Abin ja Tammen suunnitelman toteuttamiseen ei riittänyt, että maahan kaivettiin syvä kuoppa. Oli aivan yhtä välttämätöntä toimittaa siitä nostettu multa pois näkyvistä. Salahauta sijaitsi, kuten on selitetty, muutaman sadan jalan päässä koilliseen siitä puusta, johon tähystimö oli tehty. Jonkun matkan päässä lounaaseen oli loiva rinne ja kostea notko, sillä siitä paikasta alkoi maa aleta jokea kohti, muuttuen kaislaa kasvavaksi rämeeksi. Kuopasta nostettu multa päätettiin heittää tähän rämeeseen, ja kun Ab siis oli vetänyt haudan ääriviivat ja viiltänyt nurmen turveviipaleiksi, hän kantoi ne yhden kerrallaan äyräälle ja viskasi kaislojen sekaan, missä vielä välkkyi pieniä vesilätäkköjä. Vuoksen aikana joki laajentui järveksi ja nousi aina sinne saakka. Turpeen alta paljastui suorakaiteen muotoinen ala mustaa multaa; maaperä oli tulvan tuomaa sakkaa, siis helppoa kaivaa. Ab kantoi haudasta multaa raakunkuorellisen toisensa perästä, tallustaen kärsivällisesti edestakaisin. Mutta uuvuttavaa oli tuollainen kuljettaminen ja siihen tuhlautui paljon voimia. Tammi se tällä kertaa keksi sukkelan keinon.
"Meidän on kannettava enemmän kerrallaan", hän huusi ja heitti sitten Abille sudentaljan, jonka hän oli saanut taatoltaan suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Hän oli tuonut sen aivan sattumalta mukanaan vyötäisille sidottuna, sillä tavallisesti eivät nämä pojat käyttäneet mitään verhoa lämpimän sään vallitessa. Luola-aikana kuului vaatetus vain täysikasvaneille, paitsi talvisin. Mutta Tammi oli ottanut taljan mukaansa, koska hän oli yhtymäpaikalle ja sieltä takaisin kulkiessaan keksinyt ison joukon tammenterhoja ja aikoi kantaa jonkun määrän niistä luolakotiinsa. Vuota tuli nyt heti hyvään tarpeeseen.
Ab levitti nahan viereensä nurmelle ja kasasi sille multaa niin paljon, kuin jaksoi kantaa. Sitten hän veti sen nurkista kokoon, raahusti miehuullisesti taakkansa äyräälle ja kaatoi sen alas rämeikköön. Kaivaminen edistyi nyt nopeasti, kunnes Ab hengästyneenä ja väsyneenä heitti vuodan maahan ja rupesi tähystäjäksi sillä välin, kun Tammi täytti hänen paikkansa. Niin he työskentelivät vuorotellen puunlatvassa ja maassa, kunnes auringonsäteet lankesivat punertavina ja kaltevina lännestä käsin. Nämä poikaset olivat liian viisaita viipyäkseen niin kauaa että hämärä pääsi tummenemaan ylen määrin. Tähystäjä ilmoitti tien olevan vapaan, luisui sitten maahan ja yhtyi ystäväänsä, jolloin molemmat kipasivat kukkulaa kohti ja kapusivat sen puunlatvojen turviin. Pojat erosivat täynnä innostusta ja lähtivät kumpikin kotimatkalle. He tunsivat olevansa tärkeitä henkilöitä. He eivät ensinkään epäilleet onnistuvansa aloittamassaan yrityksessä ja varhain seuraavana aamuna he olivat jälleen yhdessä, ryhtyen innolla kaivamaan edelleen.
Monta multataakkaa kannettiin toisena päivänä haudasta rämeen reunalle ja vain kerran sai tähystäjä aihetta huomauttaa työskentelevälle toverilleen, että tämän oli parasta kiivetä puuhun. Muutaman sadan kyynärän päässä oli ruohikossa näkynyt epäilyttävää liikettä. Siellä oli kulkenut joku villipeto. Mutta mikä hyvänsä se lienee ollut, puuryhmää se ei lähestynyt ja niin ryhdyttiin heti uudelleen työhön. Hämärän tullessa oli kostea musta multa saatu kokonaan kannetuksi pois haudasta ja pojat olivat suunnattomaksi mieliharmikseen kohdanneet kerroksen kovaan sullottua soraa. Se oli tekevä heidän työnsä äärettömän paljon vaikeammaksi ja vaati jotain uusia tarvekaluja.
Tuo uusi pulma ei sentään säikähdyttänyt heitä. Sekä Ab että Tammi tiesivät vallan hyvin, mistä saisivat työaseen kiinteää soraa kaivaakseen. Eläessään kautta vuosisatojen joen partaalla luola-asujamet olivat oppineet, miten soraa oli käsiteltävä, ja palatessaan seuraavana päivänä näyttämölle Ab toi mukanaan noin kuuden jalan pituisen, tukevan ja teräväkärkisen tammikangen, joka oli tulessa karaistu melkein raudankovaksi. Se työnnettiin maahan niin syvälle, kuin sen sai yhdellä iskulla tunkeutumaan, ja painettiin vipuvoimalla alaspäin; siten sora irroittui ja kohoutui ylöspäin lohkareittain, jotka voi nostaa pois kokonaisina, tai murentui niin, että sen saattoi helposti kaapia ulos raakunkuorella. Työ sujui tosin hitaammin, mutta edistyi kuitenkin toivehikkaasti. Sitä ei pitkään aikaan häirinnyt mikään huomattava tapaus. Pojat rupesivat jo käymään hilpeiksi ja tekivät sen johtopäätöksen, että tuo ruohoinen laakso oli melkein kokonaan rauhassa vaarallisilta eläimiltä. Tulivatpa he toisinaan huolimattomiksikin ja työskentelivät salahaudassa yhteisvoimin. Ylipäänsä noudatettiin sentään varovaisuutta — tämä oli luolaihmisen synnynnäinen ja välttämätön ominaisuus — ja se olikin heille parasta, sillä kun sitten tuli äkkiyllätys, niin oli vaan toinen heistä haudassa, kun toinen taasen istui valppaana korkealla tähystämässä.
Se tapahtui eräänä iltapäivänä kello kolmen aikaan, kun Ab, jolla silloin sattui olemaan työvuoro, uurasti urheasti haudassa, Tammen kiikkuessa korkealla silmät terävinä. Äkkiä kuului puunlatvasta kirahdus, joka ei ollut mikään poikamainen ylikuohuvan innostuksen ilmaus. Siinä oli jotain, joka sai Abin hypähtämään ylös haudasta ja ennättämään parahiksi Tammen rinnalle, juuri kun tämä syöksyi suinpäin alas tähystimöpuun runkoa myöten.
"Juokse!" virkkoi Tammi ja molemmat kiitivät nuolen nopeudella laakson poikki, saapuivat metsään ja kiipesivät piiloon toisiinsa takertuneiden oksien sekaan. Siellä sai Tammi huohotuksensa välissä jälleen äännetyksi sanan:
"Katsohan!" hän lausui.
Ab loi katseensa sinne ja käsitti silmänräpäyksessä, kuinka viisaasti Tammi oli tehnyt päästäessään hälyytyshuudon ja kuinka hyvä heidän oli olla kaukana tuosta puuryhmästä, joka sijaitsi niin lähellä jokea. Hän näki jotain, mikä olisi pannut poikien isät pakenemaan yhtä nopeasti, jos he olisivat olleet näiden sijassa. Eikä Ab kuitenkaan huomannut muuta kuin kaislojen aaltoilevan säännöllisessä koukerossa joen ja saarekkeen välillä ja erään pään kohoavan noin kymmenen tai viisitoista jalkaa kaislikon yläpuolelle. Se, mikä oli niin säikähdyttänyt poikia, olisi saattanut kokonaisen lauman heidän hengenheimolaisiaan hämmingin valtaan, vaikkapa he olisivat sattuneet olemaan koossa ja asestettuja hampaisiin asti. He eivät nähneetkään mitään tavallista. Hyvin harvoin olikin Thamesin varsi joutunut sellaisen hyökkäyksen alaiseksi. Tammen isä ei ollut nähnyt sellaista ilmiötä milloinkaan ja Abin isä oli nähnyt sen vai kerran, jo monta vuotta takaperin. Se oli näet suuri merikäärme!
Pojat olivat nyt varmassa piilossa erään puun oksien seassa, josta näki tuon pienen laakson yli, ja siellä he pääsivät pian hengästyksestään ja kykenivät jälleen keskustelemaan. Korkeintaan oli kulunut kaksi minuuttia siitä, kun he olivat lähteneet työpaikaltaan. Eläin, joka oli niin säikähdyttänyt heitä, liukui yhä vielä nopeasti alangon ja joen välillä sijaitsevaa rämeikköä pitkin. Se saapui suoraa päätä puuryhmää kohti ja korkeat kaislat huojuivat sen kulkiessa, mutta muuten ei mikään ääni tai muu häiritsevä merkki osoittanut sen lähestyvän. Pieneltä äyräältä kohosi esiin suuri käärmeenpää ja sitten hirviö pyyhälti empimättä puiden luo ja riippui pian isoimman oksilla. Ruumis kiertyi suurin kiemuroin löyhästi rungon ja oksien ympäri ja pää heilui alimmalta oksalta hiljalleen edestakaisin.
Se käärme oli ainakin kuudenkymmenen jalan pituinen ja keskikohdaltaan kahden tai useammankin jalan levyinen. Nahka oli eriskummaisen täplikäs, vaan ei loistavan värinen, ja pää melkein samallainen kuin nykyisen jättiläiskäärmeen. Merikäärme oli jo kehittynyt matelijaksi. Se oli jo tehnyt sen havainnon, jonka se sitten on jättänyt perinnöksi jättiläiskäärmeelle, että se nimittäin saattoi poistua joesta ja voi joltain kohopaikalta rannalla löytää itselleen uhrin paljon varmemmin kuin meren tai joen vesistä. Tämä käärmehirviö odotti vain jotain maaeläintä saapuvaksi, vaikkei kenties sentään mammutin, kuningashirven, luolakarhun ja luolatiikerin suuruista. Mammutti oli luonnollisesti mahdoton itse merikäärmeellekin. Hirvi taasen oli suuruutensa ja isojen sarviensa tähden lievimmin sanoen hämmästyttävä otus niellä. Sarvikuono oli vaarallinen ja mitä luolakarhuun ja luolatiikeriin tuli, niin ne olivat kaikille eläville olennoille varsin epämukavia tuttavia. Mutta olihan vielä jälellä nautakarja, alkuhärkä ja biisoni, pikku hevoset ja peurat, villisiat ja parikymmentä muuta elukkaa, jotka merikäärmeen mielestä kelpasivat erinomaisen hyvin syötäviksi. Käärmeen herkkupalana oli ihminen, mutta sellaista se ei saanut yhtä puoleen vuosisataan.
Kauaa eivät pojat viipyneet edes tuossa etäisessäkään turvapaikassaan.Kumpikin riensi kotiinsa uutisineen.
