The Project Gutenberg eBook ofLuolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoiltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Luolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoiltaAuthor: Stanley WaterlooTranslator: Toivo WalleniusRelease date: April 22, 2022 [eBook #67902]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Otava, 1908Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUOLAIHMISET: KERTOMUS IHMISSUVUN ALKUAJOILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Luolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoiltaAuthor: Stanley WaterlooTranslator: Toivo WalleniusRelease date: April 22, 2022 [eBook #67902]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Otava, 1908Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Luolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoilta
Author: Stanley WaterlooTranslator: Toivo Wallenius
Author: Stanley Waterloo
Translator: Toivo Wallenius
Release date: April 22, 2022 [eBook #67902]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust.Oy Otava, 1908
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUOLAIHMISET: KERTOMUS IHMISSUVUN ALKUAJOILTA ***
Kertomus ihmissuvun alkuajoilta
Kirj.
Suomentanut
Toivo Wallenius
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
Johdanto.I. Lapsi metsässä.II. Ihminen ja hyeena.III. Eräs ateria.IV. Ab ja Tammi.V. Muuan rohkea yritys.VI. Vaarallinen vieras.VII. Odottamaton tapaus.VIII. Sapelihammas ja sarvikuono.IX. Kotosalla.X. Rampa-ukko, opettaja.XI. Kotiaskareita.XII. Rampa-ukon tarinoita.XIII. Abin suuri keksintö.XIV. Uimaretki.XV. Mammutinajo.XVI. Mammutinpeijaiset.XVII. Toverukset.XVIII. Rakkaus ja kuolema.XIX. Kauhun vallassa.XX. Tulimaa.XXI. Kosinta.XXII. Kuherruskuukausi.XXIII. Kuherrusajan jatkoa.XXIV. Jälleen Tulimaassa.XXV. Aimo edistysaskel.XXVI. Rosvon kimpussa.XXVII. Pikku Rampa.XXVIII. Taistelu vallituksella.XXIX. Vanhan Vaaran viimeinen kamppailu.XXX. Esi-isämme.
Tämä on kertomus Abista, eräästä kivikauden miehestä, joka eli niin kauan sitten, ettei sitä aikaa voi tarkoin määrätä, ja rakasti ja taisteli kunnon tavalla.
Tekijä on työssään saanut suosiollista apua muutamilta kahden maanosan kyvykkäimmistä tiedemiehistä, jotka ovat tutkineet esihistoriallisten aikojen elämää. Luonteenomaisella auliudellaan ja harrastuksellaan he ovat auttaneet ja rohkaisseet häntä, ja hän haluaa tässä lausua heille hartaimmat kiitoksensa.
Vain yhdessä kohden tekijä poikkeaa tieteellisen tutkimuksen hyväksymistä teorioista. Tutkittuaan pitemmän aikaa kivikautta koskevia todistuskappaleita ja tiedonantoja, hän tuli vakuutetuksi siitä ettei koskaan ole löytynytkään sitä salaperäistä juopaa, jonka tiedemiehet otaksuvat eroittavan paleoliitisen ja neoliitisen ihmisen toisistaan. Ei tarvita mitään luonnonmullistusta, ei mitään uutta ihmisrotua, voidaksemme ymmärtää sen eron, joka vallitsee paleoliitisen ja neoliitisen ajan muistojen välillä. Kehitys, kokeilu, parantelu ja keksintö, jotka ovat välttämättömiä ihmisessä, riittävät selittämään tuon suhteellisesti nopean siirtymisen toisesta alkuperäisen elämän muodosta toiseen edistyneempään, iskettyjen tarvekalujen ajasta hiottujen aikaan. Ihminen on alusta pitäen ollut kehityksen voimien alaisena, jotka eivät milloinkaan lepää, eivät koskaan kiiruhda. Maa äiti, jonka helmasta hän on noussut, säilyttää turvesoissaan, hautautuneissa luolissaan ja kallioisessa povessaan kertomuksen hänen eri vaiheistaan. Ikuiset lait muuttelevat ihmistä, mutta itse ne ovat muuttumattomia.
Abin, Kevytjalan ja muut luolaihmiset, joiden historia on esitettynä seuraavassa kertomuksessa, tekijä on pakotettu tunnustamaan omiksi luomikseen. Hän on kuvannut heidät sellaisiksi kuin he olivat. Nälissään ja viluissaan he surmasivat villipetoja, jotka tuskin olivat heitä hurjempia, ja saivat ravintonsa ja verhonsa niiden lihasta ja nahoista. Maaluolissa luolaihmiset olivat perheineen täydessä turvassa. Heidän tarpeensa ja intohimonsa olivat alkuperäisiä. Heitä hallitsi rakkaus, ainakin jossain muodossa, mustasukkaisuus, pelko, kostonhimo ja hyvien tekojen sekä vääryyksien muisto. He hellivät lapsiaan. He taistelivat hurjasti aikansa villipetoja ja toisiaan vastaan. Ja kun heidän lyhyt, myrskyinen elämänsä oli päättynyt, niin he siirtyivät äänettömyyteen, vaan eivät unhoon. Maa-äiti on huolellisesti säilyttänyt heidän historiansa, niin että me, heidän lapsensa, saatamme nyt lukea sen.
Pieneen kuoppaan metsässä oli kasautunut pyökinlehviä, muodostaen siihen pehmeän, puhtaan vuoteen. Tämä metsä sijaitsi erään itää kohti virtaavan joen varrella. Noin puolentoista sadan jalan päässä siitä laskeutui äyräs melkein äkkijyrkkänä jokeen. Taaempana oli suuri salo, josta sen osaksi eroitti kapea aukeama. Juuri metsän alapuolella tai oikeastaan miltei sen laidassa, lähellä epätasaisen äyrään harjaa, oli näkyvissä pienen luolan suu. Se oli teljetty kivilohkareilla niin tarkoin, että ihmisolento pääsi töin tuskin tunkeutumaan siitä sisään. Tuo pieni pyökkilehtivuode, josta äsken mainitsimme, oli vähäisen matkan päässä luolasta.
Lehtivuoteella kieriskeli ruskea lapsukainen, sätkytellen hilpeänä lyhyitä sääriään. Nähtävästi se ei osannut vielä kävellä ja ko'osta päättäen se saattoi olla korkeintaan vuoden vanha. Mutta ilmeisestä nuoruudestaan huolimatta tämä ihmislapsi näytti viihtyvän varsin hyvin yksinäisyydessään. Se oli vahva, sillä se piti lujasti kiinni vuoteeseen pudonneista risuista, joita se katkoili hyvillä mielin. Tukka sillä oli ainakin kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisen yksivuotiaan meidän päivinämme. Sitäpaitsi oli sen käsivarsissa ja säärissä havaittavissa haiventen merkkejä ja yleensä se näytti varsin pörröiseltä ja mustapintaiselta. Vantterampaa ja iloisempaa pienokaista tuskin saattaa kuvitellakaan.
Naureskellen ja jokeltaen se kelli pyökinlehtialustalla ja katseli yläpuolella kaartuvaa sinistä taivasta. Puvusta ei ole vielä virkattu mitään, mutta laiminlyöntiä voimme puolustaa sillä, ettei lapsella ollutkaan mitään pukua. Se oli ilkosen alaston. Sehän elikin luolaihmisen päivinä, jolloin iskettyjen kiviaseiden aikakausi oli päättymäisillään, jolloin ilmanala oli leutoa, jolloin toinen suuri eläinryhmä sammui ja toinen syntyi; aikana, jolloin mammutti, sarvikuono, iso luolatiikeri ja luolakarhu, komea hirvi ja poro, biisoni ja alkuhärkä sekä suuret laumat pieniä hevosia söivät ja kisailivat samoissa metsissä tai samoilla lakeuksilla, pysytellen sentään sangen huolellisesti sopivan välimatkan päässä toisistaan.
Siitä on nyt jonkun verran aikaa, samantekevää kuinka monta tuhatta vuotta, kun tuo lapsukainen — sen nimi oli Ab — lepäsi alastomana pyökinlehtisessä vuoteessaan. Sanottakoon tässä myöskin, että Ab-pojalla oli edessään elämä, joka saattoi muodostua kaikin puolin vilkkaaksi ja jännittäväksi. Oli syytä odottaa, että hän tulisi enimmän osan elämästään juoksemaan jotakin pakoon tai jonkin perään. Kivikauden aikana eivät ihmisten päivät olleet yksitoikkoisia. Lapsilla oli silloin yllin kyllin seikkoja mihin kiinnittää huomionsa, vaikka ne eivät olleetkaan aina vallan huvittavia; samoin oli miehillä ja naisillakin. Ja tämä on tosi kertomus Ab-pojasta ja hänen leikkikumppaneistaan sekä siitä, mitä tapahtui hänen varttuessaan mieheksi.
Nyt on syytä puhua hiukan tuosta joesta. Olemme jo maininneet sen juoksevan itään päin. Se ei virrannut siihen suuntaan suorasti, vaan mutkaisena ja kaarrellen; siinä oli lahtia, poukamia ja koskia jyrkänteiden välissä ja saaria sekä metsäisiä niemekkeitä. Ja sitten se laski peninkulmien laajuiseen järveen, jonka vedet suppeutuivat jälleen joeksi. Sen äyräät saattoivat toisin paikoin kohota kukkulaksi ja toisin paikoin tasaisesti aleta tiheäksi metsäksi tai avaraksi lakeudeksi. Voipa sattua niinkin, että nämä pintamuodostukset olivat tavattavissa vastatusten. Niinpä saattoi toisella rannalla olla metsä tai jyrkänne, toisella taasen lakeus tai avara rämeikkö.
