Useilla korkeilla vuoriseuduilla eivät asukkaat huonone huononemistaan vain elämän raskauden painamina eivätkä jää alemmalle kehitysasteelle vain tapojensa raakuuden takia, vaan tottuvat heidän silmänsä erinäisiin elementtien raivon synnyttämiin rumiin, muodottomiin näkyihin. He oppivat pitämään näitä epäsuhteita luonnollisina ja väistämättöminä ja he sovittavat helposti moiset käsityksensä myös kotinsa ulkonäköön. Ja voimmekohan oikeastaan heitä siitä moittiakaan, kun tunturivirrat alituisesti peittävät heidän peltonsa mustilla liejukasoilla ja tulvan aikana vyöryvät yli pensaikkojen heidän viheriöille tilkuilleen, missä jokainen lehti, jokainen oksa veden alennuttua peittyy graniittipölyyn, viheriöimättä enää koko kesänä; voimmekohan moittia heitä, kun maanvyörymä tekee heidän ruohoisilla rinteillään kauheata jälkeä; kun jäätiköt puhkovat kallioihin halkeamia ja haavoja, jotka eivät koskaan parane, ja kun jääkin peninkulmien laajuudelta peittyy mustiin, irtonaisiin, sen pinnalle ikäänkuin jostakin pitkästä, lokaisesta syvennyksestä työntyneihin hävityksen jätteihin; — voimmeko soimata heitä siitä, sanon minä, että he, pitäen näitä seikkoja, joita he joka päivä näkevät ympärillään, jonakin välttämättömänä mahtavan luonnon menossa, muuttuvat kyllin huolettomiksi ja välinpitämättömiksi salliakseen samaa epäjärjestystä omissa majoissaan ja omilla pihoillaan, ja ett'ei heitä suututa se, että heidän seinänsä ovat halkeamia täynnä kuten kalliotkin, että heidän talousesineensä ovat pölyisiä kuten puutkin ja että heidän puutarhatukkunsa ovat jäätiköitten tavoin rumia kuin saartokaivannot ja autioita kuin multavallit.
47. Varhaisempina aikoina upeilivat kreikkalaisten sotapäälliköiden palatsit puutarhojen, peltojen ja maatilusten keskellä, lähellä jotakin vireätä kaupunkia tai vilkasta merisatamaa; myöhemmin tuli tuo kaupunki heidän varsinaiseksi asuinpaikakseen, ja he näkivät maaseutua vain tiluksiaan tarkastellessaan tai kulkiessaan sen läpi sotajoukkoineen. Aivan toisenlaista oli keski-aikaisten paroonien elämä yksinäisillä kalliohuipuillaan; moinen aatelismies tuli vain sattumalta kaupunkiin, vakavain valtiollisten tai sotaisten asiain niin vaatiessa; enimmäkseen vietti hän koko ikänsä yksinäisyydessä leijonan tavoin; hänen alamaistensa asuma kylä levisi siinä vuoren rinteillä hänen jalkojensa juuressa, mutta siitä erossa kohosi hänen synkkä linnansa, nuivat pilvet yllään ja edessään aamusta iltaan hohteleva, tyynesti virtaava, koskematon joki ja poluttomien vuorten loppumattomat aaltoviivat. Kuinka toisin täytyikään ajatella luonnosta kreikkalaisen ylimyksen, joka eli kreikkalaisten temppeliryhmien ja palatsien hohtavasta marmorista hakattujen pylväskäytävien mailla — viljapelloilla ja oliivilehdoissa — kimaltelevan, vilkasliikkeisen meren rannalla — kuin jonkun Pohjois-Europan viheriöivissä piilopaikoissa kohoavan kukkulan herra, joka yö yöltä myrskyn lohkomista kivistä kyhätystä tornistaan katseli, miten meri pilkahteli Harleckin hiekkasärkkien takaa ja miten usvajoukot alituiseen muuttelivat muotoaan Juran petäjäpeitteisillä, hievahtamattomilla rinteillä!
Matkustukset ja pyhiinvaellukset, joita keski-aikana sattui useammin, ulottuen laajemmille aloille, samaten kuin matkustustapakin, joka muodostui paljon jörömmäksi kuin kreikkalaisilla, ovat kai myöskin vastaavalla tavalla vaikuttaneet ihmishenkeen. Matka Egyptiin tai Hellespontoon oli kreikkalaiselle ikuisen maineen ja runoilun aihe, ja hänen mielestään rajoittui käsitettävä maailma Tonavan metsiin ja sisilialaisiin kallioihin. Minne ikinä hän lähtikin tässä ahtaassa maailmassaan, seurasi häntä aina laivasto ja sotajoukko; leiripaikka tasangolla oli aina täynnä väen vilinää ja alukset vedettiin huolellisen säännöllisesti rannalle. Mutta keski-aikaiselle ritarille oli maailma Skotlannin nummilta Syyrian hiekka-aavikoille yhtä taistelutannerta, yhtä seikkailujen näyttämöä; hänen sotaratsunsa varma astunta kulki läpi etäisimpienkin, poluttomimpienkin metsäseutujen ja kesti kaukaisimmankin erämaan kauhean polton. Matkaten usein yksin, joskus seuraamana vain alhaissäätyisten asemiesten, jotka eivät suuresti voineet ottaa osaa hänen ajatuksiinsa, lie hän etupäässä halunnut tehdä hiljaisen luonnon uskotukseen, ja hän kertoi kai tien poskessa paistaville kukille rakkaudestaan ja ohi kiitäville pilville kunnianjanostaan.
48. Mutta halu paeta maailmaa kiduttaakseen itseään, taistellakseen pahoja henkiä vastaan, lähestyäkseen enkeleitä ja heidän kuningastaan, — seuraten Kristuksen kaikkia velvoittavaa esimerkkiä — antoi toiselta puolen keski-aikaisen ihmisen mielessä vuorten yksinäisyydelle jotakin pyhää, jotakin kaameaa, jotakin, joka täydellisesti poikkesi ennen kristinuskoa vallinneesta tunnelmasta. Mielissä asui pyhä kauhu tuota autiota kallioseutua kohtaan siksi, että jumaluuden oli aina ollut tapana moisissa paikoissa esiintyä ihmisille; pyhimys pakeni vuoristoon mietiskelläkseen, tullakseen osalliseksi Jumalastaan ja valmistuakseen kuolemaan. Ihmiset, jotka tunsivat tarinan Mooseksesta Horebin vuorella tai Israelin lapsista Sinain juurella; kertomuksen Eliaasta Kidronin puron partaalla ja Horebin luolassa; kertomuksen Mooseksen ja Aaronin kuolemasta Horin ja Nebon vuorilla; tarinan Jeftan tyttärestä, joka valmistihen kuolemaan Judean vuorilla; kertomuksen Kristuksen omasta elämästä, missä mainitaan hänen aina vetäytyneen vuorille rukoilemaan ja missä puhutaan hänen kiusauksestaan erämaassa Kuolleen Meren seutuvilla, hänen saarnastaan Kapernaumin kummuilla, hänen kirkastuksestaan Hermonin vuorella, hänen aamu- ja iltakäynneistään Öljymäellä neljänä tai viitenä päivänä ennen ristiinnaulitsemista: — nämä ihmiset eivät suinkaan kunnioituksetta tai välinpitämättöminä katselleet noita sinivuoria, jotka rajoittivat kultaista näköpiiriä tai jotka salaperäisesti vetivät pilvet otsalleen mustalta taivaanlaelta. Mutta tämän korkeamman pyhyydentunteen ohella herättivät vuoret heissä myös omituista pelkoa. Vapisuttavat muistelmat profetoista, enkelein ilmestyksistä, Vapahtajan katoamattomista sanoista ja ajatuksista — kaikki tämä näytti eroittavan vuorten maailman tavallisesta maailmasta, ja sitä olivat kyllin arvokkaita lähestymään vain sydämet, jotka tuomitsivat tämän jälkimäisen. Sikäli kuin jaloimmat ihmiset pitivät välttämättömänä vetäytyä vuorten kätköihin ennen kuin he olivat valmiita täyttämään tehtävänsä ja ennen kuin heidän henkensä oli täysin kehittynyt, sikäli tuntui jokapäiväinen maailma heistä saastaiselta ja vaaralliselta; ja vuoret puhuivat herkeämättä nuhdellen kaikille, jotka rakastivat maailmaa ja sen polkuja, ja herättivät heissä tuskaa ja pelkoa, sellaista, jota turhamaisuuden pöyhistämät ihmiset tuntevat sattumalta kuullessaan vakuuttavan saarnan tai pakosta ottaessaan osaa hautajaisiin. Sitä tunnetta vahvistivat vielä ajan esimerkit ja tapaukset, ja tuhannet sydämet, jotka muutoin olisivat nauttineet vuorten sulosta ja villiydestä, pakenivat peljästyneinä niitä tietäessään munkin väistyneen sinne parannusta tekemään ja erakon rakentavan sinne majansa elääkseen mietiskelylle omistettua elämää. Kammo, jota kreikkalaiset tunsivat vain autioita, asumattomia vuoria kohtaan, siirtyi nyt mitä viehättävimpienkin seutujen osaksi. Tämän tunteen voittivat vain valtiolliset näkökohdat, eikä suinkaan ihailun voima. Sotilaallinen kunnianhimo miehitti rajakallion tai varusti valloittamattomat solat, mutta vain rangaistus tai epätoivo pakoitti ihmisiä pysyvästi asettumaan Chartreusen safranipeitteisille rinteille tai Vallombrosan ihaniin laaksoihin ja sen kasteisille nurmikentille.
Maailmankaikkeuden laeista on ensimäinen ja korkein — ja samallatoinen nimi elämälle: "auta". Toinen nimi kuolemalle on: "eroita".Hallitseminen ja yhteistyö muodostavat kaikessa ikuiset elämän lait.Laittomuus ja kilpailu muodostavat ijäti kaikessa kuoleman lait.
Paras, vaikka mitä koruttomin esimerkki, joka voidaan mainita yhdistymisen luonnosta ja voimasta, ovat ne moninaiset muodot, joihin tomu jalkaimme alla saattaa pukeutua.
Lienee vaikeata kuvitella mitään saastaisempaa — ell'emme ota lukuun eläimellistä mädännystä — kuin ovat lika ja lieju jollakin vilkasliikkeisellä märällä polulla tehdaskaupungin laidassa. Minä en puhu katuloasta, sillä se sisältää eläinten jätteitä. Mutta otettakoon moiselta tehdaskaupunkiin johtavalta polulta jonakin sateisena päivänä pari naulaa mustinta liejua. Useimmissa tapauksissa huomaamme sen sisältävän savea tai tiilenpölyä, mikä on poltettua savea, nokea, hiukan hiekkaa ja vettä. Kaikki nämä aine-osat käyvät leppymätöntä sotaa keskenään ja hävittävät vastavuoroon toistensa luonteen ja voiman, kokiessaan jokaiselta jalan ottamalta askelelta sokeasti kilpaillen työntää toisiaan tieltä. Hiekka pursuaa savesta, savi vedestä, ja noki sekoittuu kaikkeen ja likaa kaikki. Kuviteltakoon tämä lokanaula jätetyksi täydelliseen lepotilaan ja sen ainesosat liittyneiksi toisiinsa, kukin laji omaan ryhmäänsä, siten, että hiukkaset joutuvat niin läheiseen yhteyteen toistensa kanssa kuin mahdollista.