Kotiluolaansa saavuttuaan pojat kertoivat sydän kurkussa, mikä kauhistuttava otus oli ottanut valtaansa marskimaan. Heidän ilmoittamansa tapahtuma ei ollut mikään vähäpätöinen, ja seuraavana aamuna molemmat isät olivat poikineen puunlatvassa metsäisellä harjulla, turvallisen välimatkan päässä käärmeestä. Siellä he vartioivat pelokkain silmin hirviötä, joka oli sijoittunut erääseen tukevaan puuhun laaksossa. Mitään suurempaa liikettä ei vielä voinut huomata. Käärme oli kietoutunut löyhästi rungon ympäri juuri alimpien oksien yläpuolelle; osa hirviötä venyi eräällä paksulla haaralla, pää ja kymmenen tai viisitoista jalkaa sen ruumiista heilui alaspäin. Siinä se odotti saalistaan, valmiina syöksymään minkä onnettoman uhrin kimppuun hyvänsä, joka vain osuisi tulemaan kyllin lähelle.
Nähtävästi se saisikin pian ruokahalunsa tyydytetyksi. Pojat eivät olleet työtä tehdessään ensinkään koettaneet pysytellä piilossa ja eläimet käyttivät nyt hyväkseen heidän poissaoloaan; alankomailla vaelteli jo hevosparvia ja siellä täällä näkyi hirviä ja villihärkiä. Harjulla väijyvä joukkue käsitti, että sen oli ryhdyttävä toimimaan. Merikäärme oli kauhistus luolaihmisille ja kun sellainen ilmestyi joen varsille, niin siitä levitettiin nopeasti sanoma ja he kokoontuivat koettaakseen tuhota sen. Varoitettuaan poikia, jotka jätettiin jälelle, miehet riensivät kiiruusti eri suunnille, toinen joen vartta ylös-, toinen alaspäin, Naarmunaama hakemaan avuksi muutamia muita luolamiehiä ja Korvapuoli hälyyttämään raakkukansaa, kuten nimitettiin niitä ihmisiä, jotka asustivat erään puron partaalla jonkun virstan päässä.
Kotvasen kuluttua Korvapuoli saapuikin tuohon pieneen siirtolaan ja vaati nähdäkseen kalastajakylän päämiestä. Heidän välillään syntyi keskustelu, joka tosin oli lyhytsanainen, mutta sai viipymättä aikaan suuren kiihkon. Mäkiasujamille oli merikäärmeen vierailu verrattain vähäpätöinen seikka, mutta raakkukansalle se oli huolestuttava tapahtuma. Saattoihan hirviö saapua ylös puroa pitkin ja ilmestyä minä hetkenä hyvänsä sen keskuuteen, tuottaen tuhoa sikäläiselle yhteiskunnalle. Raakkukansa oli kiitollinen varoituksesta, mutta kotosalla oli vain vähän väkeä, joten Korvapuoli sai ainoastaan tusinan verran lähtemään mukaansa yhtymäpaikalle.
Liian myöhään saapui tuo rohkea joukko ahdistamaan käärmettä, sillä se ei ollut jäänyt odottamaan sitä. Puunlatvassa piileskellessään olivat pojat saaneet nähdä jotain, mitä ei ollut hauska katsella. Sillä he olivat nähneet hirviön äkkiä heittäytyvän alas oksalta, kietovan vuoden vanhan biisonin syleilyynsä ja nielaisevan tuon muserretun nelijalkaisen. Mutta tämä ateria, joka varmaankin ravitsi sen viikon ajaksi, ei yhtäkaikki tehnyt siihen samaa vaikutusta kuin kauriin nieleminen sen huonontuneisiin, Amazonin ja Intian aarniometsissä eläviin jälkeläisiin. Käärme ei jäänyt välinpitämättömänä makaamaan sulattaakseen avuttomana uhrinsa murhenäytelmän tapahtumapaikalla, vaan ryömi hitaasti tiehensä kaislikon halki ja vaistomaisesti vettä kohti, johon se liukui melkein ilman loiskausta. Sitten se solui laiskasti virran mukana merta kohti. Vuosia oli kulunut siitä, kun tuollainen iso merikäärme oli tunkeutunut jokea pitkin niin kauas sen suusta, eikä toista tullutkaan enää koskaan niin etäälle. Monet seikat vaikuttivat, että tämä kauhea eläinlaji kuoli nopeasti sukupuuttoon.
Kolme tai neljä päivää ennätti vierähtää äsken mainitusta tapahtumasta, ennenkuin Ab ja Tammi saivat käsitetyksi, että yhteiskunnassa oli tärkeämpiäkin henkilöitä kuin he ja että heidän oli jälleen ryhdyttävä työhönsä, jos he halusivat pitkittää mainehikasta uraansa. Kun elämä alkoi taasen kulkea jokapäiväistä rataansa, niin huomattiin, että salahauta oli vielä valmistamatta.
Poikien ollessa poissa oli iso joukko eläimiä valinnut laakson laitumekseen. Siellä näkyi vähäisen matkan päässä toisistaan biisoneita, alkuhärkiä, noita nykyisen sarvikarjan esi-isiä, villihevosia, hirviä ja poroja. Yksinpä iso, karvainen sarvikuonokin vaelteli jälleen ristiin rastiin laakson poikki, piti kemuja sen ruohikoissa ja rypeili lätäköissä, missä laakso kallistui alaspäin marskimaan puoleen. Kömpelö mammutti oli tallustanut poikineen runsasrehuisen alueen halki ja väijyen sen jälessä, vaanien nälkäisenä ja verenhimoisena mammutin vasikkaa, oli hiipinyt iso luolatiikeri. Suunnaton luolakarhu oli astua retuutellut korkean heinikon läpi, etsien suuremman saaliin puutteessa jotain vähäpätöisempää ravintoa. Siellä täällä oli hiiviskellyt häijynnäköisiä hyeenoja ja ne olivatkin löytäneet jotain tyydytystä rajattomalle ruokahalulleen.
Kaikki tämä muutos oli johtunut siitä, että nuo molemmat toverukset, ollen aito poikia ja täynnä itsetietoisuutta, olivat lyöneet yrityksensä laimin kokonaisen viikon ajan. He olivat vaan soittaneet kotonaan suutaan, omasta puolestaan hyvinkin mahtipontisen näköisinä, ja olivat varsin arvokkaina tavanneet toisensa lempipaikallaan puunlatvassa kukkulan rinteellä. Kun he lopulta havaitsivat, että heidän oli yhä edelleen tehtävä jotain voidakseen pysyä huomattavina henkilöinä, niin he ryhtyivät urheasti työhön. Se muutos, mikä heidän lyhyen poissaolonsa aikana oli tapahtunut laaksossa, oli omiansa lisäämään heidän luottamustaan. Sillä todistihan se että ihmisolennon tulo samantekevää nuoren vaiko vanhan, teki niinkin varhaisena aikana omituisen vaikutuksen koko eläinmaailmaan ja herätti siinä pelkoa; pojat näkivät sen varsin hyvin. Tosinhan isot petoeläimet ahdistelivat ihmistäkin, mutta hän oli silloin kuten nytkin, isoille pedoille jotain peloittavaa, ja heikkoudestaan huolimatta ihminen tiesi olevansa koko luomakunnan valtias. Mammutti, suunnaton, paksunahkainen sarvikuono, sapelihammas, tuo hirvittävä tiikeri, karhu, hyeena, kyrmyselkäinen susi tai lyhytruumiinen, ilkeä ahma, kaikki ne olivat jo silloin hänen mielestään alempia luontokappaleita. Ihminen tunsi itsensä maailman herraksi, ja hänen lapsensa perivät tämän käsityksen.
Kaivamistyö edistyi nyt nopeasti, ja muutaman päivän kuluttua oli hauta jo saatu tarpeellisen syväksi. Työssä olevan pojan täytyi ylös pyrkiessään kiivetä kuivaa oksaa myöten, joka oli nojallaan kuopan laitaa vastaan, ja tähystäjä noudatti entistä suurempaa varovaisuutta, koska hänen alhaalla oleva toverinsa ei voinut enää päästä turvaan yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta työ oli viimeinkin lopussa, nimittäin kaivaminen, ja nyt oli valmistettava sadin. Se oli sangen arkaluontoinen tehtävä, vaan ei järin vaikea. Haudan yli pantiin tiheästi ristiin rastiin hentoja oksia, joita oli kannettu metsästä sylimääriä; niiden päälle levitettiin kuivaa ruohoa ohuelti, mutta tasaisesti, sen päälle sitten multaa ja soraa, lisää ruohoa ja oksia. Yleensä koetettiin hauta saada luonnollisen näköiseksi. Siinä pojat onnistuivatkin melko hyvin. Älykäs sai olla se eläin, joka voi keksiä tuon satimen.
Saatuaan päätyönsä suoritetuksi poikien täytyi ruveta odottamaan maltillisesti. Paikka sai jälleen jäädä autioksi eikä sitä käyty sen lähemmäksi kuin kukkulan rinteellä sijaitseviin puihin asti. Siellä pojat saattoi tavata joka päivä innokkaina, levottomina ja toivorikkaina, kuten pojat yleensä ovat. Heillä ei ollutkaan mitään syytä lähestyä sadinta, sillä sen pinta näkyi täysin selvästi heidän etäiseen tähystimöönsä, ja he voivat sieltäkin erottaa, oliko se murtunut sisään.
Nuo päivät olivat pojille hillityn jännityksen aikoja. He saattoivat nähdä puhvelien ja villihevosien liikuskelevan sinne ja tänne, mutta onni oli yhä vielä vastainen, eikä yksikään saapunut satimen lähelle. Ennen heidän tuloaan näkyi haudan alue olleen suosittu ruokapaikka. Nyt söivät villihevoset ja muut eläimet varsin itsepäisesti toisaalla, ja pojat alkoivat pelätä jättäneensä työstä jotain jälkiä, jotka paljastivat sen noille viekkaille elukoille.
Eräänä päivänä he odottivat tunnin tai parikin sydän kurkussa. Lähtipä metsästä länttä kohti komea iiriläinen hirvi. [Cervus giganteus, sukupuuttoon kuollut hirvilaji, jonka suunnattomien sarvien kaarileveys nousi toisinaan aina 11 jalkaan. Suom. muist.] Se siirtyi laakson toiselle puolen veden luo ja rupesi janonsa sammutettuaan syöden vaeltamaan suoraa päätä puuryhmää kohti. Viimein se saapui aivan salahaudan läheisyyteen ja seisoi puiden alla, kuvastuen selvästi takana olevaa aukeamaa vastaan. Se oli suuremmoinen näky poikaparille, joka istui hievahtamatta ja henkeään pidätellen. Komea otus olikin luolaihmisen aikuinen iso hirvi eli iiriläinen hirvi, joksi menneen ajan tutkijat ovat sen ristineet, koska sen luita on löydetty niin runsaasti nykyisen Irlannin rahkasoista. Mutta hirvi kulki pois vartijain näkyvistä ja niin heidän valoisat toiveensa sammuivat.
Eräänä kirkkaana, kuulakkana syysaamuna Ab ja Tammi kohtasivat taasen toisensa tapansa mukaan ja tähystivät laaksoon nähdäkseen, oliko salahaudan lähistöllä tapahtunut mitään erinomaista. Ruohikko oli paksulti harmaan huurteen peitossa, joten laakso näytti hopeaiselta järveltä, jossa oli yltäyleensä tummia raitoja ja täpliä. Nämä olivat niiden eläinten jälkiä, jotka olivat käyneet laaksossa yön kuluessa ja varhain aamulla. Joka suunnalle johti niitä, mitkä syvempiä, mitkä keveämpiä, kertoen yön tapahtumista. Mutta pojilla ei ollut malttia panna huomiota näihin seikkoihin. He olivat kiintyneet liian paljon omiin asioihinsa. Kun he yhdessä heilauttivat itsensä lempioksalleen ja katsahtivat laaksoon, niin molemmilta pääsi samalla haavaa riemunhuudahdus. Salahaudan luona oli tapahtunut jotain.
