»Ja mitä sitten?»
»— — — ja sinua tullaan rankaisemaan ankarasti.»
»Ei tulla!»
»Älä käyttäydy pakanan tavoin äläkä vastustele, vaan anna minun puhua!»
Tässä Stefan hetkeksi vaikeni. Jorma odotti, ja toinen jatkoikin:
»Olet tehnyt sellaisia rikoksia, joista Jumala tulee rankaisemaan sinua suurilla kärsimyksillä.»
»Ja sinäkö kuvittelet olevasi se jumala?»
Iva ei näyttänyt pystyvän Stefaniin ollenkaan, tämä jatkoi vain:
»Olet tehnyt Jumalan äidin surulliseksi rikoksillasi: Olet karannut, olet rikkonut valasi, olet hylännyt Jumalan, olet aikonut surmata omia veljiäsi täällä, olet mennyt pakanain keskuuteen ja antautunut siellä maallisen rakkauden valtaan; vieläpä rakkauden, joka ei ole sallittua kenellekään muullekaan ihmiselle, kaikkein vähimmän luostariveljelle. Tiedätkö sinä ollenkaan, mitä kaikkea olet tehnyt?»
»Minä en vastaa teoistani sinulle!»
»Älä ole röyhkeä, Jegor, sillä kun minä sanon sinulle vielä erään asian, niin sinä kyllä taivut ja kadut katkerasti syntejäsi.»
»Sano sitten, mutta pian!»
»Sinä rakastat sen suuren hirtehisen Torkon tyttöä Kontiolahdelta ja olet asunut hänen luonaan. Älä kielläkään sitä!»
»En kielläkään! Mutta mitä se sinuun kuuluu?»
»Mutta nyt tulee sinun tuhosi, veli parka! Minä saan sinusta sisun pois!»
»Mutta pane vahvemmat nuorat käsieni ympärille ennenkuin kokeilet tuhollasi, sillä nämä eivät totisesti minua kestä!»
»Ole hiljaa, Jegor, ja ota isku vastaan! Minä sanon sinulle: Torkon tyttö, jota sinä rakastat, on sinun oma — sisaresi!»
Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Stefan odotti uhrinsa lannistumista. Mutta hetken kuluttua tämä suoristi itsensä ja huusi:
»Se on vale! Olisivathan he tunteneet minut!»
»He eivät tunteneet sinua sen takia, kun jo viisi tai kuusi vuotta sitten kerroin äidillesi, että sinä olit varastanut kirkon kaikki hopeat, sitten paennut ja takaa ajaessaan veljet tappoivat sinut, kun yritit puolustautua.»
»Mistä tiesit, että tyttö oli sisareni?»
»Siitä, kun hän äitisi kanssa kerran kävi täällä sinua kysymässä. Silloin juuri sanoin tuon, kun tiesin, että he olivat muuttuneet pakanoiksi jälleen.»
Nyt tuli taas hiljaisuus. Jorma muisti, että Marjatta oli aikoinaan puhunut veljensä häpeällisestä kuolemasta. Hän muisti vaimonkin halveksineen poikaansa eikä tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hän muisti nimen Marjatta — oman sisarensa. Siis sittenkin hänen sisarensa!
Oli kuin salama olisi iskenyt yht'äkkiä Jormaan: vartalo lysähti kasaan, pää painui alas ja kasvoille tuli mitä suurimman tuskan ilme. Siinä hän seisoi nyt lyötynä aseella, jota hän ei voinut väistää. Ei mitään kuulunut huoneesta pitkään aikaan, mutta jos siellä olisi ollut joku kolmas henkilö, niin hän olisi sillä hetkellä nähnyt Stefanin kasvoilla mitä pirullisimman hymyn. Silmät hehkuivat kuin hiilet ja mustan parran alta näkyi kaksi riviä hampaita kuin valmiina puremaan sen uhrin kurkkua, joka seisoi hänen edessään. Nyt oli Stefan voittaja, sillä hän oli iskenyt suoraan Jorman arkaan sydämeen.
Jorma seisoi siinä kauan, ja kun hän viimein kohotti päänsä, olivat kasvot melkein tuhkanharmaat ja vartalo värisi kuin viluisen. Hiljaa, hyvin hiljaa ja lempeästi sanoi silloin Stefan:
»Laskeudu polvillesi ja kadu!»
Mutta taaskin oli sanoilla toisenlainen vaikutus kuin mitä hän oli luullut. Stefanin äänen kuuleminen sai Jorman taas heräämään, hän aivan hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
»Olen iloinen, että näin kauan etsittyäni sain vihdoinkin omaiseni käsiini. Olen iloinen, että juuri omassa kodissani sain turvan silloin, kun rosvot ja murhamiehet eivät antaneet minun olla rauhassa täällä. Olen rakastanut sisartani puhtaasti niinkuin hänkin minua. En ole tehnyt hänen kanssaan mitään luvatonta, vaikken tiennytkään hänen olevan sisareni. Sen puhtaammin ei voi rakastaa enää veli ja sisarkaan kuin me Marjatan kanssa.»
Stefan oli liian aikaisin riemuinnut voitostaan, sillä nyt näytti uhri virkoavan jälleen. Hän ei voinut sanoa enää mitään, siksipä hetkisen kuluttua jatkoi Jorma:
»Kun minä rakastan, en tee sitä sillä tavoin kuin sinä!»
Tämä oli Jorman ensimmäinen vastaisku Stefanille, saaden aikaan sen, että munkkipirun koko näytteleminen loppui siihen. Lempeä ja tekopyhä ilme katosi kasvoilta silmänräpäyksessä ja kädet puristuivat nyrkkiin. Ja nyt Jorma, huomattuaan satuttaneensa vuorostaan, jatkoi:
»Mitä sinä, musta roikale, olet itse kierrellyt minun äitini ja sisareni kotona? Luuletko, etten tiedä, että juuri sinä olet himoinnut Marjattaa omaksesi ja vieläpä sillä tavoin kuin vain sinunlaisesi konnat osaavat! Vastaa, jos sinulla on vastattavaa, mutta tee se nyt pian!»
»Minä kuristan sinut!»
»Kurista, senhän olet aikonut ennenkin, mutta mittaa kuitenkin voimasi ennenkuin teet sen!»
Nyt olivat jo kaikki voiton toiveet kadonneet Stefanilta. Hänen Jormalle vasten naamaa sinkauttamansa tieto ei ollut kyennytkään nujertamaan tätä. Ja nyt, tuon uhkauksen kuultuaan, tunsi nuorukainen vain voimistuvansa. Nyt oli Stefanin häviö varma, siksipä tämä ei kyennytkään enää hillitsemään itseään, vaan huusi Jormalle:
»Ja jos minä rakastankin sinun Marjattaasi, niin minä myöskin otan hänet, sitä et estä sinäkään! Ja jos otan hänet omakseni, niin silloin en kysy mitään keinoja!»
»Minun sisareni — — —!» — parkaisi Jorma.
»Sinun sisaresi minä otan ja sinut itsesi minä tapan!»
Humaus kävi läpi Jorman aivojen ja silmät jo veristyivät. Samalla hetkellä Stefan näytti aikovan karata hänen päälleen.
»Nyt sinä olet mennyttä!» — huusi Jorma, taivutti vartalonsa koukkuun, jännitti lihaksensa ja nyhtäisi sitten voimiensa takaa itseään vapaaksi. Nuorat menivät kuin parahtaen poikki ranteiden ympäriltä. Siinä hän seisoi nyt nuorankappaleet käsissä ja kasvot melkein mustana raivosta. Stefan perääntyi pari askelta nurkkaa kohden, yrittäen huutaa apua, mutta kun hän avasi suunsa, oli Jorma siepannut lattialta jakkaran ja astunut munkin eteen. Nyt kohosi jo käsi, jossa jakkara oli, viivähti ylhäällä vain sen lyhyen hetken, että Stefan kerkisi huomata kuoleman saapuvan, sitten käsi laski huimassa kaaressa alas, ja ilkeästi parahtaen putosi jakkara ryssän paljaaseen päälakeen. Voihkaisten vaipui munkki lattialle pyhäinkuvan alle. Jorma seisoi siinä vieressä katsellen hetkisen, vieläkö Stefan nousisi, mutta kun toinen ei enää liikahtanutkaan, putosi jakkara hänen kädestään kolisten lattialle. Ja nuori mies näki nyt kuin sumun lävitse sen pyhäinkuvan, jonka alla hän oli kerran Iljan kanssa rukoillut. Hän näki nurkan, jossa kuollut munkki verissään makasi. Kuin tuulena syöksyi Jorma eteiseen, muisti taikakalunsa, meni työtupaan ja otti sen pois seinänraosta. Sitten hän juoksi venevalkamalle, työnsi haapioista parhaimman vesille ja jätti saaren, soutaen kuin oman haamunsa takaa ajamana.
Ja Jorma ei malttanut enää ruveta kiskomaan venettä koskesta ylös, vaan meni suvannon lännenpuoleiselle rannalle, nousi maihin ja potkaisi vielä haapion heikon virran vietäväksi. Koskikin soitti nyt toisella tavoin kuin ennen. Aikaisemmin hän oli usein pitkät ajat istunut rannalla kuunnellen sitä ja katsellen veden leikkimistä, ja kohina oli aina viihdyttänyt häntä. Mutta nyt se tuntui niin pahaa aavistavalta ja hermoja ärsyttävältä, aivankuin vedelläkin olisi ollut sama kiire kuin Jorman ajatuksilla. Se syöksyi kuin suuren hädän vallassa alas laajaan Pyhäselkään.
Niin Jorma pääsi ensimmäiselle mäelle, jolla edessä näkyivät tasaiset Lehmon maat, oikealla teki joki suuren mutkan itään päin, Lehmon takana kohosi Jaamankangas korkeine jouhipetäjineen taivasta vasten, ja jostakin kaukaa kankaan takaa kieri paksu savupatsas ylös ja muodosti tyynessä ilmassa leveän, harmaan pilvipeitteen koko seudun ylle. Se oli kuin harso maan ja taivaan välillä ja lähti ensimmäisen tuulenpuuskan mukana kulkemaan Höytiaiselle päin.
