The Project Gutenberg eBook ofLumihiutaleitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LumihiutaleitaNovellejaAuthor: Anni KasteRelease date: July 17, 2024 [eBook #74058]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1915Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMIHIUTALEITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LumihiutaleitaNovellejaAuthor: Anni KasteRelease date: July 17, 2024 [eBook #74058]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1915Credits: Tuula Temonen
Title: Lumihiutaleita
Novelleja
Author: Anni Kaste
Author: Anni Kaste
Release date: July 17, 2024 [eBook #74058]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1915
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMIHIUTALEITA ***
Novelleja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
LaulajatarAnna anteeksiEnnustusVanha lauluLeipäpalkallaYövahtiRemuveikotLuojan mainetta parantamassaPappi
Maaseutukaupungin konserttisali on täyttynyt ääriään myöten. Viimeinen paikka myötiin jo aamupäivällä, ja kaikki myöhemmin tulleet saivat palata tyhjin toimin takaisin.
Nuori, lupaava laulajatar esiintyy ensi kertaa täkäläiselle yleisölle, joka juhlapukuisena odottaen kuiskii salissa. Arvelut ja arvostelut kulkevat miehestä mieheen. Kerrotaan mitä on sanomalehdistä luettu tai kuultu joltain pääkaupunkilaistuttavalta, asiantuntijalta. Se kaikki on ollut kiittävää, yksimielisen kiittävää. Ja jos jossain on joku moitteen häivä viskattu, ei sitä ole moitteeksi tarkoitettu, vaan kiihoitteeksi nuorelle taiteilijalle sen tai sen seikan saavuttamiseksi, sen tai sen vajavuuden täyttämiseksi. Häntä on taiteen uralla seurannut onni, sen tietää hän itse ja sen tietävät muut.
Salin takimaisella penkillä, mutta juuri laululavan kohdalla, istuu mietteisiinsä painunut nuori mies. Hän ei virka mitään vierustovereilleen, eikä hänen silmänsä etsi tuttavia penkkiriveiltä nyökätäkseen heille. Hän tuskin huomaa ihmisiä ympärillään, ja milloin hän havahtuu huomaamaan sen, nousee äreä ilme hänen kasvoillensa ja hän tekee pienen kärsimättömän liikkeen polvellaan lepäävällä kädellään.
Hän vain odottaa. Ja odottaessa kulkee mennyt aika hetki hetkeltä hänen sielussaan. Aika, joka ainakin tuntuu kaukaiselta. Silloin oli laulajatar kuusitoistavuotias. Nyt, kuluvan kuun viimeisenä päivänä, hän täyttää kaksikymmentäneljä vuotta — niin juuri. Silloin oli heillä niin paljon yhteistä, että sille olisi luullut voivan rakentaa vaikka kuinka paljon… Silloin he olivat olleet naapurit ja kaikessa niin tasaväkiset, ettei olisi voinut luulla teiden niin eroavan ja matkan niin pitkäksi heidän välillään käyvän…
Mutta ihanasti hän jo silloinkin lauloi!
Viimeinkin aukeaa ovi ja pieni, notkea, valkoisiin puettu olento astuu saliin, kulkien nopein, joustavin askelin aivan ensimäisen tuolirivin editse korokkeelle, jonka yllä sähkökruunu hehkuu. Pitkä, mustiin puettu säestäjä — iältään se voisi olla vaikka hänen äitinsä — seuraa hänen jälessään.
Iloinen, tervehtivä kättenpauke pauhaa salissa, se kestää pitkään ja kuolee vähitellen. Siinä hymyssä, jolla laulajatar kiittää, värähtää uhkuvan vetreä sulo, niin luonnollinen, että se tuntuu miltei lapsen hymyltä.
Ja niin hän alkaa laulaa.
Ensimäinen sävel syntyy hiljaa, uneksien. Se tulee kuin kevättuuli yli lumisien kenttien, joissa vasta siellä täällä pieni pälvi vilkkuu, mutta se tulee kuitenkin, sillä sen on tuotava kevään viesti ja se tuo sen! Ja niin alkavat pälvet suureta, kunnes viimeisetkin lumen rippeet haihtuvat solisevien kevätpurojen partailta ja sininen ilma käy yhä sädehtivämmäksi nuortuvan maan yllä…
Sävel kasvaa ja paisuu.
Nyt on jo kukkia maassa, toukoa tehdään ja leivonen nousee korkeuteen omien riemukkaiden säveltensä nostamana. Ihana kasvullisuus kuvastuu järven pintaan, ja tuoksu, tuhansien kukkien vapautunut sielu, leijuu yli niittyjen ja peltojen… Kaikkialla nousee, kasvaa ja soi!
Ja niin on kesä!
Sävelten tenho tunkeutuu sydämiin, silmät syttyvät, ja mielistä unohtuu aivan itsestään ikävä ja masennus. Ihaillen ja nauttien seurataan esitystä, ja kun ensimäisen osan loppu on käsissä ja laulajatar poistuu salista, seuraa häntä raikuva kättenpauke, joka rävähtää kautta salin kuin äkkinäinen raekuuro, täyttäen ilman voimakkaalla kuminallaan.
Niin ei kaikille lämmetä viimeisen säkeenkään vaiettua…
Takimaisella penkillä istuva mies on saanut tulta silmiinsä. Hänen kätensä vapisee hiljaa, ja hän pidättää henkeään kuin kuulisi vielä sävelen viimeisen häipyvän soinnun — jota muut eivät kuule. Sitten hän nousee päättävästi, aivan kuin jokainen jänne hänessä sanoisi: minä menen! Ja niin huomaamatta kuin mahdollista hiipii hän eteiseen, etsii sinne jättämänsä kielokimpun ja rientää laulajattaren huoneeseen.
Heidän tervehdyksensä on lämmin ja tuttavallinen, kuten ainakin kahden vanhan ystävän, jotka pitkän ajan kuluttua toisensa tapaavat. Mutta siinä on muutakin… Toisesta toiseen henkii hiljainen, salattu… jokin, joka juuri puhkeaa esiin, uinuttuaan pitkään unhon tai pakon valkoisen hangen alla. Mutta sanoissa se ei ilmene…
Vasta sitten, kun mies muistuttaa siitä, kuinka ihanasti muinoin kuusitoistavuotias lauloi Loreleyn, tulee jotakin esiin joissakin lauseissa, joita hän ei jaksa hallita ja rakentaa aivan niinkuin tahtoisi… Ja kun toinen vastaa, sisältyy siihenkin pieni, kätketty, kimmeltävä helmi, värähdys vain, mutta niin lämmin, lämmin, että se sytyttää.
Väliajan kuluttua kajahtaa laulu taas, ja yhä lämpenevä yleisö vaatii pian jokaisen numeron toistettavaksi. Mies takapenkillä istuu onnellisen huumeen valtaamana. Hänen sydämessään on juhla, ja sävelet kuljettavat hänet kaukaisille päivänpaistekentille, missä harvinainen valo välkkyy…
Hän ei saa katsettaan hetkeksikään irroitetuksi laulajattaresta. On kuin he olisivat täällä kahden ja hän laulaisi vain hänelle! Sillä kaikki muu on kadonnut ympäriltä…
Ohjelma loppuu.
Vaikka viimeinen laulu on jo toistettu ja laulajatar poistunut, ei yksikään kuulijoista nouse lähteäkseen. Sali kaikuu vaativien käsien paukkeesta: he eivät voi päästää häntä vielä luotaan.
Ja niin tulee laulajatar takaisin vielä kerran.
Hänen katseensa kulkee kiitäen ja tervehtien yli salin, pysähtyäkseen sen perimmäiselle penkille lapsuuden ystävän luokse. Eikä hän voi olla nyökkäämättä hänelle monien päiden yli. Eikä hänen laulunsa tällä hetkellä voi olla muu kuin Loreley!
Lähteekö se tenho, joka salissa nyt vallitsee, laulun tutunomaisuudesta? Johtuuko se siitä, että tuo vanha sävel on kietoutunut vähän itsekunkin kuulijan menneisiin muistoihin ja tuo nyt tullessaan osan niistä esille — kenties. Vai onko se innostuneiden mielien — niin laulajan kuin kuulijainkin — aikaansaama hurmaus…
Yksi kuulijoista sen täydelleen tietää.
Ja hänet valtaa syvä liikutus. Nyt hän tietää, että laulajattarenkin ympäriltä on kaikki muu haihtunut ja että hän todellakin laulaa vain yksin hänelle! Noin ei ole koko iltana sävel noussut ja helissyt… Lämpöä ja tunnetta sellaista kuin tässä, ei yhdessäkään laulussa vielä ole ollut…
Tässä purkautuu esille salaisuus…
Mutta se salaisuus on liian ihana elääkseen tai ilmetäkseen missään muussa muodossa kuin sävelissä — sen hän tietää. Ja niin hän — heti kun laulu on loppunut — ryntää ylös ja poistuu, kiirehtien kotiinsa näkemättä tai kuulematta ketään.
