Kuinka siellä tänään oli kuulakkaa ja hiljaista! Tuuli vain liiteli eteenpäin pitkin, hiljaisin siivin, kuin olisi se aivan yksin taivaan alla…
Hän kuuli sen kuiskeen, — se tiesi kaikki mitä täällä tuhansien mättäiden keskellä tapahtui… Se hiipii läpi kanervikon, piiloutuu ja uinahtaa — herää jälleen, pujahtaa pikku kukkasten sydämeen ja saa ne vapisemaan. — — —
— Sinulle voin sen sanoa, mumisi hän puoliääneen, — sillä sinä et ole muiden kaltainen!
Hän paneutui alas kanervikkoon. Hän oli aivan kuoliaaksi kiusaantunut.
Hän painoi kädet kasvoillensa. — — — Ei, ei sitä, joka hänestä nyttuntui kuin kaamealta sadulta, jonka joku oli hänelle joskus kertonut.Nyt hän oli unohtanut sen, tai Jumala oli vapahtanut hänet siitä — — —Häntä vain halutti vähän ajatella entisiä, siinä kaikki.
Hän kohottautui puoleksi istualleen ja nojasi pään käteensä.
— — — Kuinka olikaan ollut mahdollista, että hänestä oli tullut tuon miehen vaimo? Hän näki hänet edessään, — eversti Arvid Thammersin: itsekylläisenä, lihavana, kaljupäisenä — — —
Hän silmäili häntä kylmästi, ihmetellen. Oliko tuo hän itse? Oliko yhdyselämä hänen kanssaan tehnyt tuon miehen tuollaiseksi?
Häntä puistatti sitä ajatellessa — — —
Hän sulki silmänsä. Nyt seisoi tuo mies hänen edessänsä sellaisena, jommoinen hän kerran oli ollut: kauneimpana miehenä, minkä hän ikinä oli nähnyt. Pehmoisella trubaduurinäänellänsä valtasi hän neitosen mielen, hänen tummat, rakastuneet silmänsä tenhosivat tämän mielikuvituksen. Niihin näytti sisältyvän niin paljon.
Ja täti sanoi, että aina kävi niin, että neidonunelmat jäivät toteutumatta; ei hänen pitänyt luulla olevansa ainoa, joka oli sen kokenut!… Aikaa myöten voittaisi hän pettymyksensä. Ja sitten piti käydä käsiksi todellisuuteen, siinä löytäisi onnen.
Itse oli hän myöskin ajatellut että hänen onnensa olisi Arvid Thammers — onni oli kai sitten sellaista!… Ja myöhemmin tulisi kaikki se, mitä hän odotti, — olihan kaikki hyvin, kun oli vielä niin paljon hyvää odotettavissa! Niin oli aina, niin sanoivat kaikki. Ja muuthan tiesivät sen paremmin kuin hän. Itse oli hän ajatellut, että oli parasta pyrkiä turvaan, — hän oli tuntenut itsensä niin turvattomaksi. Hänestä oli kuin olisi hän pudonnut jyrkkää kalliota alas, mutta pelastunut ihmeellisellä tavalla… Eikä hän tahtonut kärsiä… Miksi olisi hän sitä tehnyt! Hän oli kahdeksantoistavuotias. Hän tahtoi osalliseksi elämän ihanuudesta! — — —
Hän ei enää kestänyt noita ajatuksia. Hän paneutui jälleen kanervikkoon.
Hän pelkäsi koskettavansa liian läheltä sielunsa arkoja kohtia!… Hän tiesi että hänen sisimmässään asui syvälle piiloutuneena kalpea kauhu — tuon oven takana, joka johti heikkomielisyyden synkkään maahan… Hän oli seisonut ovella odottamassa, tulisiko kutsu sinne… Oli ollut aikoja, jolloin hän ei koskaan löytänyt lepoa, jolloin hänestä ei mikään hänen elämyksensä tuntunut todelliselta: ei tuo, että Arvid Thammers oli hänen miehensä ja että hän oli noiden kahden lapsen äiti, jotka eivät lainkaan olleet hänen lapsiansa… jotka eivät nähneet mitään äitinsä silmillä, eivät kuulleet hänen korvillansa — — —
Hän laski kädet kasvoillensa, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: vuosikausiin ei hän ollut muistanut, että hän koskaan oli pitänyt miehestänsä, — mutta sen oli hän tehnyt, sitä ei käynyt kieltäminen!…
Ja hän oli ensi aikoina odottanut jännitettynä. Hänen sydämessään oli kätkettynä aarrelinna — ja se oli tarjona hänen miehellensä! Mutta hänen piti itsensä hakea se esiin, piti voittaa se!
Mutta Arvid ei koskaan löytänyt tietä sinne. Hän luuli omistavansa kaikki — luuli, ettei sen enempää ollutkaan.
Silloin telkittiin ovi kiinni.
Sitäkään ei Arvid huomannut.
— — — Silloin oli hänen vaimonsa luullut, että kerran tulisi tilinteon päivä — ja sitten tulisi parempaa.
Mutta Arvid ei näkynyt haluavan kokea mitään myrskyisää kohtausta. Hän ymmärsi kyllä, että hänen vaimonsa kernaasti olisi tahtonut hänet toisenlaiseksi kuin hän oli, mutta hän ei ollut sitä huomaavinansa. Ja hän oli aina hyvällä tuulella, nauroi melkein aina ja näytteli kiiltäviä, vahvoja hampaitansa. Surulliset asiat eivät koskaan tehonneet häneen.
— — — Mutta mitä hyödytti ajatella tuota kaikkea?
Thora tuijotti eteensä ilmaan. Hänen mieltänsä alkoi taas ahdistaa niin tuikeasti. Hänen täytyi puhella jonkun kanssa — — —
— Kuules, kanervankukka, pieni kellonen, sanon sen teille, että tietäisitte millainen minä olen… ettette ajattele minusta liian hyvää… ja että olette hiukan ystävällisiä minulle, kun tulen tänne nummelle!
Hän kävi niin omituisen hermostuneeksi, — täytyihän hänen sanoa se, eihän hän voinut sitä salata — — —
Epäröiden, tuskallisesti hymyillen mumisi hän itsekseen:
— Sillä minä olin nuori — — — ja tunsin runtelevaa tuskaa, ettei koskaan tulisi parempaa! Aloin haikeasti kaivata toisenlaista elämää kuin mitä elin — — — Aloin haaveilla… minusta haaveilu tuntui todellisemmalta kuin elämä. — — — Silloin menin eräänä iltana Arvidin luo ja sanoin että olin alkanut unohtaa hänet… ja että se teki minut levottomaksi — — —
— Mutta Arvid nauroi: »Minulle on yhdentekevää, mitä haaveilet.»
— »Entä jos se ei jäisi pelkäksi haaveeksi… jos kävisi totuudeksi, etten enää välittäisi sinusta?»
— Arvid nauroi: »Olethan sinä minun — — — ja sitäpaitsi minä en pidä kenestäkään niin paljoa, etten voisi tulla toimeen ilman häntä.»
— Silloin kävi sydämeni jääkylmäksi. Sellaisena se pysyikin. En enää itkenyt niin paljoa. Aloin ihmetellä, mitä siitä lopuksi tulisi — — —
Hän kohottautui jälleen. Hän ei voinut olla hiljaa. Valittaen hän kuiskasi: — Ei, nyt ei minulla enää ole mitään sanottavaa; mitä se hyödyttäisi, kun se niin kysyy voimiani…
Mutta hän ei voinut vapautua ajatuksistansa. Hänen täytyi ajatella Arvidia, joka oli yhtä iloinen kuin ennenkin, — ja kuinka hän oli alkanut katsoa häntä toisin silmin kuin ennen. Tuo trubaduurimaisuus, joka oli niin pukenut häntä, ja jonka morsian oli luullut viittaavan johonkin syvempään, se oli karissut pois kuin repaleiksi kulunut puku. Ja ne harrastukset, jotka alkuaan olivat heitä yhdistäneet, olivat hukkuneet aineellisuuteen, joka Arvidissa kehittyi kehittymistään. Hän alkoi yhä enemmän rakastaa mukavuutta ja hyvää ruokaa ja alkoi tehdä ostoksia taloutta varten — — — Ja toiset sanoivat hänelle: »Kuinka onnellinen sinä olet, kun olet saanut miehen, joka huolehtii talostansa niin väsymättömästi!» — — —
Mutta sitä ei Thora oivaltanut, hän oivalsi vain että he olivat alkaneet käydä eri teitä. Ja hänestä tuntui kuin ei hän itse koskaan vanhenisi, kuin olisi juurtunut kiinni nuoruuteen. Muut hänen ympäristössänsä kävivät täysi-ikäisiksi ja kehittyneiksi ihmisiksi, mutta hän ei koskaan päässyt sen pitemmälle.
