»Ei. En voi tuhota luostaria tappaen ja polttaen, sillä olen päättänyt muuttaa sen asiat rauhallista tietä: Jumalan sanalla. — Sitäpaitsi ei isäni vienyt teitä tappelemaan oman heimonsa miehiä vastaan, enkä sitä tee minäkään. Kuinka te saman heimon miehet voitte tosiaankin nousta toisianne vastaan?»
»Niin, sanos muuta! Onhan meillä ennenkin ollut tappeluja, mutta eipä ole sentään tarvinnut tällaisia vitsauksia nähdä. Mutta syy on niiden venäläisten susien: Jos he eivät itse kykene tappelemaan meidän kanssamme, niin he koettavat silloin villitä karjalaisen heimon, niinkuin nytkin. Nyt nousevat jo karjalaiset pojat isiänsä ja veljiänsä vastaan. Mutta se on viimeinen venäläisten hyvätyö. Sen minä takaan ainakin omasta puolestani, jos kerkiän tarttua kirvesvarteen!»
Jorma näytti melkein surulliselta, sitten hän nousi kiivaasti ja sanoi:
»Venäläisille pitää kyllä maksaa heidän palkkansa, mutta te oman heimon miehet ette saa tapella toisianne vastaan noiden novgorodilaisten takia. Jos tahdotte tuhota luostarin, niin minä lupaan olla puolustamatta sitä, mutta muistakaa, ettette tapa toisianne.»
»Mutta kuka sitten rauhoittaa kastettujen miesten mielet? Ensimmäiset kahakat voivat syttyä jo tänään tai huomenna. Näetkös, tuolla nurkassa on minullakin karhukeihäs!»
»Minä menen ja rauhoitan mielet!»
»Sinäkö, Jorma?»
»Niin! Kuten sanoin, luostarille saatte minusta nähden tehdä mitä haluatte, mutta minä koetan estää karjalaisten keskinäiset riidat.»
»Jospa sinulle itsellesi sattuisi siinä työssäsi jotakin pahaa! Tuo pukusi on vihattu, muista se!»
»Minä en pelkää ketään.»
»Poikani, sinä olet oikeassa! Sinä olet ainoa, joka voit lauhduttaa miesten mielet. Koeta tehdä parhaasi, niin haltiatkin ovat sinulle suosiollisia!»
»En tee sitä haltioiden enkä muiden kummitusten takia, vaan sen vuoksi, ettei turhaan laskettaisi verta kuiviin.»
»Mene, mene sen Jumalasi nimeen, joka suojelee sinua, mutta ei meitä.Ja tee niinkuin ennen muinoin Ilja, joka 'sovitti sotaisen kansan'.»
»Anna minulle puku, sukset ja puukko, niin minä lähden heti!»
Jorma heitti päältään noviisin vaatteet, veti niiden sijaan karjalaisen puvun, löi kättä isänsä aikaiselle uroolle, nousi sitten suksilleen ja katosi.
Siitä lähtien saapui Jorma aina sinne, missä munkit olivat parhaillaan ottamassa omavaltaisia veroja, karjalaisten voimatta sitä estää. Hän ilmestyi sinne sen näköisenä, että munkit, tuntien varsin hyvin nuoren noviisin tavat, katsoivat parhaaksi kadota mahdollisimman pian ja suorinta tietä.
Jorma tuli myöskin parahiksi sinne, missä kastetut hioivat puukkojaan toisten varalle. Siellä hän puhui järkeä miesten aivoihin, puhui Jeesuksesta, joka ei sallinut toisten tappamista. Silloin tulivat kiihkoilijat ajatelleeksi asiaa ja huomasivat aikeensa vääräksi, sillä kastetta ei pitänyt kirveillä levittää.
Jorma joutui aikanaan myöskin sinne, mistä asukkaat olivat juuri lähdössä pakoon pajarin asemiehiä, joita oli nähty liikkuvan lähistöillä. Siellä taas Jorma rauhoitti kaikki ja antoi oman sanansa takuuksi, ettei vaaraa ollut uhkaamassa. — Tulipa Jorma lopulta itse pajarien hoveihinkin, joissa nuo venäläiset läänitysherrat olivat panemassa toimeen pieksäjäisiä; Jorman saapuessa ne kuitenkin aina loppuivat alkuunsa.
Jorma itsekin ihmetteli, mistä hän oli saanut sen voiman, joka teki tyhjiksi niin monien ihmisten aikomukset. Nuo voimat tuntuivat vain kasvavan ja antoivat niiden omistajalle uutta intoa toimimaan. Lopulta hän ei suonut lepoakaan itselleen, vaan kiersi kaikkialla kuin haamu. Ja näytti jo siltä, että hän oli joka paikassa yhtä aikaa.
Ja niin syntyi taikauskoisen kansan keskuudessa se huhu, että Pyhä Ilja oli lähettänyt jonkun enkeleistään taivaasta Karjalaan. Se uutinen kulki paikasta toiseen Ilomantsin perukoilta Liperiin ja Pyhäselän ränneiltä Nurmekseen saakka. Heikoimmat alkoivat jo katua, että olivat pesseet itsestään Iljan kasteveden vaikutuksen pois. Ja pelossa, että tuo Iljan lähetti tulisi heitä siitä rankaisemaan, tuli kiire muuttaa uskontoa jälleen. — Muutamin paikoin kerrottiin taas, että Ilja itse oli tullut takaisin maan päälle. Se tekikin suurimman vaikutuksensa. Todistihan jo sekin, että kuollut mies tuli takaisin elämään, tarpeeksi selvästi, että Jumala taisi sittenkin olla olemassa.
Niinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman tervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet ihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:
»Eihän tuo ole Ilja. Pentuhan tuo on!»
Kohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosiJormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.
»Ei tuo ole mikään Ilja, eihän Ilja lyönyt ketään.»
Mutta asianomainen iskun saanut vastasi siihen:
»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei tuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa päälaessani, kuka sitä on silitellyt.»
»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen: »Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin ennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»
Jorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian ja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän tuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana järjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut. Mutta itse kastamiseen ja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet nyt hänelle.
Kun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä pohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.
»Missä teidän saaliinne ovat?» — tervehti heitä Stefan.
»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi nyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.
Silloin julmistui Stefan taas:
»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä kunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät nälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»
»Menköön se, joka uskaltaa!»
Niin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa olisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen kiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä voi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui suoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:
»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee sinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja annankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että pysytte kauniisti tällä saarella, muutoin voitte pian joutua riippumaan ensimmäisessä oksassa, kun manterelle ilmestytte.»
Tämä oli se kylmä totuus, jonka Jorma saattoi sanoa esimiehelleen.Mutta tämäpä olikin valmis syytämään omia syytöksiään:
»Sinä itse olet kiihoittanut kansaa meidän päällemme! Sano, missä olet ollut koko tämän talven?»
»Johan sen sanoin. Ja sanon vielä lisäksi senkin, että jos en olisi rauhoittanut heimoni miehiä, niin ei koko luostarista olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin tuhkaläjä. Ja jokainen täällä asuvista rosvoista olisi saanut roikkua omassa vyössään, muuta nuoraa heille ei olisi annettu.»
»Mistä olet oppinut tuollaisen puhetavan?»
»Sieltä, mistä tulen. Siellä osataan sanoa suoraankin, jos tarvitaan.»
»Saat mennä.»
»Niin teenkin!»
Ja Jorma meni. Kiertäessään karjalaiskyliä oli hän saanut sellaisen varmuuden, jonka nähtyään ei Stefaninkaan mieli tehnyt kääntää hänen niskojaan nurin. Mutta jos Jorman puvun sisällä olisi ollutkin nyt toinen mies, ei hänen olonsa olisi luostarissa ollut kovinkaan turvallista, jos hän olisi sinne asti koskaan päässytkään.
Ja Stefan ei myöskään olisi ollut viisas, ellei olisi osannut käyttää Jormaa hyväkseenkin. — Luostarin ja pajarin piti nimittäin kantaa yhdessä maavero torppareilta, ja se veronkanto tilaisuus ei Stefanista näyttänyt lupaavalta, varsinkaan niiden tietojen jälkeen, joita Jorma oli tuonut. Sentähden pitikin hän parhaimpana lähettää sinne puolestaan Jorman mukanaan pari munkkia. Niinpä kutsuikin Stefan tuon sisukkaan noviisin puheilleen ja selitti tälle lipevin sanoin, kuinka hän antaisi Jormalle kaikki oikeudet ja vallan kantaa luostarin verot ja kysyi, oliko noviisi halukas lähtemään.
Jorma hymyili ivallisesti miettien hetkisen. Kyllä, kyllä hän oli valmis lähtemään, sillä verot olivat aivan lailliset. Mutta hän lähtisi vain siinä tapauksessa, että määräämisvalta kaikessa annettaisiin siksi aikaa hänelle. Esimies Stefanilla ei ollut mitään sitäkään vastaan. Nyt Jorma huomasi kohtalon ivan, että igumeenin valta oli siirtynyt hetkiseksi hänen käsiinsä, ja hän tiesi myöskin, kuinka hän sitä nyt käyttäisi.
