On kummallista, kuinka vähän ihmiset yleensä tietävät taivaasta. Ja kuitenkin on taivas se osa luomakuntaa, jossa luonto ihmistä viehättääkseen, — vain hänelle puhuakseen ja häntä opettaakseen — on tehnyt enemmän kuin missään muussa ihmeessään; mutta siitä huolimatta omistamme me taivaalle kaikkein vähimmin huomiotamme. Luonto ei ole synnyttänyt paljoa sellaista, joka olisi niin muodostettu, että kaikki sen osat vastaisivat sen aineellista ja oleellista tarkoitusta valmistaa ihmisille tyydytystä ja iloa; mutta mikäli tiedämme, täyttyisi tämä oleellinen tarkoitus taivaan suhteen, jos joka kolmas päivä, tai sinne päin, suuri, ruma, musta sadepilvi tuoksahtaisi taivaan sinilaelle ja, kun kaikki olisi perinpohjin kastunut, jättäisi taivaan seuraavaan kertaan asti yhtä kirkkaaksi kuin ennenkin, ehkäpä sentään levittäen kedoille ohuen kasteverhon aamuin ja illoin; — mutta sen sijaan ei kulu ainuttakaan päivää elämästämme ilman ett'ei luonto loihtisi nähtäviksemme yhä uusia muoto- ja väkirikkaita, loistavia kuvia ja herkeämättä huolittelisi niitä korkeimman kauneuden jalojen, pysyvien lakien mukaan, minkä vuoksi saammekin pitää aivan varmana, että tämä tapahtuu meidän alituiseksi tyydytykseksemme. Ja jokaisella meistä, missä hän sattuneekin oleskelemaan, kuinka kaukana hän lieneekin muista kauneuden ja mielenkiinnon lähteistä, on alituinen osansa tästä luomistyöstä. Vain harvojen on suotu nähdä ja oppia tuntemaan maailman mahtavimmat seudut; tarkoitus ei ole, että ihminen aina eläisi niiden keskellä, sillä hän loukkaa niitä läsnä-olollaan, hän lakkaa kokonaan huomaamasta niitä, jos hän aina on niiden keskellä; mutta taivas on aina olemassa kaikille: se on kirkas, mutta ei kuitenkaan
"kirkas liikaa eikä liian hyvä: sen hoimassa on meidän leiväksemme jyvä",
ja se on niin tehty, että sen olemus aina lohduttaa, kohottaa, rauhoittaa ihmissydäntä ja puhdistaa sen kuonasta ja tomusta. Se on milloin lempeä, milloin oikullinen, milloin kaamea ja peloittava — eikä se siis koskaan ole entisensä kaltainen hetkestä toiseen; jotakin inhimillistä on sen rajuissa purkauksissa, jotakin hengenlaista sen huolenpidossa, jotakin jumalallista sen rajattomuudessa, ja sen kehoitushuuto kuolemattomalle osalle meissä on yhtä helposti kuultavissa kuin sen kurittava tai siunaava toiminta on tähdellistä ja välttämätöntä meidän maallisille askarteluillemme. Ja kuitenkaan emme me koskaan kiinnitä huomiotamme taivaaseen, emme koskaan sitä ajattele, mikäli se ei suorastaan vaikuta meidän eläimellisiin aistimuksiimme; kaikki se, minkä kautta se puhuu meille selvemmin kuin luontokappaleille, kaikki, mikä julistaa Korkeimman tarkoitusta, että meidän tulee taivaan korkeuksista saada muutakin kuin valon ja kasteen, jotka me ja'amme rikkaruohojen ja matojen kanssa, kaikki tämä tuntuu meistä ajatuksettomalta ja yksitoikkoiselta sattumain sarjalta, sattumain, jotka ovat liian vähäpätöisiä ja naurettavia ansaitakseen edes lyhyeksikään hetkeksi tarkastelua tai ihailua. Jos me joskus toimettomuuden tai henkisen väsyneisyyden hetkinä etsimme taivaasta viimeistä keskustelu-aihetta, mistä ilmiöistä puhumme silloin? Yksi sanoo ilman olevan tyynen; toinen ilmoittaa tuulevan; kolmas vakuuttaa olevan kuuman. Saattaako kukaan noista monista lörpöttelijöistä kuvata niiden suurten, valkoisten vuorten muodot ja syvänteet, joiden ketju eilen puolenpäivän aikaan ympäröi näköpiiriä? Kuka näki kapean valojuovan lankeavan etelästä käsin niiden huipuille siksi kunnes ne sulivat siniseksi utusateeksi? Kuka näki edellisenä päivänä voimattomien pilvien tanssivan kuivuneiden lehtien tavoin, länsituulen ajaessa niitä laskevan auringon eteen? Kaikki katosi kaihotta, näkemätönnä; tai jos me joskus hetkiseksi pudistaudummekin hereille välinpitämättömyydestämme, niin tapahtuu se vain silmiinpistävän, tavattoman ja kummallisen takia. Ja kuitenkaan ei korkeuden sisäisin olemus paljastu hurjien alkuvoimien kaikkimurtavassa raivossa, ei rakeiden räiskinässä, ei pyörremyrskyn kohinassa. Jumala ei ole maanjäristyksessä eikä salamassa, vaan vienossa, lempeässä suhinassa. Edelliset herättävät meissä vain karkeita, alhaisia vaistoja, joihin voivat vaikuttaa vain pikimusta ja ukontulen räikeys. Tyynen, ylevän, joka kulkee tietänsä hiljaa ja rauhallisesti; syvän, vakavan, ikuisen; sen, jota meidän täytyy etsiä, ennenkuin me sen löydämme ja rakastaa, ennenkuin me sen ymmärrämme; esineiden, joita enkelit joka päivä muovailevat meitä varten yhä uusiin muotoihin; joita ei koskaan puutu, mutta jotka eivät koskaan esiinny toistamiseen; jotka ovat aina löydettävissä, mutta jotka kukin vain kerran löytää: — näiden kautta painuu ennen kaikkea sieluumme hartauden oppi ja jaetaan meille kauneuden siunaus. Näiden koulua käy taiteilija, joka pyrkii korkeimpaan; näiden täytyy muodostaa hänen ihanteensa.
26. Kuten maan pinnalla on myöskin ilmojen korkeuksissa avaroita vesiä, jotta pilvien taso vastaisi meren pintatasoa. Nämä korkeammat, taivaalliset vesipinnat ovat tavallista vettä, joka oli vain jalostettu ja kirkastettu: ne eivät enää sammuta tulta, vaan hoitavat sitä omassa povessaan; ne eivät vain kohise, kun tuulet niitä myllertävät tai kun kalliot käyvät esteeksi niiden tielle; ne vastailevat korkealla äänellä toisilleen navalta navalle; niitä eivät enää sulje kahleisiinsa ahtaat, muuttumattomat uomat, eivätkä hievahtamattomat rannat, vaan kulkevat ne nyt vapaina kuin enkelijoukot, minne tahtonevatkin, ja ne etsivät vuorten huipuilta leposijojaan; niitä ei ajeta enää yhä askelittain alaspäin, eikä niitä enää hukuteta rotkojen valottomiin onkaloihin, vaan peittävät ne idän ja lännen siipiensä riehunnalla, ja etäisen näköpiirin kolkon hämärän ylle heittävät ne kirjavan vaatteen, joka on kudottu purppuralangoin ja tulipunavärein ja jonka korukudokset ovat liekkiä… "Pilviin on Jumala pystyttänyt tabernakelin auringolle". Sen hehkuva pallo, joka ilman pilviä tuntuisi tuskaisesti korventavalta ympyrältä autiossa, mustassa avaruudessa, on niistä saanut loistavan joukon palvelijoita, jotka lievittävät ja tyynnyttävät; taivaan pilvet levittävät aamuisin kultalattian auringon tulivaunujen ajettavaksi; taivaan pilvet rakentavat keskipäivän aikaan temppelin, jonka se täyttää valollaan; taivaan pilvet laskevat purppuraverhon sen kaikkein pyhimmän eteen, minne se käy lepoonsa; taivaan utukerrokset taittavat armottomain auringonsäteiden voiman ja valmistavat siten lievennetystä valosta sen lempeän sinen, joka väikkeellään täyttää avaran etäisyyden, ja ne värit, joissa vuoret hehkuvat juodessaan päivänkoiton tulvivasta lähteestä.
27. Tavallisimmin kuvittelemme me sadepilviä vain harmaiksi, synkiksi, emmekä tiedä, että meidän on niitä kiittäminen ehkä kaikkein kauneimmista, ell'eikään kaikkein huikaisevimmista taivaan vivahduksista. Usein muodostavat Englannissa aamuiset sadepilvet päivän koittaessa vienoja, tasaisia, juovikkaita aloja, jotka huomaamattomasti sulavat taivaan sineen; taikka kasautuvat ne, jos ne ovat pienempiä, selviksi töyränteiksi, jotka puhkovat ylipuoleltaan leveämpiä pilviseiniä; ja kaikki uivat ne sanoin kuvaamattomassa valomeressä, missä ruusunpunaisen, purppuran, ambran ja taivaansinen puhtaat värit heloittavat; kokonaisuus ei paista, vaan on vienon utuista; töyränteiden lävistämät pilvijoukot muodostavat lähemmin tarkastaessa möhkäleitä ja kasautumia, jotka ovat röyhelöisiä kuin silkkihetaleet, ja jokainen pikku möhkäle näyttää pieneltä hehkuvalta sadekimpulta.
28. Onko lukijalla määrättyä käsitystä siitä, mitä pilvet oikeastaan ovat?
Se valkoinen utu, joka aamuisin niin tasaisena, valkoisena ja pehmeänä lepää laaksossa ja josta puiden latvat kohoavat kuin tulvavedestä — miksi onseniin raskas ja miksi asuu se niin alhaalla, vaikka se on niin ohutta ja heikkoa, että se kokonaan häviää aamunsarastukseen, heti kun aurinko on ennättänyt valaista sitä edes muutamia silmänräpäyksiä? Nämä valtavat pyramidit, joiden viivat ovat niin korkeita ja ja kestäviä kuin olisivat ne kallioon hakatut, joiden kyljet ovat kylliksi vahvoja uhmaamaan keskipäivän auringon hehkua — miksi ovatneniin keveitä, että ne liitelevät korkealla päittemme yllä, paljon korkeammalla kuin Alppien huiput? Miks'eivät ne sula auringonnoustessa, vaan vasta senlaskiessa, niin että me selvästi näemme hämärän tähdet; sillä välin kun laaksojen usvat asettuvat jälleen maan herroiksi ja vaipuvat sen peitoksi kuolinliinan tavoin? Entä tämä pilvikummitus, joka livahti tuon mäntyryhmän ohi — ei,eilivahtanut, vaan haamun tavoin hiipii se sen ympärillä ja käärii sen hitaasti, hitaasti vaippaansa, joka on milloin hieno, poimuinen kuin naisen huntu ja joka väliin kalpenee, kalpenee — ja äkkiä katoaa se; katsomme hiukan toisaalle, ja haamu on siinä jälleen. Mitä on sillä tekemistä tuossa mäntyryhmässä, siten istuakseen sen harteille ja kutoutuakseen sen oksiin? — Onko se kätkenyt sen sammaltuneiden juurien väliin pilvi-aarteen, jota se nyt vartioi? Tai onko joku mahtava noita manannut sen alituisesti palaamaan samalle paikalle ja sitonut sen mäntyjen oksiin? Ja puolikuu sitten, joka on niin kevyesti kudottu pilviin ja joka on kuin tuon korkeimman lumipeitteisen huipun yläpuolelle jännitetty kaari — tuo valkoinen kaari, joka muodostuu vain korkeimpien huippujen kohdalle — mikä sitä siellä pitelee? lumi työntää sitä luotaan — missään se ei siihen koske; sen ja vuoren harjan välistä loistaa kirkas taivas — mistä johtuu, ett'ei kaari koskaan sitä jätä, vaan leijuu sen yläpuolella kuin valkoinen lintu pesänsä lähettyvillä? Entä nuo sotaa ja vainoa uhkaavat pilvet, jotka lohikäärmeenharjoineen ja tulikielineen kokoontuvat taivaan rannalle — kuka hillitsee niiden julman taistelukiihkon? Mitä suitsia pureskelevat ne höyryävissä kidoissaan, joista musta vaahto pursuaa? Taivaanmeren Leviataniolentoja, jotka matkaavat parvissa — sieraimistaan huokuvat ne savua, ja heidän silmänsä ovat kuin aamun luomet; jos niihin miekankin iskee, ei se voi mitään niiden keihäille, peitsille eikä rautapaidalle. Missä ratsastavat näiden sotajoukkojen johtajat? Mikä on heidän kulkunsa päämäärä? Ylpeinä riitelevät ja äkeilevät ne aamusta iltaan; — mutta kenen viha on pelästyttävä ne rauhallisiksi? — kenen käsi hillitsee ne ja ohjaa ne takaisin niiden tulemateille?