Ylt'yleensä satimen ympärillä oli maanpinta tummana, ja tuo tumma alue ulottui aina joen rannalla sijaitsevan suon partaalle asti. Vaarasta välittämättä pojat pudottautuivat maahan ja juoksivat peitset käsissään kuin peurat moniviikkoiselle työpaikalleen. Rinnatusten he hypähtivät kaivannon suulle, joka nyt ammotti avoinna taivasta kohti. He olivat lopultakin voittaneet! Nähdessään mitä salahauta sisälsi, he kirkuivat yhteen ääneen ja tanssivat poikamaisen voitonriemunsa yltäkylläisyydessä hurjasti aukon ympärillä.
Ilonpitoon olikin kyllin syytä, sillä salahaudassa seisoi nuori sarvikuono; se oli vain muutaman kuukauden ikäinen elukka, mutta jo niin roteva, että täytti melkein koko kuopan. Se oli aivan avuttomassa tilassa. Eläinparka oli puserruksissa ja voi liikkua vain vähän. Sen pitkä kärsä itävine sarvineen oli melkein maanpinnan tasalla ja pienillä kirkkailla silmillään se katseli karsaasti ja hurjasti noita meluavia vihamiehiään. Heidän lähestyessään se ponnisteli kömpelösti, mutta ei mikään voinut parantaa sen epätoivoisen surkeaa asemaa.
Salahaudan ympärillä oli joku suunnaton eläin kyntänyt maan jaloillaan vakoihin ja tallannut sen kovaksi. Vasikka oli nähtävästi ollut emänsä seurassa, kun se oli joutunut haudankaivajain salajuonen uhriksi. Saattoi selvään huomata, että emä oli koettanut suurimman osan yötä turhaan vapauttaa sitä. Luolapojat käsittivät hyvin nämä merkit ja ensimäisen riemunpuuskauksen jälkeen he rupesivat tajuamaan, että heidän asemansa oli arkaluontoinen, jopa vaarallinenkin. Sarvikuonon perheasioihin ei ollut sekaantumista. Minnehän emä oli mennyt? He tähystelivät ympärilleen, voimatta kuitenkaan havaita mitään pelon aihetta.
Matta vain hetkisen he saattoivat tuntea olevansa turvassa. Tuskin oli heidän huutonsa kajahtaen palannut takaisin kukkulan rinteestä, kun rämeikön pensastosta kuului loiskinaa ja raapintaa ja joku suunnaton eläin tuntui syöksyvän kohti sitä rinnettä, joka johti varsinaiseen laaksoon. Poikien ei tarvinnut selittää asiaa toisilleen ainoallakaan sanalla. Pelästyneinä he ryntäsivät puuta kohti ja olivat tuskin ruvenneet kiipeämään ylös sen runkoa pitkin, kun näkyviin tuli sarvikuononpoikasen emä, joka raivosta mielettömänä teki kiukkuisen hyökkäyksen heitä vastaan.
Kivikauden sarvikuono oli suunnaton eläin. Se erosi monessa suhteessa molemmista nykyään elävistä heimolaisistaan, mutta oli kenties jotensakin läheistä sukua Etelä-Afrikan isolle, kaksisarviselle, valkoiselle sarvikuonolle, joka on nyt sukupuuttoon kuolemaisillaan. Tuo esihistoriallisen ajan eläin oli kuitenkin kookkaampi, eikä sen nahka ollut paljas, vaan sitä peitti tiheä, likaisen harmaa, kähärä, melkein villainen karva.
Se oli omiansa herättämään pelkoa useimmissa luontokappaleissa, vaikkei siihen aikaan ollutkaan puutetta isoista villipedoista. Se ei väistänyt mitään; ärtyneenä se oli oikea rohkeuden ja mielettömän raivon perikuva. Harvoin se etsi taistelua, mutta ei myöskään välttänyt sitä milloinkaan. Suunnaton mammutti, tuo verrattain rauhallinen paksunahkainen, ei juuri mielellään sulkenut siltä tietä, ja yksinpä luolatiikerikin, sen ajan julmin ja peloittavin peto, varoi ehdoin tahdoin käymästä täysikasvuisen sarvikuonon kimppuun, vaikka se saattoikin tilaisuuden tullen ahdistaa sen poikasta. Sarvikuonon nahka muodosti melkein läpitunkemattoman, tuuman tai useammankin paksuisen panssarin, jota vielä suojeli karvapeite, ja siitä ponnahtivat syrjään tiikerinkin hirvittävät kynnet, tehden siihen vain vähäpätöisiä naarmuja. Mutta kun sarvikuono työnsi sarviparilla varustetun ison kärsänsä ylöspäin, niin se saattoi puhkoa ja repiä minkä eläimen hyvänsä. Tuon hirvittävän niskan nostovoima oli melkein käsittämättömän suuri. Se oli todellakin kauhea surmantuoja, kun sille sattui tilaisuutta siihen. Toiselta puolen tämä vanhan maailman sarvikuono oli varsin lyhytnäköinen ja yhtä hidasjärkinen ja vaarallisen äkkipikainen, kuin sen afrikalainen perikuva on nykyään.
Vaikka tuo iso eläin, joka nyt hyökkäsi esiin kummun takaa, olikin likinäköinen, niin puuhun kiipeävät pojat olivat kuitenkin kyllin lähellä sitä tullakseen huomatuiksi. Se karkasi suoraa päätä heitä kohti ja iski puun ohi mennessään olkansa sen kylkeen, niin että koko runko vapisi. Mutta pojat olivat jo turvassa sen oksilla. Sarvikuono pysähtyi vähän matkan päähän, palasi sitten takaisin kiukkuisesti korskuen ja rupesi tallustamaan salahautaan suljetun sikiönsä ympäri.
Pojat käsittivät varsin hyvin, mitä yöllä oli tapahtunut. Poikasen jouduttua ansaan emä oli koettanut turhaan pelastaa sitä, ja väsyttyään lopulta ponnistuksiinsa se oli poistunut rinteen taakse rypeäkseen ja levätäkseen siellä hiukkasen; samalla se sentään vartioitsi vangittua sikiötään.
Kulkiessaan siinä satimen ympäri se olisi varmaankin näyttänyt nykyajan ihmisistä säälittävältä. Milloin se laskeutui polvilleen ja kynti pitkillä sarvillaan multaa poikasensa ympäriltä; milloin se koetti saada työnnetyksi kärsänsä sen ruumiin alle nostaakseen sitä. Mutta luonnollisesti olivat molemmat yritykset turhia. Kuopassa ei ollut lainkaan tilaa vipuamiseen, sillä poikanen täytti sen kokonaan.
Ab ja Tammi pysyttelivät orsillaan turvallisina, mutta hiukan hämmentyneinä. Tunnit vierivät, eikä emä-sarvikuono osoittautunut ensinkään taipuvaiseksi lähtemään pois. Kello oli jo kolme iltapäivällä, kun se lopulta poistui rypemispaikalleen. Kerran tai pari se vielä palasi poikasensa luo, ennenkuin katosi alas rinnettä myöten, ja rämeikköönkin saavuttuaan se korskahteli äkeästi jonkun aikaa, ennenkuin viimein laskeutui lepäämään.
Pojat odottivat, kunnes marskimaalla oli syntynyt täydellinen hiljaisuus, ja varovaisuuden vuoksi hiukan kauemminkin. He tahtoivat olla varmoja siitä että hirviö oli nukahtanut, luisuivat sitten hiljaa alas puun runkoa myöten ja hiipivät kevyin askelin salahaudan ohi kukkulan rinnettä kohti. Muutaman jalan päässä heidän kulkunsa muuttui juoksuksi, eivätkä he pysähtyneet, ennenkuin olivat ennättäneet metsän turviin.
Eivät he viivyskelleet sielläkään pitemmälti. Kumpikin lähti kotiansa kohti, sillä he olivat jälleen joutuneet sellaiseen seikkailuun, että siinä tarvittiin vanhempien aivojen ajatuskykyä ja vahvempien käsien apua. He päättivät kohdata toisensa niin pian kuin mahdollista ja tuoda isänsä mukanaan. Sattuikin niin onnellisesti, että kumpikin tiesi, mistä löytäisi taattonsa sinä päivänä. Paria tuntia myöhemmin molemmat isät saapuivatkin paikalle poikineen ja varustettuina paraimmilla aseillaan.
Puuryhmän ja salahaudan läheisyydessä oli aivan rauhallista, mikäli he voivat päättää kukkulan rinteeltä tähystellessään. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja miehet arvelivat, että oli parasta hiipiä alas laakson poikki, surmata satimeen joutunut poikanen ja paeta sitten niin nopeasti kuin suinkin. Kun emä löytäisi sikiönsä kuolleena, se varmaankin heittäisi sen sikseen. Poikanen voitaisiin sitten perästäpäin ottaa kuopasta, luolaihmiset saisivat tuon harvinaisen saaliin mureasta lihasta juhla-aterian ja käyttäisivät sen sitkeätä vuotaa monellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin, sillä niin nuorella sarvikuonolla se ei ollut vielä liian paksua. Tämän suunnitelman tiellä oli vain yksi vaikeus: tuuli oli pohjoisessa puhaltaen metsämiehistä jokea kohti, ja vaikkei sarvikuono pystynytkään näkemään kauas, niin sillä oli yhtä tarkka vainu kuin harmailla hukilla, jotka toisinaan harhailivat varjojen tavoin metsän halki, tai hyeenoilla, jotka haistoivat jo etäältä niin hyvin elävän kuin kuolleenkin. Yhtäkaikki päätettiin ryhtyä tuohon uhkayritykseen.
Astuen kevyesti kuin tiikerikissat nuo neljä laskeutuivat alas kukkulalta, pojat perimmäisinä, ja kulkivat varovaisesti laakson poikki puuryhmää kohti. He eivät saaneet aikaan ainoatakaan ääntä, joka olisi voinut saapua pengermän alapuolella rypeilevän hirviön korviin, mutta tuuli kuljetti sen sieraimiin sanoman heidän tulostaan. Niinpä he eivät olleetkaan vielä ennättäneet edes puoliväliin laaksoa, kun sarvikuono jo kömpi kuivalle ja hyökkäsi hurjana tuulen tuoman hajun mukaan. Metsästäjät lähtivät nopeasti pakoon kukkulan rinnettä kohti; se ei suinkaan tapahtunut liian varhain, mutta he ennättivät kuitenkin ajoissa turvaan. Tuo iso peto viivyskeli jonkun aikaa heidän läheisyydessään, kiertäen ympäri ja pärskyen kiukkuisesti. Sitten se palasi vangitun poikasensa luo, uudisti siellä varhaisemmat yrityksensä ja vetäytyi viimein takaisin lähelläolevaan salaiseen lepopaikkaansa.