Puhuaksemme lisää tästä joesta voimme ohimennen mainita, että sen yläjuoksu on olemassa vielä tänäkin päivänä ja että tuota verrattain pientä virranjäännöstä nimitetään nyt Thamesiksi. Sen varrella sijaitsee maailman suurin kaupunki, ja se laskee nyt n.s. Englannin kanaaliin. Siihen aikaan kun Ab-lapsi tuona iltapäivänä lojui pyökinlehtisessä pesässään, ei sitä nimitetty Thamesiksi, vaan pelkästään juoksevaksi vedeksi, eroitukseksi merenrannikon vedestä. Ei se myöskään laskenut Englannin kanaaliin siitä yksinkertaisesta ja riittävästä syystä, että silloin ei ollut olemassa mitään sellaista kanaalia. Siellä missä nyt sijaitsee tuo kuuluisa väylä, joka tekee Suur-Britannian saareksi ja jonka jyrkillä aalloilla keinuessaan matkustajat potevat meritautia; mistä Howard ja Drake karkoittivat suuren armadan pohjolan vesille ja missä nykyään eri kansakuntien aluksia ohjataan yhteiskunnallisen ja liike-elämän keskustaa kohti, siellä oli silloin hyvää, lujaa, komeiden metsäin peittämää maata. Tämän halki virtasi se suuri joki, josta on enää jälellä vain pieni häntäpää, ja se laski Reiniin, joka tosin on vieläkin kuuluisa, mutta oli tuohon aikaan kokoonsa ja vuolauteensa nähden kerrassaan mahtava. Silloin Thames, Elbe ja Weser, joihin syöksyi tuhansia pienempiä jokia, kartuttivat kaikki nykyistä Reiniä, ja tuo suunnaton virta ohjasi kulkunsa tiheiden metsien ja syvien kuilujen kautta, kunnes saapui niille laajoille tasangoille, joilla nykyään Pohjanmeri aaltoilee, ja lopuksi tyhjentyi Pohjoiseen Jäämereen.
Puut, joita kasvoi tuon ison joen äyräillä tai etäällä rämeen tai lakeuden toisella puolen, eivät kaikki olleet samoja kuin nykyään tavattavat. Siellä oli vielä huomattavissa torninkorkuisia havupuita, jotensakin samallaisia, kuin ne, joita näkee Kalifornian punapuumetsissä tai hiukan toisenmuotoisina Austraalian saloissa. Näkipä myöskin vielä jälkiä kaukaisen menneisyyden sananjalkamaisesta jättiläiskasvullisuudesta, muistoina niiltä ajoilta, jolloin maanpinta vielä oli lämmin ja ilma usvainen. Yleensä kaikki kasvit ja puut olivat erinomaisen reheviä, niin että niiden rinnalla näyttäisi saman leveysasteen kasvullisuus meidän päivinämme aivan kuin typistetyltä.
Mutta on ihmeellistä, kuinka läheisesti useimmat puut luolaihmisen aikakaudelta, josta on kulunut niin monta kymmentä tuhatta vuotta, kuitenkin muistuttavat meidän lauhkean vyöhykkeemme tavallisimpia puita. Lukemattomissa paikoissa kertovat turvesuot, luolat ja pohjakerrostumat, mitä puita tuona ammoisena aikana kasvoi. Silloin jo tammi, pyökki ja erilaiset pähkinäpuut työnsivät solakoita runkojaan taivasta kohti, ja niiden leveiden oksien alla oli maassa yltä yleensä terhoja ja pähkinöitä, joista sekä eläimet että ihmiset saivat ravintoa. Siellä oli joustava saarni sekä sitkeäkuituinen marjakuusi, joita odotti mainehikas tulevaisuus, koska ne olivat tarjoavat jousimiehelle aineksia hänen asettaan varten. Siellä kasvoi sopusuhtainen vaahtera. Oli siellä itsepintainen ja kaunis jalavakin, joka pysytteleikse niin lujasti kiinni elämässä, rehoittaa epäterveellisissä kaupunkilaisoloissakin ja tekee tuollaisen ihmiskeon niin paljon miellyttävämmäksi. Siellä kasvoi mänty ja kuusi, sykomori, heisi, lehmus, laakeri, poppeli, leppä ja paju, kirsikkapuu, metsäomenapuu ja muita hedelmäpuulajeja, jotka ovat sittemmin kehittyneet niin korkealle, että niillä on nyt suuri merkitys ihmisen taloudessa. Se oli hekumallisen ylellisyyden aikaa. Myöskin oli huomattavissa jälkiä varhaisemmasta eläinkunnasta. Omituisia ja vaarallisia otuksia saapuu toisinaan valtamerestä ylös jokea myöten. Sellaiset tapahtumat olivat olleet Abin esivanhemmille mieltäkiinnittäviä, jopa huolettaviakin.
Maatessaan siinä pyökinlehtien seassa poikanen väsyi viimein loruilemiseen ja oksien katkomiseen ja vaipui varhaisen lapsuuden rauhaisaan uneen. Hän nukkui onnellisena ja hiljaisena, mutta kun hän viimein heräsi, niin hänen käytöksensä näytti muuttuneelta. Muuta ajankuluketta ei ollut kuin ruveta jälleen katkomaan oksia. Hänellä ei ollut mitään leikkikaluja ja nälissään hän rupesi parkumaan. Lapset ovat aina parkuneet nälissään, sen todistavat varhaisimmatkin tiedonannot. Ja ennen vanhaan, kuten nykyäänkin, oli todennäköistä, että lapsen parkuessa sen synnyttäjä ilmestyi heti näyttämölle. Niinpä saapui nytkin Abin äiti, juosten kepeästi joen rannalta sitä paikkaa kohti, missä pienokainen makasi. Noin juostessaan hän ansaitsi huomiota, ja nyt me yritämme kuvata, vaikkakin vain kömpelösti, häntä ja hänen pukuaan.
Ensin on suurella huolella ja varovaisuudella selitettävä, että Abin äiti eleli aikansa paraimmissa ja valituimmissa piireissä. Hän kuului ylimystöön, ja lisättäköön tästä hienosta naisesta vielä sekin, että hän pani paljon huomiota pukuunsa. Tavallaan häntä voisi sanoa seuraelämän johtajaksi, vaikka seuraelämä olikin siihen aikaan jotensakin laimeata, sillä perheet elivät yleensä muutamien virstojen päässä toisistaan ja monellaiset esteet, etupäässä isot ihmissyöjäpedot, vaikeuttivat keskinäistä seurustelua. Mitä itse vierailuihin tulee, niin tehtiin niitä yhtä usein vihamielisessä kuin ystävällisessä tarkoituksessa — ja toisellaista on tulla kivikirvestä heiluttaen, kuin jättää nimikorttinsa kumartavan kamaripalvelijan vietäväksi.
Mutta tämä ei kuulu asiaan. Abin äiti oli luettava aivan ylimpään kermaan ja hän vaatetti itsensä sen mukaan. Hänen pukunsa oli miellyttävä, mutta yksinkertainen. Sillä oli ensiksikin se suuri etu, että sen saattoi pukea ylleen tai riisua kovin helposti. Sitä piti kiinni vain yksi ainoa solmu, silmukkasolmu — ihmiset olivat jo kivikaudenaikana oppineet tekemään sekä silmukka- että muita solmuja, sillä elämä vaati kätevyyttä ja he olivat senvuoksi näppärämpiä sormiltaan kuin me. Kuvauksemme alainen nainen oli sitonut solmunsa taitavammin kuin yksikään toinen nainen koko sillä paikkakunnalla.
Itse puku oli omiansa tyydyttämään suurimpiakin -vaatimuksia. Se oli tehty ahmannahoista ja sidottu rihmalla löyhästi vyötäisten ympäri. — Varsinaisesti sitä kannatti nahkasuikale, joka kaarsi yli vasemman olkapään, selän ja rinnan. Täten jäi oikea käsi aivan vapaaksi, mikä oli varsin tärkeätä, sillä luolaihmiset olivat meikäläisten tavoin oikeakätisiä. Meidän pitäisi kantaa heitä kohtaan kaunaa tämän huolimattomuuden tähden ja olisi kenties muodostettava yhdistys molempien käsien käyttämiseksi, korjataksemme menneen ajan virheet ja pakoittaaksemme pieniä lapsia työskentelemään kummallakin kädellä yhtä paljon.
Ahmannahat, jotka oli ommeltu sievästi yhteen jäntererihmalla, olivat nuoren äidin ainoana pukuna. Olkapäältä valuen ja ympäröiden kokonaan hänen yläruumiinsa se ulottui uumenilta alas lanteiden ja polvien puoliväliin. Tämä vaatetus oli yhtä miellyttävä, kuin jos se olisi ollut jonkun nykyaikaisen kunnianhimoisen muotiompelijattaren tai keikarimaisen mallipiirustajan suunnittelema. Se mukautui ruumiiseen vapaasti ja löyhästi ja sen värit sulautuivat pehmeästi ja sopivasti kantajan ihonväriin. Ahmannahka oli mustan ja valkoisen sekaista, mutta musta ja valkoinen eivät silti ole oikein sopivia sanoja. Musta ei ollut mustaa, se oli vain jotain tummahkoa väriä; eikä valkoinen ollut valkoista, se oli vain himmeä, vaaleampi vastakohta viereiselle tummemmalle pinnalle. Yhdistys oli kuitenkin verrattain onnistunut. Siinä oli kyllin eroitusta kiinnittämään katsetta, eikä se kuitenkaan ollut siksi räikeä, että se olisi loukannut silmää. Ymmärtäväinen tarkastelija olisi sanonut, että Abin äidillä oli hyvä maku. Mutta pukuhan on sentään sivuseikka. Luola-äidistä on kerrottavana jotain muutakin kuin pelkästään pukuselityksiä.
