Seuraavana aamuna, ennenkuin Jorma oli vielä ylhäälläkään, oli Ilja jo ennen päivänkoittoa lähtenyt matkalle etelää kohti. Nytkin toistui sama kuin silloinkin, kun Jorman äiti oli lähtenyt: Poika seisoi pihalla katsellen järven jäälle kyynelten kihotessa silmiin ponnistuksista huolimatta. Nyt vasta hän oli yksin maailmassa, yksinäisempi jokaista siinä pihalla seisovaa puutakin. Eikä hän aavistanut vielä, mitä taisteluita ja ristiriitoja olisi koettava vielä kerran, kun ei ollut, kenelle olisi voinut purkaa huoliaan ja keitä odottaa neuvoja. Ja kaukana eivät olleet nekään pienet tapahtumat, joiden mukaiseksi oli koko hänen elämänsä tuleva.
Kun Jorma astui portaille mennäkseen sisään, tuli vastaan Stefan, joka jo näytti ehtineen sulautua uuteen asemaansa erakkolan varavanhimpana, ja kysyi:
»Etkö sinä, poika, osaa tehdä mitään työtä? Tule tänne, niin opit sellaista!»
Ja kun Jorma pyyhkäisi poskeltaan pois kyyneliä, jotka olivat tulleet järvelle katsellessa, ei tuo mies näyttänyt ymmärtävän niitä, vaan sanoi äänellä, joka muistutti vihaisen koiran murinaa:
»Vetisteletkö sinä, pakanapoika, sitä, että maailmassa täytyy tehdä työtä? Ja luuletko, että täällä vielä nytkin kärsitään yhtä paljon laiskoja kuin eilen ja sitä ennen!»
Hän vei Jorman suureen pirtintapaiseen, osoitti sen lieden päällä olevia pärepuita ja sanoi:
»Kisko päreitä, ne ovat lopussa. Mutta kiskokin paljon!»
Poika tarttui puukkoon ja teki työtä koko sen päivän saaden kätensä niin täyteen haavoja, ettei voinut tehdä mitään ilman ettei veri olisi tihkunut joka sormesta. Päreitä oli päivän kuluessa karttunut iso pino, niitä olisi riittänyt polttaa vaikka ympäri vuorokauden. Mutta kun Stefan tuli tarkastuskierrolleen, elämänsä ensimmäiselle, tuli hän Jormankin luo ja sanoi kaikkea muuta kuin lohduttavan arvostelun:
»Nuo eivät kelpaa. Toiset niistä ovat liian paksuja, toiset taas liian ohuita. Saatkin tehdä tätä niin kauan, kun opit sen tekemään hyvin. Metsässä kyllä riittää pärepuita, vaikka lieden päältä loppuisikin.»
Sitä seuraavana päivänä ei pojan työstä kipeillä käsillä tahtonut tulla enää mitään. Ja ne työmunkit, jotka olivat pirtissä omissa askareissaan, kiskoivat silloin tällöin jonkin päreen, jottei Jorman päivätyö olisi näyttänyt liian vähäiseltä. Poika oli huomannut seinällä nauloissa jousipyssyjä, ja ne häntä vetivät koko ajan puoleensa, joten työ ei luistanut senkään takia. Eikä hän lopulta enää malttanut pidättää haluaan, vaan otti niistä jokaisen käsiinsä vuorotellen, katseli ja koetti virittää. Ja tietysti juuri silloin sattui myöskin Stefan tulemaan sinne.
»Mikset pysy työssäsi?» — karjaisi hän Jormalle.
»En voi kiskoa päreitä, kun käteni ovat puukonhaavoja täynnä», koetti poika selittää arkana ja anteeksi pyytävänä.
»Ja kyllä voit, kun minä tahdon! Tässä talossa ei puristakaan vastaan, kun käsketään. Ymmärrätkö?»
Jorma ei vastannut mitään.
»Ymmärrätkö, ja mikset vastaa, kun kysytään?» tiukkasi Stefan puristaen poikaa olkapäästä.
Jokin pala kohosi Jorman kurkkuun, ja vapisevin huulin koetti hän sanoa:
»Ymmärrän.»
»Mene työhösi sitten», sanoi Stefan, pyöräyttäen poikaa ja viskaten hänet liettä kohden, »en ymmärrä, mitä varten tuokin suuren ruotsin ja roiston poika on otettu tänne vetelehtimään.»
»Ei isäni ollut ruotsi eikä roisto, vaan karjalainen.»
»Äläkä räkytä siellä», kivahti hän itkevälle Jormalle. »Täällä pitääkin kurin muuttua nyt, kun se laupias Ilja on mennyt!»
Esimiehen puhe näytti kaikista munkeista olevan raakaa, koskapa he Stefanin mentyä haukkuivat tätä niin paljon, että Jormakin alkoi tuntea kuin lohdutusta ja unohti sen häpeän, jota oli kokenut Stefanin kohdellessa häntä kuin koiraa. Ja poika oli ollut jo siksi kauan talossa, että oli päässyt perehtymään sen tapoihin perinpohjin eikä tuntenut enää missään liikaa ujoutta. Ja Iljan aikana hän oli saanut liikkua kaikkialla niin vapaasti, että Stefanin isännöiminen tuntui nyt orjuudelta. Mutta Stefan ei vielä tietänyt maan tapoja, vaan oli laskenut väärin: entisten heimoruhtinaitten pienessä jälkeläisessä ei tuo orjuus voinut herättää pelkoa eikä kunnioitusta, vaan vihaa. Ja Jorma tunsi suurta iloa, kun vanha Nikitin, nähtyään hänen veriset kätensä, sanoi:
»Et sinä saa leikellä käsiäsi enää, vaan mene lukemaan siksi, kunnes ne paranevat. Etkä sinä saakaan jättää lukemista, kun Ilja on sen kerran määrännyt päätehtäväksesi.»
Jorma tunsi enemmän kuin iloa, hän tunsi suorastaan riemua siitä, että erakkolassa saattoi olla sentään yksi oikeudenmukainen ihminen, josta oli varmasti tuleva hänen ystävänsä monien kymmenien vuosien ikäerosta huolimatta. Olihan Nikitin ollut Iljankin ystävä, ja häneenhän pojan oli käsketty kaikessa luottaa.
»Katso», sanoi Jorma tuolle vanhalle munkille, otti käteensä puukon ja heitti sen menemään seinää kohti niin, että terä upposi hirteen ja jäi siihen.
»Da, da, kyllä sinä voit vaikka ampua lintuja tuolla puukollasi. Mutta ammupas jousella, se on vasta miehen työtä, se!» — sanoi joku munkeista vilkuttaen silmää toisille.
»Osaan minä sitäkin», sanoi Jorma itsetietoisena.
»Ethän sinä jaksa edes virittää tuota suurinta jousta», ivasi taas sama mies kuiskaten jotakin toisten korvaan.
Poikaa ei tarvinnut usuttaa enemmän. Heti meni hän peräseinälle ja otti sieltä suurimman aseen alas puunaulastaan. Munkit nauroivat, he olivat houkutelleet taas pojan käsittelemään jousta saadakseen edes jonkun härnäämään liian mahtavaa Stefania, kun itse eivät voineet sitä kuuliaisina luostariveljinä tehdä. Niin veti Jorma viinestä ulos suuren pinon nuolia ja valitsi niistä rautakärkisen. Tottuneesti otti hän käteensä jousen ja nuolen ja alkoi hymyillen vetää asetta vireeseen. Suu tosin vääristyi hymyssään vähän ja kädet värisivät, kun kaikista sormien haavoista purskahti verta. Mutta hitaasti ja varmasti virittyi ase.
»Katsos tuota mukulaa! Sillähän on miesten kynnet!» — ihmetteli vanha Nikitin. »Saatkin tästä lähtien mennä metsiin ja pitää huolen kaikista otuksista, jotka kelpaavat syötäviksi.»
»Koetapas ampua tuohon!» — sanoi toinen näyttäen pihkaista oksaa seinässä.
Jorma tähtäsi, vaikkei käsi oikein jaksanutkaan pysyä paikoillaan, laukaisi, ja vihaisesti suhahtaen meni nuoli pirtin halki rautaisen kärjen upotessa tuumaa syvälle seinään juuri maalina olleen oksan viereen. Poika tunsi ylpeyttä astellessaan yli lattian irroittamaan nuolta seinästä. Sitten hän meni entiselle paikalleen, viritti uudestaan ja aikoi näyttää vieläkin parempaa taitoa, kun ovi aukeni ja Stefan astui taas sisään. Jorma ei touhultaan huomannut, kuinka munkit silmänräpäyksessä painautuivat työhönsä ja Stefan astui keskelle lattiaa katsellen ympärilleen.
»Lupaan tuoda huomenna kaksikymmentä oravaa, ellen saa nyt tuota oksaa halki!» — huusi Jorma innoissaan munkeille näkemättä miestä edessään.
»Mitä?» — ärähti Stefan vastaan. »Noinko kauan uskoitkin minun sanojani?»
Poika säikähti ja katsoi ällistyneenä munkkiin.
»Kuulitko, pentu?»
Kun Jorma kuuli viimeisen sanan, hyökkäsi veri hänen kasvoihinsa ja silmät leimahtivat.
»Osaan minä Taataakin, jos sitä tarvitaan, vaikkapa näillä verisillä kynsillänikin. Mutta Ilja on sanonut, ettei minun ole siihen pakko, vaan saan lukea!»