En tiedä, onko lukijan mielestä moisiin kysymyksiin helppo vastata. Minä puolestani melkein luulen, ett'emme milloinkaan tule selvittämään useita pilvien salaisuuksia. "Mitä tiedät sinä kiitävistä pilvistä?" Tyydyttääkö vastaus milloinkaan meidän ylpeyttämme? Miten ihmeellisiä ovatkaan Hänen tekonsa, jolla on kaikki tieto! Pääsemmekömemilloinkaan sellaiseen tietoon?…
29. Miten monia kysymyksiä onkaan meidän herättäminen pilvien muodostumisesta, näöstä, korkeudesta ja loistosta. Mikä niitä rajoittaa? Mikä nostaa niiden ainejoukot toistensa harteille? Mikä niitä kutoo ja muovailee niistä kuvioita? Joskus ovat pilvet jyrkkäpiirteisiä, putoavia ja rosoisia kuin kallio, joskus ammahtavat ne taivaan porttien eteen hehkuviksi salparaudoiksi tai kutouvat ne ristiin rastiin esiripuiksi tai paneutuvat aalloiksi kuin veden uurtama merihiekka tai liehuvat kielekkeinä ja loiskeina kuin tuli. Millaisilla alasimilla ja millaisilla koneilla teroitetaan, sorvataan, taotaan, kieputetaan pilviä kuin savenvalajan astiaa? Kenen kädet muovailevat marmorisia kupukattoja meren suitsutussavusta?
Mitä hyödyttävät moiset kysymykset? Minua nämä salaisuudet viehättävät, ja ehkäpä lukijaakin. Ainakin tulisi niin olla, ja lukijan tulisi yhtä kiitollisena tervehtiä kesäsadetta ja pitää aamupilveä yhtä kauniina, vaikka se nostaakin hänen vastattavakseen vaikeita kysymyksiä, joihin me kuitenkin taivaan käärykirjaa tarkemmin tutkiessamme olemme ehkä löytävä muutamia selittäviä, tuolloin tällöin kuvien koristamia sanoja.
Ja vaikka ilmanala etelässä ja idässä saattaakin ollaverrattainkirkasta, ei se ole ehdottomasti sen kirkkaampaa kuin meidän pohjoinenkaan taivaamme. Täydellinen kirkkaus, joko pohjoisessa sateen jälkeen tai sitä ennen, tahi etelässä erinäisinä hämäränhetkinä, on aina, sikäli kuin minä tunnen luonnon ilmiöitä, sangenmerkittäväseikka. Monenlaiset sumumuodostumat tai kangastus tai hajanainen sekoitus valoa ja pilveä kuuluvat tavallisuuksiin, vaikkakin etäisyys, miltä sumu alkaa vaikuttaa, vaihtelee eri ilmanalojen mukaan; joka tapauksessa vaikuttaa se aina, ja siksi onkin todennäköisesti tarkoitus, että meille siitä iloa koituisi… Meidän ei ole tietenkään tarvis ihmetellä sitä seikkaa, että sumu ja kaikki nämä ilmiöt meitä niin suuresti viehättävät, koska meidän onnemme ajattelevina olentoina täytyy riippua siitä, että me tyydymme puolinaiseen tietoon siinäkin, mikä oleellisesti meitä koskee. Jos me vaadimme täydellistä tietoa ja täydellistä selvitystä jokaisesta aatekysymyksestä, lankeamme me piankin epä-uskon kurjuuteen. Koko meidän onnemme ja kykymme voimakkaaseen toimintaan on siinä, että me saatamme hengittää ja elää pilvessä tyytyen näkemään sen tässä avautuvan ja tuolla sulkeutuvan, riemuiten siitä, että me sen ohuimpien möhkäleiden läpi keksimme välkähdyksiä ikuisista, tärkeistä seikoista, mutta myöskin siitä, että me huomaamme jaloutta salatussakin, ja iloiten siitä, että lempeä verho leviää kohdalle, mistä lieventämätön valo olisi huikaissut tai ääretön kirkkaus väsyttänyt meidät. Minä luulen, että harmittelu sumun asettumisesta sille kohdalle on muuan niitä ylpeyden erehdyksiä, joita liian helposti viehätytään pitämään hyveinä. Kyllähän itse asiassa on ihmiselle arvotonta tyytyä äärimmäiseen pimeyteen ja tietämättömyyteen, ja siksi uskommekin, että on aina oikein rakastaa valoa ja etsiä ja löytää tietoa. Mutta — kuten kaikessa muussakin — siinä, missäylpeyson päässyt tekosiaan tekemään, saatetaan tietoa ja valoa tavoitella huonollakin tavalla. Tieto on hyvää; valo on hyvää: mutta siitä huolimatta lankesi ihminen tietoa etsiessään, ja koiperhonen joutuu tuhon omaksi valoon tupsahtaessaan, ja ell'emme me, jotka olemme kukistuneet ennen koiperhosta, tahdo suostua niihin salaisuuksiin, jotka ovat meille välttämättömiä, joudumme me turmioon samalla tavalla. Mutta jos otamme ne vastaan nöyrästi, muodostuvat ne kohta ilon aiheiksi; ja minä luulen jokaisen jalon hengen täytyvän iloita ei niin paljon siitä, että hän varmasti tietää jotakin, kuin siitä, että hän tuntee olevan äärettömän paljon enemmän sellaista, josta hän ei koskaan saa selvää. Vain ylpeät ja heikot ihmiset sitä surevat, sillä mehän voimme aina oppia tietämään enemmän, jos haluamme, jatkamalla työtämme; mutta nöyrien ihmisten ilona on luullakseni se tieto, että matka on loputon, aarre ehtymätön — ja he katselevat pilvenpatsasta, joka yhä kulkee heidän edellään huippuaan vailla, ja he ovat varmoja siitä, että ajan täyttyessä ja ijankaikkisuuden kuluessa sen äärettömyyden salaisuudet paljastuvat yhä enemmän, pimeyden ollessa niiden loppumattomuuden merkkinä ja välttämättömänä lisänä. Minä tiedän, että on olemassa pahaa salaisuutta ja turmiollista pimeyttä — suuren Babylonin salaisuutta — suljetun silmän ja lukotun sielun pimeyttä; mutta älkäämme sekoittako niitä siihen kaiken olevaisen ankaraan salaisuuteen, johon "enkelit haluavat katsahtaa", tai siihen pimeyteen, joka kirkkaallekin silmälle ja avoimellekin mielelle vallitsee ijankaikkisuuden kirjan sinetillä suljetuilla sivuilla.
30. Katsele joltakin yksinäiseltä vuorenhuipulta päivän koittaessa ja yön sumujen noustessa laaksoista, miten pilvet valkoisin, järvimäisin aloin, aukein poukamin ja kiertelevin lahdelmin vain hieman aamuruskon koskettamina leijailevat saarentapaisten matalain kukkulain vaiheilla, kylmempinä, tyynempinä kuin keski-yön kuutamon valaisema aalloton meri; huomaa, miten, auringon lähettäessä ensimäisen säteensä hopeakanaviin, niiden lainehtivan pinnan vaahto jakauu ja haihtuu, ja miten tuo hohtava kaupunki ja tuo viheriöivä niitty lepäävät Atlantiin haavemaan kaltaisina kiemurtelevain jokien valkovöitten välissä; näe, miten valonkipinöitä joka hetki yhä taajemmin ja runsaammin putoaa tähtien lailla kimalteleviin torninhuippuihin, kiemuroivien sumujoukkojen särkyessä ja hävitessä niiden yltä ja tummien kukkuloiden hajanaisten harjujen ja töyränteiden heittäessä yhä lyhyempiä harmaita varjoja tasangolle. Viivy vielä hetkinen, ja sumut kokoontuvat jälleen rotkoissa ja kohoavat aina sinun luoksesi laaksojen polvekkeita pitkin, kunnes ne rauhallisina, aamun valaisemina, sateenkaaren värein vivahtelevina joukkioina hiipivät tunturein leveälle povelle, sillä välin kun näiden peninkulmaiset, aaltomaiset jonot sulavat pilviin ja häipyvät niiden valokuteisen vaipan suojiin, jälleen ylhäällä kirkkaassa avaruudessa esiintyäkseen hurjana, valoisana, mahdottomana unelmana, vapaasti leijailevina ja tavoittamattomina, niiden juurten alhaalla laaksossa kadotessa syvän järven oleettomaan, ilvehtivään sineen. Viivy vielä kauvemmin, ja sinä olet näkevä näiden sumujen kohoutuvan valkoisiksi torneiksi ja seisovan linnoituksina pitkin vuorenkärkiä, raskaina, hievahtamattomina, mutta joka hetki yhä korkeammiksi ladottuina taivaaseen päin ja heittäen pitkiä varjoja yli kallioiden; sinä olet havaitseva joukon kapeita, mustia, teräviä pilviä kokoontuvan kalpeansiniselle näkörajalle ja ryntäävän eteenpäin; tuuma tuumalta peittävät ne taivaan harmaalla verkollaan, ryöstävät maisemalta valon ja saavat aikaan sellaisen pimeyden, että linnut herkeävät laulamasta ja lehdet lepattamasta; — ja sitten näet sinä mustia, vaakasuoria pitkiä pilvikasoja muodostuvan niiden alle ja kaameita pilvikiemuroita nousevan, sinä et tiedä miten, vuorten harteille; sinä et huomaa niiden muodostumista, mutta kun sinä katsahdat paikkaan, joka vielä äsken oli kirkas, törröttää siinä pilvi, riippuen syvänteen yläpuolella kuin saalistaan tuijottava haukka; — sitten kuulet sinä tuulen heräävän äkillisesti suhahtaen, sinä näet kaikkien näiden pilvilinnojen tornien suistuvan sijoiltaan ja läpinäkymättömän, aaltoilevan, mustin, kiemurtelevin hetalein varustetun sadeverhon laskeutuvan laakson eteen, tunkeutuvan alas pilvistä tai kalpeina pylväinä kulkevan yli järven ja nostavan sen pinnan kuohuun. Auringon laskiessa näet sinä myrskyn hetkiseksi pakenevan vuorilta ja jättävän niiden leveät rinteet savuamaan, oikullisen, väliin hajoavan, väliin kasautuvan usvamaisen höyryn lumivalkoisten riekaleiden peittäminä — hehkuvan auringon, joka siinä vieressäsi polttaa tulipunaiseksi kuumennetun pallon tavoin ja näyttää olevan niin lähellä, että sinä luulet voivasi sitä käsin koskettaa, sukeltaessa ryskyävän myrskyn vyöryvien pilvien keskelle niin nopeasti kuin ei se koskaan enään aikoisi sieltä nousta, punaten koko ilman ympärillään verenkarvaiseksi; — ja sitten kuulet sinä myrskyn vaimenevan ja kuolevan vähitellen yön hiljaisuuteen, ja sinä näet viheriän sädekiehkuran syttyvän itäisten huippujen kiireelle ja kirkastuvan kirkastumistaan, kunnes kuu hitaasti kohottaa askel askeleelta, viiva viivalta suuren, valkoisen kiekkonsa ahtaantuneiden pilvien yläpuolelle, sammuttaa enenevällä valollaan tähden toisensa jälkeen ja tuo taivaalle niiden sijasta valoa maahan levittämään kokonaisen sotajoukon kalpeita, läpinäkyviä, lienteitä kehiä, jotka kulkevat käsi kädessä, ryhmä ryhmän, joukko joukon vieressä, osoittaen sellaista yhteyttä hillityssä liikunnassaan, että koko taivaankansi tuntuu vyöryvän eteenpäin niiden mukana ja maa kiertää hurisevan niiden alapuolella. Vielä hetki, ja itä alkaa jälleen pukeutua purppuraan, ja vuoret, jotka äskettäin ankarasti aaltoilevan meren laineiden tavoin kohosivat pimeyteen kääntyneinä sen rantoja kohti, uppoavat yksi toisensa jälkeen sen paistavaan hehkuun; huomaa nuo valkoiset jäätiköt, jotka kiemurtelevassa uomassaan vuorten välissä ovat kuin suunnattomia tulisuomuisia käärmeitä; huomaa nuo yksinäiset, pylvääntapaiset lumihuiput, jotka rotko rotkolta hohtavat yhä alempaa, muodostaen siten kullakin kohdallaan uuden aamun; — katsele, miten niiden pitkät lumivyöryt syöksyvät alas rohkein virroin, kimaltelevampina kuin salama, jokaisen lähettäessä lumitupruveronsa alttarisavuna taivasta kohti, sillä välin kun niiden hiljaisilta huipuilta lähtenyt ruusunpunainen valo värittää taivaan niiden yläpuolella ja niiden ympärillä, lävistää puhtaammin sätein korkealla liehuvain pilvien purppuraviivat ja levittää uutta hohdetta jokaiseen pilvikehään sen kulkiessa ohi, siksi kunnes koko taivas on yhtenä ainoana tulipunaisena valtaistuintelttana, jonka katos on aaltoilevaa valoa ja joka vyöryttelee holvikaarroksiaan kuin enkelijoukot levitettyjä siipiään; — ja kun et sinä sitten enää saata riemultasi katsella, vaan taivutat pelon ja rakkauden valtaamana pääsi tämän kaiken luojan ja tekijän edessä, niin sano minulle, kuka on paremmin toimittanut hänen sanomiaan ihmisille!