Pelkkä kohteliaisuus ja oikeus vaativat meitä tunnustamaan, että tuolla luolanaisella oli liikkeissään jonkinlaista joustavuutta, joka usein puuttuu nykyajan naiselta. Emme ollenkaan tahdo moittia meidän päiviemme jumaloitua naista, mutta totuudenmukaisesti on sentään sanottava, ettei hän voisi loikata puron poikki eikä kavuta sellaisien esteiden kuin jättiläispuun rungon yli likimainkaan yhtä liukkaasti ja sulavasti kuin tämä äiti, joka saapui hyppien metsän halki. Hänen liikkeissään ei ollut mitään epätietoista eikä epäröivää. Tilaisuuden tullen hän juoksi nopeasti ja hyppäsi kevyesti. Hän oli joustava kuin pantteri ja yhtä huoleton siitä, missä hänen ruskea jalkansa kosketti maata.
Tuolla naisella oli ruumiillisia suloja. Hän oli jotensakin samanmittainen kuin keskikokoinen nainen nykyään, mutta hänen vyötäisensä eivät olleet luonnottomasti puristetut. Ne muistuttivat paljon Milolaista Venusta, jonka vartalo on tullut oikeaksi terveellisen sopusuhtaisuuden esikuvaksi. Hänen hiuksensa olivat ruskeat ja pitkät. Solmu, kerä tai palmikko olivat niille aivan tuntemattomia eikä niihin oltu kätketty mitään vaarallisia neuloja. Ne eivät olleet jakauksella, vaan taipuivat suoraan taaksepäin pään yli ja riippuivat valloillaan alas ruskeiden olkapäiden välissä. Se oli komea tukka, siinä oli kiiltoa ja väriä. Viisastelevat arvostelijat saattaisivat, toisen aikakauden katsantokannan mukaan tuomiten, kyllä arvella, että se olisi sietänyt sukimista, mutta sellainen riippuu vain mausta. Se oli sotkeutunut lujaksi, pehmeäksi tukuksi eikä siis valunut vaimon silmille. Tämä oli varsin edullista ja erittäin mukavaa, sillä noina vilkkaina päivinä olivat kirkkaat silmät ja esteetön näkö tarpeen.
Naisen kasvot ilmaisivat heti ensi silmänluonnilla, ettei hän ollut koskaan turvautunut ihovoiteisiin hankkiakseen niille tekokauneutta. Vaikeata olisikin ollut käyttää niihin nykyaikaisia ihovoiteita, sillä noissa kasvoissa oli havaittavissa jotain vahvempaa kuin haivenia, ja ulkopiirteet olivat paikoittain niin säännöttömät, että sellaiset yksityiskohdat kuin hipiä jäivät varsin vähäpätöisiksi. Silmät olivat syvällä ja pienet, nenä lyhyt ja paksu, ääriviivoiltaan epämääräinen. Ylähuuli oli ylenpalttisen pitkä ja alahuuli esiintyöntyvä. Leuka oli lujapiirteinen ja voimakas. Suu oli verrattain suuri, hampaat hyvin vahvat, tasaiset ja yhtä valkeat kuin norsunluu konsanaan.
Sellaiset olivat kasvot, ja ruumiista lisättäköön muutamia tärkeitä yksityisseikkoja. Tämän hurmaavan naisen käsivarret olivat täysin sopusuhtaiset. Ne vastasivat ajan vaatimuksia ja olivat erittäin kauniit. Olkapäästä kyynärpäähän ulottui kaistale lyhyitä, mustia karvoja. Kädestä ylös kyynärpäähän ulottui toinen karvakaistale ja molemmat yhtyivät kyynärpäässä, muodostaen siinä suloisen pikku töyhdön; se muistutti n.s. "lesken piikkiä" eli tuota pientä hiusniemekettä, joka jolloinkulloin kasvaa niin hurmaavana naisen otsalla.
Hänen hauislihaksensa olivat hirvittävät, kuten täytyikin olla naisella, joka on tottunut keikauttamaan itsensä puunlatvoissa oksalta oksalle. Peukalo oli melkein muiden sormien pituinen ja kämmenet olivat sieroittuneet. Sääret olivat yhtä jäntevät kuin käsivarretkin ja samalla tapaa karvojen kaunistamat. Hänellä oli kauniit jalat. Tosin on myönnettävä, että kantapäät ulkonivat pitemmälle taaksepäin, kuin mitä nykyaikana katsotaan ihanteelliseksi, sekä että hänen isovarpaansa, kuten kaikki muutkin varpaat, olivat erittäin silmiinpistävät. Mutta nykyään ei kymmenen tuhannen naisen joukossa ole ainoatakaan, joka voisi varpaillaan poimia esineitä yhtä näppärästi kuin Abin äiti. Hän oli ruskea kuin pähkinä, puolitroopillisen kesän paahtama, ja olento niin terve, takkuisesta kiireestä aina ulkoneviin kantapäihin asti, kuin konsanaan on astunut polkua pitkin maailman historian aikana. Tämänkaltainen oli se vaimo, joka nyt saapui kiireisesti ottamaan selkoa sikiönsä tarpeesta. Sen ajan naiset pitivät aina itse huolta omista lapsistaan. Imettäjä oli tuntematon ilmiö eikä palvelustyttöäkään oltu ajateltu sen enempää. Tämä oli lapsille eduksi.
Vaimo sukeltausi pieneen kuoppaan, otti lapsen lehtivuoteelta ja nosti sen kevyesti ylös. Se lakkasi heti itkemästä, kiersi pienet ruskeat kätösensä äidin kaulaan ja loruili melkein samaten kuin meidänkin pienokaisemme. Se tyyntyi tuossa tuokiossa. Jokin melu lienee herättänyt sen, sillä nyt sattui olemaan varsin tarpeellista, että juuri tämä lapsi heräsi juuri tällä hetkellä ja huusi ääneen äitiänsä. Se kävi ilmi heti paikalla. Kun vaimo kohotti pienokaista käsivarsillaan ja syleili sitä uudelleen, niin hänen korviinsa sattui muuan ääni, joka sai hänet villipedon tavoin hypähtämään eräälle pienelle kunnaalle. Hän käänsi päätään ja sitten — olisitpa vaan nähnyt tuota naista!
Aivan lähellä heidän yläpuolellaan riippui suuren pyökkipuun oksa. Äiti paiskasi lapsen vasempaan kainaloonsa ja hypähti kyynärän verran ylöspäin, tarttuakseen oikealla kädellään oksaan. Siinä hän riippui heiluen. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään lujasti poikasensa käsivarteen, laski hänet viipymättä jalkojensa väliin ja puristi säärensä tiukasti hänen ympärilleen. Ja jos sinulla olisi ollut onni syntyä noina aikoina, niin olisitpa nyt saanut nähdä verratonta kiipeämistä. Kun tämä reipas vaimo oli saanut molemmat voimakkaat käsivartensa vapaiksi, niin hän rupesi kapuamaan tuota tukevaa pyökinoksaa pitkin, joka ojentui alaspäin paksusta puunrungosta. Tultuaan parinkymmenen jalan korkeuteen maasta hän kohottautui erääseen mukavaan paikkaan ja istui tuossa tuokiossa turvassa. Jalkansa ja toisen kätensä hän kietoi ison haaran ja siitä ylöspäin ojentuvan pienemmän oksan ympäri, toisella kädellään hän likisti ruskeata pienokaistaan tiukasti rintaansa vasten.
Tämä ihastuttava nainen olikin päässyt hyvissä ajoin orrelleen pyökkipuun latvaan. Juuri kun hän keikahutti itsensä tuolle paksulle oksalle, hyökkäsi alla olevan aukeaman poikki muristen, nuuskien ja etsien eräs villipeto, jota pahempaa ja äidille sekä pojalle vaarallisempaa ei saattanut löytyä maan päällä. Sen väri oli likaisen ruskea ja siinä vaaleampia täpliä ja juovia, likaisia nekin. Kuono oli musta ja kärsämäinen, ja vahvoissa leukapielissä oli torahampaita. Se muistutti muuten isoa sutta, paitsi kokonsa ja tylpän kuononsa puolesta. Tuo eläin oli sen ajan hirvittäviä hyeenoja, jotka varmaankin olivat silloisille ihmisille yhtä vaarallisia kuin mikä peto hyvänsä, ottamatta lukuun luolatiikeriä ja luolakarhua. Sen huonontuneet jälkeläiset, joiden näemme levottomina kiertelevän edestakaisin häkissään, ovat kenties yhtä ilkeän näköisiä, mutta esi-isiinsä verrattuina pelkkiä kääpiöitä. Peto oli varmaankin vainunnut nukkuvan lapsen ja voimakkaalla murinallaan herättänyt sen; lapsi oli ruvennut huutamaan ja tullut pelastetuksi.
Hyeena haistoi heti yläpuolellaan olevan saaliin ja hyppäsi raivoisana sitä kohti, mutta turhaan. Mahtoikohan tuo vaimo, pysytellessään lapsi käsivarrellaan piiritettynä ylhäällä korkeudessa, tuntea kaameata levottomuutta? Tuskinpa! Hän kietoi vain säärensä lujemmin oksan ympäri ja nauroi ääneensä. Vieläpä hän kurkotti paljasta jalkaansa hyppelevää petoa kohti ja heilutteli ärsyttävästi säärtänsä. Samalla oli kuitenkin päivän selvää, että hän oli saarroksissa. Lisäksi hänen oli nälkä, ja niin hän korotti äänensä ja lähetti metsän halki omituisen kutsunnan, väräjävän, haikean valituksen, joka saattoi kuulua pitkän matkan päähän. Vastaus ei viipynyt hetkeäkään, sillä luolaihmisten aikana oli vitkasteleminen vaarallista. Tuo toinen huuto toistui vaimon uudistaessa kutsunsa ja ääni saapui kaiken aikaa yhä lähemmäksi. Äkkiä vaimon huuto muuttui; se ei ollut enää pyyntöä, se oli keskustelua, eriskummallista, kotkottavaa, läpitunkevaa puhelua perin lyhyin lausein. Hän kuvaili asemaansa. Siihen tuli nopea vastaus. Ääni kuului yhtäkkiä korkeammalta ilmasta, ja sitten saapui puunlatvoja myöten, heilauttaen itseänsä ketterästi oksalta oksalle, Abin isä, jossa tämä tapahtuma luonnollisesti oli herättänyt mielenkiintoa ja toimintahalua.
