Ja Jorma läksi taas. Vasta hetki sitten hän oli tullut luostariin pitkältä ja voimia kysyvältä matkaltaan, ja nyt hänen täytyi jo lähteä takaisin kuin kulkurin. Mutta mieluummin yksi yö nälkäisenä ja väsyneenä taivasalla kuin armosta luostarin kattojen suojissa!
Kun noissa ajatuksissaan kulkeva munkki sattui katsomaan ympärilleen, huomasi hän päässeensä jo matkojen päähän Kuhasalosta. Hiki virtasi ja jalkoja väsytti.
»Mihin minulla on tällainen kiire?» — kysyi hän itseltään. — »Menenpähän rauhaan, kuljen vaikka elämäni loppuun saakka; sitä pikemminhän pääsen perille, kun kiirehdin!»
Suutuksissaan hän heitti märän ja painavan kaapunsa metsään ja jatkoi kulkuaan. Ja miten matka lie huomaamatta joutunutkaan, mutta hän huomasi tulleensa Kontiolahden pohjukkaan samalle paikalle, missä hän jokin aika sitten oli eksyneenä istunut kivellä lepäämässä. Ja pian hän astui yli tutun pihamaan ja mietti:
»Tännekös minä taas tulinkin. Mikähän minut tuo aina tänne silloin, kun olen väsynyt?»
Hän meni pimeään pirttiin ja sanoi siellä:
»Kun kerran olin väsynyt, niin täällä annettiin minun levätä. Mutta nyt minä olen vieläkin voimattomampi ja pyydän, ettette ajaisi minua ulos, vaikka olenkin kastettu.»
»Ei, meiltä ei nälkäistä ja väsynyttä ajeta, jos hän on oikea mies!Mutta mistä tulet?»
»Olen kierrellyt tuolla Pyhäselän tienoilla, mutta siellä ei minua näytty tarvittavan.»
»Vai ei. No, jää tänne sitten! Marjatta on hankkinut ruokaa; saat siis syötävääkin, vaikkei sitä viime kerralla ollutkaan.»
»En voi syödä teidän vähiä ruokianne, jos en itse kykene mitään hankkimaan.»
»Syö nyt kuitenkin rauhassa, voithan sitten tehdä jotakin, kun olet levännyt.»
»Jos teillä on työtä, niin antakaa sitä minulle.»
»Työtäkin saat, jos sitä tahdot. Mene huomenna Marjatan kanssa heinää tekemään.»
Marjatta? — Niin, Jorma luuli hämärästi muistavansa, että hän oli joskus toivonut juuri sitä, että he Marjatan kanssa yhdessä saisivat tehdä heinää. Hän niittäisi ja tyttö kulkisi haravoineen jäljessä ja levittäisi luokopäät kuivumaan auringonpaisteeseen. Tuntui siltä kuin hän olisi odottanut noita vaimon sanoja jo kauan, mutta ehken se oli vain unta. Joka tapauksessa viikate tulisi heilumaan huomenna kevyesti!
Nyt vaimo huomasi taas Jorman kaulassa ristin ja sanoi:
»Etkö sinä vieläkään ole nakannut järveen tuota ristiäsi?»
»En. Olen vieläkin kastettu.»
»Mutta miksi sitten olet? Sinä taidat olla viimeinen, joka kannatat tässä maassa vielä novgorodilaisten jumalaista.»
»Mutta samat novgorodilaiset pelastivat aikoinaan minun henkeni, ja siksi minä vielä kiitollisuudesta kuulun heidän kastamiinsa», koetti Jorma keksiä jonkinlaiseksi puolustukseksi.
»Kiitollisuudesta! Mies hylkää oman heimonsa kiitollisuudesta! Tosiaankin suurenmoista! — Ole kiitollinen vain sille, joka sinut on pelastanut, mutta älä myy itseäsi heidän uskolleen. Älä teeskentele kiitollisuuttasi venäläisille, vaan heitä se ristisi menemään, sillä itsekin tiedät olevasi liian hyvä sellaisia kantamaan!»
Tämä oli jo toinen ihminen, joka sanoi samaa. Mutta Jorman voimat olivat jo niin lopussa, ettei hän syötyään jaksanut ajatella enää mitään eikä tahtonutkaan, vaan puolitylsänä heittäytyi penkille pitkälleen ja nukahti.
Ja Jorma näki unta, että joku suuri mies, joka oli mahtavampi kuin Ilja-munkki ja Valamon igumeeni, korkeampi kuin Moskovan metropoliitta, suuriruhtinas ja kaikki maailman hallitsijat yhteensä, oli noussut Kolin korkeimmalle kukkulalle jakamaan apuaan, neuvojaan ja tuomioitaan Pohjois-Karjalan asujaimille. Sadat ja tuhannet ihmiset olivat kokoontuneet Kolin juurelle, rohkeimmat olivat uskaltaneet nousta sen rinteillekin pyytämään mikä mitäkin. Ja jokainen, joka oli saanut asiansa puhutuksi, palasi takaisin tyytyväisin kasvoin.
Tuossa suuressa odottavien joukossa seisoi Jormakin, vaikkei tiennytkään, mitä asiaa hänen piti Jumalalta kysyä. — Silloin hän näki Stefanin tunkeutuvan, toisia ihmisiä tyrkkien, aivan Kaikkivaltiaan kasvojen eteen, tekevän ristinmerkin ja sanovan:
»Isä, karjalaiset ovat vihaisia meille munkeille, jotka levitämme Sinun sanaasi, koetamme elää hurskaina kaikki käskysi täyttäen ja kastamme ihmisiä Sinun uskoosi. Lähetä rutto karjalaisten keskuuteen ja tapa ne, jotka vainoovat meitä. Sinun uskollisia palvelijoitasi!»
Silloin tuo mahtavimpienkin isien Isä kysyi kansalta:
»Onko totta, että vainootte tätä miestä?»
Ja sadat, tuhannet suut jyräyttivät Herralle vastauksensa:
»Totta, totta on!»
Ja Jumala kysyi:
»Tahdotteko, että minä lähetän ruton teidän keskuuteenne?»
Nyt ei Stefan voinut hillitä enää julmaa hymyään Korkeimman kasvojen edessäkään, sillä hän luuli jo voittaneensa. Ja kansa vastasi Jumalalle:
»Anna oikeamielinen tuomiosi! Jos olemme tehneet väärin, kun emme ole noudattaneet niiden mieltä, jotka ovat Sinun lähettejäsi täällä, niin anna tuomiosi langeta! Mutta nuo Sinunkaan miehesi eivät ole synnittömiä!»
»Minä tiedän kaiken. Minä tiedän karjalaisten ja munkkien synnit. Mutta teidän uskonne ei ole oleva se, mitä nämä munkit tahtovat, vaan se tulee teidän omienne luota ja valloittaa teidät vastarinnatta. Minä lähetän toisia kastajia teidän luoksenne. Mutta mitä te teette silloin tälle miehelle?»
Jorma näki, kuinka Stefan alkoi väristä pelosta, että karjalaiset kostaisivat hänelle, ja koetti pujahtaa pakoon, mutta silloin Jumala pidätti hänet.
Kansa vastasi:
»Jos tahdot, isä, niin me tapamme tai ajamme hänet pois täältä.»
»Karjalan kansa, te ette aja häntä pois, vaan Minä se olen, joka langetan hänen tuomionsa. Minä tulen lähettämään teille toiset kastajat lännestä, siirrän rajan kauaksi itään ja erotan teidät ainiaaksi näistä miehistä.»
Ja noin sanottuaan Jumala otti mahtavan miekkansa, piirsi sillä viivan metsien ja järvien halki merestä mereen. Ja siellä, missä miekka kulki, menivät kaikki metsät lakoon kuin ruispelto rankkasateessa. Ja Hän sanoi:
»Tässä kulkee se veriviiva, joka erottaa teidät, vihamiehet, toisistanne. Kun ette ole eläneet sovussa, niin minä asetan teidän välillenne ikuisen vainon. Tämän viivan molemmin puolin liikkuu kuolema, ja se, joka pyrkii menemään toiselle puolelle, joutuu armotta hänen käsiinsä. Nyt olette siis kuulleet tuomioni ja muistakaa nämä sanani! — Ja te, karjalaiset, menkää nyt rauhassa kotiinne ja tehkää töitä pelloillanne, mutta katsokaa samalla, ettei tämä viiva enää koskaan siirry takaisin sinne, missä se on tähän saakka ollut!»
Ja kansa läksi tyytyväisenä pois. Mutta Jorma jäi vielä neuvottomana paikoilleen seisomaan, sillä hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt jäädä karjalaisten puolelle vai mennäkö Stefanin mukana viivan yli ja jäädä sinne. Silloin Jumala huomasi Jorman ja sanoi:
»Nuori mies, ratkaise pian!»
Mutta Jorma ei voinut sitä ratkaista itse. Hän näki Iljan katseen, joka pyysi häntä viivan toiselle puolelle. Hän näki myöskin kotitalonsa isännän synkän ja odottavan katseen. Ja toisaalla seisoi vanha vaimo tyttärensä Marjatan kanssa, ja vaimo huusi Jormalle uhaten nyrkillään:
»Kastettu, lurjus! Heitä ristisi järveen ja mene huomenna niittämään!»
Ja Marjatta katsoi Jormaa niin rukoilevasti kuin vain lempeillä ja kauneilla silmillään voi ja kuiskasi sitten hiljaa:
»Älä mene, jää tänne!»
Ja silloin Jorma kääntyi Jumalan puoleen, suoristi vahvan vartalonsa täyteen pituuteensa, nosti päänsä pystyyn niinkuin Ontron pojan pitikin ja sanoi:
»Isä, minä jään! Jos se on väärin, niin rankaise minua!»