31. Luonnolla on tuhansittain keinoja ja tapoja voittaa oma itsensä, mutta mitä se tarjoaa meille väreissä auringon laskiessa korkeihin pilviin, on tosiaankin verratonta. Minä puhun eritotenkin hetkestä juuri ennen auringon katoamista, jolloin sen valo tulee ruusunpunaisen kirkkaaksi, langeten vastapäisiin lukemattomiin käsittämättömän hienosti muodostuneihin juomuisiin tai hahtuvamaisiin pilviin, jotka tavallisessa päivänvalossa olisivat puhtaita kuin lumi ja jotka juuri siksi tarjoavat oivallisen alan valon värileikeille. Ei ole silloin rajaa värien moninaisuudella, ei estettä niiden loistolla. Koko taivas, laeltaan aina näköpiirin rajalle asti, muuttuu rajattomana hehkuvaksi väri- ja tulimereksi; jokainen musta juova on kuin paksua kultaa, jokainen pikkupilvikin selkeätä, varjotonta karmosinia ja purppuraa ja tulipunaa ja niin väririkas, että kieleltä puuttuu sanoja ja hengeltä kuvitteluvoimaa sitä esittääkseen — seikkoja, joita voi käsittää vain niiden näkysällä ollessa; väkevästi tummansininen taivaankansi sulaa tähän kokonaisuuteen, näyttää täällä syvältä ja puhtaalta ja valottomalta, tuolla taas esiytyen harvan, muodottoman, läpinäkyvän pilviverhon vaimentamana, siksi kunnes sekin huomaamattomasti pukeutuu karmosiniin ja kultaan.
Ehdot, jotka ovat välttämättömiä moisen auringonlaskun syntymiseksi, yhtyvät vain viisi tai kuusi kertaa kesässä ja silloinkin vain viideksi tai kymmeneksi minuutiksi, auringon juuri koskettaessa taivaanrantaa.
32. En luule olevan useatakaan luonnon ystävää, joka ei pitäisi nuoruutensa tietämättömimpiä päiviä aikana, jolloin hän syvimmin, hartaimmin, herkimmin, aavistavimmin ja autuaallisimmin huomioi luonnon ihanuuksia. Jos me voisimme jälleen muistiimme johdattaa kaikki nämä selittämättömät vaistot kypsyneemmän harkinnan avulla vetääksemme niistä johtopäätöksiä, astuisimme me nopeampia ja parempia edistysaskeleita kuin mihin viisaustiede ja petolliset taidekeinot tähän asti ovat päässeet. Mutta nuo huomioinnit menevät meiltä hukkaan, meidän voimatta niitä tutkia ja tarkistaa. Muuan näistä lapsellisista vaistoista, jonka minun luullakseni harvat unohtavat, on se tunnelma, minkä synnyttävät taivaaseen kohouvat kukkulat, joiden takana saattaa aavistaa meren piilevän. Tunnelma on puhtaampi kuin se, minkä itsensä meren näkeminen herättää. Millaista ihanuutta vaikutelmat synnyttänevätkin etualalla — kaste ruohossa, vesiputouksen kimallus, koivunrungon paiste tai kirkas päivänvalo mustalla pohjalla — kaikki tämä on viehättävää; mutta kuitenkin on olemassa valo, jota silmä syvässä kauneudenjanossaan alituisesti etsii: laskevan tai nousevan auringon valo ja pilvenlonkareen loiste, joka punanhehkuvana liekehtii taivaanrannan äärimmäisellä viheriällä partaalla… Jätän lukijan ratkaistavaksi, eikö nautinto, jonka tyyni, kirkkaasti hohtava etäisyys hänelle valmisti, ole merkillisin, omituisin, mitä hän tuntee; eikö joku värihehku, joku muodon täydellisyys, joku ilonpaiste jätä katoavan heikkoa vaikutelmaa verrattuna hämyviivan hiljaiseen, heikkoon kuiskeeseen sinertävillä kukkuloilla tai vahvistuvan aamuruskon purppurakaareen synkän, liikkumattoman meren näkörajalla.
Kaikesta epä-elimellisestä, joka oman luontonsa mukaisesti toimii ilman apua ja yhdistymistä, on vesi ihmeellisin. Kuvitellessamme vettä kaikkien monimuotoisten, kauniiden pilvien synnyttäjäksi; voimaksi, joka on tasoittanut maan ja miellyttävästi vuoleskellut sen huiput; lumeksi, joka käsittämättömän kauniina, ylimaallisesti sädehtien, peittää vuoret; virtojen vaahdoksi; taivaankaareksi, joka vyöttää maan; aamusumuksi, joka kohoaa laaksoista; syvänheijastavaksi kristalliksi tyynen lähteen rannalla; leveäksi järveksi; hohtelevaksi joeksi; — jos me lopuksi kuvittelemme sitä kaikkien meidän mielestämme sattuvimmaksi vertauskuvaksi väsymättömästä, voittamattomasta voimasta, mereksi, suureksi, hurjaksi, monimuotoiseksi, kesyttämättömäksi mereksi, mitä vertaisimme kunnian ja kauneuden puolesta tähän mahtavimpaan yleisimpään alkuaineeseen? Tai miten voisimme käsittää sen sisäisintä olemusta sen ikuisesti vaihdellessa? Se olisi samaa kuin yrittää maalata sielua.
34. Suuri merenenkeli — sade; se enkeli, huomaa, joka tuo määrätyn sanoman määrättyyn paikkaan. Ei se liikkumaton sumu- ja usvataakka, joka leviää kaikille tahoille, vaan pilvi, joka tulee ja menee ja palaa. Kaikki riippuu tästä suunnitelmallisesta palaamisesta. Pehmeä sammal kiven ja kallion kupeella; vilvakka sananjalka tiheäkasvuisessa rotkossa; lähde tien vieressä — ehtymätön, hidas, äänetön, kirkas lähde, joka hiipii kätköstään karkeatekoiseen, nelikulmaiseen kivi-altaaseensa; aina yhtä syvänä, ei koskaan syvempänä; — jota eivät talven tuhot saa hävitetyksi, jota ei kuivata kesän jano, jota ei kukaan voi pilata eikä tyhjentää; — sen pinnalla soutavat pudonneet lehdet mätänemättä, ja hyönteiset liitelevät sen yli sitä saastuttamatta: nousuruohon täyttämä puro, ikuisesti lirisevä vuorivirta, joka tuskin kevättulvienkaan aikana kohoaa yli astuinkiviensä — joka koko ihanan kesän kaiuttelee solinasoittoaan, musta vesi sen harpun kielinä ja ukonkivet sen hopeasormina. Kaukana etelässä ovat väkevät jokijumalat jo aikoja sitten kiiruhtaneet mereen ja heittäytyneet sen helmaan. Autioina ja korventuneina kuin valkoisenhehkuvat hiekka-uunit haukottelevat niiden kaameat, paljaat uomat; mutta täällä ylhäällä sammalten maassa tippuu vielä kastetta merenenkelin pehmeistä siivistä, ja niiden sulkien varjo häilähtelee kukkuloilla; ihmeellisesti riemuitsevat ja kimaltelevat hopearihmat, jotka äkkiä syntyvät ja tihkuvissa ojanteissaan kiemurtelevat sammalpeitteisten ylänteiden ympäri, vasten merenenkelin siipien löyhyntää.
35. Mutta muitakin sanomia tuo meren enkeli — "voimansa sadevirrat", koetuskuurot, jotka kohisten lakaisevat sijoiltaan petollisesti lasketut perustukset. Silloin ei hänen pukunsa leviä hienona ja lempeänä huntuna yli koko taivaan, vaan putoaa raskaasti, vinosti, kauhistuttavasti hänen harteiltaan, jättäen hänen miekkaaheiluttavan käsivartensa vapaaksi.
Koettelevan pyörremyrskyn lähetessä leviävät pilvet, kuten lempeämmänkin sateen aikana, laajalti yli näköpiirin; mutta ei hitaasti eikä vaakasuoraan, vaan kiireisesti ja pystysuoraan; kiireisesti ahnaiden tuulten voimasta, pystysuoraan kuin mustat vuorenrotkot. Etumaiset pilvet ryntäävät esiin kurkoitetuin kauloin, toinen työntää toisen sivulle tai eteenpäin; ne ovat hurjia, mahtavia, uhkaavan riippuvia kuin jättiläisten kasaamat vuoret — Ossa Olympon harteilla — kaikki kiitäen eteenpäin yhdessä rykelmässä juoksevan laavan tavoin — pilvikidat auki kuin haudat. Niiden takana raivoaa synkkänä vinosti valuva sade, vaaleanharmaana kuin tukka, tiheänä kuin ryöppykuuro, jokainen vesisäije aavemaisen elävänä; saderaivottaret kirkuvat kimeästi paetessaan ja suomivat ilmaa kuin skorpiooniruoskin; maa vapisee ja järisee niiden alla, avaruus ulisee hurjana, puut taipuvat sokeasti peittääkseen kasvonsa, jokainen lehti värisee pelosta, ja katkenneet oksat tuoksahtelevat niiden ympärillä mustana sänkenä.