Alkakoon savi. Siitä muodostuu vähitellen, kun se vapautuu kaikista vieraista aineksista jo sangen kaunista valkeata savi-ainesta, josta väkevän tulen avulla voi tehdä mitä hienointa porsliinia; sellaisena sopii sitä maalata ja sellaisena kelpaa se kuninkaidenkin palatseihin. Mutta tämä keinotekoinen yhtymys ei ole paras. Jätettäköön tuo valkoinen savi-aine oman kokoutumisvaistonsa valtaan; silloin ei se ainoastaan muutu valkoiseksi, vaan kirkastuu läpinäkyväksi; mutta ei vain kirkastu, vaan kovenee; eikä vain kirkastu ja kovene, vaan muovautuu niin että se jollakin ihmeellisellä tavalla kykenee jakamaan valoa, kokoamaan siitä vain ihanat sinisäteet ja lähettämään muut tiehensä. Silloin sanotaan sitä safiriksi.
Siinä on savi saavuttanut korkeimman täydellisyytensä. Nyt annamme yhtä suuren hiekkamäärän muodostua samalla tavalla. Hiekastakin tulee ensin valkeata ainesta, joka kirkastuu ja kovettuu; lopulta rivittyy se salaperäisesti rajattoman hienoihin yhdensuuntaisiin viivoihin, joilla on voima heijastaa ei vain sinisiä, vaan myöskin punaisia, vihreitä ja purppuraisia säteitä niin kauneina, ett'eivät ne sellaisina esiinny missään muussa kovassa aineessa. Sitä sanotaan silloin opaliksi.
Päästäkäämme nyt hiili vuorostaan työhön. Se ei voi heti vaaleta. Mutta antamatta rohkeutensa lannistua, lisää se sitä yhä ja tulee kun tuleekin lopulta kirkkaaksi ja läpinäkyväksi ja maailman kovimmaksi esineeksi. Entisen mustan värinsä sijasta on se nyt saanut kyvyn ihanammin kuin mikään muu kova aine heijastaa samalla kertaa kaikkia valonsäteitä. Siitä puhuen mainitaan nyt nimi timantti.
Lopuksi puhdistuu vesi ja kokoontuu sangen tyytyväisenä vain kastepisaran muotoon. Mutta jos haluamme nähdä sitä täysin kehittyneenä, niin kiteytyy se tähden muotoiseksi.
Ja niin olemme me lokanaulasta, jonka kansantaloudellinen kilpailu antoi meille, saaneet kansantaloudellisen yhteistoiminnan avulla lumitähteen puutetun safirin, opalin ja timantin.
50. Ei ole olemassa mitään muita luonnon esineitä, joista voisi oppia niin paljon kuin kivistä. Ne näyttävät erikoisesti luoduilta palkitsemaan kärsivällisen huomioijan vaivat. Melkein mitä muuta tahansa voi johonkin määrin tarkastella ilman kärsivällisyyden lahjaa ja saada siitä pintapuolisellakin työllä hauskutusta. Ajatuksetonkin voi iloita puista, pilvistä ja joista; mutta kivi hänen jaloissaan ei tarjoa ajatuksettomalle mitään muuta kuin kompastuksia; laiska ei saa siitä huvia eikä ravintoa eikä muutakaan hyvää; ei mitään muuta kuin kuvan kovasta sydämestä ja töykeästä lahjasta. Katsele kuitenkin kiveä hiukan kunnioittavasti ja tarkkaavasti, ja se on tarjoava sinulle enemmän ajatuksen aihetta kuin joku tavallinen maisema. Kivi, tarkemmin harkiten, on vuori pienoiskoossa. Niin tavattoman hienosti työskentelee luonto, että se voi muutamien jalkojen suuruiseen kivilohkareeseen pienennetyssä mittakaavassa sulkea niin monia muotoja ja vivahduksia kuin se suuremmassa mitassa tarvitsee vuoriinsa; ja jos kuvittelee sammaleen metsäksi ja kristallikiteet kallioiksi, niin on kiven pinta usein mieltä kiinnittävämpi kuin jonkun tavallisen kummun; muodoltaan haaveenomaisempi, väriltään verrattomasti rikkaampi. Kun kivilohkare on jonkun ajan ilman vaikutuksen alaisena, muovailee luonto sitä omalla tavallaan. Ensiksikin omistaa se aivan ihmeellistä huolta sen muodoille, veistellen siihen ihanasti moninaisia lovia ja syvänteitä, pyöristäen ja kaivertaen reunaviivat niin tavattoman hienoiksi, ett'ei ihmiskäsi voi sitä seurata; sitten maalaa se kiven, ja jokainen väri on — ei enään mitään öljyyn sekoitettua jauhetta — vaan pieni metsä eläviä puita, metsä ihanan vahva ja kaunis, kätkien helmaansa rakenteen ihmeitä.
51. Siellä, missä graniittikallioita esiintyy helpompipääsyisillä vuorilla, näyttävät ne muodostavan oman maailmansa, alkaen laaksonpohjan alimmasta syvänteestä aina pilviin kiipeileville huipuille asti, oman kukistamattoman valtakuntansa, rajoittamattoman hallitusalueensa kallioita, jotka meihin tekevät ikuisen, lannistumattoman voiman vaikutuksen. Tämä kivilaji näyttää kaikista aineista maan päällä olevan kestävintä; vähiten ulkonaisesta väkivallasta välittävää. Ja katso! Jos tarkastat sitä lähempää, havaitset siinä keinunnan ja värinän ja vapinan kuin kesäisen tuulahduksen nostaman aallonkäynnin, joka kuitenkin on paljon hienompi meren tai järven viriä;nämä jälkimäisetaaltoilevat vain pinnaltaan, — näissä kallioissa värähtelee jokainen viiva vienosti kuin tuulikanteleen kieli, kuin lempein keväthengähdys, kuin lapsen ääni.
Tämä omituinen viri ulottuu aina näiden mahtavain vuorten sydämeen asti, niiden lukemattomien huippujen ja tornien jokaiseen koukerrukseen ja syvälle niiden pohjattomiin kuiluihin — läpi koko kivilajin.
Heikommat esineet näyttävät ainoastaan ohimenevällä pelonvärähdyksellä ilmaisevan riippuvaisuutensa rajattomasta voimasta: kukat painavat päänsä kuuman, kuivan tuulen puhaltaessa, ja korkeiden puiden latvoissa käy kohahdus ennen kuin pilvet purkautuvat niiden yllä, ja tummille vesille avautuu valoisia kohtia niin ihmeellisesti kuin siroittelisi näkymätön käsi tuhkaa niiden pinnalle, varoittaen myrskyn uhkaavalta raivolta. Ja meissä saattaa helposti syntyä ajatus, että ruoho, vesi ja lehdet pelkäävät sitä väkevää henkeä, joka on ilmestyvä päästämään myrskytuulen valloilleen; mutta niiden pelko katoaa, ja elähyttävä rauha virkistää aina jälleen ruohon ja aallot. Niin ei ole vuorten laita. Näihin, jotka ensi silmäykseltä näyttävät kaikkea väkivaltaa ja onnen vaihteita uhmaavilta, on kuitenkin painettu ikuisen pelon vertauskuva. Se vavistus ja värinä, joka häipyy järven tyyntyneestä kuvastimesta ja hehkuvan virran pinnalta, on ikuisiksi ajoiksi kaivertunut kallioon; ja sillä välin kun monet muut, jotka ilmeisesti kulkevat vain kehdosta hautaan, ovat useasti saattaneet unohtaa heikkoutensa, ovat vuoret niin luodut, että ne kantavat lähtemätöntä merkkiä lapsuudestaan — lapsuudesta, jonka profeetta näki näyssään:
"Minä katsoin maata, ja katso, se oli muodoton ja tyhjä; ja taivaita, eikä niissä valoa ollut. Minä katsoin vuoria, ja katso, nevapisivat, ja kaikki kukkulat liikkuivatkeveästi!"
52. Se seikka, että kalliot ovat kootut useammista erilaisista aineksista, pakottaa ne olemaan enemmän tai vähemmän pilkullisia ja kirjavia. Yleensä esiintyy niissä joku vallitseva pohjaväri ynnä muita heikompia, sen yli leviäviä vivahduksia, jotka ovat useimmiten hopeanharmaita, lämpimän tai himmeän punertavia tai purppuraisia sävyltään. Tässä ilmenee ihmeellinen huoli korkeiden tunturien kaunistamisesta. Muiden alempana vuoristossa sijaitsevien kallioiden pintaa värittävät kaikenlaiset pikkukasvit, mutta korkeammat huiput, jotka uhmailevat ilmoja, ovat vaarassa jäädä paljaiksi useilta kohdiltaan; niiden hurjat muodot vaativat usein rohkeita taitepintoja, jotta niiden räikeä, vähimmälläkään tavalla miedontamaton väri osuisi terävästi silmään.
Luonto ei näytä kuitenkaan tahtoneen, että tämä väri jäisi katkeamattomaksi tai yksitoikkoiseksi, vaan syntyy se — kuten tapahtuu kaikkien kauniiden värien — useiden värien yhteissekoituksesta, ja se väri on totisessa komeudessaan hyvin sen värin kaltaista, jota näkee jonkun neljännentoista vuosisadan käsikirjoitusten ristiraidoissa, väri, joka on erikoisesti sopiva etäisille valovaikutelmille, useimmiten verrattain lämpimänä sävyltään, jotta se ennen kaikkea vetäisi puoleensa auringonvalon punaisia ja oranssinkeltaisia säteitä. Tätä lämpimyyttä kohottaa vielä melkein aina hehkuva oranssinkeltainen vivahdus, joka johtuu raudan hajoamisesta, raudan, joka, vaikka sitä esiintyykin ainoastaan vähemmissä määrin, tavallisesti muodostaa niiden kokoomuksessa hyvin huomattavan tekijän: tuo oranssinkeltainen väritys leviää epätasaisin suonin ja pilkuin yli pintojen, jotka saavat kauvemmin olla ilman vaikutuksen alaisina, tummentaen niitä enemmän tai vähemmän; ja muuan tavattoman pieni musta jäkälä, niin pieni, että se on melkein kuin musta väritäplänen — sitä lämmittävät ja vahvistavat vielä hohtavat kultajäkälät — himmentää yhä enemmän korkeampien graniittikallioiden vaaleampia värisävyjä. Jos tuollaista pintaa katselee neljän tai viiden englannin peninkulman päästä lämpimän valo- ja ilmakerroksen läpi, niin muuttuu sen oranssinkeltainen väritys punaisen ruskeaksi, joka taas aina valonsäteiden voiman mukaan enemmän tai vähemmän lähenee puhdasta punaväriä; mutta musta jäkälä muuttuu aivan tummansiniseksi; ja tämä yhdistelmä muodostaa sen omituisen purppuranhohteen, joka on niin huomattavana piirteenä korkeiden Alppien kallioissa. Useimmat matkailijat, jotka ovat nähneet Chamounilaakson, ovat lähteneet sieltä se syvä vakaumus mielessään, että sen ylempien rotkojen seinät ovat punaista kiveä. Ne ovat kuitenkin poikkeuksetta vaaleanharmaita, vaikka raudan, jäkäläin ja valon yhteisvaikutus on niiden värin muuntanut.
53. Erilaisissa kivilajeissa esiintyvät melkein kaikki silmää miellyttävät värit, joiden viehätys ei sen vuoksi vähene että ne useimmiten ovat hieman himmeitä tai tummentuneita. Porfyreissä näemme kauniita, himmeänpunaisia, samaten kuin syviä purppurasävyjä; graniiteissa kalpeita punavärejä; liuskakivissä kaikenlaisia hopeaisia ja harmaansinisiä sävyjä, jotka joskus vaihtuvat punertavaan; tuliperäisissä kivilajeissa ja käärmekivissä tummanvihreitä ja kaikki harmaanvihreän vivahdukset; gneississä vehmaita oranssinkeltaisia ja kullanruskeita; kovassa kalkissa mustia, ja marmorissa kaikki nämät ja lisäksi puhtaan valkoisen värin.