Asia oli siis molemmin puolin selvä. Jorma meni valitsemaan apulaisensa ja otti kaksi pahinta lurjusta. Toiset munkit levittivät siitä silmänsä suuriksi, asianomaiset itse olivat yhtä hämmästyneitä ja säikähtyneitäkin, mutta Jorma ajatteli vain:
»Antaapa roikaleiden kulkea minunkin käskystäni, niin oppivathan kulkemaan ihmisiksi!»
Mutta lähtiessään noviisi häpesi kuitenkin omaa seuruettaan niin, että meni itse jalkaisin maita myöten Mönniin ja antoi munkkien kiskoa raskasta venettä ylös Pielisjokea.
Perevaaraan oli kokoontunut ihmisiä laajalta alalta, ei yksin Monnin ympäristöstä, vaan Juuasta, jopa Pankajärveltäkin. Oliko tuolla suurella mieslaumalla joitakin erikoisia aikeita, sitä ei Jorma osannut vielä heti päätellä. Mutta jos sellaisia oli, niin hänen asiansa oli estää ne.
»Kukas se Kuhasalon tavarat ottaa?» — kysyttiin Jormalta.
»Minä ja pari munkkia, jotka tulevat jäljestä.»
Miesjoukossa vaihdettiin silmäyksiä, jotka Jorma kyllä huomasi ja sanoi:
»Vaikka onhan se luostari tainnut verottaa joskus silloinkin, kun veronkantoa ei ole ollutkaan.»
»On. On verottanut pahan kerran! Ja siitähän me kaikki tulimme tänne puhumaankin. — Vai ovat ne venäläiset jo saaneet sinutkin verojaan kantamaan? Taitaa niitä jo peloittaa yksin tullessa?»
»Läksinpähän minäkin järjestelemään asioita», vastasi Jorma yhtä rauhallisesti kuin oli kysyttykin.
Eihän siinä sen suurempaa puhetta syntynyt, mutta Jorma kuitenkin huomasi joutuneensa monien kuiskailemisten ja silmäysten esineeksi. Ja näytti siltä, että jos hänen paikallaan siinä kivellä olisi istunut joku muu Kuhasalon mies, niin silloin olisi karjalaisjoukko kyllä tiennyt, mitä varten se oli kokoontunut.
Pajarin miehet ja toiset munkit saapuivat vasta pitkän ajan kuluttua, ja veronkantamisen piti alkaa. Kun kaikki oli tätä varten valmista, nousi Jorma kivelle ja sanoi, että kaikki veronkanto-oikeudet ja valta oli tällä kerralla annettu hänelle, mikäli oli kysymyksessä luostarin saatavat. Siksi hän, tuon valtansa nojalla, ilmoitti kaikille maksajille, että luostari ei nyt ottaisi veroja, koskapa munkit olivat jo liiankin paljon varastelleet ihmisten viljoja.
Väkijoukossa syntyi kuhinaa, mutta Jorma käski kaikkien olla hiljaa ja jatkoi:
»Samoin kehoitan myöskin pajarin miehiä jättämään verot tällä kertaa kantamatta!»
»Niitä ei jätetä, vaan otetaan tarkempaan kuin koskaan ennen», tuli lyhyt vastaus Jorman sanoihin. Mutta tämä lisäsi harmista punastuen takaisin pajarin miehelle:
»Ka, vastatkaa sitten seurauksistakin!»
Toimitus alkoi. Veronkantajat huusivat vuorotellen nimiä, asianomainen tuli, jätti tavaransa ja meni.
»Gondiolahden gula!» — huusi pajarin venäläinen vouti.
»Moskovassako noin pehmeästi puhutaan?» — naljaili siihen joku karjalainen toisten virnistellessä. Vouti heitti vihaisen silmäyksen naurajiin. Hän oli yksi pajarin innokkaimpia verikoiria, siksipä karjalaiset tahtoivatkin hiukan koetella miestä.
»Flauri Dorgo!» — huusi pehmeäkielinen Ivan tai Vasili edelleen.
»Ei meillä ole sellaista!» — vastasi joku.
»Lauri Torkko!» — oikaisi toinen pajarin mies.
»Torkko ei ole täällä.»
»Missä hän on?»
»Kuollut!»
»No kuka sitten maksaa veron?»
Samassa astui väkijoukosta säkkiä kantava nuori tyttö ja meni miesten luo avaten pussinsa. Mutta kun veronkantaja näki sen sisällön, purskahti hän nauruun:
»Vanhoja, tyttö tuo meille vanhoja ja karvattomia oravannahkoja! Eivät nämä kelpaa! Katsohan, nämä ovat jo homehtuneita!
Tyttö seisoi miesten edessä kotvasen, katsoen neuvottomana maahan. Katsekin oli niin surullinen, että Jorma ajatteli vain hyvin raa'an miehen voivan nauraa tytön köyhyydelle. Ja Jorma yritti jo sekaantua puheeseen, mutta toinen kerkisikin sanomaan ennen häntä voudille:
»On sikamaista, että Torkon vaimon täytyy maksaa veroa noille venäläisille porhoille, vaikka juuri nehän tappoivat hänen miehensä. Vaimo itse on jo niin vanha, ettei kykene enää mihinkään, ja tuo tyttökään ei enempää jaksa!»
Se oli joku kontiolahtelainen, joka noin puhui.
»Niin on», myönsi tanakka Lehmon mies, seisten hajalla säärin ja ärsyttävän näköisenä voudin edessä.
Tyttö poistui punoittavana miesjoukkoon, jättäen säkkinsä paikoilleen.
»Eivät nämä kelpaa!» — huusi vouti vielä kerran pöydän takaa.
»Kyllä ne saavat kelvata, kun parempia ei ole!» sanoi lähimpänä seisova kontiolahtelainen.
»Pitäkää suunne kiinni!»
»Omallani puhun, jos puhunkin!»
Silloin suuttui pajarin mies, nousi uhkaavan näköisenä ja katsoi riidanhaastajaan. Jorma katseli silloin tyttöön, joka parhaillaan kihersi itkua, ja nuorukaisessa heräsi sääli tuota raukkaa kohtaan, joka oli koettanut maksaa parhaansa mukaan, minkä oli voinut.
»Istu alas vain!» — sanoi äskeinen tytön puolustaja voudille, »ethän sinä uskalla päälle kuitenkaan!»
Mutta mies ei istunutkaan, vaan koppasi maasta nahkasäkin, kiljaisi ja heitti sen tyttöä kohti:
»Viekää roskanne takaisin!»
Mutta säkki ei sattunutkaan tyttöön, vaan putosi suoraan ja täydellä vauhdilla sivuttain istuvan Jorman päähän, lennättäen hänet nurin. Suuri naurunrähäkkä nousi miesjoukosta; toiset viisastelivat heittäjälle, muutamat jo Jormallekin.
»Jo minä antaisin takaisin!»—huusi Lehmon mies Jormalle.
Silloin Jorma nousi ylös punaisena kiukusta, tietämättä, mistä isku oli tullut. Joku osoitti pöydän takana julmistelevaa moskovalaista ja sanoi:
»Jos olet nyt mies, niin anna mennä!»
Jorma tunsi jo veren kohisevan päässään, kun häntäkin oli uskallettu lyödä pitkästä aikaa. Mutta vieläkin enemmän kiukutti karjalaisten miesten nauru ja pilkkasanat. Kaikki tuntui sumenevan aivoissa. Hän koppasi säkin vierestään, astui pöydän luo ja humautti sillä heittäjäänsä korville oikein olan takaa. Ja siinä olikin jo tarpeeksi, mitä yhden tappelun aloittajaisiksi tarvittiin.
»Sepä vasta mainio tälli!» — kuului jonkun huuto joukosta.
Samassa roikkui jo pari pajarin miestä kiinni Jorman ranteissa, mutta tämä tunsi siitä voimiensa vain kasvavan ja järkensä sammuvan. Raju nykäys edestakaisin käsillä ja vartalolla, ja kiinni pitäjät irtosivat kumpikin taholleen vieden pöydänkin nurin.
Tämä kaikki tapahtui aholla, jonka alla parinkymmenen sylen päässä oli puro. Joku huusi Jormalle:
»Uita purossa!»
Silloin tulivat jo loput asemiehistä hyppimään huutajan eteen. Mutta sen enempää miettimättä tämä kahmaisi lähintä vyötäisiltä, kantoi tuon rimpuilevan miehen puron korkealle rantapenkerelle, pyörähti siinä kerran saadakseen vauhtia ja paiskasi miehen puroon. Joku toinen seurasi hänen hyvää esimerkkiään, ja pian ei viidestä veronkantajasta ollut yksikään kuivalla maalla.
»Uikaa nyt, venäläiset, jos osaatte!» — huudettiin vielä maalta.
»Työnnetään verotavarat jäljestä!»
»Ei, ei viskata hyvää viljaa ja nahkoja puroon! Emme ole moskovalaisia rosvojakaan, siis olkoot paikoillaan!»
»Mutta sen minä sanon, että pajari piru maksaa tämän huvin vielä koron kanssa takaisin!»
Siinä huudeltiin kaikenlaista ryssien pulikoidessa purossa. Ja niin kauan kuin miesjoukko seisoi rannalla, eivät ne uskaltaneet nousta kuivalle, vaan värjöttivät vedessä. Mutta eihän siinä joudettu katselemaan veronkantajia, vaan siirryttiin ylemmäksi pohtimaan kahakan kulkua.