36. Jumala näyttää tahtovan sääntää ihmisten elämän erittäinkin kahden suuren ja väkevän tunteen kautta: rakkauden Jumalaan ja synnin ja sen seuralaisen — kuoleman, pelon kautta. Miten paljon on sellaista maailmassa, joka elähyttää rakkauttamme, joka herättää ihailuamme, joka velvoittaa meitä kiitollisuuteen, sitä tuntemaan ja opettamaan on onneksi meidän keskuudessamme runsaasti ihmisiä. Kuitenkaan ei ole, niin luulisin, vielä tarpeeksi painostettu sitä seikkaa, miten selvä on kautta koko luomakunnan Jumalan tarkoitus saattaa meidät usein pelon valtaan; ei tuollaisen äkillisen, itsekkään ja halveksittavan välittömän vaaran pelon, vaan pelon, jonka herättää mahtavain hävittäväin voimain näkeminen ja ennen muuta kuoleman alituisen läheisyyden havaitseminen, Mikään ei minusta näytä niin merkilliseltä, kuin se suurenmoisten näkyjen järjestely; joka tuhoisissa tapauksissa saa mielikuvituksen hurjan pelon valtaan, vaikka todellinen vaara olisikin verrattain vähäpätöinen… Katsellaanpas esim. hetkinen ukonilman siveellistä vaikutusta… Me näemme kaikki nuo viimeisen tuomion valmistelut; miten pilvet valtavina kasautuvat pilvien laelle, miten puiden lehdet kauhistuneen hiljaisina kuuntelevat miltä suunnalta tuuli alkaa puhaltaa; miten ne jo kaukaa kuiskivat toisilleen hävityksen enkeleistä, ennenkuin nämä vielä ovat edes ehtineet heilauttamaan tulimiekkojaan; miten mustat surukulkueet levittävät pimeyttä valoisalle keskipäivän taivaalle ja miten avaruuden kansi ryskyy kuoleman vaununpyörien alla, — kuinka moniin mieliin tekeekään tämä niin syvän vaikutuksen, kuin olisi nyt uhkaamassa täydellinen lopullinen tuomionhävitys, ja miten ihmeellisiä ovatkaan raivoavain alku-aineiden ihmissielun mukaan sovitetut purkaukset! Synkät värit, pitkällinen, säännötön, kouristava jyrinä, pilvien aavemaiset, liekehtivät ja paisuvat muodot — kaikki tämä on aivan erinomaisesti omiansa herättämään meidän vaaravaistoamme, samaten kuin ihmisäänen valitus ja voihkina herättää meidän sääliväisyysvaistomme.
37. Epäilen, onko koko epä-elimellisessä luonnossa mitään niin täydellisen kaunista kuin tuore, korkea, lämpimässä valossa nähty lumikinos. Sen aaltomaiset viivat ovat käsittämättömän ihania ja hohtavia; sen pinta ja läpinäkyvä ainejoukko ovat yhtä hurmaavia; sen valot ja varjot ovat tavattoman monivivahteisia ja jäljittelemättömän täydellisiä — varjot teräviä, kalpeita ja taivaallisen kauniita väriltään; niihin sattuvat valonsäteet vaikuttavat voimakkaasti, ja heijastavan valon viehättävä värileikki lisää siihen tuhansia uusia vivahduksia…
38. Mahtava, useampia päiviä kestävä myrsky nostattaa kiehuvasta vedestä vaahtoa, joka köyden tai kukkakiehkuran tavoin kiemurtelee aallolta aallolle ja joka suistuviin harjoihin muodostaa reunuksia — myrsky sieppaa ne mukaansa, mutta ei riko niitä, vaan heittää ne riippuviksi kasoiksi ylös ilmaan, niin että ne lentelevät ympäriinsä kuin lumihiutaleet, jotka ovat pitkiä ja paksuja kuin käsivarsi. Vyöryvät aallot purskuttavat valkoista vaahtoa syvimpiinkin laaksoihinsa kuin vesi putouksen kuoppiin, ja myrsky kiidättää sen tukahuttavien höyryjen tavoin pois niiden jälleen kohoutuessa. Meren ja ilman rajaviiva katoaa. Matalimmat sadepilvet repeytyvät ja paloittuvat ja lentävät hurjaa vauhtia yli aaltojen, jotka mahtavalla voimalla, salamannopeasti, raivoisasti paiskaavat huippunsa nurinniskoin syvyyteen.
39. Asetu puoleksi tunniksi Schaffhausenin putouksen pohjoiselle partaalle, siihen, missä kosket ovat pisimmät, ja katsele, miten vesikaaret heittäytyvät ensin putouksen partaalta rikkoumattomina, hohtavina, nopeuden silittäminä pyöristyneiden kalliokärkien yli, peittäen ne kaksikymmentä jalkaa paksulla kristallikupoolilla, niin nopeasti, ett'ei liikettä lainkaan eroita, paitsi milloin vaahtokupla ammahtaa ylhäältä niiden yli kuin tähdenlento; ja miten ylempänä seisovain puiden lehdet kirkastuvat alapuoleltaan samassa silmänräpäyksessä kun kristallikupooli hajoaa roiskuvaksi vaahdoksi; ja miten kaikki vaahdon kuplat palavat viheriänä tulena kuten sinne tänne siroitellut viheriäkivet; ja miten tuon tuostakin hypähtää putouksesta kuohuva vesisäije kuin sähikäinen, särkyy tuulessa, haihtuu usvana ja valaisee ilman; ja miten levottomana riehuvan syvyyden valkovaahtoisten pyörteiden läpi näkyy kuohun kalventama sininen vesi, puhtaampana kuin valkeiden sadepilvien välistä pilkistelevä taivas, sillä välin kun hiljainen sateenkaari heittää kaiken tämän yli väräjävän vyönsä, väliin loistaen, väliin kadoten ja peittyen vaahtoon ja reveltyyn auringonvaloon, kunnes se lopulta kätkeytyy paksujen, hurjan veden kanssa hyvässä toveruudessa liehuvain kultalehtien taa, väliin nostattaa putouksen väkevämpi työntö nuo vettä valuvat lehvät kuin teräisen laihon, mutta pian painuvat ne kosken jylinän vaimetessa sammaleisille kallioilleen taas, — kasteen tippuessa niiden paksuista oksista viheriäiselle, lakoilevalle nurmelle ja kimallellessa valkoisina rihmoina pitkin mustia rantakallioita, kostuttaen jäkäliä, jotka niiden kupeille kutovat kirjavia purppura- ja hopeamattojaan.
40. Kaikkiin muihin jokiin kuvittelemme me erikseen pinnalla kulkevan vesikerroksen ja syvemmällä kulkevan, ja jotakin epämääräisesti vastenmielistä pohjalle. Mutta Rhône vyöryy tietänsä yhtenä värivivahteisena jalokivenä; sen pintaa ei ole missään, sen kirkas itse on kaikkialla, sen taivaankaaren väreissä loisteleva kiitävä vuo ja sen läpikuultava vesipaljous ovat sinisiä aina rantaan ja säteileviä aina syvyyksiin saakka. Viisitoista jalkaa paksu kerros lentävää, ei juoksevaa vettä — ei vettä: sulaneeksi jäätiköksi sitä mieluummin sanoisi; siinä on jään jykevyyttä, pilven kihertymystä, taivaan riemua ja ajan ikuisuutta.
Ihanaa on kylläkin katsella kirkkaan meren aaltoja; mutta ne tulevat ja menevät herkeämättä, eikä mikään muoto pysähdy sellaisekseen edes silmänräpäyksen ajaksi. Mutta täällä näet mahtavan aallon, joka oli aina samanlainen ja jonka jokainen kare pysyy sellaisenaan kuin simpukan kierrekotelo. Ei vaahtoa, joka irtautuisi ja häviäisi olemattomiin; ei levähdyshetkeä voimien kokoamiseksi; ei avutonta nousuveden peräytymistä, vaan kaikki pysyy semmoisenaan selkeällä päivällä tai vienosti suhisevana yönä; keskeymätöntä vierimistä eteenpäin ja keskeymätöntä loistoa ja keskeymätöntä kuisketta ja auringon paistaessa ehtymätöntä, ylimaallisen kaunista merenvihreän, ultramarinin, orvokinsinisen, katkeronsinisen, riikinkukonsinisen, paratiisinjoensinisen värileikkiä, värikimaltelua sellaista, jota aurinko houkuttelee maalattuihin ruutuihin; säikeitä, joita Alppien velhotar kehrää ja iki-ajoiksi heittää alas lumituntureiltaan.
Entä sitten virran viaton tapa seisahtua katsomaan ympärilleen pienimmässäkin polvekkeessa! Suuret vuorivirrat näyttävät aina olevan vihapäissään, ja suuret joet ovat useimmiten luihuja; mutta Rhône ei tunne vihaa enempää kuin salakaunaakaan. Vuorivirta näyttää riemuitsevan siitä, että se oli jättänyt järven rauhaisan unen taakseen ja että se oli löytänyt jälleen oman itsensä, ja se raivosi siksi, että se rakasti hurjaa vauhtia, ja kuitenkin olisi se seisahtanut mielellään ja palannut entisille jäljilleen. Siinä näit pikku-aaltoja, jotka tanssivat päivät pääksytysten, aivan kuin olisi Perdita oppiakseen katselemassa niiden karkeloa; siinä oli pikkuvirtoja, jotka hyppivät kuin karitsat tai vuorivuohet; ja pyöriviä vesijoukkoja, jotka ravisteleivat auringonpaisteessa, niin että ne vääntyivät ylhäältä kierteille kuten kristallihiekka niiden alla; siinä oli virtapaikkoja, jotka kutoivat valosta kultapunoksia ja sovittelivat niihin säikeitä, jotka olivat kuin silattuja turkoseja; siinä oli ojanteita, jotka aivan varmasti järven toisella puolen olivat myllynuomia ja jotka nyt toimekkaina vilkuivat ympärilleen, etsien uusia pyöriä liikuttaakseen; siinä oli vesiputouksia, jotka kerran hypähtivät mahtavasti ilmaan yhä suorittaen saman tempun uudestaan ja nauraen sitä, että ne putosivatkin vain pari jalkaa korkealta; ja kaiken tämän kirjavan aaltojen vilinän keskeltä hohtaa keskimäinen, syvä valtaväylä hitaasti vyöryen, niin voimakkaana, mutta kuitenkin niin peloittavuudesta vapaana ja suuttumattomana pääskysineen, jotka myrskylintujen asemesta liihoittelevat sen yllä; ja se rakas vanha kaupunki kyhjöttää tämän kimaltelevan vesivyön ympäröimänä kuin olisi se puetettu sinikivikoristeeseen.
Sanoja, jotka luomiskirjan ensi luvussa ilmoittavat meille pilvien tarkoituksen, seuraa välittömästi tämä huomattava lause: — "Ja Jumala sanoi: kokoontukoon vesi taivaan alla erinäiseen paikkaan, niin että kuiva näkyy." Me emme ehkä useinkaan kylliksi käsitä tämän ajatuksen syvää merkitystä. Me olemme liian taipuvaisia pitämään sitä kuvauksena tapauksesta, joka oli mahtavampi vain laajuudeltaan, eikä luonnoltaan kuin Punaiselle merelle annettu käsky väistyä, jotta Israelin lapset voisivat käydä sen lävitse. Me kuvittelemme jumalaisen voiman samalla tavalla vyöryttävän avaramman valtameren aaltoja kasaan ja asettavan niille patoja ja sulkuja ijankaikkisiksi ajoiksi. Mutta niissä on paljoa syvempi ajatus näissä luomiskirjan juhlallisissa sanoissa ja eräässä niitä vastaavassa psalmien säkeessä: "Hänen kätensä valmistivat kuivan maan." Tähän silmänräpäykseen asti oli maa olluttyhjä, sillä siltä oli puuttunutmuotoa. Käsky, että veden piti kokoontua, merkitsi samalla käskyä, että maan pitimuodostuman. Merta ei ajettu asemilleen äkkiä kukistetun kapinan jälkeen, vaan se karkoitettiin entisiltä sijoiltaan täydellisen, kärsivällisen tottelemisen tietä. Kuiva maa ei astunut näkyviin autioina, hyöky-aaltojen hylkääminä hiekkarantoina, joita laineet saattoivat vaatia alueikseen jälleen, vaan kerros kerrokselta kohoavina kukkuloina ja raudanlujina kallioina, jotka ijankaikkisesti saattoivat kerskua sukulaisuudestaan taivaan vahvuuden kanssa ja pitää seuraa pilville.