Minä toivon sen ajan pian tulevan, jolloin oikein käsitetään ja ymmärtävästi käytetään tätä rikasta ja ihanaa väri-uhkeutta, jonka Luoja on meille lahjoittanut, ja jolloin julkipuoltemme värikirjavuus on estävä nimitystä "kivenvärinen" yhtä vähän synnyttämästä mitään määrättyä kuvaa arkkitehdin mielessä kuin sana "kukanvärinen" puutarhurin.
54. Valkoisten marmorilajien väri on tavattoman hienoa, mikä johtuu siitä, että puhdas kivi on osittain läpinäkyvää; ja minusta onkin aina näyttänyt ihmeelliseltä järjestelyltä — yhdeltä niitä piirteitä, jotka luomistyössä selvimminosoittavatmäärättyä tarkoitusta — se, että kaikki kirjavat marmorilajit ovat verrattain läpinäkymättömiä, niin että ne kerrostavat värinsä pinnalleen, kun taas valkea marmori, joka, jos se olisi ollut läpikuultamatonta, olisi näyttänyt hieman karkealta (kuten on esimerkiksi laita tavallisen kalkkikiven), on juuri riittävän läpikuultavaa tehdäkseen mitä puhtaimman vaikutuksen, mutta ei kuitenkaan niin läpinäkyvää, että se vähimmässäkään määrässä häiritsee niiden muotojen selkeytä, jotka siihen hakataan. Kirjavien marmorilajien värit ovat niinikään sangen kauniita, eritotenkin ne, joissa valkoinen yhtyy purppuraan, ambraan ja viheriään; ja ihmismielelle on jotakin erikoisen viehättävää niissäepämääräisissä, sokkelomaisissa suonissa, joihin niiden värit ovat järjestyneet.
55. Minulla on usein ollut tilaisuus huomauttaa siitä ilmeisestä yhteydestä, joka vallitsee kirkkaiden värien ja aineen elinvoiman ja puhtauden välillä. Näin on erikoisesti laita kivikunnassa. Täydellisyys, jolla jonkun aineen eri osaset yhtyvät kiteiksi, vastaa tässä kunnassa elimellisen luonnon elinvoimaa; ja yleisenä lakina on, että jonkun aineen kauneus tai loisto on sopusoinnussa sen puhtauden ja kiteytymisvoiman kanssa. Puhtaat maalajit ovat jauhemuodossaan valkeita; ja samat maalajit, jotka sisältyvät saveen ja hiekkaan, muodostavat kiteytyessään smaragdeja, rubineja, safireja, opaleja ja sinervikiviä.
56. Graniittikallioiden omituisuutena on, että ne murenevat mitä puhtaimmaksi saveksi ja hiekaksi. Savi on parasta, hienointa ainetta porsliinin valmistukseen; hiekka on usein mitä puhtaimman valkoista, osasiltaan aina kimaltelevaa ja kirkasta. Tästä omituisuudesta johtuu, että seudulla, jonka maaperä on tätä kivilajia, on omituisen puhdas ulkomuoto, eikä se voi tulla rämeiseksi, vesiperäiseksi tai epäterveelliseksi. Tosin voivat sen läpi juoksevat joet olla läpikuultamattomia ja sameita ja liettyneiden graniittihiekkajyvästen takia valkeita kuin kerma; mutta kun nämä jyväset ovat laskeutuneet pohjaan, muuttuu vesi hyväksi ja puhtaaksi, eivätkä joen rannat ole liejuisia tai petollisia, vaan ovat ne piikiveä tai kiinteätä, välkkyvää hiekkaa. Tyynet virrat, lähteet ja järvet ovat aina ihanan kirkkaita, ja meri, joka huuhtelee graniittirantoja, on niin selkeä kuin puhdas smaragdi.
On ihmeellistä havaita, kuinka suuressa määrin tämä maaperän erinomainen puhtaus saattaa vaikuttaa asukkaiden luonteeseen. On melkein mahdotonta rakentaa graniittiseudulle kokonaan kurjaa, surkeannäköistä majaa. Se saattaa olla vastenmielinen, huonosti hoidettu ja kylmä ja ilmaista suurta köyhyyttä ja ankaraa raadantaa, mutta se ei koskaan näytälahoneelta; kuinka huolimattomasti sen asukkaat elänevätkin, ei vesi heidän oviensa edustalle koskaan muodosta rämeitä, maa heidän jalkainsa alla ei tule liejuiseksi, heidän aitaustensa puu-aine ei mätäne; heidän ei edes onnistuisi, vaikka koettaisivatkin, tahrata kasvojaan ja käsiään; vaikka he menettelisivätkin mitä huonoimmin, aina tuntevat he kuitenkin vahvan pohjan allaan ja puhtaan ilman ympärillään, ja heidän asuinpaikassaan on jotakin terveyttä-edistävää, jonka vaikutuksen vasta vuosikautinen kurjuus saattaa hävittää.
Mikäli muistan, on graniittiseutujen asukkaiden luonteessa aina jotakin tervettä ja voimakasta, luonnollisesti enemmän tai vähemmän rajoitettuna tai hillittynä, riippuen muista elämän ehdoista, mutta aina jotakin vain heille ominaista epäpuhtaampien vuoriseutujen asukkaihin verrattuina.
57. Ylämaavuorten vierteillä rehoittaa laajoja sananjalka- ja kanervaryhmiä; Alppien rinteillä taas näkee laajoja kastanja- ja kuusiryhmiä. Nämä eri lajit voivat olla yhtä lukuisia, mutta rajattomuuden tunne on jälkimäisessä tapauksessa paljoa suurempi, koska itse lajitkin ovat jalompia. Mikäli ainoastaan sen alueen suuruus, joka sisältyy näköpiiriin, on esineiden mittana, saattaa kymmenen jalkaa korkea multatöyränne, jos seisomme sen juurella, ottaa aivan yhtä suuren tilan taivaalla kuin Villeneuven koko vuorijono; niin, ja usein saattavat sen pienet rotkot ja jyrkänteet, jos niitä katselee mielikuvituksen suurennuslasilla, käydä sangen tyydyttävistä näiden mahtavain vuorten edustajista; ja kun minä yhdistän kaiken veden uurteleman ja repelemän vuorimaan vaatimattomaan yleisnimitykseen harju, tarkoitan minä sillä vain sitä rakenteen sukulaisuutta, joka vallitsee pienimmänkin kummun ja korkeimpien tunturein välillä. Mutta heti kun tulee puheainemäärästä, selviävät myös niiden erilaiset arvot. Multatöyränne elättää muutamia sammal- tai ruohotupsuja; ylämaa- tai Cumberlandin vuorilla on hunajaiset kanervansa ja tuoksuvat sananjalkansa; mutta jokaisessa Martignyn tai Villeneuven suurten vuorten kalliokainalossa leviää viini-istutuksia ja jokaisella harjanteella kohoaa kastanjalehto… Nuo niin pieniltä näyttävät kukkulat ja rotkot, joita on siroiteltu pitkin tätä suurta vuori-ulkonemaa, muuttuvat, kun kolmen tai neljän tunnin kiipeämisen jälkeen tosiaankin saapuu niiden lähettyville, itsenäisiksi kummuiksi oikeinepuistoineenja laaksoihin sulkeutuneine viehättävine niittyineen, ja kastanja-, pähkinä-, kuusikuja toisensa jälkeen kiertelee niiden juuria; syvemmissä laaksonpoukamissa sitovat kirjaimellisesti kansakkaita kyliä kallioon suunnattomat viinipuut, jotka ensin keveinä liehuivat irtonaisilla kivikatoilla, mutta jotka vuosien kuluessa heittivät hedelmällisen verkkonsa yli koko kylän ja kiinnittivät sen maahan purppurapainollaan ja oikullisilla köynnöksillään, yhtä lujasti kuin ihmissydämen on milloinkaan sitonut maahan imartelijan verkko.
58. Hajoavain kidekallioiden etu-alalla näyttävät sammaleet itsepäisesti ja järjestelmällisesti ottaneen tehtäväkseen synnyttää mitä ihanimpia värisointuja. Ne eivät tahdo peittää kallion muotoja, vaan nostavat sen pinnalle pieniä ruskeahtavia kimppuja, ikäänkuin pieniä samettipieluksia, jotka on kudottu tumman rubininpunaisin silkki- ja kultalangoin, mikä taas on pyörretty yli vaaleanharmaiden, pakkasen pudottamain lehtien tavoin röyhelöreunaisten kalvojen; ja niihin on sovitettu lisäksi pieniä oranssinkeltaisia vanoja, jotka kannattavat pieniä, terävähuippuisia hytyröitä, sekä kirjavia, tummanvihreitä, kultaisia ja purppuraisia säikeitä; kaikki tuo noudattelee hennon elinidun käsittämättömällä hienoudella kallion aaltoviivoja ja hyväilee sitä niin kauvan, että se lopulta on aivan tulvillaan värejä, voimatta enää itseensä mahduttaa enempää; ja niin on se kylmän ja kolkon ja rosoisen ulkomuodon asemesta, jollaiseksi oikeastaan kiveä kuvitellaan, saanut harteilleen ikäänkuin tumman, pehmeän, purppuraisin ja hopeaisin koukerokuvioin koristetun leopardintaljan.
59. Vaeltaessamme vuorilla, joita maanjäristykset ovat halkoilleet ja täräykset lohkoneet, havaitsemme täydellisen rauhan aikojen seuraavan hävityksen aikaa. Tyynivetiset lampareet lepäävät niin kirkkaina niiden suistuneiden kallioiden välissä, vesililjat hehkuvat, ja kaislat kuiskivat niiden varjossa; pieni kylä kohoaa taas unohdetuilla haudoilla, ja sen myrskyjen kalvistama, valkoinen kirkontorni julistaa jälleen rukoilevansa suojaa Häneltä, jonka kädessä "maan perustukset ja vuorten korkeudet ovat". Eikä Alpeilla ole ainoatakaan viehättävää laaksoa, joka ei julistaisi samaa oppia. Juuri niillä paikoin, missä "suistuvat vuoret käyvät kohti tuhoansa ja kallio temmaistaan sijaltansa", juuri siellä kukoistavat vuoden läpeensä uhkeimmat nurmimatot sirpaleiden välissä, solisevat kirkkaimmat purot halkeamissa kukkain keskellä, kohoaa maja majan vieressä, kukin suojaamana sammaleisen kallion, jota ei nyt enää temmaista sijaltansa, kaitsee paimen laumaansa, pelkäämättä kotkan kynsiä tai suden hampaita; siellä ilmaisee kaikki uskoa noihin vanhoihin, yksinkertaisiin sanoihin, jotka lupaavat: "Sinä et kauhistu hävitystä, koska se tulee; sillä sinun liittosi on kedon kivien kanssa, ja maan eläimet pitävät rauhaa sinun kanssasi."
Mitä loppumattomia, ihmeellisiä aarteita tarjookaan kasvikunta, kun me katselemme sitä sellaisena kuin se tosiaankin on — välittäjänä, jonka avulla maasta tulee ihmisen toveri, ystävä ja opettaja… Syvyyksissään pysyy maa ihmiselle kuolleena ja kylmänä; mutta sen pinnalla, jonka ihminen aina näkee ja jolla hän työskentelee, seisoo kasvimaailma hänen rinnallaan, verhottuna ja omituisella tavalla elävänä, ikäänkuin jonkunlaisena välimuotona, joka hengittää, mutta jolla ei ole ääntä — joka liikkuu, mutta joka ei pääse paikaltaan — joka käy läpielämänilman tajuntaa ja kuolee ilman katkeruutta — jossa on nuoruuden viehkeys ilman sen intohimoja ja joka vaipuu vanhuudenheikkouteen ilman vanhuuden kaihoja.