»Onko tuo sitten lukemista?» — kiljui Stefan ottaen lattialta sormenpaksuisen, reen saverikoksi aiotun koivuvitsan ja astui poikaa kohti. Jorma näki, että häntä uhkasi selkäsauna, hätääntyi ja peräytyi nurkkaan pöydän taa. Mutta kun Stefan tuli yhä jäljestä, välähtivät pojan silmät uudestaan ja vieläkin vihaisemmin, ja nyt niistä ainakin oli pelko ja nöyryys poissa! Nyt hän ei enää tahtonutkaan pyytää anteeksi, vaan kohotti viritetyn jousen ylös ja tähtäsi keskelle Stefanin rintaa. Stefan pysähtyi, mutta luullen, ettei poika ampuisi, astui sitten kuitenkin edelleen.
»Varo, tämä saattaa laueta!» — huusi Jorma.
Ääni oli siksi vakava, että toisen täytyi pysähtyä pojan käskystä. Ainoastaan pöytä oli välillä, ja Jorma alkoi jo luulla, ettei munkki uskaltaisi tulla enää lähemmäksi. Mutta silloin pyörähtikin raippa yht'äkkiä ilmassa ja putosi läsähtäen pojan käsille. Jousi putosi käsistä, ja Jorma parahti tuskasta.
»Nyt minä pieksän sinut!» — säliisi Stefan, tarttuen poikaan kiinni ja lyöden häntä vitsalla vasten kasvoja. Poika parahti tuskissaan vielä toisen kerran, mutta sitten ei kuulunut enää mitään, vaikka mies löikin kaikin voimin. Jokaisella iskulla ruumis tosin nytkähti, mutta suu pysyi sisukkaasti suljettuna eikä munkki näyttänyt sitä saavan lyönneillä enää aukeamaankaan. Kun kaikki muut näkivät pojan tappelun itkua vastaan, ei vanha Nikitin voinut hillitä enää itseään, vaan astui esimiehensä eteen, tarttui koholla olevaan ranteeseen ja sanoi tutisevin päin:
»Älä lyö sitä poikaa enää!»
Stefan kääntyi ympäri kuin aikoen antaa sivalluksen vanhuksellekin, mutta pidättyi siitä kuitenkin viime hetkessä, tietäen sen hyvin itsekin, että se olisi ollut hänen viimeinen sivalluksensa Kuhasalossa ennenkuin itse olisi tullut heitetyksi ovesta ulos. Hän tyrkkäsi toisella kädellään pojan menemään, lyöden toisella vielä kerran. Jorma lysähti kasaan lattialle ja jäi siihen kiemurtelemaan. Pitkä, verinen viiva kulki yli molempien kädenselkien ja samanlainen vasemmasta korvasta nenän yli oikeaan suupieleen. Siinä hän vääntelehti, ja vasta nyt alkoi henkeä salpaava nyyhkytys tunkeutua ulos rinnasta. Jorma koetti vielä urhoollisesti vastustaa sen tulemista, ja vartalo nytkähteli aivan kuin lyönnit olisivat vieläkin jatkuneet. Stefan karjaisi jotakin munkeille ja meni ulos. Nikitin tuli pojan luo, pyyhkien hänen kasvojaan ja saattaen hänet sitten tuvasta ulos. Toiset munkit istuivat kaikki hiljaa, ihmetellen itsekseen pojan suurenmoista sisua, ja heissä kaikissa aikoi kasvaa hitunen kunnioitusta onnetonta kohtaan. Viimein huokasi heistä joku raskaasti ja sanoi:
»Näkee kaikesta, että isä Ilja on mennyt. Täällä oli kyllä monta sellaista, jotka toivoivat hänen lähtöään, mutta odottakoothan nekin vielä, niin näkevät, ovatko tulevat ajat sen parempia kuin entisetkään.»
Se oli veli Mikael, nuori karjalaissyntyinen munkki, joka näin sanoi.
Lyönnit ja ruumiillinen tuska eivät olleet kyenneet nostamaan kyyneliä Jorman silmiin, vaikka sisäiset kärsimykset saattoivat sen tehdäkin. Se oli parhain todistus siitä, mikä mies hänestä oli kerran tuleva. Häntä ei tultaisi taivuttamaan lyöntien kovuudella, mutta jos osattaisiin taitavasti pistää suoraan sydämeen, voitaisiin hänet saada näyttämään tuskiensa suuruus. Ruumis ja sisu olivat lujia, ne kyllä kestäisivät raaimmatkin kokeet, mutta sydän oli hellempi, se saattoi joutua kärsimään pienimmästäkin kosketuksesta.
Ja ensimmäisiä ajatuksia sen jälkeen, kun Nikitin saattoi Jorman pois, oli pojalla:
»Miten pääsen karkaamaan luostarista?»
Mutta sitä ajatusta hän ei uskonut kenellekään, vaan hautoi sitä yksinään, istuessaan kirjansa ääressä. Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa hän oli varmasti yrittävä Ilomantsiin, sitä ei voinut estää matkan pituuskaan. Sillä pois oli päästävä, tulipa eteen mitä tahansa. Vaikkei kotona ollutkaan niin paljon ruokaa kuin erakkolassa, niin olihan siellä kuitenkin maamo ja hyvää kohtelua.
Riidat eivät olleet vielä siitäkään päivältä loppuneet. Kun munkkien syödessä illallista Jormakin aikoi tehdä samoin, otti Stefan pöydältä leivänpalasen ja heitti sen poikaa kohti sanoen:
»Tuossa on, syö. Ja opi vasta olemaan niskoittelematta!»
Palanen putosi lattialle Jorman jalkojen juureen, jääden siihen. Poika seisoi kuin aikoen kääntyä ympäri ja mennä pois, sillä sitä palasta häntä ei olisi saatu syömään koskaan.
»Syö, Iljan elätti, olet syönyt huonompaakin!» — lisäsi vielä Stefan.
»Jorma», sanoi silloin Nikitin, »istu tähän minun viereeni ja syö aivan rauhassa. Tule pois vain, äläkä pelkää!»
»Sitäpaitsi», sanoi veli Mikael, »sitäpaitsi huomautan minä veli Stefanille, ettei tästä pöydästä ole vielä koskaan ennen heitetty ruokaa lattialle. Eikä täällä muutenkaan ole opittu elämään koiran tavoin. Pitäisihän miehen, joka itse on pöytään astuessaan siunannut leivän, ymmärtää, ettei sitä pilkata tuolla tavoin, kun Jumala on antanut sen meille ja pelastanut meidät samasta nälästä, mikä on Kuhasalon ulkopuolella kaikkialla. Tämän teon johdosta katson parhaaksi pyytää itselleni vapautusta iltamessusta, sillä en luule sen kuitenkaan tulevan otolliseksi ennenkuin tuo rikos on rukoiltu anteeksi.»
Tämä oli jo selvää puhetta Stefanille. Mutta tämä vain ei näyttänyt ymmärtävän sitä, koskapa ei virkkanut mitään, murahti vain. Mutta kun messun aika tuli, alkoi kai jo hänkin arvata seuraukset, sillä vain puolet munkeista oli siellä mukana. Kaikki toiset olivat omissa komeroissaan pyhäinkuvan alla ja rukoilivat Jumalaa olemaan erakkolalle yhtä suosiollinen kuin tähänkin asti. Kaikki nämä messusta pois jääneet olivat niitä, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet olemaan paljon Ilja-munkin seurassa. Mutta kirkossa piti Stefan messua niiden kanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin uusi esimiehen sijainen itsekin, ja joiden tahdon mukaan kreikkalaiskatolisen kirkon valta pääsi yhden vuosikymmenen kuluttua menemään ei yksin Kuhasalossa, vaan koko Ilomantsin pokostalla.
Jorma valvoi sinä iltana lavitsallaan. Hänen alleen oli pehmikkeiksi heitetty muutamia vanhoja, repaleita vaatteita ja peitteeksi jokin kulunut, likainen munkkikaapu. Siinä mietiskeli Jorma, nosti silloin tällöin lattialle valuvaa peitettään ylemmäksi ja katseli sitä rakasta, kaulassaan riippuvaa muistoa, jonka äiti oli hänelle jättänyt. Se oli vain halpa, nauhassa riippuva pieni taikakalu, uhrikuusen oksasta vuoltu viisikanta, johon oli piirretty pari pientä onnelle ja menestymiselle välttämätöntä merkkiä. Äiti oli lähtiessä antanut sen pojalle ja varoittanut kadottamasta sitä. Oikeastaan se oli aikaisemmin kuulunut Jorman isälle, ja kerrottiin, että juuri sentähden oli isä saanut surmansa tappelussa Iljan munkkeja vastaan, kun taikakalu oli lähtiessä unohtunut kotiin. Samoin Jorman isoisäkin, suuri tietäjä ja karhuntappaja, oli tavattu metsästä pää murskattuna, kun oli ilman viisikantaa mennyt ajamaan karhua ulos pesästä. Nyt katseli Jorma tuota tietäjien taikakalua kädessään ja vannoi itsekseen, ettei hän koskaan jättäisi sitä pois kaulastaan. Olihan äiti sanonut vielä senkin, että jos unohtaa tai kadottaa viisikannan, ei sama henkilö saa sitä enää takaisin, sillä turma kerkiäisi kohdata miehen jo piankin. Poika pisti viisikannan kaulaansa, peläten sen pimeässä putoavan lattialle, sieltä palkin rakoon ja sillan alle.