Luolamies lienee paraiten kuvattu sanomalla, että hän oli naisen kaltainen, mutta lujarakenteisempi, pitkäraajaisempi ja leveärintaisempi; leuat olivat vahvemmat ja ulkomuoto villimpi. Hän oli puettu melkein kuten vaimonsakin. Leveiltä harteilta riippui jonkun villipedon nahasta tehty verho, mutta se oli sidottu kiinni vahvalla remmillä ja siten muodostuneeseen vyöhön oli pistetty ase sellainen, jommoista ihmiset ovat harvoin kantaneet sen jälkeen. Se oli kivikirves, raskaampi kuin yksikään keskiaikainen sotatappara. Sitkeästä puusta tehty varsi oli tuskin kolmen jalan pituinen ja sen halkeamaan oli asetettu terä, joka oli sidottu tiukasti kiinni kovettuneilla ja kyhmyisillä jäntereillä. Se oli hirvittävä ase, mutta sitä voikin käyttää vain tämällainen mies, jolla oli melkein yhtä voimakkaat käsivarret kuin gorillalla.
Mies istuutui oksalle vaimonsa ja lapsensa viereen. Molemmat keskustelivat kotkottavalla kielellään lyhyen hetken, mutta ei siinä tuhlattu montakaan sanaa. Niinä aikoina ei ollutkaan sanoja niin viljalti kuin nykyään; toiminta oli pääasiana. Mies oli nälissään hänkin ja halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin. Hän oli hankkinut ruokaa, joka oli odottamassa heitä, ja tästä vähäpätöisestä, harmillisesta välikohtauksesta oli nopeasti tehtävä loppu. Ketterästi hän kapusi ylemmäksi puuhun ja kiskoi irti vähintäin kahden kyynärän pituisen kuivuneen oksan. Sitten hän pudottautui jälleen takaisin, kulki päähaaralla istuvan vaimonsa ja lapsensa ohi ja laskeutui niin alas, että hyppivä peto melkein voi ylettyä häneen. Tuo raskas nuija teki hänet voimakkaammaksi heistä kahdesta. Juuri kun hyeena sokeassa ahneudessaan hyppäsi ylöspäin, lensi nuija suhisten alas ja iski rusahtaen sen paksuun pääkalloon. Isku oli niin taitava ja voimakas, että peto kellistyi pyörtyneenä selälleen maahan, ja silloin solahti mies alas kevyesti kuin apina. Iso kivikirves tunkeutui murhaavana pedon aivoihin, ja siihen loppui se juttu. Äiti loikkasi lapsineen maahan ja puolisot lähtivät rupatellen luolaansa kohti. Tämä ei ollut heille mikään erityisen tapahtumarikas päivä; he olivat tottuneet sellaisiin seikkoihin.
He kulkivat verkalleen pyökkipuukujanteita pitkin, tuo roteva, karvainen, vahvaleukainen mies ja hänen jäntevä, mutta keveämpirakenteinen vaimonsa. Lapsi istui lujasti äidin olkapäällä, jokeltaen iloisesti, kun he kävelivät tai pikemmin juosta hölköttivät joen pengermää pitkin luolaa kohti. Heidän askeleensa olivat kevyet ja niin olivat ajatuksetkin, mutta silti oli heissä aina tuota melkein tiedotonta valppautta, joka kuului heidän aikansa luonteeseen. Heidän taipuisat korvansa liikkuivat ja kääntyivät milloin eteen-, milloin taaksepäin kuullakseen heikoimmankin äänen. Sieraimet olivat avoinna vainuamaan vaaraa tai jotain sellaista, mikä saattoi kelvata ruoaksi, olipa se sitten eläin- tai kasvimaailmaan kuuluvaa. Ja mitä silmiin tulee, niin ne olivat terävimmät mitä ihmisellä milloinkaan on ollut. Ne näkivät tarkasti niin hyvin pitemmän matkan päästä kuin läheltäkin ja alituiseen ne olivat liikkeessä, vilkuillen nopeasti sivuille, tähystellen kauas eteenpäin tai katsoen taaksepäin havaitakseen, oliko tiellä mitään metsävihollisia. Niin kulkivat Abin isä ja äiti nopeasti ja alati valppaina pyökkikujanteita pitkin ja mukanaan he kantoivat voimakasta lastaan.
Mitään uutta hälyytystä ei kuulunut, ja pian he saapuivat luolalle, vaikka matkalla poikkesivatkin hetkeksi varsinaiselta polulta kokoamaan pähkinöitä ja marjoja, jotka vaimo oli löytänyt iltapäivällä pienokaisen nukkuessa. Ne pantiin isolle, taipuisalle lehdelle, jonka syrjät vedettiin kokoon ja sidottiin sitkeällä ruohonsäikeellä lujasti yhteen. Siten saatiin mukava pussi ja siihen kannullinen ruokaa, jonka vaimo oli osaltaan hankkinut illalliseksi. Isä saattoi omasta puolestaan tarjota enemmän, kuten luolaan saavuttua kävi ilmi.
Mies ja vaimo ryömivät sisään kapeasta aukosta ja nousivat seisaalleen kallion onkalossa, joka oli vähintäin kahdenkymmenen neliöjalan laajuinen ja noin viidentoista jalan korkuinen. Ylöspäin katsoessa saattoi nähdä valonpilkahduksen ulkomaailmasta. Rakonen, josta valo lankesi, oli savureikä; se oli suurella vaivalla koverrettu yläpuolisen maankuoren läpi. Aivan aukon alla oli tulisija, sillä ihmiset olivat varsin perehtyneet tulen käyttöön ja heillä oli jo jonkun verran käsitystä siitäkin, miten savusta oli päästävä. Liedellä oli kytyä kovan puun kyljessä, missä kipunat saattoivat säilyä mahdollisimman kauan; sillä luolaihmisillä ei ollut tuluksia eikä tulitikkuja ja kun tuli pääsi sammumaan, niin kävi varsin tukalaksi saada uutta liekkiä. Tällä kerralla ei se tuottanut mitään vaikeutta. Hiillos saatiin helposti kiihtymään hehkuviksi kekäleiksi, ja risujen ja kuivien oksien avulla syntyi pian räiskyvä loimu. Luolan käydessä valoisammaksi sen omistaja osoitti nauraen hankkimaansa runsasta lihavarastoa. Se oli ruokaa parahinta lajia ja sitä oli niin paljon, että sen kantaminen luolaan mahtoi panna tämän jäntevänkin miehen voimat kovaan koetukseen. Se oli jotain silloiselle herkkusuulle sopivaa ja riitti tekemään luolaperheen elämän huolettomaksi ainakin viikon ajaksi. Se oli villihevosen takareisi.
Tämä päivä oli hyeenaseikkailusta huolimatta ollut luolaperheelle varsin tyydyttävä. Ellei vaimo olisi ennättänyt ajoissa kuopalle, jonne hän oli jättänyt pienokaisensa, niin siellä olisi luonnollisesti tapahtunut murhenäytelmä, jossa nuoren ja lupaavan luolalapsen elämä olisi sammunut, ja vanhemmat olisivat silloin murehtineet, niinkuin villipedotkin surevat menetettyjä pentujaan. Mutta luolaihmiset eivät olleet taipuisat kiinnittämään huomiotansa menneisiin mahdollisuuksiin, eikä tämäkään pariskunta kiusannut itseään ajattelemalla, miten olisi saattanut käydä. Äiti oli löytänyt runsaasti kasviruokaa ja isällä oli ollut oikein ruhtinaallinen menestys. Hän oli paiskannut sadan jalan korkuiselta jyrkänteeltä kalliolohkareen alhaalla vaeltavaan hevoslaumaan ja onnistunut siinä erinomaisesti, sillä yksi villihevosista oli saanut surmansa. Niinpä vietettiin luolassa nyt juhlapäivää. Mies ja vaimo saattoivat olla huoleti ja ruokahalua oli heillä kummallakin.
Vaimon kokoomat pähkinät viskattiin läjään tuhan sekaan ja päälle kasattiin tulisia hiiliä. Kuuluipa pian paukkinaa, joka osoitti kuinka hyvin ne tulivat paahdetuiksi. Jykevästä, parin kyynärän pituisesta ja teräväpäisestä oksasta saatiin sopiva varras, jossa mies paistoi villihevosen lonkasta leikkaamiaan lihaviipaleita. Luolan täytti mehuisa tuoksu. Räiskyvät pähkinät lemusivat suloisesti ja paistuvasta lihasta lähti kutkuttavaa käryä. Varmoja todistuksia ei meillä tosin ole tästä asiasta eikä nykyaikainen kokkikaan voi antaa siitä mitään tietoja; mutta on syytä luulla, että silloisen villihevon paisti oli kerrassaan suuremmoista. Vielä tänäkin päivänä elää maalaisväestön keskuudessa eräs sananparsi, joka vakuuttaa, että ne nelijalkaiset ovat hyviä syödä 'jotka ovat "märehtiväisiä tai sorkkajalkaisia". Meidän hevosellamme on vain yksi varvas jokaisessa jalassaan — sen tiedämme kaikki — mutta luolaihmisen aikuisella hevosella oli halkinainen kavio ja se kelpasi siis uudemmankin käsityksen mukaan hyvin ruoaksi.