»Kuuluvathan ne etelämpänäkin antaneen kyytiä pajareille ja uuden uskon saarnaajille, miksei täälläkin olisi heitä ryvetetty hiukan! Mutta se on vain varmaa, että nyt vasta tositappelut tulevatkin.»
»Tulkoon vain pajarikin Kontiolahdelle! Höytiäinen on paikka paikoin niin syvä, että sopii siinä hänenkin pulikoida.»
Kun kaikki toiset jäivät siihen neuvottelemaan puolustustoimenpiteistä pajarin koston varalle, oli Jorma jo omantunnon tuskissaan kadonnut ja lähtenyt jalkaisin patikoimaan takaisin Kuhasaloon muistamatta toisia munkkeja ollenkaan.
»Nyt olen tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden. Olen aloittanut julkisodan pajarin ja karjalaisten välillä. Olen antanut ensimmäisen lyönnin, josta on seurauksena se, että toiset jatkavat noita lyöntejä loppumattomiin. Olen nostanut karjalaisten niskoille pajarin verisen koston, ja olen siis velvoitettu jollakin tavoin kärsimään minäkin.
Olisinhan voinut antaa voudille anteeksi sen heiton, mutta kun toiset virnistelivät, niin kiukutti jo liiaksi. Ja sitäpaitsi se häijy kiusasi tyttöä aivan tarpeettomasti. Vouti ansaitsi kylpynsä, mutta minunkin on saatava sellainen rangaistus, jotta opin hillitsemään itseni. Merkillistä vain, miten se tytön katse kiusaa minua vieläkin.»
Ja katsomatta eteensä Jorma kulki syyttäen koko ajan itseään kuin suuremmastakin rikoksesta.
»Mihin minä nyt menen?»
»Kotiin, kotiin», takoi aivoissa vastaus joka askelella.
»Kotiin», hymähti hän, »missähän tällaisenkin koti lienee?» Ja Jorma olikin nyt todella kuin talosta ulos ajettu kerjäläispoika.
»Kotiin, kotiin», vaikuttivat askelet, ärsyttäen häntä. Se oli kuin rääkkäämistä, sillä milläpäs kodilla hän olisi lohduttanut itseään. Ei muulla kuin sillä, että luostariin mentyä odotti häntä ainakin puolen vuoden olo rangaistuskopissa. Ehkenpä maailma olisi sieltä vapautumisen jälkeen niin hyvä, ettei hänkään kaipaisi muuta kotia.
Jo jäi taakse Pielisjoki. Sen uoma välähteli kaukaa puiden lomitse. Jäivät Jakokosken ahot ja Pyytivaara, ja edessä näkyi jo peilikirkkaana Höytiäinen, jonka pintaan kuvastuivat Kontioniemen ja satojen saarten vanhat puut. Tuolla kaukana oli Joutseninenkin, jonka valkoinen rantahietikko piirsi kuin hopeavyön vihreiden koivujen reunustaksi!
Jorma pysähtyi. Hän seisoi Pyytivaaran viimeisellä kukkulalla, jonka alla lepäsi tummana Pitkälampi. Sen pinta oli samanlainen kuin nuoren miehen mielikin, musta, josta kuvastuivat kaikki jyrkät kalliorannat, hänen epätoivonsa. — Tuolla toisaalla kulki se tie, jolta Ilja-munkki oli löytänyt hänet kerran äidin ja siskon kanssa pakkastalvella paleltuneina. Jospa Ilja olisi antanutkin heidän olla siinä tiellä siksi, kunnes ensimmäinen lumituisku olisi luonut umpeen heidän yhteisen hautansa!
Mutta ei! Eläähän ihmisen piti, vaikka rauhaa ei löytyisikään! —Jorma nosti päänsä ylös ja katsoi sinne, missä valkoinen vyö hohtiJoutsenisen ympärillä.
»Tuonne tahtoisin vielä kerran päästä!» — huusi hän ääneen.
Niin, sinne! Siellähän keinuivat nuo rantakoivut huolettomina tuulten tahdissa, siellä vaaralla pysyivät pystyssä ikivanhat hongat, ei maailma kyennyt niitä repimään.
»Tuolla ehken minäkin saisin rauhan! Siellä saisin elää omine päineni ja töineni!»
Jorma heräsi sen alakuloisuuden vallasta, johon luonto oli hänet taas saattanut. Hän heräsi kuin vahvistavasta unesta, katkeruuskin oli pian poissa ja sijalla suloinen hartaudentunne, sama, jonka ihminen tuntee herättyään aurinkoisen sunnuntaipäivän rauhaan, — Pitkiin aikoihin hän ei ollut ainaisessa jokapäiväisyydessä joutunut luonnon valtaan niinkuin nyt. Nyt oli hänet pakottanut siihen joku, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt itsekään. Nyt virkistyttyään hän saattoi mennä jo horjumatta tilinteollekin. Niin läksi Jorma luostariin, ja tuntien syyllisyytensä meni kepein mielin kärsimään rangaistustansa, sillä hän tiesi nyt kestävänsä sen.
Jo veljien ensimmäisistä katseista Jorma saattoi ymmärtää, että Stefan oli aikonut järjestää jonkin huvin Jorman kustannuksella. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä heti tuli yksi munkeista ilmoittamaan, että igumeeni tahtoi puhutella Jormaa. Mutta mitään iloa ei Jorma aikonut nyt suoda Stefanille, vaan repäisi itse auki rangaistuskopin oven ja vastasi:
»Ei minulla ole hänelle mitään asiaa!»
Ja nähtyään vielä käytävässä ne kaksi apulaisinaan ollutta munkkia, jotka palattuaan olivat tietysti kertoneet koko veronkantamisen tarinan omalla tavallaan Stefanille, karjaisi hän niille:
»Olipas teilläkin kerran kiire pois veronkannosta, vaikka olettekin ennen rosvoilleet! Mutta minkäs sille voi, kun miehet ovat pelkureita!»
Nuo sanat sanottuaan meni Jorma rangaistuskoppiin, paukautti oven kiinni, salpasi sen sisäpuolelta ja sanoi itsekseen:
»Nyt olen täällä ensi kevääseen, vaikka itse Stefan ajaisi ulos!»
Pitkän kesän, syksyn ja vielä pitemmän talven Jorma sai viettää ahtaassa komerossaan keskustellen vain itsensä kanssa. Ei kukaan olisi saanut häntä sinne pakolla, mutta nytpä hän olikin mennyt vapaaehtoisesti vankeuteensa oppiakseen pitämään verensä kurissa. Sillä olihan hänkin jo huomannut sen, että oman luontonsa voitettuaan hän olisi voinut mennä koko maailmaa vastaan. — Hyvin pitkä oli aika, kun hän ei voinut nyt kunnolla liikahtaakaan, ja ainoa merkittävä hetki oli se, kun joku veljistä toi ruokaa luukusta. Muulla tavoin hän ei ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Mutta tulipa sentään joskus Stefan oven taakse ja kysyi äänellä, joka Jormasta tuntui hyvin pilkalliselta:
»Kuinka kauan aiot vielä olla kopissa?»
»Siksi kunnes tulen täältä pois.»
»Mutta minä en laske sinua vielä sittenkään, vaan pidän niin kauan kuin itseäni huvittaa!»
»Sitä ennen saat laittaa lujemmat seinät. Minä tulen kyllä silloin, kun haluan.»
Siihen loppui miesten härnäily. Mutta vaikka se olikin käynyt tavalliseksi, suututti se Jormaa, ja hän tunsi vihansa kasvavan. Ja vaikka hän nyt rangaistuskopissa olollaan tavoitteli itsensä voittamista, ei hän kuitenkaan itse määräämänsä rangaistusajan lähetessä loppuaan huomannut saaneensa siitä mitään muuta kuin entistään pahemman sisun.
Kun talvi alkoi siirtyä pois kevään tieltä, luuli Jorma jo luonteensa kasvaneen ja otti työkseen ankarat hartaudenharjoitukset ja itsetutkistelun, ollakseen täysin kelvollinen vihkiytymään yksinäisyydelle ja hylätäkseen maailman, sillä pian oli edessä munkiksi vihkiminen. Ei hän olisi tahtonut jättää tuota vielä, sillä hän olisi tahtonut elää nuoruutensa aivan toisella tavalla, mutta kun perääntymistietä ei ollut, piti hänen pakottaa itsensä tunnustamaan, että hän hennoi jo jättää maailmankin, tuntematta mitään tuskaa.
Ja kun kevät tuli, läksi Jorma pois kopistaan vapaaehtoisesti, niinkuin oli sinne mennytkin, eikä kukaan estänytkään häntä siitä. Ja sitten, kun keväästä taas tuli mitä kaunein kesä, vihittiin luostarin kasvatti, noviisi Jorma Valamon luostarissa Johannes Kastajan syntymäpäivänä munkki Jegoriksi.
Suuri askel oli otettu, matka Valamosta Kuhasaloon takaisin oli kestetty, elämän juhlallisin hetki oli ainiaaksi ohi, edessä olivat vain harmaat työn ja kieltäytymisen päivät, jotta Iljan ja omat suuret suunnitelmat voisivat kerran toteutua; katuminen oli myöhäistä, sillä vapautta ei ollut tuleva enää mistään.