Jorman katse siirtyi pimeässä toisaalle. Hän muisti päivällä saamansa kurituksen, ja haavat kirvelivät vieläkin selässä. Lattialla taisi virua sama raippakin, joka oli tehnyt ne. Pimeässä uuninkolossa näytti jotakin liikkuvan. Poikaa alkoi jo peloittaa nukkuessa yksin isossa pirtissä, kun hänet oli Iljan huoneestakin jo ajettu pois. Mutta siinähän lähellä näkyivät riippuvan kaikki aseet, kunpa hän olisi vain yltänyt kurkoittamaan niistä jonkin käsiinsä. Vaikka mistäs sen tiesi, vaikka noita samoja jousia olisi aikaisemmin käytetty ihmisten surmaksi silloin, kun karjalaiset ennen Iljan tuloa olivat tehneet sisukkaita hyökkäyksiään munkkien päälle. Ja kenties juuri noilla samoilla aseilla oli surmattu hänen oman heimonsa miehiä, joiden henget nyt pimeässä pirtissä saattoivat tulla Jormalta vaatimaan verikostoa seinän takana nukkuville muukalaisille munkeille, varsinkin Stefanille.
»Minulla on taikakalu kaulassani. Nyt minulle ei tapahdu mitään pahaa», ajatteli poika itsekseen.
Mutta sittenkin näytti jotakin mustaa liikkuvan sopessa. Se liikkui varmasti ja tuli lähemmäksi. Mutta sehän olikin Stefan! Jorma ei uskaltanut enää katsoa sinne, vaan veti kaavun kasvojensa ylitse.
Mutta sittenkin hän tiesi Stefanin tulevan hitaasti ja äänettömästi kohti, sen mustapartaisen ja kiiluvasilmäisen paholaisen, joka kutsui itseään Kuhasalon varavanhimmaksi. Nyt se oli varmasti lähtenyt surmaamaan Jorman, orpolapsen, pimeässä pirtissä keskellä yötä. Nyt oli Stefan jo lähellä. Tuskanhiki tunkeutui ulos pojan vapisevasta ruumiista, kun tiesi miehen jo nostavan kätensä iskuun. Käsi laskeutui alemmaksi, ja pian oli puukko uppoava pojan kylkeen. Mutta merkillistä, ettei hän vielä lyönytkään! Se pelätty käsi laskeutuikin vain hänen päänsä päälle ja silitti sitä. Eikö se ollutkaan Stefan? Ja kuka mahtoi olla, joka silitti häntä ja hyväili aivankuin äiti aikoinaan? Ja ääni sanoi Jormalle:
»Ole aina uskollinen, poikaseni! Ole uskollinen itsellesi ja kaikille niille, joita sinä rakastat!»
Iljahan se oli! Jorma kuuli nuo Iljan sanat nyt yhtä selvään kuin jossakin aikaisemminkin. Hän näki munkin kasvotkin vakavina edessään. Ilja oli siis tullut jo näin pian takaisin! Jorma koetti sanoa jotakin suojelijalleen, mutta tämä ei kuullut häntä, katsoi vain ja alkoi sitten hiljaa, kuulumattomin askelin mennä kauemmaksi eikä kuullut pojan huutojakaan, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt häntä jäämään. Jorma huusi Iljalle niin, että kolkko kaiku vastasi joka nurkasta, heitti sitten kaavun pois päältään, koettaen nousta ylös, muttei jaksanut seurata munkkia, vaan vaipui kovalle lattialle.
Jorma ei ollut nähnyt Iljaa eikä ketään muutakaan, sillä eihän ketään ollut tuvassa käynytkään, vaan hän oli teutaroinut ja huutanut vain kuumehoureissaan. Kun veljet, kuultuaan pojan avunhuudot, tulivat katsomaan, löysivät he Jorman haparoiden etsimässä lieden takaa Iljaa. Herätettiin Nikitin ja poika jätettiin hänen huostaansa.
Päiviä, kenties kokonainen viikkokin oli jo kulunut, kun Jorma alkoi viimein saada muistinsa takaisin. Ja luultavasti siihen oli kulunut pitkä aika, koskapa ulkona oli jo kesä tulossa. Mutta ikävää vain oli, kun poika sai auringon paistaessa virua vuoteessaan Nikitinin pitäessä silmällä, ettei hän pääsisi karkaamaan pystyyn ja ulos. Mutta vähitellen elämä alkoi mennä entiselle uralleen, koskapa mieleen jo loppuajalta jäi paljon pieniä muistojakin. Ja vihdoinkin, tuomien kukkimisaikana, meni Jorma ensimmäisen kerran ulos vapaan taivaan alle.
Kun hän oli nyt joutunut makaamaan vuoteessaan koko kevään ajan, tuntenut kuoleman hiiviskelevän ympärillään ja pääsi ulos nyt juuri, kun nurmikot olivat vihreimmillään, järvien selät sinisinä ja tuomet kukassaan, tuntui elämä suorastaan ihmeelliseltä ja paljon entistään paremmalta. Eikä hän voinut enää olla kaikkea tuota katsellessaan ajattelematta kyynelsilmin:
»Olenkohan minä jo kuollut ja tullut taivaaseen, vai onko tämä kaikkiKarjalaa!»
Nyt alkoi taas kokonaan uusi, mutta lyhyt ajanjakso. Hän sai kaikkien veljien puolelta kokea paljon sydämellisyyttä, varsinkin Nikitinin. Ja itse Stefankin näytti olevan aivan välinpitämätön pojasta, häpesi kai entistä kohteluaan. Tai olivatkohan toiset veljet ojentaneet Stefania pojan puolesta? Poika ymmärsi hyvin, että jos sellaista oli tapahtunut, niin hän saisi vielä kerran odottaa Stefanilta kaikessa hiljaisuudessa varmaa kostoa, sillä sellainen mies ei koskaan jättäisi maksamatta mitään nöyryytyksiä moninverroin takaisin.
Päivät pitkät Jorma kuljeskeli ympäri saarta ja joskus manterenkin puolella eikä kukaan kieltänytkään hänen menoaan. Siitä oli seurauksena, että poika tervehdyttyäänkin kierteli yhä kalastellen tai harrastaen oman mielensä mukaista huvia. Ja olihan selvää, että kun kukaan ei pidättänyt häntä erakkolassa, koetti hän unohtaa sen ja samoili metsissä, ulottaen matkansa yhä kauemmaksi saloille. Ja lopulta hän oppi tuntemaan jokaisen mökin, melkeinpä kaikki kivetkin Kuhasalon ympäristössä.
Ja eräs tapaus, joka pysyväisesti vaikutti häneen, oli se, kun hän palattuaan metsästä keskellä päivää huomasi koko luostarin olevan hartaudenharjoituksissa. Hän kysyi lähimmältä:
»Minkä vuoksi messu on tänään keskellä päivää?»
»Tuli sanoma Käkisalmesta, että Pyhä Ilja on kuollut ja on viimeisinä hetkinään pyytänyt kaikkia Karjalan luostareita toimittamaan esirukouksia sielunsa pelastukseksi.»
Jorma seisoi hetkisen liikkumattomana paikoillaan, katse suunnattuna jonnekin taivaanrannan yläpuolelle, poskilihakset värähdellen ja nähtävästi suuria, sisäisiä tuskia kärsien. Sitten hän läksi pois, meni yksin metsiin ja viipyi siellä päiväkausia.
»Palaanko monasteriin enää koskaan?» — kysyi hän siellä itseltään.
Mutta muistettuaan Iljaa hän ei voinut ajatella karkaamista, sillä se olisi ollut rikos pyhän miehen muistoa kohtaan.
»Mitä tulisi minun sitten tehdä, että Ilja olisi minuun tyytyväinen katsellessaan taivaasta alas?»
Ja hän oli kuulevinaan kuin kuiskauksen korvassaan:
»Hyviä töitä!»
Poika tuli apeaksi ja luuli jo Iljan vihastuneen. Senvuoksi hän lähti kiireimmän kaupalla Kuhasaloon takaisin ja ryhtyi töihin. Muutamia päiviä hän kakkasi puita, kiskoi päreitä, kantoi rannasta vettä ja koetti lukeakin. Mutta silloin Nikitin huomasi, että ruumiillisesta raadannasta väsynyt poika ei jaksanut tehdä enää henkistä työtä. Hän kysyi syytä pojan intoon.
»Minua kaduttaa», vastasi Jorma, »etten ole tehnyt tarpeeksi työtä.»
»Onko Stefan sulle huomauttanut siitä?» — ärähti ukko vihaisena.
»Ei, mutta minä kysyin kerran Iljalta, mitä minun pitäisi tehdä, ja hän käski minun tehdä hyviä töitä.»
Nikitin huomasi, että poika kyllä tuollaisessa itsetutkistelussa näkyisi kasvattavan vaikka itsekin itsensä paljon paremmin kuin erakkoia ankarine sääntöineen. Eihän siellä juuri kukaan kiinnittänyt huomiotaan poikaan, joten se tietysti tuntuikin hänestä paljon enemmän vankilalta kuin kodilta. Ja Nikitin tiesi senkin, ettei autioissa metsissä ollut sitä asuttujen seutujen huonoa seuraa, mikä olisi saattanut houkutella poikaa pahaan. Siksipä taivuttikin hän Jorman entisiin mieleisiinsä harrastuksiin:
»Eihän hyvillä töillä tarkoiteta sitä, että sinä raadat täällä kuin orja, vaan että autat lähimmäisiäsi ja teet heille hyvää.»
Niin unohtui pojalta katkeruus erakkolaa kohtaan, kun Nikitin vähensi hänen velvollisuuksiaan, siksipä hän ei muistanutkaan enää karkaamista, jota hän oli suunnitellut Stefanin kurituksen jälkeen.