Mutta Jumala hymyilikin lempeästi ja sanoi:
»Kas niin, joko tiedät viisikannan paremmaksi kuin venäläisen ristinmerkin!»
Silloin Jorma koetteli kaulaansa aikoen heittää ristinsä menemään, mutta kumpainenkin merkki oli sieltä kadonnut. Jumala heitti hänen oman viisikantansa takaisin hänen käteensä, ja samalla kuului Ilja-munkin ääni jostakin hyvin kaukaa:
»Ole aina uskollinen itsellesi ja uskollinen kaikille niille, joita sinä rakastat!»
Jumala hymyili, kansa hymyili, ja kaukaa lännestä alkoi tulla outoja miehiä miekkoineen ja risteineen kastamaan ihmisiä. Mutta heidän ristinsä eivät olleet samanlaisia kuin ne, jotka riippuivat venäläisten munkkien kaulassa. — Jumala laskeutui alas istuimeltaan ja meni pois, ja Pielisen laineet läikkyivät Kolin juurella kirkkaampina ja puhtaampina kuin koskaan pyhä vihkivesi Stefanin astiassa.
Aamulla herättyään Jorma ei tuntenut enää ollenkaan sitä ahdistusta, jonka vallassa hän oli edellisenä iltana ollut. Ja vaikkeivät asiat olleet muuttuneetkaan entisestään, tuntui nyt kuitenkin maailman luonnollisimmalta seikalta, että hän meni aittaan, otti sieltä viikatteen, nitoi sen varteensa ja alkoi niittää mökin seinivieriä.
Pian oli pihan ympärys niitetty, ja niittäjä sai mennä alemmaksi rannan puolelle. Ja hänestä tuntui niin hyvältä, kun myöhemmin Marjattakin joutui mukaan alkaen levitellä heiniä. Ja Jorma puhui jo tälle kuin parhaimmalle ystävällensä:
»Marjatta, oletko miettinyt, millä tavoin tulette äitisi kanssa toimeen ensi talven yli?»
»En tiedä sitä ollenkaan», vastasi tyttö huoaten. »Viljaa on kylvetty liian vähän ja heinätkin loppuvat varmasti kesken. Jos olisin yksin, niin hankkisin toimeentuloni, menisin vaikka pajarille orjaksi. Mutta kun ei ole ketään toista, joka hoitaisi sairasta äitiä, niin en voi jättää häntä yksin.»
»Minä koetan auttaa sinua kaikissa kotitöissäsi ja hoitaa äitiäsikin niin paljon kuin kerkiän — jos vain sallit sen.»
»Kiitos lupauksestasi! Tiedäthän, että saat sen tehdä, jos tahdot. Äiti ei ole pitkiin aikoihin kyennyt mihinkään — siis minulla on liian paljon työtä.»
»Marjatta parka! Olet varmaankin raatanut paljon, kun kasvosikin ovat käyneet noin kalpeiksi.»
Ja Jorma katseli tyttöä niin rehellisesti silmiin, että tämä punastui ja painoi päänsä alas aivankuin häveten kalpeuttaan.
»Sen jälkeen, kun isä kuoli», jatkoi tyttö, »tuntui aivan mahdottomalta elää, vaikka äitikin oli silloin vielä terve. Mutta nyt emme monesti tiedä, miten päästä edes kuluvan päivän iltaan saakka.»
»Kuule, minä autan sinua kaikessa! Minulla ei ole kotia ja tahtoisin olla hetkisen edes toisten luona. Tosin pistäydyn joskus täältä poissa, mutta kerkiänkän tehdä työtä täälläkin.»
»Minne aiot mennä?»
Ja nyt tyttö parka tuli niin murheellisen näköiseksi, että Jorma muisti viimeöistä untaan, jossa Marjatta oli sanonut hänelle, niin rukoilevana: »Älä mene, jää tänne!» Nytkin oli tuo katse samanlainen, ja Jorman piti sanoa lohdutukseksi:
»Käyn melkein joka päivä täällä ja tuon tullessani jotakin hyvää teille molemmille.»
»Sinä olet niin hyvä! — Mutta sano, mikä mies sinä olet? Sinussa on jotakin salaperäistä!»
»Minä olen eräs rauhaton sielu, jota kaikkialla vihataan ja joka on niin paha, että ajetaan joka paikasta pois. Toisaalta ajetaan sen vuoksi, että olen karjalainen ja toisaalta taas sen takia, että olen kastettu.»
»Ethän sinä paha ole, vaikka oletkin kastettu! Äiti vain tahtoo epäillä kaikkia, joilla hän näkee ristin kuvan; eikä syyttä, sillä isäni kaatui novgorodilaisten kirveestä, ja veljeni sortui häpeälliseen kuolemaan tuon saman uskon vuoksi.»
»Millä tavoin?»
»En voi kertoa sitä. Äitikin tahtoo unohtaa hänet ja toivoo, ettei veljestäni puhuttaisi koskaan mitään.»
Niin kului aika. — Ja kun Jorma sen mennessä oli saanut päähänsä palata takaisin luostariin, tuntui hänestä ihmeelliseltä se, kun hän ei ollenkaan pelännyt mennä sinne eikä tuntenut jälkeäkään siitä ahdistuksesta, jonka vallassa hän oli ollut viimeksi sieltä lähtiessään. Tämä lyhyt aika Kontiolahden pohjukassa oli muuttanut koko miehen aivan uudeksi. Ja kaikkein merkillisintä munkista oli, kun ei minkäänlaista yhteenottoa sattunut nyt Stefanin ja hänen välillään, kun hän eräänä päivänä ilmestyi kuin vanhat vihat unohtaneena takaisin luostariin. Niin alkoi Jorma jo kuvitella, että kaikki syy oli edellisellä kerralla ollutkin hänessä itsessään.
Mutta vaikkei hän silti nähnyt pyhimyskehää Stefanin pään ympärillä, ei hän tuntenut erikoista tappelunhaluakaan. Jorma oli vain enimmäkseen yksin, mietti ja katseli ympäristöänsä, joka viime näkemästä näytti muuttuneen paljon kauniimmaksi ja paremmaksi. Itse luostarirakennuskaan ei tuntunut enää vankilalta, tie rantaan näytti paljon sileämmältä, kaikki puut humisivat aivan eri äänellä ja veneet rannassa olivat kuin sorsanpoikue. Sisälläkin oli nyt paljon tilaa, kun suurin osa veljiä oli mennyt kaukaisille ulkotiloille heinättämään ja jäljelle olivat jääneet vain vanhukset. Ja itse Stefankin saattoi kulkea Jorman sivuitse niin toisten ihmisten tavoin, ettei tämän mieli tehnyt yhtään härnäillä esimiestään.
»Mikähän tämän kaiken on muuttanut niin toisenlaiseksi?» — miettiJorma. »Tai kenties se onkin vain tyyntä myrskyn edellä!»
Mutta jos joku syrjäinen olisi katsonut Jormaa itseään, olisi hän saattanut sanoa vuorostaan:
»Veli Jegor on niin erilainen kuin ennen. Mitähän hyvää hänelle lienee tapahtunut?»
Ja kenties itse Stefan saattoikin salaa katsella Jorman touhuamista ja ajatella:
»Kas, kun nuorin veljistä, Jegor, on tullut katumukseen ja koettaa mielistellä minua töillään! Niin, niin! Kyllä sinä olet jo saanut nähdä ja näet vielä vastakin, että sinun täytyy taipua Kuhasalon oikeaksi mieheksi eivätkä sinun laisesi kukkopojat saa leikitellä minun kanssani!»
Mutta Jorma ei huomannut mitään muutosta omassa itsessään, vaan ajatteli:
»Jos täällä olisi aina näin hyvä olla, niin mieleni ei tekisi koskaan pois!»
Niin, mutta Marjatan kotona hänen oli käytävä, sillä niittäminen oli vielä kesken. Ja sitten, kun heinät kuivuisivat, piti hänen pistää ne pielekselle, leikata syksyllä vähäinen ohrapelto ja korjata nauriit kuoppaan. Ja olihan hänen käytävä hyvän tavan vuoksi heinässä luostarinkin niityillä, vaikkei siellä yhtä miestä kaivattukaan.
Ja käytyään vanhan vaimon ja hänen tyttärensä luona ja tehtyään vuoroin siellä pari päivää töitä, vuoroin taas saman ajan luostarissa kuin parahin orja, luuli Jorma jo löytäneensä itsellensä tehtävän, joka ilman ristiriitoja antaisi tyydytystä hänelle itselleen, näkyvämpiä tuloksia aherruksesta ja hyötyä muille.
Ja mikä merkillisintä: Nykyjään hän ei joutanut ajattelemaan uskoa enää ollenkaan eikä muistanut vaivata päätään sillä, pitikö hänen kantaa ristiä vai viisikantaa. Nyt oli vain yksi ainoa ajatus: Työ! — ja se sai tekemään kaiken, mihin vain voimat riittivät. Ja paljonhan niitä riittikin.
Joka aamu, kun aurinko päästi valoaan tiheän metsän läpi luostarin pihaan, alkoi silloin jo munkin mielikin mennä yhtä matkaa katseen kanssa yli selän manteren puolelle. Ja kun päivä oli ehtinyt pidemmälle, latoi Jorma säkkinsä täyteen kaikenlaista tavaraa, etupäässä ruokaa, heitti pussin selkäänsä, astui alas rantaan, ja pian läksi sieltä liikkeelle vene suunnaten kokkansa joensuuta kohti. Ja silloin Jorma matkasi aina joko luostarin niityille tai vanhan vaimon mökille, palatakseen vasta illalla takaisin.