Ja tähän salaperäiseen välimuotoon, yhdyssiteeseen maan ja ihmisen välillä sisältyvät useimmat ulkonaisen maailman nautinnot ja useimmat opetukset, joita me tarvitsemme; se yhdistää itseensä suloisen viehätyksen ja kaikenlaiset kehoitukset; ja kuinka ihmeellisesti onkaan se luotu noudattamaan meidän toiveitamme ja tarpeitamme ja opettamaan meitä! Kuinka ihmeellisesti jakaakaan Jumala siinä meille joka päivä elämän kauniita lahjoja! Ensin kutoo se maton, jotta maa tulisi pehmeäksi meidän kävelläksemme; sitten sovittaa se siihen värikkäitä, mielikuvitusrikkaita kuvioita; sitten levittää se korkeuksiin lehväkatoksen, suojellakseen meitä auringon paahteelta ja pidättääkseen sadevettä, jott'ei se heti haihtuisi ja kohoisi jälleen pilviin, vaan jäisi sammaleeseen ruokkimaan lähteitä. Ja näitä lehväkatoksia kannattamaan nostaa se voimakkaita puita, joita ei ole vaikea kaataa, mutta jotka kuitenkin ovat kyllin kestäviä ja samalla keveitä meidän tehdä niistä talomme ja työkalumme — aina miten vain ihminen haluaa: peitsenvarsia tai aurankurkia — jotka olisivat hyödyttömiä, jos ne olisivat kovempia, hyödyttömiä, jos niissä olisi vähemmän syitä, hyödyttömiä, elleivät ne olisi niin taipuisia. Talvi tulee, ja lehväkatoksen varjo katoaa, jotta aurinko pääsisi lämmittämään maata; mutta vahvat oksat jäävät paikoilleen murtamaan talvisten myrskyjen voimaa. Siemenet, joiden tulee jatkaa sukua, ovat lukemattomia, aina kutsumuksensa mukaan, kauniita ja maukkaita, vedoten ihanalla moninaisuudellaan ihmisen mielikuvitukseen tai tehden hänelle hyviä palveluksia; vilvoittavia mehuja tai kepeitä mausteita, voiteita, suitsutusta, pehmittäviä öljyjä, mädännystä ehkäisevää pihkaa, vertapuhdistavia ja kuumetta ehkäiseviä lääkkeitä tai viihdyttäviä nukutusaineita, kaikkea tätä lukemattomin lajein! Heikkoutta ja tarmoa, lienteyttä ja voimaa kaikin vivahduksin ja kaikin muodoin; pystypäistä järkähtämättömyyttä, ylvästä kuin temppelipylvään, ja uusien köynnösten säännötöntä kiemurtelua maassa; sitkeitä runkoja ja oksia uhmailemassa aikojen myrskyjä tai heikkoja korsia, jotka taipuvat kesäpuron pienimmästäkin sykähdyksestä; juuria, jotka halkovat kallioita tai sitovat lentohiekan jyväsiä; ruohotupsuja, jotka paistattavat päivää erämaassa tai kätkeytyvät valottomiin luoliin tippuvien lähteiden alle; lehviä, jotka sekavasti kietoutuneina kasoina heittäytyvät meren helmaan tai jotka kattavat poluttomia vuorenhuippuja kirjavalla, ikikestävällä matollaan tai palvelevat köyhimmässäkin majassa ihmissydämen hellimpiä tunteita ja yksinkertaisinta iloa.
61. Jos me joskus syksyllä, kuivuneiden lehtien pyöriskellessä ympärillämme, vaivumme ajatuksiimme, eikö meidän silloin toivoen ja luottaen pidä katsahtaman niiden korkeihin muistopatsaihin? Nähkääpäs vain, miten ihanina laaksojen puistokäytävät, kumpujen reunusteet leviävät pitkin kupukaarroksin ja siivin, niin juhlallisina — niin ikikestävinä! Oltuaan ihmisen ilona, kaikkien elävien olentojen lohdutuksena, maan kunniana, — ovat ne nyt vain niiden lehtiraukkojen hautapatsaita, jotka tuosta meidän edestämme liehuvat kuolemaansa. Älkäämme antako niiden kadota ilman, että me olisimme koettaneet ymmärtää niiden viimeistä neuvoa ja esimerkkiä: että meidänkin, välittämättä haudan muistopatsaasta, täytyy täällä maailmassa rakentaa se muistopatsas, joka opettaa ihmisiä muistamaan ei paikkaa, missä he kuolivat, vaan paikkaa, missä he elivät.
62. On tosiaan sangen kummallinen seikka se, että kuusi, joka on erikoisesti määrätty koristamaan jylhiä vuoria, on kaikista puista kokonaisuudessaan katsoen sopusuhtaisin. Viinipuu, ihmisen iloinen seuralainen, on ihmeellisen tottelevainen kasvussaan ja lähettää köynnöksensä pitkin hänen viljapeltojaan, peittää hänen puutarhansa muureja ja varjostaa kesäisin hänen majaansa. Pysyen alituisessa yhteydessä ankaransäännöllisen viljelyksen kanssa, tarjoaa se kuitenkin nähtäväksi kaikki vallattoman viehätyksen mahdollisuudet. Kuusi, joka melkein aina kasvaa yksinäisillä, autioilla paikoilla, tarjoaa taas nähtäväksi kaikki jäykän järjestyksen mahdollisuudet. Tasamaiden puut taipuvat sinne ja tänne, vaikka niitä koskettaisikin vain vieno niityiltä noussut tuulahdus ja vaikka niiden kasvua haittaisikin vain nurmimättään kaltevuus. Mutta kuusi kasvaa suorana kuin kynttilä, vaikka se tapaakin jalansijakseen vain kapean kaistaleen rotkon reunalla ja vaikka myrsky ja lumivyöryt panevat pahintansa. Istuta sen nuorimpien oksien vesa alaskäsin sen runkoon, ja se on, niin kauvan kuin puu elää, osoittava maan keskipistettä kohti.
Alankomaan puiden sopii myös rehoittaakseen ulottaa oksiaan kaikkiin suuntiin ja pukeutua kaikenlaisiin epäsäännöllisiin muotoihin. Mutta kuusi on luotu olemaan kaikkea vailla ja kestämään kaikkea. Se pyrkii lujasti itsenäisyyteen; se haluaa vain kasvaa suoraksi ja solakaksi, tyytyen täydellisyyteen määrättyjen rajojen sisällä. Olkoon se sitten pitkä tai lyhyt, aina haluaa se seisoa suorana. Olkoon se sitten pieni tai suuri, aina haluaa se muotonsa pyöreäksi. Tasangon hemmoteltujen puiden sallittakoon myös koristellaida iloisin kukin ja riemuita ihanain hedelmäinsä runsaudesta. Mutta meillä kuusilla, jotka rakennamme miekan voimalla, on ankarampi tehtävä täytettävänä ihmisen hyväksi ja meidän täytyy toimittaa se suljetuin rivein: meidän tulee pysäyttää vuorilta vyöryvä lumi, joka muuten hautaisi hänet alleen; meidän tulee miekankärkinemme jakaa ja pidättää sadepisarat, jotka muutoin huuhtoisivat hänet mukaansa ja hänen runsaan satonsa; meidän tulee varjossamme suojella pisaroita, jotka putoavat neulastemme sekaan, jotta puroille riittäisi vettä kesäkuumina; meidän tulee kohottaa murtumaton kilpi talvimyrskyä vastaan, joka ulvoen läpäisee tasangon puiden paljaat oksat: — tällaista palvelusta tulee meidän järkähtämättä suorittaa ihmiselle koko elämämme ajan. Meidän ruumiimme — sekin on ihmiselle hyödyksi — on pehmeämpää kuin muiden puiden, vaikka työmme onkin kovempaa. Ihminen käyttäköön sitä miten haluaa, taloikseen tai laivoikseen. Tasangon hennot puut puistelkoot kaikkia lehtiään ja nostakoot ne kirkkaan kalpeina kohti taivasta, jos vain pieninkin sadekuuro hurahtaa niiden yli, ja pudottakoot ne sitten kokonaan kuivina ja kuihtuneina. Mutta meidän kuusien on huolettomina eläminen raivoavien pilvien alla. Vain myrskyjen kamppaillessa kanssamme, ojentelemme me oksiamme sinne ja tänne, kuten ihmisetkin ojentelevat käsiään unissaan. Ja lopuksi puolustakoot tasangon heikot puut liian kiihkeästi viimeistä elonkipinäänsä ja työntäkööt ne hakattuina heikkoja vesoja juuristaan. Mutta me, jotka rakennamme miekan voimalla, kaadumme urheasti; meidän kuolemamme tulee olla täydellisen ja juhlallisen kuten meidän taistelutapammekin: me heitämme henkemme vastustelematta ja ijäksi.
Miten ihana onkaan kuusen solakka kasvu! Ihana ja kuitenkin joskus melkein peloittava! Toiset puut, jotka koristavat vuoria tai kukkuloita, muovailevat muotojansa maanpinnan muodon ja laadun mukaan, pukevat sitä ystävällisen avuliaasti ja ovat osaksi sen alamaisia, osaksi sen imartelijoita, osaksi sen lohduttajia. Mutta kuusi kohoaa lujasti itseensä luottaen; enkä minä voi koskaan kauvemmin oleskella Alppien korkeilla kukkuloilla, etäällä ihmisten asunnoista ja askareista, pelokkaan ihailevasti katsahtamatta kuusiin, jotka seisovat siinä luoksepääsemättömillä ulkonemillaan ja vaarallisilla kallioillaan suunnattoman vuoriseinän kupeella, rauhallisissa ryhmissään, kukin ikäänkuin naapurinsa varjona — hoikkina, korkeina, kestävinä, kaameina kuin haamujen sotajoukko Hadeksen muureilla, tuntematta toisiaan, ikuisessa äänettömyydessä. Sinä et pääse niiden luo, sinä et voi niille huutaa: nämä puut eivät ole milloinkaan kuulleet ihmisen ääntä; ne ovat kaukana kaikista äänistä, paitsi tuulen ulvonnasta. Jalka ei ikänä tallaa niiden kuivuneita neulasia; ilottomina seisovat ne kahden ijankaikkisuuden välillä: tyhjän avaruuden ja alastoman kallion, mutta niin raudanlujaa tahtoa hehkuen, että kivikin niihin verrattuna näyttää taipuisalta ja särkyvältä, — heikolta, murtuvalta, katoavalta verrattuna niiden synkkään pyrkimykseen kohti elämää ja vavahtamatonta, tenhoavaa ylpeyttä — lukemattomina, voittamattomina!