Ja nuoret rouvat sanoivat hänelle: »Sinä et ollut luotu avioliittoa varten… Ethän ollenkaan käsitä, kuinka hyvät päivät sinulla on!»
Heillä piti usein olla vieraita, musiikkia ja tanssia. Arvid kaipasi sitä.— — —
Thora makasi kanervikossa, tuijottaen suoraan eteensä ilmaan.
— — — Sitten tulivat nuo molemmat pienet lapset.
— Ne vaikuttivat niin vierailta — melkein heti. — Kostiko luonto täten hänelle?
Ne kasvoivat suuriksi ja täysi-ikäisiksi, ne tulivat isäänsä ja isänsä sukuun… niillä oli samanlaiset suuret, vahvat hampaat, jotka nauroivat kaikelle, ja sama rakkaus ruokaan!
Tänäkin hetkenä hän melkein hämmästeli ajatellessaan että tuo nuori tyttö, jolla oli niin kirkkaat, häikäilemättömät silmät ja kylmähkö, ivallinen ilme raikkailla huulillansa, todellakin oli hänen tyttärensä — ja entä Birger, joka oli niin isänsä kaltainen, jolla oli sama runsas varasto merkityksettömiä puhetapoja… sama rakkaus mukavuuteen, sama tyyneys ja taipumus käydä varhain lihavaksi — — — Siinäkin olivat lapset isänsä kaltaiset, että kun halusivat häneltä jotain, voivat osoittaa samaa hillitöntä hellyyttä — se tuotti suorastaan kipua sydämeen!
Hän hengitti syvään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan.
Mitä hyödyttikään maata täällä ja ajatella tuota kaikkea! Ehkä oli aina sellaista! Olikohan kenenkään ihmisen koskaan hauskaa elää?
— — — Mutta tuo, että hänen täytyi kantaa sitä taakkaa ettei koskaan muistanut että hänen tuli olla vanha ja ymmärtäväinen ihminen — se tietysti juuri oli hänen mielisairautensa.
Hänen lapsensa, jotka molemmat olivat niin ymmärtäväisiä, katsoivat että hän oli vanha nainen, jonka oli pysytteleminen sisällä! — — —
Jospa tulisi laine, joka huuhtaisisi pois koko hänen elämänsä ja hänet itsensä jäljettömiin… jos myrsky ottaisi hänet mukaansa ja hävittäisi hänen muistonsakin!
* * * * *
Hän nousi. Mitä hyödytti täällä loikominen — — — Nyt oli hän voittanut kaikki, — oli käynyt tyyneksi!
Hän tunsi olevansa kuin valmis elämään nähden. Mikä voi murtua, se oli murtunut… se mikä oli loistanut, se oli sammunut ja menehtynyt!
Hän muisti nuo ajat, jolloin elämä oli häntä koetellut, jolloin hänelle oli karttunut kokemuksia — noita unohtumattomia, muistoon syöpyneitä päiviä — päiviä, jotka eivät enää voineet palata, sillä hänellä ei ollut voimaa kestää niitä kahdesti.
Tuossa ajatuksessa oli jotain lohdullista. Jumalan kiitos, että hän oli päässyt niin pitkälle! Nyt hän vasta oli onnellinen…
Mutta väristys kävi hänen lävitsensä. Silmät olivat kyynelissä.
* * * * *
Ilta lähestyi.
Hän loikoi yhä vielä, tuijottaen ylös ilmaan.
Taivaalla näkyi sateenkaari; se himmeni ja häipyi hajalle. Siitä tuli kimppu taivaallisia kukkia, jotka satoivat alas häntä kohden, vaalenivat ja katosivat. — — — Ja yhä jatkui suhina, joka tuli tunturilaitumelta — — —
Aina tuo kaukainen metsä suhisi tuolla tavoin.
Vai tuuliko se oli tai joki? Vai ilman hengetkö sulattivat yhteen kaikki nuo heikot äänet, jotka olivat kuin laineiden loppumatonta loisketta!… kuin hänen oma ainainen, hiljainen kaipauksensa, joka ei voinut tyyntyä! — — — Kaislikosta saapui hiljainen suhahdus.
Hän katsoi vedelle päin. Se kimmelsi punertavana. Kaksi kuikkaa uiskenteli, jättäen veden kalvoon pitkät viirut jälkeensä. Niiden valkoiset rinnat hohtivat päivänpaisteessa, kun ne kohottautuivat ylös pinnasta, räpähdyttäen siipiänsä.
Ja taivas — mitä kaikkea se keksikään! Kukat olivat nyt poissa, mutta siellä näkyi nyt kaikenmoisia eläimiä, kaikki ruusuilla kukitettuina! Äänettöminä ja hiljaa vaelsivat ne siellä tietänsä edelleen — eikä missään näkynyt ihmisiä — vallitsi täydellinen hiljaisuus. Se oli parasta kaikesta!
Hän lepäsi yhä kanervikossa, ilmaan tuijottaen.
Eläimet poistuivat vähitellen, vaalea iltarusko vain oli jäljellä.
Hänen katseensa kiintyi taivaanrantaan.
Tunturien mahtavat ääriviivat kuvastuivat taivaalle. Kaukana näkyivät suuret, kiveenveistetyt kasvot, — sankari oli siinä käynyt levolle, mahtava pää nojattuna vihreätä, sametinpehmoista tunturia vasten. — Kuinka tästä hiljaisuudesta kävi nauttiminen — — —
Miksikä piti nyt tuon kulkijan tuolla saapua? Mitä oli ihmisillä täällä tekemistä?
Rouva Harder se oli. Hän tuli sairaan miehen luota.
Hän kulki Thora Thammersin ohi, mutta käännähti sitten, katsoi häneen ja hymyili.
Tuossa katseessa oli jotain, joka ikäänkuin kosketti häneen ja sanoi:
»Nouse ja käy! Tule jälleen reippaaksi ja terveeksi!»
Thora Thammers painoi päänsä alas.
Sitten hän kohotti jälleen kasvonsa, seurasi poistuvaa katseillaan, niin kauan kuin voi, ja kuunteli.
Mutta tiesihän hän, että ohikulkija ei ollut sanonut mitään, oli vain katsonut häneen.
— Niin, sanoi hän lopuksi, — teen sen! — — —
Nyt tuli jälleen joku. Koira syöksähti Thoran luo.
Hän katsahti ylös ja kohtasi sen vauhkon, synkän katseen.
— No, rauhoitu, sanoi hän hiljaa, — minähän olen ystäväsi!
Se nuuskiskeli, äyhkäisi, läksi jälleen juoksuun ja palasi isäntinensä.
Thora Thammers näki että tulija oli parantolan vieraita, — tuo, jolla oli niin ihmeellinen ääni ja niin sietämättömän iloinen seurustelutapa. Hän tunsi ehdottomasti vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka nauroivat paljon, ja häntä oli vaivannut keveä tapa, millä hän käsitteli kaikkia asioita.
Tulija pysähtyi hänen eteensä tervehtien:
— Ken retkeilee täällä minun nummellani? Vai niin, vai täällä te piileksitte! — — — Niin, täällä on päivänpaisteista ja ilmavaa!
Thora vastasi vienolla, hajamielisellä hymyllä ja odotti että tulija jatkaisi matkaansa.
Mutta tämä jäi seisomaan.
— Susi, tule tänne! Saanko esitellä erään ystäväni. Hän on hienoa sukua. Nimensä on hän perinyt isoisältään, joka oli susi. Voitteko nähdä, kuinka hän ilmaisee sukuperänsä, — hän ei koskaan kulje suorassa suunnassa eteenpäin. Ihmeellistä, että olette voittanut hänen suosionsa; hän ei yleensä pidä naisista.