Miehet, jotka olivat poikineen hyvässä turvassa puun oksilla, eivät tienneet mitä tehdä. He saattoivat kyllä hiipiä idän puolelle ja lähestyä poikasta toiselta suunnalta herättämättä hajullaan tuota isoa hirviötä. Mutta päivä pimeni pimenemistään, ja seutu oli varsin vaarallista. Puuttomassa laaksossa he olivat epäedullisessa asemassa, ja siellä liikuskeli öisin peloittavia otuksia. No, he päättivät kuitenkin antautua alttiiksi vaaralle ja nuo neljä alkoivat nyt siirtyä kukkulan matalaa harjaa pitkin kaakkoa kohti joen äyräälle päin. Kukin oli varuillaan ja tarkasteli valppain silmin metsän pimentoja vasemmalla tai laaksoa oikealla puolellaan. Äkisti Korvapuoli hypähti takaisin varjostoon, heilutti kättään pysähdyttääkseen takana tulevia ja osoitti sitten äänetönnä laakson poikki puuryhmää kohti.
Noin sadan kyynärän päässä salahaudasta huojuili korkea heinä hieman; joku eläin kulki sen halki kuoppaa kohti eikä se ollutkaan mikään pienoinen otus. Kaikkien katseet jännittyivät nähdäkseen, kuka sieltä tuppautui heidän näyttämölleen. Oli jo melkein pimeä, mutta luolamiehillä oli kissan silmät, ja niinpä he eroittivatkin kuinka muuan pitkä, tumma ruumis sukelsi esiin ruohojen seasta, ja kiersi uteliaana ja varovaisesti salahaudan ympäri. Yhä lähemmäksi saapui se avutonta vankia, kunnes oli päässyt parinkymmenen jalan päähän siitä. Nyt se näkyi kyyristyvän kokoon ja pysyvän liikkumattomana, mutta vain lyhyen hetken. Sitten kajahti laakson halki repäisevä karjahdus ja se oli niin villi, raaka, murhaava ja kammottava, että yksinpä karaistuneet erämiehetkin hypähtivät säikähtyneinä taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi ilman halki muuan tumma esine pudoten matalassa haudassa seisovan elukan selkään. Tiikeri oli liikkeellä! Kuului hurja pelon ja tuskan parahdus, kauheampi ja lyhyempi kuin tiikerin ensimäinen käheä huuto, ja sitten seurasi hiljaisuus, mutta vain hetkiseksi. Rämeikön reunalta kaikui röhähdyksiä, jotka puhuivat melkein yhtä peloittavaa kieltä kuin tiikerin karjunta. Matalan pengermän ylitse kohosi mahtava ruumis ja maa tömisi raskaiden jalkojen polkemana. Emäsarvikuono karkasi tiikerin kimppuun!
Uudistuivat hurjat korskahdukset, raivoisana hyökkäsi sarvikuono, kajahti jälleen karjahdus, jonka ääni kiiriskeli pitkin laaksoa, ja sitten näkyi hämärästi, kuinka ilman halki lensi jotakin mustaa pudoten hyökkäävän hirviön selkään. Molempien muodot hämmentyivät toisiinsa ja kuului hirvittävien äänien sekamelskaa, ison tiikerin kumeata karjuntaa ja tuon rotevan paksunahkaisen puolittain viheltävää mylvinää; mutta mitään ei voinut eroittaa täysin selvästi. Luolamiehet tiesivät, että siellä suoritettiin jättiläismäistä kaksintaistelua, ja he tiesivät myöskin, ettei heidän ollut uskaltamista sen näyttämölle. Melske ei ollut vielä päättynyt, kun tuli täysi pimeä, ja silloin kumpikin isä pakeni poikineen kiiruusti kotiaan kohti.
Varhain seuraavana aamuna nuo neljä olivat taasen yhdessä turvallisella tähystyspaikallaan. Huurteen peittämä laakso väikkyi jälleen hopeisena järvenä, mutta tällä kertaa eivät eläinten risteilevät jäljet olleet särkeneet sen pintaa. Ei näkynyt ainoatakaan elon merkkiä, sillä ei yksikään metsän tai tasangon eläjistä ollut kyllin rohkea uskaltaakseen saapua niin pian sarvikuonon ja luolatiikerin taistelutantereelle.
Varovaisesti kulkivat luolamiehetkin poikineen laakson poikki ja lähestyivät salahautaa. Sinne saavuttuaan he käsittivät silmänräpäyksessä koko tapahtuman. Kuopassa oli sarvikuononpoikasen puoleksi syöty ruumis. Se oli epäilemättä saanut surmansa tiikerin ensimäisestä hyökkäyksestä; pedon iso etukäpälä oli ensi iskulla taittanut sen selän tai lujat leuat olivat heti ensi puraisulla repäisseet irralleen sen selkänikamat.
Kaikkialla oli kamppailun merkkejä, mutta ilmeisesti se ei ollut päättynyt kuolettavaan tulokseen. Sarvikuono olisi voinut vain tapaturmassa saada sarvensa tuohon vikkelään kissahirviöön, ja vieläkin harvinaisempaa olisi ollut se, että tiikeri olisi päässyt käsiksi suunnattoman vihollisensa arempiin osiin. Ottelu oli ollut pitkällinen ja uuvuttava — emä taistelemassa poikasensa puolesta ja iso lihansyöjä saalistaan. Mutta tappelijat olivat aivan varmasti eronneet kummankaan kaatumatta, ja koska sarvikuono tiesi poikasensa kuolleeksi, se oli murheissaan jättänyt laakson; tiikeri sitävastoin oli palannut saaliinsa luo ja syönyt kyllältään. Jälellä oli kuitenkin vielä paljon lihaa.
Luolaihmisten mielestä ei juuri ollut olemassa sen herkullisempaa ruokaa kuin nuoren sarvikuonon liha. Senvuoksi ryhtyivät molemmat miehet ensin vaistomaisesti uutteraan työhön piiveitsillään, leikaten isoja lihapaloja kuopassa makaavasta ruumiista. Mutta tuskin he olivat aloittaneet hommansa, kun molemmat kapusivat äkisti ylös haudasta, ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta, ja nyt seurasi lyhyt ja vakava keskustelu. Luolatiikeri, sen ajan valtias, ei suinkaan heittänyt surmaamaansa uhria, ennenkuin oli syönyt sen kokonaan. Vaikka se saattoikin nyt olla kylläinen, niin varmaankin se makasi piilossa jossain lähistöllä. Epäilemättä se palaisi takaisin. Saattoihan se nukkua tuolla lähimmässä pensaikossa! Mahdollisesti sen ruokahalu heräisi ennen pitkää ja se voisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä. Paha perisi silloin ne ihmisolennot, jotka olivat uskaltaneet tunkeutua sen ruoka-aittaan! Ainoa järkevä menettelytapa oli peräytyä viipymättä. Nuo neljä ihmistä pakenivat jälleen kukkulan rinteelle ja metsään, mutta veivät kuitenkin mukanaan ne lihakimpaleet, jotka olivat jo irroitetut sarvikuonon ruumiista. Siinä oli kummallekin perheelle ravintoa pariksikin päiväksi.
Ja niin päättyi näiden rohkeiden poikien ensimäinen metsästysseikkailu. Päiväkausiin ei kukaan uskaltanut lähestyä laaksoa, koska tiikeri saattoi yhä vielä hiiviskellä sen lähistöllä. Kun poikaset myöhemmin käväsivät urhotyönsä näyttämöllä, niin he tapasivat kaivamassaan salahaudassa vain luita. Tiikeri oli syönyt saaliinsa suuhunsa ja lähtenyt toisille metsästysmaille. Loppusyksyllä syntyi laaksossa suuri tulva, joka nousi niin korkealle, että se karkoitti Tammen isän perheineen heidän luolastaan ja pakoitti heidät siirtymään tilapäisesti toiseen asumukseen monen virstan päähän. Kesti siis jonkun verran aikaa, ennenkuin kumppanukset tapasivat jälleen toisensa.
Tätä seikkailua voisi melkein pitää Abin miehuudenajan alkuna. Hänen taattonsa — tunsivathan isät silloinkin hiukan isällistä ylpeyttä — oli täytynyt antaa pojalleen jossain määrin tunnustusta hänen reippautensa ja rohkeutensa tähden. Äiti oli siihen luonnollisesti vieläkin valmiimpi, vaikkei hän voinutkaan enää kiinnittää esikoiseensa suurta huomiota, koska Abilla oli nyt luolassa pieni veli ja vieläkin vähäisempi sisko. Poika tuli tästä alkaen tärkeänpuoleiseksi henkilöksi. Hän varttui nopeasti, eikä tuo jäntevä nulikka suinkaan kehittynyt vain voimiltaan, kooltaan ja lihaksiltaan. Ei, hänessä oli myöskin nerokkuutta ja kestävyyttä, ja ne ominaisuudet tekivät hänet melkein poikkeukseksi samanikäistensä luolapoikien joukossa.
Olemme jo huomauttaneet Abin perheestä, että se kuului paikkakunnan ylimystöön, ja lisättäköön vielä että Korvapuolen kartano oli sisustettu hänen yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Se olikin kerrassaan hieno luola, ja Punatäplä oli oivallinen emäntä. Luut, jotka aterioitua olivat jääneet tulisijan ympärille, viskattiin yleensä ennen pitkää ulkopuolelle — ainakaan ei niiden annettu koskaan kasaantua paria kuukautta kauempaa. Vuoteet olivat erinomaiset: permannolle oli läjätty lehtiä ja niiden päälle vielä levitetty erilaisten eläinten nahkoja. Vedensaanti oli helppoa, sillä edustalla virtasi joki ja sitä käytettiinkin ahkerasti — janon sammuttamiseksi. Siellä ja täällä ulkoni luolan seinämistä kielekkeitä ja reunamia, joille pantiin aseet ja talouskapineet. Paikka oli siis todellakin varsin siisti, ellei nyt ota lukuun jotain multapermannolle jäänyttä luupahasta tai punasia täpliä joita oli syntynyt lihaviipaleita leikattaessa. Vielä oli tällä asunnolla eräs etu, joka sen teki yhdeksi seudun hienoimmista: savu saattoi sopivan tuulen vallitessa kohota helposti katon läpi.
Mutta valon puolesta ei talo ollut hyvin varustettu. Yöllä valaisi tuli vain vähäistä alaa ja päivällä tunkeutui valoa oviaukosta ja jossain määrin myöskin kattoreiästä, josta sadekin löysi tiensä; mutta valaistus oli silti varsin puutteellinen. Ovi-aukko oli luonnollisista syistä hyvin ahdas, ja sen edessä sijaitsi suunnaton paasi, joka oli ammoisina aikoina vieritetty siihen suurella vaivalla ja jolla saattoi tarpeen tullen salvata tuon kapean suun. Se teki oviaukon niin soukaksi että siitä saattoi töintuskin työntyä sisälle. Luikkivalla, mutta vaarallisella hyeenalla oli tarkka vainu ja se oli perin utelias. Sen ajan karhuhirviö oli aina nälissään, ja iso luolatiikeri oli kummitteleva kauhistus, vaikka tosin harvinaisempi. Sisäänkäytäviin kiinnitettiinkin silloin suurta huomiota, eihän juuri taiteelliselta näkökannalta, vaan ainakin luolaihmisten mielestä kyllin tärkeistä syistä. Mutta luola oli lämmin ja turvallinen paikka, ja koska sen asujanten terävät silmät olivat tottuneet puolipimeään, niin ei heille ollut ensinkään vaikeata eroittaa esineitä sen hämärässä. Kaikki perheenjäsenet olivat varsin tyytyväiset asuntoonsa ja etenkin ylpeili Punatäplä ympäristöstään, kuten oikean linnanrouvan tuleekin.