Eteen aukenivat vapaat päivät. Korven huoleton elämä houkutteli Jormaa yhä syvemmälle metsiin, joiden suuri hiljaisuus toi aina uusia ajatuksia hänen aivoihinsa. Sieltä virtasi hänen vereensä uutta voimaa, joka alkoi tulena kiertää ruumiissa. Joskus Jorma pysähtyi pitkiksi ajoiksi kuuntelemaan hiljaista kohinaa, eikä hän lopulta enää tiennyt, oliko tuon kohinan aiheuttaja metsä vaiko hänen oma verensä. Ja niin tuo ainainen vaeltaminen nostatti hänen mieleensä vapaan miehen ajatuksia: Pitkät ja voimia kysyvät matkat kasvattivat pienestä pojasta miestä, ampuminen kehitti silmää ja kättä, ja alituinen mietiskeleminen osoitti tulevaa vakavaa ja varmaa luonnetta. Karjalan luonto kasvatti poikaa mieleisekseen ja kaltaisekseen, ja sen vaikutus olikin paljon suurempi kuin sen, minkä vieraat, novgorodilaiset munkit, isänmurhaajat, saattoivat orvolle pojalle antaa.
Ja vaikkapa Jormalla olisi huolia ollutkin, niin mikäs olisi ollut sen hauskempaa ja turvallisempaa kuin omien voimien kasvaminen yhtä rintaa vastuksien kanssa, kiipeillessä rinteitä ylös, kun tuuli puhalsi kuin suoraan läpi sydämen, huuhtoen sieltä pois kaiken tomun ja saastan, ja kun järvet kimaltelivat tuhansin pienin tähdin ja koristein kuin kaunein messukaapu.
Hän oli ensimmäinen valloittaja näillä monilla asumattomilla seuduilla ja samalla myöskin viimeinen, joka näki vielä koskemattomina ne monet salot, joita ihmiset vähäistä myöhemmin alkoivat muokata mieleisikseen.
Ja missä asumuksia oli, sinne Jorma toi ensimmäiset tiedot Iljan kuolemasta.
»Hän meni liian aikaisin pois», sanottiin tavallisesti.
Jorma tiesi sen itsekin hyvin. Mutta kun hän kuuli sanottavan: »Onnellisia ovat ne, jotka ovat kuollessaan niin rakastettuja kuin Ilja», niin hän tunsi, ettei onnen ehtona ole yksistään se, että ihminen on tyytyväinen omiin saavutuksiinsa, vaan kaikkeen täytyy liittyä vielä toistenkin ihmisten kiitos ja ihailu. Ja nyt vasta hän alkoi käsittää, mitä merkitsivät ne hyvät työt, joiksi hän ensin oli luullut orjamaista raatamista. Ja nyt hän tiesi senkin, miksi Iljaa kaivattiin melkein kaikissa mökeissä.
Siellä syrjäseuduilla taas, missä ihmiset olivat pysyneet kiinni entisessä vainajain ja haltiain palvelemisessa, ei vuodatettu kyyneleitä, vaan sanottiin ainoastaan:
»No, nyt ainakaan ei kukaan pakota meitä kasteeseen, kun Ilja on kuollut.»
Siinäkin oli tarpeeksi vihamiehen tunnustukseksi. Mutta noiden sanojen jälkeen Jorma tunsi kuitenkin vihaa lausujaa kohtaan Iljan puolesta. Hänen aivoissaan kypsyikin silloin uhkaus: »Odottakaahan, kyllä te vielä kerran teette ristinmerkkejäkin!»
Iljan muisto pakotti hänet ajattelemaan noin. Se kasvoi hiljaisuudessa ja tuli päätökseksi.
Erakkola oli näihin aikoihin laajentanut saaren sisällä olevia pieniä viljelyksiään jo manterenkin puolelle. Oli valloitettu suuret alat hyviä maita ja kaadettu ne kaskeksi. Oltiin varmoja siitä, että Teofilus olisi takaisin palattuaan hyvin tyytyväinen tuohon tekoon. Sillä nythän ei munkkien enää tarvinnut luottaa niin paljon köyhien karjalaiskalastajien almuihin kuin ennen, vaan he voivat jo itsekin hankkia syömätarpeensa, vieläpä vuorostaan auttaa karjalaisiakin, jos niin tarvittiin.
Kun Jorma oli joskus sattunut näkemään viljan jakamista, muisti hän sen nyt, meni varastoon, otti sieltä vähän väliä suuret kantamukset ruokaa ja jakoi sitä tarvitseville. Mutta Nikitin huomasi pian suuret vajaukset viljasäkeissä ja arvasi erakkolan toimeentulon olevan tulevana talvena vaarassa, jos vain poika saisi sillä tavoin jatkaa hyväntekeväisyyttään. Toiselta puolen hän oli kyllä iloinen siitä perinpohjaisuudesta, jolla Jorma toimitti yksinpä munkkien ainoan ravinnon jakamisenkin. Mutta salaa hän kuitenkin koetti kääntää pojan harrastukset erakkolan rajain sisäpuolelle takaisin, ennenkuin nälkä ja siitä johtuvat Stefanin riehumiset uhkaisivat heitä jokaista. Jos lempeä Teofilus vain olisi tullut takaisin, niin silloinhan kyllä olisi voitu nähdä nälkääkin ilomielin, jos vain olisi voitu auttaa muita. Mutta nyt hän viipyi yhä, ja hänen sijaisensa muuttui päivä päivältä ankarammaksi.
Nikitin oli jo niin vanha, ettei hänen tarvinnut tehdä enää työtä, vaan hän kuului hartaudenharjoittajiin. Mutta nyt hän sai kuitenkin yht'äkkiä verrattoman työinnon ja seurasi Jormaa kaikkialle. Toiset munkit jo ihmettelivät Nikitinissä puhjennutta uutta elämää, sillä tämä oli koko erakkolassaoloaikansa ollut vaipuneena niin ankaraan mietiskelyyn, että hänen oli jo epäilty hautovan ajatusta siirtyä pois Kuhasalosta ja mennä johonkin yksinäiseen saareen erakoksi.
Nyt, istuessaan työpirtin kolpitsalla tai soudellessaan kalamatkoilla pitkin Pyhäselkää, antoi hän pojalle lisäoppia. Hän kertoi hämäläisten vainoretkistä, savolaisten tunkeutumisista karjalaisten alueille, Ruotsin rajasta ja monesta muusta. Mutta kuultuaan kaikesta poika kysyi heti:
»Miksi sitten Viipuri on Ruotsin puolella, vaikka sielläkin asuu karjalaisia? Miksei sekin kuulu Vatjan viidennekseen?»
Ja pitkiä kiertoteitä myöten piti Nikitinin selittää asia, vaikka se ukolle täisikin käydä ylivoimaiseksi. Ja lopputulos siitä oli, että Jorma nousi innostuneena veneen teljolle pystyyn ja huusi:
»Jospa minäkin saisin kerran tapella karjalaisten mukana!»
»Älä puhu syntiä, Jorma. Sinustahan tulee vielä kerran munkki.»
»Niin, niin, sepä se juuri surkeata onkin. Miksen minä saisi tapella muiden mukana, kun yhdeltä puolen tunkevat päälle venäläiset pajarit ja toiselta ruotsit? Ja karjalaisten täytyy olla siinä heidän keskessään ja kärsiä heitä.»
»Ruotsit aikovat vielä valloittaa haltuunsa koko Karjalan. Sen tähden rajantakaiset savolaiset muuttavat tänne asumaan, heitä kehoitetaan siihen.»
»Mutta miksi sitten pajarit tulevat? Eiväthän hekään ole karjalaisia.»
»Kaipa myöskin Novgorod ja suuri Venäjä aikovat samaa kuin Ruotsikin.»
»Siis nekään eivät ole sen parempia. Nyt minä vasta ymmärrän, minkätähden isäni tappeli samalla kertaa ruotseja ja novgorodilaisia vastaan. Ne molemmat olivat isäni vihollisia.»
Nikitin koetti kääntää pojan ajatukset toisaalle sanomalla:
»Katsos, tuonne rannalle on taas joku savolainen rakentanut talonsa!»
»Mennään katsomaan. Ehkäpä he tarvitsevat jotakin apua.»
»Ei meidän tarvitse auttaa savolaisia, ne ovat meidän vihollisiamme.»
»Mutta Iljahan sanoi, että meidän tulee auttaa kaikkia ihmisiä, niin vihollisia kuin ystäviäkin», väitti poika vastaan.
Ja nyt luiskahtivat ukon suusta ne varomattomat sanat, joita hän sai katua kauan:
»Ilja oli inkeriläinen ja puhui samaa kieltä kuin karjalaiset ja savolaisetkin. Sentähden hän kiintyi heihin ja koetti heitä auttaa, vaikka he olivatkin hänen vihollisiaan.»
»No mikäs sinä sitten olet? Ettekö te kaikki ole samaa väkeä kuin karjalaiset ja Ilja?»
»Ei. Melkein kaikki meistä veljistä ovat venäläisiä.»
»Eikö venäläisten velvollisuus olekaan auttaa vihollisiaan samalla tavoin kuin ruotsien?»
Ukko jäi miettimään sopivaa vastausta, mutta ei kerinnyt vielä keksiä sitä ennenkuin poika kysyi jo lisää:
»Eivätkö karjalaiset tee sitten oikein, kun tappelevat venäläisiäkin vastaan samalla tavoin kuin ruotsejakin. Molemmathan ovat vihollisia.»
Vastausta ei tullut. Tuli vain pitkä hiljaisuus. Jorma antoi airojen olla liikkumatta, katsoi ensin Kuhasaloon päin, mistä matalat katot näkyivät mäeltä ja kello soi parhaillaan iltahartauteen. Sitten hän käänsi päänsä sinne, missä oli savolainen uudispirtti. Hän näytti miettivän jotakin, kenties vastausta siihen, mistä johtui, että vieraat pyrkivät tunkeutumaan tuohon rakkaaseen Karjalaan, toiselta puolen novgorodilainen valta uskonnon varjolla ja toiselta puolen ruotsit, nuo savolaiset kaskimaiden ja kalavesien perkaajat. Sitten sanoi Jorma kuin itsekseen:
»Mutta minä olen Ontron poika!»