Huomaa lisäksi niiden täydellisyys. Vaikutus, jonka ne tekevät useimpain ihmisten mieliin, johtuu epäilemättä enemmän kuusten kuvista kuin todellisista kuusista, niin takkuisena ja epäsäännöllisenä näet, mikäli minä voin arvostella, kuusta pidetään, kun sen paraina tuntomerkkeinä sen täyden voiman aikoina ovat puhdas vehreys ja säännöllinenpyöreys. Kuusi seisoo siinä täyteläisenä kuin sen oma käpy, hieman sivuille taipuneena, ihmeellisenä ja vanhanaikaisena kuten leikelty puu jostakin kuningatar Elisabetin aikuisesta puutarhasta; ja sen sijaan, että se vaikuttaisi jylhältä, ei ole koko metsässä niin vapaasti muodostunutta puuta kuin kuusi; sillä toiset puut näyttelevät runkojaan ja koukeroisia oksiaan; mutta kuusi, joka kasvaa joko suurissa ryhmissä tai onnellisessa yksinäisyydessä, ei paljasta oksiaan. Sen pyramidirivit nousevat tasaisesti toistensa yläpuolelle, tai viistävät sen oksat ympyränmuotoisesti ruohoa, niin ett'ei näy muuta kuin viheriät kävyt ja viheriä matto. Sen latvus ei ole sen lisäksi vain muodostunut hienommin, vaan myös, niin sanoaksemme, ystävällisemmin ja iloisemmin kuin toisten puiden lehvälatvukset, sillä se luo vain pyramidimaisen varjon. Tasangon metsät muodostavat ylä-ilmoihin kupukaarroksen ja kirjavoivat maan tummin varjoin, mutta hajanaisissa ryhmissä kasvavat kuuset jättävät väliinsä smaragdinvärisiä aukkoja. Surumielisyytensä pitävät ne kokonaan omina hyvinään; työntäessään kärkensä taivasta kohti, antavat ne auringon paistaa kasteheinään asti. Ja jos joskus taika-uskoinen tunne hiipii sieluuni kuusimetsässä, niin ei siihen milloinkaan sekaannu muinaisgermaanilaista metsänkammoa, vaan on se ainoastaan juhlallisempi muoto sitä tenhovoimaa, joka on ominaista meidän englantilaisille niittymaillemme, niin että minä olenkin aina nimittänyt Chamounin kauneinta kuusikkoa "haltijattaren luolaksi". Se kohoaa eräästä rotkosta Pont Pelissierin yläpuolelta lähtevän jyrkän rinteen alta, ja sinne pääsee pientä vuorta alaspäin kiemurtelevaa polkua pitkin, — rotko ei itse asiassa ole niin paljon rotko kuin leveä kallionpengermä, jota peittää sammal ja turve ja joka ulkonee yli kauhistuttavan, vaikka kauniiden kuusten salaaman äkkijyrkänteen, jonka pohjassa Arve juoksee. Melkein kokonaan eristetty, monivärinen kallio-ulkonema kohoaa sen molemmissa päissä. Muita sivuja reunustavat kalliot, joita pitkin pieni vesiputous syöksyy kuusien sekaan, hajoten pelkäksi helmisateeksi auringonpaisteessa, niin ett'eivät kuuset voi eroittaa sitä sumusta, vaan kasvavat sen usvapilven peitossa sitä huomaamattakaan. Syvimmälle alaspäin uskaltaa vain hiljainen sammal, ja korkeimmalla vallitsee nimettömän huipun ikuinen lumi.
Toiset puut kohottavat taivasta kohti pahkamaisia, tölppämäisiä lehviään, mutta kuusi reunaripsujaan. Et koskaan näe teräviä kulmia, niin tavattoman hienoja ne ovat, minkä tähden kuusi onkin minun tietääkseni ainoa puu, jossa voi syttyä sellainen tulenhohde kuin se, minkä jo Shakespeare huomasi. Kun aurinko nousee jonkun kuusipeitteisen harjanteen takaa, joka on noin kahden peninkulman päässä, mutta jonka sentään selvästi näkee, niin ikäänkuin kirkastuvat kaikki puut, jotka ovat kolmen tai neljän asteen kulmassa molemmin puolin aurinkoa, ja piirtyvät kirkkain liekein tummempaa taivasta vasten, hehkuen yhtä häikäisevästi kuin aurinko itse. Ensin luulin tämän johtuvan neulasten hohteesta, mutta nyt olen sitä mieltä, että sen synnyttää pilvien kaste — koska jokaisessa, pienimmässäkin neulasessa kimaltelee oma jalokivensä. Näyttää aivan siltä kuin olisivat puut, jotka aina elävät pilvissä, niiltä saaneet osan niiden ihanuutta, ja kuin saattaisivat ne, niin kasvikunnan tummimpia kuin ovatkin, kohottaa jopa itsensä auringonkin loistoa.
Eniten hurmasivat minua kuitenkin kuusen tavattoman hienot piirteet hieman ulohtaammalla keskeistuntureista, Emmenthalin laidunkummuilla tai Bernin alamaa-alueilla, missä näitä puita kasvaa ryhmissä majojen välissä, joiden syvän sinisenharmaat liuskakivikatot — nekin kuusta — ja keveästi veistetyt julkipuolet kimaltelevat syysauringon valossa kultaa ja oranssinkeltaista siinä töyränteillään ja nurmirinteillään — loputtomilla rinteillään, joille on järjestelmällisesti siroiteltu korkealle kaartuvia heinärukoja, tummanvihreiden jalokivikoristusten kaltaisia, sillä runsaslähteisten vuoriniittyjen heinä pysyy koko päivän, niittämisen jälkeenkin, harvinaisen viheriänä ja tuoreena. Ja keskellä tätä jaloa majojen ja niittyjen kimallusta seisovat nuoret kuuset, kauneimpina kaikesta, ikäänkuin hyvänhajuisen suitsutuksen täyttäminä. Niiden solakat rungot, suorat kuin nuolet ja valkoiset kuin kristalli, näyttävät aivan siltä kuin voisi ne katkaista yhdellä otteella kuin neulan; ja niiden tummat, arabeskimaiset lehvät, jotka täydelleen läpäisee taivaan kirkkaansininen hohde, ovat opalinsinisiä siinä kiemurrellessaan toinen toistaan seuraten ylös ja alas vienosti aaltomaisia selänteitä pitkin. Minä huomioin niitä näissä seuduissa lähemmin ja uteliaammin, koska ne kaikista puista ovat tähän asti eniten vaikuttaneet ihmisluonteeseen. Kuinka suuri muiden kasvien vaikutus lieneekin ollut, on se aina jakautunut lukuisille lajeille; jalavalla ja tammella Englannissa, poppelilla Ranskassa, koivulla Skotlannissa, öljypuulla Italiassa ja Espanjassa on kilpailijoinaan useita alempia puita ja vaihtelua tarjoavan maanviljelyksen viehättävä moninaisuus. Mutta kuusen kauhistuttava yksinäisyys muokkaa ja muovailee kokonaisen kansanheimon elämän. Kuusen varjot syöpyvät kokonaiseen kansakuntaan. Pohjoismaalaiset ovat vuosisatoja eläneet kahden suurmahdin vaikutuksen alaisina: kuusen ja meren — molemmat ovat rajattomia. Samoin kuin pohjoismaalaiset asuivat metsissä, samoin olivat he kuin kotonaan vesillä, eivätkä he nähneet muuta rajaa tai muunlaista taivaanrantaa kuin puiden ikihimmeän vehreyden tai tummanvihreän veden, kuusten tai meren vaahdon reunustaman aamuruskon. Ja mitä uusia mielikuvitusaineksia, sotaista voimaa tai kotoisen oikeuden peri-aatteita norjalaiset ja gootit toivatkaan mukanaan ja asettivatkaan Etelä-Europan mädännäisyyttä ja turmelusta vastaan, niin olivat he oppineet ne kuusten viheriän katoksen alla ja niiden jylhässä pyhäkössä.
63. Kukat näyttävät määrätyiltä lohdutukseksi ja virvoitukseksi tavallisille ihmisille: lapset pitävät niistä; tyyni, tyytyväinen, teeskentelemätön kansa pitää niistä sellaisinaan, kasvavina; ylelliset ja rauhattomat ihmiset nauttivat niiden poimimisesta; ne ovat halvimmankin majan aarre; ja täyteenahdetussa kaupungissa koristavat ne ikäänkuin pienenä sateenkaaren palasena työläisten akkunoita, työläisten, joiden sydämessä asuu rauhan liitto.
64. Mutta sittenkin välittää oikeastaan harva kukista. Tosin on moni hyvin mielissään löytäessään uusia kukkamuotoja, ja hän nauttii niistä kuten lapset nauttivat kaunotähystimestä. Monet pitävät myös paljon kauniista kukkalaitelmasta ansarissa aivan samalla tavoin kuin he pitävät kauniista pöytäkalustosta. Toiset taas kiinnittävät niihin tieteellistä huomiota, vaikkakin enemmän nimityksen kuin itse kukan takia; ja muutamat nauttivat puutarhoistaan… Sillä vaikka vuoden kukkimisaika onkin etupäässä kevät, näen minä kuitenkin useimpain ihmisten viipyvän silloin kaupungeissa. Parisen vuotta sitten matkusti muuan terävänäköinen, eriskummallisuuksiin taipuvainen ystäväni, joka oli saanut päähänsä loukata tätä kansallista tapaa ja lähteä keväällä Tyroliin, erään Landeckin lähellä sijaitsevan laakson läpi useiden yhtä kapinallisten toverien seurassa. Etäältä häämöitti omituinen vuori, joka povellaan kantoi sinistä nauhaa kuten Englannin kuningatar. Oliko se sininen pilvi, sininen, vaakasuora kerrostuma sitä ilmaa, jota Titian hengitti nuoruudessaan, mutta jota nyt oli katseleminen kaukaa, koska kukaan kuolevainen ei ole enää koskaan saava sitä hengittää? Oliko se kangastus — tai meteoori? Pysähtyisikö se, niin että sitä voisi lähestyä? — kymmenen peninkulmaa kiemurtelevaa tietä oli vielä heidän ja vuoren juuren välillä — näin kyselivät he toisiltaan. Terävänäköinen ystäväni yksin väitti sen olevan jotakin aineellista; — mitä se lieneekin, niin ei se ole ilmaa, eikä se ole katoava. Kuljettuaan nuo kymmenen peninkulmaa, astuivat he vaunuista ja alkoivat nousta vuorelle. Se pysyi kärsivällisesti paikallaan ja levitteli yhä komeammaksi ja taivaisen loistavammaksi — katkeronauhaansa. Moista voi tosiaankin nähdä Alpeilla keväällä, mutta vain keväällä; ja vaikka näin on asian laita, huomaan minä useimpain ihmisten pitävän parempana matkustaa sinne syksyllä.
65. Harvat ihmiset ovat todennäköisesti kysyneet itseltään, miksi he ihailevat ruusuja niin paljon enemmän kuin muita kukkia. Jos he ajattelisivat asiaa tarkemmin, huomaisivat he ensiksikin, että punainen erilaisine hienoine vivahduksineen on viehättävin kaikista puhtaista väreistä, ja toiseksi, että ruusussa ei olevähintäkään varjoa, paitsi sitä, minkä itse väri muodostaa. Kaikki sen varjostukset ovat täyteläisempiä väriltään kuin sen kirkkaat pinnat, mikä johtuu terälehtien läpikuultavuudesta ja kyvystä heijastaa valoa.
66. Onko lukija koskaan ajatellut äärettömän keveiden aineiden tavallisimpien muotojen olemusta. Miten pieniä, miten moninaisia ovatkaan ne näkymättömät hiukkaset, jotka aiheuttavat ruusun tuoksun, ja kuinka runsaasti lennähtääkään niitä ilmaan joka hetki!
67. Kun toukokuun alussa kuljeskelee matalammilla Alpeilla ja astelee pitkin lumikentän reunaa, niin huomaa melkein varmasti siihen puhkaistuksi pari, kolme pyöreätä aukkoa; näiden keskeltä ojentuu hento, nuokkuva, heikko pikku kukkanen, joka riiputtaa pientä, tummin ja purppuraisin ripsein koristettua kelloansa. Se näyttää niin paleltuneelta, tirkistellessään siinä jäähän avaamastaan halkeamasta, ikäänkuin täytyisi sen kummastellen katsella äskeistä hautaansa ja hengellään maksaa se voitto, jonka se on vaivoin kamppaillut itselleen. Tämä kukka herättää — tai sen pitäisi herättää — meissä aivan toisenlaisesti suloisen tunteen kuin kuollut jää tai valju taivas; siinä on jotakin, joka puhuu meidän sydämellemme, tässä tarjoutuu meille kuva siveellisestä kamppailusta ja saavutuksesta. Miten itsetiedoton, miten tunteeton se pieni kukka lieneekin, joka siten lausuu meille kehoituksen sanoja, kuka on sittenkään sulkeva sydämensä sen puheelta, kuka on katseleva sitä ilman syvää ihailua, jos vain mieli on turmeltumaton ja katse kirkas ja selkeä?