Voimme vielä mainita että Korvapuolen perhe oli onnellinen, sillä aviopuolisot sopivat toisilleen erittäin hyvin. Onhan kyllä totta että vaatimukset vaihtelevat ajan mukana, ja kohtelivathan he toisiaan välistä sellaisella tavalla, ettei sitä nykyisenä ulkokultaisuuden ja keinotekoisuuden aikana juuri katsottaisi kotoisen onnen todistukseksi. Ei saatu koskaan täysin ratkaistuksi, kumpi heistä oli tarkempi heittämään kivikirvestä, vaikka mies varmaankin kykeni lennättämään sen voimakkaammin kuin hänen vaimonsa. Mutta molemmat olivat yhtä taitavia väistämään tuollaisia vaarallisia heittoaseita, eivätkä äkilliset vihanpurkaukset ajattelemattomine tekoineen olleet milloinkaan tuottaneet kumpaisellekaan sanottavaa vauriota.
Eikä tämä perhe myöskään ollut koskaan antanut aihetta häväistysjuttuihin. Puolisot olivat toisilleen uskollisia. Maa oli niihin aikoihin varsin harvaanasuttua ja luolapariskunnat pysyivät yleensä yhtä järkähtämättöminä kuin koiras- ja naarasleijona. Kuluikin vielä kokonaisia vuosisatoja, ennenkuin ihmisen elämä tuli niin turmeltuneeksi tai menestykselliseksi tai turvalliseksi, että luolaväen jälkeläiset rupesivat harjoittamaan moniavioisuutta, ja mikäli on kysymys Thames-laakson alueesta, vieläpä koko "Pariisin syvänteestäkin", niin siellä pysyi yksiavioisuus vallalla vanhimpien kuoritunkioiden raakunkerrostumista alkaen pronssikirveen aikaan ja nykyisen sivistyksen aamunkoittoon asti.
Kuvaamaamme perheeseen kuului nyt viisi jäsentä, nimittäin Korvapuoli, Punatäplä, Ab, Haukku ja Pyökinlehti; molemmista viimeksimainituista oli edellinen Abin nuorempi veli ja jälkimäinen hänen piskuinen siskonsa. Nimensä he olivat saaneet yhtä satunnaisesti kuin Abkin. Veli oli pienokaisena matkinut lapsen tavalla jotain haukkuvaa sudensukuista eläintä, joka oli öisin liikuskellut luolan läheisyydessä, ja siitä poikanen sai elinijäkseen Haukku-nimen, jonka Ab itse oli sattumalta hänelle antanut. Pyökinlehti taasen oli saanut nimensä toisella tapaa. Hän oli pyylevä ja ilakoiva lapsonen eikä juuri suostunut viettämään päiviään nukkuen, kuten pienokaiset välistä tekevät. Karhuntalja, jolle äiti oli hänet laskenut, osoittautui varsin usein liian ahtaaksi alueeksi hänen urhotöilleen; hän kieri siltä isolle pyökinlehtivuoteelle, jolle talja oli levitetty, ja oli melkein hukkumaisillaan tuohon ruskeaan läjään. Tämä hilpeä nuori neitonen saatiin kaivaa niin monesti esiin pyökinlehtien seasta, että hänelle syntyi nimi aivan luonnollisella tavalla, mielleyhtymän kautta. Abin ja hänen nuoremman veljensä syntymän välillä oli kulunut viisi vuotta, sisko oli saapunut kolme, neljä vuotta myöhemmin. Siitäpä seurasi että Abista tuli isän ja äidin poissa ollessa perheen pää. Hän antoi nuhteita veljelleen, osasi tarpeen tullen turvautua jonkullaiseen ruumiilliseenkin kuritukseen ja osoitti pikku siskoaan kohtaan kömpelöä hellyyttä ja isällisyyttä.
Perheellä oli joka päivä jotensakin samallainen ohjelma, mutta jos ottaa lukuun mitä ulkopuolella saattoi tapahtua, niin ei voinut sanoa yksitoikkoisuuden haittaavan sitä. Päivän tehtävänä oli yksinomaan hankkia jotain syötävää, ja siihen ottivat isä ja äiti osaa yhtä toimeliaina. Kummallakin oli tässä hiukan erilaiset velvollisuudet. Korvapuoli piti yleensä huolta lihan hankinnasta, mutta olihan määrättyinä vuodenaikoina saatavissa myöskin juuria, pähkinöitä ja hedelmiä, ja niiden kerääminen oli Punatäplän erikoisalana. Ei hän silti kohdistanut huomiotaan yksinomaan maan ja metsän hedelmiin, tarpeen tullen hän saattoi auttaa miestään pyydystämään mitä eläimiä hyvänsä. Hän oli yhtä taitava kuin miehensäkin paloittelemaan riistaa ja ruoanlaittoon hän oli paljon perehtyneempi. Ja nahkojen parkitsemisessa, siinä hän vasta oli kätevä.
Näihin aikoihin tapahtui usein, että isä ja äiti lähtivät aamulla yhdessä liikkeelle, ja silloin vanhin poika jäi nuorempien asujanten suojelijaksi. Kun hän toisinaan pääsi vanhempiensa mukaan tai sai luvan poistua yksikseen, silloin ryhdyttiin erityisiin varokeinoihin luolan turvaamiseksi. Juuri sisäänkäytävän ulkopuolella oli samallainen paasi kuin sisäpuolellakin, ja kun molemmat nuoremmat lapset jäivät kahdenkesken, vieritettiin tämä ulkosulku aukon eteen. Siten pikku väki joutui vankilaan, mutta olivathan he ainakin vaarallisilta pedoilta turvassa.
Ohjelmassa oli tietysti pieniä vaihteluitakin. Luolaihmisissä oli jo näinkin varhaisena aikana sen verran yhteishenkeä, että he saattoivat tilapäisesti liittyä yhteen joko pannakseen toimeen metsästys- tai jonkinlaisia taisteluretkiä tai saartaakseen ja tuhotakseen jonkun isomman eläimen. Sellaisissa tapauksissa saattoi Korvapuoli viipyä poissa päivämääriä, ja Ab jäi äitineen luolan ainoaksi vartijaksi. Pojasta nämä tilaisuudet olivat äärettömän hauskoja. Ne herättivät hänessä vastuunalaisuuden ja arvon tunteen ja kehittivät osaltaan paljonkin hänessä piilevää miehuutta, sillä ne varmensivat hänen itseluottamustaan ja tekivät hänet taitavammaksi hankkimaan jokapäiväistä leipäänsä eli sitä, mikä hänen aikanaan vastasi jokapäiväistä leipää. Olipa hänessä jotain muutakin, eräitä erikoispiirteitä, jotka kohottivat hänet tavallisen ruoanhankkijan yläpuolelle. Hän ei ollut milloinkaan täysin toimetonna, ei taljoilla ja pyökinlehdillä unia vedellyt, ei edes turvallisessa luolassakaan päivän seikkailujen jälkeen. Hän aprikoi, mikäli olosuhteet olivat antaneet hänelle kykyä siihen, ja hän rakenteli vaistomaisesti suunnitelmia. Suunnittelemiskyky merkitsi sangen paljon luolaihmisten aikana.
Me tiedämme nykyään varsin hyvin, tai luulemme tietävämme, että ihmislapsen tulevaisuuteen nähden äidillä on useimmissa tapauksissa suurempi vaikutus kuin isällä. Kenties tämä johtuu siitä, että varemmat vuodet eli koko se aika, jolloin kaikki nähty ja opittu painuu lujimmin lapsen mieleen säilyen siinä kuolemaan asti, vietetään enemmän äidin seurassa kuin isän, joka työskentelee ulkosalla. Tai kenties on luonnossa joku nurinkurinen laki, jonka mukaan mies tavallisesti jättää luonteenominaisuutensa perinnöksi tyttärelleen ja vaimo omansa pojalleen. Vielä emme tiedä siitä asiasta mitään. Varmaa vaan on, että Ab muistutti enemmän äitiään kuin isäänsä ja oli nuoruutensa päivinä suoranaisemmin äitinsä kuin isänsä vaikutuksen alaisena. Ja Punatäplä taasen oli monessa suhteessa luola-ajan tavallista naista etevämpi.
Pojalle olikin hyödyksi näin pysyä äitinsä holhouksen alaisena. Hän oli toisinaan avullisena, kun valmistettiin rihmoja jänteistä tai suolista; usein hän terotti äidin luuneulaa piikaapimellaan tai katseli mielenkiinnolla, kuinka emo ompeli yhteen nahkoja valmistaen siten perheelleen pukimia. Neula oli silmätön, oikeastaan jonkinlainen naskali; sillä pistettiin reikiä, joiden läpi rihma pujotettiin. Vetelehtiessään tai työskennellessään äitinsä lähellä, vuoroin auttaen, vuoroin vaivaten, tuo kasvava poika oppi monia asioita, jotka olivat hänelle hyödyksi tulevaisuudessa, ja samalla hän suunnitteli urhotekoja, joista hänelle oli koituva suurta mainetta. Olihan hän vain tuollainen poikanulikka ja muutamissa suhteissa melkein yhtä ajattelematon kuin metsäneläimet.
Mutta olipa hänelläkin toiveensa ja turhamaisuutensa, kuten on toimeliaalla majavalla ja tanssivalla kurjellakin. Noista pitkistä pakinoista kehittyivät hänen kunnianhimoiset pyyteensä jonkun verran selvemmiksi ääriviivoiltaan. Hänestä oli tuleva koko seudun suurin metsämies ja sodankävijä!
Luolaäiti tajusi helposti lapsensa kasvavan rohkeuden ja jäntevyyden, ja vaikka hän olikin tuittupäinen ja kovakourainen, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta ylpeyttä tuon vieressään istuvan pojan vuoksi ja kertomatta hänelle juttujaan. Kun sitten Tammen perhe jonkun ajan kuluttua palasi luolaansa ja pojat rupesivat jälleen oleilemaan yhdessä, alkoi äitikin nähdä lastaan harvemmin. Mutta poikaan jäi kuitenkin niiden päivien vaikutus, jotka hän oli viettänyt äitinsä rinnalla, ja melkoinen määrä siitä, mitä hän silloin oppi, oli osoittautuva arvokkaaksi hänen myöhemmän elämänsä puuhissa.
Juuri niihin aikoihin, jolloin Ab-poika rupesi kehittymään rotevaksi ja kunnianhimoiseksi nuorukaiseksi, hänen perheensä lisääntyi kuudennella jäsenellä. Siihen liittyi näet muuan eriskummallinen olio, Rampa-ukko. Tämä henkilö oli köyryinen ja näköjään vanha, mutta kuitenkin nuorempi kuin miltä hän näytti. Kaunis ei hänen muotonsa juuri ollut. Harmaa tukka oli takkuinen, lyhyt parta törrötti kankeana ja toiselta jalaltaan hän oli oikein rujorampa. Saattoihan hän tosin onnuskella sinne tänne, vieläpä tärkeissä tapauksissa laahustaa joltisen matkankin, mutta metsästämiseen ei hänestä ollut ensinkään. Hänen kiertyneen jalkansa käyryys johtui, kuten siihen aikaan oli tavallista, kahakasta jonkun villipedon kanssa. Tuo jäsenparka oli kierteinen kuin korkkiruuvi ja niin paljon oli se toista jalkaa lyhempi, että mies oli hyvässä turvassa vain luolan seinien sisäpuolella. Mutta joskin hänen säärensä olivat heikot, niin eivätpä olleet hänen kätensä ja aivonsa. Tuossa harmaassa päässä asui paljon älyä, ja käsivarret olivat taitavan kiipeejän. Hän saattoi varpaillaan tarttua esineisiin ja puunlatvassa hän oli kuin kotonaan. Mutta hän ei sentään matkustellut paljoa. Siihen ei ollutkaan pakkoa.