Ja usein öisin, kun uni ei tahtonut tulla kovalla vuoteella, nousi hän ylös ja meni rantaan, missä hänen tapansa oli seisoa silloin, kun liiat ajatukset alkoivat painaa. Siellä hän seisoi vanhaan, tuttavaan koivuun nojaten ja antoi katseensa harhailla jonnekin kauas kuin hakien sieltä hyvin pientä pistettä, jossa oli hänen elämänsä pää. Sitäkö hän lie etsinyt vai muutako ajatellut seisoessaan siinä, mutta kun hän jälleen heräsi, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä, melkeinpä ilosta. Vasta silloin hän saattoi palata takaisin vuoteelleen ja nukahtaa kuin mies, joka on tehnyt kunnollisen päivätyön. Mutta vielä nukkuessakin saattoivat ajatukset harhailla yli laajan kankaan sinne, missä suuren joen ja kaunisrantaisen järven välillä on korkea harju, harjun juurella pieni lampi ja sen rannalla mökkipahanen, jonka lakeisesta kierii savu ylös korkeiden koivujen latvoihin ja sitten hajoaa tuulen mukana avaruuteen.
Ja joka kerran, kun Jorma aamulla ilmestyi sinne samaan mökkiin ja tyhjensi säkkinsä sen pöydälle, kysyi vaimo:
»Mistä sinä tuot nuo kaikki ruuat?»
Siihen Jorma, kun ei voinut sanoa tuovansa niitä luostarista, vastasi epämääräisesti:
»Käyn tekemässä töitä eräässä talossa kaukana täältä ja raadan siellä pitkät päivät, ettei minun tarvitse näitä varastaa, vaan otan ne palkkana töistäni.»
Väliin keveni säkki hyvin paljon jo matkan varrella muissa mökeissä, mutta aivan tyhjä se ei ollut koskaan tänne tullessa. Ja Jorma sanoikin:
»Antakaa minun kulkea täällä säkkineni, sillä se on parhain huvini. Jo lapsena opin auttamaan ihmisiä ja olen aivan onneton, ellen saa tehdä sitä vielä nytkin. Ja jos en saa tehdä työtä, jää minulle liian paljon aikaa ajattelemiseen ja silloin olen tulemaisillani hulluksi.»
Ja eihän kukaan tahtonut estääkään häntä, sillä jokainen muukin huomasi, että saadessaan kulkea ja ahertaa mielin määrin Jorma oli tyytyväinen eikä antanut liian raskaiden ajatusten painaa itseään.
Ja kaiken tuon vaivan suurimpana palkkana oli se, kun aamulla hänen tullessaan Torkon mökkiin oli pihalla vastassa hymyilevä neito ja huusi:
»Johan sinä tulit viimeinkin, Jorma!»
»Olenkos sitten myöhästynyt?»
»Et, mutta olen odottanut sinua.»
Ja viimeinen, joka illalla näki Jorman poistuvan, oli sama tyttö, joka portailla seisten heilautti kättään rinnettä ylös kiipeävälle Jormalle:
»Jorma, koska sinä tulet takaisin?»
»Parin päivän kuluttua taas!»
Viimeiset jäähyväiset vielä huudettiin, ja sitten katosi nuorukainen koivujen sekaan.
Mutta lopulta, kun pitkät päivätkään eivät olleet tarpeeksi pitkiä yhdessä ololle, lähti Marjatta vielä saattamaankin Jormaa, varsinkin, kun tämä aikoi viipyä poissa useampia päiviä. Joka kerta piteni saattomatka yhä kauemmaksi Jaamankankaalle ja ulottui lopulta sinne saakka, missä Jorma oli kerran ajanut takaa metsänpiikoja ja eksynyt.
»Muistatkos tätä paikkaa, Jorma. Täällä sinä ajoit minua takaa.»
»Sinäkö se olit? Sinuako minä ajoin?»
»Niin, karkaankos nytkin?»
»Et!»
»Menenpäs, ota kiinni, jos saat!»
Ja niin lähti tyttö puikkelehtimaan puiden lomitse kotiansa kohti ja poika nuolena perässä niinkuin edelliselläkin kerralla. Mutta nyt Jormakin tiesi, kuka pakenija oli ja mihin hän meni. Siksipä hän saavuttikin vähitellen muutamia syliä edempänä juoksevaa Marjattaa, ja kun eteen tuli se ryteikkö myötämäessä, missä tyttö oli edellisellä kerralla eksyttänyt takaa-ajajansa, saavutti Jorma tämän, koppasi vyötäisiltä kiinni ja piteli aivankuin olisi pelännyt tytön karkaavan vieläkin.
»Päästähän nyt sentään, en karkaa enää», koetti Marjatta vakuuttaa, kooten samalla hajalle mennyttä tukkaansa. Mutta Jorma ei päästänyt, sillä nyt hän tiesi, mitä varten maailma oli tuntunut niin hyvältä. Nyt vasta vaikeni hänelle itselleenkin, miksi kaikki tämä pitkäaikainen työ ja monien kymmenien virstojen pituiset taipalet olivat tuntuneet niin helpoilta ja hauskoilta. Vasta nyt hän tiesi senkin, miksi he Marjatan kanssa olivat ikävöineet toisiaan ollessaan erossa ja miksi he olivat viihtyneet niin hyvin pitkät päivät työn ääressä. Ja tiesipä Jorma jo senkin, miksi hän oli aloittanut tappelun perevaaralla pajarin veronkantajia vastaan.
Ja kun he vasta pitkän ajan kuluttua erosivat, läksi tyttö posket punaisena kirmaisemaan koivikon halki kotiansa kohti. Ja hän, Jorma, nousi mäelle, pysähtyi siellä ja jäi katsomaan Marjatan jälkeen. Kun askelten ääni viimein katosi, läksi Jormakin harppimaan luostaria kohti kuin päästään sekaisin. Nyt ei mikään tuntunut häntä painavan. Kun matkakaan ei joutunut tarpeeksi pian, pisti hän välillä juoksuksi ja väliin taas levähti, päästäen kuuluville sellaisen laulunhoilotuksen, että metsät raikuivat.
Ja kaikki olisi taas ollut hyvin, elleivät aavistamattomat velvollisuudet olisi toisin määränneet. Sillä kun hän kiipesi mäkeä ylös luostarin pihaan, kuuli hän laulua ja ihmetteli, mitä se merkitsi tähän aikaan, jolloin mitään hartaudenharjoituksia ei pitänyt olla. Nopeasti hän juoksi sisään, veti kirkkokaavun työvaatteittensa päälle, sitoi sen kiinni ja hiljaa hiipien koetti huomaamatta päästä messuun. Oli Neitsyt Marian kuolinpäivä, sen Jorma muisti vasta nyt ja tiesi tehneensä anteeksi antamattoman rikoksen, kun ei ollut muistanut koko juhlapäivää, vaan oli viettänyt sen työssä ja kaiken lisäksi myöhästyi messusta.
»Sisälle kirkkoon ehdolla millä tahansa, ennenkuin Stefan huomaa poissa oloni!» — käski hän itseään. — Kun Jorma avasi hiljaa oven, olivat kaikki veljet vaipuneet rukoukseen. Jotkut siellä täällä kohottivat kasvonsa Jumalan äidin kuvaan päin, tekivät ristinmerkin ja painuivat jälleen alas. Hymy karehti Jorman huulilla, sillä hän tiesi tulleensa nyt parhaimpaan aikaan. Hän katsoi ovenraosta, huomasi Stefanin olevan poispäin itsestään, pujahti nopeasti sisään ja oli silmänräpäyksessä polvillaan lattialla rukoilemassa hartaamman näköisenä kuin kukaan muu. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut vilkuilla minnekään, mutta kun kohotti viimein kasvonsa tehdäkseen ristinmerkin tai oikeammin vain katsoakseen, oliko kukaan huomannut hänen tuloaan, leimusivat ikonostaasin edestä jo vastaan Stefanin sysimustat silmät. Vain tuokion kohtasivat nämä kaksi silmäparia toisensa, mutta siinäkin ajassa ehti Jorma jo lukea vihamiehensä katseesta:
»Odotahan, Jegor, jumaliste!»
Stefan oli siis sittenkin huomannut! Yht'aikaa molemmat käänsivät poispäin päänsä ja ainoastaan nämä kaksi tiesivät, että tässä messussa oli tapahtunut jotakin erikoista. Vielä tehtiin viimeiset ristinmerkit, viimeinen kerta suudeltiin pyhäinkuvaa ja hitaasti alkoi munkkijono solua kirkosta ulos. Kun Jorma tuli surkeaan koppiinsa, avasi hän vyöltään nyörit, heitti kaavun pois päältään ja viskasi sen nurkkaan sellaisella liikkeellä, että ainakin siitä oli poissa liika hurskaus.
»Menköön tuokin, tässä taitaakin tulla jo tappelu», ajatteli hän, heittäytyen lavitsalleen niin rentona, että se parahti huonouttaan kuin aikoen särkyä. Mutta vaikka Jorma odotti, ei Stefanin kutsua vain kuulunut, ja ilta alkoi jo muuttua yöksi. Siksi hän saikin rauhansa ja pääsi ajatuksissaan taas Marjattaan ja siihen, mitä hän Marjatasta erotessa oli äsken tuntenut. Hän oli juuri uneen vaipumassa, kun joku veljistä katsoi ovesta sisään ja sanoi:
»Igumeeni odottaa sinua!»
Jorma ei vastannut mitään, nousi vain ja ajatteli itsekseen:
»Minä olen odottanut häntä jo kauan. Mutta tulkoonpa mitä tahansa, kaikki kestetään, onhan minulla nyt Marjatta!»