Tuo oli enemmän kuin tunnustus kansallisuudesta. Se oli sodanjulistus, jonka pieni poika antoi tietämättään Kuhasalon erakkolalle. Ja juuri nuo Jorman sanat tulivat vielä kerran myöhemmin määräämään sekä Kuhasalon että pojan omankin kohtalon.
Munkki istui veneen perässä ja Jorma teljolla. Silloin vanhus tunsi kuin jotakin laskeutuvan hänen ja pojan välille; se oli jokin näkymätön hursti, joka tuli erottamaan tästä lähtien Jorman erakkolan kalliista venäläisistä veljistä. Nikitin katsoi lapsen jääkylmiä silmiä ja — häpesi, ei oman itsensä takia, vaan maansa vuoksi, joka tahtoi ostaa karjalaiset orjikseen kasteella ja leivänmuruilla.
Kun Nikitin ja Jorma palasivat saaren rantaan, ei poika noussutkaan veneestä, vaan jäi siihen kuin aikoen takaisin järvelle.
»Mihin sinä vielä aiot mennä?» — kysyi ukko.
»Soutelemaan.»
»Minne tähän aikaan?» — murahti Stefan, joka myöskin sattui olemaan valkamalla. »Iltahartaus on jo ohi, mene ylös ja sillä hyvä!»
»En mene, vaan lähden sinne uuteen ruotsin taloon, johon te muut ette uskalla mennä, kun olette venäläisiä!»
»Mihin?»
»Ruotsin taloon; eiväthän ruotsit ole sen pahempia vihollisia kuin tekään.»
»Kenen luvalla sinä räkytät meille ja kuljeskelet pitkin kyliä?» — huusi Stefan, joka suuttuessaan ei osannut puhua muuten kuin härnäävästi. Mutta tällä kertaa hän ärsyttikin ilveksen pentua, joka ei ollut vielä ehtinyt kasvattaa kaikkia kynsiään.
»Iljan luvalla», kuului pojan rauhallinen vastaus.
»Mutta nyt et kiertelekään hänen luvallaan, vaan menet kerrankin työhösi ja pian!»
»Minähän lähden, minne haluan!»
Stefan astui kivelle, tarttui kiinni veneenkokkaan juuri, kun Jorma aikoi työntää sitä airolla irti rannasta, ja vetäisi venettä, jotta poika horjahti ja kaatui nurin teljolle.
»Heitä irti!» — huusi Jorma kiukkuisena, hyppäsi pystyyn, kohotti airon ja löi sillä Stefania kynsille niin, että kolahti. Silmänräpäyksessä irtosivat munkin sormet kokasta, hän kirosi ja aikoi käydä pojan kimppuun, mutta silloin oli jo venekin irti rannasta ja lipui pois hänen ulottuvillaan.
»Nyt et pieksäkään minua!»— ilkkui Jorma soutaen täysin vedoin takaisin järvelle. Vanha Nikitin seisoi kauan rannalla, niin kauan kuin näki yhä etenevän veneen, pudisti sitten päätänsä aivan kuin olisi tehnyt elämänsä suurimman harha-askelen ja sanoi itsekseen:
»Tuo kaikki oli minun syytäni! Miksi minä rupesinkin puhumaan pojalle kaikesta? Mutta enhän voinut uskoa häntä niin teräväksi, kuin hän on.»
Ja Stefan oli saanut pahan iskun, ei niinkään pahaa sormilleen kuin ylpeydelleen, kun oli antanut pienen pojan kolhia kynsille itseään, voimatta tälle mitään, vieläpä toisten nähden. Nolona hän oli hieronut rannalla käsiään, murissut itsekseen kostonuhkauksia ja lähtenyt sitten synkkänä kiipeämään ylös mäkeä.
Jorma souti järvellä kuin tilanteen herra konsanaan. Äskeisen suuttumuksen nostama puna poltteli vielä poskilla. Mutta alkoipa vähitellen aavistuksen tavoin tulla varmuus siitäkin, että äskeisen pahanteon seuraukset tulisivat vielä kerran näkymään punaisina veriviivoina hänen selässään.
»Mitäs minä teen, kun Stefan tulee antamaan minulle selkään?»— kysyi hän itseltään. »Minä raavin häntä ja sanon: 'Mene matkaasi, senkin venäläinen!' Tyytyväisenä keksimäänsä lauseeseen souti poika edelleen.
Hämärä alkoi muuttua vähitellen pimeydeksi, rannat katosivat näkyvistä ja laineet kohosivat laajalla selällä entistään korkeampina, heiluttaen venettä mielin määrin, pojan saamatta sitä enää tuumaakaan eteenpäin. Henkeä salpaava tulppa alkoi kohota Jorman kurkkuun, sillä nyt hän uskoi jo eksyneensä järvelle.
»En minä ainakaan itke!» — vakuutti hän itselleen ja koetti rukoilla. Mutta kun hänen erakkolassa oppimansa rukoukset eivät auttaneet, alkoi hän lukea loihtuja. Mutta yhtä tuloksetonta oli haltioidenkin maanitteleminen.
»Kyllähän Ilja auttaa, jos ei muut», ajatteli poika, puristaen molemmin käsin teljosta kiinni. Nytkin, niinkuin ennenkin vaikeina hetkinä, hän oli rukoillut Iljaa, ja tämä oli kuullut poikaa. Se auttoi nytkin. Tuntui niin turvalliselta ja helpolta. Ei hän itse tullut ajatelleeksi, että hän luostarista lähtiessään oli soutanut suoraan vastatuuleen. Mutta nyt se ei varmasti ollut mikään muu kuin Ilja, joka vei poikaa takaisin rantaan. Hän kuvitteli veneen menevän jonnekin uuteen maahan, jossa aurinko paistaisi lämpimästi, punaisin purjein soluisi vene sen koivikkorantaan, ja hän itse astuisi pian omaan valtakuntaansa, jossa ei ollut huolia eikä suruja. — Kuinka kauan tuollaista menoa lie kestänyt, sitä ei poika tiennyt, sillä vaikka vilu tahtoihin takertua jäseniin, oli väsymys sitäkin voimakkaampi, ja hän nukahti.
Kun aamu koitti ja Jorma heräsi, eivät unelmien maat tarjonneet hänelle kovinkaan paljon; Kahden munkin välissä hän sai tallustella mäkeä ylös erakkolaan, jossa edellisen illan töiden seuraukset tulivat vastaan kirvelevinä ja haihduttivat viimeisenkin uskon uniin. Siitä hän oli kuitenkin iloinen, että muisti Stefanin häntä pieksäessä potkia ja huutaa niin, että seinät raikuivat:
»Älä koske minuun tai revin silmät päästäsi, senkin venäläinen susi!»
Jorma oli oppinut maailmalta jo paljon ja edistynyt elämässään niin pitkälle, että osasi tarvittaessa lyödä takaisin.
Samalla hetkellä, kun Stefan luuli jo antaneensa pojalle raippaa tarpeeksi ja aikoi jättää tämän rauhaan, syöksyi joku uksesta tuulena sisään ja huusi:
»Isä Teofilus on tullut!»
Ei tarvinnut kehoittaa ketään lähtemään pihalle, jotta Jorma olisi saanut edes rauhassa itkeä selkäsaunaansa; jokainen oli siinä silmänräpäyksessä ovella. Ristinmerkit tehtiin puolella ja toisella. Ja ennenkuin Teofilus oli ehtinyt nousta ylös portaillekaan, sanoi hän munkeille:
»Suuren Venäjän oikeauskoisen kirkon ja Pihkovan arkkipiispan tervehdys Jeesuksessa Kristuksessa teille, veljet! Kuhasalon skiitasta on nyt tehty oikea monasteri ja Ilja on julistettu sen suojeluspyhimykseksi!»
Vuodet vaihtuivat. Jo puolenkymmentä kertaa sen jälkeen, kun Kuhasalosta oli tehty Valamon syrjäluostari, olivat lehdet saaren rantakoivuista varisseet, oksat viipyneet paljaina varpuina talven yli ja seuraavana keväänä alkaneet jälleen viheriöidä, ollen kesällä taas täydessä puvussaan. Yhtä monta kertaa oli Pyhäselkä tanssittanut noina lehtien varisemisaikoina laineitaan viimeisiä kertoja vapaana ennen talven kahleita. Yhtä monta kertaa kuin hiirenkorvalla olevat koivunoksat heiluivat tuulessa, pakkautuivat jäätkin saman tuulen mukana jonnekin kauas, sulaen ja antaen laineille vallan läiskyä rantoja vasten mielinmäärin.
Yhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja sellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen ja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin vanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi joka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin ilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.
Alkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla, vietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja Tapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun ulkomaailman viisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten salojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan uskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä pakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.
Niin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista vieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon kansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.
Karjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin ympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin kiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka suunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta, toisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen, näkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina Lieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.
Elettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat ohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä olivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava tänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä Teofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen toisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä Teofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin olevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta syystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon karjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla keskeyttämään viimeisillään olevia töitä.
»Liehukaa, veljet!» — muisti Stefan liiankin usein huutaa sirppimiehille.
Mutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli jaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa urakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto: »He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden yli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.
»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä toveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.
Hyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli luultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla oltu niin pitkällä.
»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme», hämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.
»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä kaipaat», vastasi siihen Stefan.
»Niin, veljet», innostui Teofiluskin, »emmekö tosiaan tee sitä?»