68. Tri Herbert on selvästi osoittanut, että useita villejä kasveja tavataan ainoastaan määrätyssä maanlaadussa tai määrätyllä maaperällä, ei siksi, että tämä maanlaatu tai tämä maaperä olisi niille erikoisen suotuisa, vaan siksi, että ne vain siinä voivat menestyä, koska sen karuus karkoittaa kaikki vaaralliset kilpailijat. Jos me nyt irroitamme kasvin tältä paikalta, missä se vain vaivoin voi elää, ja annamme sille tarpeeksi multaa ja hankimme sen ympärille lämpötilan, josta se pitää, ja samalla karkoitamme kaikki kilpailijat, jotka luonto näissä olosuhteissa sille lähettäisi, saamme me tosiaankin syntymään loistavasti kehittyneen kappaleen tätä kasvia, jättiläissuuren ja ihanasti muodostuneen, mutta me kadotamme siinä kokonaan sen siveellisen ihanteen, joka riippuu siitä, että se täydellisesti suoritti kaikki sille määrätyt tehtävät. Jumala tarkoitti ja loi sen peittämään sellaisia yksinäisiä paikkoja, joilla ei mikään muu kasvi voinut elää. Siksi annettiin sille rohkeutta ja voimaa ja kestävyyttä; sen luonteena ja kunniana ei siis ole ahnaasti ja laiskotellen ruokkia omaa rehevyyttään toisten olentojen kustannuksella, olentojen, jotka kokonaan häviävät ja kuihtuvat vain tämän yhden ainoan eduksi; vaan on sen kunniana täyttää kunnollisesti vaikea velvollisuutensa ja urhoollisesti kiivetä noille toivottomille alueille, missä se yksin voi todistaa sen kaikkivaltiaan hengen hyvyyttä ja läsnä-oloa, joka juoksuttaa joet vuorista ja täyttää laaksot viljalla; ja tällä autiolla ja hyljätyllä paikalla ja vain täällä, missä se ei keneltäkään mitään ryöstä eikä vahingoita ketään ja missä ei mikään voi jakaa sen kunniaa tai anastaa sen valtaa, siellä voivat vasta sen väkevyys ja kauneus ja erinomaisuus ja hyvyys päästä täyteen arvoonsa Jumalan kasvojen edessä. Kun minä ensi kerran näin alppikellon,Soldanella Alpinan, kasvoi se rehevän suurena aurinkoisella alppiniityllä määkivien lampaiden ja ammuvien lehmien keskellä, yhdessä tavattoman runsaasti esiintyvänGeum montanuminjaRanunculus pyrenaeuksenkanssa. Minä huomasin sen vain siksi, että se oli minulle outo — mutta minä en keksinyt mitään erinomaista kauneutta sen halkonaisissa kukissa. Muutamia päiviä myöhemmin näin minä sen yksinään kallioiden keskellä ylhäällä pilvissä, ulvovien jäätikkötuulten tuivertamana: se kasvoi erään lumivieremän reunalla, joka takaisin vetäytyessään oli jättänyt ruskean maan paljaaksi ja autioksi ja ikäänkuin tulen polttamaksi. Kasvi oli pieni ja heikko ja ilmeisesti väsähtänyt ponnistuksistaan — mutta vasta nyt ymmärsin minä sen ihanteellisen luonteen ja näin sen jalon tehtävän ja sen erikoisen kunnian kaiken maan ihanuuden seassa.
69. Ruohot. — Pieniä siemenkoteloita, hienojyväisiä, sulka- tai untuvamaisia, jotka läheisille kukoistaville kedoille lähettävät ruskeahtavia, omituisesti väräjäviä ja tanssivia pölyhiukkasia ja jotka ovat pitkin pintojaan vetäneet hopeanharmaita juovia kuin seittiä ja haituvamaista utua, mikä on yhtä salaperäistä aamun kasteessa kuin keskipäivän auringon paahteessa ja minkä tekee vielä salaperäisemmäksi noiden hienojen, rihmamaisten muotojen värinä, joista jokainen on pieni alituisesti soivien siemenkellojen torni.
70. Poimi ruohonkorsi ja tarkastele hetkinen rauhassa tuota pientä, miekkamaista, viheriätä kortta. Mikään siinä ei herätä huomiotamme erikoisella kauneudellaan tai oivallisuudellaan. Sen voima on ylen pieni, sen koko mitätön. Muutamat viivat päättyvät kärkeen, joka ei sekään ole täydellinen, vaan tylppä ja ikäänkuin keskeneräinen: korsi ei tosiaankaan ole mikään ylistettävä ja luonnon suuressa pajassa huolellisesti muovaeltu mestariteos, vaan on se ilmeisesti olemassa vain tänään tallattavaksi ja huomenna pätsiin heitettäväksi; kalpeasta, ontosta varresta roikkuu heikkoja, himmeänruskeita juuririhmoja. Mutta kuitenkin, ajattelehan hiukan ja päätä sitten, onko kaikista komeista kukista, jotka loistavat kesän hohteessa, kaikista vahvoista ja kauneista puista, jotka ilahuttavat silmää tai kantavat maukkaita hedelmiä — uljaista palmuista tai kuusista, vahvoista jalavista tai tammista, tuoksuvista sitruunoista ja rypäleittensä notkistamista viinipuista — yhtäkään, jota ihminen niin syvästi rakastaisi ja jolle Jumala olisi runsaammin lahjojansa jakanut, kuin tuolle pienelle, heikolle ruohonkorrelle. Ja kuinka hyvin täyttääkään se tehtävänsä! Ajattelehan vain, mistä kaikesta meidän on kiittäminen niittyjen ruohoa, tuota ihanaa värihehkua, joka peittää mustan maan suloisilla, lukemattomilla, rauhallisilla keihäillä. Keto! Mieti hetkinenkin, mitä kaikkea tämä sana tuo mieleemme. Siihen sisältyy kevään ja kesän koko ihanuus — vaellukset hiljaisilla, tuoksuvilla poluilla — levähdyshetket puolipäivän kuumuudessa — karjalaumojen ja lintuparvien ilot — paimenelämän ja mietiskelyn viehätys — auringonvalo, joka täällä alhaalla alkaa elää, langeten smaragditäplille ja hajoten hienoiksi sinivarjoiksi siellä, missä se muutoin olisi tavannut vain mustan maan tai kuivan tomun. Laitumia solisevien purojen partailla, vienoja rinteitä ja matalia harjuja, ajuruohotuoksuisia hiekkakumpuja, joiden takaa meren sininen viiva pilkistää, nurmimattoja, joita aamukaste himmentää tai joita verhoutuneen auringon iltalämpö sulostuttaa, niiden säilyttäessä onnellisten jalkojen jälkiä ja vaimentaessa rakastavain äänten loppukuiskauksia — kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin ilmaisee tämä yksinkertainen sana. Meidän ei tule mitata kaikkien näiden jumalallisten lahjojen ylenpalttisuutta yksinomaan kotimaamme mukaan, vaikkakin, mitä enemmän niitä tarkastelemme, sitä enemmän avautuu meille tämä loppumattomien niittyjen lumous, joka oli jo Shakespearen erikoisena ilona; mutta vain pientä osaa siitä voimme sanoa omaksemme. Mene keväällä niille nurmikentille, jotka leviävät sveitsiläisten järvien rantamilla ja etenevät aina matalampien vuorten juurelle asti. Siellä kasvaa vapaata rehevää ruohoa, johon sekoittuu korkeita katkeroita ja valkeita narsisseja, ja seuraa vuoripolkuja, jotka kiemurtelevat ylläsi kaartuvien, kokonaan kukkien verhoamain oksien alla — polkuja, jotka lakkaamatta nousevat ja laskevat viheriäin töyränteiden ja mäkien yli, vilvakkaita aaltoviivoja, jotka jyrkkinä ulottuvat aina siniseen veteen asti ja joita siellä, täällä peittää vastaniitetty, ilman vienolla tuoksullaan täyttävä heinä; — katsahda sitten korkeammille vuorille, missä nuo ikivihreät aallot pitkine lahdelmineen sulavat kuusten varjoalueisiin; ja lopulta on ehkä selviävä meille näiden 147 psalmin yksinkertaisten sanojen ajatus: "Hän antaa ruohon kasvaa vuorilla."
Jos me nyt yhteisesti tarkastamme edellä esittämiämme kuvia ja liitämme niihin kaikkein yksinkertaisimman Jesajan 40:n luvun 6:sta säkeestä, niin havaitsemme, että ruoho ja kukat katoavaisuudessaan ovat ihmiselämän katoavaisuuden esikuvia ja ihanuudessaan ihmiselämän ihanuuden esikuvia, kahdella tavalla: ensiksi hyödyllisyytensä ja toiseksi kestävyytensä kautta — maan ruoho antamalla meille siementä ja kauniina kaatuessaan jalan poljennan ja viikatteen iskun tieltä; ja veden ruoho vilvoittamalla meidän lepoamme ja taipumalla aallon sysäyksestä. Mutta jos me katselemme asiaa avarammassa inhimillisessä ja jumalallisessa mielessä, sisältää "ruoho, joka antaa siemenen" — vastakohtana puulle, joka kantaa hedelmän — kolmannenkin kasviheimon ja täyttää kolmannenkin tehtävän ihmiskunnan palveluksessa. Se sisältää sen suuren heimon, johon pumpuli ja pellava kuuluvat, ja se suorittaa siis nuo kolme tehtävää: antaa ravintoa, vaatteita ja lepoa. Ajattele, mitä tämä suoritus merkitsee; ajattele yhteyttä liinavaatteiden ja liinakirjauksen toiselta puolen ja papillisen toimen ja tabernaakkelin varustusten välillä toiselta puolen, ja muista, että kaisla on kaikkina aikoina ollut ensimäinen matto, jonka luonto asetti ihmisen jalan alle. Huomaa sitten ne kolme hyvettä, joita niin selvästi esittää nuo kolme kasviheimoa — joita ei vain sattumalta tai mielikuvituksen ajamana niihin liitetä, vaan jotka kaikissa kolmessa tapauksessa meille osoittavat raamatun sanat, nimittäin 1) Iloisuus ja hilpeä tyyneys vastaa ruohoilla ravintoa ja kauneutta: — "Katsokaat liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat; eivät ne tee työtä eivätkä kehrää"; 2) Nöyryys; vastaa ruohon rauhallista lepoa: — "Muserrettua ruokoa ei hän ole katkaiseva"; 3) Rakkaus; vastaa ruohoilla vaatetusta (niiden nopean syttymisen takia): — "Suitsuavaa pellavaa ei hän ole sammuttava". Huomaa lopuksi vahvistus näihin kahteen viimeiseen kuvaan minun mielestäni tärkeimmässä Vanhassa Testamentissa esiintyvistä ennustuksista kristillisen kirkon tulevasta tilasta, nimittäin siinä, joka sisältyy Hesekielin viimeisiin lukuihin. Mitta on otettava Jumalan temppelistä; ja koska nämä mitat on otettava ei vain laupeudessa vaan myös nöyryydessä, on enkelillä "kädessäänpellavainennuora ja ruoko mitatakseen". Nuoraa käytettiin maan mittauksessa ja ruokoa rakennusten suuruutta määrätessä; ja siksi on kirkon rakennuksia eli töitä mitattava nöyryydessä ja sen alueita eli maata rakkaudessa.
71. Liikkumattomien lehvien yläpuolella huojuvat suuret kuuset, ja niiden juurella värisevät ruohon hennot korret, mutta kirkkaiden tähtien tuike leviää yli maan taivaallisena rauhana, ja kaukana raudankovien vuoriharjanteiden kupeilla punoittavat, yhtä liikkumattomina kuin nekin, alppiruusujen rubininhehkuvat kukat aamu-auringon heikoissa ensi säteissä.