Jorma astui sisään siihen pyhimpään, mistä Stefan hallitsi koko taloa. Se oli sama, jossa Ilja oli aikoinaan sairastanut, ja nurkassa oli vielä sama pyhäinkuvakin, jonka alle Ilja ja Jorma olivat toisistaan erotessaan polvistuneet. Paljon olivat ajat siitä lähtien Kuhasalossa muuttuneet.
»Missä olet ollut?» — olivat Stefanin ensimmäiset sanat.
»Kontiolahdella», vastasi toinen yhtä varmana.
»Mitä varten?»
»Olen tehnyt siellä heinäpieleksen.»
»Olet siis ollut työssä Pyhän Neitsyen kuolinpäivänä. Etkö tiennyt, ettei tänään saa tehdä mitään?»
»Tiesin sen, mutta en muistanut päivää eikä niistä näy täällä kukaan etukäteen ilmoittavan. Ja läksin aamulla jo niin varhain, että koko luostari vielä nukkui.»
»Olet siis tehnyt suuren rikoksen.»
»Niin olen.»
Tuli lyhyt hiljaisuus, sen aikana huoneessa ei kuulunut muuta kuinJorman tukahdutettu, raskas huokaus.
»Ja sitten toinen asia», jatkoi Stefan, »sinä olet kantanut makuulavitsallesi sammalia pehmikkeeksi, vaikka se on kielletty. Silloin, kun kerran olet meidän luostariveljiämme, täytyy sinun totella määräyksiä, jos ei muuten, niin pakolla.»
»Niin, mutta minä teen päivisin työtä enemmän kuin muut. Siis levonkin täytyy olla sitä parempi.»
»Se ei kuulu siihen. Sinä olet veljistä kaikkein nuorin, mutta myöskin pahin. Säännöistä sinä et välitä mitään. Mutta jos et ala oppia niitä muuten, niin tulee pakko opettamaan nekin vielä sinulle.»
Sana »pakko» nosti jo verta Jorman päähän, mutta kuitenkin hän hillitsi itsensä koettaen kestää kaiken. Ja kun hän ei sanonut mitään, jatkoi Stefan:
»Viime syksynä osasit itse valita rangaistuksen synnistäsi.Toivottavasti teet sen nytkin, kun olet loukannut Pyhää Neitsyttä.Mutta tästä vuodeasiasta määrään minä rangaistuksen.»
Nyt selvisi Jormalle, että häneltä aiottiin riistää pitkiksi ajoiksi vapaus nähdä Marjattaa, mahdollisesti puoleksi vuodeksi, kenties vuodeksikin. Ei, siihen hän ei alistuisi millään!
»Onko sitten varmaa, että minä olen ainoa, joka olen rikkonut määräyksiä siinä, etten ole nukkunut kovalla lavitsalla?»
»On, sillä minä olen tarkastanut ne kaikki.»
Mutta nyt nousi Jorman huulille pilkallinen hymy, ja hänen kätensä kohosi osoittaen seinävierellä olevaa vuodetta, joka oli itsensä igumeenin oma. Stefanin pää kääntyi Jorman osoittamaan suuntaan ja kasvoille ilmestyivät kaikki raivon merkit, silmät kiiluivat, hampaat välähtivät, otsa tuli punaiseksi ja kaikki suonet kohosivat siinä näkyville.
»Sikiö!» — sähähti hän Jormalle. »Mitä se sinuun kuuluu!»
»Ei kuulukaan. En minä aio rangaista isää, vaikkei hänen vuoteensa olekaan sellainen kuin pitäisi olla», vastasi Jorma.
Jorma näki, kuinka toisen sormet jo puristuivat nyrkkiin, ja luuli jo Stefanin karkaavan päällensä. — Ja juuri tällä hetkellä hän tunsi taas sen kaiken hyvyyden ja kauneuden olevan poissa, mitä hän oli vähän aikaa nähnyt kaikkialla. Nyt Jorma näki tässä huoneessa novgorodilaisen pirun ja kuuluisan miehen sisukkaan pojan vastakkain. — Ja tuolta edessään seisovalta mieheltä hän oli saanut niin paljon moitetta ja saanut tuntea hänen raippaansa, että tunsi halua maksaa nyt kaikki kaksinverroin takaisin. Niin avasi jo Jorma rehellisen suunsa ja sanoi:
»Koko roska näytte olevan samanlaisia syntisiä kuin minäkin!»
»Sanoitko minua roskaksi?»
»Samanlaisia tekopyhiä roistoja olette kuin veli Jegorkin. Eikä teissä ole hurskautta ollutkaan, vaan kun huonon elämänne takia olette menettäneet mahdollisuutenne muualla, niin olette tulleet luostariin pakoon ihmisten kostoa. Ja täällä te nyt palvelette kiiltäviä kuvia, yltäkylläisyyttä ja laiskuutta. Täällä te vetelehditte niin kauan kuin ruokaa riittää. Kun se on lopussa, menette sitä varastelemaan köyhiltä ihmisiltä — — —»
»Ole hiljaa taikka —» kerkisi Stefan sanoa väliin.
»En ole. Sillä kun kerran olen aloittanut, niin en jätä kesken! — Muutamat kyllä ovat tulleet tänne lujana uskossaan, mutta te toiset konnat olette tehneet heistäkin itsenne kaltaisia. Ja sellainen kai minustakin olisi tullut, jos olisin juossut sinun palkkalaisenasi kyliä pitkin vakoilemassa ja rosvoilemassa. Luuletko sinä, Stefan, etten minä tiedä, kuinka monta karjalaista sinä olet tapattanut tässäkin saaressa! Ja uskotko sinä oman pääsi vastaavan todella heidän elämänsä? Minä varoitin sinua jo kerran, että anna ihmisten olla rauhassa, muutoin riiput ensimmäisessä oksassa, joka sinut kantaa — — —»
»Minä kuristan sinut!» — sihisi Stefan.
»Kurista, jos kyntesi kestävät kurkussani! Mutta voi sinua viheliäistä, jos ne eivät siinä kestäkään! — Sanoin äsken, etten ole ruvennut sinun vainukoiraksesi niinkuin toiset veljet. Juuri sentähden vainoot sinä minua, jotta saisit minut kiinni edes jostakin pahasta, vaikka kaikki muut saavatkin olla rauhassa. Mutta nyt minä kerta kaikkiaan sanon sinulle, »isä» Stefan: Jos vielä kerran etsit syytöksiä minua kohtaan etkä kuitenkaan rankaise toisia, niin muista, että minä olen sen miehen poika, joka aikoinaan tappoi niputtain teikäläisiä! Ja sinullekin voi käydä huonosti, vaikka oletkin nyt sattumalta esimieheni!»
Lopetettuaan Jorma pyörähti ympäri, läksi pois ja löi oven kiinni, jotta seinät tärisivät. Silloin huusi Stefan toisille munkeille:
»Veljet, veljet, tulkaa tänne pian! Veli Jegor on häväissyt luostaria ja uhkaillut meitä kaikkia! Se pakanallinen kansa on hänet riivannut!»
Ja kuin raatoa vainuava korppiparvi lehahti joka suunnalta päämiehensä ympärille joukko niitä mustia otuksia, joita Jorma tähän saakka oli luullut ihmisiksi. Jorma itse meni suureen tupaan koettaen rauhoittua, jottei palaisi enää takaisin panemaan sanojaan täytäntöön. Hän veti esille ne kaksi kaulassaan riippuvaa taikakalua, tuntien, että ratkaisu niiden välillä oli tehtävä juuri tällä hetkellä. Kauan aikaa hän katseli niitä molempia, punniten taas kädessään, kumpi niistä olisi kelvollisempi riippumaan hänen kaulassaan. Hän nojasi päätään seinään ja sulki silmänsä, koettaen olla ajattelematta, mutta siitä havahdutti hänet Stefanin huuto pihalta:
»Ottakaa kiinni! Ottakaa Jegor kiinni ennenkuin ehtii karkaamaan saaresta! Piru on riivannut Jegorin, ottakaa kiinni!»
Jorma säpsähti, kuunteli hetkisen, ja kun huudot tarkoittivat todella häntä, pisti hän kiireissään viisikannan ja ristin seinänrakoon, koppasi seinältä parhaimman jousen käsiinsä, samoin viinen ja kirosi:
»Juuri te itse olette niitä piruja, jotka olette minut riivanneet!Mutta ottakaa vain kiinni, jos voimanne siihen riittävät!»
Hän karkasi ulos samalla hetkellä, kun toiset olivat tulossa sisälle, painoi parilla iskulla munkkien joukon kahtia, juoksi alas valkamaan, työnsi veneensä vesille ja alkoi kaikin voimin soutaa ulos rannasta.
»Ampukaa», huusi Stefan takaa-ajajille, »ampukaa ennenkuin ehtii karkaamaan!»
Samassa kerkisi munkkilauma alas rantaan ja veneen sivuitse suhahti pari, kolme vihaista nuolta pärskäyttäen kauempana vettä korkealle. Jormakin otti oman jousensa, viritti ja laukaisi, mutta nuoli hurahtikin juuri Stefanin pään ylitse lepikkoon. Toista kertaa hän ei joutanut ampumaan, vaan katsoi terveellisemmäksi soutaa nuolenkantomatkan ulkopuolelle. Munkeille hän huusi vielä:
»Tulkaa vielä tännekin, mutta tulkaa yksitellen! Ja näkemiin, Stefan! Jos me kaksi vielä kerran tapaamme toisemme, niin minä lyön pääsi halki!»
Stefan huitoi vielä rannalla, koettaen saada laumaansa ajamaan Jormaa veneillä takaa, mutta kellään ei näyttänyt olevan siihen enää halua.