Hän kävi istumaan.
— Toivottavasti te sallitte!
Thora ei vastannut mitään. Hän aikoi nousta lähteäksensä. Mutta tulija ei katsonut häneen.
Niin jäi hän istumaan.
— Se on oikein, hyvä rouva, että te tulette tänne, sillä täällä on niin hauskaa. Tännehän ei juuri koskaan tule ketään. Ne menevät joko vuorille laskemaan vuorenhuippuja ja kirkontorneja, taikka myöskin koskelle. Kosken maalaaminen on täällä käynyt oikein kulkutaudiksi. Siellä istuu kaksikymmentä naista, miehiä ja lapsia lukematta!
Hymyillen kääntyi puhuja Thoraan.
— Te ette puhu paljoa, hyvä rouva, mutta te teette havaintoja! Olen väliin tarkannut teitä seurusteluhuoneessa. Ja te katsoitte minuun tavalla sellaisella, että te voisitte varsin hyvin olla vartijattarena eläintarhassa. Tiedänhän kyllä, että eläimiä ei saa ärsyttää!
Thora ei vieläkään sanonut mitään, vaan ajatteli vain että läksisi kernaimmin tiehensä.
Toinen jatkoi iloisesti: — Kenties te kaikessa hiljaisuudessa täällä tutkitte eläinkuntaa?
— Minä en ole tuttava kenenkään kanssa.
Thora Thammersin ääni oli tyly. Hän katui ettei ollut lähtenyt heti alussa.
— Minulle tuottaa huvia tutustuttaa teitä heihin. Täällä on oivallisia mallikappaleita!… Katsokaa nuorisoa! Oletteko tarkannut noita nuoria, joilla nykyaika on meitä onnellistuttanut?… Noita ihmeellisiä olentoja, jotka käydä hoilottelevat ja sanovat »nimittäin» ja »aivan yksinkertaisesti» tavalla sellaisella, kuin riippuisi kaikki tyyni maailmassa yksinomaan heistä. Ettekö ole huomannut, kuinka huvittavia he ovat häikäilemättömyydessään ja parantumattomassa puolinaisessa tai täydellisessä sivistymättömyydessään? Otsillaan niillä on merkki että kuuluvat Jumalan armosta henkiseen alhaisoon, ja siitä ne näyttävät ylvästelevän. Hän käännähti jälleen ja katsoi Thoraan. — Ennen oli täälläkin ylhäällä asiat paremmin. Nythän täällä on parvittain nuoria naisia, jotka tekevät vuoripolut epävarmoiksi ja oleskelun parantoloissa rasittavaksi… Tulee haaveilleeksi entisajoista, jolloin näki useammin hienoja nuoria naisia kuin nykyisin. — — —
Thora loi häneen nopean katseen ja kävi tulipunaiseksi.
Olivatkohan Gertrud ja Birger tehneet jotain? Miksi tuo muukalainen sanoi kaiken tämän hänelle?
— Minä… minä en tiedä mistään, mumisi hän. Tuon muukalaisen esiintymisessä oli jotain, joka teki hänet levottomaksi.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Tehän ette voi tietää kuinka kauhea minä olen puhumaan puita, heiniä.
Hän nousi paikaltaan ja meni lähemmäksi.
— Te olette likinäköinen, rouva Thora Thammers, perin likinäköinen! Ja te unhotatte myös helposti. Epäluuloton te myöskin olette. Olette tyytynyt minun pashanimitykseeni. Ette ole välittänyt edes tiedustella ken minä olen. Tunnetteko minut nyt!
Thora Thammers hypähti kiveltä, jolla oli istunut. Hän tuijotti puhujaan.
Ja katsoessaan häneen hän kävi harmahtavan kalpeaksi. Hänen huulensa värähtelivät valtavasta mielenliikutuksesta.
Tuo mies, jolla oli niin ihmeellinen ääni, — olisihan hänen pitänyt tietää että se olihän!Hän näki syvät uurteet hienopiirteisen suun ympärillä… tuon valtavan katseen… nyt vasta tunsi hän hänet.
Alkaisiko se nyt jälleen alusta?
Hänen mielessään heräsi hehkuva, kiihkeä tuska.
Kaikki tuo, jonka hän oli taistelulla voittanut… ei, sitä hän ei antaisi riistää itseltään!
Hänen kasvoillensa tuli kylmä, jäykkä ilme. Ja pehmoinen, tummahko ääni muuttui.
— Ei, minä en tunne teitä!
— Oivallista! Ihailen aina ihmisiä, joilla on taito unohtaa. Sehän onkin aivan luonnollista… johan siitä on hiukan aikaa… seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotta! Tiedän että olen muuttunut suuresti — — —
Hänen äänensä kuului ystävälliseltä, luontevan iloiselta.
— Saanko mainita, että nimeni on Samuel Stern, olen tukkukauppias, joka suhteessa keskinkertainen ihminen. Ja jos sallitte, niin haluaisin nyt tutustua teihin!
Thora kääntyi poispäin. Hiljainen vavistus kävi läpi hänen olentonsa.Hän ei olisi halunnut olla huomaavinaankaan, mitä tuo kaikki tarkoitti.Hän aikoi tyynesti lähteä tiehensä.
Mutta hänen täytyi jälleen käydä istumaan — hän ei voinut lähteä.
Lauhkeasti ja tyynesti puheli toinen:
— Onpa tämä todellakin lystikästä! Te tulette Bergenistä, minä Kristianiasta, — niin, tässä maailmassa tapahtuu todellakin kummallisia sattumia — — — Tuleeko herra eversti tänne?
— Ei! — Nyt näki Thora Adèle Harderin ilmaantuvan tien käänteeseen ja menevän pieneen taloon, — hänen täytyi puhua jostakin muusta.
— Ken tuo oli? Asuuko hän tuolla?
— Asuu, se on hänen pieni tupasensa. Me nimitämme sitä Casa Santaksi, ja hän itse on meidän Alma Mater, meidän pyhimyksemme. Hän muistuttaa Donna Velataa, te tiedätte, sikstiiniläisen madonnan mallia.
Hänenkin mielestänsä oli oiva keksintö puhua jostakin muusta, ja hän jatkoi:
— Hän tulee tänne kesäisin lepäämään, mutta ne joilla on kärsimyksiä, eivät anna hänen olla rauhassa. Hänellä on maatila. Sen hän on muodostanut kodittomain lasten kodiksi. Hän opettaa heidät istuttamaan metsää ja viljelemään maata — ja oppimaan luonnosta, tullaksensa ihmisiksi. — — — Hienosto täällä arvelee parhaaksi varoa osoittamasta hänelle liian suurta kunnioitusta. Luullaan näet että hän on köyhä ja naimaton eikä edes hienoa syntyperät. Mutta hän ei huomaakaan heidän epähienouttaan. Hänen hienoiset sormensa eivät koskaan joudu kosketuksiin heidän raakamaisuuksiensa kanssa — välimatka on liian suuri… Hänen lähestyessään tunnen halua polvistua — — —
— Oletteko nähnyt, millaiset suuret, vaaleansiniset silmät hänellä on. Ne muistuttavat niittyorvokkia. Mutta niissä on innostusta ja haaveita, suurenmoisempia kuin niittyorvokin. Ne haaveilevat, että maailman kurjuus on voitettavissa… Oletteko puhellut hänen kanssaan?
— En!
— Ei, hän ei puhele paljon — eniten vain niiden kanssa jotka kärsivät… Puheletteko te noiden toisten naisten kanssa?
Thora istui puolittain toisaanne kääntyneenä. Hänen katseensa oli arka.
Äkkiä hän loi Samuel Sterniin pitkän, raskasmielisen katseen.
Tämä käännähti poispäin ja vihelsi kouraansa. Sitten hän tervehti hymyillen: — Te tahdotte että minä läksisin!
Hän läksi, mutta palasi kuljettuaan muutaman askeleen. — Älkää viipykö täällä kovin kauan! lausui hän. — Yöllä on täällä hiukan omituista — nummi on raskasmielinen!
6.
Thora Thammers oli jäänyt istumaan paikalleen — aivan levollisena. Hän ei ajatellut enää mitään.