Rannalla, missä mäki laskeutui kaikkein jyrkimpänä alas ja missä riippakoivut seisoivat korkeimpina, oli nuori munkki puuhun nojaten muistelemassa menneitä aikoja. Kesäinen päivä oli jo ehtinyt kallistua ikäpuolelle, kun Jorma oli vihdoin päässyt siihen kohtaan, missä menneisyys loppui ja nykyisyys alkoi. Vuodet varhaisesta lapsuudesta miehuuteen olivat kulkeneet silmien ohi kuin parvi muuttolintuja: olivat näkyneet kaukana ensin, tulleet kohdalle ja kadonneet sitten kaukaisten vaarojen taa.
Sisällä tahtoi vieläkin raivota jokin munkkilupauksen kolmelle tärkeälle sanalle: Köyhyydelle, Puhtaudelle ja Kuuliaisuudelle. Mutta nythän oli valat jo vannottu ja edessä oli vain niiden toteuttaminen ja tinkimättömän tarkka munkkilupauksen noudattaminen, vaikka se joskus saattaisi tulla liiankin raskaaksi! Kun Ilja oli kerran antanut Jormalle elämän takaisin, niin saakoot toki tuon aikoja sitten kuolleen miehen toivomukset voiton hänen omista ajatuksistaan!
Munkki painoi polttavan päänsä koivunkylkeä vasten, ja kuin itsestään tulivat ajatukset:
»Olenko tyytyväinen kohtalooni nyt? — En! —
Jätin heimoni ja omaiseni enkä tiedä heistä enää mitään. Paljon parempi olisi ollut kuolla silloin toisten kanssa kuin elää yksin. Nyt on elämäni ainoa, minkä voin tarjota pelastajilleni, muuta minulla ei ole antaa. Menköön siis sekin, mutta velkaa en tahdo jäädä kenellekään!»
Yksinäisyys ja kaipaus maailmaan olivat johtaneet nuoren munkin askelet luostarista ulos metsään ja rannalle, missä hän hetkiseksi koetti unohtaa ikävän ympäristönsä. Vapaa luonto, koskemattomat Karjalan vaarat metsineen, kirkkaan sinisenä läikkyvä Pyhäselkä, Pielisjoen suu koskineen ja monet saaret olivat hänelle paljon mieluisemmat ja houkuttelivat luokseen enemmän kuin messut ja homeiset seinät, pyhäinkuvat ja ristinmerkit luostarikirkossa.
Jorma meni aivan rantaan, missä tuuli toi valkoisia laineita yli aukean selän. Ne olivat kuin myrskyn lennättämiä höyheniä matkalla johonkin, mutta minne? — Olikohan hän itsekin samanlainen, jota tapahtumat kuljettivat minne tahtoivat?
Täysin siemauksin ja laajentuvin rinnoin hän veti puhdasta ilmaa sisäänsä, tuntien itsensä voimakkaaksi voimakkaan luonnon keskellä, vaikkapa edessä olikin yhden elämän pituinen vankeus.
Munkki kuunteli ja katsoi, kuinka aalto toisensa jälkeen loiskahti rantakiviä vasten ja heitti vesihelmiä hänen päälleen. Nuorukaisen kasvojen ilme puhui tukahdutetusta vapaudenkaipuusta, halusta päästä riehtomaan ulos maailmaan, saadakseen siitä edes pienen palan itselleen.
Vielä kerran hän veti rintansa täyteen ilmaa, tunsi itsensä ikäänkuin kasvavan, hyppäsi vesikivelle, sieltä takaisin rannalle, heitti munkkikaapunsa pensaan oksalle ja lähti sitten tavallisen karjalaisen miehen vaatteissa harppimaan kohti venevalkamaa.
»Käyn vielä kerran katsomassa entisiä tuttuja seutuja, sillä tämän päivän jälkeen en kai pääse sinne enää pitkiin aikoihin», ajatteli hän.
Pian oli vene vesillä, keikkui aalloilla ja nytkähti jokaisella aironvedolla. Jorma soutikin kuin henkensä edestä saadakseen jotakin työtä liioille voimilleen. Tuuli puhalsi takaa, auttaen vielä vauhtia, ja airot notkuivat soutajan käsissä. Niin tuli vene suvantoon kosken alle.
»Tuosta koskesta ei kukaan liene vielä soutanut ylös, mutta minä sen nyt teen!»
Hän meni saaren erottamaa oikeanpuoleista haaraa kohti ja koetti pitkin rantoja soutaen päästä ylös. Kova ponnistus ja pahin paikka oli ohi, kosken ryöpyt alkoivat jo jäädä taakse vasemmalle. Matka jatkui sitten vastavirtaan ilman määrää ohi petäjikön, jota karjalaiset olivat pitäneet karsikkonaan vainajiaan haudatessa. Pian tuli vene jo ylös Jaamankankaan kohdalle, missä vasemmalla puolen kohosi rantatörmä kuin korkea seinä ylös, ja törmän päällä sadat jouhipetäjät huojuivat tuulessa. Siellä vasta Jorma veti veneensä piiloon rantapajukkoon ja kiipesi itse ylös mäelle. Ja nyt vierivät alhaalla ohi ne vedet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, asumattomilta seuduilta, ja menivät kohti etelää. Jorma katseli kauan veden menoa ja tunsi suurta halua lähteä joko sen mukana etelään tai sitä pitkin pohjoista kohti.
Ja tapansa mukaan hän olisi taas unohtunut miettimään siihen siksi, kunnes yö olisi tullut, ellei hän olisi kuullut risahdusta vierestään metsästä. Hän kääntyi katsomaan, muttei nähnyt muuta kuin näreen oksien heilumisen ja kuuli kauempaa risujen katkeilemisen ja askelet kanervikossa jonkun juostessa häntä pakoon metsän sisään. Nopeasti pujahti Jormakin pensaikon läpi ja puhaltui karkurin jälkeen. Kangas tömisi kaksista askelista, ja kun edelliset katosivat mäen alle notkoon, ei Jorma tiennyt, minne hänen ajettavansa oli hävinnyt. Hän juoksi yhä, mutta eksyi jäljiltä ja joutui harhailemaan metsässä tietämättä enää, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kulkea. Lopulta hän uskoi jo, ettei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, vaan oli erehtynyt.
»Tai kenties se olikin metsänpiika, joka säikäytti minua», lohdutti hän itseään hymyillen aaveilleen ja läksi takaisin veneensä luo. Mutta sinnekään hän ei enää osannut, vaan eksyi Kontioniemeen.
»Minut on nyt noiduttu metsään. Tapio on pimittänyt minut tänne, kun käännyin uuteen uskoon. — Mutta olkoonpa vene missä tahansa, minä menen jalkaisin luostariin takaisin!»
Mutta väsyttävän tuntui jo. Mäen päälle päästyään hän istahti kivelle, antaen pään painua käsien varaan. Ajatuksetkin kulkivat kuin unessa.
»Missähän äiti ja sisar Marjatta ovat nyt? — Kuolleet kenties!»
Niin muisti munkki sen ikävänsä, jonka vallassa hän oli ollut jäätyään maamostaan yksin. Miksi hän oli ollut niin muistamaton, ettei ollut käynyt Koitereella katsomassa entistä kotiaan? — Ja nyt sai kärsineen äidin kuva kuin pyhimyskehän päänsä ympärille, niinkuin Neitsyelläkin oli. Kasvoista tuntui vähän vähältä katoavan raskaan työn jättämät juovat ja koko kasvot saivat iloisemman hohteen. Kenties olikin äiti jo päässyt kärsimyksistään ainiaaksi? Ja kenties ne silmät katselivat parasta aikaa taivaasta alas omaa poikaa, joka istui siinä kivellä väsyneenä ja yksin, lähellä sitä paikkaa, jolta heidät kolmisin oli kerran korjattu pois. Kenties hän katseli poikaansa, tuota vierasta nuorukaista, eikä tuntenutkaan häntä enää.
»Suo, Jumala, että löytäisin kerran vielä heidätkin, äidin jaMarjatta-siskon!»
Jorma nousi kuin aikoen lähteä ja silmäili kiveä, jolla oli istunut. Se oli vain tavallinen kivi jyrkän harjanteen päällä, josta oli laaja näköala yli aukean Höytiäisen ja mäen alla olevan lammen. Mutta siitä kiven vierestä läksi kuin poluntapainen alas lammenrantaan. Siis jossakin lähistöllä täytyi olla asumus ja siinä ihmisiä.
Kuin virkistyneenä tuosta huomiostaan laskeutui hän polkua pitkin lammen rantaan, ja siellä juuri olikin pieni, aution näköinen mökki, jota hän oli lähtenyt etsimään. Jorma seisoi sen porraskivellä hetkisen, mutta kun mitään ei kuulunut, uskoi hän sen olevan yhden niitä monia, joista taudit ja nälkä olivat tappaneet asukkaat. Nyt hän muisti taas oman kotinsa, joka oli ollut melkein samanlainen kuin tämä. Ja tuo kodin muistaminen kadotti mielestä kaiken kammon tätä autiota majaa kohtaan, ja hän päätti astua sisään ja nukkua siellä yönsä. Mutta kun hän yritti avata ovea, putosi se pois saranoiltaan, niin oli raukka lahonnut.