Samaa tietä, mitä hän vasta äskettäin oli kulkenut iloisin mielin kohti Kuhasaloa, meni hän nyt takaisin Kontiolahdelle. Mutta väsyneesti ja verkkaan liikkuivat jalat nyt. Ja yö oli jo sivu puolesta, kun hän viimein jyskytti lahoavaa ovea. Marjatta avasi sen hätääntyneenä tiedustellen syytä, miksi Jorma palasi jo työhönsä näin aikaisin.
»En voinut viipyä enää», vastasi toinen vältellen.
Ja kun hän huoaten lysähti penkille, kysyi vaimo: »Mikä sinua vaivaa?Oletko sairas?»
Ja Jorma murisi vastaukseksi sanat, joita toiset eivät käsittäneet;
»Se ratkaisu tuli nyt, itsestään.»
»Mitä sinä puhut? Oletko riivattu vai oletko tehnyt murhan?»
»Riivatuksi ne kyllä äskenkin sanoivat. Mutta murhaa en ole tehnyt, vaikkei se kaukana ollutkaan. Tapasin vain tuolla metsässä muutaman munkin ja jouduin selvittämään asioita hänen kanssaan. Ihmettelen, etten tappanut häntä.»
»Kuka munkki se oli?»
»En tiedä, hän — hän kai oli se Stefan, se munkki.»
»Stefan! Olisit tappanut sen epäkelvon!»
»Äiti, mitä sinä — — —» koetti Marjatta rauhoittaa äitiään puristaen salaa Jormaa kädestä.
»Niin, niin, olisit vain tappanut, sillä se juuri vainoo ihmisiä kaikkialla. Sittenpähän hän ei kiertelisi täälläkään.»
»Nyt hän ei kyllä tule niin kauan kuin minä olen täällä», vakuuttiJorma.
»Sanopa minulle», kysyi vaimo, »pelkäätkö sinä?»
»Minäkö? Ja ketä?»
»Arvelin vain, että jos sinä pelkäät, niin silloin sinun on mentävä parempaan piiloon, mutta jos et pelkää, niin mene ja polta koko se venäläisten pesä, jotta käärmeet siellä tukehtuvat savuun.»
Ja nyt Jorma muisti, että hänen viisikantansa oli jäänyt luostarin työpirtin seinänrakoon.
»Äiti», sanoi Marjatta, »miksi kehoitat Jormaa menemään sinne, vaikka hän on juuri pelastunut heidän käsistään. Ja miksi sinä usutat Jormaa heitä vastaan? Tulevat pian tänne ja kostavat sitten!»
»Tyttö, sinä et tiedä asioita niin paljon kuin minä, vaikken ole niistä puhunutkaan sinulle.»
»Sano, maamo, mitä tiedät!»
»Olen aikonut olla sinulle siitä puhumatta. Mutta voisihan sattua, että minä kuolisin ja silloin et sinä saisi varoitusta ja tuho saattaisi tulla.»
»Eihän se vain ole pahaa?»
»Sinä, Marjatta, et siis ole huomannut, mitä varten Stefan kuljeskelee täällä?»
»En.»
»Mutta tiedätkös nyt, jos sanon, että hän katselee sinua hyvin luihuilla silmillä.»
»Samalla tavoinhan hän katselee kaikkia.»
»Ei katsele. Sinua hän katselee aivan eri tavalla.»
Jorma hyppäsi pystyyn kuin salamaniskusta ja huusi:
»Onko se totta?»
»Totta on! Ja pidä sinä, Jorma, huoli siitä, ettei Stefan tule tänne.Jos minä olisin mies, niin kuristaisin sen lurjuksen heti!»
»Jos tuo on totta, niin sen voin minäkin tehdä! Ja pahoittelen, etten jo kuristanutkin! Mutta enhän tiennyt, että hän vainoo Marjattaa sillä tavoin. Mutta ensi kerralla teen sen kyllä!»
Marjatta nyyhkytti:
»Miksi sanoit Jorman kuullen tuollaista, äiti? Nyt hän raivostuu ja menee surmauttamaan itsensä!»
»Se on huono mies, joka antaa venäläisten tappaa itsensä», sanoi vaimo kylmästi.
Ja Jorma itse vakuutti:
»Minkäs minä raivostumiselleni voin, kun ihmiselle on annettu näin kuuma veri? Ja kuka voisi olla raivostumatta sinun puolestasi nyt? Minä olen varma, ettei koko Novgorodissa ole sellaista miestä, joka kykenisi minut tappamaan silloin, kun puolustan sinua, uskotko?»
Tyttö katsoi rakastettuunsa eikä voinut muuta kuin sanoa:
»Uskon.»
Tästä päivästä lähtien Jorma vietti kaiket päivät työssä kuin tahtoen näyttää, että hän olikin omien sanojensa veroinen. Hän leikkasi Marjatan kylvämän ohran eikä huolinut toista avukseen, vaan sanoi:
»Kun sinä olet tämän kerran kylvänyt, niin pitäähän minun saada se leikatuksi.»
Kun se työ oli lopussa, alkoi hän kutoa verkkoa valittaen, että hänen veneensä oli jäänyt Pielisjoen suuhun.
»Sen minä käyn soutamassa virtaa ylös ja vetämässä kankaan poikki Höytiäiseen, sillä täytyyhän talossa olla venekin, jotta saamme kalastella.»
Mutta Marjatta aavisteli, että tuo kaikki oli vain tekosyy, jolla Jorma tahtoi pujahtaa uudelle tilinteolle Stefanin kanssa. Sentähden hän käänsi tämän ajatuksia toisaalle. Ja Marjatta oli hyvillään, kun sai lykätyksi noita aikeita päivästä päivään. Mutta samaan aikaan koetti taas äiti tehdä venäläisvihansa takia kaikkensa saadakseen Jorman surmaamaan Stefanin ja polttamaan koko luostarin. Ja aina silloin, kun äiti otti puheeksi sen, luuli Marjatta menettävänsä oman asiansa.
»Joko viimeinkin olet viisastunut niin paljon, että alat jättää kasteesi?» — kysyi vaimo. »Joko nyt, kun tapasit sen suurimman roiston, alat uskoa, että jumalaiset ovat hulluja houreita?»
»Kuka on sanonut, että olen jättänyt kasteeni?» kysäisi Jorma nopeasti.
»Näenhän sen sinusta itsestäsi.»
»No niin, olkoonpa kuinka tahansa, mutta uskoa en ole vielä muuttanut.Enkä luule, että usko, vaan sen miehet ovat täällä vääriä.» Jaitsekseen hän ajatteli: »Taikakalun haen luostarista pois, vaikka kokoNovgorod ja Moskova olisivat minua vastassa!»
Ajan oloon alkoi Jorma kotiutua mökkiin. Hän raatoi päivät päästään näyttäen, ettei vaimo turhaan pitänyt vierasta miestä kattonsa alla. Munkinvelvollisuudet näyttivät jo unohtuneen, ja tilalle oli tullut vanhojen raivaajien työhalu. Marjatta oli epäilemättä tuosta muutoksesta hyvin mielissään. Hän katsoi, kuinka Jorma laittoi uudet ovet, korjasi lattiaa, kantoi uusia turpeita ja tuohia katolle ja touhusi kuin omassa kodissaan.
Mutta vaikka Jorma olikin aina reipas, puhelias ja avomielinen kaikessa, huomasi tarkkasilmäinen Marjatta jonkin seikan painavan häntä. Ja kerran, noiden kahden laskiessa verkkoja Kontioniemen kupeelle, katseli Marjatta ensin ääneti Jorman puuhailemista veneen perässä ja kysyi sitten:
»Sanopa, mikä asia sinusta ei ole niinkuin pitäisi olla? Oletko kyllästynyt äitiin?»
»Minäkö kyllästynyt? Ja miksi juuri häneen, joka on antanut suojan pääni päälle?»
»Luulin, että olisit, kun äiti on niin kummallisen ankara siinä kasteasiassa. Mutta syy on siinä, että hän on niin vanha ja sairas. Hän vihaa venäläisiä aivan sydämensä pohjasta.»
»Äitisi on kunnon ihminen.»
»No, sano sitten, mikä sinua painaa!»
»Minä olen vain levoton itseni tähden, sillä olenhan liikaa teidän luonanne. Mutta en tiedä muutakaan paikkaa, minne voisin mennä.»
»Jorma!»
»Niin, katsos, minähän asun teillä kuin kotonani.»
»Niinhän sinun pitääkin tehdä!»
»Mutta minusta tuntuu kuin en osaisi olla tarpeeksi paljon avuksi teille. Sen takia olen koettanut tehdä paljon uutta ja hyödyllistä. — Sano, Marjatta, eikö ole parhainta, että minä menen?»
»Ei, sinä et saa mennä, eihän äitikään sitä tarkoita!»
»Mutta sitten on eräs toinenkin asia, jota sinä kenties et ole tullut ajatelleeksi», alkoi Jorma vähitellen lähestyä sitä oikeata seikkaa, mikä häntä painoi.
»Ja se on?»
»Se, että me kaksi rakastamme toisiamme, teemme yhdessä kaikki työt, asumme yhdessä ja olemme aikoneet mennä yhteenkin. — Mutta kuitenkin siinä on vielä hyvin paha este.»
»Etkö sinä tahdokaan minua sitten?»
»Voi, Marjatta, sinähän tiedät, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta etkö ole huomannut, ettemme voi mennä yhteen, kun sinä olet kastamaton ja minä kastettu.» Ja mielessään Jorma lisäsi: »Kun minä olen munkki!»
»Jorma, vieläkö sinä ajattelet sitä? Minä jo luulin, että sinä jätit sen asian ainiaaksi mielestäsi. Hylkää koko se kirottu uskosi! Me asumme sitten yhdessä täällä ja rakennamme vaikka hovin. Äiti kuolee pian, ja silloin minä jäisin aivan yksin tänne metsään, jos sinäkin menisit pois.»
