Thora loittoni muutaman askeleen. Sitten hän kääntyi takaisin.
— Ollateidänystävänne? Sellaiseen uhkayritykseen älköön ryhtykö kukaan, jolla on taipumusta koota painolastia!
Samuel Stern meni häntä lähemmäksi ja pysähtyi.
— Kuinka teidän laitanne on? Teidän olennossanne on jotain valkoista… kuin olisitte te unohtanut jotain — — kaiken sen ajan, jonka olette elänyt… Tiedättäkö mitä tuo vanha pappi sanoi ensi iltana, kun te tulitte sisään? Keskeyttäen tupakanpolttonsa hän jäi katsomaan teihin huolestuneena. »Du armes Kind, was hat man dir gethan?» hän lausui. Sitten poltteli hän rauhallisesti edelleen. Silloin katsoin minäkin teihin — kaikki katsoivat teihin.
Thora katsoi häneen hetkisen hämillään, ihmetellen.
Oliko kaikki, kaikki unohdettua? Tai eikö ollut koskaan ollutkaan mitään? Oliko kaikki vain pahaa unta, jota hän kerran oli uneksinut?
Hän nauroi.
— Ihmeellinen pappi — eikö totta?… Minne te nyt menette? Täällä on vielä auringon hehku jäljellä, mutta tuonne kauas on yö jo tullut! Aiotteko sinne?
— Kyllä, siellä saan kuulla suuren Panin nukkuvan
— — — Kun kaikki kristitty kansa on mennyt levolle, silloin tulee täällä niin hauskaa — — — jos onni on suotuisa, voin kuulla vuorenhaltiattaren ja hänen neitostensa »wandeln und singen und tanzen einen Traum» — — — Ikävät ihmiset tosin väittävät että se on vain vesi, joka tipahtelee tuolla vuoressa.
Hän otti sauramonkukan napinlävestänsä.
— Te saatte minun valkoisen kukkani! Se on valkoisin kukka maan päällä — ensimäinen, joka lupasi ettei tekisi Balderille mitään pahaa.
— Ei, ei! sanoi Thora nopeasti. — Älkää antako minulle valkoista kukkaa, ei se sovi minulle. Valkoinen ei ole minun värini. — Hyvää yötä!
Hän nyökkäsi ja läksi nopeasti kulkemaan kotiin päin.
Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseänsä niin kömpelöksi ja typeräksi. Hänellä oli nyt sama tunne kuin niin usein Arvidiin ja järkeviin lapsiinsa nähden. Kuinka kevyesti ihmiset kestivätkään kaiken!
Ei, hänen ei tarvinnut pelätä puhella tämän miehen kanssa.
Hän itsehän oli vanha ihminen!
Ja entä Samuel Stern? Kenties ei hän ollut koskaan tarkoittanutkaan millään mitään.
Ensi kerran tuli nyt tämä ajatus hänen mieleensä.
Oli vaikea oppia elämää ymmärtämään.
Nyt koettaisi hänkin ottaa sen kevyeltä kannalta, kuten Arvid ja kaikki muut — ja kuten tuo mies, jolla oli ihana lahja voida unohtaa toisesta päivästä toiseen.
8.
Oli loistavan kirkas päivä.
Heti aamiaisen jälkeen oli Thora Thammers mennyt nummelle töineen ja kirjoineen.
Oli ehditty elokuuhun. Muutaman päivän jälkeen oli hänen matkustettava kotiin. Hän karttoi ajatella sitä.
Olihan hänellä käytettävänään kokonainen pitkä auringonpaisteinen päivä.
Kuinka aurinko paistoikaan! Sen säteet muodostivat kuin kultavirran. Hänestä oli kuin kuulisi hän niiden tulevan hiljaa suhisten kultaloisteessaan — ja joka suunnalla ympäröi häntä nummi vienoine äänineen ja viehkeine väreineen. Eikö tuuli saapunutkaan tänään? Hän oli tottunut istumaan kuunnellen eikö se tulisi — tai tapahtuisiko jotain muuta.
Alhaalla seurusteluhuoneessa istui hän usein niin hajamielisenä, ettei voinut kuulla mitä siellä puhuttiin. Täällä ylhäällä oli hän oppinut erottamaan kaikki nuo hiljaiset äänet, joita tuskin voi kuulla.