Abin vanhempien kuherruskuukaudesta oli kulunut vasta kaksi vuotta. He olivat omalla tavallaan iloisia siitä, että heidän liittonsa oli tullut siunatuksi ja että luolan multapermannolla kieriskeli, laverteli ja jokelteli reipas ihmislapsi. Siihen aikaan elettiin kädestä suuhun ja päivästä toiseen ja tämä päivä oli ollut erityisen hyvä. Siinä he olivat nyt yhdessä, mies, vaimo ja lapsi. Heillä oli lämpöä ja ravintoa. Luolan suu oli tukittu, niin ettei yksikään sen ajan hirviöistä päässyt tunkeutumaan sisälle. He saattoivat syödä ja nukkua rauhassa, luottaen täydelliseen turvallisuuteensa ja erinomaiseen ruuansulatukseensa, joka oli tuloksena heidän elämänlaadustaan. Yksinpä lapsikin purra nutusteli pikku hevon mehuisaa lihaa hartaasti, joskaan ei vielä varsin vahvasti. Aterian päätyttyä vanhemmat laskeutuivat lehtikasalle, joka heillä oli vuoteenaan, ja lapsi makasi kokoon kyyristyneenä ja lämpimänä heidän lähellään. Sen ajan ylimystö oli käynyt levolle.
Luolassa vallitsi hiljaisuus, mutta sen ympärillä ei maailma ollut yhtä rauhassa. Yö ei ollutkaan luolaihmisen aikana aina äänetön. Pimeyden hetkinä ei näet se luontokappale, joka käveli kahdella jalalla, enää hiipinyt metsän halki nuija ja keihäs valmiina kädessään, ja ne luontokappaleet, jotka käyttivät neljää jalkaa kahden asemasta, etenkin aseettomat, tunsivat silloin olevansa paremmassa turvassa kuin päivän kuluessa. Rehunsyöjät sukeltausivat metsistä ylätasangoille sekä joen varrella sijaitseville alangoille, ja lihansyöjät ryhtyivät jälleen metsästämään. Se oli hurjan elämän ja kuoleman aikaa, sillä yltäkylläisyys houkutteli tuhlaamaan. Öisin pantiin toimeen murhenäytelmiä ja villipedot olivat yhtä ahnaita kuin alkuhärkä tai hirvi, jotka ravitsivat itseään makealla ruoholla. Eroa oli vain ruoassa ja siinä tavassa, millä toiselta riistettiin elämä, joka oli uhrattava toisen ylläpitämiseksi. Yö oli eloisa, sillä tuo omituinen ihmisolento oli poissa tieltä; villipedot ja muut eläimet olivat onnellisempia, kun häntä ei ollut joukossa. Ne eivät voineet ymmärtää häntä eivätkä pitäneet hänestä, vaikka vahvakyntisillä ja terävähampaisilla olikin kova halu syödä hänet suuhunsa. Hän oli häiritsevänä aineksena tasangon ja metsän yhteiskunnassa.
Ulkona käytiin hurjaa kisaa elämästä ja kuolemasta, mutta luolassa nukkuivat nuo kolme ihmistä, mies, vaimo ja lapsi, yhtä sikeästi kuin juopuneet tai vanhurskaat. He olivat syöneet kylläkseen ja makasivat nyt lämpimässä ja turvassa. Ei ainoakaan solakkaa sutta tai jäntevää villikissaa isompi peto voinut tunkeutua luolaan sen kalliolohkareilla kavennetusta suusta, eivätkä nämä, yhtä vähän kuin muutkaan vaaralliset eläimet, uskaltaneet kohdata sitä, mikä sulki tämän ahtaan aukon, sillä se oli tuli. Juuri luolan suulla oli pahkoista ja mitä kovimmasta puusta rakennettu nuotio. Se savusi, liekehti, kyti ja välkkyi ja liekehti uudelleen kaiken yötä, suojaten luolan sisäänkäytävää. Ei yksikään luontokappale, ihmistä paitsi, ole koskaan rohjennut koskea tuleen. Se oli luolaihmisen vartija.
Niinpä olemme nyt esittäneet Abin vanhemmat ja myöskin pojan itsensä. Hänen olosuhteitaan ei ole kuvattu niin tarkoin kuin olisi syytä vaatia, koska meiltä puuttuu jonkun verran tietoja. Mutta hänen sukuperästään, kasvatuksestaan ja perintötilastaan on tässä annettu ylimalkainen selonteko. Oli päivänselvää, että tuota nuorta miehenalkua odotti lupaava tulevaisuus. Olihan hän voimakkaaseen rotuun kuuluvan etevän perheen esikoinen ja hänen perintönsä oli rajaton. Ei yksikään lintu, nelijalkainen tai ihmisolento saattanut sanoa, mistä Abin perheen omistama alue alkoi ja mihin se päättyi. Se ulottui keskeytymättä Välimerestä Pohjoiseen jäämereen. Luonnollisesti asia riippui hiukan siitäkin, asuiko jossain joku voimakkaampi luolaperhe, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota.
No niin, pienokainen varttui rotevaksi nuorukaiseksi, juuri kuin pojat kehittyvät meidänkin päivinämme, ja hänkin solmi ystävyydenliittoja ja joutui seikkailuihin. Kansakoulua hän ei käynyt — hänen aikansa koululaitosta voisi täydellä syyllä kutsua vaillinaiseksi — eikä myöskään yksityiskoulua, sillä nekin olivat huononpuoleisia. Mutta hän opiskeli luonnon suuressa koulussa aamusta ani varahin aina siihen saakka, kun hän iltaisin sulki silmänsä. Tässä nyt kerromme hänen kouluajoistaan, ystävyydenliitoistaan ja useista muista hommista.
Toivoaksemme lienee käynyt selville, että Abin vanhemmat olivat voimakkaita, aikansa älykkäimpiä ja kaikin puolin kunnioitettavia ihmisiä. He kykenivät pitämään hyvin puoliansa villipetoja ja — jos niin tarvittiin — myöskin jokaista toista luolapariskuntaa vastaan. Tietysti heillä oli nimensäkin. Abin isän nimi oli Korvapuoli ja se johtui eräästä tapahtumasta, joka oli sattunut hänen pienenä ollessaan. Hän oli näet vahingossa joutunut liian läheisiin tekemisiin erään niillä tienoin tavallisen villikissan kanssa, jonka kynsistä pienokainen oli saatu pelastetuksi aivan viime tingassa. Abin äidillä oli nimenä Punatäplä ja sen hän oli saanut eräästä syntymämerkistä, joka loisti hänen vasemmassa olkapäässään, kuitenkaan rumentamatta sitä. Mitä esivanhempiin tuli, niin saattoi Abin isä muistaa aivan selvästi oman isoisänsä, sellaisena kuin tuo vanha herra oli esiintynyt vähää ennen, kuin muuan suunnaton karhu söi hänet suuhunsa; ja Punatäplällä oli jotain hämäriä muistoja isoäidistään.
Abin oma nimi ei johtunut mistään erikoisesta merkistä tai omituisuudesta eikä se myöskään ollut tuloksena mistään erityisestä tapahtumasta hänen lapsuutensa ajoilta. Se syntyi yksinkertaisesti siten, että hänen vanhempansa ottivat käytäntöön erään äännähdyksen, joka oli päässyt hänen huuliltaan, kun hän yritti sanoa jotain. Äiti oli jäljitellyt lapsukaisen lörpöttelyä, isä oli nauranut tuota matkimista ja senjälkeen he käyttivät pojastaan puhuessaan melkein huomaamattaan 'Ab'-sanaa, kunnes siitä tuli hänelle elinkautinen nimi. Niinä aikoina ei vielä ollut mitään virallisia nimenantajaisia; nimi syntyi lopulta itsestään eikä siihen sitten muuta tarvittukaan. Asuipa esimerkiksi jonkun virstan päässä muuan lapsi, josta Abille oli tuleva leikkikumppani ja liittolainen; tämä ei ollut vielä saanut mitään nimeä, vaikka olikin melkein Abin ikäinen. Viimein ruvettiin poikaa sitten kutsumaan Tammeksi. Ei senvuoksi että hän oli suora kuin tammi, eikä senkään tähden että hänellä oli tammenterhon kaltainen syntymämerkki. Syy oli seuraava. Hänen syntymäluolansa lähellä kohosi iso, leveälehtinen tammi, ja kun vanhemmat poistuivat kotoa eivätkä halunneet lasta taakakseen matkalle, niin tuon puun oksalle ripustettiin karkeatekoinen kehto, johon pienokainen sidottiin ja jossa se oli turvassa kaikilta hyökkäyksiltä. Kehtolaulu "Liekutan lastani oksalla" [erään englantilaisen kehtolaulun alkusanat. — Suom. muist.] olisi usein sopinut hyvin luolaihmisten oloihin.
Abilla oli onni syntyä verrattain mukavalle paikalle maailman historian näyttämöllä. Vaatteita ynnä suojaa hänellä oli kohtuullisesti ja ravintoa löytyi yllin kyllin sille, jolla oli tarpeeksi rohkeutta tai älyä hankkia sitä. Ilmanala ei suinkaan ollut veltostuttava. Sen ajan ihmiset saivat kokea kylmääkin ja sellaisen vuodenajan sattuessa puhalsi alastomien ja koleiden jäätikköjen yli tuimia, hyisiä tuulia, vaikka ympäröivä maisema olikin puoleksi troopillinen. Niin äkillisesti oli pureva kylmyys vaihtunut kohtalaiseksi lämmöksi, ett'eivät ne laajat jääkentät, jotka kerran olivat liikkuneet etelää kohti, olleet vielä sulaneet pohjiaan myöten, kun nykyisessä Europassa jo oli puhjennut esiin rehevä kasvullisuus ja kuhiseva elämä. Metsien keskellä säilyikin yhä vielä toisin paikoin kylmiä, valkeita muistomerkkejä ja kimmeltäviä ylätasankoja, raviten hyppeleviä vuoripuroja, joista sitten muodostui merta kohti kiitäviä jokia. Talvella päivät olivat purevan kylmiä ja kesällä paahtavan kuumia.
