaan oli tehty. Hän oli muodostanut valistuneitten ystävien kanssa liiton, jolla illoin oli salaisia kokouksia tässä oivasti suojatussa asunnossa. Johtajansa kaunopuheisuuden innostamana seura oli — nämä seinät ainoina todistajina — lakkauttanut prostitution, kohottanut työväenluokan aineellista ja henkistä tasoa, miinoittanut valtiokirkon ja viitoittanut ohjelman Ruotsin tasavallaksi. Nuoret älyniekat olivat kiiruhtaneet opintojensa leikistä Alinin kerhon vakavuuteen; siellä ei rakenneltu kekseliäitä tieteellisiä ilmalinnoja, vaan uutta, todellista yhteiskuntaa maan ja kansan siunaukseksi. Yhteiskunnalliset aatteet olivat valtoiminansa kuohuilleet ahtaassa huoneessa, mutta Alin oli istunut tyrskyjen keskellä kuin rauhallinen ja mahtava kallio.
Toinen asunnon edustajista, josta Jacob rakenteli kuvitelmiansa, oli Johan Almark niminen mies, nyt erään pienehkön maaseutulehden jo unohdettu toimittaja. Jacobin huoneessa oli hänestäkin eräs muisto; uunissa oli vielä jäljellä joitakin merkkejä niistä mielikuvituksellisista arabeskeista, joilla tuo lahjakas diletantti oli koettanut antaa rumalle huonekalulle onnistuneemman esteettisen leiman.
Almarkin loistokausi yliopistokaupungissa oli ollut vuosisatain vaihteessa. Hänen suuri, imevä katseensa leveälierisen hatun alla oli vanginnut parven hartaita ihailijoita ja ystäviä. He kerääntyivät hänen luokseen vapaisiin istuntoihin, joissa viljeltiin harvinaisia valaistusvaikutuksia, pöydällä kämmeköitä. Vanhemmat olivat tulleet sinne keskustelemaan suurkirjallisista uutisista, valittiin uusia neroja, tuomittiin kuolemaan entisiä. Nuoret olivat väräjävin äänin lukeneet kainot koelmansa ja odottivat vavistuksella Almarkin tuomiota. Hänen ihmeellinen katseensa oli heille vahvistanut, kannattiko jatkaa kirjallisella uralla vai eikö. Moni oli lähtenyt hänen luotansa varmana kutsumuksestaan, moni kunnianhimoiset toiveet murskattuina.
Hartaimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin Almark kähisevällä, mutta voimakkaalla äänellään itse oli esittänyt jotakin sellaista, joka oli saavuttanut hänen hyväksymyksensä. Oli vaistomaisesti tunnettu, että näinä iltoina uuden ajan runous juurtui nuoreen sukupolveen. Se runoilija, jota näin tulkittiin Almarkin piirissä, se joutui yhdellä iskulla suurten kirjoihin. Ja tätä huomattavaa kulttuuritapahtumaa pohdittiin ja naulittiin seuraavana päivänä kahviloissa ja kadunkulmissa.
Kaksi yliopistokaupungin elämän mennyttä vaihekautta Jacob näki ruumiillistuneina Severin Alinin ja Johan Almarkin hahmoihin. Yhteiskunnallisten mullistusten itämisajan, jolloin jokainen lahjakas ylioppilas oli yhteiskunnanparantaja, ja kaunokirjallisen kukoistuksen ajan, jolloin jokainen puolivuosi toi mukanaan ruotsalaisille kirjamarkkinoille jonkin kiihkonumeron, ja jolloin jokaisesta kalpeasta ja pitkätukkaisesta nuorukaisesta uumottiin uutta lyyrikkoa.
Vaan Jacobin huone ei enää ollut ei yhteiskunnallisten enempää kuin esteettistenkään väittelyjen polttopisteenä. Yhteiskunnan uudistus oli kauan sitten poistettu keskustelun päiväjärjestyksestä. Uudet sosiaaliset aatteet olivat tulleet toteuttamisen runottomalle asteelle ja samalla menettäneet niiden nuorukaisten huomion, jotka halusivat liikkua uusin, rohkein ajatuksin, eivät kunnallishallinnon tai valtakunnanhallinnon murheellisen käytännöllisin kysymyksin. Ja esteettisienkin kysymysten ympärillä oli Jacobin ja luultavasti myös muitten huoneissa sangen hiljaista. Syy oli kyllä mutkaton: ei ollut enää suurta uutta kirjallisuutta, josta olisi voinut murtaa mielipiteitä. Joskus ehkä kainosti yritettiin keihästää joku uusi runoilija, mutta sellainen yritys toistettiin haluttomasti. Ja tämä kirjallisen elämän autius se synnytti selkeäpiirteisen epäilyn jokaista omassa piirissä syntynyttä lyyrillistä koetta kohtaan. Enää harvoin kuultiin pikkuhuoneissa jonkun lukevan runoa; romanttisten valojen sijalla oli häikäisevä sähkö; niin, jopa tukkakin jo leikattiin.
Mutta pohdiskelu ei silti ollut tyrehtynyt Jacobin huoneessa. Niihin seiniin, jotka vuosikymmenet olivat vastanneet niin intohimoiset aallot, murtui yhä niinkuin ennenkin vaahtoharjoja. Huone oli siinä määrin kyllästetty tupakalla ja henkisesti palavilla aineilla, että jos siellä oli edes kahdetkin aivot yhtaikaa, leiskahti tuli.