»Olkoonpa kuinka huono tahansa», ajatteli Jorma, »parempi se on sittenkin kuin luostari!»
Ja niin astui karjalaispukuinen munkki sisään. Kesäyön hämärä muuttui siellä melkein pimeydeksi, ja vieras hätkähti, kun kuuli äänen sanovan pirtin peränurkasta:
»Pianpa jouduitkin, Marjatta.»
Jorma seisoi pimeässä kuin paikalleen naulittuna eikä hämmästykseltään voinut edes avata suutaan vastaukseksi, sillä hän oli ollut niin varma siitä, että mökki oli autio.
»Onko se Marjatta vai kuka siellä liikkuu?» — kysyi sama ääni taas. JaJorma vastasi vihdoinkin hiukan epäröivällä äänellä:
»En ole Marjatta, vaan vieras mies. Eksyin Jaamankankaalle ja olen nyt täällä. En pyydä mitään muuta kuin lupaa saada levähtää hetkisen. Luulin, että tämä pirtti oli autio, sentähden tulin sisään. Olisinhan voinut nukkua jossakin tuolla kanervikollakin.»
»Jos olet kunnon ihminen ja kuljet oikeilla asioilla, niin saat kyllä olla meillä. Mutta auta myöskin meitä onnettomia, sillä minä itse olen kuolemansairas ja tyttäreni meni hakemaan naapurista syötävää.»
»Millä voin auttaa?»
»Aitassa on pari kalaa, mene ja hae ne tänne. — Mutta mitäs minä sinulle itsellesi annan, kun muuta ei ole? Mutta ehken Marjatta tulee pian ja tuo jotakin tullessaan.»
Jorma aikoi mennä ja astui kynnykselle. Ulkoa tulevaa vähäistä valoa vasten hän seisoi siinä oviaukossa.
»Kastettu, lurjus!» huusi — vaimo yht'äkkiä, huomattuaan hopeisen ristin Jorman kaulassa. »Mitä sinä täältä haet?»
Ja vaimo nosti nyrkkinsä kuin lyödäkseen sillä vähintäin paholaista. Jorma kääntyi takaisin sisään ja selitti, että hän oli kyllä kastettu, mutta oli tullut kuitenkin vain rehellisessä tarkoituksessa. — Ja hän kiitti taivasta siitä, että oli heittänyt munkkiviittansa Kuhasaloon ja tullut tänne vain tavallisessa puvussa, sillä munkkina hänet olisi ajettu täältä armotta ulos.
»Ellet sinäkin vain ole noita venäläisten käännyttämiä roikaleita, jotka kulkevat täällä kaakattamassa uutta oppiaan? Ja jos et ole niin kunnollinen kuin sanot, niin saat kyllä tehdä vanhalle akalle mitä tahdot, mutta jumalaasi minä en palvele sittenkään!»
Tähän lopetti vaimo, mutta jatkoi sitten kuin lepyttääkseen Jormaa:
»No, haehan nyt ne kalat ja katso, joko Marjattaa näkyy tulevaksi.»
Jorma nouti kalat, sytytti tulen lieteen ja paistoi ne teroitetun puutikun nenässä. Molemmat kalat olivat niin pieniä, ettei paistaja saattanut ottaa niistä toista vaimon kehoituksestakaan, vaikka mieli tekikin.
Tämä oli ensimmäinen ilta kokonaiseen vuoteen, kun hän oli karjalaisessa pirtissä. Ja nyt hän unohti kaiken ympärillään, valansa yksinäisyydelle, menneisyyden ja tulevaisuuden. Jorma oli tyytyväinen uuteen löytöönsä ja sai sinä iltana kaksi oikeata ystävää, vanhan vaimon ja hänen tyttärensä. Ja tuo tytär oli se sama, jonka takia Jorma oli oikeastaan aloittanut tappelun veronkantajia vastaan Mönnissä. Sillä heti Marjatan tultua kotiin munkki tunsi hänet samaksi vaaleaksi, uneksivakatseiseksi ja punaposkiseksi neidoksi, jonka verosäkki oli tehnyt tuhoisaa jälkeä munkin kädessä. Ja Jorma oli tyytyväinen myöskin siihen, ettei tyttö tuntenut häntä Kuhasalon munkiksi, muuten hänen vierailunsa olisi loppunut lyhyeen.
Ja tästä lahomökistä, jonka liesi oli hajoamassa, ovi poissa paikoiltaan ja kaikki seinänraot irvisteleviä, sai Jorma ensimmäisen kodintunteen, ainoan, minkä hän voi saada. Olihan sielläkin oma kotisirkkansa, joka mustan lieden takaa viritti virtensä. Ja ne, jotka olivat sisällä, ymmärsivät sen nyt paremmin kuin muut, ymmärsivät niin hyvin, ettei kuulunut mitään ääntä pimeästä pirtistä. Ainoastaan kerran kohosi ja laski munkin käsi, liekö onneton pyyhkäissyt kyyneltä pois silmästään, — Ja kun soitto viimein lakkasi, ei vielä sen jälkeenkään kuulunut mitään, sillä kaikki nuo huolten painamat ihmiset olivat nukahtaneet, voidakseen taas seuraavana päivänä kestää elämän runottomimmankin puolen.
Herättyään Jorma kysyi vaimolta;
»Milläs minä palkitsen teille tämän kaiken?»
»Millä sinä voit palkita, liekö mitään itselläsikään! Mutta yhtä pyydän sinulta: älä ainakaan puhu mitään uskostasi, sillä minua et käännytä siihen. Aikoinaan se Ilja kastoi meidätkin, mutta silloin tuli tuho ja sentähden olemmekin nyt köyhiä. Kun haltioita muistamme, niin nekin muistavat meitä, mutta ne uudet jumalat tuovat tullessaan vain onnettomuutta. Miehen ja pojan ne ovat jo minultakin vieneet. — Munkit ovat käyneet joskus täällä kurkuilemassa ja puhumassa kauniisti, mutta vieläkin pahempi tarkoitus heillä näkyy olevan kuin opettaminen.»
»Mikä sitten?»
»En sano. Roistoja näkyvät olevan kaikki ne venäläiset, varsinkin se mustapartainen ja kiiluvasilmäinen pääpiru.»
Jorma ei udellut enempää, sillä se olisi ollut turhaa ja pelkäsi samalla paljastavan vielä itsensä. Häntä ihmetytti kuitenkin, mitä munkit olivat käyneet täällä köyhässä mökissä, jossa ei ollut mitään ryöstettävääkään, ja varsinkin Stefan, johon vaimo viittasi.
Jorma hyvästeli ja läksi. Matkalla hän tunsi entistä suurempaa koti-ikävää. Se vaivasi häntä jo enemmän kuin mitkään muut kärsimykset tähän saakka. Nyt kuluneena yönä hän oli sen tuntenut kaikessa kovuudessaan. Ja koko levoton mieli oli nyt entistä levottomampi. Mutta kun mies oli päättäväinen, meni hän suoraan Kuhasaloon, astui Stefanin eteen ja sanoi tälle:
»Minä aion mennä vielä tänään Ilomantsiin.»
»Mitä sinne?»
»Menen etsimään äitiäni ja sisartani, jotka kenties vielä elävätKoitereen rannoilla.»
»No mitäpä sinä heistä?»
»Toivon voivani jollakin tavoin auttaa heitä. On jo kulunut toistakymmentä vuotta siitä, kun näin heidät viimeksi, en ole siis liian usein juossut siellä.»
»Mutta jos sinä rupeat asumaan kotonasi, niin ethän silloin ole mikään munkki.»
»Niin, mutta kun minua ei voida pakottaa eristäytymään tänne luostariin, niin minä menen. Kun kaikki muutkin veljet näkyvät olevan täällä aivan vapaina, niin miksen minäkin? Jos tahdon lähteä kastamaan kansaa tai mennä erakoksi, niin mitkään säännöt eivät minua estä!»
»Aiotko siirtyä erakkomajaan?»
»En, mutta sanoin tuon vain sentähden, ettet sinä voi vangita minua luostariin, jos tahdon mennä muualle. Kun sinä ja muut veljet kuljette kastamassa ja opettamassa ihmisiä Kontiolahdella leskien mökeissä, niin saan kai minäkin käydä Ilomantsissa?» Jorma sanoi nuo viimeiset sanansa jo selvästi suuttuen, mutta hän tahtoi myöskin nähdä Stefanin naaman niiden jälkeen. Tämän kasvot synkkenivätkin huomattavasti ja hän kivahti:
»Mistä sen tiedät?»
»Olen vain kuullut!»
»Mene sitten ja rakenna skiittojasi vaikka joka vaaralle, koskapa olet noin viisas, varsinkin vakoilemaan!»
Jorma oli taas ajanut esimiehensä umpikujaan ja pääsi menemään. Olisihan hän kyllä mennyt muutenkin, mutta hän tahtoi näin vihkimisensä jälkeen olla edes hiukkasen kuuliainen, vaikkei se kuuliaisuus ollut taaskaan voittanut.