Hän tahtoo sulkea tämän hetken, tämän sävelen ja tämän valtavan rikkaan tunnelman ikiajoiksi sieluunsa — juuri sellaisenaan. Enempää ei hän koskaan voi saavuttaa — enempään ei hän halua pyrkiäkään. Tosin hänellä kerran on ollut unelma, mutta sen hän on uhrannut jo kauan sitten. Ja niin ihmeellisesti kaikki hämäryys nyt selkeneekin! Katkeruus monta vuotta sitten kadotetusta onnesta haihtuu, ja mieleen tulee epäitsekäs ajatus: ilman uhrausta ei rakkahin nyt olisi taiteen kukkuloilla… ilman uhrausta Suomi olisi yhtä mainehikasta tytärtä vailla…
Juuri kuin kaiken vahvistukseksi kuuluu hetken kuluttua koputus ovelta ja laulajatar astuu sisään vaatimattomaan lukumiehen huoneeseen, yllään kallisarvoinen viitta, joka antaa hänen olemukselleen ruhtinattaren sävyn.
— Katsos, minä en voinut lähteä niin… sanoo hän lämpimästi. — Ja sitten täytyy minun vielä saada sanotuksi, ettet sinä saa antaa katkeruuden asua sydämessäsi… Tiedäthän, että jos tiemme eivät erinneet, en koskaan olisi päässyt tänne asti —en koskaan!Ja sitä minä en voi katua, minä en voi, näetkös. Menestys on hurmannut minut.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, Loreley. Joskaan minulla ei ole korvaajana sitä, mitä sinulla on: menestystä, niin tyydyn… koetan…
— Eikö sinulla ole… mitään…?
Laulajattaren katse kiertää huoneessa, jossa on vain kirjoja, kirjoja.
Mies seuraa hänen hapuilevaa katsettaan ja hänet valtaa äkkiä hurja ilo.
— On, on! peruuttaa hän samassa. — Minulla on sinun menestyksesi ilo.Ja se on ehkä vieläkin kalliimpi minulle kuin sinulle.
— Kiitos —!
Hän tuntee kaksi lämmintä kättä omissaan ja niiden puristuksen hetken,hetken vain. Sitten on taas kaikki yksinäistä — laulajatar on poissa.Kukkakimput — tän'iltaiset voitonmerkkinsä — hän on jättänyt jälkeensä.Ainoastaan kielokimpun hän on ottanut mukaansa.
— Kaarina on tullut kotiin! kajahti läpi koko talon salista keittiöön asti kertautuen jokaisen sydämessä voimakkain, joskin erilaisin tuntein.
Keittiöön, jossa Maiju leipoi joululeivoksia, toi viestin sisäkkö Miina, eikä hän voinut kylliksi painostaa sanojaan kertoessaan, kuinka äärettömästi rouva oli ihastunut tyttärensä tulosta ja kuinka hän nyt itkeä nyyhki aivan kuin pieni lapsi saatuaan hänet syliinsä.
— Niin että joutukaa, neiti, joutukaa, käskettiin sieltä sanomaan!
Maija säpsähti hieman, ja heikko puna nousi hänen poskilleen.
— Minä en kerkiä vielä… sanoi hän verkkaan jatkaen leipomistaan. —Toimita sinä vain kuuma kahvi sisään.
— Eikä neiti voi uskoa, kuinka viluinen ja väsynyt nuori rouva on… Mutta arvaahan sen nyt, kun toistakymmentä kilometriä asemalta tällaisella säällä… kärrikelillä jouluna.
— Hirveätä ajatellakin… mutta jouduhan. Valkoisessa kannussa säiliön hyllyllä on hyvää kermaa.
Sisäkön mentyä Maiju painoi jauhoiset kätensä poskilleen, vei ne siitä jyskyttäville ohimoille ja huojuen hiljaa edestakaisin hengitti lyhyin, tuskaisin puuskauksin.
— Tullut kotiin… Kaarina… ah!
Maiju näki hänet elävänä edessään, sellaisena kuin hän oli ollut lähtiessään kotoa kolme vuotta sitten, säteilevänä, vastavihittynä rouvana miehensä, kuvanveistäjän käsivarteen nojaten. Häämatka oli vienyt suoraan etelään. Heidän hyvästinsä oli ollut jäykkä, ja onnittelut, joita hänen kai olisi pitänyt lausua lähtevälle sisarelleen, tyrehtyivät huulille.
Ja niin pyrki nyt tervehdyskin tekemään.
Sillä hän ei ollut vielä voinut antaa anteeksi… ei vielä, eikä koskaan.
Ja mitä tekikään anteeksiannolla kevytmielinen, kaunis Kaarina? Ei kai hänen suruton sydämensä tunnustanut koskaan pahoja tekojaan eikä niiden sovittamisen tarvetta. Hän, joka aina oli ollut kylliksi itsekäs anastamaankaiken, hänkö käännähtäisi katsomaan, jäikö jonkun sydämeen tyhjä sija…
Hän oli vienyt Martin — juuri sen, joka oli ollut Maijun koko elämä. Mitä hyödytti, että hän jälleen oli jättänyt hänet, aivan kuin kuluneen rukkasen loukkoon, tavattuaan toisen, kolmannen, lääkärin, asianajajan, kuvanveistäjän. Onnet oli murtuneet ainiaaksi. Martti saattoi käydä silloin tällöin talossa mutta hänen asianaan oli kysyä mitä kuului Kaarinasta — yhä vain Kaarinasta. Ja hänestä kuului aina hyvät sanomat. Poikkeuksetta.
Oliko Kaarina nyt tullut kotiin… edeltäpäin ilmoittamatta, yllättäen!Ja kaiken lopuksi kurjalla kievarikyydillä…
No, äiti saa helliä häntä siellä, isä pian yhtyy palvontaan. Ja Martti rientää, kunhan saa tietää — tai ei, tuskin tulee: on hiljaisesti kiitollinen tietäessään Kaarinan hengittävän samaa ilmaa.
Maijun hennot sormet pyörittelivät taas taikinaa. Pienet herkulliset leivokset jatkoivat kesken jääneen rivin, ja pelti täyttyi pian reunojaan myöten. Työn loputtua kiiruhti hän huoneeseensa, sillä niin tyynen kylmäksi kuin hän tunsikin mielensä, täytyi hänen sittenkin koota itsessään jotain, ennenkuin kohtasi sisarensa.
Ovella tuli isä häntä vastaan. Isän kasvoilla välkkyi iloa ja surunsekaista sääliä, koko hänen kookas vartensa näytti kantavan kuin taakkana näitä kahta mielentäytettä.
— Olisitko voinut uskoa sitä, Maiju tyttöseni, sanoi hän ainaisella tyyneydellään, ja äänessä kuulsi peitetty, hiljainen hyväily. Maiju oivalsi sen kyllä, isän ei olisi laisinkaan tarvinnut tunteittensa ilmaisuksi hipaista tyttären vaaleita, pään yli kierretyitä palmikoita.
— Mihin hän on jättänyt miehensä?
— Roomaan kai. Hän näyttää sairaalta ja murtuneelta, lapsi raukka. Ja äiti on kovin järkytetty. Mutta nyt kai sinä jo joudutkin?
Ei, hänen piti pestä kätensä ensin.
Vai murtunut ja sairas… Äskeinen loistava kuva Maijun mielessä vaihtui toiseen, haaltuneempaan. Hän karsi pois vähän sisarensa ylpeästä ryhdistä, silmien säihkystä ja äänen helinästä, mutta hän varoi ottamasta liikaa, sillä mikä maailmassa olisi päässyt runtelemaan Kaarinaa, kun juuri elämä itse kaikkine apulaisineen kantoi häntä käsillään, helli, hoivi, kukitti häntä!
Ja sitähän se ei tehnyt aivan monelle… Mutta kuinka olikaan Kaarina muuttunut! Varjo vain hän oli entiseensä verraten. Kohotessaan tervehtimään Maijua hän pääsi tuskin ylös lepotuolista, johon äiti oli peitellyt hänet tyynyin ja vaipoin. Käsi, joka ojentautui sisarelle, oli luiseva ja kutistunut, ei enää sametinpehmyt eikä hienoinen.
— Maiju kulta! On suloista nähdä sinua ja sanoa: anna anteeksi. Olen tullut kotiin vain kuolemaan… siksi vain…
Maiju ei vastannut. Hänen sydämensä ei liikahtanutkaan, ja häntä itseäänkin hirvitti sen kylmyys.
— Kuinka sinä olet tuores ja säilynyt, Maiju! Oi elä ole vihainen, ethän? Ajattelin, että täällä kotona olisi helpompi kuolla kuin siellä muualla… vieraissa…
Kaarinan ääni särähti — mihin oli haihtunutkaan sen entinen hely!
Äiti nyyhki ääneen.
— Elä puhu mitään anteeksiannosta, rakas lapsi… olit kultainen kun tulit. Isä, joko soitit lääkäriä? Maiju, katsos, tue häntä tästä, näin…
Äiti oli unhoittanut kokonaan rajun, hillittömän, elämän kiihkeyttä himoitsevan tyttären, hänen sydämestään oli yhdellä pyyhkäisyllä haihtunut viimeinenkin katkeruuden hiven tuhlaajatytön tuottamista suruista ja kyynelistä, valvotuista öistä — häpeästäkin. Hänen sylissään oli nyt vain murtunut, sairas lapsi, pääskysparka, joka kaikesta päättäen oli matkallaan kärsinyt kovan vaurion…
Ei sekään sulattanut jäätikköä Maijun sydämestä, hän ei voinut yhtyä äidin hellyyteen eikä isän osanottoon. Kukaties Kaarina liioittelee sairauttaan, tuo hemmoiteltu lapsi, säälin turvin syöstäkseen heidän sydäntensä syvimpään — oliko hän mihinkään puolinaiseen koskaan tyytynytkään. Täyttä antautumista hän aina oli kaikilta vaatinut, ja voi sitä, joka uskalsi olla välinpitämätön hänelle!