Nyt kiisteltiin — tieteestä. Ennen oli opiskeluvuodet käytetty tutustuen yleisesti sellaisiin kysymyksiin, jotka liikkuivat ilmassa; nyt tultiin jo muutamassa vuodessa ammattimiehiksi, jonkin tieteenhaaran spesialisteiksi ja siihen syvennyttiin kaikin voimin. Tieteellinen organisointi oli suoritettu niin kiinteästi, että tulokas heti sai paikkansa rivistä alimman asteen tutkijana, mutta kuitenkin tutkijana. Enää ei oltu liber studiosuksia, oltiin ammattimiehiä.
Ja ammatista puhuttiin. Riitaannuttiin eriävien metodillisten käsitysten vuoksi, toinen murhattiin jonkin tutkimuksen vuoksi. Kartoitettiin toisen järjestelmän harhatiet, analysoitiin ainesten kokoamisen tekniikkaa, ainesten käsittelemisen ongelmaa. Puhuttiin arkistoista, opettajista, kirjastoista, hypoteeseista. Seulottiin toisasteisen lähteen totuusarvo, typologisen sarjan todistusvoima, päiväyskoje, influenssiteoria, pragmaattinen historiankäsitys ja mekaaninen kehitysoppi.
Pujeenjohtajannuijasta oli tullut vaatteenripustin ja uunin arabeskit olivat kuluneet ja unohtuneet. Ei pystytetty uusia yhteiskuntia, ei luotu uutta taidetta. Oltiin niin pitkälle kuin kykyä riitti tiedemiehiä, ja niin pitkälti kuin aika salli puhuttiin tiedettä.
Muuan runokirja kaupungista lojui kirjakaupan ikkunassa, 'Ei myrskyjä vielä' niminen. Jacob poikkesi kauppaan ja osti sen. Hän odotti saavansa nähdä tästä pikku vihkosta edes pienen pilkahduksen omaa elämäänsä, toveriensa elämää.
Heti ensimmäisestä runosta hän ymmärsi, että otsake oli tarkoitettu ivalliseksi. Se ennusti, että myrskyt olivat nuoren tekijän elämässä tavallinen sää.
Se muutti Jacobin mietteliääksi, sillä hän tunsi näitten ylioppilasrunoilijoitten myrskyilmakehän: ylpeä tuomio porvarillisesta moraalista, mikä urheus, mikä rohkeus, ja kun se oli tehty: avomielinen paljastus niistä paljon sisältäneistä öistä, jotka nuoren runoilijan oli onnistunut hankkia muutamien vähäisten ruususten avulla.
Uudessa runokirjassa oli koko rituaali; runoilija vertasi laulaen itseään kevättuuleen, joka niin huolettomasti käsittelee kaikkia kaupungin tyttösjalkoja; hän kuvaili hellän muistavasti kaikki ne pikkujulkeat kolttoset, jotka hän oli tehnyt järjestysvallalle ja naisväelle. Hän pani runoksi kirjanpitäjäerotiikkansa pitkin, kainostelemattomin sanapinoin, vaatien, että nuo sinne tänne sirotetut sanat 'kevät' ja 'valkolakki' ja 'nuorukainen' pirskottaisivat ruusuntuoksua karkeuteen.
Mikä sitten noissa joka joulu ja kevät palaavissa tuotteissa tuntui niin loukkaavalta? Totta tosiaan, siveellistä närkästystä ei Jacob tuntenut. Hänestä tosin tuntui, että nuoren miehen kohdellessa huonosti nuorta naista pitäisi suhdetta katsoa erittäin yksityisluontoiseksi asianomaisten keskiseksi seikaksi. Ja jos nuori mies halusi antaa episoodille lyyrillisen muodon, niin kernaasti hänen puolestaan, kunhan ei soinnutus ollut aivan liian virheellistä. Ei, siinä oli jotakin kokonaan muuta. Tämä runoilija, nämä runoilijat ne esiintyivät koko nuoren opiskelevan sukupolven nimissä. Heidän runonsa ottivat päälleen pyhän ylioppilasien ilmeen, tuon kyynillisyyden ja sentimentaalisuuden kummitusmaisen ilmeen. Valkea ylioppilaslakki heitettiin uljaasti vinoon tyhmyyden ja raakuuden päälle ja pillitettiin kevätmyrskyistä ja kamppailevasta nuoruudesta ja murskatuista unelmista ja vietellyistä tyttösistä.
Oliko tällaisessa ylioppilaselämän kuvauksessa hituakaan totta? Oliko sillä oikeus puhua näin tuttavallisessa äänensävyssä 'meistä nuorista hupsuista'? Varmasti ei! Luonnollisesti oli pienessä opiskeluyhteiskunnassa poikia, jotka viettivät vapaan aikansa tuolla niin usein ylistetyllä tavalla. Oli pieni joukkio, joka oli uskollinen ns. ylioppilastraditioille, joka toisin sanoen eli ruumiillisille iloillensa ja saarnasi niistä. Heillä oli tehtävänsä, näillä nuorukaisilla ja he tunsivat vastuunsa. Sillä sukupolven suurin osa eli työssä, levottomuudessa, iloiten, kamppaillen, eikä siltä riittänyt aikaa eikä halua huolehtia traditiosta. Sen vuoksi painoi se sitä raskaammin niiden hartioita, jotka olivat ottaneet tehtäväksensä ylläpitää kunniakasta ylioppilasmaista siveettömyyttä, ylioppilasiloa alituisesti yhtä loukatun ja ihastuneen yleisön silmissä. Niinkuin kaikessa muussakin, niin oli tässäkin järjestynyt käytännöllinen työnjako. Yhdeksälle oli opiskelukammio työhuone ja vasta kymmenennelle jokin chambre séparée. Traditio saattoi olla tyytyväinen: tuo kymmenes se alati oli rakkaana mielikuvana nuoresta, iloisesta ylioppilaasta oikeata lajia. Ja runovihkot levittivät hänestä yli maan tiedon merkiksi siitä, että vielä ei kaupunki ollut kuollut, vielä siellä oli jotakin jäljellä oikeasta, vanhasta, kunniakkaasta hengestä.