»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki myöntyi samaan.
Mentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat tulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat kuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen iltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen, niinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi saaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä syrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt todella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä huolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.
Vielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi metsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi isä Teofilus:
»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se on vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa meille ja rauhaa maalle.»
Kukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko hajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.
Mutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään kaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas karjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen määräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan kaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää yksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä nukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan mukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja asetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin jokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.
Karjalaisille tuli pahempaa; arkkipiispa oli kieltänyt kaikissa kirkoissa ja sen menoissa sekä luostareissa palvelemasta pyhimyksinä keitään karjalaisia heimopäälliköitä ja sankareita, niinkuin tähän saakka oli monin paikoin tapahtunut, ei kuitenkaan Kuhasalossa. Kuhasalossa ei oltu palveltu pyhinä ketään muita kuin Pyhää Iljaa, ei oltu kirkossa sellaista muistettukaan. Vasta nyt, kun kielto tuli korkealta arkkipiispalta alas kansan keskuuteen, muistivat pohjoiskarjalaiset, että heilläkin oli heimopäälliköitä ja sankareita. Kielto vaikutti vastaanjyräämistä miesten puheissa, ja tuo vastustaminen herätti jo pienen pientä heimotunnon nousemista, vaikkei sitä kukaan huomannut itsessä eikä toisessa. Kielto vaikutti vielä senkin, että Pohjois-Karjala huomasi ruveta palvelemaan omia, kansallisia pyhimyksiään. Ja mitä nuo pyhimysten palvelemiset taas vaikuttivat? — Se tultiin myöhemmin näkemään.
Saman illan messu oli kutsunut koko ympäristön ristirahvaan Kuhasaloon. Siellä nähtiin nyt luostarin porstuassa karjalaisten kala- ja metsämiesten tyhjentelevän konttejaan ja naisväen aukovan nyyttiensä solmuja. Jokainen tahtoi kantaa pienen almunsa luostarille. Ja ne, joilla ei ollut mitään tuomisia, tungeskelivat oven seutuvilla ja ostivat tuohuksia; hekin auttoivat yhteistä asiaa.
Pian avattiin kirkon ovet ja niistä tulvasi kymmenien palavien tuohusten valo hämärään porstuaan. Oudosta salon asukkaasta kirkko näytti nyt kaikessa kirkkaudessaan siltä taivaalta, josta he olivat kuulleet opetettavan. Ei kukaan uskaltanut ensiksi astua yli kynnyksen. Jokainen teki siinä paikoillaan ristinmerkin. Samassa astui ikonostaasin eteen isä Teofilus messukaavussaan, ja veljeskuoro viritti: »Davai tšarstvo niebiesnoje …» — Teofiluksen viittauksesta vasta uskallettiin mennä tuon taivaallisen valon keskelle, mutta varsinkaan naiset eivät kestäneet nähdä ympärillään olevaa ihanuutta, vaan vaipuivat ristinmerkkejä tehden polvilleen. Messu oli alkanut, kansa seisoi paimenensa edessä ja kuunteli, vaikkei ymmärtänytkään mitään. Mutta säveliähän ymmärsivät karjalaisetkin, ja ne kuuluivatkin niin ihmeen kauniilta ja juhlallisilta, ettei koskaan ennen oltu sellaista kuultukaan.
Mutta nuori Jorma oli yksin seisonut eteisessä ja katsellut sieltä. Hän ei ajatellut mitään, seurasi vain sitä, kuinka munkit kirkon sisällä kuin yhteisestä käskystä kumarsivat syvään ja heilauttivat kaikki samanlaisella liikkeellä viittansa lievettä kumartaessaan, kun Teofilus vastasi kuorolle: »hospodi pamilui-ii». Mutta nyt hän kuuli äkkiä liikettä pihalta, heräsi ajatuksiinsa takaisin ja astui portaille. Siellä näkyi uusia kirkkovieraita arastellen tulevan ovesta tulvivan valon kohdalle. Hän sanoi miehille:
»Messu on alkanut, joutukaa pian kirkkoon!»
Miesjoukko painui supisten syrjempään, vain yksi astui rohkeasti portaita kohden ja tuli Jorman eteen. Mitään aavistamatta ojensi Jonna hänelle tuohuksen käteen ja sanoi uudelleen:
»Tuossa on tuohus, mene kirkkoon.»
Mutta mies viskasi nauraen tuohuksen maahan, tarttui toisella kädellään äkkiä Jormaa kurkkuun, kohotti toisella kirveen ja säliisi:
»Kuole, ryssä, ruotsit ovat nyt täällä!»
Jorma säpsähti, mutta vain niin lyhyeksi ajaksi, että tunsi kuuman laineen kulkevan kautta ruumiinsa. Lyöjän ennenaikainen ilo sammui hyvin pian; hän lensi kirveineen nurin portailta, ja Jorma oli hänen kimpussaan. Muutaman silmänräpäyksen painivat nuo kaksi miestä pihan pimeässä. Ja se, joka yksin nousi maasta ylös, Jorma, juoksi portaita ylös, käytävästä kirkkoon ja huusi siellä niin, että se kuului kuoronkin ylitse:
»Aseihin miehet! Ruotsit ovat täällä!»
Silloin jo astui metsästä kymmeninen savolaisjoukko pihalle, missä jo yksi heidän miehistään makasi. Samalla he näkivät, kuinka valaistusta kirkosta tuli porstuaan vanha, mahtavan näköinen mies kirjailtuine kaapuineen ja hänen jäljessään kymmeniä karjalaisuroita täysissä aseissa. Ja kuka ei ollut vielä ehtinyt saada niitä kirkon seinältä, se otti jousen tai kirveen eteisen naulasta. Teofilus meni portaille ja aikoi puhua Jumalan rauhasta, mutta ensimmäinen nuolituisku teki jo reiät hänen kaapuunsa ja ovenpieliin. Samalla syöksyivät ulos jo miehetkin, ja miesten työ oli alkava. Saatuaan pahaa vastustusta perääntyivät savolaiset puiden suojassa rantaa kohden karjalaisten seuraamana. Siellä hakulin molemmin puolin syntyi ilkeä kahakka elokuun yön pimeässä. Sen verran vain nähtiin, ettei lyöty omaa miestä, jos viholliseenkaan ei osuttu. Yli huudon ja melskeen kuului Teofiluksen ääni:
»Katsokaa, etteivät polta monasteria!»
Jorma yritti lähteä, mutta huomasi samassa, miten Teofilus horjahti, äännähti jotakin ja vaipui sitten maahan. Nuorukainen kumartui alas ja näki, miten nuoli oli sattunut igumeenia kaulaan. Jorma nosti haavoittuneen, muttei jaksanut kantaa. Apua saatuaan hän sai isän viedyksi kirkkoon, josta näkyi muutamassa hetkessä tulleen haavoittuneiden hoitopaikka. Muutama siellä oli jo ennestään, ja Nikitin hääräsi siellä parin naisen kanssa. — Sattuipa Jorma kurkistamaan myöskin ikonostaasin taakse. Siellä kyyrötti piilossa veli Stefan muutamien muiden kaltaistensa kanssa. Jorma huusi heille:
»Mitä te täällä teette silloin, kun toiset tappelevat?»
Kun vastausta ei tullut, huusi hän uudestaan:
»Kuuletko, ruotsit ovat niskassasi, veli!»
Ja sen jälkeen putosi Jorman nyrkki Stefanin kasvoille: »Tuoss' on sinulle, raukka!» Stefan yritti puolustautua, mutta Jorma sai ikonostaasin seinästä kopatuksi jonkin aseen ja löi sen palasiksi Stefanin päähän. Nyt vasta hän huomasi, että se oli jokin jumalankuvalla koristettu sauva, arvonmerkki, jota Teofilus sai käyttää jumalanpalveluksissa. Kun Stefan alkoi voihkien hieroskella saamaansa kuhmua, meni Jorma ulos lopettamaan tappelua siellä.
Mutta savolaiset olivat olleet jo pakotettuja turvautumaan veneisiinsä. Nyt heitä ammuttiin niihin rantakivikolta. Nuo ympäristöjen loiset olivat kai luulleet, että luostari oli helppo polttaa ja sen asukkaat yhtä helppo murhata, mutta olivat tulleetkin väärään aikaan, kun siellä sattui olemaan karjalaistakin vastusta. Nyt siellä täällä vaipui joku savolainen veneen pohjalle tai molskahti laidan yli järveen. Mutta välimatka ja pimeys pelasti loput, ja karjalaiset kääntyivät takaisin metsään katsomaan, oliko sinne vielä joku eksynyt.
Rauha palasi vähitellen saareen. Viimeiset savolaisveneet olivat päässeet jo karkuun ja viimeiset metsään eksyneet saatiin kuin elättijänikset kiinni. Suuren juhlapäivän rauha vain oli häiriytynyt. Mutta ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun messun keskeyttivät savolaiset, eikä myöskään viimeinen, kun luostarissa, tuossa rauhan ja rakkauden tyyssijassa valtimot pulppusivat verta kuiviin.
Kun uroot kokoontuivat myöhemmin kirkkoon, huomasivat he kuusi miestä siellä makaavan huonona. Teofilus kuiskasi hiljaa:
»Rukoilkaa, miehet!»
Mutta näytti siltä, ettei kukaan osannut sitä tehdä tällaisena yönä. Eräs vanhus vain teki ristinmerkin Jumalan Äidin ikoonille ja sanoi hartaana:
»Varjele Karjalaa, siunaa Ontroa, Iljaa ja meitä kaikkia!»