Rampa-ukolla oli erikoiset lahjansa ja ne olivatkin omiansa tekemään hänet halutuksi ystäväksi luolaihmisten keskuudessa. Nuoruudessaan hän oli ollut suuri metsänkävijä ja oli niin oppinut, että saattoi ihmeen tarkasti kertoa eläinten ja vesiolentojen tavoista sekä miten niitä voi paraiten surmata ja välttää. Parasta oli kuitenkin se että hän oli niin perin taitava aseseppä, ettei siinä jokilaaksossa oltu koskaan nähty etevämpää. Tämän tähden hän olikin erittäin haluttu ja tervetullut vieras melkein kaikkialle, minne hänen mieleensä vaan juolahti lähteä.
Rammaksi käytyään hän oli ajelehtinut satamasta toiseen, löytämättä mistään oikein tyydyttävää olinpaikkaa, ja nyt hän sanoi tulleensa elämään vanhan ystävänsä Korvapuolen luona kuolemaansa asti. Töykeästä ulkomuodostaan huolimatta tuossa äreässä vanhuksessa oli jotain, mikä sai Abin suostumaan häneen heti alunpitäen, vaikka sitä ei kumpikaan heistä kyennyt milloinkaan selittämään. Hänen tuimissa silmissään saattoi toisinaan huomata omituisen välähdyksen, ja hänen kotkottavassa puhelussaan kuului välistä jonkinlaista pehmeämpää kaakotusta, todistaen hellyyttä tuota virkeätä poikasta kohtaan. Nämä molemmat liittyivätkin pian toisiinsa, kuten nuorukainen ja vanhus usein tekevät.
Vaikka tuo rampa metsästäjä olikin yhdessä suhteessa riippuvaisessa asemassa, niin pidettiin häntä silti arvossa, ja hän saattoi esittää mielipiteensä aivan itsenäisesti. Tuhansia vuosia on jo kulunut siitä, kun hän kulkea onnahteli sinne tänne, mutta koko sillä ajalla ei ole elänyt ainoatakaan aseseppää, joka olisi ollut suuremmassa maineessa ystäviensä keskuudessa. Ei yksikään kalvan, peitsen tai rautapaidan takoja ole ollut hyvien aseidensa tähden paremmassa huudossa kuin Rampa, joskin hänellä lienee ollut liiketuttavia sata kertaa vähemmän kuin jollakin myöhemmällä Toledo-säilän valmistajalla. Olkoon että hän eli osittain riippuvaisessa asemassa, mutta hän saattoi menetellä melkein miten itse halusi. Ketäpä sitten olisi kunnioitettu, ellei juuri taitavinta piikiviseppää ja mammutinhampaan kaivertajaa koko sillä alueella, joka ulottui joen pienistä latvapuroista aina sinne asti, missä tuo sininen, leveä virta heimolaisiinsa yhtyneenä hävisi nykyiseen laajaan Pohjanmereen?
Poika ja vanhus voivat liittyä toisiinsa hyvinkin läheisesti ja siitä on kaikkina aikoina ollut kummallekin suurta hyötyä. Poika saa oppia yhtä ja toista, vanhus taas tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan seurata kanssaihmisensä kehitystä. Rampa-ukko auttoi ja ohjaili Abia sekä välistä Tammeakin eikä suinkaan moittinut heidän hommiaan, vaikka ne joskus olivatkin koko hurjanrohkeita. Niihin aikoihin pantiin usein kaikki alttiiksi. Kun siis noiden molempien nuorukaisten mielissä heräsi joku suuremmoinen suunnitelma, niin Ab kävi heti esittämässä sen neuvonantajalleen, joka ei koskaan koettanut masentaa hänen rohkeuttaan.
Kerran oli luolassa taas juhlailta, kun Ab toi kotiin kaksi pörröistä harmaata kääröä, jotka eivät juuri olleet kissanpoikasia suuremmat, ja kytki ne erääseen loukkoon jännehihnoilla, remmeillä niin sitkeillä, etteivät niihin iskeytyvät terävät hampaat voineet niille mitään. Nuo pörröiset kääröt osoittautuivat kahdeksi sudenpennuksi ja Abin mielestä ne olivat jo koko omaisuus. Ne eivät olleet edes sisaruksia, nämä penikat, jotka rohkeat metsästäjämme, Ab ja Tammi, olivat urheasti ottaneet vangiksi.
Pojat olivat jonkun aikaa huomanneet, kuinka erään rosoisen kukkulan ympärillä, lähellä jokea ja jonkun matkan päässä Abin luolasta, oli hiiviskellyt tummia varjoja, ja he olivat päättäneet ottaa asiasta selvän. Luolaihmisen aikuinen susi oli kyllä perin ilkeä peto, mutta harvalukuisena se ei sentään uskaltanut käydä kahden hyvin asestetun ja rotevan nuorukaisen kimppuun, ei ainakaan päivän valossa. Vakoiltuaan kauan varovaisesti he keksivätkin kaksi pesää; kumpaisessakin makasi penikoita ja vanhemmat olivat poissa. No, Ab sieppasi toisesta kaksi ärisevää pentua, Tammi samoin toisesta, ja sitten rosvot pakenivat minkä ennättivät, kunnes olivat päässeet turvallisen matkan päähän tuosta vaarallisesta paikasta, missä heidän olisi käynyt huonosti, jos vanhemmat olisivat palanneet. Päästyään varmaan paikkaan he vaihtoivat keskenään toisen ryöväämistään penikoista ja lähtivät sitten voitonriemuisina kotiinsa. Ab varsinkin oli mielissään. Hän päätti pitää penikkansa hengissä ja hoitaa niitä mitä suurimmalla huolella. Hän oli täynnä kaikellaisia toiveita ja innoissaan niistä, mutta hän oli antautunut suureen vastuunalaisuuteen.
Penikat kytkettiin luolan loukkoon ja herättivät Haukussa ja Pyökinlehdessä heti huomiota ja rajatonta ihailua. Etenkin oli nuori neitonen mieltynyt noihin pieniin eläimiin; hänet tavattiin useasti makaamassa niiden luona luolassa, sillä sudenpennut oppivat ajan mittaan kisailemaan hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi itsekin ollut suden imettämä sikiö. Melkein samallainen oli Haukunkin suhde pikku pentuihin, ja Ab hoiteli niitä perin tunnollisesti. Yksinpä isä ja äitikin rupesivat kiinnittämään huomiota pienten susien ja pikku lasten ilveilyihin, ja niin pennut pääsivät perheen jäseniksi, joskin halvemmiksi.
Abin unelma oli kuitenkin liian rohkea toteutuakseen niin nopeasti. Villipedosta ei voinut yhtäkkiä tulla kesyä eläintä. Kun penikat varttuivat ja niiden hampaat kävivät pitemmiksi ja terävämmiksi, niin syntyi silloin tällöin pieniä kahakoita, ja Haukku sekä Pyökinlehvä saivat naarmuja käsivarsiinsa. Ja niin täytyi Abin luopua lemmikeistään, vaikka hän vastustikin ankarasti. Ei hän kuitenkaan saattanut surmata noita puoleksi varttuneita eläimiä, vaan päästi ne irti. Mutta ne eivät paenneetkaan metsään, kuten hän oli odottanut. Tuskin niillä oli tietoakaan muusta kuin elämästä luolan seinien sisäpuolella, siellähän ne olivat saaneet lihansa ja illan tullen ne saapuivatkin oviaukolle ja kerjäsivät vinkuen ruokaa. Niille viskattiin muutamia puoleksi jyrsittyjä luita, jotka ne ottivat vastaan iloisin ulvahduksin. Siitä alkaen ne pysyttelivät luolan lähistöllä ja säilyttivät todellakin paikkansa perheessä.
Omituista oli että ne osoittivat erityistä äkeyttä omia heimolaisiaan kohtaan, milloin sellaiset rohkenivat lähestyä paikkaa. Tavattiinpa sitten eräänä päivänä luolan perällä naaras, vieressään neljä pikkuruista sikiötä, ja se ratkaisi asian! Perhe helli noita nuoria eläviä, ja ne kasvoivat puolestaan kesymmiksi kuin vanhemmat olivat olleet. Eikä ollut luultavaa, että ne olisivat ihmisten hoidokkaina palanneet villiin tilaan. Ajan mittaan jaettiin niiden jälkeläisiä arvokkaina lahjoina sen seudun luolaperheille ja siitä seurasi hyviä tuloksia. Rosvotessaan joen varrella löytämissään pesissä nuorukaisemme tekivät paremman päivätyön, kuin saattoivat aavistaakaan.
Mutta olihan paljon muutakin kuin sudenpentujen pyydystäminen, mikä veti puoleensa poikien huomiota. He pitivät itseään koko seudun parhaimpina linnustajina ja heillä olikin jossain määrin oikeutta tuohon ylpeään väitteeseen. Ei yksikään nuorukainen pystynyt asettamaan ansaansa ovelammin tai heittämään kiveä osuvammin, ja lintuja oli yllinkyllin heidän surmatakseen. Avaroissa pähkinämetsissä majaili trappi, kurppa ylpeili soilla, niillä teirikin keikaroiden tepasteli, ja riekko sekä pyy pysyttelivät älykkäinä viidakoissa välttääkseen ahnasta huuhkajaa. Joella, kankailla ja puroissa pitivät joutsenet, villihanhet ja lukemattomat sorsat lakkaamatonta melua, ja matalikoilla kahlaili kurppia sekä rantakanoja. Munia tapasi varsin runsaasti ja tuhassa paistettu muna olikin aika herkkua.
Pojat onnistuivat paraiten vesilintujen pyydystämisessä. Ruokaa etsiessään sorsat saapuivat aivan lähelle joen äyräitä tai pienten saarien rantamia ja keräytyivät isoihin laumoihin niin likelle poikien piilopaikkaa, että nuo nuoret erämiehet saivat melkein aina vähintäinkin yhden uhrin, kun he äkisti hypähtivät pystyyn ja sinkauttivat kivensä samalla haavaa. Äyräillä liikuskeli myskirottia ja isoja majaviakin; majava oli verrattain harvinainen, mutta komea eläin. Myskirottia pojat saivat keihästetyiksi paljonkin — ja se on niin maukas eläin, että sitä syövät vielä nykyaikanakin intiaanit ja muutamat Kanadan valkoihoisistakin metsästäjistä — vaan isoa majavaa ei heidän vielä silloin onnistunut pyydystää. Kerran he näkivät hylkeenkin, joka oli saapunut merestä ylöspäin jokea myöten; he ajoivat sitä takaa virstamääriä, juosten joen parrasta pitkin, mutta se osoittautui yhtä petolliseksi kuin majavakin.
Mutta luonnollisesti oli hauskinta metsästää maaeläimiä, esim. villisikoja. Ne olivat kuitenkin varsin varovaisia, ja isot karjut vaarallisiakin, joten piikivikärkiset keihäät tulivat käytäntöön vain silloin, kun päästiin poikueen kimppuun. Tällaisissa tapauksissa harjoitettiin hupaisaa sianseivästystä ja luolissa tuoksui porsaanpaistin miellyttävä käry. Muuan kuuluisa kirjailija on meille kertonut, kuinka eräs kiinalainen ensinnä tuli huomaamaan porsaanpaistin erinomaiseksi. Juttu on oivallinen ja onpa hyvä asia että se tuli kirjoitetuksi; mutta tuhansia vuosia ennen kuin Kiinaa vielä oli olemassakaan, oli luolaihminen ihastunut porsaaseen ja ruvennut hyvin halukkaasti pyydystämään sitä.