Vielä näkyivät tunturit vaalean sumun takaa. Mutta pian alkoi aavikko pienentyä.
Olo kävi ahtaaksi — jotain raskasta läheni — musta vihuri kävi yli järven. Ja äkkiä tuli kylmä.
Häntä alkoi palella.
Nousisiko hän ja läksisi kulkemaan — kulkisi eksyksiin vuoristossa, kenties — — —
— — — Vai menisikö hän sisään ja paneutuisi vuoteeseensa kuin tavallinen vanha rouva, joka tietää, mitä on velkaa lapsillensa.
Hän nousi: niin hän tietysti tekisi! Varsinkin kun hän aikoi pysyä päätöksessään ettei koskaan kiusaisi itseään millään.
Kuten nyt taivas, niin oli muukin näköpiiri häneen nähden sulkeutunut aina ahtaammaksi. Nyt oli hänellä jäljellä enää vain siekale kaikesta siitä suurenmoisesta, joka hänelle kerran oli kuvastunut. Nyt tahtoi hän vetääntyä omaan itseensä ja elää hiljaista elämäänsä rauhassa.
Hän kulki hitaasti parantolaan takaisin. Hän antoi tuoda kupin teetä huoneesensa, joi sen hajamielisesti, riisuuntui ja meni vuoteeseen.
Kauan loikoi hän kuullen kellon lyövän tunnin tunnin jälkeen.
Sitten hänestä oli kuin hän nukkuisi, mutta kaiketi hän lienee ollut hereillä, sillä hän kuuli käytävän heilurikellon hiljaisen naksutuksen.
Mutta mistään muusta ei hän ollut tietoinen — hän tunsi vain nopeiden, äänettömäin lentimien kuljettavan hänet kautta hänen valoisan nuoruutensa kevään ihanuuteen: — — —
* * * * *
— — — Hän oli lapsi ja kuljeskeli niityillä. Ympäröivä metsä oli niin tiheä ja vaaleanvihreä. Pitkin, tummenevin lainein aaltoili silkinhieno ruoho hänen ympärillään. Ja käki kukkui, ja kaukaa kuuli hän metsäkyyhkysen kuhertelua — — — ja pääskyt suhahtelivat hänen ohitsensa…
Oli metsäkukkasten kukoistuskausi — laakso oli täynnä niiden tuoksua.
Ja kaikki täytti hänen mielensä riemulla.
Ja hän kuljeskeli ajatellen ihmeellisiä, uusia ajatuksia! Ja ilma kävi kuin kullahtavaksi… hän käyskenteli kultaisessa ilmassa. — Silloin lähestyi häntä elämän unelma. Hänen mielensä kävi niin riemukkaaksi ja omituisen liikutetuksi. Nyt tiesi hän millaista olisi, kun hän tuli suureksi!…
Hän istui ruohoon ja itki — kaikki oli niin juhlallista. Aurinko laski; kaikki maa muuttui kuin kultalinnaksi!
* * * * *
Sitten kuvastui hänelle vanha puutarha. He istuivat jasmiinikatoksen alla. Suuria, valkoisia kukkalehtiä liiteli alas kautta ilman, lumihiutaleiden kaltaisina. Ilma kävi raskaaksi ja suloiseksi tuosta valkoisesta lumesta.
Siinä he istuivat. Oli niin valkoista ja hiljaista, ettei kumpikaan voinut puhua. Nuorukainen alkoi uurtaa neitosen nimeä vanhaan puuhun.
— Tule, kuiskasi hän sitten, — menemme tuonne lehmusten tuoksuun, korkeitten kukkaskaarten alle, illan hehkuun… kaikki kuuluu meille!…
Tyttönen näki hänen hellän, valoisan hymyilynsä, hänen hienon suunsa, joka värähteli silmän tummuessa. Ja nuorukainen kysyi: — Miksi lemmit minua? — Sitä ei tyttönen tiennyt — — —
* * * * *
Kuten sinä vuonna ei käkönen ollut koskaan kukahdellut. —
Oli satanut. He kulkivat yli höyryäväin ketojen.
Usman valkoisen vaipan alla huojuivat kukkaset — ne näyttivät käyvän juhlakulkueessa yli kedon!
He pysähtyivät sitä katsomaan — Heidän täytyi nauraa! — Puna-apila oli vallaton, mutta se oli valkoapilaan syy; se tuoksusi niin voimakkaasti, että se pani toiset kukat päästä pyörälle.
* * * * *
Varhainen sunnuntaiaamu!… He kulkivat kauas, kauas. He eivät voineet kääntyä.
Kypsä vilja suhisi. Ilma oli täynnä lintujen riemahtelua.
He pysähtyivät ja katsoivat ylös häikäisevään sineen, jossa leivot liitelivät, ilma hohti ja riemu raikahteli.
Heidän täytyi nauraa, sillä he olivat niin onnellisia.
Ja kun he tulivat kotiin, soivat kellot.
Ne tuntuivat kuin vahvistavan heidän liittonsa!
Kotona sanoivat kaikki: Katsopa häntä tarkoin! Voinethan nähdä, ettei hän ole sinua varten!
Ja he puhuivat siitä, milloin hän tuli ja milloin meni ja kuinka hän käytti aikaansa.
Mutta neitonen ei ymmärtänyt heitä, - ei enemmin kuin olisi ymmärtänyt tuulta, jos se olisi sanonut jotain ohiliitäessään.
Sillä kun nuorukainen oli hänen luonansa ja hän katsoi häneen, silloin ei hän tiennyt minnäköinen hän oli. Eikä hän voinut tietää kuinka hän käytti aikaansa — sillä hänen tullessaan pysähtyi ajan kulku!
Sen hän vain tiesi, että hänen omassa sisimmässään asui sanaton ihanuus… Hänen ylitsensä sateli kukkasia, tuoksuvia… valkoisia, valkoisia!
Hänen täytyi istua hiljaa ja vain ottaa vastaan.
Hän ei toivonut mitään — ei edes että nuorukainen tulisi, sillä olihan hän aina hänen luonansa!
Hän ei ymmärtänyt mitä toiset puhuivat. Sen hän vain ymmärsi että tämä oli elämä, jommoinen sen täytyi olla hänelle! Tämä oli se unelma, jonka hän oli uneksinut kerran kauan sitten, ilman kullahtaessa. — — —
* * * * *
Oli talvi. Häntä paleli. Hän oli unohtanut ottaa vaatteita yllensä; hänen sydämensä oli tuskaa täynnä. Hän tahtoi itse mennä katsomaan, oliko se totta, — oliko totta, että kun nuorukainen läksi hänen luotansa, niin meni hän nuoren näyttelijättären tykö, joka oli siellä vierailunäytäntöjä antamassa. Hänen veljensä oli lohduttanut häntä ja sanonut, että kun tuo toinen läksisi, niin siihenhän se päättyisi — vierailunäytännöstähän vain oli kysymys. Kotona koettivat kiusata häntä vielä lisäksi.
Ja hänolisiellä! Vai niin, he istuivat aterioimassa? Mutta hänen piti tulla ulos, hän halusi puhua pari sanaa hänen kanssansa…
Hän tuli ulos ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi.
— Tahdoin vain sanoa sinulle jäähyväiset, sanoi morsian. Sulhanen yritti häntä seurata. — Ei, sanoi neitonen, — veljeni on mukanani.
Ja hän läksi.
Kotona olivat kaikki iloissaan. Hän saisi matkustaa Bergeniin tätinsä luo, varhain seuraavana aamuna. Kaikki noudattivat nyt hänen mieltänsä!
* * * * *
Silloin alkoi hänen erämaanvaelluksensa.
Mutta hän ei saanut koskaan vettä kalliosta. Häntä vaivasi niin omituinen jano. Se oli tunkenut läpi koko hänen olentonsa, käsiin ja jalkoihin, sydämeen ja sieluun! Sisäinen, tyydyttämätön jano se oli, joka kestäisi kautta iankaikkisuuden. Hänen mielensä täytti kiduttava pelko elämää kohtaan, kiihkeä kaiho siihen elämään, jota hän ei ollut saanut elää — — —
Hän nukkui sikeästi. Aamuaurinko, joka paistoi hänen kasvoihinsa, ei pystynyt häntä herättämään, ei myöskään portailta kuuluva melu.