Sanoista kuuli jo, mikä hän oli miehiään: vanhoja Ontron uroita. Teofilus kohotti silloin kätensä, osoitti sillä Jorma:» ja kuiskasi taas:
»Tuossa on Ontron poika!»
Niin, siinä seisoi Ontron juuri mieheksi varttuva poika venäläisen luostarin kasvattina. Hän näkyi hehkuvan tappeluinnosta eikä huomannut, kuinka kaikki katsoivat häneen kuin uuteen ilmestykseen: »Ontron poika!» Hän itse vain hymyillen tarkasteli, kuinka Stefan näkyi parhaillaan tulevan esiin ikonostaasin takaa ja sitovan käärettä kuhmuisen päänsä ympäri.
Vuosi vierähti taas. Ja se oli luonutkin tullessaan paljon uutta: Isä Teofilus oli saatettu Kalmaniemeen ja kurja Stefan oli päässyt hänen tilalleen. Muu maailma meni hyvää vauhtia eteenpäin, mutta Kuhasalon monasteri kulki suoraan pahennusta ja kadotusta kohti. Heti Teofiluksen kaatumisen jälkeen tapahtui tuo muutos. Kun Stefan pääsi igumeeniksi, alkoivat karjalaisten luostarissa käymiset vähentyä. Kun Stefan kielsi, arkkipiispan paimenkirjeeseen nojautuen, karjalaisia palvelemasta Ontroa pyhimyksenään — niinkuin oli jo tehty — niin lakkasivat kirkossa käymiset kokonaan. Näihin saakka olivat karjalaisten ja luostarin välit pysyneet vielä sentään viileinä, mutta kun tapahtuma seurasi toistaan, niin ne katkesivat lopulta kokonaan, ja kukaan karjalainen ei lopulta enää, nähtyään kirkon kupooiin kohoavan metsikön yläpuolelle, voinut jatkaa matkaansa kiroamatta synkästi koko luostaria ja sen kurjia asukkaita.
— Kurjia —? — Niin. Sillä jo puolisen vuotta senjälkeen, kun Stefan oli saanut vallan käsiinsä, alkoivat munkkien karkailemiset olla jokapäiväisiä tapahtumia. Jokainen, joka oli tyytymätön ja tahtoi säilyttää itsensä synnittömänä ja vähänkään kunnioitti ja ihaili Pyhän Iljan ja isä Teofiluksen muistoa, hävisi jonakin yönä Kuhasalosta ja suuntasi matkansa joko Valamoon tai Solovietsiin. Niin veljesten luku väheni. Jäljelle oli jäänyt vain Stefan kaikkine mieluisine tovereineen isännöimään edelleen. Ja heidän joukossaan saivat vanha Nikitin ja Jorma olla kahden.
Joskus — eikä se ollutkaan enää harvinaista — saattoi tapahtua sellaistakin, että ruokavarat Kuhasalossa loppuivat kesken eikä suuri munkkilauma tiennyt, mitä olisi syönyt seuraavana päivänä. Tämä johtui tietysti vain siitä, ettei luostarin suuria viljelyksiä vaivauduttu käyttämään enää hyväkseen. Olihan sieltä Iljan aikoihin lähetetty viljaa paljon poiskin, mutta nyt ei enää rukoiltu, että Kaikkivaltias olisi armossaan antanut tarpeellisen toimeentulon venäläisille munkkilurjuksillekin, jotka eivät sentään pitäneet itseään liian laiskoina syömään, vaikka unohtivatkin peltojensa muokkaamisen. Eikä ollut enää harvinaista sekään, että Stefan, pääpaholainen, huusi uskotuilleen:
»Veljet, menkää hakemaan meille ruokaa täksi viikoksi!»
»Mutta jos emme sitä enää saa? Kansa ei ole meille enää suosiollista.»
»Ottakaa silloin väkisten!»
Ja niin läksi taas viisi kuusi munkkia lähimpiin kyliin kerjäämään miesjoukolle syötävää siunauksia vastaan.
Joskus toisella kerralla saattoi Stefan huutaa:
»Minä menen huomenna Kiteen pajarin kesteihin. Hankkikaa minulle hyvä hevonen!»
»Kylässä ei ole enää hevosia, isä. Ja jos onkin, niin meille ei niitä enää anneta.»
»Menkää sitten niin pitkälle, että saatte!»
Jos hevoset tuotiin, eivät ne kuitenkaan kelvanneet, vaan tapettiin syötäväksi. Ja jos joku tuli niitä jälkeenpäin perimään takaisin, ei kukaan tiennyt mitään; ja itse Stefankin oli silloin kadonnut kuin maan alle ilmestyen takaisin vasta silloin, kun kaikki oli rauhallista.
Mutta olipa tuohon venäläisten haaskalintujen pesään ilmestynyt sentään pieni, mutta pahasisuinen käenpoika, joka joskus saattoi nykäistä toisten suusta parhaimmat makupalat. Yksin se oli siellä toisten noukittavana, mutta oli saanut jo oman nokkansa niin kovaksi, että noukkasi itsekin.
Stefan oli saanut Jormasta itselleen pahan painajaisen, josta hän ei voinut vapautua. Huomattuaan, ettei hän pääsisi Jormasta eroon ainakaan pakkotoimenpiteillä, toivoi hän pojan karkaamista. Mutta sitäkään ei tapahtunut. Jorma oli kiukkuinen kaikkeen, mutta pysyi vain luostarissa kuin Stefanin kiusallakin, toivoen joskus parempiakin päiviä koittavan. Ja milloin ne tulisivat? — Silloin, kun hänen omat siipensä olisivat kasvaneet. — Mutta kaukana tuntui vielä olevan sekin aika, hyvin kaukana. Ei ollut ihmeellistä, jos toivottomuus ahdistelikin joskus.
Eräänä aamuna tuli Jorma Nikitinin luo ja sanoi huoahtaen:
»Viime yönä ovat veljet Mikael ja Sergei karanneet.»
»Hekin jo!»
»Niin, hekin jo, viimeiset karjalaiset, jotka täällä olivat. Eilen illalla puhelin Mikaelin kanssa, ja hän puhui silloin niin kummallisesti, että aloin aavistaa hänen karkaamistaan.»
»Mitä hän sanoi?» — kysyi vanhus.
»Hän sanoi vain aikovansa lähiaikoina tehdä joitakin ihmeitä. Kysyin millaisia, mutta sitä hän ei kertonut. Sen hän vain sanoi, että jos hänen suunnitelmansa menisivät hukkaan ja jos hänestä ei alkaisi talveen mennessä kuulua täällä luostarissa mitään erikoista, niin minun täytyisi jatkaa mitä häneltä on jäänyt tekemättä.
'No, mitä minun pitäisi tehdä?' — kysyin minä Mikaelilta, ja hän vastasi:
'Jorma, sinä olet Ontron poika, ja sinut on luotu suurempia töitä varten kuin minut. En sano, mitä sinun on tehtävä, mutta kyllä sinä huomaat sen vielä itsekin.' — Noin puhui Mikael minulle.»
»Vai meni hänkin, viimeinen kunnollinen mies luostarista ja viimeinen, joka olisi saattanut horjuttaa Stefa — — —» lopetti ukko äkkiä puheensa.
»Niin, ajatelkaamme vain, mutta älkäämme puhuko esimiehestämme pahaa!» — lisäsi Jorma nauraen.
Molemmat olivat varmoja siitä, että Mikael ja Sergei olivat menneet Valamoon ja kertoisivat siellä igumeenille, millä kannalla Kuhasalon asiat olivat, ja kehoittaisivat häntä tarttumaan rautaisella kouralla kiinni tuon sisarluostarin rempalleen menneisiin oloihin. Ei ollut mahdotonta, että Mikael tulisi jonakin päivänä takaisin viisikymmenmiehisen munkkijoukon kanssa ja ottaisi itselleen Kuhasalon igumeenin vallan ja merkit.
Odotettiin kesä, syksy ja talvi. Joka päivä kysyi Nikitinin katseJormalta:
»Eikö Mikael tule jo?»
»Ei, ei kuulu mitään Valamosta.»
Kun kevät taas tuli, oli viimeinenkin toivo Kuhasalon luostarin pelastumisesta jo rauennut. Vanhus uskoi jo, ettei oloja parantaisi kukaan muu kuin Iljan kasvatti, Jorma itse. Niin ajatteli jo Jormakin.
Niin painautuivat molemmat taas työhönsä ja rupesivat yksissä voimin ammentamaan niitä tiedonjyväsiä, joita he saattoivat löytää vanhoista kirjoista. Tosin oli varmaa, ettei niitä jyviä ammennettu kauhalla silloin, kun Nikitin oli opettajana, vaan etsittiin kauan, yksi kerrallaan, ja pantiin piiloon sitä mukaa kuin saatiin. Hitaasti kävi työ, mutta hartaasti; aivankuin koko Karjalan kansan tulevaisuus ja onni olisivat olleet kirjoissa. Ja niinpä alkoikin Jormalle jo vähitellen tulla aavistuksia siitä, mitä kaikkea kuului kristinoppiin ja miten kunnon kreikkalaiskatolisen munkin tuli elää, ollakseen yhtä hyvä ja nuhteeton Herran edessä kuin vanha ja harmaapartainen Nikitin. Jorma ei kylläkään osannut asettaa Nikitiniä esikuvakseen, vaan piti häntä useinkin liiallisen varovaisuutensa takia vanhuudenhöperönä. Mutta ukko itse kyllä tiesi, ettei vanhuus ollut mikään vika, vielä vähemmin synti, vaan varovainenkin mies saattoi olla munkeista parhaimpia ja ihmisistä kelvollisimpia. Ja eiväthän kaikki olleetkaan luodut niin vahvoiksi kuin Ilja.