Mutta se henki oli kuitenkin kuollut. Se oli pelkkä koriste, sen joukon kantama, joka kuitenkaan itse asiassa ei opiskeluelämässä mitään merkinnyt. Sentimentaalinen säädyttömyys, törkeä elämä ei enää ollut uuden sukupolven elämänmuoto, ja runoilijat koettivat turhaan houkutella esiin vastakaikua uuden nuorison sydämestä.
Pohjimmaltaan ei itse tämä huoleton elämä ollut Jacobille vastenmielinen, vaan sen kirjallisuus; sitä hän vihasi; tuota kirjallisuutta, joka velvollisuudentuntoisen, virallisen luonteettomana yritti kohottaa matalan ja vastuuttoman moraalin opiskeluelämän varsinaiseksi ytimeksi ja tarkoitukseksi.
Jacobista puut olivat melkein vihertäviä, vaikka oli talvi, ja ihmiset melkein kauniita, vaikka he olivat pikkukaupungin eläjiä. Hän hymyili kaikille, kullekin ja hän tunsi tarvetta jakaa heille hyvää, kukkuraista sydäntään. Hän auttoi erästä kaupunginlähettiä työntämään tyhjiä rattaita ja antoi roposen eräälle hyvin puetulle, hämmästyneelle koulupojalle. Hän nyökäytti ystävällisesti eräälle palvelustytölle, joka riippui talon ikkunoita kuivailemassa; tyttö kokoili hameitaan ja näytti kiukustuneelta. Ilma oli kirkasta, keveää, kuin kylmää ja aurinkoa tuoksuten. Hän keksi, että pelkkä hengittäminenkin on fyysillinen nautintokeino, jonka hurma on selittämätön ja ennen kokematon. Hän hengitti. Hän oli onnellinen.
Eipä, ei täysin. Hän tahtoisi tavata jonkun, samantekevää kenet, jolle hän olisi voinut eritellä tyytyväisyytensä syyn. Hänen puoliksi tiedoton ilonsa, jonka hän sisimmässään tunsi, oli tosin mieluinen, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, ennenkuin se muuttuisi tietoiseksi. Ja ehk'ei se silloin enää olisikaan iloa? Niin, jos niin kävisi, jos se rikkuisi joutuessaan päivänvaloon, eipä silloin kannattanut kuljeskella siitä nauttimassa.
Hän poikkesi ostamaan sikaaria, hän pyysi saada kaupan parhaimman.
— Havanna ennen päivällistä, se tuskin on hyödyllistä, sanoi pikku myyjätär äidillisen huolestuneena.
— Saanko istahtaa tähän ja jutella vähän?
— Kernaasti, jos teitä huvittaa.
— Mutta kun puhuisin vain itsestäni.
— Ei se niinkään harvinaista ole.
— Nähkääs, minulla on tänään käsissäni eräs parhaita päiviäni, sellainen päivä, joita ainoastaan me tiedemiehet saamme elää jonkin yksinäisen kaivatun kerran. Köyhä kullanmetsästäjä, joka kuukausia ja vuosia on turhaan hakenut ja etsinyt, ja sitten muutamana päivänä näkee punaisen metallin kimmeltävän hiekassa, hän ehkä tuntee jotakin samantapaista. Me vaellamme läpi kirjojen aarniometsän, me vajoamme paperirämeisiin ja poraudumme käsikirjoitusvuorten läpi, kultajyvänen sieltä ja toinen täältä, kas siinä kaikki mitä löydämme, me kokoamme ne ahneesti, sellainen on kaiken vaivamme mitätön saalis; sitten eräänä päivänä, tänään kimmeltää metalli paljaana edessämme, ja saamme vain kerätä sitä suurina, ihanina kimpaleina. Kädet vapisevat jännityksestä, ja sydän takoo; saanen rauhoittaa hermojani tällä sikaarilla.
Tyttö kuunteli silmässä loiste niinkuin hän näkisi valtavia kultakenttiä pöydälle leviteltyinä.
— Ei itse kulta, vaan kullan keksiminen se valaisee meidän sisimpämme. Iloitsee epäitsekkäästi kun on paljastanut ihmiskunnalle rikkauksia, jotka ehkä ilman hänen keksimisvoimaansa olisivat ikuisiksi ajoiksi jääneet kätköön.
— Käykö päinsä selittää tällaiselle asioita tuntemattomalle kuin minulle, mitä tänään olette keksinyt.
— Se on vaikeanpuoleista, mutta koetanpa. Minä tutkistelen erästä ruotsalaista 1800-luvun alun kirjailijaa. Minä koetan selvittää hänen ajatussysteemiänsä, koetan valaista hänen mielikuvamaailmaansa. Tehtävänäni on tutkia sen maailmankatsomuksen syntyä ja sisällystä, josta hänen runoutensa on puhjennut. Siis aivan samoin kuin tutkitaan sen puutarhamaan kokoomusta, jossa on nähty omituisten kukkien kasvavan. —
Jacob pysähtyi; hänestä tuntui vastahakoiselta puhua muuten kuin yleisin sanoin. Hän kävi yhä epävarmemmaksi, kuta lähemmäs hän joutui sitä konkreettista keksintöä, joka oli hänen päivänsä riemuvoitto. Hän pelkäsi pikku neitosen ymmärtämätöntä ilmettä, aivan kuin se olisi ollut pätevää kritiikkiä. Mutta hän huomasi, että neitonen odotti tarkkaa selkoa, ja hänen täytyi jatkaa.