Tässä kohdassa ei ole lainkaan tarpeellista ryhtyä tarkastelemaan, kuinka pitkän ajan luomiskirjan mainitsema "päivä" todellisuudessa käsitti. Joskus myöhemmin yritämme me ehkä kuvailla, millaiset tuliuunit sulattivat timantin, millaisten maanjäristyspyörien välissä maa ruhjoontui, millaiset jäätikköhampaat ja raskaat merenaallot sitä jyrsivät ja kaivoivat ja muovailivat, niin että se lopulta sai nykyisen muotonsa; mutta kuten luomistyön historian kirjoittaja sulkee tapahtuman muutamiin harvoihin sanoihin, niin koetamme me tässä muutamin yleisin käsittein päästä siitä selville; ja lukiessamme tuon mahtavan lauseen: "Kuiva näkyköön", pyrimme me seuraamaan Jumalan sormea, kun se maan kivitauluihin piirsi sen ikuisen muodon kirjaimet ja lain, sitä mukaa kuin lahti lahdelta syvyyden haudat kynnettiin ja kärki kärjeltä viivat vedettiin ja siten jumalaisen viisaasti suunniteltiin rannat, joiden tuli olla kansojen rajoina; ja jono jonolta vuoret pitennettiin ja niiden perustukset ijäksi vahvistettiin; ja ilmansuunnat painettiin syvyyden kasvoihin, ja kedot ja maan tomun korkein ilmenemismuoto luotiin; ja Kristuksen oikea käsi kylvi lunta Libanonille ja tasoitti Golgathan rinteet.
Ei ole tarpeellista, toistan sen vieläkin, eikä monessa suhteessa mahdollistakaan yrittää määrätä, miten ja milloin tämä työ toimitettiin; mutta erinomaisen tarpeellista on, että jokainen ihminen selvittää itselleen sen valtavan tarkoituksenmukaisuuden ja sen syvän viisauden ja rakkauden, jotka puhuvat vuorten järjestelystä. Sillä huomaa hyvin: jotta maa olisi saanut nykyisen näkönsä, siihen ei tarvittu ainoastaan ja pelkästäänmuovailevanvoimaa; vuoret eivät olisi voineet pysyä pystyssä päivääkään, ell'ei niitä olisi tehty aineista, jotka täydellisesti erosivat niistä aineista, mistä matalammat kummut ja laaksojen pinnat syntyivät. Kovempaa ainesta täytyi hankkia vuorijonoille, mutta ei kuitenkaan niin kovaa, ett'ei se murenisi mullaksi, elättämään Alppien metsiä ja Alppien kukkia; ei niin kovaa, ett'ei se keskellä ylvään mahtavuutensa voimaakin näyttäisi kuoleman leimaa otsallaan ja samaa tuomiokirjoitusta, joka on painettu ihmisen kasvoihin: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Ja tästä katoavasta aineesta rakennettiin ylevimmät muodot, mitkä sopeutuvat ihmisen turvallisuuteen; ja huiput korotettiin niin korkealle ja rotkot painettiin niin syvälle kuin mahdollista, jotta kaikesta huolimatta paimen saattaisi käyttää karjaansa vuorten rinteillä ja rakentaa majansa niiden varjoon. Ja huomaa, että tämä tapahtui kahdessa tarkoituksessa. Oli itse asiassa aivan välttämätöntä luoda moisia korkeuksia, jotta maa tulisi soveliaaksi ihmisten asua; sillä ilman vuoria ei olisi voitu puhdistaa ilmaa eikä elättää jokia, ja maa olisi suurimmalta osaltaan muodostunut aroksi tai seisovaksi rämeeksi. Mutta jokien elättäminen ja tuulien puhdistaminen ovat pienimpiä vuorien toimittamista palveluksista. Niiden korkeampana tehtävänä on sammuttaa ihmissydämen kauneudenjanoa, joka löytää tyydytyksensä Jumalan käsialoista — pudistaa se hereille horrostilastaan syvän ja puhtaan hämmästyksen avulla. Vuoret ovat kuin suuri, jalo rakennus, joka ensi sijassa antaa suojaa, mukavuutta ja lepoa ja joka sen lisäksi on koristettu mahtavin veistoksin ja satumaisin maalauksin. On mahdotonta tarkastella tavallisimpienkin vuoriseutujen peruspiirteitä havaitsematta, että ne ovat luodut pienimmällä alalla yhdistämään, mikäli mahdollista, kaikki, mikä hurmaa ja kohottaa ihmissydäntä: "mikälimahdollista" — se on: mikäli se soveltuu koko maata kohdanneen hylkäystuomion täyttymiseen. Kuoleman on istuminen vuorilla; ja julman myrskyn on niitä raateleminen ja orjantappurain ja ohdakkeiden on kasvaminen niiden kupeilla; mutta myrsky vasaroi niiden kallioita mitä ihanimpiin muotoihin ja orjantappurat menestyvät niiden kupeilla, jotta itse erämaakin kukoistaisi kuin ruusutarha. On omituista, että meidän omilla vuorillammekin, Skotlannin ja Cumberlannin kallioilla, vaikka ne usein ovatkin liian kaljuja ollakseen täysin kauniita ja aina liian matalia ollakseen täysin yleviä, niin moni syvä ihastuksen ja ilon lähde avautuu niiden solissa ja laaksoissa; ja sielläkin, missä niiden kätketyimmät kukat ahtautuvat tietymättömimmille paikoille ja missä niiden pienet ojanteet hitaasti kiemurtelevat, näyttää luonnon koko sydän halajavan antaa ja yhä antaa ja siroitella ehtymättömiä aarteitaan niin kärsivällisen, niin rakastavan anteliaasti, että meidän huomaavinkin kiitollisuutemme on lopultakin vain välinpitämättömyyttä sen jaloutta kohtaan ja huolimattomuutta sen rakkauteen verrattuna. Mutta todellisilla, korkeammanlaatuisilla vuorilla tuntuu jumalallinen tarkoitus heti vedota ihmishengen kaikkiin kykyihin vielä selvemmin ilmaantuvan. Matalat vuoret katkaisevat tavallisesti johonkin määrin niiden juurella avautuvien laaksojen rehevyyden; Etelä-Englannin harmailta hiekkasärkiltä ja Keski-Ranskan puuttomilta rinteiltä kuten Skotlannin harmailta, aaltomaisiltakin nummilta puuttuu — mitä erikoista viehätystä ne muuten tarjonnevatkaan — se kauneus, joka on ominaista alankomaiden metsille ja kedoille. Mutta suuret vuoriseudutnostavatalankomaatrinnalleen. Kuvitelkoon lukija ensin mielessään jonkun alituisesti vaihtelevan, hedelmällisellä, oivallisesti viljellyllä tienoolla avautuvan tasangon näkyä; hän ajatelkoon sen kauniiden metsäin varjostamaksi ja ihanain niittyjen väriloiston koristamaksi; täyttäköön hän tämän maiseman etäisimmälle taivaanrannalle asti lukemattomilla yhä vaihtelevilla maalaiselämän kuvilla; johtakoon iloisia puroja nurmikenttäin halki, siroitelkoon taloryhmiä sinne ja tänne niiden rannoille, piirtäköön tasaisia polkuja sen puurivien välille ja vilkastuttakoon sen ketoja onnellisin laumoin ja hitaasti vaeltavin karjatäplin; ja kun hän siten on väsynyt lukemattomiin tämäntapaisiin kuvitteluihin eikä ole jättänyt pienintäkään kaistaletta vaille omaa viehätystänsä, ajatelkoon hän koko tämän suuren tasangon loppumattomme luonnollisen kauneuden aarteineen ja inhimillisen onnen ilmauksineen näköpiirin rannasta toiseen kudotuksi vaatteeksi, jonka Jumalan käsi vetäisee koholle ja joka luo valtavia poimuja kuten kuninkaan hartioilta aaltoileva viitta; kuvitelkoon hän kaikki nämä kirkkaat purot vaahtoavina hyökyviksi jyrkänteeltä toiselle, ja kaikki nämä metsät taipuviksi taaksepäin rinteitä vasten kuten ratsastaja, jonka hevonen äkisti vajoaa, ja kaikki nämä kylät pesiytyneiksi kiemurteleviin laaksoihin, ja kaikki nämä laitumet leviäviksi vihreinä, syvinä, liepeiltään kasteen liottamina nurmikko-aaltoina, jatkuviksi alaspäin loppumattomina rinteinä, siellä ja täällä varjostamina liikkumattoman pilven, joka puoliksi nojaa maahan, puoliksi leijailee ilmassa — ja hän on koko tässä korkeassa maailmassa näkevä vasta jonkun suuremman Alppimaiseman peruspiirteet. Ja kaikki, mikä on viehättävää alankomaan tasangolla, tulee vielä viehättävämmäksi tämän muutoksen kautta; puut, jotka ylenivät jäykkinä ja kömpelöinä tasangon yksitoikkoisesta pinnasta, saavat täällä omituisen koukeroisia, voimakkaan kauneita muotoja, nojautuessaan vuorten kylkiin; ne hengittävät vapaammin ja levittelevät oksiansa huolettomammin sitä mukaa kuin ne vääntäytyvät ylemmäksi ja tuijottavat kirkkaaseen valoon veljiensä korkeimpien huippujen yli; kukat, joita pellolla aura kumoilee, kasvavat nyt pääsemättömillä paikoilla, minne ne joka vuosi keräävät yhä iloisemman seuran ja missä ne eivät pelkää mitään pahaa; ja joet, jotka tasangolla ryömivät tietänsä mustin pyörtein saastaisten rantojensa välissä, kiitävät nyt hopeakoskin ja pukeutuvat sateenkaaren väreihin ja tuovat terveyttä ja elämää kaikkialle, minne vain niiden aaltojen kimallus ulottuu…
Ei liene sentähden aivan hyödytöntä eikä ehkä tarpeetontakaan lyhyesti tarkastella niitä kolmea suurta palvelusta, jotka vuorijonojen on määrä suorittaa ihmisten terveyden säilyttämiseksi ja heidän onnensa lisäämiseksi. Ensimäinen tehtävä on yksinkertaisesti vesien saattaminen liikkeeseen. Jokaisen lähteen ja jokaisen virran, kirkkaana solisevasta, tuumansyvyisestä pikkupurosta, joka katkaisee kyläkujan, Amatsonin tai Gangeen ehtymättömiin, äänettä ikuisesti vieriviin vesijoukkoihin asti, kaikkien on niiden kiittäminen maan ylänkömuodostumia kirkkaudestaan ja voimastaan. Täytyy olla jonkunlainen loiva tai jyrkkä, pitkä tai pudottava vieru, jotta aallot matkallaan pääsisivät kaisla- ja ruokoviidakkojen läpi; mutta kuinka harvoin ajattelemmekaan, kuljeskellessamme viehättäväin purojemme rantoja, kuinka ihana ja ihmeellinen on tämä järjestelmä, josta jokainen kirkkaassa vedessä huojuva korsi meitä muistuttaa — sekä ett'ei sateella eikä kasteella ole maan pinnalla levähdyspaikkaa, vaan tapaavat ne päin vastoin, lähtien tunturien sisimmistä rotkoista, niitä varten uurrettuja uomia, joissa ne virtana kuohahdellen syöksyvät alas alankomaan laidunten varjoisain rantojen väliin, kierrellen vanojen ja liljan lehtien lomitse; ja niiden täytyy yhä laskeutua niille määrättyä ojannetta pitkin ja määrätyin päivämatkoin, väliin tyynesti ja hiljaa, väliin kiitäen ja kuohuen, mutta ei koskaan leväten; niiden on kuljettava säädetty palanen maata päivässä, ennen seuraavaa auringonnousua, eikä paikka, joka ne näki, tunne niitä enää, ja suojelevat vuoret avaavat niille kuiluissaan ja halkeamissaan niiden kulkua estävät veräjänsä; ja kaukaa houkuttelee meren mahtava syli niitä luokseen! "Syvyys huutaa syvyydelle!"