»Mikset sinä, Nikitin, tee vanhimpana veljistä loppua tuosta Stefanin määräilemisestä täällä?» — kysyi Jorma kerran ystävältään.
»Munkkilupauksen yksi tärkein seikka on kuuliaisuus, olipa esimies millainen tahansa. Sitäpaitsi en elä kauan, vaan pääsen näkemästä kaikkea tätä jumalattomuutta. Luotan siihen, että sinä pidät kaikesta huolen.»
Ja ikuiseen lepoon Nikitin paasikin. Hänet, kenties viimeinen, joka oli täydellisesti noudattanut omasta kohdastaan kaikki säännöt ja lupaukset, yhtymättä toisten houkutuksiin, saatettiin pois kuolleiden joukkoon Kalmaniemeen.
Nyt ei Jormallakaan siis ollut enää sitä vanhaa neuvonantajaa, jota ilman hän aikaisemmin ei olisi voinut tulla toimeen. Mutta nyt oli jo pojalle itselleen karttunut ikää ja voimia niin paljon, että saattoi tulla toimeen omin neuvoinkin. Hän oli ottanut kestääkseen noviisiajan monet koettelemukset ja ristiriidat. Ja kautta elämänsä hän oli muistava sen tärkeän päivän, jolloin Nikitin oli siirtänyt syrjään juuri lukemansa kirjan, katsellut. Jormaa kauan ja sanonut:
»Jorma, nyt olet jo niin vanha, että voit päästä noviisiksi. Oletko päättänyt, mitä teet?»
»Mitä sinä neuvot minua tekemään?»
»Minä en tahdo vaikuttaa sinuun tässä asiassa, sillä sehän koskee kokonaan sinun omaa elämääsi. Nyt saat kuunnella vain omaa sydäntäsi. Jos vieläkin tahdot tulla siksi, mitä Pyhä Ilja sinusta toivoi, niin voit jäädäkin.» Jorma oli punninnut asiaa tarkoin ja tehnyt seuraavat päätelmät:
»Pyhä Ilja toivoi minusta miestä, joka jatkaisi hänen työtänsä. — Siis minun olisi jäätävä munkiksi tänne.
Ilja pelasti minun elämäni. — Silloin on minun velvollisuuteni käyttää se hänen toivomustensa mukaisesti.
Ilja tahtoi nostaa karjalaisten joukosta miehen, joka opettaisi ja kastaisi kansaa. Kuka se mies on? — Ei ole ketään muita kuin minä.
Ihmiset ovat alkaneet unohtaa Jumalan jälleen, eikä kukaan lähde täältä luostarista tukemaan heidän uskoaan. — Se siis on minun tehtävä.
Luostarin johto on kelvottomissa käsissä, parannus on saatava aikaan, rikolliset on saatava rangaistukseen. Ja kuka sen kaiken tekee? — Ei nähtävästi kukaan! Se siis jää minun huolekseni.
Täältä pitää löytyä mies, yhtä hurskas ja voimakas kuin Ilja, muuten ei tule mitään parannusta. Kuka se mies on? — Ei kukaan, ellen juuri minä! — Siis minun on jäätävä luostariin ja taisteltava vaikka yksin. Mutta voiton täytyy viimein tulla, muutoin ei Pyhä Ilja ole kasvattiinsa tyytyväinen. Kykenenkö siihen? — Varmasti!»
Näin oli Jormassa syntynyt päätös. Hän oli astunut takaisin Nikitinin luo ja sanonut:
»Minä jään! Siunaa minut, jotta kestäisin kaiken sen, mitä on tuleva eteen. Anna minulle omaa uskoasi, jotta minusta tulisi yhtä luja kuin Ilja ja yhtä hurskas kuin sinä!»
Nikitin oli antanut pojalle siunauksensa, toivoen tällä riittävän voimia loppumattomiin, sillä loppumatonhan oli se työkin, joka Jormalla oli edessään. Ja niin oli poika muutamia päiviä myöhemmin päässyt noviisiksi.
Poikako? — Ei, hän ei ollut enää poika, vaan heti täysi mies, jonka päälaki jo Nikitinin eläessä ulottui tämän korvien tasalle. Hän jaksoi jo vetää veneenkin kiukuspäissään rannasta ylös luostarin pihaan, kun joku oli sattunut sanomaan, että hän oli unohtanut sen tuuliajolle. Ja olisi hän kyllä voinut nostaa itse igumeeni Stefania niskasta ja pistää hänet pyhäinjäännöskaapin päälle muistoksi ja jäännökseksi Kuhasalon luostarin loistoajoilta.
Mutta nyt, kun Jormasta oli tullut noviisi, huomasi esimies olevansa käenpojasta pääsemättömissä; ei ollut siis muuta keinoa kuin taivuttaa hänet omalle puolelleen. — Mutta miten? — Se oli arka paikka, joka olisi saattanut väärästä kosketuksesta pilata kaiken. Kauan Stefan vaivasi päätään, miten hän saisi sidotuksi karjalaispenikan tiukasti kiikkiin. Ja kun mies tuli lopulta niin häpeämättömäksi kuin Stefankin, niin häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Niinpä hän, luottaen liiaksi itseensä, puhui jo kerran Jormalle:
»Oletko käynyt pitkään aikaan kylässä?»
»En. Mitä sitten?»
»Jegor, etkö menisi vakoilemaan sinne?»
»Jumaliste, nimeni on Jorma eikä Jegor. — Mitä minun pitäisi vakoilla?»
»Sinä tunnet ihmiset hyvin. Mene vakoilemaan, onko karjalaisilla aikomus tappaa minut, jos sattuvat kohtaamaan jossakin. Olen kuullut sellaisia uhkauksia.»
»Sitä he eivät sano minulle!»
»Mutta mene kuitenkin, minä kehoitan.»
»En mene, sillä en ole syntynyt vakoilemaan oman heimoni keskuudessa!»
»Vai niin! Milloin ovat noviisit uskaltaneet vastailla tuolla tavalla, vieläpä olla tottelematta igumeenia?»
Stefan alkoi jo huomata menettäneensä taas kaiken.
»Ainakin nyt, jos ei aikaisemmin!» — vastasi noviisi tyynenä.
»Mutta nyt minä en sinua enää pyydä, vaan käsken!»
»Pyydä tai käske, se on aivan yhdentekevää, sillä minä en mene kuitenkaan. Nuuskiminen ei tietääkseni kuulu noviisin tehtäviin, ei vaikka metropoliitta käskisi! Minä tiedän, ettei sinulla ole oikeutta käskeä tekemään pahaa, vaikka meidän velvollisuutemme onkin totella. Ja pakolla sinä et saa minua mihinkään, varsinkaan nyt, kun olemme täällä kahden!»
»Mene koppiisi ja rukoile anteeksi, kun olet vastustanut minua, vieläpä uhannutkin!»
»En ole uhannut.»
»Mene tiehesi!» — karjaisi Stefan mustien silmien kiiluessa kuin hiilet.
»Sen minä voin kyllä tehdä», sanoi Jorma kääntyen ympäri ja mennen näennäisesti rauhallisena pois, vaikka sisällä sanoikin jokin: »Nyt olette kahden täällä. Tartu kurkkuun tuota konnaa ja heitä seinää vasten, niin että talttuu!»
Jorma läksi varmana siitä, ettei Stefan tulisi enää koskaan pyytämään häntä asioilleen. Mutta kun noviisi oli mennyt, vääristi munkki suupielensä pirulliseen hymyyn ja mietti:
»Odotahan, kyllä sinunkin aikasi tulee!»
Jorma oli päättänyt olla taipumatta, ja Stefan oli päättänyt taivuttaa hänet. Mikä siitä olisi seurauksena? — Yhteenotto, jossa heikomman olisi annettava perään.
Jorma läksi pois saarelta, muttei Stefanin käskystä, vaan oma halu ajoi häntä yksinäisyyteen. Sitäpaitsi hän ei ollut pitkään aikaan käynyt niissä karjalaisissa mökeissä, joissa hän ennen oli ollut harva se päivä. Niin hän astui sisään ensimmäiseen, joka sattui olemaan tien varrella.
»Kah, Jorma, sinäkö se olet? Olemme jo odottaneet sinua pitkän aikaa. Tiedätkös, täällä taitaa tulla tappeluja, ja sinä olisit silloin mainio mies mukana.»
»Mitä tappeluja?»
»No niin, minä selitän. Etelämpänä ovat kastetut menneet kuin ampiaiset pakanain päälle ja saaneet pahasti selkäänsä. Muutamia kymmeniä Ristin Kiesuksen miehiä kuuluu jo tapetunkin. Mutta se on vain alkua. Toissapäivänä oli ollut rytäkkä jo Kiteelläkin, pari päivää aikaisemmin Pälkjärvellä. Nyt se näkyy leviävän tänne pohjoiseen päin, ja täälläkin kuuluvat jo kastetut hiovan puukkojaan ja kirveitään meidän varallemme. Mutta sen minä vain sanon, että siitä tulee paha löyly tappelun aloittajille. Sitäpaitsi kaikki vihaavat luostaria. Jos vaino syttyy, niin silloin menemme kaikkein ensiksi luostariin ja poltamme sen.»
»Mutta voisiko täälläkin sellaista tulla?»
»Kyllä varmasti. Kastetut kuuluvat aikovan tappaa meidät haltioiden palvelijat, ja me olemme yhtä vahvasti päättäneet puolustautua. — Kuule, Jorma, sinä olet Ontron poika, ja me olemme jokainen tapelleet sinun isäsi voittamattomina suksimiehinä. Mitähän, jos sinä johtaisit meidät niitä Kiesuksen miehiä vastaan!»