— Niin, minun runoilijallani on monessa kohdin ajallensa merkillinen käsitys elämästä. Mainitsenpa yhden esimerkin, jonka ymmärrätte. Hänen aikanansa kuvattiin yleisesti rakkaus naiseen autuuden tilaksi. Hän sitä vastoin kuvaa sen taudiksi, joka tuottaa vain kärsimyksiä. Tämän syy on tietystikin ollut etsiskelyjeni esineenä. Tänään olen löytänyt erään senaikuisen sangen tuntemattoman saksalaisen filosofin kirjasen, joka ei ainoastaan suurimmilta yleispiirteiltään, vaan yksityiskohdiltaankin, sanamuodoltaan on sopusoinnussa ruotsalaisen runoilijan runouden kanssa. Ja kuulkaapas nyt: osoittautuu, että kirjailijani on käväissyt juuri siinä pienessä saksalaisessa kaupungissa, jossa filosofi asui, eikä voi hetkeäkään epäillä, etteivätkö he ole henkilökohtaisessa seurustelussa jakaneet ajatuksiansa. Ymmärrätte, mitä tämä keksintö vaikuttaa runoilijani koko tuotannon ymmärtämiseen. —
Pikku neitonen naurahti hymyn, jossa oli paljon myötätuntoa. JaJacobista tuntui, kuin hän olisi halunnut lohduttaa häntä.
— Koska tässä juttelemme runoudesta ja muusta sentapaisesta, kerron teille erään asian, joka tapahtui minulle pari vuotta sitten. Mutta se on oikeastaan pieni salaisuus, ette saa puhua siitä, sillä silloin ehkä voitaisiin minusta uskoa jotakin pahaa. Minä seurustelin siihen aikaan -in kanssa — hän mainitsi erään nuoren runoilijan tunnetun nimen. Eräänä päivänä hän saapui minun luokseni muassansa kirja, jonka hän oli kirjoittanut. Kolme pitkää säkeistöä siinä käsitteli meidän kohtauksiamme. Niistä saan kiittää sinua, hän sanoi ojentaessaan kirjan minulle. Katsokaas, sellainen on minun mielestäni ihan toista kuin teidän keksintönne. Sillä minähän olen sillä tavalla ainakin auttanut noita säkeistöjä syntymään. Mutta tehän olette vain pohtineet selville, että joku toinen on ollut avullisena erään runoilijan säkeissä. Mutta hyvähän sekin, hän kehoittavasti lisäsi.
Jacob nosti hattuansa ja palasi viheltäen työhönsä. Puut olivat alastomia, kuivia ja talvisia ja ihmiset rumia.
Hän oli oppinut tuntemaan Beven, miten, sitä hän tuskin muisti. He olivat sattumoin joutuneet ruokailemaan samaan pöytään, mutta eivät olleet montakaan sanaa virkkaneet toisillensa. Jacob nuorempana ei juuri voinut ottaa ensimmäistä askelta. Hän tunsi lisäksi, ettei hän Bevestä tuntunut puoleensa vetävältä.
Eräänä päivänä olivat he kaksin jääneet pöytään muitten lähdettyä. Jacob oli tavallista epävarmempi, hän tunsi, kuinka veri sakosi päähän, ja hän tiesi, että jotakin sanoessaan hän ehdottomasti puhuisi lapsellisuuksia. Hän päätti lähteä ja jäi istumaan. Hän ymmärsi, että Beve istui häntä punniten, että hän mittaili hänen älyänsä siitäkin huolimatta, että se nyt oli hiljaa eikä kai ollut mitattavissa. Hän tunsi hengessään, että Beve arvosteli myös niitä sanoja ja käsityskantoja, joita hän ei ilmaissut. Hän alkoi kiihtyä tähän vaativaiseen vaikenijaan, joka ei milloinkaan antanut itseään ja jolle ei myöskään rohjennut antaa mitään omasta itsestään.
— Täytyykö järjestyksen olla semmoinen, että se, joka on muutamaa vuotta nuorempi, aina ylenkatsoo vanhempaa toveriansa, katkaisi Beve kainosti hiljaisuuden.
Jacob tunsi, miten hän punastui; onko hän kyllin sydämetön leikitelläkseen minulla, välähti hänen päähänsä.
— Omasta mielestäni kyllä vielä olen nuori, Beve jatkoi. Mutta tässä kaupungissa saa niin pelottavan tunnon sukupolvien vaihtumisesta. Ja viimeisellä sukupolvellahan aina tuo taikasauva on repussansa.
— Minusta tuntuu, että teillä vanhemmilla on terävät silmät puutteitamme kohtaan, sanoi Jacob.
— Tunnenhan vain muutamia nuoremmistani. Muutamiin heistä en välitä kuluttaa ajatuksiani; niitä, joita pohdiskelen, katselen mustasukkaisesti ihaillen. Sinua pohdin. Tehän omistatte niin paljon enemmän kuin me. Teillä ei ole sitä kaikkein vihattavinta, rajoja. Saatpas nähdä, muutaman vuoden kuluttua ne ovat sinulla edessäsi. Silloin tiedät pilkullensa, miten pitkälle kykysi riittää, miten pitkälle ajatuksesi voi kantaa. Kukin meistä saa lopulta oman pienen neliönsä, pienen paalutetun maanpalan käsiteltäväkseen. Muuta tehtävää ei sitten enää ole kuin käännellä turpeita ja pakottaa paras mahdollinen sato esiin. Mutta ulkopuolella, jossa väljät näköalat houkuttelevat, sinne emme enää uskalla — kyllä, toki joskus, joskus hamuamme taas pois siihen kokemattomaan, vieraaseen, tuntemattomaan. Vain niinä hetkinä tuntee samalla kertaa hapuilevana ja rohkeana olemisen kaiken ihanuuden, se on nuoruutta; ja silloin, silloin se varmuus, että nuoruus katoaa, vaanii meitä katkerana. Kaikkein vaikeinta on kyllä, kun ei enää ole kykyä elää kauempaa haaveissansa.