»Mitähän Marjatta ajattelee, kun saa tietää tämän odottamattoman uutisen?» hoki Jorma noustessaan kukkulan laelle. »Emme aavistaneet kumpainenkaan tällaista loppua kaikelle! Nyt saa pikku Marjatta itselleen veljen, mutta menettää samalla entisen Jormansa. Äiti vain meni hautaan eikä ehtinyt nähdä minua omana poikanaan.»
Vähitellen palasivat ajatukset taas luostariin, saaden miehen synkäksi. Oliko hän tehnyt murhan? — Oli! — Ja mieleen tuli kuva siitä nurkasta, josta munkit kenties juuri tällä hetkellä löytäisivät Stefanin ruumiin. Jorma katseli, olivatko hänen vaatteensa veressä. Eivät olleet eivätkä olisi saaneetkaan olla Marjatan luo mentäessä.
Näissä ajatuksissa oli Jorma. Syvään huoaten hän lähti laskeutumaan rinnettä. Eteenpäin piti nyt päästä, vaikka väsymys olikin jo takertunut jäseniin aikoja sitten ja mielikin oli niin musta kaiken äskeisen jälkeen. Murha-ajatukset pysyivät vain pakostakin mielessä, ne alkoivat jo tuntua aivan painajaiselta.
»Olkoon», ajatteli Jorma. »Kun eivät antaneet enää rauhaa minulle ja muille, niin menköön vaikka sata samanlaista! Menköön vaikka rauha minultakin, parempi on sekin kuin kärsiä Stefania!»
Ja ajatus, että kaikki Karjalan miehet tulisivat kyllä varmasti hyväksymään Jorman teon, tuntui nyt tuovan vähitellen rauhaa. Hän katseli jo ympärillään olevaa tasankoa ja mietti:
»Olisihan tässäkin hyvät pellonpaikat, ei olisi tarpeellista lähteä enää Ruotsin puolelta sellaisia etsimään. Mutta pajarinhan nämäkin maat ovat, ja se mies ei kyllä anna rauhaa enemmän kuin luostarikaan. Tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että tämäkin kaikki on yhtenä viljapeltona, ja ettei pajari ole tästä maasta veroa kantamassa?»
Jorma huomasi auringon kadonneen jo näkymättömiin.
»Nyt on Marjatta istunut jo kauan kankaalla ja odottanut minua. Olen myöhästynyt paljon.»
Ja yhä nopeammaksi kävi meno. Jorma tuli kankaalle, kulki sitä pitkin ja odotti Marjatan tulevan vastaan niinkuin tämä oli luvannutkin. Mutta tyttö oli kai ehtinyt jo väsyä, koskapa häntä ei näkynyt missään eikä kuulunut vastausta, vaikka Jorma huuteli toisinaan. Kolkosti kajahteli vain salo, kaikki tuntui niin autiolta, ja hämäräkin alkoi jo tulla. Sydämessä tuntui tyhjältä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut yhtä samaa kangasta, jota pitkin yksi ainoa ihminen, Jorma, kulki laidasta laitaan peikkojen ja haltioiden irvistellessä hänelle puiden ja pökkelöiden takaa. Tuntui melkein kaamealta tuo tyhjyys, ja korvissa kuului jokaisen askelen ääni samanlaisena rusahduksena kuin sekin, mikä oli kuulunut jakkaran pudotessa Stefanin päähän.
Jo Jorma tuli mäen päälle, jolta laskeuduttuaan hän astuisi aivan suoraan kotinsa kynnykselle. Korkea, läpinäkymätön koivikko esti itse mökkiä näkymästä, ja kipunoita kohosi ylös koivikon takaa.
»Marjatta keittää siellä kuumaa maitoa minua varten, koskapa kipunat sinkoilevat läheisestä.»
Juoksujalkaa hän kiirehti rinnettä alas, painui koivujen muodostamaan holviin, pääsi sen läpi. Mutta siinä hän äkkiä pysähtyi. Sillä paikalla, missä ennen oli seisonut mökki, oli nyt vain savuava kasa hirrenpätkiä ja niiden keskellä särkynyt kiuas. Jorma seisoi siinä katsellen paloa eikä käsittänyt mitään.
»Marjatta, Marjatta!» — huusi hän kaikin voimin syöksyen keskelle tulta ja savua, »Marjatta, missä sinä olet?»
Mutta vastaukseksi tuli vain hänen oman äänensä kaiku, joka kieri pitkin vaarojen rinteitä yhä kauemmaksi saloille. Vielä kerran kokosi Jorina voimansa ja huusi pitkään, melkein epätoivoisen avunhuudon, mutta vastaus oli taaskin se sama hätähuuto, joka kuului kaukaa, toistaen hänen sanansa:
»Marjatta!»
Kun kaiku taas oli vaiennut ja painostava hiljaisuus tullut, tunsi nuorukainen kaiken katoavan ajatuksista ja jotakin leijaili hänen silmiensä eteen. Jokin näkymätön seinä tuli edessä yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi, ja Jorma tunsi vaipuvansa johonkin suloiseen ja pehmoiseen. Hänen tajuntansa alkoi jo sammua ja silmätkään eivät tahtoneet nähdä mitään. Mutta silloin tuntui joku lähestyvän häntä. Jorma ponnistautui takaisin tajuntaansa ja näkikin savuavan raunion keskeltä mustan haamun nousevan ilkeästi häneen katsoen.
»Stefan», tuli ähkäisy Jorman rinnasta.
Ja Stefan tuli vain lähemmäksi hymyillen pirullisesti, pirullisenimin kuin koskaan elämässään, ja paljaassa päälaessa oli iso, verinen reikä. Munkki tuli aivan Jorman viereen, antoi hampaittensa välähtää, kääntyi sitten savuaviin hirsiin päin, osoitti niitä kädellään, virnistäen koko ajan voitonriemuisena. Sitten osoittava käsi kääntyi verkalleen, näytti mäen päälle johtavaa polkua ja siirtyi sen jälkeen Pielisjoen suuntaan. Ja sitten kuului yössä Stefanin raikuva pilkkanauru, joka tuntui merkitsevän:
»Minä tein tämän kaiken! Ja minä se olin, joka vein Marjatankin pois!»
»Perkele!» — karjaisi Jorma.
Stefanin haamu katosi samalla, ja kuin hulluna Jorma syöksyi ylös mäelle. Ja hullu hän kai olikin, koskapa hän meni polvillaan polkua ylös kuin etsien jotakin. Lieneekö hän löytänyt sieltä mitään vai ei, mutta äkkiä hän nousi jälleen pystyyn lähtien juoksemaan Pielisjokea kohti. Hän tuli sen rantaan, mutta ei näyttänyt olevan vieläkään tyytyväinen, vaan jatkoi kulkuaan rantaa pitkin etelään kohti Kuhasaloa.
Ja kun hän viimein tuli lähelle joensuuta, kuuli hän ääniä rannalta ja pysähtyi kuuntelemaan. Sitten hän hiipi puulta puulle kuin kylään tuleva vainolainen, ja näki viimein edessään munkin ahertavan jotakin rannalla veneensä luona. Jorma syöksyi kaikin voimin munkin päälle, tarttui kiinni tämän kurkkuun, ja munkki vaipui polvilleen Jorman eteen.
»Missä Marjatta on?»
»En tiedä mitään Marjattaa», koetti munkki änkyttää sillä vähäisellä hengellään, mikä virtasi hänen kurkustaan.
»Valehtelet, käärme! Missä se tyttö on, jonka munkit toivat luostariin?»
Noiden sanojen aikana kohosi Jorman käsi jo munkin pään päälle, ja se antoikin toiselle halun puhua:
»Voi, veli Jegor, tyttö annettiin isä Stefanin käskystä hakea luostariin, mutta kun noutajat tulivat hänen kanssaan veneellä alas jokea, kaasi tyttö tuossa koskessa veneen ja kaikki muut hukkuivat paitsi yksi veli!»
»Onko se totta?»
»Totta on! Etsimme täällä juuri hukkuneita, mutta emme pimeässä löydä mitään», koetti munkki selittää viattomana ja ristinmerkkejä tehden.
»Onko Stefan kuollut?»
»Kyllä, pyhä isä Stefan on kuollut», huokasi munkki.
Ja nyt Jorma kirosi, kirosi hartaammin kuin koskaan ennen ja huusi:
»Pyhäkö? Pyhiä te pirut olette vielä sittenkin, vaikka tapoitte Marjatan! Mutta nyt ette enää syljeskelekään minun silmilleni, senkin kyyt!»
Ja Jorma tarttui molemmin käsin kiinni munkkiin, nosti hänet maasta ylös päänsä päälle, pidellen siellä miestä hetkisen ilmassa suorin käsin, ja paiskasi sen sitten päälleen alas rantakivikkoon. Hän katseli hetkisen, liikkuisiko se vielä, mutta kun elonmerkkejä ei näkynyt, läksi hän eteenpäin.
»Jo toinen mies tänä yönä, ja pian tulee vielä lisää!»,— sanoi Jorma itselleen, työnsi munkin veneen virran mukaan ja hyppäsi siihen, lähtien soutamaan Kuhasaloa kohti.
Ja mitä Jorma oli sinä yönä tehnyt Kuhasalossa, siitä nähtiin jäljet vasta muutamien päivien kuluttua, kun karjalaisetkin menivät sinne tekemään viimeistä tiliään. Heidän edellään oli jo ehtinyt kuolema kulkea, sillä luostarin pihalla oli pari ruumista, eteisessä oli neljä, vieläpä pari itse kirkossakin. Ketään eläviä ei ollut enää näkyvillä, ja karjalaiset uskoivat jonkun luostarin omista pahoista hengistä tehneen sen kaiken. Kirkossakin oli kaikki särjetty, ikonostaasi oli yhtenä lautakasana lattialla ja kaikki kuvat murskana. Mutta kukaan ei tiennyt sitä, että se sama pahahenki, joka tuon kaiken oli tehnyt, oli itse aikoinaan toivonut pääsevänsä koko luostarin kohottajaksi ja suurentamaksi, mutta olikin nyt tullut sen hävittäjäksi. Tämä mies oli raivonnut luostarissa ja surmannut jokaisen, joka sattui olemaan silloin sisällä. Ja ne, jotka olivat naaraamassa hukkuneita tovereitaan koskesta, kiittivät hyvää onneaan, kun pelastuivat Jorman käsistä ja pääsivät ehyin nahoin pakenemaan Valamoon. Vaikka eiväthän sentään kaikki päässeet Valamoonkaan, sillä pitkien aikojen kuluttua löysivät ihmiset vielä kosken läheltä kolme ruumista ja niiden viereltä verisen seipään, jolla miesten päät oli halkaistu.