Meidän on muistaminen, että tämä Ab-poikanen erosi jonkun verran nykyajan lapsesta ja oli nopeaan kehitykseensä nähden lähempänä nelijalkaisia. Vaikka koiranpenikka onkin laiska avaamaan silmänsä, niin se ryömii sentään verrattain varhain kömpelöillä jaloillaan. Abin silmät olivat tietenkin alusta pitäen auki, ja jos nykyajan lapsi kykenisi seisomaan pystyssä yhtä aikaisin kuin Ab, niin sen äiti olisi ylpein elävien ilmoilla ja isä kävisi seurassa kerrassaan sietämättömäksi. On kuitenkin myönnettävä, ettei Korvapuoli eikä Punatäpläkään osoittanut mitään erikoisen suurta innostusta esikoisensa varhaisen kypsyyden johdosta. Aikaansa nähden hän ei ollutkaan muita huomattavampi, eivätkä silloiset vanhemmat olleet yhtä taipuvaisia pilaamaan lapsiansa kuin nykyiset. Ab oli pienokaisena maannut pyökinlehvillä, poikasena samoin, ja hän oli jo saanut maistaa joustavaa, purevaa pyökinoksaa, kun hän käyttäytyi huonosti. Vanhemmaksi vartuttuaan hän oli tutustuva siihen lähemmin. Ankaroita kuritusmestareita olivat sen ajan vanhemmat, vaikkakin omalla tavallaan varsin helliä.
Tämän kelpo perheen elämä kului ilman mitään surkeita onnettomuuksia. Ab oli yhdeksänvuotiaana reima poika, siitä olivat kaikki samaa mieltä. Hän oli yhtä väkevä kuin nuori apina, ja onpa myönnettävä, että nykyajan oppineen mielestä hän olisi muutamissa muissakin suhteissa muistuttanut tuota samaista eläintä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, hänen suunsa ja nenänsä ansaitsivat huomiota. Nenä oli näet leveä, sieraimet melkoisesti ulkonevat, ja suuta kutsuttaisiin nykyään mahdottoman auliiksi hänen kokoiselleen pojalle. Mutta ilmettä ei siitä puuttunut. Huulet saattoivat toisin ajoin väristä, toisin ajoin sulkeutua tiiviisti, ja yleensä tuon rotevan pienen luolapoikasen olennossa oli jotain, jota olisi siihenkin aikaan nimitetty "miehekkyydeksi". Pienokaisena hän ei ollut milloinkaan parkunut paljoa — luolalapsilla ei juuri ollut tapana itkeä muuten kuin nälissään — ja varttuessaan nykyiseen kokoonsa, joka ei vielä ollutkaan varsin suuri, hän oli kaiken aikaa osoittautunut erittäin terveeksi ja virkeäksi. Ab oli niin vankka lapsi, ettei parempaa voinut tavata koko sillä alueella, joka ulottui pitkien matkojen päästä nykyisen Irlannin läntisen kärjen tuolta puolen aina Keski-Europpaan asti. Hänessä oli myöskin ruvennut heräämään tunteita, toiveita ja pyyteitä. Hän oli jo saanut käsityksen ympäristöstään. Ainakin yhdessä asiassa hän oli onnistunut. Hän oli lähennellyt menestyksellä erästä ystävää; ja ystävä on pojalle suuriarvoinen, kun hän on toinen poika ja jotensakin samanikäinen. Tämä ystävyys ei ollut aivan tavallista laatua.
Ab, joka osasi kiivetä kuin nuori apina, aloitti aivan sattumalta tämän toveruuden, jolla oli oleva suuri merkitys hänen tulevassa elämässään. Hän oli kerran kavunnut luolan lähellä erääseen puuhun ja oli muuatta yläoksaa myöten kiivetessään löytänyt mukavan lepopaikan. Kun hän sitten kiikkuili hauskasti tuolla huojuvalla oksalla, niin hänen terävät silmänsä äkkäsivät jotain eräässä toisessa puussa etäämpänä joen rannalla. Se oli tumma läjä — saattoi olla jotain puunlatvaan tarttunutta — mutta eriskummallista siinä oli se, että se keinui kuten hänkin. Pitkän aikaa tarkasteli Ab uteliaana tuota esinettä ja päätti lopulta, että tuossa etäisessä puussa kiikkui varmaankin joku toinen poika tai kenties tyttö. Hänessä heräsi voimakas ajatus. Hän päätti tutustua paremmin. Päätös oli hämärä, sillä hänen nuoressa mielessään syntyi nyt ensi kerran ajatus ryhtyä lähempään seurusteluun jonkun kanssa. Silti ei tietenkään ole otaksuttava, että hän oli viettänyt lyhyen, mutta verrattain vaiherikkaan elämänsä täydellisessä yksinäisyydessä. Korvapuolen ja Punatäplän luolassa oli kyllä käynyt vierailemassa toisia luolamiehiä ja -naisia, tuoden välistä lapsensakin mukanaan, niin että Ab oli jo jossain määrin tottunut toisiin ihmisolentoihin ja hienoimman nälkäisen seurapiirin silloisiin tapoihin. Lähemmin ei hän kuitenkaan ollut tutustunut muihin kuin vanhempiinsa ja niihin lapsiin, poikaan ja tyttöön, jotka hänen äitinsä oli synnyttänyt hänen jälkeensä. Mutta juuri tänä mainittuna iltapäivänä hänet valtasi äkillinen, poikamainen kaipaus. Hän tahtoi tietää, kuka se nuori olento oli, joka kiikkui tuolla etäisessä puussa. Ollen lujatahtoinen penikka hän ryhtyi päätöksestä toimeen.
Harvinaista oli, varsinkin luolaihmisten metsäisillä alueilla, että yhdeksänvuotias poika poistui yksinään virstan päähän kotoaan. Vaaroja väijyskeli jokaisen pensaan ja kiven takana, eikä sellaisella pojalla tietenkään ollut täyttä metsänkävijän tottumusta eikä kyllin voimaa käsivarsissaan matkatakseen pitemmälti puuteitse, keikauttamalla itseään eteenpäin lähekkäisten puiden toisiinsa takertuneita oksia myöten. Tämä lähtö oli siis Abille tavallista rohkeampi yritys. Mutta hän oli vahva ikäisekseen ja kulki nopeasti melkoisen matkan näkemäänsä esinettä kohti. Parisen kertaa hän olisi sentään ollut pakotettu tekemään hyppäyksiä, joihin hän tunsi itsensä liian heikoksi, ja silloin hän, uskalias poika kun oli, luisui alas puunrunkoa pitkin, tähysteli varovasti ympärilleen ja hyökkäsi, jonkun pienen aukeaman poikki, ruveten sitten kiipeämään uudelleen.
Ab oli juuri kulkenut hiukan yli puolimatkan etsimäänsä esinettä kohti, kun hänen herkkä korvansa kuuli lehtien kahisevan yläpuolella. Hän livahti sen puun rungon taaksi, jonka latvaan hän oli kapuamassa, ja tirkisteli sitten kaulaansa kurkottaen varovasti eteenpäin. Kun hän näin pistihe piiloon, niin äsken kuulemansa ääni taukosi äkkiä. Sepä oli kummaa! Poika kävi ymmälleen ja hieman levottomaksi. Muuta hän ei voinut tehdä kuin kurkistaa kurkistamistaan ja pysyä aivan hiljaa.
Lopulta hänen varovainen etsintänsä tulikin palkituksi. Noin parinkymmenen kyynärän päässä hän näki erään ison puun kyljessä oksien lomassa ruskean kyhmyn ja se liikkui hiukkasen. Aivan selvästi tuo kyhmy vaani häntä, kuten hänkin sitä. Hän käsitti, mitä se merkitsi. Siellähän oli eräs toinen poika! No, hän ei pelännyt ketään toista poikaa, vaan astui heti esiin piilostaan. Naapurikin tuli levollisena näkyviin. Ja sitten he istuivat kumpikin rauhassa isolle oksalleen katsellen toisiaan. He pitivät kiinni toisella kädellään, heiluttelivat huolimattomasti pieniä ruskeita sääriään ja tuijottivat toisiinsa kirkkain silmin, jotka ilmaisivat yhdellä haavaa valppautta, uteliaisuutta ja hieman epäluuloa. Siinä he istuivat mukavasti orrellaan, nuo oivalliset, nuoret, apinankaltaiset aikansa lapset; ja kumpikin odotti toisen alkavan keskustelun, juuri kuin kaksi poikaa tekee vielä tänäkin päivänä kohdatessaan toinen toisensa. Mahdollisesti ei yksikään nykyisen maailman kielitieteen professoreista käsittäisi heidän puhettaan, mutta vaikka sanavarasto olikin varsin vaillinainen, niin se kieli riitti hyvin luola-ajan miesten, naisten ja lasten tarpeisiin. Ab katkaisi ensinnä äänettömyyden.
"Kuka sinä olet?" hän kysäsi.
"Minä olen Tammi", vastasi toinen poika. "Kuka sinä olet?"
"Minäkö? Oh, minä olen Ab."
"Mistä sinä tulet?"
"Luolasta, joka on pyökkien luona. Ja mistä sinä tulet?"
"Tulen luolasta, joka on joen käänteessä, enkä minä pelkää sinua."
"Enpä minäkään pelkää sinua", virkkoi Ab.
"Kiivetäänpä alas ja lähdetään tuolle korkealle paadelle heittelemään kivillä vesieläimiä", ehdotti Tammi.
"Sama se", virkkoi Ab.