Beve laski kätensä Jacobin kädelle ja painoi sitä nopeasti ja kainosti. Sitten he lähtivät yhdessä, ja Jacob uskoi, etteivät he enää voisi erota.
Hänen sydämensä solmeutui tästä hetkestä toiseen sydämeen siksi ihmeelliseksi liitoksi, jota nimitetään ystävyydeksi. Hän oli haparoiden seurannut erästä vaistoa, se oli tehnyt valintansa. Miksi juuri tämän? Bevellähän toki oli vähemmän kuin monella muulla yhteistä Jacobin ajattelutavan, luonteen, elintapojen, opintojen kanssa. He olivat yhtä kuin käyrä ja kieli, ilmassa väräjöi sävel, kun he tapasivat toisensa.
Tästä ystävyydestä tuli Jacobille hänen heikkoutensa linnoitus, hänen yksinäisyytensä koti. Kaikki, mikä oli levottomuutta, itsensäkieltoa, kykenemättömyyttä, kaikki, mikä oli korskeutta, vastuuttomuutta, järjettömyyttä sai osakseen tämän liiton puhdistuksen ja kirkastuksen. Hänen olemuksensa sai siinä avoimesti paljastua, ja hän oppi tuntemaan itsensä; hän otti siinä vastaan vapaan luottamuksen, ja hän oppi tuntemaan toisen. Hän näki olemisen kahdesta pisteestä, ja hänestä se sai uuden värin, uuden ilmennyksen. Sen, mikä hänen silmäpuolisuudestaan oli näyttänyt todellisuudelta, sen hän huomasi latteaksi koristeeksi. Se mikä hänen yksinäisestä katseestaan oli näyttänyt sumukuvalta, se sai piirteet ja terävyyden.
Hän, joka oli tuntenut tuen tarvetta, hän sai voimia tukiessaan. Hän huomasi, että hänen köyhyytensä omisti lahjoja annettavaksi. Hänen köyhät sanansa saattoivat merkitä iloa ja surua toiselle. Hän pani merkille, että hänen herkkä arkuutensa voimistui haavoittuessaan. Hänen itsekylläisyytensä murtui nöyryydeksi kiitossanasta, mutta hänen hoippuva epäluottamuksensa itseänsä kohtaan saattoi vahvistua itseluottamukseksi moitteesta. Hän otti vastaan iskuja ja hyväilyä, hän antoi arvosteluja ja ihailua, ja hän kävi vienoksi ja voimakkaaksi. Maailma ympäröi hänet pimeyden ja myrskyjen tuntemattomilla lakeuksilla; mutta hän oli tavannut pakopaikan, turvallisen seudun, oman maailman maailmasta — ystävyytensä.
Mitään vaaraa aavistamatta Jacob kulki kahvilan läpi. Käheä ääni tarttui häneen takaapäin. Jacob kääntyi, näki dosentti Fileniuksen kalpeanlihavat kasvot vaivalla säänneltyine ryppyineen; otsapoimun piti merkitä filosofista syvällisyyttä, jossa oli piskuinen lisänen tuskallista mietiskelyä; voimakkaasti alas kaartuneitten suupielien horjumattoman luonteen ja elämän kiusausten ankarata taistelua. Ja suurissa, hirvittävän pyöreissä silmälaseissa istui oppineisuus ja arvokkuus: oppineisuus, kun teräksenkirkas tutkijankatse leimahti niiden kautta; ja arvokkuus, kun ne työnnettiin alas lävistävän ihmistuntijankatseen jalustaksi.
Jacob sykähti: nyt hän tahtoo pelastaa minut. Hän istuutui. Hän huomasi pöydän ääressä Fileniuksen pienen henkivartijan, tirkistäväsilmäisen, uskolliskatseisen, kulmakarvattoman Henkelin.
— He, köhi Filenius antaen silmälasien siirtyä oppiasennosta psykologiseen asentoon. Sallitaanko suoruutta.
— Sanokaa se sallimatta, ehdotti Jacob kohteliaana.
— Tunnetteko teokseni kivikirveistä?
— Minulla ei vielä ole ollut — — — Nuorison lukeneisuus on surullisessa määrässä vähenemässä. Mutta edellytän, että saadaksenne käsityksen minun tieteellisen toimintani laadusta teidät on tehtävä osalliseksi mainitun teoksen pääperiaatteesta. Minusta näyttää näin ollen välttämättömältä, että lyhykäisesti selostan tutkimukseni tuloksen, tutkimuksen, joka — uskallan sanoa niin — on lukuisissa piireissä-herättänythuomiota, mikä — olettaisin — ei ole aivan riippumaton esittämäni materiaalin käsittelyn arvosta.
Jacobista tuntui, niinkuin hän olisi joutunut kauppaan, jossa jauhettiin nuuskaa. Hän hengitti kuultavasti. Hän alkoi laskea pöydällä telineessä olevia tulitikkuja. Niitä oli ainoastaan kolmekymmentäneljä.