Koska vuoret toiselta puoleltaan paistuvat täydessä auringonvalossa ja toiselle puolelleen taas heittävät peninkulmaisia varjoja, jakavat ne maan ei ainoastaan eri alueisiin, vaan kokonaisiin ilmastovyöhykkeisiin ja puhaltavat herkeämättä tuhansittain erilaisia ilmavirtoja solistaan; kostuttaen niitä vesiputoustensa ryöpyllä, painaen ne alas ja lennätellen jokiensa pyörteissä sinne ja tänne, pysähyttäen ne kuiluihinsa ja rotkoihinsa, minne ei aurinko koskaan tunkeudu, kunnes ne ovat kylmiä kuin marraskuun usva; sitten pääsevät ne jälleen vapaiksi, puhaltamaan yli sametinpehmoisten nurmirinteiden ja kuivumaan auringon paahtamain kallioiden ruohottomain huippujen keskellä; jäätikkökuilut nielevät ne puuskuvin vihurituoksahduksin, ja ne tanssivat kevyinä pilvenpalteina lumikenttien yllä; niitä puhkovat sähköpurkausten vasamat ja ihmeellisesti leiskuvat vuoristotulet, ja ne ponnahtavat yläilmoihin haaveenomaisten myrskypilvien tavoin, aivan niinkuin heinämies pelmuuttelee kuivia rukojaan, lopulta saadakseen puhtaina ja viattomina kulkea teitään, vilvastuttamaan kaukaisten alamaiden turmiollisia usvahuuruja.
Vuoret pitävät kolmanneksi huolta siitä, että maanydinalati uudistuu. Korkeat huiput hajoavat kappaleiksi, jotka syöksyvät alas valtavina kallioina ja jotka sisältävät kaikkia kasveille tarpeellisia ravintoaineita; pakkanen pienentelee vielä näitä pudonneita lohkareita, vesi murentaa ne erilaisiksi hiekka- ja savilajeiksi, joita sitten väkevät virrat huuhtovat mukaansa ja kuljettavat yhä kauvemmas ja kauvemmas vuoristosta. Jokainen puroa paisuttava sadekuuro lisää veden voimaa asetella maajoukkojaan uusiin kerrostumiin ja vähitellen kaivaa uusia ranta-alueita. Hurjistuneiden vesien kuohunta, — raivo, jolla ne raastavat mukaansa sulut ja kalliot, — eivät suinkaan merkitse häiriötä luonnon lempeässä järjestyksessä, vaan ovat ne, ihmisen onneksi ja maan kauneudeksi, ankarain lakien sitomia ilmiöitä, jotka tapahtuvat kyllä pienemmässä mitassa, mutta eivät silti ole vailla vaikutustaan matalimmillakaan ylängöillä; ja jokainen kesäsade, joka tihkuu yläväin niittymaiden läpi, ottaa mukaansa määrätyn taakkansa multaa ja pudottaa sen alempaan laaksoon, jonkun luonnollisen puutarhan tarpeiksi.
Siten nämä synkät ja autiot ja peloittavat vuorijonot, joita melkein kaikkina aikoina on katseltu inhoten ja kauhistuen ja joita on väistelty, aivan kuin majailisi niillä vain herkeämättä toimivia kuolemanhaamuja, ovat siis itse asiassa elämän ja onnen lähteitä ja levittävät suurempaa siunausta kuin alamaan uhkuva hedelmällisyys. Laaksot vain ruokkivat meitä, vuoret ruokkivat, suojelevat ja vahvistavat meitä. Me lainaamme käsitteemme rohkeudesta ja ylevyydestä milloin vuorilta, milloin mereltä; mutta me erehdymme näiden käsitteiden sovelluttamisessa, Meren aalto pysyy, huolimatta kaikesta sen alttiudesta palvella meitä, ahnaana ja kauhistavana; sinivuorien äänetön aalto kohoaa sitä vastoin, herkeämättä lahjojaan jaellen, taivasta kohti, tyynenä kuin ijankaikkinen sääli; toisen aalto-alueen pimeys on tutkimaton, toisen uskollisuus horjumaton, mutta molemmat kantavat ne ainian sen mahtavan vertauskuvan leimaa, joka on niihin sovitettu: Sinunoikeutesion kuin valtavat vuoret; sinuntuomiosiovat kuin suuri syvyys!
43. Paras kuva, jonka koko maailma voi antaa paratiisista, on korkealle työntyvä Alppi vierettävine nurmimattoineen, hedelmätarhoineen ja viljapeltoineen, jota kaikkea seppelöivät punertavat kalliot ja ikuiset lumikentät; koko tämä ihanuus ei ole suinkaan vain tunteen tai henkilökohtaisen maun tuotetta, vaan voi sen tyynesti todistaa, viittaamalla runsaampiin, viehättävämpiin väreihin kukkuloilla ja kukkulain ympärillä, puiden monimuotoisempiin ryhmityksiin tai niihin lukemattomiin, loistaviin näkyihin, joita virrat, kalliot ja pilvet tarjoavat silmälle hetkestä toiseen… Vuoriston kimalteleva etäisyys näyttää niin laajoja puhtaan orvokin ja purppuran hehkuttamia alueita, että sellaisia tasangoilta kokonaan puuttuu, mutta myöskin läheltä katsoen synnyttää tummien rotkojen ja metsien laella liehuva pilvihuntu kaikenlaisia, mitä hienoimpia sinisiä värisävyjä; sininen ja purppura muuttuvat korkeammilla huipuilla niin hienoksi ruusunpunaksi, ett'ei sellaista näe muualla, ja lisäksi on taivaan sini täällä syvempää ja puhtaampaa kuin alamailla.
Paitsi tätä värien moninaisempaa täyteläisyyttä ja rikkautta ilmavilla ylängöillä, tulee ottaa myös huomioon se väriloisto ja värihehku, joka koristaa jokaista kiveä, kasvilajien alituinen vaihtuminen, minkä ohella useimmat alppikukat jo itsessään ovat viehättävämpiä kuin tasankojen kukat… Tämä sammalten ja kukkien vuoristolle hankkima etevämmyys saa lisäksi erinomaisen avustajan vedestä, joka kaikkialla osoittaa suurta voimaansa. Ei ainoastaan sen kirkkaus, väri, vaihtelevat virtaukset, sen tyyni, tutkimaton syvyys, sen taivaanpuhdas kuvastin, vaan myöskin sen viha ja raivo — kaikki nämä ovat seikkoja, joista merestä ulohtaalla asuva tasankolainen ei voi muodostaa itselleen minkäänlaista käsitystä. Tosin on meren aalto paljoa mahtavampi kuin vuori virran voimakkainkaan ryöpsähdys, mutta meri, vaikka sevoikinolla kirkas, ei ole meidän rannoillamme koskaan tyyni tunturijärven lailla. Meri näyttää vain olevan alallaan, mutta vuoristojärvi nukkuvan ja uneksivan. Vuoristovesien kiemuroiminen ja karehtiminen kalliorotkojen varjossa, kultaiset valonkipinät, jotka tuon tuostakin laskeutuvat niiden pinnalle putoavain lehtien tavoin, vuoripurojen solina matalassa uomassaan, kosken värileikki ja utuharso, putouksen vyöryntä ja järinä, kumina ja kuohu, pitkät, puolittain veteen, puolittain utuun heijastuvat viivat, jotka näyttävät vuorten nurinpäin käännetyn kuvan ja sinisen aamutaivaan — kaikki tämä jää vuoriston eittämättömäksi perintö-osaksi.
Muuan etu liittyy vielä edellisiin — puiden mahtavampi luonne. Vasta silloin kun niiden on voitettava vaikeuksia, kehittyy niiden sisäinen jäntevyys, joka opettaa niitä työntämään juurensa karuun kallioon, kallistumaan yli kuilujen, piiloittautumaan jäätikkötuulten kylmiltä henkäyksiltä, ojentumaan kohti harvinaisia auringonsäteitä, yhtymään ryhmänä juomaan iloisesta purosta, käsi kädessä kiipeämään jyrkimpiäkin rinteitä, järjestymään sammalpeitteisten kumpujen ympärille ikäänkuin tanssiriveihin, toverillisesti levähtämään tuoksuvilla nurmipatjoilla, asettumaan ikäänkuin juhlakulkueeksi taivaita tavoitteleville harjanteille — moista ei näe alankomaan metsissä, joiden rauhaisaa kauneutta ei mikään häiritse. Samaten esiintyy metsien lehvärunsaus Alpeilla enemmän edukseen, sillä kohoavilla rinteillä kasvaa puu puuta ylempänä, kuvastuen selväpiirteisinä taivasta vasten, kun taas alamailla näemme puuryhmistä vain latvat ja sivut.
Tähän puiden etevämmyyteen liittyy lopuksi vuorien suurempi pilvikomeus. Alankomaan yllä kaartuva taivas ei tarjoa mitään vaihtelevaa näkyä, josta ei myös saisi nauttia vuoristossa, kun taas edellisessä seudussa puuttuu tuhansia vaikutelmia, jotka jälkimäisessä esiintyvät yhden ainoan päivän kuluessa. Jo pelkkä oleskelu pilvien parissa, kuljeskelu niiden peitossa tai niiden yläpuolella oikaisee ja selvittää meidän koko käsitystämme taivaan perustuksettomasta rakenteesta; ja hienon koukeropiirteinen pieni aamupilvi, joka kiitää yli mäntyryhmän tai lepää sen latvoilla, on kauniimpi kuin kaikki ne valkoiset pilvikasat, jotka peittävät alankomaan taivaankannen idästä länteen. Ja entä sitten nuo suurenmoiset pilvimuodostukset: niiden mahtavat hyökyaallot, jotka murtuvat kukkuloita vasten, mustat hirviöt, jotka linkoavat ukonvasamia; tai liikkuva marmorilattia, joka ulottuu lumikentältä toiselle, aamuruskon siltana — kaikki tämä on alankomaan asukkaan mielikuvitukselle yhtä outoa kuin jonkun vieraan kiertotähden näyt. Mutta vuoriston väriloisto, muodon täydellisyys, vaihtelevaisuus, ihmeellinen rakenne, hurmaavat jokaisen terveen ihmismielen; ja yhtä hyvin voidaan todistaa vuoriseudun etevämmyys kaikissa näissä suhteissa alankomaahan verrattuna kuin runsaasti maalatun akkunan suurempi komeus pelkän valkoisen ruudun rinnalla.