Ja molemmat luisuivat alas paksua puunrunkoa pitkin ja juoksivat nopeasti erään suunnattoman paaden luo, joka kohosi joen rannalla. Sen kyljet olivat melkein kohtisuorat, mutta niissä oli halkeamia, särmiä ja kielekkeitä, joita myöten nuo tottuneet poikaset nousivat helposti sen laelle. Siellä oli muutaman kyynärän laajuinen tasanne ja sinne päästyään pojat olivat täysin turvassa ryöstönhimoisilta pedoilta. Tällainen oli noiden kahden ihmislapsen ensimäinen kohtaus. Kohtalo oli määrännyt heidät varttumaan yhdessä miehiksi ja pysymään hyvinä toveruksina, viettämään vilkasta, ajoittain jotensakin jännittävääkin elämää ja vaikuttamaan toisiinsa sekä ilossa että surussa, niin hyvässä kuin pahassakin ja kaikessa, mikä kuuluu olemassa-oloon.
Kuinkahan käy aina, kun kaksi poikaa, jotka eivät vielä ole toisella kymmenellä, kohtaavat toisensa, ensin taistelunhaluisina ja sitten, voitettuaan vähitellen epäröimisensä, päättävät tehdä lähempää tuttavuutta ja solmia kestävän ystävyydenliiton? Heidän puheensa on varsin rohkeata ja he tuntevat merkitsevänsä paljon tässä maailmassa. Niinpä oli Abin ja Tammenkin laita. Kun heidän keskustelunsa rupesi sujumaan keveästi, niin molemmissa alkoi vähitellen herätä se ajatus, että lähinnä häntä itseään tuo toinen luultavasti oli maailman tärkein henkilö ja sopi erinomaisesti toveriksi ja aseveljeksi pojalle, joka oli uskomattoman lyhyessä ajassa varttuva mieheksi ja toimittava suuremmoisia tekoja.
Istuen paadella, joka oli sekä mukava että turvallinen paikka, he pakinoivat pitkään siitä, mitä kaikkea kaksi poikaa saattaisi tehdä. Ja pohtiessaan tulevia suurtöitään he kävivät niin innokkaiksi, että Ab vaati Tammea lähtemään mukanaan hänen kotiinsa. Tämä oli vakava asia. Silloiseen aikaan ei pojan, jolle oli leikkitanhuaksi määrätty rajoitettu alue luolakotinsa läheisyydessä, käynyt vaan niinkään helposti uskaltaminen pitemmän matkan päähän. Mutta tämähän oli suuri tapahtuma Tammen elämässä. Nyt hän oli ensi kerran kohdannut ikätoverinsa ja niinpä hän rupesi äkkiä uhkarohkeaksi, suostuen empimättä Abin ehdotukseen. He juoksivat yhdessä metsäpolkuja pitkin Abin luolaa kohti, puhua kotkottaen kummallisella kielellään ja käyttäen tuolla lyhyellä matkalla suurimman osan pientä sanavarastoaan kertoessaan ennakolta tulevista teoistaan.
Abin vanhemmat olivat varsin suosiollisia Tammea kohtaan. Menivätpä he niinkin pitkälle, että antoivat Abille luvan käydä seuraavana päivänä vastavierailulla, vaikka siihen liitettiin sentään — äidin nimenomaisesta vaatimuksesta — sellainen sopimus, että isä saattaisi poikaa enimmän osan matkasta. Korvapuoli tunsi varsin hyvin Tammen isän. Tammen isällä, Naarmunaamalla, oli arvokas asema tuossa laajalle levinneessä yhteiskunnassa. Naarmunaamaksi nimitettiin häntä sen johdosta, että hän oli nuorena miehenä joutunut aivan tahtomattaan kahakkaan luolakarhun kanssa ja siinä tilaisuudessa hänen vastustajansa oli kyntänyt hänen toiseen poskeensa kynsillään vakoja, joista sitten jäi jälelle lyijynväriset arvet. Korvapuoli ja Naarmunaama olivat hyviä ystäviä. Toisinaan he metsästivät yhdessä; he olivat myöskin taistelleet rinnan, eikä siis ollut ensinkään sopimatonta, vaan päinvastoin aivan luonnollista, että Abista ja Tammesta tulisi toverukset.
Seuraavana päivänä Korvapuoli lähti poikineen metsän halki vierailemaan Naarmunaaman luolaan. Hilpeinä ja valloituksenhaluisina menivät nuoret penikat yhdessä ulos sillä aikaa, kuin miehet suunnittelivat jotain omia hommiaan. Pojat sopivat mainiosti yhteen. Oivallisempia kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaita saattoi tuskin kuvitellakaan kuin nämä kaksi, jotka lähtivät seikkailemaan tuona iltapäivänä. Lähetetäänhän tosin nykyäänkin kerrassaan kelpo poikia meidän moniin kouluihimme, mutta erinomaisempaa paria ei ole koskaan astunut opintielle. Ei ollut näillä tanakoilla penikoilla aavistustakaan minkäänlaisesta painetusta kirjatiedosta, mutta heidän silmänsä olivat terävät kuin kotkan ja kätensä vahvat, heidän kulkunsa oli nopeaa, kun he juoksivat maassa, ja melkein yhtä joutuisaa, kun he kiipeilivät puunoksia myöten. Heissä oli mielenmalttia ja valppautta, ja he olivat kypsyneet suorittamaan pääsytutkinnon mihin senaikuiseen yliopistoon tahansa. Nimittäin johonkin luonnonyliopistoon, jonka vaatimuksiin kuului nopea käsitys uhkaavista vaaroista ynnä keinoista, miten niitä vältetään, sekä kätevyyttä ja kykyä hankkia ravintoa, suojaa ja turvaa. Niin, kerrassaan komea pari olivat nämä kaksi nuorta herraa, jotka nyt hyökkäsivät tiehensä, omistaen koko maailman ja uskoen varmasti pystyvänsä yhdistyneinä valvomaan oikeuksiaan. Ja pian heidän kunnianhimoiset ajatuksensa tekivät ratkaisevan käänteen. He päättivät, että heidän oli surmattava hevonen!
Olemme jo maininneet silloisen villihevosen kelpaavan sangen hyvin syötäväksi, mutta muuten eivät luolaihmiset panneet näihin eläimiin suurta arvoa. Niitä eleli viljalti laajassa Thames-laaksossa, jonka ruohotasangoilla ne käyskentelivät laitumella satalukuisina parvina. Hevonen antoi runsaasti ravintoa niin hyvin ihmisille kuin petoeläimillekin, kun sen vain sai pyydystetyksi. Sen nahkaa ei kuitenkaan pidetty suuriarvoisena. Lyhyen karvapeitteensä tähden se loi ruumiinverhona varsin vähän lämpöä ja parkittu vuota kävi kovaksi ja kankeaksi, kun se kuivui kastumisen jälkeen. Hevosen nahkaa saattoi sentään käyttää muihinkin tarkoituksiin. Siitä sai oivallisia nauhoja ja hihnoja, ja elukan liha oli, kuten mainittiin, ruoka-varaston pääaineksia. Ab ja Tammi, nuo kaksi urheata seikkailevaa ritaria, päättivät nyt ensi työkseen saartaa ja surmata, vieläpä yksinään ja omin voimin, jonkun villihevosen. Siten he hämmästyttäisivät molempia perheitä, saisivat samalla kertaa varoja, millä täyttää sanottujen perheiden vatsat aivan yltäkylläisiksi, ja verhoutuisivat kauttaaltaan kunniaan.
Näiden nuorten sotilaiden ja valtiomiesten suunnitelmat eivät suinkaan kypsyneet yhdessä päivässä eikä viikossakaan. Villihevonen oli jo ammoin oppinut käsittämään, että ihmisolento oli sille yhtä vaarallinen kuin ne julmat nelijalkaiset pedot, jotka ahdistivat sitä; sillä oli tarkka vainu, se oli nopsajalkainen, kulki laumoissa ja vältteli epäilyttäviä paikkoja. Abin ja Tammen valitsema tehtävä ei siis ollutkaan niin helppo, kuin miltä se kenties näytti. Pojat tarvitsivat jonkun huolellisesti laaditun suunnitelman päästäkseen tarkoituksensa perille, mutta he luottivat itseensä. He olivat usein ottaneet vaarin vanhempien metsästäjien hommista ja arvelivat vetävänsä vertoja kenelle hyvänsä. Pitkään ja vakavasti he suunnittelivat. Jakoivatpa he jo mielessään saaliinsakin ja päättivät, mitä sen nahalla ja lihalla tehtäisiin. Tämä tapahtui jo aikoja ennen, kuin he olivat omaksuneet mitään juonta sen pyydystämiseksi ja surmaamiseksi. He olivat aito poikia!
Vanhemmat eivät olleet ensinkään yritystä vastaan. He tiesivät, että poikien täytyi oppia metsästämään, ja elleivät nuo molemmat kyenneet nyt hoitamaan itseänsä, niin he olivat kelvottomia sikiöitä. Saatuaan luvan pojat toimivat kokonaan omalla edesvastuullaan, ja nyt lienee tarpeen selittää seudun maantietoa hiukan tarkemmin, tehdäksemme heidän juonensa selvemmäksi ja ymmärrettävämmäksi.
Abin luola sijaitsi virran pohjoispuolella eräässä kohdassa, missä kallioiset äyräät lähestyivät toisiaan jättäen molemmille puolin kapean hiekkarantaman; ja Tammen luola oli noin virstan päässä länteen samalla puolen jokea ja jotensakin samallaisessa ympäristössä. Virran eteläisellä rannalla, vastapäätä molempien luolien välisiä korkeita äyräitä, maa oli muodostunut laajaksi ruohikkolaaksoksi. Myöskin pohjoispuolella oli eräässä paikassa pieni laakso, mutta se ulottui vain muutaman sadan kyynärän päähän joesta ja oli metsäisten kukkulain ympäröimä. Hätätilassa saattoi lähitysten seisovia tammia ja pyökkejä käyttää kulkutienä, ja niiden oksien seassa olivat pojat verrattain turvassa. Molemmat pystyivät milloin hyvänsä kapuamaan puuhun ja puiden latvoissa oleskeli vain aniharvoja vaarallisia petoja; oikeastaan ansaitsi ainoastaan yksi mainitsemista, nimittäin muuan parkinvärinen, kissansukuinen eläin, joka muistutti nykyajan ilvestä — mutta sekin oli verrattain harvinainen.