Nyt tuli suhahdus järveltä ja joen uneksiva kuiskaus — — —
Ja nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen syvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!
Sen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin se olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —
Kylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat ystävykset.
Se oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän päänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä katseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.
Tuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora ei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin, vaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi istumaan.
— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.
— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.
— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän sitaateistanne.
— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä, vaan josta syntiset nauttivat!
— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!
— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!… Teillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte sibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa viisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin vieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen jäähyväisiltamaan?
Thora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä kovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja rukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan ihmisiä.
Hän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli vienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.
— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.
— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut Pohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt kuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain aivan muuta… Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut pois.
Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.
Samuel Stern jatkoi:
— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan hän sen tekee.
— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?
— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta sydäntä ei hänelle pidä uskoa.
— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään OmarPashaksi?
— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain yhdenkaltaisuutta… Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei tahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.
Thora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan piiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.
Thora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen heinänkorrella.
— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?… Olen varma ettätetiedätte sen… sillä minä luulen… ei, ei se oikeastaan ollut mitään. — — —
— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä… Hänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut kirjoittanut oikealla tavalla… Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä. Ei edes naistakaan pidä kiusata liiaksi… Tiedättekö, että tuo leppeä pieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille pedagoogeille!… Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja kurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät kirjoita niin kuin heidän tulisi. —
Thora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?
Samuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon kiltin neiti Schaumin kanssa… Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran ole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin meidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme jotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät naiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai Matiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!
— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.
— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin viisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset pettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli hänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä kautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — — Ja mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka piiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin pois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras kukkeus olisi poissa — — —
— — — Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä varomattomuutensa seuraukset!
— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.
Ja hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.
Hän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat jotakin… Oikeastaan se huvitti häntä enemmän… Oli oikein surkeata, että hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — — häntä ei liikuttanut vähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet henkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin hän oli kuulematta lisää — — —
— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. —Minä luulen… ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.
— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan varmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja mitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.
— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa… sekä rouva Thamar että nuo nuoret neidit??… Minä luulen — — —
— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana yhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?
Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.
— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin,mitäte luulette!
— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin tarpeellisia, kaikki nuo naiset?… Eikö teillä täydy aina olla joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!
Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen nauraessaan.
— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!… Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä sisimmästä olennostani!… Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä rouva! — — —
— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita naisia… Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan paremmin.
— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?
Thora nyökkäsi.
— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni, turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi en minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —
— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, — tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, — mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan maahan lyötynä… Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten suojaten huomaansa.
Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.
Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.
— Mitä te sanoittekaan?
— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!
— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi — — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat häntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja meni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä paikalla! — — —
Silloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset eivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä tulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» — — —
— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli mennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»… Hänellä on sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista ymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan muu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni. Hän on ainoa nainen, jota jumaloin!… Kaikkia muita kohtaan olen oppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani… Häntä minä katson suurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.
Thora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen huulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut että jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui muuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.
Hän katsahti ylös.
Samuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana, mahtavana, tumma säihky katseessa — — —
Nyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli kuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten aikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.
Oliko sehänensyynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin rikokseen?
Samuel Stern nauroi.
— Ja entä te? Onko kehityksenne tuottanut teille iloa?… Eikö ollut perin herttaista, että te valitsitte tulla tuollaisten lasten äidiksi? Eiköhän olisi paikoillaan nimittää juuri sellaisia lapsia äpäröiksi?
Thora Thammers kävi äkkiä aivan tyyneksi ja levolliseksi. Hänestä tuntui kuin hänen verensä jähmettyisi, ja hän tunsi sen helpotuksena.
Hän painoi päänsä alas ja seisoi hiljaa.
He olivat vaiti molemmat. Samuel Stern hengitti raskaasti, kuin ruumiillisen ponnistuksen jälkeen.
— Minuntäytyisanoa se, sanoi hän vihdoin hiljaa, — se oli kerran sanottava!
— Niin… niin, niin! sanoi Thora epävarmasti.
Sitten hän hymyili ja kohotti päänsä — kaula suoristui, veri pääsi liikkeelle, ja hänen silmissänsä säteili jotakin.