Gertrud oli lähettänyt järjestäjän sisään pari kertaa. Äiti oli nimittäin luvannut auttaa häntä laatimaan uudelleen erään puvun illaksi, jolloin aiottiin tanssia.
* * * * *
Nyt tuli Gertrud itse, hieman harmistuneena.
— Sinä olet kai sairas, äiti! Ja minä kun olen luottanut sinuun niin varmasti. Nyt on tuolla ulkona joku minua odottamassa, — meidän piti lähteä aamukävelylle!
— Rakas lapsi, voit olla levollinen!
Rouva Thammers kohottautui vuoteessaan ja pyyhkäisi tarmokkaasti kasvojansa.
— Näin vain unta… en muistanutkaan että sinä olet olemassa.
Gertrud huomasi omituisen hymyilyn, joka vilkahti hänen äitinsä kasvoilla, ja hän tunsi närkästystä.
— Sen uskon varsin hyvin, mutta pahinta se oli tuon puvun takia — — —
— No, menehän nyt, ystäväiseni, kyllähän minä — Gertrud oli jo portaitten alapäässä, ja hänen äänensä kajahti melkein hellältä.
— Sepä on kiltisti, äiti, — niin, ne odottavat tuolla alhaalla!
Rouva Thammers pyyhkäisi hiukset ohimoiltaan.
— Kuinka vihaan tuota kaikkea! kuiskasi hän kiivaasti.
Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, kuin kiihkeässä ruumiillisessa tuskassa.
Kello löi. Hän säpsähti, nousi ja pukeutui. Hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan peiliin ja nyökkäsi jäykästi hymyillen kuvallensa.
Sitten meni hän alas syömään aamiaista, ja senjälkeen piti hänen käydä käsiksi Gertrudin pukuun.
Hän istuutui töineen kuistille, joka kiersi taloa.
Tukkukauppias Stern tuli käyden rouvansa kanssa.
— Hyvää huomenta, everstinna, sallikaa minun esitellä rakas vaimoni, rouva von Asten — — — ja tässä tulee todellinen tukkukauppiatar Iversen!
Rouva Iversen löi häntä käsivarteen työlaukullaan.
— Te olette… en tosiaankaan tiedä mikä! Mutta onneksi on Iversen niin todellinen, kuin kukaan ikinä voi olla, ja siitä olen tosiaankin iloinen!… Mutta te olette ultramontaani.
Mitä rouva Iversen tarkoitti ultramontaanilaisuudella, sitä ei hän olisi osannut lähemmin selittää, mutta ei kukaan vaatinutkaan sitä häneltä. Katse suopean armollisena jatkoi hän matkaansa kuistiin.
— Niin, nyt tahdon todellakin istua hetkisen täällä teidän tykönänne juttelemassa!
Ja hän otti työnsä esiin.
— Täällä on tosiaankin niin… niin, eikö teistäkin, everstinna, tämä näköala… kuinkas se olikaan, kun Iversen sanoi siitä eilen, se oli niin sattuvasti… Iversen, tulepa tänne! Kuinka sinä sanoit eilen tästä näköalasta.
Mutta Iversen ei kuullut. Nähtiin vain kookkaan, vaaleapukuisen olennon katoavan mäen taakse.
Tukkukauppias Stern katosi myöskin. Herrat aikoivat uimaan.
— Näin että everstinna oli ulkona eilen illalla… mitä te pidätte auringonlaskusta ja muusta sellaisesta? Iversenin mielestä siinä on jotain niin sopusointuista ja kirkasta, ja sehän on todellakin aivan totta.
Rouva von Asten oli myöskin käynyt istumaan ja avasi kirjaillun käsityölaukkunsa.
Hän istui toisella puolen rouva Thammersia, joka oli saanut punaisen täplän kumpaankin poskeensa ja neuloi ahkerasti.
Rouva von Astenin pieni sievä pää kiiltävine silmineen oli ainaisessa liikkeessä. Hän alkoi keskustella. Mutta hän rajoittui pelkkiin pieniin kysymyksiin.
Hän kirjaili ahkerasti kahviliinaa. — Hänen kätensä olivat suuret, valkoiset ja pehmeät. Hänen kauneissa kasvoissaan kuvastui jonkinmoinen hienostunut häikäilemättömyys ja kiihkeys, joka saattoi aavistamaan että hänen läheisyydessään voi syntyä tuhoava hirmumyrsky.
Ja hänen silmiinsä tuli väliin omituinen salatun kiihtymyksen ilme, yksin nytkin, kun hän oli niin rauhallisessa toiminnassa.
Rouva Thammersin kävi kuten muidenkin. Hänestä tuntui tuon tuostakin kuin häntä olisi raapaistu.
Oikeassa hän olikin. Rouva von Asten ei voinut luopua vanhasta tavastaan, vaikka hän nyt istui mitä herttaisimmasti hymyillen ja vaikka rouva Thammers hänestä tuntui aika miellyttävältä.
Rouva von Astenia huvitti aina uusien tulokasten ominaisuudet. Sillä hän tarkoitti heidän virheitänsä. Hänelle ei koskaan pälkähtänyt päähän, että hänellä itsellään voisi olla »ominaisuuksia». — Hänellä oli paljon harrastuksia, muun muassa kiinnittivät salaiset tieteet hänen mieltänsä. Oli erittäin helppoa uskotella hänelle mitä mahdottomimpia asioita.
Nyt halusi hän tietää, tiesikö rouva Thammers jotakin astraalitasosta tai oliko hän kuullut puhuttavan henkien välittömästä vaikutuksesta… Ei, ei hän mitenkään tarkoittanut spiritismiä — — —
Rouva Thammers oli varmaankin varsin vähäpätöinen olento. Alemmat henget juuri eivät pystyneet erottamaan noita kahta asiaa — — —
Järjestyksenrakkautta ei rouva Thammersilla myöskään näyttänyt olevan. Rouva von Asten harrasti itse kovin järjestystä, mutta sillä tavoin ettei hän koskaan saavuttanut tavoteltua päämäärää. Hän luuli aina että syy oli muiden huolimattomuudessa. Nyt oli hän ollut kyllin varomaton pannaksensa kirjaussilkkinsä rouva Thammersin neulomatarpeiden sekaan, ja nyt se oli aivan sekaisin, niin että oli oikein ja kohtuullista, että rouva Thammers tarjoutui selvittämään sen. Rouva Iversen näytti myöskin hiukan harmistuneelta. Rouva Thammers ei tuntenut tarpeeksi mielenkiintoa kirjailuihin. Häntä olisi toisiaankin haluttanut tietää, millaista hänen kotonansa mahtoi olla. Tuollaisiin naisiin tuli helposti jokin epänaisellinen piirre. — — —
Thora Thammers nousi paikaltaan. Hänestä alkoi siellä tuntua liian lämpimältä. Rouva Iversen nousi myöskin.
— Hyvä Jumala, Iversen, olen aivan unohtanut Iversenin…
He huomasivat kaikki kolme tulleensa istuneeksi liian kauan.
Rouva Thammers meni huoneeseensa ja ryhtyi jälleen työhönsä, tuntien ehdottomasti kiitollisuutta siitä, että hänellä oli oikeus olla siellä yksin.
* * * * *
Puku valmistui. Sinä päivänä oli Gertrud ihastunut äitiinsä.
— Tietysti sinäkin tulet tänä iltana mukaan katsomaan, kun me tanssimme! Tiedätkö, usein minusta on kaikkein hauskinta istua katsomassa — sillä ainahan näkee jotain, jolle voi nauraa itsensä kuoliaaksi.
Rouva Thammers katsahti tyttäreensä hieman hymyillen.
— Sinä et ole muuttunut paljoa! Siihen aikaan kun olit kahdeksan vuoden vanha, sanoit jokseenkin samaa. Sinulla oli ensi kertaa vieraita luonasi. Seisoit ja katsoit ivallisesti niitä kaikkia, ja kun kysyin mitä ajattelit, nauroit sinä ja sanoit: »Haen vain sellaista, joka on hullua, sillä se on hauskinta kaikesta.»