Varmaan eli pohjimmaisena se sävel nytkin… tuo nöyryys oli kai ulkonainen hely, matkan varrelta silmäin lumeeksi tuotu…
— Oletko hyvin sairas? kysyi Maiju viimein.
— Olen, vastasi sisaren äänetön katse, kyynelten tippuessa esiin pitkien, mustien ripsien alta.
Katse koski Maijun sydämeen, siinä ilmeni jokin ylivoimainen ote, joka pani jäänkin järkkymään. Mutta hän ei sallinut sen päästä näkyviin.
— Miten maailmassa miehesi sallii sinun matkustaa yksin tuollaisessa tilassa?
— Niin, Maiju… ja äiti ja isä… nyt en enää valehtele teille…
— Oletko sinä sitten valehdellut? Ja milloin?
— Olen, olen — kaiken aikaa!
Se tuli vihloen kuin hätähuuto, saaden jokaisen käsittämään, että kysymyksessä oli ankara totuus. Sisaren kylmä, suora kysymys oli murtanut padon päästäen vapaaksi omaan valheeseensa vangitun ihmisen. Vapautusta seurasi helpoitus, helpoitusta nöyryys, ja hänen tunnustuksensa rakentautui sillaksi, jota myöten hän pääsi suljetuimpaankin soppeen maailmassa — sisarensa sydämeen.
— Puoli vuotta kotoa-lähtöni jälkeen ei minulla enää miestä ole ollutkaan, siinä syy, miksi hän sallii minun kuljeksia vaikka missä tilassa… Oi suuri Jumala, kuinka minä olen ollut murtunut, turvaton ja yksin maailmassa! Hän, tuo viheliäinen, jätti minut,minut, jota ei vielä kukaan ollut uskaltanut loukata!
— Taivaan isä, mikset ilmaissut sitä heti ja palannut kotiin?
— Olin liian ylpeä taipuakseni siihen tekoon. Kuljeksin mieluummin maita, kärsin, tein työtä, salasin, valehtelin…vaikka mitä, ennenkuin tunnustin häpeäni ja tappioni.
— Eihän se ollut häpeä, lapsi.
— Oli, oli se minusta. Silloin. Kun vain ajattelinkin seisovani edessänne paljastettuna ja nöyryytettynä, vapisin kauhusta, kauhusta juuri, Maiju kulta, joka ei ollut muuta kuin mieletöntä itserakkautta, korskaa typeryyttä. Minulla oli silloin vielä voimaa uhmata…
— Mutta sinähän kirjoitit, oi mistä kaikista maanpaikoista sinä kirjoititkaan, olevasi onnellinen, terve, voitokas.
— Saatoinko tehdä muuta. Tuo järjetön ajatukseni vaati minut siihen — ja kun minulla ei ollut voimaa puhua totta, niin valehtelin.
— Sitten, lapsi, sitten?
— Sitten monien surujen ja nöyryytysten jälkeen alkoi ensin järkeni ja viimein sydämenikin puhua. Se veti minua tänne, ehdottomasti teidän luoksenne. Mutta kauheita olivat ne taistelut, joita uusi ihminen sai käydä vanhaa ihmistä vastaan, ennenkuin se pääsi voitolle… Tiedätkö, Maiju, mihin niin usein kompastuin. Kas tähän: näin sinut sieluni silmien edessä halveksivasti hymyilevänä, kylmänä, osaaottamattomana… Hyvä Jumala, nyt näenkin sinun itkevän…
Jäätikkö oli sulanut. Sekin laski vankinsa vapaaksi sallien lämmön tulvehtia sydämestä sydämeen. Maiju painui voitettuna sisaren jalkoihin, sulki hänen kylmät, vapisevat kätensä omiinsa lämmittäen niitä kyynelillään.
— Kaarina, Kaarina rukka…
Katumus vyöryi hänen ylitseen, se tuli äkkiä ja ylivoimaisena kuin suuren joen jäänlähtö, joka vie mennessään kaikki esteet, jättäen jälkeensä kirkkaan, kimmeltävän vedenpinnan voimallisen kevätauringon lämmitettäväksi.
— Sellainen minä olen ollutkin kaikkina näinä vuosina — kylmä, sulamaton ja karsas, nyyhki hän. — Vielä äsken, kun sain kuulla tulostasi, tuntui mahdottomalta antaa anteeksi … mutta sinähän veitkin minulta parhaimpani… Ei, Kaarina, elä keskeytä, minä en antaisi sinulle anteeksi nytkään, jos olisit tullut terveenä, onnellisena — entisesi laisena. Silloin ei olisi löytynyt mitään tietä päästäksesi luokseni. Nytkö, rakas? Voi, nythän olet samalla tasolla, säretty, vähäpätöinen, kovia kokenut… nyt olet tullut sitä yhtä ainoata mahdollista tietä, sitä yhtä, joka sittenkin oli olemassasinullekin, vastoin varmaa luuloani. Mutta mitä on minun anteeksiantoni, Kaarina. On toisia… Jumala ennen kaikkia…
Hän puhui katkonaisesti, nyyhkien, mutta herännyt lämpö ja osanotto soi jokaisesta sanasta.
— Uskon Jumalan antaneen minulle anteeksi. Niin uskon… tunnen sen. Ja siksi voin ajatella kuolemaa…
— Ei, Kaarina, sinä tulet terveeksi. Koti parantaa lapsensa… saat nähdä.
— Se on jo myöhäistä, äiti, enkä minä sitä ansaitsekaan. Siinä jo kyllin, kun pääsen teidän saattamananne kotoiseen hautaan. Huu — ajatelkaas, yksin vieraalla maalla, raskas, sovittamaton taakka sydämellä! Mutta nyt, kun sovitus kulkee kuoleman edellä — nythän on kaikki niin rauhaisaa…
Parin päivän kuluttua hän oli matkalla jälleen, sillä viimeisellä, joka vie suureen kirkkauteen.
Kuu paistaa heloitti akkunasta sisään valaisten huoneen hienolla hohteellaan, sellaisella haaltuvan hopeaisella, hiukan väsähtäneellä, minkälaiseksi se tavallisesti käypi aamun koitteessa koko pitkän yön vaellettuaan. Puistossa akkunan alla seisoivat huurteiset puut valkeassa vaipassaan, lumikenttien levitessä ylt'ympäri, silmänkantamattomiin siellä missä pihanalainen pelto ja niitty yhtyivät laveaan, saarettomaan järveen.
Oli jouluaamu.
Aikaisimman joulukulkusen helähtäessä maantiellä heräsi Elvi Reijola lämpimässä vuoteessaan hymyillen kuutamolle, virkeänä, sydän joulutunnelmaa täynnänsä. Hänen tarvitsi vain kohottautua kyynäspäänsä varaan nähdäkseen kylän aikaiset joulutulet, missä tervaspuiset roihut takoissa, missä kynttilät akkunoilla. Ainuttakaan pimeätä asuntoa ei ollut. Kirkostakin, järven takaa, alkoi tuli jo tuikkia.
Kiireesti Elvi sytytti kynttilät omalla akkunallaan, illalla siihen jo varatut. Se oli jokajouluinen toimitus, ensimäinen vuoden hartaimman juhlapäivän aamuna — ja kuinka rakas tuo tehtävä oli hänestä ollutkaan aikaisimmasta lapsuudesta asti!
Nämä olivat hänen morsiuskynttilänsä.
Hän kipaisi vielä hetkiseksi vuoteeseensa lämmittelemään — ja katsellakseen sieltä valaistusta. Kuutamon hohde himmeni vähitellen, näkyi vain puun kuulakka latva ylimmän ruudun tasalla ja hienoinen huurresade, joka varisi alas tuulenhenkäyksen käydessä.
Ihanampaa jouluaamua saattoi tuskin kuvitellakaan.
Siinä samassa tuli sisäkkö puutaakkoineen. Anna Leena, hän, joka piti hyvän huolen siitä, ettei Elvin tarvinnut nousta lämmittämättömässä huoneessa. Mutta hänen hyvähuomenensa ei ollut iloinen tänään eikä ilmeensä joulunkirkas — sen huomasi heti. Ja kun hän pinosi puita uuniin, ei hän puhunutkaan joulukirkkoon menosta, vaan johdatti emäntänsä mieleen ammoiset lapsuusleikit ja Mari Kytösen.
— Missä lienee nyt Marikin… virkahti Elvi vuoteellaan. — Muistathan,Annukka Leenukka, kuinka mukava tyttö hän oli?
— Kyllä vainen! Milloinka lienette hänestä viimeksi kuullutkaan?
Siitä on jo aikaa. En — odotappas — muistakaan.
— Tuskin sitten Viipuriin menonsa?
Elvi ei muistanut kuulleensa.
Uunin luota kuului hiljainen huokaus, ja Anna Leena näkyi tuijottavan takkavalkeaan. Syttyvän tulen loimu väikkyi hänen valkealla esiliinallaan.
— Voisittekohan pitää hänestä vielä yhtä paljon kuin lapsuusaikana? tiedusteli hän siinä polvillaan yhä kyyköttäen.