Tarina Kuhasalon luostarista oli nyt loppunut, mutta vielä kauan jälkeenpäinkin tuntui siltä kuin Ontron poika olisi liikkunut sen autioissa suojissa etsien jotakin.
Murhayön jälkeisenä aamuna Jorma heräsi lopen uupuneena ja masentuneena lähellä Jaamankangasta. Hän ei nähtävästi ollut jaksanut kulkea takaisin palopaikalle, vaan oli kaatunut kesken matkan. Kun hän nyt katseli ympärilleen, huomasi hän nukkuessaan nojanneensa päätään korkeaan hiekkakasaan, minkä hän tunsi umpeenluoduksi haudaksi. Se oli hänen äitinsä hauta, jonka he yhdessä Marjatan kanssa olivat vasta toissapäivänä peittäneet.
»Tännekös minä tulinkin!» sanoi Jorma silittäen multaa kädellään.
Mennyt oli jo äiti, mennyt oli Marjatta ja menneet olivat kaikki kultaiset toiveetkin. Äidin hauta oli tässä hänen päänsä alla, Marjatan hauta oli siellä, missä levoton koski kuohutti Pielisjoen vesiä Pyhäselkään, ja menneitten toiveitten vielä avonaista hautaa osoitti jokainen puu, paloraunio ja — luostari.
Mutta se oli luotava umpeen!
»Ei, en aio tulla vielä luoksenne, äiti ja Marjatta! Kuolen kyllä maailmasta, mutta itselleni minä elän!» — huusi Jorma, hyppäsi pystyyn ja läksi menemään kohti palopaikkaa.
»Nyt olen täyttänyt sen, mitä ihmiset tahtoivat ja toivoivat. Mutta vaikka olenkin täyttänyt velvollisuuteni heitä kohtaan, en ole vielä päässyt siihen, mihin minä itse olen tahtonut. Mikä on minun päämääräni? — Rauha. — Ja miten tuon rauhani saavutan? — Voittamalla vereni!»
Ja aivankuin etsien menneen onnensa rippeitä hän meni vielä heikosti savuavien kekäleiden keskelle penkoen siellä tuhkaa. Kun hän löysi jonkin raudankappaleen tai muun esineen, vei hän sen pois ikäänkuin se olisi ollut suunnattoman suuri omaisuus. Sitten hän meni rinteeseen, missä koivujen lehdet olivat polulla menneet kasaan kuin jotakin raskasta esinettä maata pitkin vedettäessä. Sieltä Jorma löysi Marjatan liinan ja hopeisen ristin katkenneine ketjuineen. Ristin hän heitti koivikon yli lampeen, mutta liinan vei toisten tavaroittensa joukkoon. Nyt hän meni palosta säästyneeseen aittaan, kantoi sieltä ulos kaikki jäljelle jääneet tavarat ja latoi ne nurmikolle.
»Mihin minä nyt lähden? Koitereelle vai Olavinlinnaanko? — Ei, en tahdo nähdä enää ihmisiä, vaan menen jonnekin, missä saan olla aivan yksin.»
Jorma antoi katseensa kulkea yli Höytiäisen laajan selän ja näki sen keskellä valkorantaisen Joutsenisen yhtä houkuttelevana ja kutsuvana kuin ennenkin.
»Tuonne minä menen!»
Ladottuaan kaiken tavaransa veneeseensä silmäili hän kaikkea mennyttä viimeisen kerran ja ajatteli:
»Jos Marjatta vielä eläisi, niin juuri tällä hetkellä ottaisimme hänen kanssaan hyvästit tältä samalta paikalta lähtiessämme yhteiselle matkallemme. Mutta nyt minä saankin mennä yksin! — Te vääräuskoiset, jotka tuhositte elämän Marjatalta, minulta ja itseltännekin, olette kaikki nyt yhtä mykkiä kuin päämiehenne ja liian myöhään etsitte nyt sitä rauhaa, jota teille ei tulla koskaan antamaan! — Mutta minä saan kenties senkin vielä!»
Nyt työnsi Jorma haapionsa vesille, hyppäsi siihen ja aloitti matkansa uutta elämää kohti.
Hän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata maailmaan enää koskaan takaisin. — Ja sinne mäen päälle, kuusien suojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että seisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei tahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei pahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli tehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella ja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti majan. Ja pieni läheinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan kylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi ja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.
Kun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan itselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin paikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva valkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa järvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli pieni, kirkasvesinen lammikko, jonka rannalla Jorma liuvitteli usein päiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja katsellen, kuinka laineet, suurina renkaina tulivat rantaan.
Ihmiset eivät erakkoa häirinneet. — Kaikkein lähimpänä oli maa muutamien virstojen päässä idässä. Sieltä näkyivätkin Pyytivaaran koivikkorinteet ja Kontiolahden ensimmäiset talot. — Pohjoisessa oli aava selkä. — Lännessä siintivät sinisinä korkeat Kunnasniemen rannat, ja sieltäkin näkyi metsän keskeltä jokin vaaleampi peltotilkku. — Etelässä oli Jaamankangas ja Kontioniemi, jonka petäjikön takaa nousi savu suuresta hovista. Korkeat Höytiäisen laineet tulivat jostakin Kinahmosta päin ja kierivät valkeana nauhana toisiaan ajaen pitkin rantahietikkoa. Ja jokainen niistä piirsi hiekkaan omituisia koukerolta ja viivoja, jotakin käsittämätöntä kirjoitusta, jota erakko ei oppinut lukemaan. Oman elämänsä tarinoita kai nekin sinne kertoilivat. Mutta kun yksi oli tuskin saanut viivansa valmiiksi, tuli jo toinen laine ja kolmaskin, ja niin olivat ensimmäisen merkitsemät viivat kadonneet näkymättömiin ja tilalle olivat tulleet uudet, entistä kauniimmat. Ja ne kaikki olivat uusia särkyviä elämäntarinoita, jotka päättyivät sinne rantahietikolle.
Ja tämä kaikki oli erakon pientä ja pyhää valtakuntaa, jota kaikkea hallitsi erakko Jorma, kuunnellen jokaisen alamaisensa, puun, pensaan ja laineen puhetta, ymmärtäen sen hyvin, vaikkei ollutkaan kieltä oppinut. Ja nuo kaikki eivät olleet enää hänelle kuolleita ja tunnottomia, vaan eläviä olentoja, joista jokainen oli paljon parempi kuin yksikään ihminen, sillä eiväthän ne tehneet pahaa kenellekään. Ne olivat hyviä haltioita, joiden kaltaiseksi Jormakin tahtoi päästä.
»Kunpa voisin tulla yhtä hyväksi kuin tuo suuri kuusi tuossa», ajatteli hän, »kunpa voisin seisoa sen tavoin kesät ja talvet, nähdä ympärilläni kaiken kauneuden, tuntematta ikävää mihinkään. Ja kun aikani olisi täysi, kuivuisin sitten ja kaatuisin tuohon rinteelle, tuntematta mitään tuskaa jättäessäni elämän!»
Jormasta tuli nyt ympäristönsä hyvä ystävä ja suojelija, tahtoessaan säilyttää saarensa mahdollisimman koskemattomana. Mitäpä häneen kuului, jos manteren puolella kaatuikin jokin kaunis koivikko ja sen sijalle ilmestyi seuraavana kesänä vihreä pelto, kunhan vain ihmiset eivät tunkeutuneet repimään hänen saartaan. Siellä manterella he saivat tehdä Jorman puolesta pahaa mielin määrin luonnolle ja toisilleen, kun Joutseninen vain säilyi rauhassa hyvine haltioineen.
Kun ihminen keskustelee vuosikausia vain oman itsensä ja luonnon kanssa niinkuin Jorma oli tehnyt, ei ole ihme, jos hän näkee jo jokaisessa kivessä ja puussa elämän ja hengen. Olihan hänkin munkkina ollessaan pitänyt haltioitakin vain kastamattomain kuviteltuina jumalina, mutta nyt hän näki niitä jo itsekin kaikkialla, varsinkin lammikon rannalta. Hän oppi käsittämään, miksi yksinäisillä saloilta ja metsien sydämessä asuvat karjalaiset eivät voineet uskoa novgorodilaisten jumalaiseen, vaan pitivät omaa luontoaan paljon sitäkin parempana. Ei hänestä enää sekään ollut mikään ihme ja mahdottomuus, että ihminen saattoi kuunnella haltioiden puheita ja ottaa vaarin heidän neuvoistaan.
Niiden suosioon Jormakin tahtoi nyt päästä. Hän hiipi puulta puulle, voidakseen edes jollakin tavoin nähdä ne omin silmin ja päästä perille niiden monista pitämyksistä. Mutta aina ehtivät haltiat huomata hänet ajoissa ja paeta piiloon. Se hiukan harmitti Jormaa, hän yritti uudelleen, mutta yhtä valppaita ne olivat joka kerta eivätkä laskeneet kastettua miestä lähelleen.
»Ne pelkäävät minua, mutta minäpä koetan ne houkutella majani lähettyville.»
Hän vei kalakeittoa majan takana olevan suuren kuusen juurelle. Alussa haltiat eivät huolineet sitäkään, mutta kun erakko ampui riistaa ja uhrasi kaikkein verisimmät palat, alkoi hän päästä jo tuloksiinkin vaivoistaan. Kun Jorma joka aamu meni katsomaan uhrikuuselle, oli parhaat palat lihasta syöty pois.