Hän huokasi ehdottomasti, sillä hän muisti vieläkin kuinka tuskallisesti häneen oli vaikuttanut noiden raikasten, kirkkaiden lapsensilmäin ilme.
Gertrud loi häneen nopean katseen.
— No niin, sehän osoittaa että minulla jo siihenkin aikaan oli hiukan ihmistuntemusta! Niin, sinä kai tulet sitten myöhemmin, äiti?… Birgerkö? Niin, Birger kai pukeutuu paraikaa… Etkö ole nähnyt häntä koko päivänä? Ei, Birgerillä on niin paljon puuhaa… aamuisin on sitä melkein eniten, ja illalla meillä on Nuorten klubi, näetkös… ja hänkin kuuluu niihin, jotka väittävät että loma-aikoina täytyy olla itsekäs… Ei, nyt minun täytyy lähteä pukeutumaan!
Rouva Thammers katsoi tyttärensä jälkeen ja alkoi poimia kokoon neulomatarpeitaan. Mutta hän pysähtyi, antaen kätensä vaipua alas.
Mikä kurja ihminen hän olikaan! Mitä oli hän oikeastaan saanut aikaan maailmassa? Lapsiansa ei hän ollut osannut kasvattaa… Sama rikkaruoho, joka oli versonut pienokaisissa, rehotti nyt täysikasvuisissa kehittyneinä, vahvoina taimina — — —
Ei mitään hän ollut saanut aikaan — ei mitään!
Oikeastaan hän tunsi osanottoa miestänsä kohtaan. Oli sääli että tämä oli tullut hänen mieheksensä.
Hän tunsi omituisen pistoksen sydämessään. Hän oli vilpittömästi tehnyt parastansa, vuosikaudet — mutta mitään kotia ei hän ollut voinut luoda, ei muodostaa elämää tuollaiseksi hiljaiseksi juhlaksi, joka syntyy sydämen hellyydestä, mielten sisimmästä sopusoinnusta. Harmaita päiviä siitä vain oli sukeutunut.
Neljän viikon jälkeen matkustaisi hän jälleen kotiin. Ja Arvid lausuisi hänet tervetulleeksi, suutelisi häntä ja olisi perin tyytyväinen — — —
Ja entä hän itse? Häntä puistatti tuota ajatellessa. Hän ei pystynyt oivaltamaan tuota, ettei hän enää voinut sietää Arvidia, että hänen kykynsä seurustella hänen kanssaan oli kerrassaan kulunut loppuun! — — —
— — — Ja Arvid kertoisi hänelle kaikenmoista klubilta… ja millaista ruoka oli ollut, — — — Karenin pihveistä, jotka olivat niin oivallisia. — — — Arvidin oli usein vaikea löytää sattuvia sanoja, ja silloin hän naurahteli vain… ja niin oli hänkin totuttautunut naurahtelemaan. Hänestä oli kiusallista ajatella, kuinka he voivat istua ja naureskella.
Ja sitten tulisivat tädit ja kaikki muut tervehtimään… Juuri miehensä sukulaisten kanssa ollessaan hän aina paraiten tunsi virheensä ja näki selvimmin, kuinka kaikki oli mennyt pirstaleiksi… Se hermostutti häntä, oli kuin hänen ihonsa olisi syyhynyt… Nuo ihmiset toivat mukanansa omituisen, ristiriitaisen, sydämettömän tunnelman, joka saattoi jokaisen tuntemaan virheensä ja heikkoutensa. —
Ja hän oli käynyt niin yksinäiseksi! — Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hän enää voisi kestää tuota yksinäisyyttä omaistensa keskuudessa. Mutta kukaan ei ollut häntä ymmärtänyt. He olivat koettaneet parantaa hänet tuollaisesta tyhmästä hermostuneisuudesta…
— Sinä, jolla on niin paljon elämisen arvoista, sanoivat he, — onhan sinulla miehesi.
— Niin, totta kyllä, onhan minulla mieheni.
— Ja sinulla on herttaiset lapsukaisesi!
— Niin, sehän on totta, onhan minulla lapseni!
Ja hän oli hävennyt, kuin rikoksesta kiinnijoutunut pahantekijä. — — —
* * * * *
Mitä varten hän oikeastaan eläisi? Eihän hänellä ollut ketään, ei ainoatakaan ihmistä. Arvid, lapset, kaikki olivat hänelle vieraita. Hän tunsi jälleen omituisen pistoksen.
Musiikki tunki sisään sekä nauru ja melu.
Hän kuuli Gertrudin äänen ja Birgerin remakkaa naurua. Ehdottomasti hänestä tuntui että se oli Arvid.
— — — Mikä hänen oli, koska hänestä nyt tuntui, ettei voinut kestää kauempaa?
Tietysti hän voi. Olihan monella muulla ollut vaikeampia seikkoja kestettävinä — miksi ei hän sitten kestäisi?
Kello löi yksi. Alhaalla ruvettiin tekemään lähtöä.
Piha tuli täyteen iloisia, kovaäänisiä ihmisiä.
Hän tarkkasi Birgerin ääntä: oliko hän nyt jälleen juonut liiaksi?
Hän kuuli Samuel Sternin naurun. Se läheni. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Tietysti hänen piti saattaa naiset kotiin. — — —
Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän kuuli että hän oli noin iloinen.
Mutta miksi ei Samuel Stern saisi olla iloinen kuten toisetkin?
Asianlaita oli vain niin, että hän itse oli käynyt niin kurjan heikoksi.
Gertrud syöksähti sisään.
— Sinähän et ole sammuttanut valkeata, äiti! Arvelinkin juuri, että olisit unohtanut tehdä sen! — — —
— Enkö ole todellakaan sitä tehnyt? Minusta on kuin olisin koko ajan tuijottanut pimeään. — Onko sinulla ollut hauska?
— Kovin hauska! Olisitpa nähnyt, kuinka oivallisella tuulella Omar Pasha oli… hän on saanut kaikki nuoret tytöt rakastumaan itseensä… kaikki tyyni! Ja se oli hyvä saavutus, sillä onhan hänellä muitakin rautoja tulessa… Rouva Gyllenskjold — hänhän on saanut hänet ansoihinsa. Älä näytä niin halveksivalta, äiti; sillä hän on tosiaankin ihmeellinen, ja on oikein huvittavaa katsella, kuinka hän saa naiset itseään hakkailemaan. —
— Luulen, ystäväni, että sinä käsität väärin tukkukauppias Sternin!
— Ei, äiti, vaan minä luulen että sinä et ymmärrä tätä tällaista. Tuosta kiihkeän romantillisesta rakkaudesta, joka lienee ollut muodissa sinun aikoinasi, me Jumalan kiitos olemme päässeet, — me huvittelemme ja säilytämme sydämemme murtumattomina. Isä sanoo myöskin aina, että niin juuri on oleva. Mutta nyt minun täytyy mennä, tulen nukkumaan suloisesti. — — —
Birgerkö? Niin, hän meni klubille. Terveisiä vain — — — ei, ei hän käskenyt sanomaan, — tiedäthän, kuinka hänellä on paljon puuhaa yhäti ja aina. Nyt sammutan valkean!
Rouva Thammers paneutui pitkäkseen. Nyt piti hänen nukkua. —
Mutta hänen täytyi ajatella Birgeriä, jolla aina oli niin kiiru, ja jonka oli pakko olla itsekäs, eikä ainoastaan loma-aikoina. — — —
Ja mitä se häneen koski, jos Samuel Stern oli iloinen ja onnellinen.
Hänellä ei syvässä alentumistilassaan ollut oikeutta halveksia ketään ihmistä. — Mutta hän tunsi kiihkeätä halua halveksia häntä, — häntä yksin!— — —
Pitäisikö nyt tämä hänet valveilla? Ken tahtoo rukoilla puolestani, että saisin nukkua? kuiskasi häh.
Hän muisti pienen runon, jonka viehkeät säkeet usein olivat suoneet hänelle lohtua. Nyt ne saapuivat jälleen, tuoden vilpeyttä — — — Ja itse runon enkeli tuli, — — —
»Hän aatoksen tuutiJa kuiski: Jo uinu!»
[»Tog Tanken og hvisked:Hav Fred, mens du sover!»]
(Björnstjerne Björnson.)
7.