— Kyllä — luulen.
— Niin, jos kaikki olisi ennallaan. Mutta entäs jos jotain muutosta ajattelisi tapahtuneeksi…
— Sinähän puhut kuin olisi todella jotain tapahtunut. Tiedätkö sitten mitään?
— Voi, mitäs minä… Sattuu välistä johtumaan kaikenlaista mieleen.
Elvi nousi vuoteellaan istumaan ja kokosi hajalliset hiukset kääröksi päälaelle. Hän odotti Anna Leenan lähtevän aamukahvia hakemaan. Kohta oli aika nousta joutuakseen joulukirkkoon. Tottakin, hän ajaa sinne tänään ensi kerran insinööri Matti Ension, sulhasensa kanssa.
Mutta Anna Leena tuijotti yhä tuleen virkkaen:
— Se on sentään vähän kummallista…
— Mikä sitten?
— Se vain se vanha ennustus, muistattehan. Mustalaiseukko kun katsoi käsiämme ja sanoi, että teillä ja Marilla on kaksoiskohtalo… missä toisen onni, siinä toisen elämä…
— Mihin särkyy toisen onni, siihen särkyy toisen elämä, täydensi Elvi.— Muistan kyllä. Mutta minusta ovat kaikenlaiset ennustukset joutavia.Minun onneni ei säry, ei! No, toisit mieluummin kahvitilkkasen.Elämästä puhumatta.
Anna Leena kokosi puunkantovaatteen ja meni. Hänen katseessaanolijotakin tavatonta.
Elvi ei voinut käsittää sitä. Hän istui miettien pitkän hetken, istui hievahtamatta. Oliko tämä Anna Leenan herkän mielen johteita — jonkun mahdollisen unennäön vuoksi — vai oliko se jotain vakavampaa, johdatusta odottamattomaan? Kaikkea vielä! Särkyisikö Marin elämä ja hänen onnensa vaiko hänen elämänsä ja Marin onni? Ja mihin? Ei ainakaan tänä kauniina jouluaamuna! Hyvä Jumala, joulu on ilon ja rauhan juhla, jouluna, kaikkina jouluina, mitkä hän oli elänyt, ei hänellä koskaan ollut murhetta ollut. Voisiko herätä sellainen rauhantunne sydämessä onnettomuuden vaaniessa ovella… Tuskin — tuskin vaan! Ei, kyllä asia oli niin, että Annukka Leenukkaa oli toruttava mokomasta jaarittelusta pikkusen, hiukkasen vain — kun on joulu — ja jouduttava kirkkoon.
Mutta kun sisäkkö tuli sisään kahvitarjottimineen, jäi Elvi tutkistelemaan hänen kasvojansa, joissa näin läheltä katsoen näkyi selviä kyynelten jälkiä.
— Nyt on täytynyt jotain tapahtua, säikähti hän. — Sano, sano pian.
Anna Leena joudutti kahvitarjottimen pöydälle ja hyrähti itkemään.Empimättä rutisti hän valkean esiliinansa punoittavia kasvojansa vasten.
— Puhu! huudahti Elvi kiihkeästi, hypäten ylös vuoteestaan. Mutta vastaus viipyi; ei kuulunut muuta kuin puiden räiske uunissa ja kirkkoväen kulkuset maantieltä.
Kun ei kiihkeä käsky kyennyt kirvoittamaan sanoja Anna Leenan huulilta, tarttui Elvi lempeästi hänen käteensä pyydellen:
— Kerrohan nyt… kuule! Varmasti sinä aioit sen tehdäkin tänne tullessasi.
— Niin kyllä. Mutta kun se on niin vaikeaa…
— Miksi? Onko sinua kohdannut kova onni?
— Ei, nähkääs. Vaikeus on siinä, että asia koskee toista, ei minua.
Elvi tunsi kylmän karmivan ruumistaan tietämättä, tuliko se lattialta, jolla hän seisoi avojaloin, ohuessa paidassaan, vai vaikuttiko sen sisäinen pelko, outo säikähdys, joka kiisi nuolena Anna Leenan viimeisten sanojen johdosta.
Tuo äskeinen puhe oli siis kuitenkin valmistelua, johdatusta johonkin tuntemattomaan…
— Koskeeko se minua sitten?
Anna Leenan pää painui alas, ja hermostunein liikkein hän koki suoria rutistunutta esiliinaansa.
— Kyl-lä.
— Hyvä ihminen, onko joku sairastunut yöllä?
Hänen ajatuksensa kohdistuivat heti Matti Ensioon.
— Kuollutkin, neiti.
Elvi tarrausi kiihkeästi Anna Leenan käsiin, säikähtyneen katseen kysyessä: kuka? kuka?
Mutta Anna Leenan vastaus viipyi.
Hän tahtoi kyllä puhua ja rauhoittaa, sanoa, ettei se ollut kukaan omaisista, vieras vain. Ajatuksissaan hän etsi sanoja saadakseen asian pian selväksi, mutta ei tiennyt miten alkaa. Kaiken lopuksi — hän ei tiennyt itsekään minkä vuoksi — oli äärettömän vaikea lausua nimeä, joka kuitenkin asian yhteydessä oli lausuttava.
Viimeinkin, katse kokonaan toisaalle käännettynä, hän sanoi alkuun päästäkseen:
— Minulla on teille kirje.
— Kirje?
Elvi päästi hänen kätensä ja istahti vuoteen reunalle soluakseen siitä kohta peitteen alle kylmää ja mielenliikutusta pakoon.
Kokonaan toisenlaisia sanoja hän oli odottanut kuulevansa.
— Anna se toki tänne! huudahti hän kättään ojentaen.
— Olisin mieluummin antamatta, jos uskaltaisin. Kuollut on kuitenkin kuollut ja kaikki ohitse…
— Ihminen! Tahdotko nyt oikein kiusata minua!
Se ei suinkaan ollut tyttöparan tarkoitus, päinvastoin tahtoi hän tällä esipuheella rakentaa siltaa, jota myöten ylimeno kävisi helpommaksi, jota myöten hän johdatettavineen jotenkuten pääsisi sille suopahaselle, johon nyt pakostakin oli mentävä — ja mentävä juuri tältä rauhalle pyhitetyltä jouluiselta kunnaalta.
Mikäpä siinä enää auttoi.
Hän veti esiin rutistuneen paperipalasen taskustaan, kolmioksi käännetyn lappusen, johon vapisevin, epävarmoin kirjaimin oli piirretty Elvi Reijolan nimi.
Elvi tahtoi avata sen heti, mutta Anna Leena teki hätäisesti estävän liikkeen.
— Ei, kuulkaahan. Minun pitää kai kertoa ensin…
— Mitä sitten? — Se tuli jo kärsimättömästi.
— Sitä, nähkääs, että Mari saapui tänne, eilen iltamyöhällä, kun olitte kaikki nukkumassa jo… Kytösen Mari, ymmärrättehän. Mistä asti poloinen lie tullut, mutta sairas ja uupunut hän oli, niin että… Aivan paleltumassa. Hoivasin hänet vuoteeseen ja keitin tilkkasen maitoa, hiljaa, ettei kukaan heräisi, mutta heräsihän se Navetta-Mari, tietenkin, joka kaiket yöt niitten lehmiensä kanssa…
— No, sitten?
— Sitten, kun siitä hiukan toipui, sanoi olevan teille tähellistä asiaa, mutta ei antanut tulla herättämään. Tottapahan sitten kuitenkin tunsi, että aamuun mennessä on myöhäistä, kun pyysi paperia ja kynää ja jätti siihen sanottavansa.
— Mutta ei hiiskahtanutkaan sinulle asiastaan?
— Ei, käski vain kahdenkesken teille antamaan.
Elvi kuunteli hievahtamatta.
— Yksinkö hän tuli?
— Oli sillä pieni käärö käsivarrella… nähkääs… Sanoi sen olevan vasta viikon vanhan.
— Jaseelää, mutta Mari on kuollut — niinkö?
— Niin on… niin on.
Itku valtasi Anna Leenan uudelleen.
Elvin sydäntä kouristi. Ohimot alkoivat lyödä kuin väkivasarat, ja veri syöksähti kuumana poltteena poskille. Kaikki tämä, jonka takana hän vaistomaisesti tunsi piilevän vielä järkyttävämpää, oli tullut niin äkkiä. Tuntemattomasta pimeydestä viskattuna pommina oli se räjähtänyt keskellä kotoista joulurauhaa.
— Missä se nyt on? sai hän kysytyksi.
— Siellä, tupakamarissa. Navetta-Marin huostassa.
Anna Leenan poistuttua jäi Elvi rauhattomana tuijottamaan kuolleen viestiin. Hän ei uskaltanut avata sitä heti, jonkunlainen pelon ja vastenmielisyyden tunne nousi esteeksi. Mitä siihen lieneekin piirretty, on se piirretty tulikirjaimin — ja ne polttavat! Sen hän tunsi. Ja tunteen tuomana tuli ajatus, että asia tavalla tai toisella koskee Mattia, hänen sulhastaan.
Ehkäpä tässä sittenkin toteutui mustalaisen ennustus?
Miten tahansa — hän pakoittautui avaamaan paperin ja levitti sen vapisevin sormin eteensä peitteelle, ahmaisten yhdellä ainoalla nopealla katseella masentavan tiedonannon:
»Insinööri Matti Ensio on lapseni isä. Jumala siunatkoon teitä.