Siitä hetkestä lähtien tuli Jorman tärkeimmäksi tehtäväksi ja suurimmaksi huviksi haltioiden pidätteleminen majan lähettyvillä. Lopulta hän jo loikoessaan iltaisin kivivuoteellaan saattoi selvään kuulla joko uhrikuusen juurelta tai majan sisältökin lieden takaa selvää haltioiden liikkumista. Silloin erakko hykerteli käsiään suu leveässä hymyssä, kun hänen entinen kasteensa oli jo annettu anteeksi.
Varmaa oli sekin, että haltiat toivat ahkeralle palvelijalleen vain onnea ja hyötyä, jos olivat suosiollisia. Sillä muutamien vuosien kuluttua huomasi Jormakin elämänsä paljon entistä paremmaksi. Riistaa oli liiaksikin. Sitä varten piti tehdä jo pieni aittakin, missä hän voi säilyttää talven suuret varastot. Nyt jo uskoi entinen munkki täydellisesti sen, ettei haltioiden palveleminen ollut mitään pakanuutta, koskapa ne muistivat häntäkin, jota maailmassa ei ollut kukaan muu ajatellut. Ne muistivat häntä jo paljon enemmän kuin novgorodilaisten Jumala milloinkaan.
Näin oli luostarin kasvatista, erakko Jormasta, tullut metsässä asuessaan haltioiden ja vanhan suomalaisen uskonnon vakava kannattaja!
Ja mikä ihmeellisintä: Kun Jorma vain aina muisti haltioitaan, meni niiden suosio jo niin pitkälle, että hän eräältä kalastusmatkalta palattuaan löysi majansa pöydältä kaksi aivan oikeata leipää, pienen säkillisen jauhoja, vakan voita ja pussillisen suoloja. Sellaisia antimia hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuosikymmeneen saaressaan. Ja mistäpäs muualta erakko parka olisi voinut toivoa sellaisia lahjoja kuin saaren omilta haltioilta, sillä eiväthän ihmiset joutaneet niin paljon ajattelemaan toisiaan, eivätkä sitä tahtoneetkaan! Hetkistä myöhemmin tuli vielä toinenkin samanlainen lahja, ja kun hän syksyllä oli usein kalamatkoillaan, oli se kaikki jo niin tavallista, että pieni aitta tuli aivan kukkuroilleen syötävää talven varalle.
»Tällaista on elämäni nyt, ja olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin koskaan ennen. Alussa pidin kaikkea tätä raskaana, mutta nyt uskon, ettei tuolla manteren puolella ole yhtään niin tyytyväistä ihmistä kuin minä. Miksei jokainen muukin mene yksinäisyyteen ja koeta löytää onneaan sieltä!»
Jorma meni ja leikkasi oman viisikantansa kuvan uhrikuusen kylkeen, uskoen onnensa tulevan siitä vain kaksinkertaiseksi.
»Toivoin kerran pääseväni samanlaiseksi kuin tämä kuusi. En ole vielä päässyt niin pitkälle, mutta luulen voivani oppia elämään yhtä huolettomana, vahvana ja hyvänä. Joutuisinhan kyllä jo kuolemaankin, mutta kun kärsimykseni ovat vielä kesken, niin odotanpahan. Sitten, kun tuo puu joskus vanhuuttaan kaatuu, on se oleva merkki siitä, että Ontron poika on sovittanut kaikki entiset erehdyksensä ja on silloin tullut elämänsä määrään. Silloin, samalla kertaa tahdon mennä tuon kuusen mukana. Juuri silloin, muttei ennen!»
Jorma näki, että kuusi oli hiukan kallellaan majaan päin. Kun tuo korkea ja paksu puu kaatuisi, menisi se suoraan majan päälle ja särkisi sen varmasti. Silloinhan hänkin, Jorma, ollessaan sisällä majassa, hautautuisi ainiaaksi puun alle.
»Nyt siis tiedän, milloin minun aikani tulee täyteen!»
Kerran, eräänä talviyönä, huomasi Jorma sieltä, missä Kontioniemen suuren hovin piti olla, korkeiden tulenliekkien nousevan ylös, saaden kuin revontulen kajastuksen taivaalle. Se oli tulipalo, jonka syytä Jorma koetti arvailla. Ja sinä samana yönä kuuli hän saareensa ensi kerran ihmisääniäkin, jotka tulivat kuin hätähuutoina, ja sellaisiahan ne olivatkin. Mutta erakko, joka tahtoi olla välinpitämätön kaikesta ulkomaailmasta, pidättyi lähtemästä avuksi, sillä mitäs ihmiset häneen kuuluivat. Nyt katseli hän vain kylmänä tuota paloa ja huomasi hetken kuluttua vaarojen takaa syttyvän toisen samanlaisen ja heti kolmannenkin. Siis vainolainen, niinkuin Jorma oli ajatellutkin!
Sellaisia juuri ihmiset olivat! Sen, mitä toiset olivat saaneet pystyyn vuosikausia kestävällä raskaalla työllä, hävittivät toiset ryöstön- ja kostonhalussaan muutamassa hetkessä.
»Polttakoot ja tappakoot niin paljon kuin kerkiävät, kunhan vain sovittavat kaiken lopuksi!» — ajatteli erakko ja astui majaansa. »Minä olen saanut itselleni tällaisen enkä tarvitse kenenkään toisen omaa. Jokaisella toisellakin on samat mahdollisuudet, tarvitsematta ryöstää ketään.»
Hän heittäytyi sammalilleen, veti nahkaiset päälleen ja nukahti niinkuin se, joka ei pyydä eikä toivo keneltäkään muulta mitään, jos ei kenellekään annakaan, vaan vaatii kaiken itseltään. Sillä tavoin nukkuu vain se, joka tietää, että huominen päivä tuo tullessaan yhtä paljon kuin eilinenkin.
Vähitellen alkoi erakkoon tarttua se usko, että ihmiset, joiden talot ja pellot hän näki Kontiolahden puolelta, olivat sentään siedettäviä. Hän uskoi heistä tuota vain sen takia, kun he eivät koskaan hätyytelleet Jormaa saarellaan eivätkä pyrkineet valloittelemaan hänen kalavesiään ja lintupaikkojaan, vaan antoivat hänen elää huolettomana kuin parhain itsevaltias. Senvuoksi hän alkoi jännityksellä seurata peltotilkkujen laajenemista ja toivoi niistä syksyllä lähtevän runsaan sadon, vaikka se tulisikin ihmisille.
Oliko hän alkanut kaivata maailmaan, kun oli jo oppinut pitämään ihmisiä hyvinä?
Ei, sitä hän ei tehnyt! Sillä jos yksikään ihminen olisi tullut valloittelemaan saareen tai häiritsemään rauhaa, olisi hän heti pitänyt niitä vihollisinaan.
»Olen tehnyt heidän elämänsä paljon entistään väljemmäksi, kun vapautin heidät oman rauhani hinnalla luostarin painajaisesta. Eipä ennen saanut täälläkään olla kellään karjalaisella tuollaisia peltoja; mutta nyt, kun luostari meni ja munkit sen mukana, on tuo maa nyt heidän omaansa eikä heidän tarvitse maksaa veroja. Koko Pohjois-Karjala vaurastuu. Mutta kenen kustannuksella? — Minun, sillä minähän sen tein, vaikka maksoinkin siitä kalliisti. Aikoinaan pidettiin Ontron poikaa oman isänsä työn tuhoojana, mutta huomaanpa nyt, että hänkin on tehnyt jotakin heimolleen. Ja parempihan on, että minä, jolla on paljon enemmän velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä, kannan murhaajan nimeä. Noilla ihmisillä tuolla Kontiolahdella on niin paljon muutakin ajateltavaa ja kärsimistä, etteivät he enää kaiken sen lisäksi tarvitse omantunnon tuskia kestettäväkseen. Olen siis parantanut toisten elämää sillä, että olen huonontanut omaani. Mutta silloinhan ei ainakaan Ontron poika ole enää velkaa ihmisille, vaan ihmiset hänelle.»
Kului taas muutamia vuosia. Niiden mennessä erakko oppi kärsimään hiukan ihmisiäkin. — Saarihan ei ollut kovin kaukana manteresta, joten silloin tällöin saattoi sinne eksyä joku kalamies. Joka kerta Jorma pakeni johonkin koloon tarkkaamaan, mitä nuo maailmasta tulleet, kutsumattomat vieraat tahtoisivat hänen valtakunnastaan. Mutta vieraat saattoivat kyllä löytää majan, katsella ja ihmetellä sitä hetkisen ulkoa ja sisältä ja palata viimein omalle puolelleen järvenselkää, ottamatta lähtiessään edes tulusrautojakaan majan pankolta. Silloin palasi Jorma piilostaan ja ajatteli:
»Rehellisiä he ainakin ovat, siis he saavat käydä täällä. Mutta kun ensimmäinen rauhanrikkominen tapahtuu, silloin minä ammun nuolen heidän kurkkuunsa tai houkuttelen haltiani heidän kimppuunsa!»
Ja joka kerta, kun selälle ilmestyi vene, tarkkasi Jorma, menisikö se saaren ohi vai tulisiko rantaan. Ja muutamia kertoja näytti jo siltä kuin erakkoa olisi saaresta etsittykin, mutta tämä varoi kyllä tulemasta löydetyksi.
»Minua ei heidän tarvitse nähdä, sillä minulla ei ole enää mitään maksettavaa heille. Ja jos näyttäytyisinkin heille, niin silloin en olisikaan enää erakko, vaan olisin velvollinen tekemään jotakin heidän hyväkseen tai he minun. Ja heiltä ei minulle ole kuitenkaan tulossa mitään parannusta elämääni.»
Mahdollisesti manteren puolella jo tiedettiin jonkun asuvan saaressa, koskapa vierailut viimein lakkasivat Jorman suureksi iloksi. Epäilivätkö ihmiset saaressa asuvan jonkin hyvän haltian tai suuren roiston, sitä ei erakko osannut arvata. Mutta joka tapauksessa alettiin saarta karttaa, kenties pelätäkin.
Ja silloin olivat haltiatkin taas entistään suosiollisempia. Entistään useammin ilmestyivät suola- ja jauhosäkit majan pöydälle erakon poissa ollessa.
»Hyvä on, etteivät ihmiset käy. Haltiatkin ovat siitä mielissään ja minä itse saan olla rauhassa.»