— Niinkuin mahdollisesti on tunnettua, Filenius jatkoi, on olemassa monenlaisia kivikirveitä; tämä on keksintö, jonka ovat — minun täytyy se tunnustaa — kauan ennen minua tehneet ansioituneet tutkijat. Kuitenkin luulisin voivani uskoa, että olen ensimmäinen, jonka on onnistunut esittää kirveitten jaoittelu sellaisella tavalla, että sen avulla materiaalin koko ala voidaan rekisteröidä. Minä olen näet esittänyt sen teidän todennäköisesti tuntemanne jaoittelun A-kirveisiin, B-kirveisiin ja C-kirveisiin. Niinkuin luonnollista esiintyy lukuisia, niin, uskallan sanoa, monia eksemplaareja, jotka ovat siirtymämuotoja näiden suurten pääryhmien välillä. Minä olen myöskin rohjennut erinäisillä merkeillä selvittää näiden siirtymämuotojen kyllä vaikeasti määriteltävän aseman sarjassa. Minun on näet onnistunut merkitä A- ja B-kirveitten välimuodot AB-kirveiksi, B- ja C-kirveitten taasen BC-kirveiksi. Siten on minulla koko materiaali niin sanoakseni käsissäni. Tämän merkitsemisjärjestelmän on myös nykyaikainen tieteellinen tutkimus hyväksynyt sopivana. Vai mitä Henkel sanoo?
— Sopivana hyväksytty, naulasi pikku Henkel.
— No hyvä, tämän — uskoisin — järkiperäisen kartoituksen perustuksella minä olen, en ilman nykyaikaisen tilastotieteen käänteentekeviä ennen tuntemattomien lukusuhteiden määräämismenetelmiä, onnistunut ainakin mitä Keskiruotsiin tulee likimääräisesti todeta, että A-kirveitten luku kohoaa huomattavasti B- ja C-kirveitten lukumäärän yläpuolelle. Niin, eikä tässä kylliksi, minun on onnistunut kartalla esittää ne eri alueet, joissa A-, B- tai C-kirveet ovat voitonpuolella. Minä olen toisin sanoen myös kyennyt jaoittelemaan eri maakunnat kirveitten esiintymisen mukaan A-, B- ja C-maakuntiin ja siirtymämaakuntiin. Minä olettaisin, että tuskin voidaan puhtaasti tieteellisin keinoin päästä pitemmälle, taikka toisin sanoen, minä uskon — pidättäen kuitenkin kaikki mahdollisesti esiintyvät erehdykset — uskaltavani katsoa päässeeni perille. Vai mitä Henkel sanoo?
— Perillä, sanoi pikku Henkel.
— Olen tehnyt teille tästä selvää esimerkiksi ja varoitukseksi. Esimerkiksi siitä metoodin ankaruudesta, siitä lopputuloksen varovaisuudesta, mikä on jokaisen tiedemiehen velvollisuus itseänsä ja ainettansa kohtaan. Varoitukseksi astumasta niille valhetieteellisille teille, jotka houkuttelevat sellaisin sanoin kuin: mielikuvitus, synteesi, kokonaiskäsitys ja muut niidentapaiset. Kohtauksemme alussa pyysin oikeutta olla suora. Teidän vastauksenne käsitin suostumukseksi; minä tahdon nyt käyttää hyväkseni tätä tilaisuutta ehkä pelastamalla todelliselle tieteelle erään aivan varmasti käyttökelpoisen kyvyn.
Te olette liittynyt piiriin, jossa muuan Quiding niminen historioitsija oleilee. Minun tapoihini ei kuulu kakistella epäpäteviä tutkijoita; heidän teoksensa tekevät sen muutenkin. Mutta minä haluan vain viitata teille, jos ette itse ole kiinnittänyt siihen huomiota, että tämä Quiding on ottanut julkaistakseen niin nimitetyn historiallisen tutkimuksen, joka on ollut kirjakaupassa joulukirjojen joukossa, jota kansa on ostanut ja lukenut. Minun täytyy tieteellisen tutkimuksen nimessä protesteerata, että tieteellinen tutkimus alennetaan romaanikirjallisuudeksi; minun täytyy tieteen nimessä protesteerata, että tiedemies, joka tuota nimeä tavoittelee, luetuttaa itseään kenellä tahansa, jolla on varaa luopua yhdestä kymmenkruunuisesta. Koska vielä on olemassa tiedemiehiä, jotka eivät kykene käsittelemään tieteellistä kieltä muulla tapaa, kuin että sen voi tajuta tuo sivistyneeksi nimittäytyvä yleisö, pitäisi ainakin lailla voitaman estää moisten kirjoitusten myyminen tieteellisen ammattimiespiirin ulkopuolelle. Vai kuinka Henkel?
— Se on käsittämätöntä, sanoi pikku Henkel sisäisen varmana.
Jacob nousi hyvästelläkseen.
— On onnellista, hän sanoi, että vielä on olemassa idealisteja ammattimme piirissä, idealisteja, jotka uskovat ylpeätä tunnusta: tiede tiedemiesten vuoksi.
— Monta meit' ei ole, mut' kaatua vain voimme, pikku Henkel deklamoi ja katsoi ylpeänä Fileniukseen.
He istuivat hiljaisessa Imperfektumissaan ja halveksivat yhdessä maailmaa. Ulkona oli muuan niistä päivistä, joita olisi uskonut olleeksi vain 1000-luvulla, läpitunkevan kalseita tuulia, niin harmaa, pistävä ilma, että sai hengenahdistuksen. He kirosivat isänmaatansa sen viikinki-ilmaston vuoksi ja uneksivat Välimerestä.
— Älyllä on jäätymäpisteensä, sanoi Quiding, historioitsija. Jos Ruotsi olisi Italian leveysasteella, eivät ruotsalaiset olisi aivan lahjattomia.
— Minun naapurini valtiotieteilijä ei voi kirjoittaa riviäkään, jos huoneen lämpö on 22° alapuolella. Arkin mittainen kirjoitelma maksaa hänelle neljännessylen puita. Käy kalliiksi olla tiedemiehenä tässä maassa.