Myskihärkäkin liikuskeli vielä jokilaakson eläimistön keskuudessa, mutta sitä oli melkein yhtä mahdoton lähestyä kuin nykyäänkin napaseudun erämaissa. Arka oli myöskin muuan osaksi vuohen, osaksi antiloopin kaltainen eläin, joka eleli kallionrinteillä ja ylämailla. Puissa hyppeleviä oravia pyydystettiin aniharvoin ja jokiniityillä asuvaa hännätöntä jänistä oli perin vaikea lähestyä, se kun oli nopeakulkuinen kuin merituuli, vikkelämpi eräänlaatuista kettua, joka oli yhäti sen jälillä. Varmempaa riistaa olivat kaivajat. Näätä, murmeli, siili ja mäyrä olivat kyllä niiden saatavissa, jotka taisivat kaivaa näiden jäntevien nuorukaisten tavoin. Riista ajettiin pesäänsä, raakunkuori ja tulessa karaistu terävä seiväs otettiin käytäntöön, ja pianpa oli etsityn elävän kohtalo jo ratkaistu. Onhan totta, että näytöksestä puuttui eräs osakas, joka on nykyaikana varsin huomattava poikien kaivaessa esiin eläimiä. Meidän nuorukaisillamme ei ollut tuota välttämätöntä ja tarpeellista koiraa, mutta he olivat itse teräväsilmäisiä ja nopeakätisiä, joten esiin kaivettu eläin pääsi harvoin karkuun. Paraimpia saaliita oli mäyrä, eikä vain siksi että se kelpasi syötäväksi; sen lumivalkoisista hampaista sai näet kallisarvoisia kaulakoristeita, kun ne lävistettiin ja pujotettiin jännerihmalle.
Vaarallisten petojen kimppuun eivät pojat juuri käyneet. Silloisen pienen leopardin tai villikissan kanssa he olisivat kyllä uskaltaneet ryhtyä otteluun, mutta mieluummin etsivät he sentään ahmaa, koska sillä oli niin pitkäkarvainen ja omituisen juovikas turkki; lisäksi se oli urheampi kuin muut samankokoiset eläimet ja saapui rohkeammin syötin luo, tarjoten siten oivallisia tilaisuuksia keihäänheittoon. Muuten ansaitsee ahma yhä vieläkin ihailua. Se on pahansisuinen, verenhimoinen, muuttumaton sekä — ainakin hellätunteisen tiedemiehen mielestä — miellyttävä eläin. Häijynilkisyys ja verenhimoisuus kuuluvat sen luonteeseen. Miellyttävä se on siksi, että se on säilynyt samana kautta sukupolvien. Luolamiehen päivinä se oli aivan samallainen kuin nykyäänkin. Sen tunsivat germaanitkin siihen aikaan, kuin sotilaan palkkiona oli niin ja niin monen vuodan mitta maata. Roomalaisillekin se oli tuttu, kun he tekivät ryöstöretkiä kauas pohjolaan ja saivat kokea Reinin heimojen sekä brittein kalpojen terävyyttä. Sen tunsivat gallialaiset, anglit, saksilaiset ja juutit ja se on vielä tänäkin päivänä tunnettu kaikkialla Europan, Aasian ja Amerikan pohjoisosissa, vieläpä melkein koko pohjoisen lauhkean vyöhykkeen alalla. Ahma on kerrassaan ihmeellinen: se nauraa ajan kululle; sen luita on löydetty luolahyeenan luurangon rinnalta ja ne ovat aivan samallaisia kuin ne, mitkä nykyäänkin tapaamme sen ruumiissa. Se eläin on sääntöjen ulkopuolella, se ei kehity eikä taannu.
Nuo molemmat isot pojat kävivät päivä päivältä yhä taitavammiksi hankkimaan ruokaa, ja samalla kasvoi heidän merkityksensäkin kummankin perheen keskuudessa. Toisinaan kumpainenkin heistä saattoi metsästää yksikseen, mutta se ei ollut kuitenkaan tavallista. Kahden oli turvallisempaa käydä syvälle salon pimentoihin. Koko ikäänsä eivät he sentään kuluttaneet karttaen tai pyydystäen tapaamiaan otuksia. Heillä oli kotielämänsäkin ja se oli välistä yhtä hupaisaa kuin konsanaan oleskelu ulkosalla.
Elämä luolassa oli hupaisaa eikä Ab, joka oli juuri varttumassa erinomaisen reippaaksi nuorukaiseksi, pitänyt pitkiä, tulen ääressä vietettyjä iltapuhteita ensinkään yksitoikkoisina. Olihan siellä nyt Rampa, hänen opettajansa, ja hänen johdollaan oli tavattoman mieltäkiinittävää valmistaa limsiömukuloista keihäänkärkiä, karkeatekoisia veitsiä ja kaapimia, jotka olivat heille niin perin välttämättömiä. Limsiö- eli piikivimukulan poimivat luolaihmiset aina halukkaasti talteensa, milloin he vaeltaessaan sattuivat löytämään sellaisen. Se oli vain pienehkö kivikokkare, usein jotensakin päärynänmuotoinen. Näköjään se oli kiinteätä massaa, joka oli muodostunut kovimmasta silloin tunnetusta aineesta. Mutta siinä olikin ikäänkuin keskustan ympärille rivittyneitä liuskoja, jotka tottuneet kädet voivat iskeä tai halkoa irralleen taittamatta niitä. Sellainen liuska oli monesti ulkopuolelta kovero ja toiselta puolen kupera, mutta kiven sydän oli muodostukseltaan tasasuhtaisempi ja soveltui huolellisesti siloitettuna oivallisesti keihäänkärjeksi. Raskaita kirveitä ja nuijia valmistettiin usein toisista kivilajeista, sellaisista joita nyt kutsutaan graniitiksi, madekiveksi ja hiekkakiveksi, mutta kaikkia aseita tehtäessä vaadittiin perusteellista kätevyyttä ja ääretöntä kärsivällisyyttä. Saadakseen liuskat tasasuhtaisiksi tekijän täytyi osata laskea iskunsa mitä tarkimmin, sillä kiven pinta muuttui joka kerralla toisellaiseksi. Tarkoituksena oli saada sellainen liuska, jossa oli kärki, luja keskiharjake ja syrjät niin terävät kuin suinkin. Kun nyt oli kysymyksessä tällaisten liuskojen irroittaminen ja niiden sijoitteleminen, niin muut luolaihmiset olivat Rampa-ukon rinnalla pelkkiä lapsia.
Ab roikkuili vanhuksen ympärillä tämän työskennellessä ja lopulta hän sai luvan auttaa ukkoa. Joskaan ei poika alussa voinutkaan tehdä muuta, niin saattoihan hän ainakin siloitella pitkiä peitsenvarsia piikaapimellaan. Ja kun hän oli oppinut suorittamaan sen työn kunnollisesti, niin hänen annettiin lopultakin ryhtyä halkomaan kiveä, etenkin milloin Rampa-ukon käsiin oli sattunut sellainen limsiöpalanen, joka ei ollut laadultaan hänen mielensä mukainen ja jonka pilaamisesta hän ei piitannut paljoa. Poika teki alussa lukemattomia vahinkoja ja tuhlasi koko joukon huonoa kiveä. Mutta hänellä oli luja tahto ja tarkka näkö sekä käsi, ja ajan mittaan hän kykeni iskemään liuskan irti melkein yhtä näppärästi kuin opettajansa; yksinpä arkaluontoisemmastakin loppuiskennästä asetta viimeisteltäessä hän suoriutui varsin moitteettomasti.
Hän teki työtänsä suurella harrastuksella ja Rampa-ukko oli tyytyväinen hänen tuloksiinsa.
Alinomaa tuo poika kokeili, yritteli tuon tuostakin uudella iskukivellä, naputteli varovaisesti kolmannella kivellä saadakseen syntymään halkeaman tai uteli ääneensä, miksi ei tätä piiveistä sopisi tehdä hiukan ohuemmaksi tai tuota keihäänkärkeä vähän vahvemmaksi. Työskennellessään hän kyseli aivan harmiksi asti, mutta Rampa-ukko pysyi hämmästyttävän kärsivällisenä ja huomautti toisinaan muristen, että poika osasi ainakin iskeä kiviä paljon paremmin kuin jotkut aikaihmiset. Ja tällöin tuo iäkäs aseseppä katsoa muljautti Korvapuoleen, joka oli tunnettu huonoksi limsiösepäksi — vaikka harva voi käyttää asetta varmemmin ja voimakkaammin, kun se kerran oli joutunut hänen käteensä — ja samalla ukko nauraa kotkotti. Mutta Korvapuoli kuunteli varsin rauhallisena. Hän oli hyvillään siitä, että hänen poikansa pystyi tekemään oivallisia aseita. Sitä parempi perheelle!
Äitiään kohtaan Ab oli tavallisen kiltti poika. Melkein kaikki nuoret miespuoliset luolaihmiset olivat kilttejä poikia, kunnes tuli se aika, jolloin heidän lihaksensa ja jänteensä veivät voiton heidän synnyttäjiensä voimasta. Tehtäköön kuitenkin tiettäväksi, ettei se suinkaan tapahtunut vallan varhain, sillä miehensä kera metsästävä ja työskentelevä vaimo ei ollutkaan mikään heikko äiti, jonka lyönneistä ei kannattanut välittää. Läimäys luola-emon kädestä oli kylläkin peloittava ja karttamisen arvoinen. Voiman käyttö oli yleisenä lakina, ja vaikka luolavaimo olikin valmis heittämään henkensä lapsiensa puolesta, niin hän vaati kuitenkin että näiden oli toteltava häntä, kunnes tuli se aika, jolloin äidin määräämisvaiston tukahutti suuri tunne, nimittäin ylpeydentunne sen olion voimasta, jonka hän oli synnyttänyt. Abilla oli siis ankaria velvollisuuksia talouteen nähden.
Olemmehan jo maininneet, että Punatäplä oli oiva emäntä, ja hänen luolassaan tarjottiinkin keitoksia sellaisia, että ne olisivat ihastuttaneet jokaista nykyajan herkkusuuta, joka osaa panna arvoa luonnolliselle maulle. Kyökkikalustonsa johdosta Punatäplä tunsi perheenemännän oikeutettua ylpeyttä. Ensinnäkin on mainittava roihuvalkea, johon saattoi pitkiin vartaisiin seivästettynä työntää kaikellaista lihaa paistumaan, joskin se samalla myöskin hieman savuttui. Ja sitten oli hehkuvaa hiillosta ynnä tuhkaa, jossa kävi paistaminen simpukoita ja saveen leivottuja kaloja. Mutta ennen kaikkea on otettava huomioon keittopaikka, jommoinen oli vain varakkaimmilla luolaperheillä. Tämän kelpo emännän kasvava poika oli auttanut aika lailla hänen mielitoivettansa toteutettaessa.