Kahdeksan päivää oli kulunut, tuoden osittain sadetta mukanaan.
Sitten tuli loistavan kirkas päivä ja sekä ihmiset että eläimet iloitsivat ja tekivät tästä syystä ihmeellisiä asioita.
Valko, vanha, säyseä työhevonen, oli mennyt eteiseen ja huvitellut repimällä koristeet naisten hatuista. Ja rouva Liss, joka istui kuistillaan, antoi kissoille valeriaanaa.
Haltioissaan ilosta ne seisoivat ja nuolivat nuolemistaan vatia, ja niiden elämänhalu kävi niin valtavaksi että rouva Liss alkoi pelätä ja huusi Sjuria, joka käyskenteli ruohopengermällä pikkuelukkain kanssa.
Ja Sjur tuli ja kaikki elukat perässä.
— Purre, Purre, hiljaa, hiljaa, niin, tule tänne, kultaseni.
Se oli pieni, valkoinen kellokasuuhi. Rouva Liss otti sitä kaulanauhasta.
— Etkö häpeä! — Nyt tuli näet pukki ja yritti puskea häntä. Rouva Liss huusi. Silloin tuli Sjur avuksi suojelevan näköisenä.
— Ei sinun tarvitse pelätä. Leikillään se vain puskee! —
Ja nyt tulivat vasikat, Tähdikki ja Kultakruunu.
— Älä pelkää, sanoi Sjur jälleen, — eivät ne tee sinusta loppua!
Hän katsoi hieman ivallisesti hienoon kaupunkilaisnaiseen, — tuollaisilla ihmisillä oli sentään aika vähän järkeä!
Sjur oli punatukkainen, kesakkonaamainen poika, niin ruma että se melkein vaikutti hullunkuriselta, mutta hänen ilmeensä oli lempeä ja älykäs ja katseessa kuvastui hiljainen kaipaus. Hän oli ainoa paimenista, jota rouva Liss voi osapuilleen ymmärtää. Hän olikin melkein oppinut kaupunkilaiskieltä.
Parantolan vierailla oli tapana koettaa saada hänet kertomaan jotakin.Sjur antautuikin varsin kernaasti puheisiin kaupunkilaisten kanssa.Hänen nuorekas, kyllästymätön uteliaisuutensa muun maailman oloihinnähden teki hänet erittäin myöntyväiseksi.
Ja saadakseen rouva Lissin myöskin puolestaan kertomaan jotakin, alkoi hän jälleen kertoa sitä juttua, jonka tämä aina halusi kuulla yhä seikkaperäisemmin: se oli Ruusukista, jonka olisi pitänyt pysytellä kotosalla, koska sen piti saada vasikka, vaan joka läksi salaa käyskentelemään tuntureille Rusokin tykö, joka oli sen paras ystävä — — —
Silloin tuli Don Miguel, joka kuului niihin harvoihin joita Sjurin jutut eivät huvittaneet.
Ja Sjurin täytyi lähteä saamatta korvausta, — sillä Don Miguel punoi pitkien viiksiensä päitä ja vaati jyrkästi että saisi viedä rouva Lissin koskelle. Olihan tämä luvannut eräälle maalareista olla mukana hänen taulussansa.
Parantola jäi melkein tyhjäksi — ei edes vanhoja naisiakaan ollut näkyvissä.
Kun Thora Thammers tuli ulos, pysähtyi hän ihmeissään ja tuli iloiselle mielelle.
Aurinko paistoi ja kaikkialla näytti niin hauskalta, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä — vaan ainoastaan västäräkkejä katolla ja nuo kaksi kesyä varista, jotka oleksivat keittiön käytävässä saadaksensa ruokaa.
Hän läksi kulkemaan tunturia kohden.
Hän oli alkanut tavallaan urheilla pyrkimällä löytämään paikkoja, jonne ei tullut kukaan muu kuin Sjur ja pikkuelukat.
Väliin auttoi Sjurin pilli häntä tässä suhteessa.
Häntä huvitti keskustella tuon viisaan poikasen kanssa ja kuunnella, kun hän soitteli katajapillillään, koettaen esittää lauluja ja sävelmiä, — toiset niistä oli hän oppinut parantolassa, toiset vuorenhaltialta tai metsänväeltä — toiset oli hänelle opettanut hänen oma nuorekas kaihonsa, jonka nummen yksinäisyys herätti.
Thora Thammersista oli miellyttävää kuulla noita vienoja, surunvoittoisia säveleitä, joissa ilmeni hiljainen ymmärtämys ympäristöön nähden, mutta samalla halu avaraan maailmaan.
Häntä huvitti katsella vuohia. Kuullessaan pillin äänen ne käänsivät päätään ja tulivat lähemmäksi. Sjur väitti niiden pitävän eniten kantosävelmästä, juuri samasta, jonka hänkin mieluimmiten halusi kuulla.
Nyt meni hän pojan luokse ja pyysi häntä soittamaansen..
— Onko totta, että olet oppinut sen vuorenhaltialta?
Sjur katsoi häneen mitä rehellisimmällä katseella, kertoessaan vuorenhaltiasta, joka asui täällä nummella, ja kuinka hän itse aivan selvästi oli nähnyt hänen istuvan kannolla ja puhaltavan koko sävelmän. Vasta kun hän tuli aivan lähelle, katosi vuorenhaltia — — —
Sitten meni Sjur kotiin ja opetteli puhaltamaan sen omalla pillillään. —
— — — Oli myöskin aivan varmaa, että kerran oli Thor Andrastsæter yllättänyt tuollaisen vuorenhaltian, kun tämä oli varastamassa häneltä heiniä. Mutta Thor, joka oli ymmärtäväinen ja käytännöllinen mies, ajatteli: »Tästä täytyy tulla loppu!» Ja niin otti hän häneltä heinät pois. Mutta noustessaan levolta seuraavana aamuna ontui hän niin pahoin että tuskin voi käydä. Vuoren haltia oli kostanut hänelle. — — —
Ja jos ken käyskenteli nummella auringonlaskun jälkeen, oli helppo erottaa vuoresta laulua, — tai jos ken rohkeni mennä sinne keskiyön jälkeen, silloin kohosi vuoresta liekkejä, ja vihreitä valopilkkuja näkyi jokaisen kannon yläpuolella, jossa sellaista väkeä asui. —
Mutta nyt tahtoi Sjur puolestansa kuulla jotain buurisodasta ja kuinka kauan Herra oli määrännyt että sen piti kestää.
Sitten hän tahtoi tietää, miksi kuninkaita ja presidenttejä murhattiin, ja mitä tiede oli, ja voisivatko ihmiset koskaan päästä kuuhun, ja miksi kukaan ei enää elänyt 900 vuoden vanhaksi, kuten Metusalemin aikoina. Monta muutakin seikkaa olisi Sjur halunnut tietää — ja vuohet, jotka ovat uteliaimpia kaikista eläimistä, tulivat myöskin lähemmäksi, mutta toiset elukat kävivät rauhallisesti kauempana laitumella.
Mutta Sjur poikanen ei voinut saada oikein tarkkoja tietoja. Hän tuli yhä lujemmin vakuutetuksi siitä, että kaupunkilaisilla ei ollut paljon järkeä.
Oli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät kauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen lepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!
Katsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja kaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli eläminen työnä.
Niinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella alkanut sitä tehdä.
Hän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli tehnyt. Paistoihan Luojan päivä!
Ja täällä… mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten harjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein. — — —
Hän ei käsittänyt, minne aika meni… nyt punoitti taivaanranta, ja vuoren harja vaipui jo illan pimeään. —
Kuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.
Syvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi… Saiko hän salaista apua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli täällä puiden keskitse… vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa syvyydestä! —
— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta se oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja taisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan kielletyn ikävänsä maailmaan… silloin putkahti ruusuja esiin orjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa muuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. — — —
— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut tietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?
— — — Kuinka taitavia ihmiset olivatkaan pettämään itsensä!… suurimmat kuten heikoimmat ja pienimmätkin.
Tulisiko elämäntaistelu aina pysymään yhtä vaikeana?