Mutta miksi sitten hänen haltiansa oikein vihasivat noita karjalaisia, jotka itsekin olivat haltioiden palvelijoita? Vai olivatko novgorodilaisten opit saaneet sittenkin voiton kaikesta? Jos niin oli, niin silloin olivat asiat huonosti Ilomantsin pokostalla! No, olipa kuinka tahansa, hän itse ei kuitenkaan uskonut enää olemattomaan Jumalaan, joka oli tuottanut vain onnettomuutta kaikille ristinpalvelijoille. Jos tuo Jumala olisi ollut olemassa, niin miksei hän mennyt omiensa puolelle ja suojellut heitä aina. Jos Jormakin vain olisi ollut uskomatta sellaisiin jumaliin ja kantanut aina kaulassaan viisikantaa, niin hänelle ja Marjatalle ei olisi koskaan tapahtunut mitään pahaa.
Sillä tavoin, mäen rinteellä istuessaan ja Kontiolahdelle katsellessaan erakko koetti ratkaista elämänsä tarkoitusta, odotti toivomaansa rauhaa ja muisteli menneitä aikoja. Ja hän luuli vielä nytkin elävänsä yksin ja salassa maailmalta eikä huomannut enää elämää ympärillään. Mutta ihmiset, jotka ajoivat talvitietä myöten jään poikki, saattoivat nähdä hänet joko kantamassa vettä polkua ylös rannasta tai kompuroimassa suksineen paksussa lumessa. Manteren puolelle näkyi aivan selvästi, milloin savua nousi erakon majan lakeisesta. Kesälläkin saattoi kalamiehiä liikkua saaressa aivan Jorman lähettyvillä, tämän tietämättä siitä mitään.
Kun vuosikymmenien ajan odottaa rauhaa niin hartaasti kuin Jorma eikä näe elämässään enää mitään muuta kuin yhtä ja samaa tasaista, väsyy siihen ja uskoo itsekin jo siihen, mihin on pyrkinyt. Niinpä jo Jormakin ajatteli:
»Kun ihmiset eivät käy enää saaressa, uskon heidän jo tyytyvän kaikkeen, mitä olen tehnyt heidän hyväkseen. He eivät vaadi minulta enää mitään, siksipä he jo pysyvätkin poissa. — Haltiat ovat minulle suosiollisia, siis he ovat antaneet jo kasteeni ja muut erehdykseni anteeksi. — Mistään uskonnoista ja jumalista en enää välitä, sillä nyt olen jo löytänyt itselleni sen oikean. — Maailmaan en enää kaipaa, vaikka näenkin sen tuolla edessäni. — Enkö ole jo saavuttanutkin rauhaani? Olen, uskon saaneeni!»
Erakko iloitsi käsiään hykerrellcn, että hän oli jo tullut täydellisesti välinpitämättömäksi kaikkeen, omaan itseensäkin nähden. Ja sekö juuri oli merkki siitä, että ihminen oli saanut rauhansa ja oli kypsä kuolemaan? — Niin luuli nyt Jorma.
Mutta yht'äkkiä oli erakko kuulevinaan metsiköstä selkänsä takaa ilkeätä, selkäpiitä karmivaa pilkkanaurua. Hän kääntyi katsomaan, kuka hänen sanoilleen nauroi, muttei nähnyt ketään. Nyt alkoi Jorma muistaa kuulleensa saman äänen ennenkin, — se oli tapahtunut silloin, kun hän oli turhaan etsinyt Marjattaa palopaikalta. Juuri silloin oli kuin jokin seinä tullut hänen ja muun maailman väliin. Silloin oli Stefanin haamu halkaistuin päin noussut tuhkasta ja nauranut tuon saman naurun kuin nytkin! — Siis juuri Stefan! Stefan nauroi hänelle vieläkin, vaikka olikin ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. — Mitähän se vielä tuo kaikki saattoi merkitä? — Tulisiko hän vielä kuolemastaankin piinaamaan Jormaa samalla tavoin kuin oli tehnyt eläessään? — Eikö Stefan ollut vieläkään saanut kyllikseen?
Nyt, tuon naurun jälkeen, alkoi Jorman silmien edestä kohota jotakin pois. Tuntui kuin usva olisi haihtunut, ja se läpinäkyvä seinä, joka oli hänet aina erottanut kaikesta muusta, olisi lähtenyt loittonemaan. Ja hän näki nyt kaiken aivan toisenlaisena kuin tähän saakka, juuri sellaisena kuin munkkina ollessaankin.
Oliko hän ollut hullu ja saanut nyt järkensä takaisin?
Ehken oli, ehken ei. Joka tapauksessa hän oli nyt kuin uudestaan maailmaan palannut ja vapautunut jostakin kuoresta, joka oli tähän saakka ympäröinyt häntä.
Ja nyt Jorma katseli ihmeissään muuttunutta luontoa ympärillään ja katseli itseäänkin. Tai oikeastaan ei mitään ollut muuttunut, vaan hän itse katsoi eri silmillä. Kun hän näki kätensä, olivat ne laihat ja vapisevat. Hän hypisteli pitkää partaansa ja tukkaansa — ne olivat aivan lumivalkoiset. Hän siveli kasvojaan — ja tunsi niiden olevan ryppyiset.
Nyt Jorma tunsi taas itsensä ja huomasi olevansa hyvin vanha.
Siitä hetkestä lähtien, kun Stefanin nauru oli sytyttänyt uudelleen Jorman sammuneen järjen, oli tämä tuntenut jotakin samaa, mitä jokainen ihminen tuntee silloin, kun takatalvi tulee. Jorma oli iloinnut saavuttamastaan keväästä, mutta tunsikin nyt valkean kääreliinan laskeutuneen kaiken päälle. Olivatko hänen koko erakkoaikansa kärsimykset olleet turhat ja niillekö Stefan oli nauranut?
Kun Jorma-vanhus istui kerran tavallisella paikallaan rinteellä ja katsoi nyt taas manteren puolelle, huomasi hän sinne rakennettavan uutta taloa. Se tuli paljon suuremmaksi kaikkia muita ja ylemmäksi mäen päälle, jossa se seisoi kuin hovi monien mökkien keskellä.
»Tuollaisen minäkin olisin rakentanut, jos olisin mennyt Ruotsin puolelle», ajatteli hän.
Jorma katsoi vielä tarkemmin taloa ja kirosi äkkiä ääneen hämmästyksissään:
»Voi, hyvät haltiat, luostariako sinne rakennetaankin!»
Se rakennus, jota hän katseli, oli jo nostanut kurkihirtensä, mutta se ei ollutkaan tavallisen hovin näköinen, vaan sinne rakennettiin kuin jotakin kupoolin tapaistakin.
»Varmasti se ei ole hovi. Ja kaikki maahiset saavat repiä silmät päästäni, ellei se ole luostari!»
Kauan aikaa hän seisoi siinä katsellen, tietämättä oikein, mitä olisi pitänyt ajatella. Jorma oli luullut pelastaneensa Pohjois-Karjalan novgorodilaisista, mutta niitä oli tietysti tullutkin sata jokaisen hänen tappamansa tilalle, koskapa niille ei ollut tilaa enää Kuhasalossa, vaan piti jo tänne, keskelle karjalaiskylää, rakentaa toinen samanlainen. Olipa ollut onni, että hän oli tullut Joutseniseen ja säästynyt siten näkemästä niitä ristinpalvelijoita eikä tarvinnut ruveta enää uusiin veritöihin päästäkseen heistä eroon. Mutta hiipipä jo erakkoon pelkokin:
»Jos ne koirat tulevat tänne saareen, niin mitä minä silloin teen?»
Lieköhän ollut taas entinen Jorma, joka oli noussut samalla kertaa järjen kanssa ja pani vastaamaan:
»Jos yksikään munkki tulee tänne, niin minä tapan sen armotta!»
Nyt erakko meni hakemaan vanhan jousensa, koetellen sen kaaren voimaa ja omia jänteitään. Kaari oli yhtä luja kuin ennenkin, mutta miehen käsivarret vain olivat jo niin paljon huonontuneet, ettei hän tahtonut jaksaa vetää asetta enää vireeseen.
»Enkö saa olla rauhassa täälläkään, kun jo rakentavat tsasouniaan kuin minun kiusallani? Ja aikovatkohan ne kastaa vielä kaikki ihmiset, minutkin? Pitääkö minunkin majani nurkassa olla pyhäinkuva ja talikynttilä sen edessä? Kyllä ainakin karjalaiset näkyvät aikovan taipua kasteeseen, koskapa antavat rakentaa luostareita keskelle kyläänsä. Tai kenties heidät onkin kastettu uudelleen jo aikoja sitten, minun tietämättäni?»
Pitäisikö hänenkin siis taipua kasteeseen, koskapa hän oli viimeinen?
»Ei, sitä ei tule tapahtumaan, vaikka minun pitäisi tehdä kymmenen uutta murhaa ja elää sitten viisikymmentä uutta katumuksen vuotta erakkona!»
Mutta nyt! Nyt kuului kuin suuri kello olisi soinut! Sen ääni kuului aivan selvästi yli veden. — Siis sittenkin luostari! — Jorma tunsi kuin jotakin olisi revitty rikki hänen sisällään, aivan kuin vahva käsi olisi tarttunut sydämeen, koettaen vetää sitä ulos ruumiista. Kyllä, varmasti siellä soi kello, vaikka erakko toivoikin vain erehtyneensä. Ja niittyjen poikki näytti kulkevan ihmisparvia tuota uutta rakennusta kohti. Kaikki oli aivankuin Iljan ja Teofiluksen aikoihin; silloinhan karjalaisetkin olivat saaneet käydä kuulemassa messua luostarissa, muttei koskaan sen jälkeen. Kenties nytkin oli tullut joku uusi Ilja karjalaisia kastamaan?