Luolaan oli suurilla ponnistuksilla vieritetty suunnaton hiekkakivilohkare, joka oli laeltaan melkein tasainen; siihen oli tarvittu kaikki voimat, mitkä luolaperhe voi panna liikkeelle, ja avuksi oli haettu myöskin Tammen isä ynnä Tammikin, joka piti Abin kanssa aika iloa tuossa hommassa. Siitä oli tuleva iso pata, jota toisinaan käytettiin paistamiseenkin ja jommoisen vain vaativaisemmat luolaperheet voivat kerskua omistavansa. Keskelle tuon ison kiven ylipintaa Rampa-ukko kalkutteli kirveellään karkeasti piirretyn ympyrän, joka oli läpimitaten parin jalan suuruinen. Täten tuli kattilan koko suunnilleen määrätyksi. Hiekkakivi oli ympyrän sisäpuolelta kaivettava ison kattilan syvyiseksi ja tämä terveellinen, joskaan ei juuri houkutteleva työ lankesi suurimmaksi osaksi Ab-pojan suoritettavaksi.
Urheasti hän ryhtyikin toimeensa, naputteli uutterasti taltallaan ja sai parissa päivässä kaiverretuksi aikamoisen syvennyksen. Mutta hänen intonsa alkoi laimeta, kun suurista ponnistuksista koitui vain vähäisiä tuloksia. Piitaltta, joka oli kiinnitetty tukevasti poronsarveen, olisi pitänyt tehdä painavammaksi, ja iskuihin, joita ei voinut synnyttää voimakkaalla kädenheilahduksella, olisi saatava enemmän väkeä. Hän tuumaili ankarasti. Sitten hän hankki pitkän seipään ja sitoi talttansa sen nenään, niin että aseen kanta soveltui erääseen oksahaarukkaan, joka esti sitä työntymästä ylöspäin. Seipään toiseen päähän hän kiinnitti muutaman naulan painoisen kiven, tarttui molemmin käsin varteen, kohotti sen ilmaan ja antoi sitten koko vehkeen pudota ennen tekemäänsä syvennykseen. Tuon raskaan painon työntämänä piitaltta purasi nyt syvältä, eikä enää kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Ab oli kaivertanut hiekkakivipaateen ontelon, johon mahtui koko joukko lihaa ja vettä.
Tuon ison kattilan valmistuttua syntyi juhla aivankuin itsestään. Se ajettiin melkein täyteen vettä, johon viskattiin suurehkoja kimpaleita samana päivänä tapetun poron lihaa. Luolanuotioon oli sillävälin lisätty kuivia puita ja siten saatiin melkoinen kekälekasa, johon heitettiin useita kohtalaisen isoja kiviä. Ne kuumentuivat pian hohtaviksi. Tuoreista pajunoksista laadituilla pihdeillä siirrettiin kivet yksitellen kekälekasasta veteen. Jonkun ajan kuluttua vesi rupesikin jo kiehumaan ja pian oli valmiina höyryävä, tuoksuva jättiläiskeitto.
Eikä se päässytkään jäähtymään liiaksi. Kun nuo viekoittelevat höyryt levisivät luolan halki, hyökkäsi kukin käsiksi raakunkuoriin, joita käytettiin liemilautasina tai kuppeina, ja keihästeli teräväpäisellä puikolla itselleen keittolihan palasia. Kaikki olivat tyytyväisiä, vaikka Haukku, jonka vuoro tuli viimeiseksi, päästikin ensin kimakoita valituksia, ja Pyökinlehti-typykkä piti aika melua, hän kun oli liian lyhyt ylettyäkseen itse kattilalle. Ehkäpä jotkut nykyajan ihmisistä arvelisivat tuosta lihakeitosta puuttuneen maustimia. Mutta käsitys höysteistä riippuu suureksi osaksi vatsasta sekä ajasta, ja voihan olla mahdollista että multa, joka joutui veteen kivien mukana, antoi sille yhtä hienon maun kuin konsanaan suola ja pippuri.
Rampa-ukko oli äänetönnä seurannut Abin hommia ja huomannut heti, että hänen keksimällään keinolla saattoi kovertaa hiekkakiveä helpommin kuin kalkuttelemalla sitä käsitaltalla. Olipa hän melkein taipuisa tunnustamaan tuon ison pojan vertaisekseen heidän yhteisessä työssään. Hän kävi keskustelussa sävyisämmäksi ja nuorukaisenkin mielihyvä ja harrastus kasvoivat samassa määrässä. He koettivat seipään, painon ja taltan avulla halkoa kivilohkareista sellaisia isompia palasia, joista oli tehtävä aseita, ja tulivat silloin huomaamaan, että he saattoivat raskaasti painamalla särkeä paljon tasaisemmin kuin kiveä, kirvestä tai vasaraa käyttämällä. Samoin he oppivat, että kiviä iskettäessä kaksi voi työskennellä yhdessä, vieläpä paremmillakin tuloksilla kuin yksin ollen. Rampa-ukko piti aseainesta toisessa kädessä ja sarvivartista talttaa toisessa, painaen sen terää sopivassa asennossa kiveä vastaan; Ab taasen kalkutteli taltan päätä milloin voimakkaammin, milloin kevyemmin, sikäli kuin toinen häntä ohjaili. Paha peri pojan, jos hän jolloinkulloin iski harhaan ja nuija osui vanhuksen sormiin! Nämä kaksi taituria suorittivat työnsä perin huolellisesti, ja oivallisempia kuin mitkään varemmin valmistetut aseet olivatkin ne kirveet ja keihäänkärjet, joihin nykyaikana olisi varustettu leima "Rampa-ukko ja Kump."
Näihin aikoihin Ab opetteli myöskin tekemään kaikellaisia esineitä hirven ja poron sarvista sekä juomakuppeja biisonin ja alkuhärän sarvista. Menipä Rampa-ukko niinkin pitkälle, että koetti opettaa nuorukaista leikkaamaan kuvioita torahampaisiin ja lapaluihin, mutta siinä taidossa ei Ab koskaan edistynyt sanottavasti. Hän oli liian suuressa määrässä toiminnan mies. Luuneuloja, joita Punatäplä käytti nahkavaatteita valmistaessaan, hän kyllä osasi tehdä, samoin vihellyspillejä Haukulle ja Pyökinlehdelle, mutta muuten hänen taipumuksensa vetivät häntä kokonaan suurempiin seikkoihin. Soturi ja metsästäjä pysyivät hänen kunnianhimonsa pääpyyteinä.
Tämän paikkakunnan talvet olivat verrattain kylmähköjä; lunta tuli vähän, mutta ilma oli purevaa. Ennen kylmän vuodenajan saapumista oli välttämätöntä kerätä muutamia elatustarpeita, joiden avulla ravinto saatiin vaihtelevammaksi. Sellaisia olivat syötävät sienet, joita voi kuivata, ja pähkinät, joita kasvoi ylenmäärin, enemmän kuin tarpeeksi. Syksyllä koottiin pyökin- ja tammenterhoja ja tällöin lapsetkin ansaitsivat täysin itselleen ruuan ja asunnon; varastot kasattiin luolan seiniin kaivettuihin aittoihin. Jos nyt olisi sattunut niin, että ankara lumentulo olisi estänyt metsästämästä — mikä tosin tapahtui perin harvoin — tai joku muu seikka, esimerkiksi ison luolatiikerin ilmestyminen seudulle, olisi tehnyt riistan harvinaiseksi ja pyydystämisen varalliseksi, niin voihan silloin turvautua juuriin ja pähkinöihin eikä siis ollut mitään vaaraa nälänhädästä. Janoa ei myöskään tarvinnut pelätä. Ihminen oli varhain oppinut kuljettamaan vettä nahkaleilissä ja toisinaan tehtiin luolakattilan kaltaisia kallionsyvennyksiä, joihin saattoi kerätä vettä odottamattomien tarpeiden varalle. Piirittävistä villipedoista voi luolaperheelle kyllä olla kiusaa, vaan ei suurempaa pelkoa, sillä puu-, ruoka- ja vesivarastoihinsa turvaten piiritetty saattoi odottaa rauhassa eikä lihanhimoisen nelijalkaisen ollut hyvä tulla pitkän peitsen ulottuviin luolan ahtaan aukon luo.
Talvi, joka seurasi Abin ja Rampa-ukon yhtymistä varsinaiseen kumppanuuteen, ei sattunut olemaan ankara. Lunta tuli riittävästi ajojahtia varten, mutta ei niin paksulti, että se olisi tehnyt metsästämisen hankalaksi. Syksyllä oli saatu oivallinen pähkinäsato ja tätä ravintoa oli kasattu luolaan semmoiset määrät, ettei voinut olla kysymystäkään todellisesta puutteesta. Joki oli kirkkaassa jäässä ja kivikirveillä hakatuista rei’istä vedettiin runsaasti kaloja karkeatekoisilla luu- ja kivikoukuilla, jotka nyt sopivat tarkoitukseensa paljon paremmin kuin kesällä, jolloin siima oli pitempi ja kalat pääsivät niin usein karkuun noista oattomista kojeista.
Niin, vuodenaika oli suuremmoinen kaikkeen siihen nähden, mikä teki luolaperheen elämän kevyeksi ja mukavaksi, ja se edisti huomattavasti seuraelämää sekä taiteiden ja kirjallisuuden kehitystä — ei nimittäin ollut tarvis turvautua äkilliseen ryöstöretkeen hankkiakseen toimeentulon välineitä ja aikaa oli yllin kyllin leikellä koristuksia luuhun sekä kertoilla kummia juttuja menneistä ajoista. Vanhemmat vakuuttivat sen olevan ihanimpia talvia, mitä he olivat milloinkaan nähneet.
Sinä talvena olivat Rampa-ukko ynnä Ab uutterassa työssä ja nuorukainen imi niin paljon viisautta, että hänen neuvonsa, joita hän silloin tällöin jakeli Tammelle heidän ollessaan yhdessä ulkona, olivat kuulemisen arvoisia itsetietoisuutensa ja mahtipontisuutensa tähden. Kaapimeen, poraan, keihäänkärkeen, kirveeseen ja luu- tai puuvarteen nähden ei pojalla omien sanojensa mukaan ollut suoraan sanoen mitään opittavaa. Sellainen oli hänen mielipiteensä, vaikka vanhemmaksi varttuessaan hän oppi korjailemaan sitä melkolailla. Hän oli neuvonantajansa kanssa tehnyt hyviä aseita, vieläpä muutamia parannuksiakin, mutta se ei vielä merkinnyt mitään. Hän oli määrätty tekemään sattumalta keksinnön, joka oli muuttava luolaihmisen aseman luontokappaleiden joukossa. Mutta toistaiseksi tämä nuorukainen oli varsin tyytyväinen itseensä. Suuren keksintönsä tapahtuessa hän oli jo vanhempi ja vaatimattomampi.
Iltasin, kun tuli roihusi, kun kaikki olivat ravitut ja lojuivat uupuneina vuoteillaan unen tuloa odotellen ja kun päivän tapahtumat oli kerrottu loppuun, silloin irroittui välistä Rampa-ukon kielenkanta, joka tavallisesti pysyi niin jäykkänä, ja hän rupesi tarinoimaan poikavuosiensa tapahtumista tai toistamaan kuulemiansa kummia juttuja niiltä ammoisilta ajoilta, jolloin kuori- ja luolaväki vielä asuivat yhdessä, ajoilta jolloin maailmassa liikuskeli hirviöitä ja elämä oli löyhässä. Ihmeissään kuuntelivat toiset näitä taruja ja Ab sekä Tammi punnitsivat niitä toisinaan yhdessä, epäillen niiden todenmukaisuutta.