Tässä Marjatta hyrähti itkuun, mutta kyynelensä kuivuttuaan jatkoi:
»Etkö todellakaan rakasta minua niin paljon, että voisit jäädä luokseni?»
»Marjatta, minä lupaan, etten koskaan jätä sinua yksin! Minä koetan etsiä tietäjän, joka pesee minusta pois kasteveden, ja sitten otan minä sinut omakseni.»
»Tee se! Tee se minun tähteni, muutoin tulisin liian onnettomaksi!»
Niin jäi Jorman huoleksi järjestää parhaimpansa mukaan kahden ihmisen tulevaisuus. Hän sai vastuuntunnotta kahden ihmisen onnesta, mutta sepäs antoikin voimia kahta vertaa enemmän toimia niin, ettei Marjatan tarvitsisi pettyä toiveissaan. Helppohan Jorman olisi ollut kadota maailmasta vaikka minne, jos hän olisi ollut yksin, mutta nythän heitä olikin jo kaksi kulkemassa samaa tietä.
Ja päivät päästään hän koetti miettiä, miten päästä irti munkkivalastaan ja saada Marjatta omakseen. Ja vaikkei ollut vielä mitään ratkaisua ilmaantunutkaan, oli hän kuitenkin varma, ettei hän koskaan jättäisi tyttöä. Ja kaikki tuntui siltä kuin jokin hyvä keino olisi ollut tulossa. Mutta jos sellaista ei olisi tullut, olisi hänen täytynyt tehdä itselleen se häpeä, että rikkoisi rohkeasti valansa, ottaisi Marjatan vaimokseen ja olisi puhumatta sanaakaan siitä, että hän oli munkki.
Äiti oli viime aikoina tullut entistään huonommaksi, muttei silti antanut toisten hoitaa itseään.
Kun Marjatta tiedusteli, tahtoiko hän jotakin, saattoi vaimo vain vastata:
»En tahdo mitään. Tee sinä vain omia töitäsi. Minä joutaisinkin kuolemaan jo, sillä johan te Jorman kanssa näytte osaavan tulla toimeen ja pitää huolta itsestänne. Olen iloinen, että olet löytänyt hänet itsellesi. Jorma on hyvä mies, vaikken vielä tiedäkään, kuka ja mistä hän on. Luulen, että hänellä on takanaan jotakin surullisia tarinoita, joita hän ei tahdo meillekään kertoa. Mutta hän kyllä pitää sinustakin huolen. Koeta sinä vain saada kitketyksi viimeisetkin kasteen vaikutukset hänestä, niin silloin on kaikki hyvin!»
Ja iltaisin taas, kun kaikki kolme olivat yhdessä, puhui äiti nuorille aivan kuin tahtoen jättää heille viimeiset neuvonsa ennen pois lähtöään. Ja viimeiset sanat olivat joka kerta:
»Älkää luottako koskaan liian paljon muihin kuin toisiinne ja itseenne, sillä ihmiset pettävät teitä helposti, mutta toisillenne ja itsellenne olette te kumpainenkin uskollisia.»
Ja eräänä syksyisenä päivänä, kun Jorma oli aamusta iltaan saakka ollut metsässä, ei tyttö malttanut enää odottaa, vaan meni hakemaan häntä kotiin. Etsitty löytyi kaukana kankaalla istumassa kaatamansa hirsikasan päällä pää käsien varaan vaipuneena. Pitkän matkan päästä toinen heilutti kättään ja huusi Jormalle:
»Hei, poika!»
»Oletpas sinä lähtenyt tänään kauas liikkeelle.»
Marjatta tuli Jorman vierelle silittäen tämän päätä ja sanoi:
»En voinut olla enää sisällä, kun aloin jo olla levoton sinusta. Eihän luostari ole kaukana täältä ja sieltä saattaa tulla kaikenlaista pahaa. En tiedä, mutta minusta tuntuu kuin jokin olisi alituiseen ja kaikkialla vainoomassa sinua.»
»Jos sinä pelkäät sitä, niin en jätä sinua yksin koskaan.»
»Silloin sinä olet hyvä.»
»Mutta minullapa on sinulle uutinen, Marjatta!»
»No?»
»Tänä aamuna tapasin matka miehiä, jotka olivat menossa jonnekin hyvin kauas etelään. Kysyin heidän matkansa määrää, ja he kertoivat menevänsä jonkin linnan lähistölle, mistä ruotsit kuuluvat antavan maata viljeltäväksi kaikille niille, jotka sitä haluavat. He kuuluvat tahtovan asuttaa sen linnansa aution ympäristön. Miehet kertoivat minulle, että paljon ihmisiä on jo mennyt Karjalastakin sinne. Myöskin itäänpäin kuuluu muuttaneen paljon kastamattomia, mutta siellä Ruotsin puolella kuuluu olevan paljon paremmat olot. Ei siellä ole pajareita, ja verotkin ovat pienet. Ja kuuluu siellä olevan uusi ja hyvä uskokin, johon kaikki ihmiset ovat antaneet kastaa itsensä. Ajattelin, että mekin menisimme sinne, ottaisimme maata, kääntyisimme heidän kasteeseensa, ja silloin minäkin pääsisin tästä kirotusta uskostasi irti ja me kaksi saisimme toisemme.»
Marjatta innostui heti:
»Menemmekö sinne?»
»Mennään vain! Mutta kuitenkaan emme voi lähteä täältä vielä aivan heti, sillä matka kysyy paljon valmistuksia. Ja sitäpaitsi siinä on vielä yksi paha este, nimittäin sinun äitisi.»
»Se on totta! Häntä emme voi nyt sairaana ollessa lähteä kuljettamaan minnekään. Mikä neuvoksi?»
»Odottakaamme, se on parhain keino. Ehkenpä äitisi paranee ja sitten voimme saada houkutelluksi hänet mukaamme.»
»Jorma, sinne me lähdemme, mutta koska?»
»Heti, kun vain saamme kaiken valmiiksi. Minä otan tarkan selon kaikista asioista, jottei pettymyksiä tulisi.»
»Jorma, meille tulee ihana elämä!» — huusi tyttö, lentäen toisen kaulaan ja jääden riippumaan ilmassa. »Mennään nyt kertomaan äidille uudesta suunnitelmastamme!»
»Kumpi meistä puhuu siitä ensiksi?»
»Puhu sinä, Jorma.»
Näin kuiskutellen seisoivat he jo portailla, ja vasta kun Marjatta suostui puhumaan asiasta äidilleen, astuivat he sisään. Mutta kun he tulivat vuoteen viereen, ei äiti enää kuullutkaan heitä, vaan nukkui liikkumattomana lavitsalla, silmät suljettuina ja huulilla hymy, joka kertoi, että äiti oli jo lähtenyt ennen nuoria pois vanhasta kodistaan etsimään onnellisempia oloja. Nyt hän oli lähtenyt aivankuin tahtoen siirtyä pois tieltä, ettei olisi ollut estämässä nuorten onnea ja heidän matkaansa uusiin maihin.
Kun nämä huomasivat vanhuksen kuolleen, seisoivat he hetkisen hämmästyneinä, sillä kaikki oli tullut niin odottamatta ja aavistamatta. Ja sitten, kun Marjatta alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut, voihkaisi hän: »Äiti!» — ja itkuun hyrskähtäen vaipui lavitsan viereen polvilleen. Siinä nyyhkytti tuo onneton eikä kuullut Jorman lohdutusta.
»Marjatta, älä itke, näethän, kuinka äitisi hymyilee. Hän varmaan aavisti meidän puheemme ja mielessään suostui meidän suunnitelmiimme.»
»Jorma», sanoi tyttö, »nyt minä olen yhtä yksin kuin sinäkin silloin, kun tulit ensimmäisen kerran meille. Nyt minulla ei ole minkäänlaista turvaa, — pidä siis sinä huoli minusta!»
»Älä ole levoton! Tiedäthän, että olen luonasi.»
Orpo suojeli toista orpoa ja koditon auttoi sitä, jolla ei itselläänkään ollut kattoa päänsä päällä. Koko yön he istuivat ruumiin ääressä, sillä Marjatta ei tahtonut mennä lepäämään ja Jorma ei jättänyt häntä. Väliin katkaisi hiljaisuuden tytön rinnasta lähtevä nyyhkytys tai huokaus. Jorma istuutui rahille, antaen päänsä vaipua käsien varaan. Oliko hän siinä hetkisen nukahtanut tai eikö, mutta kun hän nosti päänsä jälleen ylös, pilkisti aurinko jo ikkunaluukusta sisälle, tehden lattialle kirkkaan valojuovan. Marjatta oli nukahtanut, päätään lavitsan reunaan nojaten. Mutta kauan hän ei ollut nukkunut, koskapa silmäripsissä loisti vielä pieni, kirkas kyynel.
Jorma nousi ja hiipi hiljaa ulos, missä kaste loisti samanlaisina pieninä kyynelinä. Mutta pianhan oli aurinko haihduttava kastehelmet kukkien lehdiltä ja pian oli kuivuva kyynel Marjalankin silmästä. Ja juuri silloin, kun kastehelmet alkoivat kieriä maahan, heräsi nukkuja ensimmäiseen orpoutensa päivään.
Ja kun paria päivää myöhemmin pidettiin hautajaiset, ei saattajina ollut muita kuin Marjatta, Jorma ja pari kolme lähintä naapuria, samat Lehmon ja Kontiolahden miehet, jotka olivat aikoinaan olleet veronkantopaikalla yht'aikaa Jorman kanssa. Munkkia he eivät kuitenkaan enää tunteneet.