— Onko olemassa toista niin kelvotonta kuin pohjoinen lakeus talvella.Harmaa maa, harmaa taivas, märät jalat ja paleltunut nenä.
— Sitä sinä et ymmärrä, sanoi Beve, ja hänen tummaan katseeseensa tuli epätavallinen, kiivas välke. Et ymmärrä luontoa, eikä kukaan muukaan teistä.
— Häh, ukkoseni, Quiding kuohahti. Kun minä luoviskelen kesäpurressani luotojen lomitse ja aurinko ja tuuli toimittavat tehtävänsä liikoja panematta, silloin kun näkisit silmäni pälyvän. Minut tenhoaa niin moni uusi mainio väri, että uhmaan sillä esteetikkojakin. Minä päästän niin monta huokausta, ah! ja ihmeellistä! että ahkerin saksalainen turisti tuntisi ohitseen ajetuksi.
— Luonto on sinusta vain ruumiin ja silmän mukavuutta, ei muuta. Luonto on sinusta vain pilattujen hermojen suuri lepokoti. Kirja on sinusta parempi kuin puu ja ihminen parempi kuin kivi.
— Rinnastus on sangen rohkea.
— Oh, en jaksa enää kuulla teidän puhettanne ihmisistä, lahjakkuudesta, kirjoista, henkisistä asioista. On toki olemassa jotakin suurempaa ja ennen kaikkea niin paljon hiljaisempaa. Tämä mielipide- ja aatevilinä, joka huutaa ja hämmentyy, nämä sadattuhannet ajatukset, jotka pöyhkeilevät itsestään, tämä silvottu ihmishenki, joka tyhmän ylimielisenä siroittelee ympärilleen pienet tuloksensa, mitä on kaikki tämä jonkin hiljaisen kiven rinnalla, joka makaa tiellä ja jonka nostan käteeni. Se kertoo minulle mykkänä syvempiä totuuksia kuin kaikki teidän kirjanne yhteensä. Minä tunnen sen painavan kädessäni, ja minua värisyttää salaperäinen voima. Minä tunnen, miten se tahtoo takaisin maahan, mistä se on tullut; se on sen ainoa omistama tahtomus, mutta se on voimakas ja sitä se ei menetä koskaan. Se kätkee itseensä ikuisesti tämän kuolemattoman voiman, se on mitättömyydessään osallinen siitä mahtavasta laista, joka johdattaa maailmojen ratoja. Minä katselen sitä; se on palanen graniittia, joka kivettyi miljoonia vuosia ennen ajanlaskuamme. Minä näen alkuvuoren kohoavan merestä, vuoren, johon Ruotsi syntyi metsineen ja peltoineen. Se on rosoinen; näen jäätikköjen rannattoman massan liikkuvan kohti etelää, murtavan kallioita ja kantavan paasia ja kiviä mahtavassa selässään. Se on sileänä; kuulen meren aaltojen pauhaavan rantoja vastaan, yksitoikkoisesti laulaen hiovan kovaa graniittia, tunti tunnilta, tuhannet vuodet. Minä lasken sen takaisin tielle; näen uudisraivaajan rastivan polkuja puhki aarniometsien yhteiskunnasta yhteiskuntaan ja siroittavan somerta teille, että niistä tulisi vahvoja jälkeentulevien matkata. Siinä hiukan siitä, mitä kivi minulle kertoo, ja te puhutte jonkin ihmisraukan kirjaraukasta, joka tuli kirjakauppaan eilen ja sai eräässä lehdessä osakseen kiitosta eräältä herralta. Et, Quiding, sinä ymmärrä luontoa.
— Mutta paras ystävä, se mitä sinä sanot, on tullut esiin juuri inhimillisen ajattelun avulla, ja sinä tunnet sen niistä kirjoista, joita halveksit.
— Tarkoitukseni ei ollut synnyttää keskustelua. Minä aion noudattaa kiveni viisasta esimerkkiä ja olla vaiti.
— Haaveksija, mumisi Quiding happamesti piippunsa sytyttäen. Mutta kaikki tunsivat hämärästi ammottavan tyhjyyden itsessään ja ympärillään. Miksi raatelivat he aivojansa ajatuksilla ja mietteillä, päähänpistoilla ja mietiskelyillä? Miksi he kamppailivat päivät pitkät ja yöt pitkät probleemeja vastaan, jotka eivät koskaan ratkenneet, arvoituksia vastaan, jotka uupuivat vastausta? Miksi tämä kaikki henkinen tuhlaus, miksi iloksi, miksi hyödyksi?
— No, kai meistäkin kerran tulee niin hienoja, tuleehan meistä maata taas kerran, ja silloin kai Beve haluaa uudellensa solmeta ystävyyden kanssamme, sanoi Quiding.
Hän oli kyttyräselkäinen ja hänen silmänsä kytivät kuin hiilet hänen otsassansa. Hänen köhinänsä kaikui ontolta, mutta siihen kätkeytyi hiukan kiihkoista intohimoa.
Ensimmäisen kerran Jacob näki hänet eräässä ummehtuneessa portinaukossa, mustassa, likaisessa kidassa. Hän ei sen jälkeen voinut kertaakaan nähdä häntä näkemättä portinaukkoa. Noita silmiä, jotka hehkuivat keskellä mustaa, ammottavaa reikää, hän ei unohtanut niitä milloinkaan.
He törmäsivät yhteen eräänä yönä muutamassa kulmassa ja puristivat kättä. Hän oli kostea kuin taudista tai nälästä tai alkoholista. Hän oli ilman päällystakkia, Jacob näki sen nyt, mutta takin alla oli kudottu naisennuttu. Nuttu oli vihertävä, se oli ylhäältä solmettu silkkinauhalla.