Jorma muisti, että juuri hänestähän oli pitänyt tulla Iljan seuraaja ja työn jatkaja. Ja olihan Ilja itsekin toivonut samaa. Mutta nyt hän olikin täällä vain erakkona ja sai tyytyä katselemaan veden yli, kuinka ihmiset suurissa parvissa menivät sen toisen miehen luo, joka oli saanut hänen työnsä käsiinsä. Ja pari kolme kyyneltäkin taisi jo tipahtaa harmaalle parralle sitä ajatellessa. Mutta hän kavahti pystyyn ja huusi:
»Houkkio, sitäkö minä itken, kun en ole tuolla luostarin ikonostaasin edessä parhaillaan laskettelemassa valheita, joihin en luottaisi itse eikä kukaan muukaan. Sielläkö minun pitäisi seisoa, toivoen, että oman heimoni miehet ja pogumoltsit kumartaisivat edessäni ja pyytäisivät tuhoa levittävää siunaustani? Ei, kyllä sittenkin on parempi, etten ole siellä houkuttelemassa ketään valheisiin ja pahuuteen! — Mutta sen ne saivat nyt tehdyksi tuollakin, että kellonsoitollaan ajoivat minun haltiani piiloon, ja sitten minä en saa niitä tulemaan enää takaisin uhrikuuselle ja majalle.»
Jorma otti jousensa ja painui metsän sisään kuin luostarin uhallakin hakemaan jotakin riistaa haltioilleen uhrattavaksi. Häntä hävetti, että oli joutunut surun valtaan ajatellessaan sitä, että toinen mies seisoi hänen paikallaan tuolla luostarissa. Niin, mutta olihan se ajatus ollut kuitenkin hänen koko lapsuuden ja nuoruuden unelmansa ja saadakseen sen toteutumaan hän oli niin kauan luostarissa viipynyt ja siellä kärsinyt.
Jorma kiersi metsän löytämättä mitään ja meni sitten rannalle etsimään vesilintuja. Mutta kun hän tuli manteren puoleiseen kärkeen, näki hän vedenrajan lähellä käärmeen uivan rantaan.
»Tuo on enne! Enpä ole vielä nähnyt käärmeitä täällä, mutta nyt tuli jo ensimmäinen luostarin mukana!»
Jorma arveli, olisiko uskaliasta tappaa otusta, mutta koppasi sitten seipään maasta, ja juuri, kun käärme pääsi kivelle, paiskasi hän sen kahtia.
»Jos oletkin enne, niin muut eivät lähetä sinua sanansaattajakseen kuin venäläiset. Ja silloin sinulla ei ole tulemista tänne!»
Käärme sai kuitenkin erakon ajatukset kuohuksiin. Ja lisäksi kaikki riistakin näytti kadonneen. Niin, haltiat tietysti olivat paenneet ja samalla panneet kaiken riistan metsänpeittoon!
Kun Jorma palasi tyhjin käsin takaisin majalleen ja yritti mennä sivu kallionkielekkeen, jonka takana maja oli, seisahtui hän äkkiä ja painautui matalaksi kallion suojaan, sillä hänen ovensa edessä seisoi taas ihmisiä. He katselivat kuin erakkoa etsien, mutta tämä oli hyvässä suojassa ja mietti:
»Kunpa tietäisin, tulevatko nuo hyvässä tai pahassa tarkoituksessa! Ja jos heidän aikomuksensa eivät ole oikeita, niin mielelläni uhraisin heistä jonkun haltioilleni.»
Mutta mitäs niillä vierailla oli käsissä? Nyt ne menivät sisään ja viipyivät kauan. — Erakko ajatteli, että jos ne vain pistäisivät hänen majansa tuleen, niin hänen olisi niin mainio ampua jokainen niistä siihen majan ovelle ennenkuin ehtisivät karkaamaan. — Mutta ihmiset tulivat ulos eivätkä näkyneet aikovan mitään pahaa. Silmäiltyään vielä joka suunnalle menivät he rantaan ja soutivat pois.
Ja kun Jorma meni majaansa, löysi hän sen pöydältä taas leipää, voita ja lihaa. Ja aivoissa selvisi, etteivät haltiat olleet noita hyvyyksiä koskaan tuoneetkaan, vaan ihmiset, ne tihulaiset! Vanhus koppasi leivät pöydältä, aikoen heittää menemään, mutta tuli kuitenkin ajatelleeksi, ettei hyviä antimia sillä tavoin saanut viskellä, vaikka ne olivatkin ihmisten tuomia.
Jopa alkoi Jorma miettiä, että olivatkohan haltiat hänestä erikoisemmin välittäneetkään. Ja lienevätkö välittäneet uhrikuusestakaan? Ja liekö olleet koko saaressakaan?
Illalla Jorma tahtoi tulla siitä vakuutetuksi, vei lihaa uhrikuuselle ja asettui itse piiloon tarkkaamaan. Pitkät ajat hän tähysteli, mutta mitään ei tullut. Lisäksi alkoi tuulla niin kovasti, että häntä rupesi puistattamaan. Ja vaikka hän makasikin siinä aamuun asti, ei näkynyt mitään muuta kuin se luostari Kontiolahdelta. Se pyrkikin mieleen ja silmiin alituiseen. Ja sen kello tuntui soivan vielä keskellä yötäkin. — Mutta silloin liikkui jotakin kuusen juurella! Muuan karvainen otus repi siellä lihapalasta minkä kerkisi, mutta sehän olikin vain näätä. Tuuli vinkui niin, että otus säikähti sitä, sieppasi viimein lihapalan kokonaan mukaansa ja katosi. Puut näyttivät kuin katkeavan, ja aivan varmasti soi luostarissa kello! Kukahan sitäkin lie lämpyttänyt keskellä yötä? Kenties itse Jumala? — Erakosta tuntui kaamealta kuunnella sen ääntä tuollaisessa kohinassa. Tuli vielä entistään pahempi puuska, uhrikuusi ratisi ja heilui kuin tasapainonsa menettämäisillään. Vielä toinen samanlainen henkäys, ja nyt jo kuusen juuret irtosivat toiselta puolen maasta, sen latvapuoli heilahti valtavassa kaaressa ilmassa, kuului korvia särkevä räiskäys ja kuusi oli pitkällään maassa juurten törröttäessä kalliolta ylöspäin kuin luurangon kädet.
»Niinpäs se kävi kuin sanoin, että ne kirotut munkit tulevat tänne saareenkin jumalineen ja mahtineen! Nyt on tuo kellonläilätys kaatanut minun uhrikuuseni!» — kiroili Jorma.
Erakosta tuntui kaikki jo niin hirveällä, että häntä peloitti olla näkemässä enää muita ihmeitä, joita kellonsoitto mahdollisesti saisi aikaan. Hän pujahti majaansa ja mietti, että taisivat sentään kuusenkin voimat olla pieniä sen kellonsoittajan rinnalla! Ei ollut sellaisia ihmeitä ennen Kuhasalossa tapahtunut. Tai jos oli tapahtunutkin, niin tuskinpa munkki Jorma olisi niihin uskonut. Hän ei uskonut muuhun kuin itseensä. Mutta nyt, vanhana miehenä, alkoi sama mies huomata suurempien voimien mahdin, ja oli tainnut tehdä siinä väärin, kun oli pitänyt Jumalaa valheena ja munkkien metkuina.
Nyt oli siis kuusi mennyt. Pitiköhän hänen itsensäkin kuolla jo tänä samana yönä? — Ei, hänestä tuntui siltä, ettei hänen lähtönsä aika ollut vielä tullut. Sillä olihan majan säästyminen selvä merkki siitä, ettei hänen tarvitsisi kuolla. Kuusen kaatuminen tarkoitti kai vain, että haltioiden palvelemisen oli väistyttävä tieltä, kun Jumala-haltia tulla jyristäisi uudella voimalla Karjalaan.
Senkin tuhannet ajatukset alkoivat vaivata Jormaa. Hän oli kuulevinaan haltioiden ja pirujen tanssit ulkoa seinän takaa, joskus harakoiden pilkkanaurua kaatuneen uhripuun oksilta, vuoroin taas näätien ja metsän kaikkien karvaturkkien tappelua hänen lihapalasensa päältä. Ja aina vähän ajan kuluttua erakko nousi vuoteellaan istualleen, koettaen kuunnella, valehtelivatko korvat, vai oliko siellä tosiaan sellainen elämä. Mutta silloin, kuunnellessa, oli kaikki taas hiljaista, ja niin Jorma luuli erehtyneensä tai uneksineensa.
»Kunpa tuolla uunin takana olisi edes sirkka, joka pitäisi sirinällään minut sen verran valveilla, etten tarvitsisi kuulla tuota helvetillistä elämää! Mutta eivätpä näy sirkatkaan kotiutuneen murhamiehen majaan.»
Jorma kuunteli vielä hetkisen, mutta kun ulkoa kuului vain tuulen kohina, vaipui hän takaisin kivivuoteelleen. Mutta heti, kun hän oli vain ummistanut silmänsä ja saanut ajatukset pois nykyisyydestä, alkoi sama melu uudestaan. Ulkoa kuului, kuinka uhrikuusi kaatui rymisten. Se tuntui tulevan suoraan majan päälle, mutta mätkähtikin sitten sivuun. Itse Jumala tuntui kulkevan kuin kova tuuli sivuitse, seinätkin ratisivat ilmavirrasta ja kaukaa kuului vaskikellon kalkatus. Siihen liittyi toinen samanlainen, kolmas, ja niiden mukana kuului puiden hakkaaminen mäeltä. Ja kun nuo äänet katosivat, kuului Marjatan ääni hyvin kaukaa:
»Mikset tulekaan luokseni, Jorma? Aurinko on ehtinyt jo Joutsenisen taakse!»
Kuului kosken kohina Pielisjoen suusta, ja majan oven takaa rusahdus kuin olisi siellä lyöty toisen pää halki. Jakkara tuntui putoavan kolisten lattialle, ja Stefan sähähti oven raosta:
»Minä tapan sinut, koira!»
Ei, tätä ei erakko jaksanut enää kestää! Hän nousi taas istualleen, ja samalla hetkellä hävisivät äänetkin ulkoa.
»Joko minulle tulee kuolema?» — kysyi Jorma itseltään. »Ja tällä tavoinko pitääkin minun kuolla? Ennen kärsisin vaikka millaiset tuskat ruumiissani, kunhan vain voisin sulkea korvani nyt! — Mutta kaipa jokaisen murhaajan onkin kuoltava näin.»