Kun ilta saapui, niin Marjatta ja Jorma istuivat vieretysten pirtin porras kivellä. Aurinko oli jo painumassa Höytiäisen taa, Kontioniemessä kuului hovin lehmäkarjan kellokas helisyttävän kelloaan ja lahdella souti vene täynnä nuorta, ilakoivaa väkeä.
»Nythän, Jorma, me voisimme lähteä matkalle sinne Ruotsin puolelle.»
»Niin, me kaksi voisimme lähteä vaikka heti. Etsisimme itsellemme työtä talveksi, ehkäpä minä pääsisin linnan varusväkeen. Ja siinä sivussa voisimme katsella talonpaikkaa ja keväällä aloittaa kovat työt.»
»Tämä mökki jääköön tänne, sehän on pajarin ja hän saa sen vaikka polttaa, jos huvittaa. — Mutta mikä se paikka on, jonne meidän pitää mennä?»
»En muista varmaan, mutta taisivat sanoa sitä Olavinlinnaksi. Itse raja kuuluu menneen niin peittoon, etteivät suuret herratkaan kuulu tietävän, mistä se kulkee, joten sen yli karkaaminen on helppoa. Ja ruotsalaiset kuuluvat olevan hyvin mielissään siitä, että täältä Novgorodin Karjalasta muuttaa sinne ihmisiä.»
»Ja milloin lähdemme?»
»Vaikka heti, kun vain saamme asiat kuntoon!»
»Joko ylihuomenna, Jorma?»
»Jo!»
Mutta enempää he eivät joutaneet keskustelemaan, sillä pirtissä istui vieraita odottaen, että Marjatta hyvänä emäntänä laittaisi heille eteen talon antimia. Ja pöydän ääressä istuessa ja oluttuoppia kierrätellessä miehet alkoivat kertoa kuulleensa, että lähiaikoina saattaisi jo luostarikin hävitä maan tasalle. Oli jo koottu partiojoukkokin hävittämään viimeinkin koko sen hirmupaikan, jota oli niin kauan kärsitty alituisena vaarana ja jonne niin moni karjalaismies oli nyt Stefanin aikana kadonnut, tulematta koskaan takaisin.
Ja Jorma jo kysyikin:
»Milloin on aikomus mennä sinne tappamaan?»
»Eihän aikaa ole vielä niin tarkoin määrätty, mutta joka tapauksessa menemme heti, kun vain saamme tarpeeksi paljon miehiä kokoon.»
Ja toinen sanoi Jormalle:
»Olen kuullut, että sinulla on jotakin pahaa kaunaa luostaria vastaan.Etköhän lähtisi mukaan?»
Jorma ei kerinnyt vielä vastata, kun Marjatta jo sanoi:
»Jorma, älä mene sinne! Muista meidän yhteistä matkaamme!»
Hän tunsi, että oli raukkamaista kieltäytyä lähtemästä. Ja sisällä taisteli hetkisen voitosta kolme tekijää: Ontron poika, Kuhasalon munkki ja rakkaus Marjattaan. Mutta viimeinen taisi sittenkin voittaa, koskapa Jorma ei vastannut myöntävästi, jos ei kieltävästikään:
»En luule siinä talossa löytyvän niin suurta vastusta, että siihen tarvittaisiin suuria joukkoja.»
Eihän Jorma erikoisemmin tahtonutkaan olla siinä yrityksessä mukana, sillä olihan luostari kaikesta huonoudestaan huolimatta ollut hänen kotinsa yli kymmenen vuotta.
Ja nyt, kun Jorma muisti luostarin ja matkan Olavinlinnaan, muistui mieleen taikakalukin.
»Sen minä haen sieltä ennenkuin lähdemme täältä Marjatan kanssa pois!»— ajatteli hän itsekseen, mutta jatkoi ääneen vierailleen: »Eihän sellaisten kuin Stefanin ja muidenkin nujertaminen tuota kovin paljon vaivaa yhdellekään miehelle.»
»Ei, mutta kun on mukana useampia miehiä, niin siinähän menee samalla koko luostarikin yhdellä kerralla. Kun kerran aikoo mennä sinne, niin tekeepähän siitä niin puhtaan, ettei tarvitse enää uudelleen lähteä! Millainen mies se pääpeto Stefan muuten on?»
»Onpahan mies musta ja ilkeä kuin piru, röyhkeämpi kuin pahinkaan pajari, pelkurimpi kuin yksikään muu munkki ja kavalampi kuin veljensä paholainen itse.»
Ja eräs nainen, jonka puheesta saattoi vielä huomata Pyhän Iljan kasteveden vaikutusta, sanoi:
»Älkää hyvät miehet tappako ketään, se on synti taivasta vastaan!» Ja hänen oma miehensä vastasi siihen:
»Kunhan ensin saisimme järjestykseen kaiken tämän maan päällä olevan, niin voisimme sitten ajatella taivaallisiakin asioita.»
Mutta Jormaa vain ei saatu mukaan. Hän istui mietiskelevänä, jaMarjatta oli tyytyväinen.
Seuraavana päivänä Jorma ei saanut rauhaa ajatukseltaan, että taikakalu saattaisi jäädä luostariin ennenkuin he lähtisivät matkalle. Hänhän tiesi jo isiensä kohtalon ja äidin varoitukset ja hän tunsi sen muutenkin liian rakkaaksi, voidakseen jättää sen luostariin, jossa se kenties piankin palaisi yhdessä seinien kanssa. Ja ehkäpä se hänen kaulassaan riippuessa saattaisi tuottaa onnea hänelle ja Marjatalle heidän matkatessaan Ruotsin rajan toiselle puolen. Nyt oli lähdön aatto, siis tänään oli viimeinen tilaisuus hakea se. Salaa hän hiipisi työpirttiin, Stefanin ja munkkien tietämättä, ottaisi omansa ja yhtä salaa tulisi luostarista takaisinkin. — Niinpä sanoikin Jorma pihalla mennessään Marjatalle:
»Minä käyn tuolla Lehmon puolella ja viivyn siellä vähän aikaa. Älä ole levoton, eihän sinua täällä mikään uhkaa.»
»Mutta tulethan pian takaisin? Minä tulen sinua vastaanJaamankankaalle. Mihin aikaan joudut?»
»Tule silloin, kun aurinko ehtii tuonne Sikosaaren ja Joutsenisen välille. Silloin joudun takaisin.»
Marjatta saattoi Jormaa vähän matkaa ylös rinnettä. Koivikossa he pysähtyivät katselemaan kaunista maisemaa Höytiäiselle. Näytti olevan viimeinen kesäinen päivä ennen pitkää, pimeätä ja sateista syksyä. Tuuli oli jo asettunut, ja koivujen oksat liikkuivat vain sen verran, että viimeiset niissä kiinni olevat keltaiset lehdet varisivat Jorman ja Marjatan päälle heidän siinä käsi kädessä seisoessaan. Se oli vanhojen, tuttujen koivujen viimeistä, ystävällistä tervehdystä niille, jotka olivat monet kesäiset illat istuneet niiden juurella ja ottaneet monet päivällisunensa niiden varjoissa. Ja nyt nuo kaksi lähtisivät pois, siksi kai lehdetkin satoivat. Pianko he lähtisivät? — Niin, pikemmin kuin he aavistivatkaan.
»Tiedäthän, Jorma, että minä pelkään täällä, älä viivy kauan!»
»En viivy. Tulen luoksesi vaikka seinienkin lävitse. Ja kun tulen, niin silloin meille pian valkenee uusi päivä. Se tuo meille uuden, pitkän matkan, ja sen takana on taas uusi, suuri työ.»
Vielä viimeinen syleily koko kuumalla rakkaudella, ja Jorma kääntyi ylös mäkeä, Marjatta takaisin tupaan. Mutta kun he molemmat kääntyivät, ei kumpainenkaan huomannut niitä mustia varjoja, jotka vilahtivat puiden lomitse ylhäältä mäeltä ja pakenivat pitkin kangasta. Ja kun Jorma tuli huohottaen mäelle, olivat nuo varjot silloin jo kaukana metsien suojassa. Nuorukainen ei tällä kertaa olisi voinutkaan nähdä muuta kuin kirkkaan silmäparin, joka odotti häntä palaavaksi.
Ja kaukana Jorman edellä meni munkki Stefan kahden parhaimman sutensa kanssa luostaria kohti, kiristeli hampaitaan ja sanoi:
»Kyllä minä tiedän, mitä hauskaa järjestän sille karkurille! Tule sinä, Jegor, vain luostarin lähistölle nyt, niin saat nähdä pienen yllätyksen!»
Ja samaan aikaan ajatteli jäljempänä kulkeva Jorma:
»On ihana sentään olla vapaa! Luostarikaan ei kyennyt taivuttamaan minua orjaksi. Ja kaksin verroin parempi on vielä elää, kun tietää, että on olemassa eräs, joka odottaa!»