72.Sammaleet. — Nöyriä olentoja! Maan ensimäinen armolahja, joka hellin hyväilyin verhoaa sen alastomia kallioita; säälin täyttämiä olentoja, jotka eriskummallisen kunnioittavasti peittävät rappeutumisen ja hävityksen häpeällisiä arpia ja jotka hiljaa kietovat sormensa irtonaisten kivien ympärille, opettaakseen niille lepoa. Minulta puuttuu sanoja ilmaistakseni, mitä sammaleet oikeastaan ovat, sillä mikään sana ei ole kylliksi nöyrä, kylliksi täydellinen, kylliksi avara. Miten kuvailisin noita pieniä, pyöristyneitä, taljamaisia patjoja ja niiden hohtavaa vehreyttä, — niiden sädehtiviä, tähtimäisiä, rubininpunaisia kukkalehtiä, jotka ovat niin hienosäikeisiä kuin osaisivat kivimaailman henget kehrätä samoin porfyria kuin me lasia — niiden hienosti kietoutuneita hopearihmoja, joiden reunat ovat kuin ambraa, jotka kiiltelevät, jotka ovat kuin puita ja joiden jokainen säije kimaltelee oikullista hehkua ja silkinlienteitä värejä, mutta kuitenkin on kaikki niin vaatimatonta ja nöyrää, luotua vain yksinkertaisimpaan, hellimpään rakkaudenpalvelukseen? Niitä ei voi kukkien tavoin poimia seppeleiksi eikä lemmenmerkeiksi; mutta taivaan lintu tekee niistä pesänsä ja väsynyt lapsi valitsee ne päänalusekseen.
Ja niinkuin sammaleet ovat maan ensimäinen lahja, tuovat ne myös meille sen viimeisen antimen. Kun toiset kasvit ja puut eivät enää meitä hyödytä, ryhtyvät pehmeät sammalet ja harmaat jäkälät pitämään vartiota meidän hautakiviemme ympärillä. Metsät, kukat, anteliaat ruohot ovat aikansa tehneet parastaan, mutta sammalten palvelus on ikuinen. Puu kirvesmiehen työhuoneeseen, kukat morsiuskammioon, vilja aittaan, mutta sammal haudalle.
73.Jäkälät. — Kuten nämä erinäisessä mielessä ovat nöyrimpiä, niin ovat ne taas toisessa mielessä kunnioitetuimpia maan lapsista. Ne ovat hievahtamattomia, katoamattomia: niitä ei kalva mato, eikä niitä hävitä syksy. Ne ovat aina viehättäviä: niitä ei vaalenna kuumuus, eikä niitä kuihduta kylmyys. Niiden sormet ovat hitaat, mutta niiden sydän on luja, ja niiden tehtäväksi on annettu kutoa kukkuloiden mustaa, ikuista kangasta; näitä hitaita piirrostaiteilijoita on käsketty valmistamaan luonnokset niihin moninaisiin kuviin, jotka sitten upeilevat sateenkaaren kaikissa väreissä. Ne yhtyvät intohimottoman kallion tyyneen rauhaan, mutta niillä on myös sen ikikestävyys; ja kun pakenevan kevään tuulet pyörittävät edellään orapihlajan valkeita kukkia kuin lunta, ja kun kesä polttaa nääntyvältä niityltä esikkojen kuihtuvan kullan, upeilee korkealla vuorikallioiden kupeella tähtimäisiä hopeajäkälä-alueita, ja noiden läntisten huippujen oranssinkeltaiset täplät heijastavat laskevan auringon säteitä tuhannet vuodet.
Siellä, minne rakkaus luontoon on koteutunut, on se ollut uskoa lisäävänä, pyhänä aineksena ihmismielessä… Sitä, joka rakastaa luontoa, elähyttää aina helpommin kuin muita korkeauskoJumalaan… Rakkaus luontoon tuo mukanaan voimakkaamman tunteen korkeamman hengen läsnä-olosta ja kaikkivallasta, kuin mikään todistelu tai perustelu; ja kun tätä luonnonpalvelua viattomasti harjoitetaan muuten ottamalla huomioon ajan, tunteen ja muiden pyrkimysten vaatimukset ja yhdistämällä sen uskonnon korkeampiin peri-aatteisiin — voi se avata meille erinäisiä pyhiä totuuksia, joista emme muutoin pääsisi selville. Otaksumatta, että tämä rakkaus luontoon olisi välttämättä yhteydessä ajan epä-uskon kanssa, olen minä sitä mieltä, että se liittyy suorastaan ajan kauneimpiin pyrkimyksiin ja vapauteen ja että se on nyky-ajan tervein aines, joka on sille erikoisesti ominaista; ja ell'ei tätä luonnonrakkautta viljellä enää kevytmielisesti eikä taitamattomasti, vaan jos sitä hoidellaan ankarana velvollisuutena, aiheuttaisi se ehkä tähän asti aavistamatonta edistystä; se selvittäisi ehkä ensi kertaa ihmiskunnan historiassa ihmiselle hänen elämänsä oikean olemuksen, hänen toiminta-alueensa ja hänen oikean suhteensa Luojaansa…
Yksinkertaisimpiakin luonnon esineitä elähyttää eriskummallisesti tunne jumalaisesta läsnä-olosta. Puut ja kukat näyttävät kaikki jollakin tavoin olevan Jumalan lapsia; ja me itsekin, niiden toverit, jotka olemme luodut samasta tomusta kuin nekin, mutta jotka olemme suurempia kuin ne vain siitä syystä, että meidän ruumiillemme on annettu suurempi osallisuus jumalaiseen voimaan ja että meidän mieltämme vähemmän kiinnittää esineiden yleinen käytäntö, käsin koetettavat, silmin nähtävät muodot kuin niiden sisäinen ihanuus: tuo salaperäinen kieli, jolla ne puhuvat meille Jumalasta, ja ne vaihtelevat pysyvät näyt, jotka todistavat meille pyhästä totuudesta ja täyttävät meidät tottelevaisella, iloisella ja kiitollisella liikutuksella.
Tieteellisiä harrastuksia on ylistettävä etupäässä sikäli, kuin ne johtavat meidät toimettoman haaveilun ensimäiseltä askelmalta tarkoituksenmukaisen ajattelun lähimmälle askelmalle. Mutta niitä on moitittava ja peljättävä, jos ne tälle toiselle askelmalle kokevat pysäyttää meidät ja tukahuttaa pyrkimystä yhä korkeampaan mietiskelyyn. Vain silloin tällöin onnistunee jonkun ainoan saattaa ne sopusointuun tämän mietiskelyn kanssa; mutta se tapahtuu vain vaivoin ja ponnistuksin — sisäiseltä olemukseltaan ovat ne sille vihollisia, koska niillä on taipumusta halveksimaan ja tukahuttamaan tunteita ja hajoittamaan kaikki atomeihin ja lukuihin. Useimmille ihmisille on ilo, joka johtuu tietämättömyydestä parempi kuin oppinut ilo. On parempi kuvitella taivasta sinikuvuksi kuin synkäksi ilmattomaksi avaruudeksi ja pilviä kultaisiksi valta-istuimiksi kuin kylmiksi usviksi… Me emme voi saada selkoa yhdenkään ainoan kukan salaisuuksista, eikä se ole tarkoituskaan; mutta tarkoitus on sitä vastoin, että tieteellisiä harrastuksia on aina kauneudenrakkauden ja tiedontäsmällisyyttä herkkätunteisuuden tukeminen.
Ei ole myöskään oikein merkitä kauneudenrakkautta kokonaan epätieteelliseksi; sillä on olemassa tiede esineiden ulkonaisista ominaisuuksista yhtä hyvin kuin niiden luonnosta; ja puheen ollen niiden rakenteesta täytyy yhtä hyvin ottaa se seikka huomioon, miksi esim. mollisäveleet herättävät surumielisyyttä tai miten esineet vaikuttavat meidän silmäämme tai meidän sydämeemme, kuin mistä atomeista tai värähdyksistä ne ovat syntyneet. Nykyajan valtavat koneelliset saavutukset, joista useimmat meistä ovat niin ylpeitä, ovat pelkkää ohimenevää kuumetta, osaksi keinottelun, osaksi lapsellisten harhaluulojen tuloksia. Kerran tullaan huomaamaan, että on yhtä mahdotonta rakentaa yleisiä valtateitä, joiden olisi määrä viedä meitä joillekin toivotuille perille, raudasta kuin tomustakin; niin, tullaan kerran vakuutetuiksi siitä, ett'ei yleensä ole sellaisia valtateitä, jotka veisivät jonnekin minne kannattaisi mennä; sillä jos niitä olisi, lakkaisi se paikka siinä silmänräpäyksessä olemasta menemisen arvoinen — minä tarkoitan, mikäli halutuille esineille voi jollakin tavoin määritellähinnan. Minkäänlainen tinkiminen tai petos ei voi koskaan peijata luonnon "liikkeestä" mitään puoleen hintaan. Jos tahdomme tulla vahvoiksi, on meidän tekeminen työtä. Jos mielimme saada ruokahalua, on meidän ensin kärsiminen nälkää. Jos aijomme tulla onnellisiksi, täytyy meidän ensin olla hyviä. Jos haluamme tulla ymmärtäväisiksi — tulee meidän katsella ympärillemme ja ajatella. Ei mikään paikanvaihdos, joka käy sadan peninkulman nopeudella tunnissa, ei kangas, jota syntyy tuhannen kyynärää minuutissa, voi tehdä meitä hituistakaan väkevämmiksi, viisaammiksi tai onnellisemmiksi. Maailmassa on aina ollut enemmän nähtävää kuin ihmiset ovat voineet nähdä, miten hitaasti sitten liikkuivatkin; liikkumalla nopeammin eivät he ole näkevät enempää, eivätkä paremmin. Eikä mahda kauvan viipyä, ennen kuin huomataan, että tuo muka niin suuri keksintö voittaa (kuten luullaan) paikallisuus ja aika ei itse asiassa voita mitään; sillä paikallisuutta ja aikaa ei voida sisäisimmältä olemukseltaan koskaan voittaa, eikä sitä paitsi kuulu lainkaan niiden luontoon niiden voittaminen, vaan niidenkäyttäminen. Hullu aina haluaisi lyhentää paikallisuutta ja aikaa; viisas haluaisi aina niitä pitentää. Hullu tahtoisi tappaa paikan ja ajan; viisas tahtoisi valloittaa ne, antaakseen niille eloa. Rautatiesi on, jos oikein asian ymmärrät, vain keino tehdä maailma pienemmäksi. Mutta lopultakin on meidän myöntäminen, mikä meidän olisi pitänyt havaita jo aikoja sitten, — että ajatteleminen ja näkeminen ovat ihaninta maan päällä, eikä hurja kiiruhtaminen… Jalkaisin on levitetty uskonnon useimmat sanomat, ja olisikin totta tosiaan ollut vaikeata levittää niitä nopeammin muutoin kuin jalkaisin… Oikea onni ja jalous asuvat aivan lähellämme, mutta me emme niistä koskaan välitä, ja ennen kuin me itse olemme oppineet olemaan onnellisia ja jaloja, ei meillä enään ole paljoa sanottavana edes indiaaneille. Kilpa-ajojen ja metsästyksen kiihoitus, vieraspitojen remu yöllä, vaan ei päivällä, kallis ja väsyttävä musiikki, kallis ja hankala vaateparsi, huoliin upottava kilpailu paikasta, vallasta, rikkaudesta tai ulkonaisesta komeudesta, aherrus ilman päämäärää ja toimettomuus ilman lepoa — kaikki nämä sivistyneen nyky-maailman nautinnot ovat sellaisia, ett'ei niitä minun mielestäni juuri kannata levittää. Ja kuitenkin ovat kaikki oikeat ja terveelliset nautinnot aina, siitä lähtien kun hän luotiin maan tomusta, kuten nykyaikaankin, olleet ihmisen saavutettavissa, saavutettavissa enimmiten rauhassa ja rauhan kautta. Katsella, miten vilja orastaa ja kukat kehittyvät; vetää syviä henkäyksiä auran tai lapion puuhissa; lukea, ajatella, rakastaa, toivoa ja., rukoilla — nämä ne tekevät ihmisen onnelliseksi; hänen voimassaan on aina ollut niille omistautuminen; eikä hänelläolekoskaanolevavoimaa enempään. Maailman onni tai onnettomuus riippuu siitä, että me opimme ja osaamme kaiken tämän vähäisen; mutta ne eivät lainkaan riipu raudasta, lasista, sähköstä tai höyrystä.