Hän vaipui voimattomana vuoteelleen hikipisaroiden valuessa poskelta parralle ja siitä vuodesammalille.
»Älkää antako minun kuolla tällä tavoin! Älkää lähettäkö minulle sellaista kuolemaa kuin Stefanille! Jos minun on kuoltava, niin antakaa sen tapahtua hiljaa ja rauhassa, olenhan jo kärsinyt tarpeeksi paljon!»
Mutta ääni vastasi hänelle:
»Ei ole tullut vielä aikasi, Ontron poika, kärsi vain ja odota!»
»Miksi minun sitten pitää kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Miksen saa kuolla rauhassa minäkin? Päästäkää minut, vanha mies, menemään jo rauhaani! Jumalat, haltiat, ketkä meitä ihmisiä seurannettekin, älkää antako minun kuolla niinkuin murhaajan, enhän teoillani ole tahtonut muuta kuin vapauttaa toiset ihmiset orjuudesta!»
»Oman sielusi hinnallako?»
»Jos olen tehnyt väärin, niin minä kadun. Mutta sanokaa, mistä minä löydän rauhani? Sanokaa, mikä se on, jota minun pitää palvella!»
Nyt ei kuulunut enää vastausta. — Sielujen kansaako hän oli siis puhunut? — Kaikki oli hyvin hiljaista, mutta vähitellen alkoi kuulua kellonsoitto yhä selvemmin vastauksena hänen viimeiseen kysymykseensä. Erakko kavahti pystyyn, soitto taukosi taas samalla tavoin kuin melukin äsken.
»Tuollako, mistä tuo soitto tulee, on se, johon minun pitää uskoa?» — voihki Jorma. »Eivätkö haltiat olekaan oikeita jumalia, vaan se yksi ainoa, jota siellä kirkossa palvellaan? Jos niin on, niin sinne minäkin tahdon mennä. En ole paha, vaikka olenkin murhaaja, vaan tahdon uskoa niinkuin kaikki muutkin, kun vain tiedän, kehen minun pitää uskoa.»
Erakko kaatui takaisin vuoteelleen. Ei hän ollut vielä kuollut, hänenhän oli käsketty odottaa vieläkin. Mutta nuo merkilliset kokemukset, houreitako vai pahan omantunnon tuskiako lienevät olleet, olivat ottaneet voimat vanhalta mieheltä. Ja jos nuo olivat houreitakin, niin olivat ne sen lähettämät, joka oli päättänyt, että tietäjien viimeisen jälkeläisen oli kärsittävä, taivuttava ja vasta sitten saatava anteeksiantamus.
Jorma tunsi nyt olevansa uhri, joka karjalaisten täytyi antaa, saadakseen sillä oma elämänsä paremmaksi. Ja hän mielessään kiittikin jo korkeinta siitä, että juuri hänet, viimeisten heimoruhtinaitten poika, oli valittu tuoksi uhrieläimeksi. — Ja kuinkahan monta uhria oli vielä tuleva hänen jälkeensä, ennenkuin tässä maassa olisi kaikki hyvin? Vai oliko hän viimeisin?
Silloin tuntui kuin mahdottoman pitkä rivi miehiä olisi kulkenut majan sivuitse. Tuntui olevan talvi ja pakkanen. Yhtaikaa kirahti jokaisen astujan kantapää lumessa. Rivi oli pitkä, koskapa aina vain kuului uusia askelia tulevan loppumattomiin. Ja tuon askelten äänen lomasta kuului joskus pitkä jyrinä kuin paksu jää olisi haljennut Kunnasniemestä Kontiolahden rantaan yli koko laajan Höytiäisen, ja sitä täydensi merkillinen hakkaaminen jostakin kaukaa, kenties Jaamankankaalta saakka. Ja lopuksi, kun viimeisen askelen ääni oli hangelta kadonnut, tiesi Jorma vastauksen kysymykseensä. — Silloin sanoikin joku:
»Näin paljon vaaditaan uhreja jälkeesi!»
Ja erakko puoleksi tajussaan, puoleksi houreissaan nosti molemmat kädet ylös, risti ne ja sanoi huokaisten:
»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»
Kun Jorma aamulla heräsi, kuuli hän kaikkein ensiksi majansa läheltä rinteeltä puunhakkuuta. Hän luuli senkin kuuluvan vielä viimeöisiin ihmeisiin, mutta kun hän meni katsomaan, oli siellä kaksi miestä kaatamassa kaskea. Siis maailma oli sittenkin löytänyt tiensä saareen ja otti sen haltuunsa. Ja vaikka erakosta tuntuikin siltä kuin jokainen puuhun tarkoitettu kirveenisku olisi sattunut häneen itseensä, ei hän ollut enää vihainen eikä pahoillaan siitä, että hänen valtakuntansa hajoitettiin. Hän tiesi, että siellä maailma valmisti jo erakon lähtöä.
Kun Jorma katsoi nyt majansa ovelta ulos, olivat kärsineet kasvot käyneet yhden ainoan yön kuluessa paljon entistään uurteisemmiksi. Palo silmistä oli kadonnut kokonaan ja tilalle oli tullut jokin kaiken läpi katsova ilme. Nyt eivät kummitelleet mielessä enää haltiat ja kellonsoitot, vaan ajatukset kulkivat katseen mukana järvenselälle, sinisille vaaroille, jokaiseen puuhun, pensaaseen ja laineeseen. Ja nyt ne kaikki näyttivät taas aivan yhtä kauniilta kuin joskus, kauan sitten seisoessa Kuhasalon rannalla katselemassa sen ympäristöä. Silloin oli kaikki näyttänyt niin erikoiselta vain sentähden, kun hän oli munkiksi vihkimisensä jälkeen tahtonut sanoa kaikelle sille hyvästit siirtyessään yksinäisyyteen. Ja tällä kertaa se näytti aivan samanlaiselta, — olihan nytkin otettava hyvästit, mutta ei siirtyessä vapaaehtoiseen vankeuteen, vaan vapauteen, jota hän ei enää koskaan tulisi menettämään. Jorma tiesi nyt jo kärsineensä tarpeeksi ja pääsevänsä jonnekin sinne, mistä hän saisi paremman palkan kuin ihmisten ihailun, kiitokset ja kyynelet.
Illalla saaren valloittajat menivät pois, ja Jormakin uskalsi, nähtyään veneen menevän, palata takaisin majalleen, pelkäämättä tulevansa häirityksi. Mutta samaan aikaan, kun puunkaatajain vene meni puolivälissä selkää, tuli toinen samanlainen suoraan saarta kohti. Jorman hopeatukkainen, tutiseva pää kääntyi taas metsään päin, sieltä taas etsimään piilopaikkaa uusien tulijain varalle. Hän meni rinteeseen, työntyen siellä kahden jyrkän kallion väliseen koloon, jossa hän tiesi olevansa varmassa suojassa.
Kauan kesti, ennenkuin kuului mitään merkkejä, että ihmiset olivat tulleet saareen. Jorma jo pahoittelu menneensä niin pahaan koloon, ettei itsekään voinut nähdä, milloin vieraat lähtisivät. Siksipä hän kiipesikin ylemmäksi kivien päälle nähdäkseen ja kuullakseen. Siellä hänen majansa ovella istui hyvin vanha nainen ja hänen vierellään nuori mies. Molemmat olivat kai käyneet sisällä, koskapa ovi oli jätetty auki. He keskustelivat ja silmäilivät, eikö erakko jo joutuisi majalleen, mutta tämäpä ei tahtonut tullakaan, vaan hiipi vain hiukan lähemmäksi kuullakseen heidän puheensa.
Siiloin sanoi vanha vaimo:
»Kenties hän ei olekaan enää täällä, vaan on kuollut tai mennyt pois.»
»Vasta eilen hänet oli nähty viimeksi piirtelemässä kepillä jotakin tuonne rantahiekkaan. Kun hänen mentyään oli käyty samalla paikalla, oli hän kirjoittanut hiekkaan: 'Marjatta'.»
»Se on varmasti Jorma, kenties hän elääkin vielä!» sanoi nainen hyvin iloisena, kohottaen sitten pitkän huudon: »Jorma!»
Ja sydänparka oli erakolla pysähtyä aivan työssään, kun hän nyt monien kymmenien vuosien jälkeen kuuli ensimmäisen kerran huudettavan nimeään. Hän ei ollut kuullut tuota sanaa sen jälkeen, kun Marjatta oli lausunut sen viimeksi. — Ja ketä sitten mahtoivat nuo vieraat olla, jotka tiesivät hänen nimensä?
»Jorma, missä sinä olet?» — huudettiin majalta niin, että metsikkö raikui. »Jorma, oletko täällä vielä?»
Kun erakko ei vastannut, sanoi vaimo miehelle: »Minä tunnen, että monien vuosien etsimisen jälkeen olen jo päässyt lähelle häntä. Mutta en jaksa huutaa enää, — mene sinä tuonne metsään ja kutsu häntä!»
Mies läksi, kulki aivan Jorman piilopaikan sivuitse ja kierteli ympäri saarta. Sillä aikaa erakko koetti arvata, ketä vieraat olivat, koskapa vaimo sanoi etsineensä häntä jo vuosikausia. Kun mies palasi metsästä tyhjin toimin takaisin, alkoi Jorma jo uskoa, ettei noilla ihmisillä ollut mitään pahaa mielessä, nousi piilosta ja käveli majalleen. Ja nähtyään Jorman nousi nainen seisomaan, tuli vanhusta vastaan ja sanoi:
»Jorma, vihdoinkin löysin sinut!»
»Ihminen, mitä tahdot täältä saareltani?»
Vaimo hämmästyi erakon kylmiä sanoja ja ääntä, mutta kysyi kuitenkin vuorostaan:
»Sano, oletko sinä Jorma, joka kauan sitten oli munkkina Kuhasalossa?»
»Mitä sitten, jos olisin?»
»Sano, oletko sinä se munkki, jonka Pyhä Ilja korjasi äitisi ja sisaresi kanssa maantieltä paleltumasta ja otti sitten luostariin kasvatiksi? Sano, oletko sinä Ontron poika, joka tappoi igumeeni Stefanin ja monta muuta munkkia?»