Muutoin ei hän nyt välittänyt huolehtia kenenkään puolesta. Eläväin ihmisten hätä ei koskenut häntä enemmän kuin pyhän Fransiskon väärinkäsitys. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja kovaksi. Se teki hänelle hyvää. Hänestä oli kuin olisi hän ollut kauan sairaana ja nyt vihdoinkin saanut terveytensä takaisin.
Nyt piti hänen vain varoa, ettei sairastuisi uudelleen.
* * * * *
Hän näki Samuel Sternin tulevan.
Hän oli tuskin nähnyt häntä viimeisenä kahdeksana päivänä ja hän oli siitä kiitollinen. Hän oli aina kiitollisin niille, joita vähiten näki.
Hän tervehti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta ei tehnyt sitä kumminkaan.
Samuel Sternissä oli jotain, joka saattoi ihmiset ehdottomasti noudattamaan hänen tahtoansa, ilman että hän sanoi sanaakaan. Ja nyt hän tahtoi, että Thora Thammers ei lähtisi.
Hän istuutui kivelle Thoraa vastapäätä.
Thora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.En antaudu keskusteluun.
— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern hymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa samassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!
Thora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä oli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui tietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin nähden, eikä mistään muusta.
Samuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte… Niin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte jotain. Ja itse asiassa onkin niin… oikeastaan te silloin sanotte enemmän kuin puhuessanne!
— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.
— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla… Tiedättehän että ihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole… Kun olette siellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun te ette ole siellä, niin teitä kysellään… Teidät huomaa parhaiten, kun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.
Thora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen seurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä, että ihmiset olivat iloisia?
— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai uuden, syvemmän soinnun.
— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen kanssa… minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!
Thora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.
Hän tunsi joutuvansa liikutuksen valtaan.
— Äitinnekö? sanoi hän hiljaa.
— Niin, minulla on äiti!
Thora katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut puhua hänen kanssaan hänen äidistänsä — — — ei, heidän täytyi puhua jostakin muusta.
Ja sitten hän ei keksinyt mitään muuta, vaan kysyi Samuel Sterniltä miksi hän käyskenteli niin paljon nummella. Hän ajatteli ettei se olisi hänen makunsa mukaista.
Samuel Stern nauroi hiukan. — Miksikä minä käyskentelen omalla nummellani? Minä olen nummen herra, ja kaikki sen ihanuudet kuuluvat minulle — varsinkin öiseen aikaan. Silloin niinä kummittelen täällä… nimittäin minun muinoinen »minäni». Oikeastaan kokoontuvat tänne kaikki minun kuolleet minuuteni.
Hänen äänensä oli jälleen muuttunut. Thora loi häneen katseen.
— Niin, minusta on käytännöllisintä osoittaa kunnioitusta olentonsa kaikille eri puolille… Päivällä minä käyskentelen tuolla alhaalla Egyptin höyryävien lihapatojen keskellä, otan eteeni joka lajia ja olen kokonaan oma itseni. Yöllä tulen tänne vetelehtimään, olen aivan toisenlainen, mutta silloinkin oma itseni.
Thoran kasvot kuvastivat jälleen liikutusta.
— Tekö sitten aina tulette — — —
— Niin, juuri minä tulen aina kävellen päivänkoitteessa… olen muutamia kertoja nähnyt teidän seisovan akkunassa… minä kuljen täällä kulkemistani ja katson luvattuun maahan.
— Luvattuun maahan! toisti Thora hiljaa. — Siitä minä olen kerran uneksinut.
— Mutta minä olennähnytsen — sillä, katsokaas, niin minä nimitän näköalaa täältä itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Ja uskon sen vain teille näin kahden kesken. Älkää kertoko siitä!
Hänen täytyi katsoa Thoraan, joka istui katkera tuskan piirre suun ympärillä ja suurissa, hiljaisissa silmissä.
Sitten hän jatkoi: — Niin olen sitä nimittänyt viime kesästä saakka, jolloin äitini oli täällä… Eräänä iltana hän istui katsoen tuota näköalaa. Hänen oli vaikea käydä, mutta kerran hän oli tullut tänne ylös… Se oli suuri voitto meidän kummankin mielestä… Silloin hän kääntyi minua kohden, ja minä näin hänen katseessansa valtavan ikävöimisen, jonka olin nähnyt siinä muutamia kertoja ennen.
— »Se on kaunista!» sanoi hän. »Ei teille muille, vaan minulle tuo loistava, saavuttamaton maa tuolla ylhäällä on kuin kuva kaikesta mitä olen ikävöinyt! Se on kuin luvattu maa, johon minun ei koskaan pitänyt tulla.» —
— »Mutta olen saanut nähdä sen», sanoi hän hymyillen. »Ja olen nähnyt muiden menevän sinne, ja olen uneksinut ettämonetsaavuttaisivat sen! Siinä olen löytänyt onneni.» — — —
— Ja hän katsoi minuun. »Toivon sinulle, poikani, että sinä sen saavutat. Muista, että sinun tulee päästä kauemmaksi kuin minä.»
— Silloin polvistuin hänen eteensä. Niin, laskeuduin polvilleni rakkaan äitini eteen ja katsoin hänen loistaviin, sinisiin silmiinsä, joiden katse oli niin kaihoisa, mutta samalla niin uljas ja valtava. Ja minä kysyin: »Voitko sanoa, äiti, miksi Herra ei ottanut Moosesta ja kantanut häntä kotkan siivin luvattuun maahan… Kotkan tavoin olisi hän levittänyt siipensä ja kantanut hänet selässänsä… Sillä raamatussa sanotaan että Mooses oli suuri Herran edessä ja hyvin lempeä, lempeämpi kuin muut ihmiset maan päällä. Ja voitko sanoa, äiti, miksi hän ei avannut sitä maata sinulle? Sillä sinä olet myöskin suuri kuten Mooses ja lempeämpi kuin kukaan, jonka tunnen.»
— Silloin äitini nauroi minulle. Hän nauraa aina, kun sanon jotain sellaista, mutta minä tiedän, että se on totta!
— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle talolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna, nimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin vuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun maahan!
— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on parempi vain katsoa sinne. — — —
— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään muulle kerro sellaista.
Äkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä pidetään jalona ihmisenä!
Thora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen kasvoillensa.
Tuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — — ääni tuolla tavoin soinnahtelevana… Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin muisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —
Hänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei voinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi ottanut hänen pilansa todeksi:
— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua jaloksi?
Samuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että teillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä. — — — Tunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin paljon virheitä.
Thora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa rauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon miehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen. Ja vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!
Melkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.
— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.
— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja harhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani käsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi syyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto voi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!
— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon keskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat meidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon, vaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti siitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.
Thora Thammers katsoi häneen pitkään.
Miksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä kyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel Stern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain hullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.
— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän, sanoaksensa jotakin.
— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat pimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun on tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia tutustua häneen.
— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.
— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn antaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.
Thora käännähti äkkiä häneen päin.
» — Ja kuinka te menettelette kaiken muun suhteen?
— Minkä muun?
— Kaiken entisen suhteen!
— Niin, tuo siunattu entisyys, jota ihmiset kasaavat varastoihin. Erittäinkin naiset — he ovat vallan kauheita pyrkiessään kuljettamaan mukanansa enemmän kuin jaksavat kantaa! — — — Mitä hyödyttää kaikki tuo ikävä painolasti? — — — Ennen muinoin oli virta, johon kaikki tuollainen heitettiin, — voineehan vielä nytkin — tehdä niin!
Hän silmäili Thoraa sivulta omituisella katseella.
Thora nousi.
— Minä lähden kotiin. En minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte!
— Kiitän teitä, hyvä rouva, teidän enkelimäisestä kärsivällisyydestänne. Te olette mielestäni varsin järkevä. Älkäämme puhuko toistemme kanssa liian usein ja liian kauan. Pysykäämme ystävinä!
— Pysykäämme, te sanoitte?
— Niin, ettekö te tiedä että hyvien ystävien voi käydä niinkin, etteivät he enää voi sietää toisiansa. Se tapahtuu siksi että he ovat liiaksi kuluttaneet toisiansa, ovat kuluttaneet pois toisistansa kiillon ja koristeet, niin että ainoastaan kulmikkaisuudet ovat jäljellä, ja ne voivat helposti loukata.