Matka oli pitkä, mutta saadakseen kymmenenkin vuoden kuluttua nähdä oman pirtin, ei mikään matka tunnu voittamattomalta. Kenties käyminen vanhan vaimon mökissä oli nostanut hänessä vastustamattoman halun käydä omassakin kodissa?
Ja vihdoin, kun Jorman jalkojen alla olivat Lapiovaaran kalliot ja kaukana siinsi Koitereen selkä, tuntui siltä kuin takana olisi ollut vain pitkä ja ikävä pyhiinvaellusmatka ja edessä se luvattu maa, jossa hän kaikkien vaivojen jälkeen löytäisi vihdoinkin rauhan siitä, että oli jaksanut ponnistella näin pitkälle eikä ollut uupunut kesken.
Mutta missä oli se paikka, jota Jorma etsi? Munkki muisti vielä hämärästi vanhan pihamaan, mökin ja aittarakennukset, ja jos hän olisi nähnyt ne edessään, olisi hän tuntenut ne heti. Mutta nyt hän ei voinut sanoa, mistä hän ne löytäisi, sillä silloin, kun hän poikasena oli lähtenyt sieltä pois, ei hänen maailmantuntemuksensa ulottunut sen pitemmälle kuin lähimpään metsään ja rantaan saakka.
Jorma meni nyt lähimpään kylään ja koetti siellä kysellä entistä kotiaan ja äitiään, mutta kukaan ei voinut neuvoa häntä. Oli siis mentävä eteenpäin. Toisessa kylässä sanoi joku:
»Ei täällä ole sellaisia, mutta mene eteenpäin, niin ehken löydät.»
Jorma meni kolmanteen, ja siellä kertoi taas muuan:
»Kyllä he ovat aikoinaan asuneet jossakin täällä, mutta ovat muuttaneet pois.»
Ja toinen tiesi kertoa:
»Paljon he kärsivät puutetta ja menivät sitten jonnekin etelään, mutta en tiedä minne.»
Ja kolmas, vanha haltioiden palvelija pakisi:
»Se nainen oli uhrannut oman poikansakin Ristin Kiesukselle. Tappaneen kuului, ja ruumiin oli vienyt Kuhasaloon munkkien nähtäväksi. Ja tuho tuli siitä, haltiat hylkäsivät akan, ja pois piti hänen, kehnon, mennä!»
Nyt raivostui taas Jorma;
»Pidä suusi kiinni, senkin noita! Tässä on sen akan poika ja hengittää vielä yhtä varmasti kuin sinäkin!»
— Kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, hän päätti äidin todella menneen jonnekin etelään. Hän koetti kuitenkin etsiä kotinsa ja löysikin sen. Mutta eipä ollutkaan piha enää sellainen, miksi hän sen muisti. Ei ollut enää aittaa pirtin nurkan takana, ja itse pirttikin oli jo uusi ja paljon suurempi. Huonohan se oli aikoinaan ollutkin. Eipä ollut uusille ihmisille kelvannut se entinen, vaan pois oli pitänyt purkaa ja saada uusi. Ja nyt, kun hän meni sisälle, eivät häntä ottaneetkaan vastaan äiti ja Marjatta, niinkuin hän oli koko tulomatkansa kuvitellut. Vieraita olivat ihmiset ja karsaasti katsoivat munkkiin.
»Kuhasalostako tullaan ja kastamaanko vai kerjäämäänkö lähdettiin?» — kysyttiin heti.
Jorma ei nähnyt pyhäinkuvaa nurkassa, jossa se varmasti olisi ollut, jos äiti olisi asunut talossa.
»En ole kastamaan tullut, vielä vähemmän keneltäkään kerjäämään. Vanhaa kotitaloani vain katsomaan läksin.»
»Missä on sinun kotisi?»
»Tällä samalla paikalla se aikoinaan seisoi.»
»Vai niin. Kukas olet?»
»Jorma on nimeni täällä. Kuhasalossa se on Jegor.»
»Ja oletko Ontro-vainaan poika?»
»Se olen.»
»Vai sinä se olet!» — ihmetteli isäntä. »Olen kyllä kuullut puhuttavan, että sinusta on tullut mies mainio siellä, missä venäläiset rosvot asustelevat. — Mitähän Ontro sanoisi, kun tietäisi poikansa venäläisiä hännystelevän? Mutta mitenkäs tänne tulit?»
Tuossa oli jo sanottu sen verran, että se sai Jorman veret liikkeelle.Mutta hän hillitsi itsensä vielä ja vastasi vain rauhallisesti:
»Jalkaisin tulin.»
»Niin, niin, mutta tarkoitin, että kuinka sinä uskalsit tulla tänne?»
»Ketäs minä pelkäisin?»
»Täällä on tavallisesti annettu selkäsauna niille, jotka leikkivät liian paljon novgorodilaista tai saarnaavat heidän oppejaan. Sukkela lähtö on niille annettu, ja ovatpa taitaneet muutamia jo tappaakin. Eipä vain ole munkkeja täällä ennen kuljeskellut.»
»No, nythän ainakin näette yhden!
Jorman sisällä kaiveli, kaivelipa niin, että vesi yritti kiukusta kihota silmiin. Olihan hän luullut tapaavansa entisen kodin rakkaille asujaimineen, mutta nyt vihjailtiin samassa paikassa ulosajamisesta ja selkäsaunasta. Kaikkea muuta hän kyllä saattoi vielä kärsiä, muttei yhtään lyöntiä! Sisäisen surunsa hän saattoi vielä kestää ja peittää, muttei häväistystä! Jorma koetti hillitä vielä itseään ja omasta puolestaan kiertää kaikki pahat sanat, mutta puhe joutui sittenkin takaisin uskontoon. Ja hänelle kerrottiin:
»Viime talvena täällä oli paha yhteenotto. Kun Ristin Kiesuksen uskoon kastetut eivät antaneet meille toisille rauhaa enää missään, annettiin heille selkään miesjoukolla ja ajettiin pois koko näiltä seuduilta. Muutamia niistä taisi mennä itään, toisia Lieksaan ja Juukaankin pakoon. — Ja lopuksi ne kaikkein pahimmat, joiden sisu ei antanut myöten mennä pakoon, pääsivät hengestään.»
»Ikävää on sellainen.»
»Niin on, mutta kun alkoivat isännöidä joka paikassa kuin kotonaan!Mikäs siinä, uskokoot ihmiset mitä tahansa, mutta älkööt tulko toistentupiin myökämään. Mitä lienevät pahaa henkeä palvelleet jumalanaan.Oletkos sinäkin sellainen, munkki?»
Jorma ei virkkanut enää mitään, sillä hän tiesi, ettei hän olisi osannut vastata tuohon enää muuten kuin härnäävästi.
»Huonoille teille olet sinäkin joutunut», jatkoi isäntä, »novgorodilaisten joukkoon olet ruvennut ja heidän oppejaan kannatat. Eikö meillä karjalaisilla ollut hyvä elää ja palvella omia haltioitamme ennenkuin pajarit, munkit ja muut koirat tulivat? Nyt ne säikyttelevät meidän haltiamme niin, etteivät kalatkaan elä vesissämme, riista metsissä, ja pellotkin menettävät kasvunsa. Eikä siinäkään ole vielä kylliksi, vaan omien kylien miehet alkavat jo vainota toisiaan kuin karhut lehmäkarjoja. — Heitä sinäkin ajoissa pois tuo kaapu ja rupea oikeaksi karjalaiseksi ennenkuin kaikki on myöhäistä! Olet niin hyvännäköinen mies, jotta on aivan sääli, kun olet joutunut väärälle puolelle.»
»En minä ole sen vääremmällä kuin— — —», yritti Jorma pistää väliin, mutta toinen keskeytti hänet:
»Olet, varmasti olet, sillä sinä olet juuri pajarien ja munkkien joukkoa! Mutta täytyyhän sinun itsekin ajatella niin paljon, että olet kavaltaja, jos menet vihollisen valtaherrain puolelle.»
Nyt ei Jorma enää sietänyt enempää, vaan hyppäsi pystyyn ja kivahti:
»Se on vale! Olihan Iljakin yhtä hyvä mies kuin muutkin, vaikka — — —»
»Älä suutu, nuorimies, vaan pysy rauhallisena tämän pirtin sisällä! Tuolla tavoinhan ne toisetkin alkoivat riehua täällä. -— Ilja oli kyllä hyvä mies, mutta hänkin palveli vääriä isäntiä. Ilja luuli tekevänsä hyvää tälle maalle, kun kastoi ihmiset novgorodilaisten oppiin. Mutta hän ei osannut aavistaa, mitä pahaa hänen uskontonsa oli jälkeenpäin saava aikaan. Ja sinusta tulee aivan samanlainen. Sinä olet vielä sokea etkä huomaa, että entiset rauhalliset ja onnelliset ajat ovat olleet ja menneet. Ja kuten jo sanoin, eivät ne ajat tule takaisin, ennenkuin meillä on taas Ontron kaltainen mies ja viimeinenkin novgorodilainen ajettu täältä pois. Usko pois minua, sillä minä olen vanhempi ja viisaampi! — Ja koskapa nuoresta polvesta ei näy olevan enää mihinkään, olen minä ajatellut koota itselleni joukkoja niin paljon, että voin tapella taas yhtä vahvasti kuin isäsi aikoihin.»