Matka joutui, vasemmalle taakse jäi jo koski ja Pielisjoen suu, ja edessä aukeni Pyhäselkä rasvatyynenä. Ei yhtään venettä näkynyt sen pinnalla. Ja tuolla kuvastui veteen koko Kuhasalon saari ja luostarin katot. Kaikki oli niin merkillisen hiljaista. Sieltä täältä metsiköstä kuului vain pikkulinnun lyhyt viserrys. Aina ennen, kun Jorma oli seisonut tällä samalla paikalla, oli ainakin luostarista kuulunut hälinää, mutta nyt tuntui kaikki vaikenevan sielläkin. — Mutta siinä katsellessa puhkesikin sieltä nyt kuulumaan laulua yli veden, se tuli messusta, jota veljet tuntuivat parhaillaan pitävän. — Veljetkö? — Ei, veljiä he eivät enää olleet Jormalle, vaan vihollisia! — Mutta vaikka tuo laulu olikin niiden laulua, joiden elämä oli pelkkää konnuutta, niin tuntui sentään omituiselta kuulla sitä. Olihan hän, Jorma, ollut satoja kertoja itsekin mukana siellä, ja kaunistahan se oli ollut silloinkin. Ja nyt alkoi Jorma kuvitella, millaista olisi kirkossa parhaillaan:
Veljet siellä seisovat hartaina, tehden joskus ristinmerkkejä kuville. Kuoro laulaa, ja jokaisen tauon aikana saattaa kuulla raskaan, huokauksen munkkijoukosta. Aurinko heittää valoaan himmeiden lasien läpi ja saattaa ikonostaasin kullatut särmät kimallelemaan. Ja ikonostaasin edessä seisoo koreassa kaapussaan igumeeni Stefan — — —. Ei, nyt ei ollut aikaa kuvitteluihin! Nyt oli toimittava!
Stefanin muistaminen herätti Jorman nykyisyyteen. — Nyt oli hyvä tilaisuus mennä luostariin. Sillä kun kaikki olivat kirkossa, olisi hänen niin hyvä mennä huomaamatta käytävään, työpirttiin ja paeta taas takaisin. Eikä yksikään munkki tietäisi mitään, että syntinen veli Jegor oli käynyt saaressa. Ehken hän sentään jättäisi jonkin merkin käynnistään, jos ei muuta, niin löisi puukkonsa kirkon oveen ja jättäisi siihen!
Jorma riisui kenkänsä ja päällimmäiset vaatteensa, aikoen uimalla mennä saareen, sillä veneitä ei ollut. Nyt hän heittäytyi veteen, se tuntuikin käyneen jo kylmäksi näin loppukesällä. Rajusti hän veti itseään eteenpäin, vaikka vaatteet tekivätkin suurta haittaa.
»Mitähän, jos nyt kangistus tulisi ja minä hukkuisin?» — ajatteli hän.
Eihän mitä! Olihan hän uinut tämän matkan niin monta kertaa ennenkin. — Jo viimein koskettivatkin jalat pohjaan. Jorma kahlasi rantaan, taivutti pajun oksia syrjään ja vetäytyi keskelle pensaikkoa voidakseen sieltä vielä vakoilla luostaria. Hän koetti levähtää, puristi vettä pois vaatteistaan ja aikoi lähteä hiipimään mäelle, kun läheisten kivien ja pensaiden takaa syöksyi esiin munkki, toinen, kolmas ja neljäs häntä kohden. Jorma ei ehtinyt edes hypähtää syrjään, kun jo ensimmäinen roikkui hänen niskassaan. Tiukka pyörähdys, isku, ja niin oli jo yksi maassa, mutta samalla tarttui monta muuta käsiparia Jormaan kiinni. Väistämään tai lyömään tämä ei kerinnyt, kun jo käsien ja vartalon ympäri pujotettiin nuora. Munkit rähisivät ympärillä kuin äkäinen koiralauma, niin että veri tahtoi jo väkistenkin ruveta virtaamaan, vaikka vesi olikin kylmettänyt jäsenet ja äkillinen päällekarkaaminen oli vienyt ajatukset.
»Kuka hiipii salaa luostariin?» — virnisteli joku munkeista, »ah, sehän on vain veli Jegor, karjalaispakana, joka karkasi täältä!»
»Ei mikään veli, vaan lurjus, joka asui täällä, meni sitten perevaaralle tappelemaan ja löysi sieltä karjalaisorjan ja piian, joka teki miehestä pakanan», härnäsi se, joka oli ollut Jorman mukana veroja kantamassa.
Jorma huomasi nyt kaikesta, että hänen oli aivan turhaa rukoilla armoa, eikä hän sitä olisi tehnytkään. Ainoastaan paha sisu ja nyrkit saattoivat pelastaa miehen, muttei mikään muu! Nyt kohahti jo veri päähän, ja hän käsitti, että tuima tappelu oli tulossa, tappelu, jossa menisi joko hän tai kymmenen muuta.
»Milloin veljet ovat saaneet luvan kantaa aseita?» — kiljaisi Jorma lähimmälle ja sysäsi tätä olkapäällään kasvoihin niin, että mies kieri kirveineen nurin kivikolle. — »Ja jos minä olenkin pakana, niin saivatpa täällä Iljan aikana olla pakanatkin messua kuulemassa, mutta te tulette silmille kuin ampiaiset. Korjatkaa nyt luunne tai pieksän teidät jokaisen!»
»Ah, sinut pieksetään, kun karkasit pois ja ammuit isä Stefania!»
»Koeta pieksää, niin näet, kumpi meistä on pehmeämpi! Ja päästäkää minut irti tai vastatkaa jokainen itsestänne!»
»Hahhahhaa!» — raikui kuoro Jorman ympärillä, »viedään Jegor ylös luostariin, Stefan tahtoo nähdä hänet!»
Niin tarttuivat miehet Jormaan kiinni aikoen taluttaa hänet ylös, mutta tällä olikin vielä kaksi nuorista vapaata jalkaa, jotka tekivät jälkeään munkkiparvessa.
»Kas, kas, veli Jegor potkii vielä, viekäämme hänet kantamalla!»
Ylhäältä tuli munkkeja lisää, Jormaan tartuttiin uudestaan kiinni ja lähdettiin retuuttamaan kuin ruumista ylös mäelle. Mutta ennenkuin oltiin luostarin pihassa, oli jo puolet munkeista saanut potkuja kasvoihinsa.
»Minä potkin teidän päänne entistään pehmeämmiksi niin kauan kuin jalkani liikkuvat!» — huusi Jorma vielä portaita ylös mentäessä. Nyt vasta hän oli oma itsensä, kun tiesi saavansa käyttää mielin määrin luontoaan ja voimiaan. Oikein mieluista tilaisuutta ei ollut vielä tätä ennen sattunutkaan, mutta nyt oli jo sentään yksi, vieläpä luostarissa ja sellaisessa mielentilassa — voi peijakkaat! Jorma tunsi aivan riemua sisällään, vaikka olikin nuorissa. Mutta tuo riemu johtui siitä, kun hän tiesi, etteivät nuorat kestäisi häntä. Ja mielessä vilahti karjalaisten aikomus tulla hävittämään luostari.
»Näyttää siltä kuin minun pitäisi se sittenkin tehdä yksin», ajatteli hän.
Mutta kun ovi oli kapea ja häntä retuutettiin jalat edellä, levitti hän ne kiinni pihtipieliin ja potkaisi niin, että kantajajoukko meni polvilleen portaille.
»Et sinä potki enää, kun viemme sinut Stefanin luo», sanoi joku.
»Sinnehän minä juuri tahdonkin!» — vastasi Jorma.
Niin kannettiin Jorma Stefanin eteen, samaan paikkaan, missä hän edelliselläkin kerralla oli ollut tilinteossa. Jormaa harmitti nyt, ettei ollut jo silloin tehnyt loppua kaikesta. Silloinhan hän oli ollut vapaa, mutta nyt kannettiin nuorissa sisälle ja pantiin pitkälleen lattialle. Mutta kun jalat olivat vapaat, nousi hän omin voimin pystyyn ja astui pari askelta pyhäinkuvan edessä rukoilevaa Stefania kohti pilkallinen hymy huulillaan.
Stefan oli nyt laatinut koko näytelmän niin valmiiksi kuin oli osannut, päättäen uskoon ja Jumalaan vetoamalla saada Jorman taipumaan ja talttumaan, sillä tiesihän Stefankin sen, että kaikki pakkokeinot olivat Jormalle vain ärsytyksenä. Sentähden veljet olivatkin parasta aikaa muka pitämässä messua Jorman kadotetun sielun puolesta. Ja sentähden hän itsekin oli parhaillaan rukoilemassa pelastusta toiselle.
Stefan nousi ylös polviltaan teeskennellen niin rauhallisen ja hartaan näköistä kuin vain osasi pahimman vihamiehensä edessä.
»Laskeudu polvillesi ja kadu», sanoi hän hiljaa, mutta varmana Jormalle.
Ja Stefan, se mies parka, oli luullut toisen todellisen miehen sisua niin heikoksi, että se taipuisi heti hänen ensimmäisten sanojensa jälkeen. Mutta niinpä ei käynytkään, vaan Jorma vastasi niin, että kajahti:
»Jos tahdot saada jonkun polvistumaan, niin tee se itse, minä ainakaan en sitä tee!»
Tämä oli ensimmäinen yhteenotto tällä kertaa. Mutta Jorma tiesi sen, että viimeinenkin oli tuleva, kun vain asiat oli ensin puhuttu selviksi. Ei hän ajatellut enää vain niitä omia kärsimyksiään, ristiriitojaan ja selkäsaunojaan, joita hän oli saanut kokea tuon miehen takia lapsena ja nuorukaisena, vaan hän tunsi nyt olevansa velvollinen kostamaan Stefanille koko seudun puolesta.
»Veljet saavat mennä», sanoi Stefan toisille munkeille, jotka seisoivat oven suussa jännittyneinä näkemään Jorman nöyrtymistä. Nämä poistuivat. Vankia ihmetytti se makea esiintyminen, joka nyt teki Stefanin niin hurskaan näköiseksi. Ja oli varmasti ensimmäinen kerta, kun hän puhui noin lempeästi.
»Veli Jegor», aloitti munkki taas toisten mentyä, »sinä olet tehnyt paljon syntiä — — —»
»Ja sinä et ollenkaan, niinkö?»
»Olet tehnyt syntiä. Olet karannut luostarista, olet häväissyt kirkkoa ja meitä kaikkia. Sentähden sinut tullaan julistamaan kiroukseen ja — — —»