Pohjoispuolisen laaksotasangon keskivaiheilla kohosi eräs puuryhmä, ja tästä pojat arvelivat saavansa keinon toiveidensa toteuttamiseksi. Villihevoset kävivät päivittäin laitumella niin hyvin pohjoisessa kuin eteläisessäkin laaksossa. Mutta siellä väijyi toisinaan korkeassa ruohikossa isoja petoeläimiä ja luolaihmiselle oli vaarallista oleskella tasangolla kaukana puusta. Vikkelä poika saattoi kuitenkin parissa minuutissa hyökätä metsän reunasta puuryhmän luo, ja juuri tämä seikka johdatti poikasien mieleen erään juonen hevosen pyydystämiseksi.
Luolaihmisten kodit sijaitsivat, milloin se kävi päinsä, sellaisilla paikoilla, missä ne olivat suojatussa asemassa juuri joen partaan yläpuolella ja missä maassa liikkuvien eläinten täytyi kulkea ohitse niiden alapuolelta. Mutta vaikka siihen aikaan asuikin ihmisiä vain harvassa ja eläinmaailma oli rikas, niin heikommat eläimet olivat kuitenkin kehittyneet älykkäiksi ja oppineet karttamaan eräitä polkuja, jotka olivat osoittautuneet turmiollisiksi niiden veljille. Tasangoilla niitä liikkui viljalti ja siellä ne olivat verrattain huolettomia, koska luottivat pelastuvansa nopeutensa avulla vaarallisten villipetojen kynsistä. Mutta ne kulkivat aniharvoin kallionkielekkeiden alatse, sillä sieltä saattoi äkisti pudota raskas kivilohkare, joka tuotti pikaisen kuoleman. Luolaihmisille ei ollut niinkään helppoa saada lihaa säännöllisesti, vaikka heidän ympärillään kuhisikin ylellinen elämä. Monesti oli turvauduttava uusiin keinoihin, ja Abilla ja Tammella oli nyt aikomuksena käyttää erästä, joka onnistui jotensakin usein.
Sen ajan raakku, etenkin juuri ylisen Thamesin varsilla elävä, oli kerrassaan ihmeellinen rakenteeltaan. Se oli yhtä iso kuin maukaskin, sitä tapasi erinomaisen runsaasti ja senaikuisessa ruokavarastossa sillä oli tärkeä sija. Eikä sillä ollut merkitystä yksinomaan ravintoaineena, vaan myöskin työkaluna, ja sovittuaan suunnitelmastaan pojat ryhtyivätkin nyt ensiksi etsimään suuren raakun kuorta. Heille ei käynyt lainkaan vaikeaksi hankkia mitä halusivat, sillä molempien luolien ympärillä oli niitä viljalti. Tuollaisesta teräväsyrjäisestä, lujaselkäisestä kuoresta sai oivallisen pikku lapion, jolla saattoi viiltää turvetta ja luoda multaa; se olikin erittäin hyödyllinen työase joen partailla liikkuvan väestön käsissä.
Poikasten juoni oli yksinkertaisesti seuraava: Heidän oli määrä tavata toisensa metsässä sillä paikalla, joka oli lähinnä pienessä laaksossa sijaitsevaa yksinäistä puuryhmää. He valitsisivat turvallisimman hetken vuorokaudesta ja hyökkäisivät sitten äkkiä alamäkeä puuryhmän luo. Tietysti he olisivat varuillaan ja koettaisivat karttaa sellaisia eläimiä, joille pienet pojat olivat erinomainen einepala. Saavuttuaan kerran puuryhmän luo ja piilouduttuaan oksien suojaan he saattaisivat viisaasti sopia seuraavasta toimenpiteestä seikkailussaan. Nämä nuoret miehenalut olivat varsin taitavia, sillä he olivat ottaneet vaarin vanhemmista miehistä. Kaiken tämän hurjapäisyyden loppuna ja päämääränä oli kaivaa laakson pehmeään maaperään lähelle puuryhmää salahauta, joka olisi noin kymmenen jalan pituinen, kuuden jalan levyinen ja seitsemän tai kahdeksan jalan syvyinen. Se oli jättiläistyö. Mutta Ab ja Tammi olivat luolapoikia ja heidän oli pakko menetellä aivan alkuperäisesti. Mitä juonen yksityiskohtiin tuli, no, ne olivat vielä varsin hämäriä, mutta kehittyivät nopeasti yhä selvemmiksi.
Ensiksi oli pojille välttämätöntä päästä puuryhmän luo. Aurinko oli juuri kohoamaisillaan korkeimmilleen, kun he eräänä päivänä saapuivat saareketta vastapäätä sijaitsevalle kukkulalle ja kapusivat yhdessä eräälle oksalle, joka ulottui melkein maahan asti. Tämän ajan he olivat valinneet ensimäistä hyökkäystään varten. Levottomin silmin he tarkastelivat jokaista neliöjalkaa tuon pienen laakson pitkästä ruohikosta. Jonkun matkan päässä vaelteli vähäinen hevoslauma ja etäämpänä, aivan joen luona, kohosi silloin tällöin esiin jotain, mikä saattoi olla senaikuisen ison hirven sarvihaarukat. Poikien ja puuryhmän välillä ei ruohikossa ollut mitään liikettä eikä elon merkkiä. He eivät voineet eroittaa jälkeäkään väijyvistä pedoista.
"Pelkäätkö?" kysyi Ab.
"En, jos juoksemme yhdessä."
"No, hyvä", virkkoi Ab; "lähdetään sitten aika kyytiä."
Nuo hoikat ruskeat ruumiit pudottautuivat kevyesti maahan ja kumpaisellakin pojalla oli kädessään raakunkuori. Rinnatusten he pyyhältivät alas rinnettä pitkin ja korkean ruohon läpi, kunnes saapuivat puuryhmän luo, jolloin he kapusivat kuin kaksi nuorta apinaa turvaan oksien sekaan.
Puu, johon he olivat kiivenneet, oli ryhmän isoin ja hyvin tuuhealehväinen. Se oli silloisia jättiläishavupuita, mutta sen oksat alkoivat jo noin kolmenkymmenen jalan korkeudesta ja vankimmista pisti ulos sivuhaaroja, jotka kasvoivat niin tiheässä, että ne melkein muodostivat jonkullaisen lavan. Pojat olivat tottuneet oleskelemaan puissa ja tarvitsivat nyt vain puolen tunnin ajan nivoakseen yhteen lisää oksia ja laatiakseen itselleen siten lujan pesän ja tähystimön. Siinä he saattoivat levätä rauhassa, sillä se oli niin korkealla ettei yksikään peto voinut hypätä sinne. Tähän pesään he kyyristyivät ja kotkottivat kauan väitellen, ennenkuin sopivat toimintatavastaan. Vain yhden pojan piti kaivaman kerrallaan, toisen täytyi viipyä pesässä tähystämässä.
Nopeita olivat sen ajan miehet toimimaan, sillä välttämättömyys oli tehnyt sen heille tavaksi, ja vielä nopeampia olivat luonnollisesti herkät pojat. Tuskin he olivat saaneet pesänsä valmiiksi, kun jo päättivät ryhtyä työhön. Ainoa seikka, mikä vielä oli ratkaisematta, oli haudan asema. Muutaman sadan jalan päässä puusta pohjoiseen ja itään leveni houkuttelevaa viheriää ruohikkoa; heinä oli sielläkin rehevää, vaikkei niin korkeata kuin muualla. Vaeltavat hevoset olivat jo käyneet syömässä sitä ja luultavasti ne saapuisivat uudelleen tuolle viekoittelevalle alalle. Sinne päätettiin hauta lopullisesti kaivettavaksi. Se oli melkoisen matkan päässä puusta, mutta haudan luominen juuri siihen paikkaan teki villihevosen pyydystämisen monin kerroin mahdollisemmaksi. Viis siitä, vaikka sen vuoksi olikin juostava pitemmälti, päästäkseen tarpeen tullen turvaan. Jälellä oli vielä kysymys siitä, kuka kaivaisi ensin ja kuka rupeaisi ensinnä tähystämään. Tästä asiasta syntyi ankara väittely.
"Minä lähden kaivamaan ja sinä rupeat vahtimaan", sanoi Tammi.
"Eipähän, minä lähden kaivamaan ja sinä jäät vahdiksi", kuului Abin vastaus. "Minä voin juosta nopeammin kuin sinä."
Tammi epäröi ja osoitti vastenmielisyyttä. Hän oli tukeva, tuo nuori herra, mutta Abilla oli kuitenkin jossain määrin käskynvaltaa. Lopulta sovittiin, että Ab kaivaisi ja Tammi vahtisi. Ja niin Ab luisui alas puuta pitkin, raakunkuori kädessään, ja ryhtyi voimakkaasti työhön määrätyllä paikalla.
Vahvalle pojalle ei ollut vaikeata leikata sitkeitä ruohonjuuria poikki raakunkuoren terävällä syrjällä. Ab piirsi karkeasti ja nopeasti salahaudan rajat ja rupesi sitten viiltämään turpeita palasiksi, aivan kuten työmies aloittaa työnsä vielä tänäkin päivänä, ryhtyessään siistimään jotain puistoa tai ruohokenttää. Sillä- välin Tammi tähysteli valppain silmin joka suunnalle. Hänellä oli erittäin vastuunalainen toimi ja hän tunsi sen. Poikasille oli tullut hirveän jännittävä hetki.