— Ei se tee mitään! sanoi hän ja nauroi. — Muutoin olettekin aivan oikeassa!
Hän käänsi kasvonsa Samuel Sterniä kohden. He katsoivat hetkisen toisiinsa.
— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen nimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.
Thora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?
Mitä te ajattelette?
— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi Thora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa ja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan…» Sellaista elämä on!… me emme kuule toisiamme!
— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain lisää.
— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!
— Huomennako?
Thora ei vastannut. Hän läksi.
Samuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan kumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja ikäänkuin häipyvän nummelle.
Hän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime sanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen… Huomennako? Tulisiko hän huomenna?
Mutta varhain seuraavana aamuna oli rouva Thammers matkustanut pois.
Sanottiin että hän oli saanut sähkösanoman mieheltänsä.
Itse asiassa alettiin jo vähitellen väsyä täälläoloon ja matkustaa kotiin.
Ja ikäänkuin kesävieraat olisivat kaikessa hiljaisuudessa sopineet keskenään, etteivät enää jaksaneet sietää toisiansa, kävi pysyväksi keskusteluaineeksi, ken ensi kerralla läksisi tiehensä.
Ei enää välitetty niistä, jotka tulivat. Kaikkien huomio oli kiintynyt niihin, jotka läksivät.
Vanhemmat punnitsivat kysymystä pitäisikö mennä saattamaan vai ei — nuoremmat sitä, kuinka monta tavanmukaista jäähyväiskyyneltä asianomainen oli ansainnut.
* * * * *
Oli myöskin muutamia, joiden mielestä oli kaikkein hauskinta nyt kesäkauden lopulla, kun ei enää ollut niin paljon ihmisiä.
Näihin kuului Marit Hennerud, parantolan nuori emäntä. Nyt oli hänellä enemmän aikaa olla mukana sisällä. Juuri näin kesäkauden lopulla hänellä tavallisesti oli pienet rakkausjuttunsa. Varhain kesällä oli siellä ollut eräs nuori mies, joka oli ollut oikein onneton hänen tähtensä — mutta eihän hän voinut siihen mitään, kun hänellä oli niin paljon tehtävää.
Nyt hän sensijaan voi olla mukana sekä tunturiretkillä että varsinkin illalla, kun mentiin soutelemaan järvelle.
Jos sitten sattui että sen, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, täytyi matkustaa liian pian, voi hän itkeä vuolaita kyyneliä — oli kuin kuolema olisi ollut lähellä.
Mutta muutaman päivän perästä häntä pyrki naurattamaan sitä muistellessa.
Olihan jonkun kerran tapahtunut, että asia alkoi näyttää vakavammalta. Silloin oli hän aina ajatellut että nyt teki oikea rakkaus tuloansa, ja hänen oli täytynyt uskoa kaikki vanhalle tädillensä.
Ja vanhus kehotti häntä joka kerran olemaan uskollinen ja kestäväinen, niin että asiasta voisi tulla jotain valmista. Sillä perheen mielipahaksi oli Marit Hennerudilla päähänpisto antaa aina rukkaset. Ei hän voinut siihen mitään että rakkaus katosi, kun ehdittiin niin pitkälle. Hänelle soveltuivat parhaiten vähäiset kesähakkailut.
Ja päivät menivät menojansa — kunnes viimeinen tuli, ja viimeinen vieras matkusti tiehensä kuullen jälkeensä ystävällisen kehotuksen: — Tervetuloa toistekin! — — — ja sitten vielä aivan viimeisen hilpeän huudon, joka kajahteli mäkiä alas: — Sillä tuleehan toistekin kesä!
Sitten parantola suljettiin ja telkittiin kiinni.
Ja Maritin täytyi palata kylään, missä hylättyjen kosijain tuli kuuma olla, joka kerran kun kohtasivat hänet.
Se oli hänen silmiensä syy. Ne katsoivat liian lempeästi ja haaveellisesti heitä kaikkia. Mutta hän ei itse tiennyt siitä mitään, niin sitä ei käynyt hevillä korjaaminen.
Metsäruusun kukkiessa.
8.
Niin oli siis kukin jälleen saapunut kotiin.
Tuli talvi.