Mari Kytönen.»
Niinhän siinä oli.
Elvi painui hiljaa tyynylleen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat raskaasti, aivankuin itse kuolema olisi laskenut kätensä luomien päälle. Ääretön katkeruus masensi hänen voimansa, ja hän makasi pitkän aikaa ajatusten hämärinä ja epämääräisinä liikkuessa sinne tänne.
Hän ei jaksanut käsittää, kuinka suuresti kaikki oli muuttunut eilisestä — niin, vieläpä taannoisesta iloisen heräämisen hetkestä, jolloin hän onnellisena morsiamena sytytti joulukynttilät. Ja niin aavistamatta, pienimmänkään enteen edelläkäymättä, oli tuho tullut. Ei edes öinen unikuva ollut kertonut, että talvista tietä vaeltaa nainen, sairaampi sielultaan kuin ruumiiltaan, jolla on käärö käsivarrella ja asiaa hänelle, juuri hänelle…!
Ja niinkö on menetellyt mies, johon hän on täydellisesti luottanut, jonka omaksi hän oli lupautunut vuosi sitten?
Eihän saapuneetkaan ainoastaan suru ja pettymys — saapui myöskin häpeä, häpeä!
Ne seisoivat käsikkäin siinä vuoteen vieressä hievahtamatta, ja kuunpaisteisen hangen ympäröimä talo oli saanut tahran vuoden pyhimpänä aamuna…
Mutta jos se ei olekaan totta —? väräjää ääni syvällä hänen sielussaan.— Jos Mari on valehdellut —?
Hän säpsähtää ajatustaan ja vie käden suunsa eteen kuin estääkseen ajatuksen muuttumasta sanoiksi.
Mariko, tuo hyvä, rehellinen tyttö, josta hänellä ei ollut yhtään ikävää muistoa… Ja kuolinhetkelläänkö, juuri silloin, kun kaikki maanpäällinen jää pois —? Ei,silloinei valehdella.
Elvi nousi vitkaan, jäätävin sydämin. Vaistomaisesti hän veti kihlasormuksen sormestaan ja laski sen pöydälle joululahjakääröjen joukkoon.
Hänen edessään seisoi nyt kylmä, lahjomaton elämänvaihde, joka heitti poistumattoman varjon kaikkien tulevienkin joulujen ylitse.
Sade oli ajanut perheen koolle suureen saliin, ja niin kuului sieltä taas tuo vanha tuttu puheensorina isoisän etäiseen, viileään huoneeseen, jonka akkunoiden takana kukkivat sireenit tekivät ainaista vartiopalvelustaan. Ei aina kukkivina, senhän tiedätte — oi, pohjolan kesä on niin lyhyt! Mutta nyt oli kukinta-aika ja uhkeat, tuoksuvat kimput juuri puhkeamaisillaan.
— Ken siellä puhuu mainiten nimiä Tela, Hopeakallio, Ritaniemi? kysyi isoisä pikku Liinalta, joka toi hänen teelasinsa sisään pienellä, hienolla puutarjottimella.
— Muuan vieras neiti, isoisä. Hän on kai turistimatkalla pyörineen ja pyysi tulla sisään sadetta pitämään. Tiedätkös, hänen vaatteensa olivat aivan likomärät, ja hatun reunasta tippui kuin räystäästä ikään!
— No? Saiko hän kuivia?
— Sai, sai. Kersti on pukenut hänet kokonaan omiinsa.
— Kersti — no, ja miksei Eva yhtä hyvin? Pikku Liina naurahteli mennessään ovelle.
— Siksi tietenkin, ettei hän ole lyhyt lyllerö kuten Eva, vaan Kerstin kokoinen, pitkä, hento ja — ja niinkuin sitä nyt et olisi arvannut kysymättäkin.
Isoisä hymyili. Hänen hämärtävät silmänsä tähyilivät salia kohti, vaikkei hän kunnolleen nähnyt Liinaa oman huoneensa oveltakaan.
— Jätä ovet auki, lapsi.
— Etkö häiriinny sitten, siellähän käy sellainen porina, että…
— Minä haluan kuunnella vieraan ääntä. Tiedätkö mikä hänen nimensä on?
— Mikä kumma se nyt olikaan… Hel … Hal…
— Halme?
— Niin, se se juuri taisi ollakin, isoisä.
Tyttö pujahti tiehensä, ja isoisä suoristihe kuuntelemaan. Hän näytti kovin hennolta ja kuihtuneelta suuressa, muhkeassa nojatuolissaan, pituudestaan huolimatta. Aika oli vienyt hänen voimansa ja kukoistuksensa jo kauan sitten ja sirotellut lumihiutaleita hiuksiin. Hän oli kuin vanha puu, jonka ympärillä versoi nuori, nouseva metsä.
— Ihmeellistä… kuiskasi hän itsekseen, ja hänen kasvoilleen nousi valoisa hohde. Tuskin hän hengittikään niin kauan kuin puhelun sorinasta eroittui kirkas, eloisa naisen ääni.
Salissa avattiin pianon kansi.
Isoisä kuuli ääniä, jotka tuntuivat pyytävän ja kehoittavan jotakin. Ne tahtoivat varmaan vierasta soittamaan. Oh, tässä talossa oli musiikkia liiaksikin! Täytyi monasti sulkea kaikki väliovet, ja sittenkin, sittenkin tunki se esiin joka rakosesta.
Kunhan ne nyt vain eivät sulkisi ovia vanhasta tottumuksesta!
Siinä samassa helähti tuttu sävel, kotoinen ja usein kuultu kylläkin. Yrjö siellä soitti, sen kuuli jo ensi lyönnistä, mutta — ehkä hän vain raivasi tietä vieraalle.
Isoisä nousi ja siirsi tuolinsa lähemmäksi ovea.
Hänen vanhassa olemuksessaan heräsi kumman nuortea odotus.
Soiton vaiettua oli hetkinen hiljaisuutta, kunnes puhelu virisi taas, katkesi, virisi uudelleen ja vaihtui raikkaaseen sekaääniseen lauluun. Olihan tässä talossa äänivaroja, eikä niitä säästetty, ei. Mutta eikö kuorosta kuulunut nyt uusi tumma, pehmyt ääni — kuului!
Isoisä poimi tuon uuden lisän herkillä kuulohermoillaan ja eristi sen yhteisestä sävelestä erilleen, helmenä hiekan seasta. Jos hänen näkönsä olisi ollut vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin kuulo — Jumalan kiitos — olisi hän mennyt heti saliin nähdäkseen, oliko vieraalla harmaat, lempeät silmät, sellaiset omituiset, jotka yhtäkkiä valahtivat veitikkamaisiksi, säkenöiviksi, tasoittuakseen tyyneen rauhallisuuteensa jälleen…
Mutta nyt hän ei mennyt.
Hiljainen huokaus puhkesi huulilta, se tuli vanhojen muistojen nostattamana.
Kuinka herkästi muistot heräävätkään ja kuinka voimakkaasti ne ryntäävät esiin sellaisesta vanhasta onkalostakin kuin ukon sydämestä, joka on sulloutunut täpöisen täyteen kaikenlaisia elämyksiä pitkän vaelluksen varrelta.
Nyt! Hiljaa…
Se ei ollut Yrjö, ei Eva, ei Helmi, ei Olga, ei Armas, ei edes Kullervo tai Kerstikään… Se oli varmaan se vieras, joka nyt löi muutaman soinnun nopeasti, hermostuneesti, ujostellen. Mutta ensi sointujen kuoltua syntyi uusia, hiukan rohkeampia, lämpöisempiä, puhuvampia.
Hyvä Jumala, mitä se oli!
Isoisä hypähti seisoalleen ketterästi, melkein kuin nuorukainen, ja hänen sielussaan kohahti korkea tuliaalto. Sitten hän painui istumaan jälleen hiljaa, liikahtamatta kuin kivettymä.
Salista kuului yksinlaulua, pehmoisen kirkasta, tunteellista.
Se tuli huoneiden läpi isoisän luokse kuin keväinen tuulahdus talvisten aavikoiden halki. Se tuli ihmeellisenä ja sytyttävänä — se ikäänkuin siirsi pois monet vuosikymmenet, sysäten ne syrjään kuin oviverhot, ja johti askeleet yhtäkkiä nuoruuden ihanaan temppeliin!
Ja vanhan laulun sävelet valoivat hellää hohdetta temppelin korkeasta holvista ja sanat, joita ei koskaan ennen oltu tämän katon alla laulettu, juoksivat huumaten esiin menneen, ainaisesti kadotetun lähettinä…
»Onnellinen se, jolle aamu koittaasurutta ikiomaan majahan,ja jolt' ei muistot menneen ajan voittaavoi rauhaa, eikä huoli tulevan.
Onnellinen se, jonka elo hiljaa,loistotta lemmen töissä katoaakuin salalähde, joka kukkaa, viljaavirkistää — vaikkei sitä nähdä saa.
Onnellinen se, joka vain saa täyttäävelvollisuutta hurskaan sydämen,jonk' elo hiljainen maan päällä näyttäävain vaihetuksilt' ikävuosien.
Onnellinen se, jolle palkan suopise rakkaus, joll' on myös kestävyys,ja jolle ilo kukkasia luopi —kesällä lempi, syksyll' ystävyys.»