Jorma oli löytänyt tähänastisista vastustajistaan kaikkein pahimman. Tuo oli yksi niitä ruhtinaita, joita joskus tapaa perään antamattomana, säikkymättömänä ja varmaryhtisenä istumassa suomalaispirttien pöydän päässä. Tuollainen kai oli Jorman isäkin ollut tällä samalla paikalla? Miksei poika ollut pitänyt isän paikkaa omanaan ja hallinnut sitä?
Suuren tietäjän ja päällikön poika oli nyt jo löytänyt parempansa, ja tuntui kuin raskas käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet takaisin istualleen, kun isäntä oli lausunut viimeiset sanansa.
Sitten sanoi isäntä jo ystävällisemmin:
»Meidän talossamme saa kyllä itsekukin ajatella, mitä tahtoo, mutta riehumista ei sallita. Ja jos vieras on oikea mies, käsketään hänet vielä pöytäänkin, olipa hän kuka tahansa. — Siis tulehan tänne ja syö hyvänä vieraana entisen kotitalosi pöydässä!»
Jorma totteli käskyä, tuntien samaa kuin silloinkin, kun munkit olivat hänet kerran vieneet rannasta ylös luostariin piiskattavaksi sen öisen venematkan jälkeen. Hän koetti antaa nimen tuolle tunteelle, mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Vasta kun hänet illalla pyydettiin saunaan sanoilla: »Sauna on sama kuin silloinkin, kun kylvit siellä karjalaispoikana; haluttaako lähteä sinne mukaan vielä venäläisenä munkkinakin?» — alkoi Jorma jo ymmärtää ja tunnustaa itselleenkin, että sen tunteen nimi oli — häpeä! Noissa sanoissa vedottiin jo johonkin, mutta hän ei ollut tietävinään mitään, vaan kiitti ainoastaan ja läksi mukaan.
»Mikä on tuo viisikanta, jota kannat kaulassasi?» kysyi saunassa isäntäJormalta.
»Se on isieni vanha taikakalu.»
»Mistä tuo taikakalu sinua suojelee?»
»Se suojelee kantajaansa kaikista onnettomuuksista.»
»Ja mikä on tuo toinen, tuo hopeinen?»
»Se on tavallinen risti, joka riippuu melkein jokaisen kastetun ja munkin kaulassa.»
»No suojeleeko tuo vanha, pakanallinen viisikanta sinua silloinkin, kun sen vierellä riippuu kastetun miehen ristinmerkki?»
Jorma ei enää kyennyt vastaamaan. Nyt oli tullut sellainen isku, jota hän ei ollut itsekään aavistanut. Hän näki jo oman uskonsa ja itsensäkin sellaisessa asemassa, joka ei lisännyt enää voitonvarmuutta. Vielä tähän saakka hän oli toivonut löytävänsä jonkin puolustuskeinon tuota miestä vastaan, mutta nyt oli jo taivuttava lopullisesti. Hänen oman uskonsa horjuvaisuus oli näytetty toteen noilla kahdella pienellä kapineella. Olisihan jo risti yksinään suojellut kantajaansa, jos hän todella olisi luottanut ristiinsä. Mutta Jormapa ei ollut luottanutkaan siihen, vaan oli kantanut vielä pakanallista taikakalua, jonka voimaa hän ei ollut huomannut epäillä. Jorma oli siis heikompi kuin muut ihmiset, sillä hän oli uskonut yht'aikaa molempiin niihin. Hän oli samanlainen haltioiden palvelija kuin muutkin karjalaiset, mutta rukoili novgorodilaistenkin Jumalaa. Hän oli puhunut yhdestä ainoasta Jumalasta, muttei luottanut Häneen itsekään. Hän oli puhunut ja raivonnut pakanuutta ja haltioita vastaan, mutta siitä huolimatta kantoi kaulassaan noitien ja poppamiesten synnillistä taikakapinetta, jonka hän olisi ollut valmis repimään irti muiden kaulasta, omastaan ei. Niin, mistä tiesi, mitä pakanallisia menoja ja loihtuja liittyi tuohonkin rakkaaksi käyneeseen viisikantaan! — Nyt alkoi Jormalle selvitä, mitä oli oikea usko. Hän ajatteli:
»Mutta onko sitten ketään, joka uskoo eikä tee syntiä? Olikohan Ilja uskonut? — Ei. Iljassakin oli yksi vika: Hän oli opettanut, ettei saa tappaa lähimmäistään, ja Iljan joukot kuitenkin olivat tappaneet hänen isänsäkin. Senkin hän oli kuullut ensi kerran vasta tänä iltana. — Ja se, joka levittää Jumalan sanaa, levittäköön sitä ilman puukkoja ja kirveitä, muutoin hän on yhtä suuri syntinen kuin pakanatkin.»
Lopulta Jorma ei näyttänyt löytävän enää ketään, jossa ei olisi ollut jotakin vikaa.
»Onkohan ketään», ajatteli munkki taas, »joka uskoo aivan täydellisesti ja elää itsekin sen mukaan kuin opettaa ja arvostelee toisia?
Ja lopulta tuli vastaus tähänkin:
»Ei ole. Ihmisillä näkyy olevan halu edistää hyvää, mutta kuitenkin jokainen ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia enemmän kuin he sallivat niitä lähimmäisilleen.»
Ja nyt, kun Jorma huomasi, ettei hän ollutkaan ainoa, joka oli rikkonut omaa oppiaan vastaan, meni hän vanhan miehen luo ja kysyi:
»Miksi sitten ihmiset opettavat tuota uutta uskoa, miksi he kastavat ihmisiä ja miksi he puhuvat Jumalasta toisille, vaikkeivät usko Jumalaan itsekään? Miksi he saarnaavat, ettei pidä tappaa, vaikka ovat itse valmiit tekemään sen koska tahansa? Miksi he kieltävät varastamasta, vaikka heillä itsellään on vaikka kuinka paljon luvattomalla tavalla hankittua tavaraa?»
Ja tuo toinen vastasi hänelle silloin:
»Siksi, että he sokeasti pitävät kaikkea uutta parempana kuin vanhaa. He kastavat ihmisiä vain sen takia, että saisivat näyttää jollakin tavoin valtaansa ja voimaansa, tullakseen edes hiukkasen kuuluisiksi ja saadakseen nimensä kaikkien huulille. He puhuvat meille pakanoille Jumalasta vain näyttääkseen olevansa tiedoiltaan suurempia kuin me, vaikkeivät mitään tietäjiä olekaan. Huutamalla olevansa Jumalan sanansaattajia tahtovat he asettua meidän muiden ihmisten yläpuolelle, ja kuitenkaan ei Jumala ole lähettänyt heitä. He saarnaavat tappamista vastaan vain sentähden, ettemme ajatuksissammekaan tulisi loukanneiksi heitä itseään, sillä he ovat suuria pelkureita. He kieltävät varastamasta vain sentähden, ettemme osaisi epäillä, kuinka paljon he itse tekevät sitä, ja ettemme varastaisi heiltä enää takaisin. — Tuossa ovat syyt heidän suureen huutoonsa! Ja kastajat ja mahtajat huutavatkin äänensä käheiksi vain sentähden, että saisivat: huutaa enemmän kuin muut ihmiset. Helppoahan on jokaisen huutaa kansajoukoille uskoaan, mutta ei ole yhtä helppoa näyttää sitä toteen. — Vain se, joka hiljaisuudessa palvelee haltioitaan tai rukoilee Jumalaansa kerskumatta siitä toisille, saattaa uskoa todella itsekin siihen, mitä palvelee. — Ymmärrätkö nyt minua, poikani?»
»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»
»No niin, vastaa nyt minulle, oletko elänyt niinkuin sinun olisi pitänyt elää ollaksesi kelvollinen opettamaan toisia?»
»En.»
»Se on rehellisen miehen puhetta! — Ja sano, luuletko koskaan tulevasi niin hyväksi, että voit kerskua uskovasi täydellisesti jumalaasi ja luottavasi hänen voimiinsa yksin etkä mihinkään muuhun maailmassa, et omaan itseesikään?»
»En.»
»Ja sano, kykeneekö kukaan elämässään täyttämään sen, mitä sinun oppisi neuvoo?»
»Ei.»
»Kerro, mihin saakka olet nyt päässyt Kiesuksen uskollasi vai etkö mihinkään?»
Vastausta ei kuulunut. Vasta pitkän ajan kuluttua Jorma avasi suunsa ja sanoi:
»Olin kerjäläinen silloin, kun läksin tästä talosta. Olen kärsinyt toistakymmentä vuotta uskoni takia. Ja kerjäläinen olen vielä nytkin, kun tulin takaisin.»
»Olisitkos kerjäläinen, jos et olisi jäänyt Kuhasaloon intoilemaan, vaan olisit pysynyt tässä talossa?»
»Tuskin!»