Mitä kauvemmin viivyin Alpeilla ja mitä lähemmin niitä tutkin, sitä paremmin selvisi minulle se suuri yleissuhde, että ne aina muodostavat laajan ylätasangon tai mahtavan ylämaan, jolta melkein kaikki korkeimmat kukkulat kohoavat kuten pöydälle nostetut lapset, useimmissa tapauksissa verrattain etäällä ylätasangon laidoilta — aivan kuin putoamistaan peljäten; toiselta puolen syntyvät Alppien komeimmat näyt ei niin paljon tämän lain poikkeuksena, kuin siitä, että joku noista korkeista kukkuloista on ilmeisesti lähennyt pöydän reunaa, katsahtaakseen sen yli, näyttäytyen siten äkkiä laaksolle koko mahtavuudessaan. Näin on laita Wetterhornin ja Eigerin Grindelwaldissa, kuten Grande Jorassen Col de Ferretin yläpuolella. Mutta tuo ylävä tasanne tai pöytä esiintyy selvästi näissä näennäisissä poikkeustapauksissakin; useimmiten ei ole kuitenkaan korkeiden huippujen sallittu tulla aivan pöydän reunalle, vaan ovat ne linnoituksen tornien tavoin pysähtyneet loitolle siitä, penikulmamäärin verrattain tasaisten kalliopaasien ympäröiminä, joiden yli valtavat jäätiköt polveilevat ja levenevät, vaahdoten synkkien keskeisharjujen juurella kuin suunnattoman hyöky-aallon roiskeet, aallon, joka syöksyy yli pyöristyneen kallion, keskeensä saaren tavoin sulkien osan siitä. Tuloksena tästä järjestelystä on, että koko Sveitsi on tavallaan jakautunut ylempään ja alempaan vuoristoon — alemman muodostavat hedelmälliset laaksot, joita rajoittavat jyrkät, mutta helppopääsyiset metsää kasvavat, enemmän tai vähemmän rotkojen halkomat rinteet ja joiden takaa korkeat Alpit häämöittävät; ylemmän, jonne pääsee vasta ensimäiset 3000-4000 jalkaa korkeat kukkulat kiivettyään, muodostavat verrattain tasaiset, mutta erinomaisen autiot sammaleiset paasi-alueet, joita jäätiköt puoliksi peittävät ja jotka ulottuvat aina jonon päähuippujen juurille asti. On tuskin tarpeellista huomauttaa tämän järjestelyn erinomaista viisautta ja hyvyyttä korkeiden tunturiseutujen asukkaiden turvallisuudeksi. Jos nuo korkeat kukkulat kohoisivat suoraan syvimmistä laaksoista, syöksyisi jokainen niiden huipuilta irtautuva kivi ja jokainen niiden kupeilta lähtevä lumimöhkäle suoraan asutuille seuduille, joissa ei kuluisi yhtään ainoata vuotta ilman maanvieremää tai lumivyöryä; lisäksi hävittäisivät kivet ja lumi pudotessaan metsät kukkulain rinteiltä ja jättäisivät vain alastomia uomia osoittamaan hävityksen tietä siinä, missä nyt upeilee vierettäviä niittyjä ja kastanjalehtoja. Sitä paitsi sulaisivat ne lumijoukot, jotka äkkiä joutuisivat lämpimämpään ilmaan, sangen nopeasti keväällä ja aiheuttaisivat tuhoisia tulvia jokaisessa suuremmassa joessa kuukauden tai kuuden viikon n ajaksi. Kun siten kaikki lumi, paitsi korkeimmilla kukkuloilla, melkein ikuisen pakkasen mailla säilyvä, olisi sulanut, ruokkisivat jokia kesällä vain lähteet ja se merkityksetön vesimäärä, joka aurinkoisempina päivinä tihkuisi korkeammilta lumikentiltä. Moisten olosuhteiden vallitessa olisi Rhône kesäiseen aikaan tuskin Severniä leveämpi, ja monet Sveitsin laaksot olisivat melkein kokonaan vailla kosteutta. Kaikki tämänlaiset onnettomuudet ehkäisee kuitenkin ylempänä kuvailemani Alppien omituinen rakenne. Irtautuvat kalliot ja korkeilta kukkuloilta liukuva lumi pysähtyvät, syöksymättä suoraan laaksoihin, niihin autioihin koloihin ja alanteihin, jotka kaikkialla ympäröivät keskeisharjuja. Ne pehmeät töyräät, jotka seuraavat näitä pengermiä, mutta joihin eivät putoavain järkäleiden hävitykset enää ulotu, pukeutuvat mitä uhkeimpaan metsäpeitteeseen, lumijoukkojen keräytyessä niiden ylisille reunoille ilmanalaan, joka ei ole niin lämmintä, että ne sulaisivat nopeasti keväällä, eikä niin kylmää, että se suojelisi niitä kokonaan kesäisen auringon paahteelta, vaan muuttuvat ne joko jäätiköiksi tai jäävät laajoina alueina hitaasti sulamaan vuoden loppuun asti; — molemmissa tapauksissa synnyttävät ne tasaisia, runsasvetisiä ja säännöllisiä virtoja alemman vuoriston kylille ja laitumille, ja muulle Europalle jaloja, purjehdittavia jokia.
Koska moinen rakenne on mahdollisimman paras ja viisas, on se myös riittävä syy sen olemiseen, ja monesta tuntuisi ehkä tarpeettomalta lähteä enempää tutkimaan sen syntyä. Mutta minusta on vaikeata käsittää, miten joku saattaisi seisoa näitä kalliotorneja ihailemassa vuoriston sydämessä, eikä kysyisi itseltään, oikeinko tosiaan hän nyt tarkastelee jumalaisen rakennusmestarin ensimäistä teosta? Loiko hänen sormensa pohjattoman syvyyden silloin kuin Aatami luotiin tomusta? Leikkasiko sen luoja nämä rotkot ja portaat ja reunat kuten kirjaimet uurrettiin lain tauluihin, ja jätettiinkö teos silleen, kantamaan ikuista todistusta hänen ihanuudestaan taivaan pilvissä? Tai onko se jätteitä pitkästä sarjasta vuoria, jotka ovat olleet olemassa syntymisen, kasvamisen, kuoleman ja hävityksen taipumattomien lakien mukaisesti? Vastaus tähän kysymykseen ei voi jäädä epäiltäväksi. Itse kallio vastaa kuuluvasti putoavan kiven tai halkeavain huippujen ryskinällä. Teoseiole enää se, mikä se on kerran ollut. Vuorten juurella avautuvat laajat tasangot kantavat runsain määrin sen muinaisuuden sirpaleita. Kaikista vuorista on ehkä Alppien otsaan selvimmin kirjoitettu hävityksen jäljet; niiden ympärille ovat niiden ylpeyden muistot ja niiden nöyryytyksen merkit kaikkein kaameimmalla tavalla siroitellut.
Mitä olivat ne sitten kerran? Ainoa vastaus on jälleen: — "Katsele pilveä!"
44. Alppien matalampien selänteiden, kuten Col de Ferret'in, Col d'Anternen ja Buet'in ja niihin yhtyvien harjujen helmassa on useita paikkoja, jotka, vaikka ne tarjoavatkin suuren, jalon kauniita näkyjä, itsessään ovat melkein esikuvallisia kaikelle, mikä eniten ahdistaa ja tuskastuttaa ihmissielua. Avaroita vuoristo-erämaita, siellä ja täällä tupsunen rumaa harmaata ruohoa tai sammalta, erämaita, jotka alituisesti murtuvat mustiksi ahtautuneesta, murskatusta liuskakivestä muodostuneiksi harjanteiksi; niiden rinteillä kimaltelee hitaasti tihkuvia, tyrehtyneitä, voimattomia virtoja, ja niiden läpi tunkeutuu lumivesi kylmän hien tavoin, levitäkseen sitten ryömivissä ojanteissaan niiden sirpaleiden keskeen; väliin näyttävät ne ikäänkuin joutuvan vavistuksen valtaan, ja tuolla ja täällä pudota romahtaa silloin yksikin kourantäyteinen niiden ainesosia tai liuskeita, katselijan saattamatta havaita ilmiön syytä, sitten joutuen perinpohjaisemman raukenemisen uhriksi ja jättäen tilalleen muutamia kuluneita piikkejä, jotka ovat kuin etikan syövyttämiä puukonteriä ja jotka ulkonevat varsinaisesta kalliosta puoliksi irtautuneen kivikasauman läpi, mutta jotka ovat kyllin teräviä haavoittamaan kättä tai jalkaa, jos sattuu niihin nojautumaan, ja jotka rikkoutuvat haavoittaessaan ja raukeavat pian sileiksi, niljakkaiksi ja tahmeiksi läjiksi; siten ovat ne kuin merenranta, jonka myrkylliset aallot ovat viskelleet täyteen kuolleiden kalojen mustia suomuja, ja ne vierettävät alaspäin vastenmielisin rotkoin, haarautuen avaroiksi, autioiksi, hedelmättömiksi jyrkänteiksi, joilla tuulet herkeämättä ulvovat ja mellastavat, ja lumi leviää yli karujen, kaameiden ketojen, joita peittää nokinen pöly; tämä pöly taas kerääntyy juomuiksi ja tahroiksi kaikkien sulavien ojanteiden pohjaan.
En tunne seutua toista, joka myrskyssä tarjoaisi liikuttavamman tai auringonpaisteessa surullisemman näyn. Missä samanlaisia kallioita esiintyy edullisemmissa asemissa — se on: pienempinä harjuina ja matalammalla — muodostavat ne mitä suotuisimman maaperän kasvullisuudelle; ja Savoijan laaksojen onkin kiittäminen niitä muutamista viehättävimmistä yksinäispaikoistaan — harvinaisen vehmaita laitumia vieri vierin peltojen ja hedelmä-istutusten kanssa, pähkinä- ja kirsikkalehtojen varjostamina. Moiset maisemat ja nuo ylempänä kuvaillut, jotka ovat toisilleen niin omituisia vastakohtia, on ilmeisesti rinnastettu täydentämään ja selvittämään toisiaan, ja ne ovat luonteellisia erinäisille yhtenäisille liuskakivi-alueille, jotka käsittävät avaroita ylänköjä ja jotka hyvin helposti häviävät. Walesissa ja Skotlannissa ovat samat kallioryhmät paljoa kovempia, mutta eivät myös kohoa läheskään niin korkeiksi; ja tuloksena on, että maisema saa kokonaan toisenlaisen ulkomuodon. Ankara ilmanala ja kallion verrattainen kovuus estävät runsaamman kasvullisuuden; mutta alastomat huiput, niin kuivia ja viljelykseen kelpaamattomia kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole niin nopeasti vaikuttavien ja tuhoisain hävityksenlakien alaisia kuin Sveitsissä, ja kallion luonnollinen väri esiintyy useammin purppurana ja harmaana, mitkä yhdessä kanervan kanssa muodostavat parhaan osan brittiläisten kumpujen syvää ja kaunista sini-etäisyyttä. Niiden hiljaisemmat, hitaammat tunturipurot sallivat myös rantojensa kalliokerrosten esittää lujempia, vaikkakin haaveenomaisia muotoja, ja koskien ja pyörteiden asteettainen vaikutus liuskakiveen synnyttää etu-alalla monia näkyjä, joille korkeammilta kukkuloilta turhaan saat hakea vastinetta.
45. Aivan toisin kuin Chamouni Aiguilles eivät Matterhornin rinteet osoita mitään hävityksen merkkejä. Sen kalliot eivät ole mitään rauenneiden huippujen sirpalejätteitä, jotka siru sirulta, pala palalta häviävät ja kutistuvat. Ne ovat päin vastoin kuin mikäkin järkähtämätön muistomerkki, joka, siltä näyttää, on veistetty jo ammoin sitten, ja jonka mahtavat seinämät eivät ole vieläkään menettäneet niille kerran suunniteltuja muotoja, vaan seisovat jykevinä kuin egyptiläinen temppeli: — se muistomerkki seisoo siinä oivallisessa asemassa, kauniiksi maalattuna, valaisemana auringon, joka mittaamattomat ajat on herkeämättä noussut ja laskenut, heittäen säteensä sen kiireelle ja joka yhä vielä levittää saman varjoviivan idästä länteen, joka vielä vuosisatojen jälkeen valaisee samaa purppuraryöppyä sen lotuspilareilla, erämaanhiekan luoteen ja vuoksen noustessa ja laskiessa sen perustusten ympärillä niinkuin nämä kallion syyslehdet lepäävät pehmeissä kasoissa Cervinin juurella.
Eikö tämä ole omituinen esikuva itsessään näiden salaperäisten, korkeiden Alppien sydämessä — näiden lumipeitteisessä, kylmässä, harmaassa vanhuudessaan kurttuisten huippujen, jotka ensin ovat niin äänettömiä, mutta jotka sitten, meidän pysytellessämme hiljaa niiden juurella, niin puheliaina mumisevat ja kuiskailevat, katkonaisin, uneksivin lausein, lapsuudestaan, niin sanoaksemme — eikö tämä ole omituinen esikuva niistä, jotka "ovat väkeviksi heikkoudesta tulleet?" Jos joku näistä pienistä liuskiosuomuista, joka pyöriskellen ja hohtaen viskautui pitkin vanhan virran pohjaa, ja joka oli liian kevyt vajotakseen, liian hento vieriäkseen mukana, melkein liian pieni näkyäkseen, olisi voinut saada osakseen sielun, kun se lopullisesti sukulaistomuhiukkastensa seurassa kulkeutui virran syvyyksiin ja kerrostui — kuten voisi luulla — toivottoman ijankaikkisuuden ajaksi mustaan liejuun, tuo halveksituin, unohdetuin ja heikoin kaikista maallisista ainehiukkasista, joka on kaikkeen käytäntöön kelpaamaton ja kykenemätön mihinkään muutokseen, joka ei edes alku-yön pimeydessäkään ollut mahdollinen auttamaan maan vaapsahaista pesän rakentamisessa tai elättämään jäkälän ensimäisiä kudossäikeitä; mitä olisi tämä pieni liuskiosuomu ajatellut, jos sille olisi sanottu, että se jonakin päivänä murenemattoman raudan lujasti, ilman kalvamattomaksi, tulen sulattamattomaksi, yhdistettäisiin tovereineen aineeksi, josta Jumalan taltta oli muovaileva tämän Alppien tornin? — että hurjat pohjoistuulet turhaan tulisivat raivoamaansitä, tätä pientä, avutonta kiiltoliuskio-parkaa vastaan — ettäsen, tämän mitättömän, maahan pudonneen kiillesuomun alapuolella tulisivat lumipeitteiset huiput makaamaan kuin lammaskaatraat ja maan kuningaskunnat katoamaan häämöittävään sineen; ja ettäsen, tämän heikon, aaltojen ajeleman kiillesuomun ympärillä taivaanlaen suuret sodat tulisivat puhkeamaan ukkosen jyrinänä, mutta ei sitä horjuttamaan; ja että yön tulinuolet ja raivoten kiitävät hehkuvat pallot tupsahtaisivat tylstyen siitä takaisin avaruuteen; ja että kaikki kirkkaan avaruuden tähdet tulisivat jokainen vuoroonsa, ikäänkuin nousten, sytyttämään uusia soihtuja lumikukkuloille, jotka ympäröivät sen lepopaikkaa ikikestävällä huipulla?