Säestys oli yksinkertainen, mutta mitään sen veroista ei isoisä ollut kuullut sitten nuoruusvuosien. Vain yksi oli ennen muinoin laulanut tuon laulun, vain yhden oli hän kuullut käyttävän tuota säestystä — mistä, mistä kumpusi se siis esiin nyt!
Oli harvinaista, että isoisä lähti huoneestaan etsiäkseen toisten seuraa, joskin hänestä oli mieluista, kun yksi tai toinen suuren perheen jäsenistä tuli hänen luokseen istumaan, tarinoimaan, neuvoja tai apua pyytämään — hänellähän oli niin paljon hyvää varastossa. Vierasta väkeä hän mieluimmin karttoi nykyisin.
Mutta nyt hän tuli, tuli hiljaa ja haparoiden juuri silloin, kun loisteliaan nykyaikaisen musiikin hengessä kasvanut perhe istui ääneti vanhan laulun omituisessa lumossa. Silmänräpäyksessä hän oivalsi pienellä vahingonilolla, että sen oli täytynyt tehotaheihinkin!
Hänelle tehtiin tilaa iloisella hämmästyksellä ja hänelle esitettiin pianon ääressä istuva nuori nainen.
— Ei, mutta ketä te muistutattekaan, sanoi isoisä silmiään siristellen.
Vieras nauroi. Hän oli reipas ja luonnollinen, sen näki ensi katseella, hämärtyneelläkin.
— Isoäitiäni kaiketi. Niin sanovat kaikki aina kotosalla.
— Hopeakalliolla?
— Oi, mistä te tiedätte…
— Lapsi kulta, vain siellä voi olla teidän näköisenne isoäiti.Ihmeellistä… jupisi hän sitten liikutettuna. — Ja tässäkö nyt onKirsti Elisabetin lapsenlapsi… Laulakaa minulle uudelleen hänenlaulunsa.
— Miksi sanotte sitä hänen laulukseen?
— Siksi, että vain hänen olen kuullut laulavan sitä. Häneltähän tekin sen opitte…
Kaikkien silmät vartioitsivat vanhusta ja vierasta, ja jokaisesta tuntui siltä, kuin hieno, salaperäinen henkäys liitelisi läpi huoneen tai niinkuin aurinko »katsoisi taakseen», kuten toisinaan iltaisin.
Ja vieras lauloi.
Ei enää arasti ja ujostellen kuten äsken, vaan suurella, sydämellisellä lämmöllä. Kohtaus isoisän kanssa oli ikäänkuin kotiuduttanut hänet. Hänestä tuntui, kuin istuisi hän isoäidin luona kaukana, yksinkertaisessa maalaiskodissa eikä ensinkään tässä hienossa, vieraassa ympäristössä, johon hän sattumalta joutui tunti sitten.
Kesken esitystään kääntyi hän tahtomattaankin hiukan nähdäkseen minkälaisin ilmein tuo ihmeellinen vanha herra kuunteli »isoäidin laulua» — ja niin oli hän vähällä sotkeutua siinä! Sillä juuri noinhan istui mummokin usein, selittämätön, kätketty, kaukainen kaiho kasvoillaan. »Mitä istut noin?» oli hän joskus kysynyt isoäidiltä. »Menneitä miettien», oli tullut vastaukseksi. Ja siinä istui nyt toinenkin miettien menneitä, jotka — Luoja tiesi — olivatkin yhteisiä kumpaiseilekin!
Laulaja lämpeni yhä.
Hän oli aina pitänyt tästä vanhasta laulusta, mutta nyt se suorastaan kirkastui hänelle. Sen sisällys kertoi nyt erikoisen salatun tarinan, ja sen jokainen säe ilmaisi vivahteita keväästä, monen syyslehtisateen alle hautautuneesta, jolloin myöskin nuoruuden ilot puhkesivat rakkauden kukiksi. Nyt oli tullut syksy näille menneen kevään lapsille. Mutta mitä siitä! Kevään lempi ei ole ikuista, ei… ja kenties syksyn ystävyys omaa salaisen ihanuuden, sellaisen, joka korvaa menneen… Sitä ei tiedä suloista rikkainkaan nuoruus, sen tietää vain vanhuus, auringonlaskunmaille ehtinyt…
Kun taivas jälleen päilyi pilvetönnä ja sateen virkistämä ilma tuoksui raikkautta, ajoi nuori matkailija eteenpäin. Omituinen lämpö sydämessään hän jätti talon, johon tietämättään oli tuonut viestin kaukaiselta ajalta ja josta hän tietoisena vei vastaviestin, odottamattoman kylläkin sille, joka oli sen saapa.
Minä kirjoitan teille, Frideman, sillä minun täytyy saada sanotuksi se nyt, viipymättä, tuoreeltaan, kun asia on kirkkaana edessäni ja vaikutteiden syvimmät hetteet uhkuvat toimintaa.
Voisin sen sanoakin, mutta minä en tahdo pidättäytyä enkä odottaa niitä kolmea, neljää päivää, jotka te mahdollisesti viivytte matkallanne.
Mitä tulee viimeiseen väitteeseenne, että minä tahallani johdin puheen siihen aineeseen, jossa te niin varomattomasti paljastitte itsenne, en toki pyri kieltämäänkään. Päinvastoin. Jo silloin, kun meidät istutettiin pöytään noilla tuomarin merkillisillä päivällisillä ja te saitte Elsikin pöytätoveriksenne, päätin minä kaataa teidät.
Niin lyhytaikainen kuin tuttavuutemme on ollutkin, olen sen kuluessa kuitenkin ehtinyt huomata, ettei teidän luonteenne ole syvempi kaivoa, josta varrettomalla kipalla otetaan vettä, ettekä te liioin käsitä mitkä noista vanhoista homehtuneista sovinnaisuuksista eniten loukkaavat naista, luonnollisista oikeuksistaan tietoista naista, joka — kuten Elsikkikin — on kaukana typeristä kananpäistä, sellaisista kuin esimerkiksi Aino Kinos, Ines Kajava ja — miksei — Emerentia Lambertkin.
Jos te tahdotte tulla onnelliseksi ja tehdä puolisonnekin siksi, tulee teidän naida kananpää — kuuletteko — oikea kananpää eikä suinkaan naista, jolla on vähänkään omanarvon tuntoa. Suutarin on pysyttävä lestissään.
Minä olen mies, kuten tekin, Frideman — tosin koko joukon edellä kaikissa niissä suhteissa, jotka eroittavat nykypäivien tai paremminkin tulevaisuuden miehen vanhasta pöyhkeilevästä kukosta — mutta minä en ymmärrä mistä se johtuu, että naiset vieläkin niin yleisesti noudattavat arvonsa vastaisia sääntöjä. Mikä saa heidät alistumaan, mikä estää heitä tajuamasta rinnakkaisesikoisoikeuttansa miesten kanssa?
Välttämättömin on yhdenarvoisuus juuri avioliitossa. Sillä mikä »liitto» se muuten olisi? Vai olenko minä liitossa myöskin koirani kanssa, jonka kaulaan olen sitonut nauhan, josta kuljetan sitä mukanani… Ja tuohon tasa-arvoisuuteen kuuluu ensi sijassa vaimon työn epäämätön tunnustaminen, sen täydellinen aineellinen arviointi.
Mutta senpä te juuri kiellättekin.
Jo edeltäpäin, ollessanne vasta salakihloissa Elsikin kanssa, tekin kohdaltanne arvioitte tyhjän veroiseksi kaiken sen taloudellisen työn, jonka hän olisi suorittanut suuren hovinne emäntänä…
Minä näin sen jo edeltäpäin — ei siihen suurta kaukonäköisyyttä tarvita — ja siksi minä vyörytinkin esiin Louhelan vanhan anopin tarinan.
Rakkaudesta Elsikkiin tein sen, rakkaudesta, joka on syvä ja loputon. Teidän kaltaisellanne ihmisellä ei voi olla sellaisesta tunteesta aavistustakaan.
Enhän alussa ollut aivan varma voitostani, tarkoitukseni saavuttamisesta nimittäin. Olisihan tuo Elsikin käsittämätön rakkaus teihin voinut olla niinkin sokea, ettei hän olisi havahtunut näkemään kohtaloansa, vaikka se olisi pantu lautaselle hänen eteensä. Kuitenkin, aika, jonka kuluessa hän oli kihlattunne, on vain pieni murto-osa ajasta, jolloin minä olen tuntenut hänet ja oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan hänen rikasta olemustaan, ja tuohon aikaisempaan perustaen näin mahdollisuuden temmata hänet eksytyksen polulta. Ja onneksi eivät laskelmani pettäneetkään.
Minä tunsin hänet jo pienestä pitäen. Kolmivuotiaina me jo leikimme yhdessä. Ja jos tahdotte tietää, rakastan häntä niiltä päiviltä asti, rakkauteni on aina vain kasvanut ja miehistynyt ikäni kanssa. Teitä, tunkiokukkoa, kenties ihmetyttää, että sanon sen näin suoraan ja avoimesti, vaikkei minulla ole toivoakaan saada häntä omakseni. No niin — miksi kieltäisin ihanimman tunteeni, ei helmenpyytäjäkään salaa mitä hän etsii syvyydestä, joskin hän voi yhtä hyvin jäädä osattomaksi kuin onnistuakin.