Minä olen niin suuri haaveiden mies ja niin täynnä innostusta, että minä luulen vielä kerran sen ajan tulevan, jolloin maailma on tämän huomaava. Se on tähän asti tehnyt kaikki mahdolliset yritykset kaikille mahdollisille tahoille, paitsi oikealle; ja minusta näyttää, että sen matemaattisen välttämättömyyden pakosta on kerran tekeminen yritys myös oikealle taholle. Se on koettanut sotaa, saarnaa ja paastoa, ostoa ja myymistä, tuhlailevaa komeutta ja säästäväisyyttä, ylpeyttä ja nöyryyttä — jokaista mahdollista elämäntapaa, joka suinkin näytti lupaavan onnea tai arvoa, mutta koko sinä aikana, jolloin se osti ja myi, taisteli, paastosi ja kidutti itseään valtion asioilla, kunnianhimoisilla suunnitelmilla ja kieltäymyksillä, oli kuitenkin ihmiskunnan onni Jumalan määräyksen mukaan siinä, että se tarkasteli hentoja sammalia tien reunalla ja yläpuolellaan kiitäviä taivaan pilviä. Silloin tällöin keksi joku väsynyt hallitsija tai kidutettu orja, missä maailman oikeat kuningaskunnat olivat, ja tuli muutaman auranalan suuruisen puutarhamaan omistajana mittaamattomien alueiden valtijaaksi. Mutta maailma ei lainkaan uskonut heidän kertomuksiaan, vaan tallasi yhä niitä hentoja sammalia ja halveksi yhä pilviä, etsien onnea omalla tavallaan, kunnes lopulta eksyksissä harhaillut luonnontiede saapui avuksi, eikä ainoastaan terävämmin huomioinut kaikkia esineitä, vaan keksi myös niille uusia käyttämistapoja.
Koska maailma on vapaa valitsemaan mitä se tahtoo, erehtyi se luonnollisesti jälleen, tavallisuuden mukaan, ja kuvitteli, että sen onnen lähde oli tuossa pelkässä aineellisessa hyväkseenkäyttämisessä. Se ahtoi pilvet rautaputkiin, jotta sen rikkiviisas minä voisi kiitää yhtä nopeasti kuin pilvet. Sammalista keksi se syitä, joita saattoi kehrätä, ja niistä valmisti se itselleen helppoja ja hienoja vaatteita — siinäpä sitä onnea olikin! Lentää yhtä nopeasti kuin pilvet ja tehdä kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta — eikö tämä totisesti ollut paratiisia!
Mutta kun maailma jälleen jonkun ajan kuluttua jäi ilman paratiisia, niin tekisi se luonnollisesti jonkun toisen erehdyksen, mikäli se vain olisi mahdollista. Mutta minä en enää näe minkään uuden erehdyksen mahdollisuutta; kun on kerta kaikkiaan tavannut älynsä rajan ja tehnyt sen havainnon, ett'ei ole lainkaan sen paratiisillisempaa siihen kerran tottuneena kiitää hurjaa vauhtia, kuin kulkea hiljalleen, ja ett'eivät Manchesterin kaikki kukikkaat puuvillakankaat voi lahjoittaa mielenrauhaa — niin, silloin uskon minä tosiaankin vähitellen opittavan ymmärtämään, että Jumala maalaa pilvet ja kutoo sammalten syyt, jotta ihmiset tuntisivat onnea katsellessaan Hänen luomistyötään ja seisoessaan rauhallisina Hänen rinnallaan nauttimassa Hänen työstään, jotta jokainen sen voiman jälkeen, mikä on hänelle annettu, ja Hänen johdollaan, levittäisi rauhaa ja rakkautta kaikkien Hänen luotujensa piiriin — kuten Hän tahtoo, ja että nämä ovat ne ainoat todelliset inhimillisen onnen lähteet, mitkä koskaan ovat olleet mahdollisia tai tulevat olemaan.
75. "Viljelemään ja varjelemaan maata."
Tämän siis tunsi olla meidän työnämme. Mutta ah! Miten me sen suoritamme! Me olemme hävittäneet puutarhan, sen sijaan että meidän olisi pitänyt sitä varjeleman — me ruokimme sotaratsujamme sen kukilla ja valmistamme keihäänvarsia sen puista!
"Ja idänpuolelle liekehtivän miekan."
Eikö sen liekkiä voida sammuttaa? Eikö milloinkaan päästä astumaan niistä porteista sisälle, jotka sulkevat tien? Vai eikö meiltä pikemminkin puutu halua astua sisälle? Sillä millaiseksi kuvittelemmekin muinoisen Eedenin, niin mitä siinä olisi ollut, jota me emme, jos oikein tahtoisimme, voisi vallata takaisin?
Sanotaan sen olleen kukkaisan puutarhan. Entä sitten: kukat ovat valmiit kasvamaan kaikkialla, missä me niitä vain siedämme, ja mitä tiheämmässä, sitä kauniimpaa. Kukkakin lienee ihmisen tavoin langennut; mutta eivätpä varmaan sellaiset olennot kuin me osaa kuvitella mitään ihanampaa kuin ruusut ja liljat, jotka tihein ryhmin kasvavat lehti lehdeltä yhä korkeammiksi, kunnes maa, jos me vain haluaisimme, olisi niistä aivan punainen ja valkoinen.
"Ja paratiisi oli täynnä suloista siimestä ja hedelmällisiä lehtoja." Entä sitten: mikä estää meitä peittämästä maata mielemme mukaan suloisella siimeellä ja kauneilla kukilla ja ihanilla hedelmillä? Kuka kieltää sen laaksoja kantamasta viljaa niin runsaasti että ne lopulta nauravat ja laulavat? Kuka estää meitä tekemästä lukemattomia hedelmätarhoja sen synkistä, kaameista, asumattomista metsistä, niin että kaikkia kukkuloita aina tuonne keväisen vaalenevaan taivaanrantaan saakka seppelöivät värähtelevät lumivalkoiset kukat ja että koko syksyinen maa hohtaa ravintoaineiden kasapäistä yltäkylläisyyttä?
Mutta paratiisi, sanotaan, oli rauhan paikka, ja kaikki eläimet olivat meidän säyseitä palvelijoitamme. Entä sitten: maailma olisi vieläkin rauhan paikka, jos vain kaikki olisivat rauhanrakentajia, ja kaikki sen olennot palvelisivat meitä säyseästi, jos me hallitsisimme niitä ystävällisesti. Mutta niin kauvan kun me pidämme urheiluna lintujen ja metsänelävien tappamista ja mieluummin taistelemme lähimmäisiämme kuin omia vikojamme vastaan ja teemme niityistämme tappelutantereita emmekä rauhallisia laidunmaita — niin kauvan tulee totisesti tuo liekehtivä miekka heilahtamaan puoleen ja toiseen, ja niin kauvan tulevat paratiisin portit pysymään kyllin lujasti suljettuina, kunnes me pistämme omien intohimojemme vielä terävämmän, vielä liekehtivämmän miekan tuppeen ja särjemme oman sydämemme porttien vielä lujemmat salparaudat.
76. Valitettava esimerkki siitä, miten surkeilla erhepoluilla maailma kulkee, on se seikka, että sana "maa" merkitessään seutua, missä on peltoja ja metsiä, sisältää soimauksen sen asukkaita kohtaan, ja että vielä meidänkin päivinämme sanat "talonpoika, maalainen, kyläläinen", verrattuina sanoihin "porvari ja kaupunkilainen", merkitsevät raakuutta ja typeryyttä.
Käyttäessämme näitä sanoja annamme liiankin helposti niiden pahemman merkityksen päästä vallitsevaksi, ikäänkuin olisi ja täytyisi olla aivan luonnollista, että maalaiset olisivat raakoja ja sivistymättömiä ja kaupunkilaiset sivistyneitä. Mutta minä luulen, että kehitys on etäisessä tulevaisuudessa johtava siihen asiain tilaan, että syntyy aivan vastakkainen suhde ja että sanojen tarkoitus uuden olojen käsityksen mukana kokonaan muuttuu, niin että on pakko sanoa: "tämä henkilö on sivistynyt ja hienotunteinen - hän on kaikin puolin maalaisihminen; tämä henkilö on sivistymätön ja raaka — hän on kaikin puolin kaupunkilaisihminen".
Miten tämän asianlaita lieneekään, se vain on ilmeistä, että kaupunkilaisen hyvän maineen perusti etupäässä hurja elämä, joka keski-aikana sisältyi vanhana pahana tapana kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Ei mikään paikka ollut niihin aikoihin turvassa hävitykseltä, ja koska kaikki polut olivat avoinna rosvoritarille, liittyivät rauhaarakastavat ihmiset yhteen, etsivät suojaa kaupungin muurien takaa ja rakensivat niin vähän maanteitä kuin mahdollista; jota vastoin juuri ne ihmiset, jotka kylvivät ja korjasivat viljan Europassa, olivat vain paroonien alustalaisia tai orjia.
Aateliston vastenmielisyys maanviljelykseen ja luostarilaitoksen haluttomuus tunnustaa olevia oloja pitkittivät Europassa henkistä tilaa, jolta puuttui kaikkea aistia sille, mikä koski luontoa; ruumis ja sielu tuhlattiin päättömiin sotiin ja ajatuksettoman sanasälyn pohtimiseen. Luostareissa ja turnajaisissa hankkivat ihmiset taitavuutta miekan ja sanan käyttelyyn ja sitä erehdyttiin pitämään kasvatuksena; Jumalan avarassa maailmassa nähtiin ennen kaikkea vain paikka, missä opetettiin sotaratsuja ja kasvatettiin elintarpeita.
Tätä ihmisten intohimoista johtunutta luonnon kauneuden halveksimista kuvaa mainiosti eräs Paolo Uccellon taulu, joka käsittelee Pyhän Aegidion tappelua. Sotajoukot seisovat vastakkain villien ruusupensaiden saartamalla maantiellä; hennot punaiset kukat nuokkuvat kypäräin yllä ja hehkuvat tulisesti hyökkäysvalmiiden keihäiden välitse; sillä niihin aikoihin näyttäytyi koko luonto ihmiselle vain liehuvain kypäräntöyhtöjen välistä. Usean kerran en voi estää itseäni kuvittelemasta, että puutkin kaikessa epätäydellisyydessään kykenevät ikäänkuin tuntemaan surua siitä, että niiden viattomat lehvät lämpimässä kevätilmassa turhaan aukenivat ihmistä varten; ja Englannin laaksoissa loivat yötkin väräjäviä varjojaan vain siellä, missä rosvo jännitti joustansa ja metsästävä kuningas kiiti ratsunsa selässä, luontoa huomaamattakaan; ja Ranskan viehättävien virtojen rantamilla huojuivat korkeat poppelirivit hämärässä vain näyttääkseen oksiensa välitse palavien kaupunkien liekit etäisellä taivaanrannalla; keskellä Apenninein ihanoita solia kätkivät omituisesti koukeroivat öljypuut suojaansa petollisen salaväijytyksen; ja niiden laaksoniittyjen liljat, jotka aamulla olivat valkeita, olivat auringon laskiessa veripunaisia.