Ja siinä seisoi nyt kaksi rehellistä miestä, joista toinen oli jo vanha ja harmaantunut. Hän oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoille ja tyytynyt siihen turpeeseen, minkä oli saanut revittäväkseen. Häntä ei ollut hurmannut uusi maailma eivätkä uudet opit. Ja tuo toinen taas oli hänen mittaisensa nuori mies, jonka kohtalo oli ajanut maailmalle. Hän oli kärsinyt ja taistellut itsensä ja muiden kanssa ja oli luullut saaneensa valloitetuksi uusia, laajoja alueita. Mutta nyt, kun hän sattumalta oli tullut tänne lähtöpaikkaansa takaisin, huomasi, ettei hän ollut saanutkaan aikaan vielä mitään muuta kuin lyöntejä omille sormilleen.
Sinä iltana Jorma kiipesi sille suurelle, pihaveräjän takana olevalle kivelle, jolla hän muisti muinoin leikkineensä. Siellä hän istui pidellen toisessa kädessään hopeista ristiä ja toisessa vanhaa viisikantaa kuin punniten, kumpi niistä enemmän painaisi. Jos Jorma olisi heittänyt metsään viisikannan, olisi se ollut loukkaus esi-isiä kohtaan ja samaa kuin sukunsa hylkääminen, mikä tavallisesti rangaistaan kuolemalla. Olisihan tosiaankin saattanut käydä niinkuin isoisälle ja isällekin. Ja vaikkei viisikanta olisi turmiosta suojellutkaan, oli se kuitenkin rakas muisto ja vanhempien ainoa perintö. — Mutta ristiäkään hän ei voinut heittää pois, olihan hän vannonut sille valansa, ja valan rikkominen rangaistaan myöskin kuolemalla. Ja mihinkäpäs hän olisi voinut ristittä mennä, sillä silloinhan hänen olisi pitänyt jättää luostari, ainoa koti, jonka Ilja oli hänelle antanut. Täälläkään, entisessä kodissa, ei ollut enää tilaa valojensa rikkojalle.
Siinä kivellä Jorma koetti saada vastausta itselleen. Hän odotti sitä koko kesäisen yön, mutta kun aamu koitti, ei selvyyttä ollut vielä tullut. Ja vielä paluumatkallaankin, kulkiessaan metsien halki ja kahlatessaan purojen poikki, kysyi munkki itseltään:
»Mitä minun pitää tehdä?»
»Mene Kuhasaloon!» — oli hän joka kerta kuulevinaan vastauksen korvissaan.
»Kun minä tahdoin tulla munkiksi», ajatteli Jorma, »tein sen vain sen takia, että saisin kastaa koko Pohjois-Karjalan. Mutta nyt minulle on sanottu, että kaste ei ole tuonut tänne mitään muuta kuin pahaa. Olen siis viettänyt tämän ajan turhaan luostarissa. Nyt on minulla sanottu olevan monta jumalaa, joihin en usko yhteenkään. Minä tahdoin tulla suureksi, Iljan kaltaiseksi, mutta nyt sanotaan, että se on vain halua päästä muita mahtavammaksi, toisten polkijaksi ja sortajaksi. Ja sitä minä en todellakaan tahtoisi tehdä tämän maan miehille!»
Epätoivo ja raivo alkoivat jo pyrkiä mielessä valtaan, niin pahaan umpikujaan näytti nuori mies ajaneen itsensä. Mutta siitä oli mentävä läpi keinolla millä tahansa!
»Ja mistä minä saan nyt tyydytystä itselleni? Uskonnostako? Se vanha mies sanoi, että tosiuskovaisia ovat vain ne, jotka uskovat hiljaisuudessa ja pitävät kaikkein pienintä ääntä itsestään. Pitäisikö minunkin jättää kastaminen ja vaipua hiljaisuuteen niinkuin Nikitin aikoinaan teki? Ja voinko minä pysyä yksinäisyydessä, kun vereni on luotu näin levottomaksi? Ja jos voisinkin sen tehdä, niin mitä apua sellaisesta uskostani olisi karjalaisille? — Eihän heidän elämänsä kostu sillä, jos minä katoan vaikka kokonaan maailmasta pois ja käytän kaiken aikani rukoilemiseen!»
Selvyyttä vain ei tullut. Tai oikeastaan talon isäntä sen oli jo sanonut Jormalle, mutta tämä ei tahtonut itsekkyydessään tunnustaa sitä oikeaksi, vaikka hänen mielensä olisi tehnytkin noudattaa sitä jo heti paikalla. Hän oli jo nähnyt ympärillään niin paljon vapaata elämää, että se alkoi houkutella. Mutta yksi esti vielä, ja se oli munkkivala.
Jos joku olisi nyt vapauttanut Jorman valoistaan, olisi tämä jo ensimmäisenä hetkenä ollut valmis jättämään kaiken entisen ja aloittanut uuden elämän vapaana miehenä. Niin voimakkaan vaikutuksen olivat häneen tehneet vanhan miehen puheet Koitereellä. Mutta kun nuo munkinvelvollisuudet painoivat vielä hänen omallatunnollaan, ei hän totisesti voinut muuta kuin mennä Kuhasaloon ja odottaa siellä sokeasti aikaa, että jotakin tulisi tapahtumaan, joka toisi ratkaisun itsestään.
»Niin, mihinkäpäs minä munallekaan kuin Kuhasaloon?» — huokasi hän ja suuntasi sitten askelensa suoraan etelää kohti.
Matkan varrella teki mieli poiketa sinne vanhan vaimon ja hänen tyttärensä mökkiin, mutta peloitti, että siellä saattaisi tulla niin kova vapauden kaipuu, joka voittaisi vielä hänetkin, Jorman, ja hän raukkamaisesti luopuisi rististään.
»Mitähän, jos koettaisin etsiä äidin vielä käsiini ja kysellä häneltä neuvoa?»
Mutta mistäs sen tiesi, löytyisikö äiti enää koskaan.
»Tai jos kysyisin neuvoa siltä Kontiolahden vanhalta vaimolta, hän on kyllä niin viisas, että osaa sanoa kaiken. Mutta hän vihaa luostaria ja neuvoo tietysti aivan samaa kuin Koitereen mieskin: minun on heitettävä tämä novgorodilainen kaapu nurkkaan, mentävä raivaamaan itselleni omaa peltoa ja unohdettava ainiaaksi kaikki opit ja autuudet.»
Jorman teki mieli saada tuo neuvo kaikilta ihmisiltä, mutta toiselta puolen hän sitä taas pelkäsi.
»Ei, minun täytyy vain karistaa heidän sanansa pois ajatuksistani! Siinä on kaikki, mitä minun tarvitsee tehdä päästäkseni entiselleni», arveli munkki.
Mutta kun hän matkalla tapasi ihmisiä tai itse poikkesi taloihin, huomasi hän, etteivät nuo kaksi ihmistä olleetkaan enää ainoat toisin ajattelevat. Sillä kaikkialla, missä Jorma kävi sisällä, puuttui pyhäinkuva nurkasta, ja häntä itseään katseltiin ja puhuteltiin hyvin karsaasti. Ja vielä vuosi sitten, kun hän oli liikkunut samoissa taloissa, oli siellä palveltu samaa Jumalaa kuin hänkin. Siis menneen talven aikana, jonka Jorma oli istunut, rangaistuskopissa eikä ollut tiennyt ulkomaailman tapahtumista mitään, oli tämä suuri muutos kaikkialla tapahtunut.
»Kyllä minun täytyy jotakin tehdä, jottei karjalaisten tarvitse katsella Ontron poikaa noin julmasti; minä näytän heille vielä, että poika on samaa verta kuin isäkin», ajatteli munkki jo silloin, kun lähestyi luostaria.
Niin Jorma palasi monestakin syystä hyvin pahantuulisena Kuhasaloon. Mutta suurin suru johtui kuitenkin siitä, ettei hän ollut löytänyt äitiään. Sitä lisäsivät vielä ne monet kokemukset ja ristiriidat, joihin hän oli matkalla sotkeutunut.
»Miksen minä lähtenyt Koitereelle jo silloin, kun en ollut sitoutunut vielä mihinkään ja olisin voinut peräytyä? Tai miksen jättänyt koko tätä matkaa tekemättä, silloin olisin säästynyt näkemästä ja kuulemasta nöyryytyksiä? Vai kuuluneekohan sekin asiaan, että minun täytyy joutua oman heimon miesten pilkattavaksi kuin pahantekijä!»
Ja nyt Jorma puristi kätensä nyrkkiin, pudotti sen pöytään ja laski tulemaan toisten munkkien kuullen synnilliset sanansa:
»Vaikka kaikki kiroukset ja paholaiset tulisivat päälleni, niin minun täytyy päästä tästä kadotuksesta elämään, ja elämään vain sillä tavoin kuin minun arvoiselleni miehelle sopii! — Mutta te, jotka olette syntyneet koiriksi, voitte kyllä ottaa vastaan kaikki ne potkut, jotka koirille annetaan!»
Ja kiukkua lisäsivät vielä Stefanin sanat, kun tämä näki Jorman palanneen:
»No, eikö erakkoelämä miellyttänytkään, kun jo näin pian tulit takaisin?»
»Koska minä olen erakoksi aikonut? Ja jos en saa tulla tänne, niin menen jonnekin sinne, missä minulla on parempi vastaanotto kuin täällä!»
»Ja minne aiot mennä, veli Jegor? Pakanainko keskuuteen?»
»Vaikka sinne! En olekaan tehnyt heille vielä niin paljon pahaa, että minun tarvitsisi kulkea henkipattona niinkuin sinun!»