Elsikki on aina rakastanut äitiänsä suuresti. Mies missään muodossa ei voisi kylmentää hänen suhdettaan rakkaaseen vanhukseen. Minun silmissäni se on yksi hänen parhaimmista ominaisuuksistaan. Tunnetteko te neljännen käskyn, Frideman? Jos se pitää minkä lupaa, ei Elsikiltä konsanaan puutu menestystä maan päällä!
Hän otti iloiten vastaan paikan Kansallispankissa, kolme viime vuotta toimien rahastonhoitajana. Palkka ei ole suuren suuri (te, minä tai joku muu mies korjaisimme samasta toimesta koko joukon suuremman summan), mutta se teki kuitenkin mahdolliseksi heidän pienen kotinsa ylläpidon, turvaten vanhuksen päivät tuntuvimmilta puutteilta.
Juuri siinä lienee piillyt yksi vaikutin Elsikin kiintymiseen teihin, rikkaaseen mieheen. Teidän yhteinen loistava kotinne olisi tullut myös hänen äitinsä kodiksi. Hän — niin sanoakseni — uskalsi luulla työn siellä tuottavan enemmän kuin nykyisessä toimessaan, joten hän niin ollen ahertaisi iloisemmat päivät vanhukselleen.
Mutta te — tehän teitte kaiken tyhjäksi.
Ja hyvissä ajoin, Luojan kiitos.
Te tuskin huomasitte, kuinka riemukkaasti minun silmissäni välähti kysyessäni kalaa paloittelevalta pastorilta, miten Louhelassa jaksetaan, ja hänen, ikäänkuin ajatukseni arvaten, vastatessa, että kaikin puolin hyvin ja onnellisesti, ellei vain isännän suhde vanhaan anoppiinsa olisi särkenyt heidän hyvinvointinsa kuvaa.
— Oi, minkälainen suhde sitten? piipitti rouva Turla heti pöydän yli, ja hänen äänensä muistutti kovin pienen höyrypurren vihellystä, joka rientää kohti nähdessään isomman aluksen tarttuneen karille.
— Vanha rouva on siellä liikaa, vastasin hänelle.
— Täti Helena raukka! Mutta miksi hän olisi liikaa tuossa suuressa, mahtavassa talossa?
— Miksikö? törähti varatuomari Kinos, muistatte kai. Ja jatkoi: — Luonnollisesti siksi, että Louhela katsoo menneensä naimisiin ainoastaan Iisa Orren eikä myöskin hänen äitinsä kanssa. Vai luuletteko, että meille miehille on mieluista saada koko suku niskoillemme, kun joskus löydämme tytön, jonka halusta teemme vaimoksemme.
Ja siinä sitä sitten oltiin keskellä mielipiteiden ristiaallokkoa, johon keskustelun purren piti laskujeni mukaan joutuakin.
Tarkastin Elsikin tunteellisia kasvoja ja näin, miten hänen katseensa varatuomarin sanojen johdosta synkistyi, mutta hän pysyi kuitenkin tyynenä. Hän ei aavistanut heti saavansa iskua vasten omaa sydäntään.
Kun te sitten otitte suunvuoron painavalla äänellänne, joka on kerrassaan kaikenvarma, ja lavein sanoin yhdyitte Kinokseen, näin Elsikin kasvoilla säikähtyneen, avuttoman ilmeen. Hän oli sillä hetkellä mielestäni kuin pieni lintu, jonka ankara koura on kopannut rauhalliselta oksaltaan. Jumala nähköön kuinka lintuparan sydän löi! Mutta sillä hetkellä katkesi myöskin paula… Hänen koko kuohahtava, kapinoiva olentonsa ilmaisi sen, niin äänetönnä kuin hän istuikin. Ja te vain tarinoitte, puhuitte kuin pölkkypää, huomaamatta laisinkaan, että onnenne painui painumistaan kuin riippakivi syvän selän vesiin.
— Niin, kyllä te olette oikeassakin, myönsi puheeseenne uneliaasti joku kananpää, muistaakseni Ines Kajava, eivätkä paljon äänilajista poikenneet ruustinnankaan sanat — mutta hänhän onkin ikänsä kaiken hengittänyt puhtainta vanhan vihkimäkaavan ilmaa…
Silloin nousi talon harmaahapsi emäntä, silmässään nuorekas, rauhallinen, miltei veitikkamainen ilme. Muistatteko kuinka kuuliaisesti kahvelit seisahtuivat ja veitset, uskotteko, ne olisivat mieluummin katkenneet tai tipahtaneet pöydän alle kuin leikanneet pienintäkään paistinpalasta puheen kestäessä.
Miltä kuuluivat hänen sanansa teidän korvissanne, Frideman?
— Täällä on sanottu, että miehille on kaikkea muuta kuin mieluista saada »koko suku» niskoilleen vaimonsa mukana, mutta ehkäpä naisesta tuntuu vieläkin raskaammalta, esim. jostain hyvin palkatusta paikasta miehelään jouduttuaan, huomata, ettei hän voi enääansaitaropoakaan, vaikkapa nyt sitten vanhustensa avustamiseksi. Hänen työnsä on yhtäkkiä käynyt ihmeen tuottamattomaksi, ja vaikka hän hääräisi yötäpäivää ja keräisi kuten sadun tyttö kukkia mahdollisimman laajalta alalta, näkee hän niissä kaikissa kuitenkin jättiläisen poltinmerkin…
— No, no, äitimuori, oletko sinä koskaan jalkaasi kiveen loukannut… hymyili tuomari.
— En, minä olen saanut astua rakkauden pehmoista mattoa pitkin. Mutta minä puhunkin niiden puolesta, joiden tie osuu kulkemaan kovan sydämen kautta.
Olipa se voimakas ihastuksen myrsky, mikä seurasi vanhuksen sanoja. Se nousi alapäästä pöytää, te muistanette, sieltä, missä istui taisteluunsa lähtevä nuoriväki.
Elsikki istui hiljaa, innostumatta. Mutta hänen sydämessäänhän oli katkennut muuan säie hetkistä aikaisemmin…
Olen vain yhden ainoan kerran ollut ilkeä Elsikille, ja se tapahtui vähän myöhemmin samana iltana. Hän istui hiukan erillään muista kahvin jälkeen suuressa salissa, ja vanhan ystävän oikeudella astuin hänen luokseen istuakseni hänen viereensä muutamalle tyhjälle tuolille, jonka selustalle joku vanha rouva, kahvista lämmenneenä, oli heittänyt värikkään hartiahuivinsa.
— Elsikki, sanoin minä, elä näytä noin masentuneelta, joskin herraFrideman kuuluu vanhan koulun miehiin…
— Mitä tarkoitat? keskeytti hän nyreästi.
— Ainoastaan sitä, Elsikki, että minä ja pikku veli olemme jotenkin yksin maailmassa. Siksi pyytäisin sinua puhumaan äidillesi, eikö hän, sinun lähdettyäsi, tahtoisi jakaa kotia ystävävainajansa poikien kanssa. Tietäähän hän, ettei meillä ole suuria tiloja, mutta jotain muuta kylläkin sen sijaan… Lupaatko, Elsikki?
Seuraavassa silmänräpäyksessä kaduin sanojani, sillä kohdatessani hänen nöyryytetyn katseensa olisin kernaasti antanut henkeni, jos olisin tehdyn saanut tekemättömäksi.
Ehkä hän antaa minulle anteeksi. Ja sen hän tekeekin tietäessään, että vain siten tahtoi kostaa mies, jonka sammumattoman lemmen ohitse hän on käynyt, ja käynyt niin monen odotuksen vuoden kuluessa…
— Frideman… virkahti hän hetken kuluttua halveksivasti. — Ja äiti ei jää yksin milloinkaan. Vai… mitä tuumaat, vanha toveri, kannattaako sen käydä leipäpalkoille, joka viimeiseen asti tahtoo huolehtia äitipoloisestaan…
En tiedä näkikö kukaan, kun kumarruin kunnioittavasti suutelemaan hänen kättänsä. Mutta hänen rakkaissa, ihanissa silmissään kiilsivät sumeat kyyneleet.
Tosin hän oli vain vanha löperö.
Aikaisemmin olivat torpan maat olleet jokseenkin huonossa muokassa ja köyhyys kurkisteli tuontuostakin nurkan takaa. Sitten kun lapset, poika ja tyttö, olivat kasvaneet suuremmiksi, kävi kaikki vähän paremmin, mutta sitä parempaa aikaa ei kestänyt kauan. Poika joutui linnaan, ja tyttö — hänen kävi huonosti hänenkin. Vanha torppari ja hänen vaimonsa eivät voineet kyllin kirota päivää, jolloin sallivat hänen lähteä palvelukseen oluttehtaan panimomestarille.
Oluttehdas! Se se juuri oli kaiken onnettomuuden syynä ollutkin… Se se opetti pojan juomaan ja se…
Äitiparka painui pian hautaan surressaan lastensa kohtaloa.
Yksin jäätyään ukko suri aivan kuollakseen, ja suru toi hieman ponttakin vanhoihin, velttoihin jäseniin. Sydän sykähti silloin tällöin kostonhalun kiivaassa tahdissa. Mutta hän oli hidasta hämäläisjuurta, ja ajatuksista tekoihin oli hänen sielussaan koko joukon pitempi matka kuin vanhalta tuparähjältä, joka sijaitsi lammin rannalla vuoren takana, oluttehtaalle, jonne hän kulki joka ilta, sen jälkeen kuin oli saanut paikan tehtaan yövahtina.