46. En tunne ainuttakaan seutua, jolla olisi puhtaampi ja ehyempi, huomattavasti vähemmän vieraiden vaikutusten häiritsemä tunturiluonne — ja mitä korkeinta lajia — kuin pitkin Triensin rantoja Valorsinesta Martignyyn ulottuvalla. Polut, jotka johtavat sinne Rhônen alanteesta, nousevat ensin jyrkin kiertein pähkinäpuiden lomasta kuin kierreportaat gotilaisen tornin pylväiden keskeltä ja urkenevat sitten pitkin ylämaan harjuja erääseen melkein tuntemattomaan, ahkeran ja kunnollisen väestön tiheästi asumaan laaksoon. Muinoisten jäätiköiden aaltomaisiksi pyöristämillä kalliojonoilla, sileillä ja mustilla kuin juoksijaisen selät, panee talonpoika merkille sammaltupsut ja orastavat yrtit, jotka hitaasti saavat värinsä ja jotka kovalle pohjalleen vähitellen keräävät hiukan multaa; hän kiinnittää silloin kivillä täten syntyneen maan, alkaa muokata sitä lapiollaan, ja parin vuoden kuluttua näet pienen viljatäplän kasvavan kalliokypärän huipulla. Epäsäännölliset niityt puikkelehtivat kuin järven lahdet näiden viljelykselle voitettujen kallioiden välissä; herkeämättä juoksee pieniä vesi-ojia niiden yli, ja ne näyttävät alemmas laskeutuessaan aina valinneen jyrkimmät kohdat hypättävikseen, ja yhtä viehättävinä, vaikka ei niin yksimuotoisina kuin lähteet, sirottavat ne tuulenpuuskan sieppaamina tuhansia kristalleja ympärilleen ja näyttelevät vielä entisten graniitti-uomiensa jälkiä, kuten nopeakulkuinen ihmiskieli joskus vielä ilmaisee kajahduksen menneistä, voitetuista vaikeuksista; sitten kokoontuu niiden kuohuva vaahto jälleen, joka askeleellaan vuorta alaspäin huuhdellakseen mustan kiven teräviä reunoja ja koristaakseen ja kirkastaakseen niitä hopeapaltein ja kimaltelevin lasikatoin; ja lopuksi kun kaikki jälleen on lähtenyt kulkuun — ottamatta lukuun ehkä muutamia kastepisaroita, jotka jäävät hohtelemaan hiukan lähempänä putousta kuin edellisenä keväänä kukoistaneella omenapuunkukalla välkkyessään — hakevat ne tiensä alas niitylle ja häviävät hiljaisina niiden keskeen; kirkkaan veden tyyneydellä hiipivät ne syvänteihin ruohonkorsien väliin ja näyttävät aivan niiden varjoilta; mutta äkkiä roiskahtavat ne ilveileväin säteiden tavoin jälleen hymyilevän nopeasti eteenpäin, aivan kuin olisi niiden mielestä päivä liian lyhyt rauhallisesti soudateltavaksi kumpua alas.
Viheriä niitty ja kimalteleva kallio ja hohtava puro laskeutuvat kaikki auringon valaisemina rotkojen reunoja kohti, joilla kuuset vartioivat surumielisen varjoisaa valtakuntaansa ja joilla voimakkaammat, kalpeat jäätikkövedet herkeämättä pauhaten syöksyvät hämärään syvyyteen, täyttäen kaikki onkalot vilpoisalla henkäyksellään, musertuessaan omia vierittämiään kallionlohkareita vasten ja hurjina raivaten tietään niiden kauhistavan painon alitse.
Vuoripolut koukuttelevat pitkin näiden rotkojen reunoja, johtaen ohi eräänkin synkän ja ahtaan, ylt'ympäriinsä valoa kaihtavain sananjalkojen vyöttämän, kaamean holvin; sen katon suojassa seisoo raudoin lujitettu, karkeasti veistetty petäjäristi, kuvastuen tummine viivoineen mielettömänä vaahtoavaa putousta vasten. Pysähtyessäsi korkealle rotkon yläpuolelle ristin viereen näet taivaan pilkistävän kuusien lomitse; ne näyttävät niin solakoilta valon kirkkaana säteilevässä, koko avaruuden hukuttavassa täyteläisyydessä, joka kutistaa rosoiset huiputkin ja pyöristää niiden kärjet juhlaruunuiksi ja otsarivoiksi, kaiken hohtaessa lempeätä, suloista auringonpaistetta, joka on niin täynnä syvää surumielisyyttä; nuo huiput näyttävät niin mahtavilta, mutta ovat kuitenkin heikkoja kuin varjot; ne näyttävät elottomilta kuin haudan seinät, mutta ovat kuitenkin sangen kauniita poimuilevassa tulipunaisessa puvussaan, ja niitä voisi verrata vedenneidon huntuun, joka välähtää kuohun seasta, samassa kadoten kuin salama; ja nämä ruunut ja otsarivat on kiinnitetty valta-istuimeen, joka ei kumarra mitään mahtia, joka on kaikkien surujen yläpuolella, mutta joka sentään valahtaa olemattomiin, häviää ja hiukenee viimeisen, noiden kahden kultapilven raosta pilkistävän auringonsäteen sitä valaistessa. Se on kyllä kohotettu kaikkien surujen yläpuolelle, mutta se saa kuitenkin olla monen tuskan näkijänä. Kun vaeltaja onnellisella matkallaan luo katseensa yli pehmeän ruohomaton ja kun hänen jalkansa panee piikiven hauskasti hypähtämään yli vuoripolun, keksii hän ilostuen ruskeita majoja, jotka kyyhöttävät vierettävien hedelmätarhojen laiteella ja välkkyvät kuusien välistä. Täällä, ajattelee hän, täytyy toki, kaikista vaivoista ja kieltäymyksistä huolimatta, viattomuuden ja rauhan ja vilpittömän syvän yhteyden ihmissielun ja luonnon välillä vallita. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Villit vuohet, jotka hyppelevät kallioilla, riemuitsevat ehkä sydämellisemmin Jumalan ihanasta luonnosta kuin vuorten rinteillä raatavat ihmiset. Kulje näiden kylien läpi ja sinä olet havaitseva, että niihin on pesiytynyt se synkeä loka, joka voi syntyä vain tylstymyksestä ja sielunpimeydestä. Täällä ei vallitse suoranainen kärsimys, vaan tylstymys, ei nälkä eikä tauti, vaan tyynen välinpitämättömyyden ja huolettomuuden surullinen kaameus; kevättä pidetään vain viikate-aikana ja syksyä vain sirppi-aikana, aurinkoa vain jonakin lämpöisenä, tuulta vain jonakin kylmänä ja vuorta vain jonakin vaarallisena. Asukkaat tuskin tietävät, mitä tarkoitetaan sanoilla kauneus ja tieto. Heillä on jonkunlainen aavistus siitä, mitä on hyve. Rakkauden, kärsivällisyyden, vieraanvaraisuuden ja uskon — nämä he tuntevat. Vierekkäisten niittyjen korjaaminen yht'aikaa tekee heidät onnellisemmiksi; hengästyneinä, mutta nurisematta kantavat he taakkojansa vuorta ylös; vieraalle tarjoavat he juotavaa maito-astiastaan; kurjien kuolinvuoteidensa jalkopäähän katselevat he muuatta ristille ripustettua kalpeata olentoa ja siirtyvät rauhallisesti ja alistuneesti toiseen elämään; — kaikessa tässä eroavat ne eläimistä ja kallioista, mutta kaikki tämä ei korvaa heille heidän ajallista elämäänsä. Heille ei ole olemassa ei toivoa eikä hengen hehkua; ei edistystä eikä iloa. Musta leipä, kurja asunto, pimeä yö, raskas päivä, väsyneet käsivarret auringon laskiessa; ja elämä vierii pois. Ei kirjoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei lepoa, — joskus vain päivänpaistatus penkillä kirkon edustalla, pienen kappelinkellon heikosti ja ikäänkuin kaukaa kaijuttaessa hentoa ääntään vuori-ilmaan; ymmärtämättömien rukousten mumina Jumalan alttarin edessä himmeäkultauksisessa kappelissa, — ja sitten taas synkkään kotiin, vaivan ja surun pilven levätessä yhtä raskaana heidän yläpuolellaan — tämän synkän pilven, joka lyijynraskaana nousee hurjista vuorikoskista ja luihujen kallioiden takaa; uskonto ei auta heitä hävittämään tätä pilveä, lupaileehan vain heille epämääräisesti jotakin tuntematonta parempaa, sekoittaen siihen uhkauksia ja synkistäen sitä kuvailemattomalla pelolla — kuten marttyriuden savupatsaskin suitsutuskylläisenä kiemurtelee taivasta kohti ja räiskyvässä helvetin tulessa piinattujen ruumiiden ja tuskasta ulvovien henkien kuvausten takaa hohtaa ristikin heille paljoa verisempänä kuin muille.
Älköön kuitenkaan pidettäkö tätä kuvausta näiden vuoristolaisten elämästä liian synkkänä. Se on kirjaimellisesti totta. Ei mikään vastakohta ole tuskallisempi kuin vastakohta kunnollisen englantilaisen kyläläisen asunnon ja samaten kunnollisen savoijalaisen asunnon välillä. Edellisen tupa laakeiden niittyjen ja ikävien pensasaitojen keskellä ilmaisee kuitenkin jonkunlaista iloisen koristelevaisuuden ja kauneuden makua: sen kukkaisat puutarhalavat, sen siisti, talon kynnykselle johtava tiilitie, sen puhtaalla hiekalla siroitettu lattia ja sen talousesineillä somasti koristellut hyllyt, kaikki tämä todistaa sitä sydämellisyyttä, sitä sisäistä iloa, jota sen asukkaat osaavat vuodattaa jokapäiväisenkin elämän yksinkertaiseen kulkuun ja puutteellisiin esineihin. Toisen tupa taas, joka käsittämättömän, kuvailemattoman kauneuden ympäröimänä seisoo kultaisella nurmirinteellä, kirkkaiden purojen ja ihanain kukkien, jalojen puiden ja kauniiden, paratiisilliseksi kokonaisuudeksi yhtyneiden kallioiden piirittämänä, muodostaa itse pimeän, ruttolöyhkäisen tahran hurmaavan maiseman keskelle. Etäälle sen kynnyksestä on maa likaista ja elukoiden sorkkimaa; sen puu-osat ovat savun mustaamia, sen puutarhatilkku on täynnä rikkaruohoa ja jätteitä, huoneet ovat tyhjiä ja ilottomia, ja valo ja tuuli tunkeutuvat kutsumatta sisään niiden raoista ja halkeamista. Kaikki osoittaa, että asukkaille on maailma vain vaivaa ja turhuutta; ett'ei heille kukka heloita eikä lintu laula eikä lähde läikähtele; ja että heidän sielunsa tuskin eroaa tuosta harmaasta pilvestä, joka kulkee pitkin kukkuloita ja katoaa, kuitenkin sillä eroituksella, ett'ei auringonsäde koskaan pilkahda heidän elämänsä piiriin.