Monesta kävi aika pitkäksi. Tuli kylmä, päivät kävivät lyhyiksi.
Ulkona metsissä ja kedoilla oli niin autiota. Tyhjää oli kaikkialla ja tiet ummessa, kuin ei ketään olisi kotona.
Puut nukkuivat tajuttomina, valkoisiin kaapuihin verhottuina. Kaikki vaikenivat, paitsi tuuli, joka kävi saalistamassa.
Lumi kimmelsi ja hohti, kokosi kultaa, hopeata ja timantteja ja rakenteli muhkeita taloja. Mutta kylmä henki vastaan noista valkeista, hiljaisista saleista, joissa kuolon enkeli tuntui käyskentelevän uneksivana.
Paljon oli sellaisia, jotka koko pitkän talven kestäessä vain odottelivat että se läksisi tiehensä.
Vihdoin tuli sanoma, että kesä teki tuloa.
Kaikki muuttui. Ihmisiin ja eläimiin tuli levotonta eloa. Metsissä ja lehdoissa kohosivat mehut maasta, kuohuvina kuin nuori viini. Kullahtavana ja sinisenä pulpahti kevään kaiho esiin lumen alta jokaisella mäenrinteellä.
Kun niityt alkoivat hohtaa vihreinä valkoisten jäätiköitten alapuolella, silloin ei Marit Hennerud enää voinut viihtyä kylässä.
Ja kun tuulet kävivät lämpimiksi ja yöt valoisiksi, silloin oliMetsolan parantola jo valmiina ottamaan vastaan viimekesäiset vieraat.
Vähitellen saapuivat ne kaikki tyyni.
Hienoisena ja punaposkisena, lempeästi hymyilevänä kuten ennenkin, mutta vielä kaunopuheisempana käyskenteli siellä lehtori, väenlaskua pitäen.
Kaikki olivat saapuneet — paitsi tukkukauppias Stern ja hänen molemmat koiransa.
Lehtori ei kaivannut heitä. Mutta Marit Hennerud ja monet muut olivat siitä huolissansa.
Rouva von Astenilta ei saatu mitään lohtua. Häntä huvitti enemmän puhua nuoresta insinööristä, joka oli puuhassa keksiä uuden hävitysvälineen.
Oli tullut useita uusiakin vieraita ja sitäpaitsi muutamia aviomiehiä, jotka olivat saattaneet vaimonsa tänne ja aikoivat viipyä muutaman päivän.
Kesä lupaili käydä oikein hauskaksi. Kaikki olivat hyvillä mielin. Oli jo alettu maalata koskea.
Oli ehditty ensi päiviin, jolloin oli niin lämmin, että voi täyttä totta istuskella ulkona.
Istuttiin suuressa kuistissa, keskustellen pienissä ryhmissä.
Rouva Thamar Gyllenskjold puheli miehensä kanssa ja omisti hänelle kaiken huomionsa.
Rouva Thamarin mies oli komea katsella. Hänen avoimet tyynet kasvonsa älykkäine ilmeineen muodostivat omituisen vastakohdan hänen vaimonsa kasvoille. Tosinhan niilläkin kuvastui jonkinmoinen tyyneys, mutta ne kertoelivat myöskin salaisista teistä, missä ajatukset hiiviskelivät, — siellä vilahti välistä esiin jotakin, joka katosi samassa kuin se oli havaittu. — Ja silmiin voi tulla itsetietoinen valtijanilme, joka jälleen häipyi hänen rauhalliseen, aurinkoiseen hymyynsä.
Thamar rouva oli varsin viehättävä, kun hän nyt istui kysellen mieheltänsä kaikenmoisia pikkuseikkoja. Hänellä oli erityinen kyky keksiä tuontapaisia kysymyksiä — eikä kenenkään olisi tarvinnut niitä arkailla, sillä hän ei koskaan tarkannut vastausta.
Mutta erästä seikkaa ei tirehtööri ollut koskaan oivaltanut. Hänelle oli niin mieleen tuo, että hänen oli aina päätettävä kaikesta ja että hänen vaimonsa oli niin tyytyväinen kaikkiin hänen järjestelyihinsä.
Hiukan kauempana istui rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oivan, erinomaisen miehensä kanssa.