Paikkakuntalaiset luulivat hänen ottaneen paikan leivän takia. Hänellä itsellään oli siihen kokolailla toinen vaikutin. Täysi selviö se ei tosin ollut virkaanastumisen hetkenä, ja ennenkuin se siksi lopullisesti kiteytyi, tallasivat hänen leveät jalkansa selvän polun mökiltä vuoren poikki tehtaalle. Mutta hänen hidas vaistonsa sanoi, että kun laittautuu lähelle vihollista, käy esteettömästi iskeminen silloin kun sopiva hetki lyö ja — sydän käskee.
Hän oli luullut kuulleensa tuon käskyn monta kertaa ja kerran jo touhahtanut täyttääkseenkin sen. Kaiketi se ei sitten oikea ja lopullinen vielä ollutkaan, koska käsi ei kääntynyt tekoon eikä povessa sisu kyllin kiihkeästi kiehahtanut.
Miten— se oli nykyisin jo selvä seikka.
Milloin— se pysyi yhä vain hämäryyden peitossa.
— Narri poloinen… ivasi hän toisin hetkin itseään. — Ei sinusta ole siihen miestä milloinkaan — ei niin milloinkaan! Joku toinen kävisi kostoon käsiksi ketterästi kuin leipään… sinä syöt leipää, mutta et kosta, vanha nahjusparka.
Lopulta nahjuksenkin hetki lyö.
Vanha yövahti ei tiennyt itsekään mistä ja miten se niin voimakkaana humahti hänen olemuksensa syvimmässä sopukassa, kun hän muutamana heinäkuun päivänä heräsi auringon puolipäiväpiiriä tavoitellessa. Mutta hän käsitti, että määrähetki oli saapunut.
Ilma oli hiostava vaikka pilvetön. Lampi päilyi tyynenä, apila tuoksui, ja harmaa tupa paistatti päivää mansikkaisen ahon reunassa.
Oli aivan kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häntä kädestä ja vaatinut varman lupauksen. Tai paremminkin kuin hän olisi juuri havahtuessaan painanut sen huoneen oven kiinni, jossa hän puumerkkinsä piirsi pikaisen ja peruuttamattoman lupauksen alle.
Omituista se oli — ei hirveätä ensinkään.
Hänen täytyi vain imeksiä piippuaan lakkaamatta kaiken päivää, istuen toimetonna milloin tuvan penkillä, milloin portailla, jotka olivat kaikkein alkeellisimmat mitä paikkakunnan rakennustaito tunsi: laudanpätkä poikittain kahden tukin päällä kynnyksen ulkopuolella ja laakea, tahkonpuolikkaan kokoinen kivi sen edessä.
Sinä päivänä kävelivät vaimo ja lapset ilmielävinä hänen edessään, eikä hän saanut oikein selville, olikoheilläsanomista hänelle vaiko hänellä heille…
Kun tuli aika lähteä öiseen toimeen tehtaalle, pisti hän vastoin tavallisuutta tulitikkulaatikon uuninreunalta taskuunsa ja keräsi tuvan seinukselta muutaman kiehkuraisen höylänlastun, ohuen ja hienon kuin paras silkki. Sullottuaan ne toiseen taskuunsa lukitsi hän oven pistäen avaimen vanhalta muistilta nurkkahirren koloon.
Mutta jos hän luuli pääsevänsä niin helpolla perille asti, erehtyi hän hiukkasen. Metsässä kävi vielä kaikki hyvin, mutta tehtaan aukealla sykähti pahasti rinnassa ja tunne oli epämieluisin kaikista niistä tunteista, joita hän muisti sielussaan olleen ikimuistoisista ajoista…
Hiisi vieköön — kävikö sitä nyt tekeminen sentään?
Epäröinti ei kallistunut niin paljon häneen itseensä kuin patruunaan ja tehtaaseen.
Laajana ja mahtavana se siinä seisoi. Kyllä — olihan sillä kokoa! Punainen maali oli vähän haaltunut, ja siellä täällä kaipasivat valkeat akkunalaudatkin sivellintä. Ja sitä rankin paljoutta, mikä sen vatsasta oli pursunut…
Ilta oli hiljainen ja ihana. Hiostusta jatkui. Selvään oli ukkosta ilmassa, mutta pilveä vain nimeksi.
Paikkakunta laskeutui väsyneen lepoon kuuman heinäpäivän jälkeen, ei yhtään kulkijaa näkynyt puolella eikä toisella. Vasikan kello kilahti läheisestä haasta, ja vuoren rinteeltä kuului kehrääjälinnun tuttu ääni.
Yövahti muisti päivän, jolloin patruuna oli palkannut hänet tähän toimeen ja antanut ryypyn sanoen:
— Meitä on monta, jotka huolehdimme tehtaasta päiväiseen aikaan, sinä yksin yöllä. Siksi olekin valpas virassasi.
— Kyllä —
Hän oli saanutkin kiitoksen valppaudestaan silloin tällöin ja ottanut ne vastaan hiljaisella »ei kestä» mutinalla, niinkuin ei kestänytkään, kun asian oikean laidan tunsi. Ja häntä oli sen ohessa aina hieman myrkyllisesti hymyilyttänyt.
Nyt se hymy pyrki esiin vuorotellen tuon epämieluisan tunteen kanssa. Se pani hänet kävelemään ja miettimään, päättämään ja epäröimään yön hiljaa uinuessa kesäisen maan yllä.
Pimeni koko lailla, vaikkei yövahti huomannut sitä tukkiessaan höylänlastuja seinänkoloon järvenpuoleisella nurkkauksella. Siinä oli laho hirsi, hän oli huomannut sen vuosi sitten ja huomauttanut patruunallekin. Mutta sitä ei oltu korjattu, se oli irvistänyt siinä kokonaisen vuoden, aukoen suutaan kuin nälkäinen.
Nyt se sai osansa — se oli varma se.
Kierros vielä kellarin ja varastojen ympäri. Tottakin, ne eivät olleet kovin täydet nyt, uusi panos oli juuri valmistumaisillaan. Olihan tässä aikaa.
Tullessaan takaisin apilaista nurmiaukeamaa maantienpuoleisella tehtaan seinustalla hän huomasi kohoavan pilven ja salaman.
Kas… se oli aina äkkiarvaamatta kimpussa noustessaan vuoren takaa. Eivät olleet laittaneet ukkosenjohdatintakaan, vaikka puhetta siitä kyllä oli pidetty.
Jylinän tärisyttäessä vuorta kiersi yövahti rannanpuoleiselle nurkalle. Hän veti tulitikut esiin pahan tunteen liehuessa hänen ympärillään tukahuttavana tulena. Se uuvutti ja masensi, se katkoi joka jäsentä kuin kiinni tarrautuva tauti… vai oliko se vain ukkosen painostusta, hän oli aina ollut niin herkkä sille.
Tuo kaikki veti taaksepäin, mutta se lupauksenomainen, se juuri, jonka kerällä hän oli herännyt, piti puolensa myöskin. Suottako hän olisi piirtänyt puumerkkinsä siihen ihmeelliseen kirjaan…
Yövahti raapaisi juuri tikulla tulta, kun suunnaton välähdys ja rätinä huumasi hänet hetkeksi. Tuo oli sen mahtavan mylväisy, silloin kun se iski kyntensä maanpäällisiin — hän ei kuullut sitä nyt ensi kertaa elämässään.
Tehdas paloi!
Kuului vain yksi ainut valtava humaus, ja kirkas liekki häilyi ympäri rakennusta kuin punainen heinä tuleentuneella kedolla.
Vanhus kirkaisi kipeästi. Se oli äärimmäisen tuskan parahdus, pettymyksen huuto, joka voitti luonnonvoimienkin äänen.
Peittäen kasvot käsiinsä juoksi hän etemmäs ja painui kivelle voimatonna yltyvän loimun paahteessa, tuntematta muuta kuin pettymyksen karvautta.
Hän oli kerran aikaisemmin, joskin lievempänä, tuntenut saman tunteen, nähdessään toisen miehen vievän tytön, johon hän oli ollut ensilempensä voimalla kiintynyt.
Hänen rintansa läähätti. Omakätisen koston sulo jäi maistamatta. Viime hetkessä otti toinen sen hänen heikosta kädestään, ja hänen alistumistansa helpotti hämärä vaisto, joka sanoi, että sillä toisella oli ehkä parempi syy kostoon kuin hänellä kurjalla vaivaisella… Ainakin kävi se paljon nopeammin ja varmemmin kuin hänen oma tuhruunsa tikkujen ja höylänlastujen avulla.
Huuto ja melu sai hänet siitä hereille.
— Salama iski… kuuletteko,salama!huusi hän kyyneleet silmissä nyrkkiä heristellen.
Hänelle heitettiin rauhoittavia sanoja kesken sammutustyön, ja vielä jälkeenpäin kerrottiin, kuinka lohduton hän oli ollut sinä yönä, jolloin salama poltti oluttehtaan.
Mutta kukaan ei aavistanutkaan hänen raivonsa oikeaa syytä, luultiin hänen vain tehtaan paloa surevan.