»Kuka sinä olet, joka kyselet murhaajaa?»
»Minä olen Marjatta, Ontron tytär, ja tahdon löytää oman veljeni.»
»Marjatta — — —!» — tuli parahdus erakon suusta. Mutta hän ei mennyt sisarensa syliin, vaan tuijotti naista kuin järjetön.
»Jorma, siis se olet sinä sittenkin!» — huusi nainen vuorostaan, puristaen erakon syliinsä kyynelten valuessa poskipäille. Jormasta tuntui koko saari kaikkine puineen keinuvan ilmassa ja lähtevän vajoamaan alaspäin. Hänen huulensa liikkuivat, värähtelivät, mutta mitään ei kuulunut ennenkuin monien ponnistusten jälkeen:
»Oletko sinä Marjatta?»
Jorman ääni kuului siltä kuin hän olisi puhunut kuolleelle ja kuullut vainajan kyselevän itseään.
»Voi, Jorma, kyllä minä olen Marjatta, sinun sisaresi!»
Kauan molemmat seisoivat toistensa syleilyssä, ja sydämet tykyttivät niin, että olivat pakahtua.
Ja Jorma sanoi:
»Marjatta, sinä et siis olekaan kuollut, vaikka minulle niin kerrottiin!»
»En ole kuollut, vaan sinua olen etsinyt. Sentähden juuri olen tahtonut elääkin, löytääkseni sinut tai sinun hautasi. Ja nyt on siis pitkä matkani viimeinkin loppunut, ja minä pääsen lepäämään!»
»Minäkin olen tahtonut kuolla, mutta sitä ei ole minulle sallittu, vaan on käsketty odottamaan ja kärsimään.»
»Monta vuotta olen jo etsinyt sinua, Jorma. Olen käynyt Kuhasalossa, mutta se oli autio. Menin sitten Valamoon, Käkisalmeen, Viipuriin, Olavinlinnaan ja sieltä taas takaisin Ilomantsiin ja Lieksaan. Vasta eilen illalla tulin Kontiolahdelle ja kuulin siellä kerrottavan, että täällä saaressa oli erakko, joka pakeni aina ihmisiä. Olin jo luopumaisillani kaikesta toivosta löytää sinut, mutta läksin kuitenkin tänne. — Ja täälläkö sinä olet ollut siitä lähtien, kun karkasit luostarista? Mitähän kaikkea olet saanutkaan kärsiä?»
»Paljon, hyvin paljon! Enimmin kuitenkin siitä, kun luulin sinut kuolleeksi.»
»Kuolleeksi? Miten sellaista luulit?»
»Munkit kertoivat silloin murhayönä, että sinä hukuttauduit koskeen ja kaataessasi veneen veit ryöstäjäsikin mukanasi. Ja juuri sinun kuolemasi kostaakseni minä menin luostariin ja tapoin kaikki, jotka siellä tapasin.»
»Mutta mitä sinä puhut? Miten minä olen hukuttautunut koskeen ja olen vienyt mennessäni munkkeja? Enhän ole ollut täällä sen jälkeen, kun läksimme äidin kanssa Viipuriin!»
»Viipuriin? Äidin kanssa?»
»Niin, sen jälkeen, kun sinä jäit luostariin, menimme äidin kanssa ensin Koitereelle, myimme siellä talon, menimme sitten Käkisalmeen ja Viipuriin. Kun äiti kuoli, läksin minä etsimään sinua, Jorma.»
»Mutta — mutta asuittehan te tuolla Jaamankankaan vierellä — katsos, tuolla lahden pohjukassa, joka näkyy tuolta!»
»Emme ole asuneet siellä koskaan! Mitä sinä nyt puhut? Eikö muistisi ole enää hyvä?»
»Muistanhan toki sinut, Marjatta, kun olin luonasi niin usein. Mutta sinä itse et muista enää minua!»
»Emmehän ole nähneet toisiamme kertaakaan sen jälkeen, kun sinä kymmenvuotiaana jäit Iljan luo luostariin! Minähän olin silloin vielä pieni tyttö.»
»Mutta eivätkö Stefanin munkit ole ryöstäneet sinua koskaan? Etkö asunut tuolla Kontiolahden pohjukassa? Emmekö yhdessä aikoneet mennä Olavinlinnaan? Ja etkö aikonut hukuttautua Pielisjokeen?»
»Ei koskaan ole tapahtunut tuollaista!»
Yhä sekavammaksi kävi kaikki vanhan erakon aivoissa. Hän luuli näkevänsä taas samanlaisia houreita kuin yöllä. Viimein hän sai kysytyksi:
»Etkö sinä olekaan se sama Marjatta, jota minä rakastin Kontiolahdella?»
»En, Jorma. En ole koskaan asunut siellä.»
Nyt tuli viimeinen isku, jonka Stefan ja kova kohtalo antoivat erakolle. Jorma ei pysynyt enää pystyssä, vaan retkahti alas koristen:
»Stefan, Stefan siis valehteli!»
»Jorma, mikä sinulle tuli? Kuoletko juuri nyt, kun minä viimeinkin löysin sinut. Nouse, sinä et saa kuolla!»
Veli nosti päätään.
»En minä vielä kuole, mutta en enää kestänyt sitä viimeistä lyöntiä, jonka Stefan antoi minulle, oman luostarinsa kasvatille. Toivottavasti tämä sentään oli jo viimeinen hänelläkin! Toivottavasti hän ei vainoo minua enää pitemmälle kuolemansa jälkeen!»
Marjatta toi vettä ja kaatoi sitä Jorman suuhun. Tämä nousi istualleen, katsoi Marjattaa kauan silmiin ja sanoi:
»Se on hyvin surullinen tarina!»
»Mikä?»
»Se, kun minulla oli rakas, kelpo tyttö! Mutta munkit veivät hänet ainiaaksi luotani pois, kertoen, että hän oli minun oma sisareni.»
Ja niin Jorma kertoi todelliselle sisarelleen kaiken ja lopetti pitkän tarinansa sanoilla:
»Tuosta valheestaan Stefan on saanut kuitenkin tuomionsa, mutta morsiameni on siitä huolimatta kuollut. Näihin päiviin saakka on Stefanin haamu väijynyt minua, vasta eilen viimeksi. Mutta tämä oli kai jo hänen viimeinen pistonsa!»
»Jorma, sinä olet saanut kärsiä aivan liian paljon, ja kaiken vain luostarin takia!»
Kauan kesti hiljaisuus, jonka kestäessä sisar koetti arvioida veljensä kokemia tuskia. Jorma itse oli sellaisen lapsellisen ilon vallassa kuin olisi ollut jo varma pääsystään morsiamensa luo.
»Paljon sinä olet kärsinyt, mutta Jumala kyllä auttaa kestämään kaiken viimeisenkin. Ja ethän ole enää yksin, kun sisaresi on jo luonasi.»
Jorma katsoi pitkään ja vihaisena sisareensa, sanoen:
»Jumala? — Uskotko sinä Jumalaan?»
»Tietysti! Hänhän pitää huolen meistä kaikista.»
»Minä olen saanut kärsiä niin paljon Jumalani takia, eikä Hän kuitenkaan ole tuonut minulle koskaan lohdutusta, vaikka rukoilinkin sitä. Minä uskoin kyllä Häneen, mutta en saanut palkakseni muuta kuin onnettomuuksia.»
»Se jumala, jota Kuhasalossa muinoin palveltiin, oli paholainen itse. Ja kaikki hänen venäläiset palvelijansa olivat piruja myöskin. Niin on minulle kerrottu täällä, kun olen kysellyt kaikkea. Mutta sinun pitää uskoa siihen toiseen, oikeaan Jumalaan, josta meidän oma kirkkomme meille puhuu. Sillä kun Häneen luotat, niin huomaat Hänen olevan hyvän.»
»Eikö se ole sitten sama kuin Kuhasalossa?»
»Ei ole. Se Jumala on tullut meille kaukaa Suomen puolelta. Hän on tehnyt paljon hyvää koko Karjalalle siitä lähtien, kun Karjala liitettiin Suomeen. Ja niin ihmiset alkoivatkin uskoa tuohon Suomen Jumalaan. Mutta etkö ole kuullut Hänestä mitään?»
»En, sillä en ole puhutellut ketään ihmistä sen jälkeen, kun tulin tänne saareen.»
»Ja kuinka kauan olet ollut täällä saaressasi?»
»Nuoresta miehestä horjuvaksi ukoksi, en varmaan muista», vastasiJorma, mutta kysyi sitten vuorostaan äkkiä:
»Sitäkö samaa Jumalaa ihmiset palvelevat tuolla Kontiolahdellakin?»
»Niin.»
»Tuo heidän Jumalansa näytti minulle merkkejä itsestään viime yönä.»
»Häntä palvellaan nyt Kontiolahdella ja melkein kaikkialla Karjalassa ja koko Suomessa. Vain pahimmat novgorodilaisten kannattajat ovat paenneet rajan taa. Kaikki sen entisen novgorodilaisen jumalan munkit ja saamamiehet on nyt julistettu lainsuojattomiksi ja heidät saa tappaa, missä vain tavataan. Uusi Jumala on paljon parempi, vaikka ihmiset Häntä vielä pelkäävätkin. Kontiolahdellakin on nyt pieni rukoushuone, tuo tuolla, mikä näkyy. Siellä käy pappi muutamia kertoja vuodessa pitämässä menoja ihmisille. Nyt hän on juuri parasta aikaa Kontiolahdella. — Ja juuri tuo sama Jumala ottaa varmaankin sinutkin luokseen, sillä 'Hän päättää meidän sielustamme ja lunastaa meidän henkemme', niinkuin Hän itse sanoo.»
Marjatta kertoi Jormalle kaiken, mitä tiesi suomalaisten uskonnosta, ja Jorma kuunteli innokkaana kuin pieni lapsi. Lopulta Marjatta ehdotti, että he molemmat menisivät Kontiolahdelle. Jorma ensin kieltäytyi. Mutta ajatellessaan, että tämä kai oli juuri se merkki, jota hänen oli pitänyt odottaa, hän myöntyi.