— Teitä paleltaa, sanoi Jacob, me voimme mennä kotiin luokseni, minulla on puita uunissa.
— Filantrooppi, kiitän kunniasta, köhi hän.
— Te ette halua. Erotaan sitten.
— Eipäs, kun te olette napannut minua, niin en päästä teitä niin helpolla.
— En ymmärrä teitä.
— Olen halveksinut teitä ne kaksi vuotta, jotka olen teidät tuntenut, vastasi hän. Voitteko lainata minulle kaksikymmentä kruunua ilman takaisinmaksuvelvollisuutta.
— Jos annan ne teille, ette koskaan anna minulle anteeksi. Mutta mistä tämä viha?
— Oho, älä käy pöyhkeäksi, niin merkillinen et ole. En minä tiedä miksi. Sinä iljetät minua, siinä kaikki. Minulla oli kerran hieno, kiiltävä, sileälehtinen ruukkukasvi, minä heitin roskan pihalle, se oli jotakin samantapaista. Mitä minä teen hienoilla ruukkukasveilla? Ne kasaavat sitä paitsi syöpäläisiä, kuta hienompia ovat, sitä enemmän ne kasaavat. Sen sanoo tilastotiede, tieteitten tiede. Sinä katselet minua uteliaana, sinä haluat saada otteen minusta. No niin, miksei? Saat tietää, saat tarpeeksesi, saat nokkia kylläiseksi itsesi sieluani, kuuntele, tässä minä olen.
Jacob kamaltui, mutta tuon toisen sienet tarttuivat hänen takkiinsa ja hengityksestä valuivat sanat koskena villin kuumeisesti.
— Minä olen teologi, katsos sinä, tuollainen, jonka tehtävänä on kääntää sydämet siihen, mikä on oikeata. Se sopii, hä? Moraali ja uskonto, nehän ovat laitoksia, joista kunniallinen mies häpeämättä voi elätellä itseään. Minä tunnen moraalin, nääs sinä, minä tiedän, mihin se päättyy ja mistä se toinen alkaa. Minä saarnaan sitä vielä, niin että ämmät halvaantuvat. Luuletko, että minä kutsumuksesta tulen papiksi? Minä pappina, siitä täytyy pirunkin tukan syyhytä. En, kerran oli minullakin tehtävä, luulin, että minulla oli se. Minä olin kreikkalainen koulussa, minä olin kreikkalainen sydämessäni. Muototäydellinen kreikkalainen, hä.
Muodottomin oli mies hän Ilioon saapunehista, väärä- ja ontuvajalkana kulki, ja rintaansa hartiat ryhäiset raskaina painoi, ja haivenet harvat ylinnä varjoivat vihdoin suipoksi päättyvän päänsä.
Homeros minun sieluni varasti, siitä pitäen olen ollut sitä ilman. — Sitten tulin tänne kalvavaan nälkään. Minä viskauduin kirjoihin käsiksi äkäisenä kuin susi. Luin ja yskin ja luin ja näljin, ne olivat ihania öitä. Lamppu humisi ja Ilias lauloi, ja pimeys hautoi ympärilläni. Maapallo pyöri, pyöri tyhmyydessään, mutta minun kammiossani ikuisuus hehkui kuin kiintotähti. Niin, sitä et sinä ymmärrä. Olin niin kukkuroillani, purin itsestäni osan eräälle professorille, ja hän pani muistiin kirjaimen vihreään kirjaan. Tieteellisiä lahjoja, hän sanoi, jatka ja kirjoita jotakin. Pääni kiehui, siellä ei ollut enää tilaa, kirjoittaa kai siis täytyy. Tulin kotiini, kreikkalaiseni seisoivat hyllyllä odottaen, esiin veitsi, nyt teidät pistetään. Sitten aloin poimiskella lauseenosia Odysseuksen ruumiista, tiedä, minusta tuntui, että ruumis jo alkoi haista. Hiljaa, sinä uppiniskainen paholainen, sanoin, sillä hän liikahteli vielä hiukan. Niin kaivelin häntä, otin sen mitä luulin otettavaksi, ja lopun heitin sivuun. Hän makasi siinä nenä pystyssä ja naureli ontosti, mutta minä keräsin palasia hänestä paperilleni. Tämä on tiedettä, sanoin itselleni ja nauroin ruumiinryöstäjän naurua, niin että tapetit kalpenivat. Minä ryöstän sinua kolme tai neljä vuotta, ja minun kalloni koristetaan laakeriseppeleellä. Pari kuukautta kului, mutta sitten sain oksennuskohtauksia. Lienen liian kunniallinen tähän, päättelin, lienen liian herkkä sielultani. Muutin huoneestani enkä sietänyt enää sen ummehtunutta ilmaa. Myin kirjat, täytyyhän joskus syödä, vaihteen vuoksi.
Sitten minusta tuli pappi, silloinhan ainakin penkoo sellaista, jota ei pidä varsin pyhänä; se tuntuu vähemmän vastenmieliseltä. Mutta näetkös, sinunlaisesi, jotka kuljeskelevat ja hymyilevät ja ovat tyytyväisiä murhaajan ammattiin, helvettiin saatte te mennä. Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maailma on täynnä hänen ihanuuttansa ja minä myös.
Hän seisoi kadulla itkien, niin että selkä nytkähteli. Sitten heitti hän Jacobiin uhkaavan katseen ja kääntyi hänestä. Hänen päänsä oli vajonnut syvään hartioitten väliin, ja kyttyrä törrötti kuin hautakumpu, kun hän hoipersi tiehensä.