Tämä kuului myöskin niihin onnellisiin aviomiehiin, jotka olivat voineet saattaa pikku vaimonsa tänne ja tulla vakuutetuiksi että hänen olisi täällä oikein hyvä olla.
Rouva Liss oli kukoistava kuten ennenkin. Hänen lempivärinsä tänä kesänä oli hiedanväri. Se puki häntä oivallisesti, — yleensä puki häntä melkein mikä tahansa.
Hän istui jutellen ja piti pienoisia sormiansa innokkaasti liikkeessä.
Aivan läheisyydessä istui Don Miguel, ulkoasu yhtä huolellisesti hoidettuna kuin edellisenäkin kesänä ja viikset pyöräytettyinä, jos mahdollista, vieläkin uljaammin ylöspäin.
Konttoripäällikkö Arescho ei saanut silmiänsä käännetyiksi pikku vaimostansa. Sitä ei kukaan voinut paheksua, — pitihän hänen matkustaa pois seuraavana päivänä.
Jotkut arvelivat että hän juuri olisi tarvinnut lepoa täällä vuoristossa, niin rasittuneelta kuin hän näytti.
Rouva Liss myönsi niin olevan, mutta se ei käynyt päinsä. Fredrikintäytyitehdä työtä. Eikä hän voinut kuvaillakaan Fredrikiä muutoin kuin täydessä työssä. Ja Fredrik oli niin tottunut siihen, että rouva arveli ettei se häntä ollenkaan rasittanut. Mutta olihan ikävää että hän alati näytti niin huonolta. Se oli hänestä oikein ikävää.
Mies ei sanonut mitään, — hymyili vain.
Niiden mielestä, jotka olivat tunteneet herra Areschon muinoin, hän oli muuttunut paljon.
Naimattomana ollessaan oli hän asunut yhdessä äitinsä ja tätinsä kanssa. Siihen aikaan ei hän ollut osoittanut tuollaista hienoa kunnioitusta naista kohtaan, joka voi tehdä sentapaiset suhteet niin kauniiksi. Rakkautta oli hän silti saanut osaksensa. Niin oli hänen itsekkäisyytensä ja mukavuuden rakkautensa tehnyt hänet välinpitämättömäksi ja opettanut hänet ottamaan vastaan, vaivautumatta antamalla jälleen.
Tiesiväthän hänen omaisensa niin hyvin, että hän piti heistä.
Nyt oli kaikki toisin. Nyt oli hänen huolehdittava kaikesta, vaikkei hän vielä ollut täysin ehtinyt sitä huomata, ollen tuollaisen rakkauden pauloissa, joka häikäisee ja orjuuttaa, niin kauan kuin se kestää. Joskus hän sentään tuli ajatelleeksi, kuinka välttämättömiltä hänestä nyt tuntuivat kaikki nuo vähäiset huolenpidon ilmaukset, joita hän ei ennen tullut koskaan osoittaneeksi, ja hänen mielessänsä heräsi kuin hämmästelevä tunne, että hän oli laiminlyönyt jotain, jota ei voinut enää koskaan hyvittää.
Nyt juuri oli hän tuollaisen mielentilan vallassa ja oli tullut näyttäneeksi hiukan miettiväiseltä, eikä siis ollut ihme, jos rouva Liss hetkiseksi unohti hänen läsnäolonsa, — varsinkin kun Don Miguel alkoi kertoella kiehtovalla tenoriäänellänsä ilkeitä juttuja.
Kaikki muutkin läsnäolevat alkoivat vilkastua.
Rouva Sahm oli saanut nuoren, oppineen tohtorin suljetuksi nurkkaan. Hän halusi nyt tietää, oliko rakkaus tunnettu jo sekundäärikaudella ja oliko ihmistä katsottava lajin muunnokseksi vai alkulajiksi.
Ärsyttääkseen lehtoria tarjoutui muuan nuori nainen pitämään esitelmää aineesta, jota ei vielä ollut käsitelty tarpeeksi: miehen heikkouksista.
Muutamat toiset nuoret olivat piirittäneet ylioppilas Adelssonin, tummatukkaisen pohjan pojan, jolla oli mitä rohkeimmat sinisilmät. Hänessä oli jotain yleiseurooppalaiselta vaikuttavaa. Hän oli ollut pari vuotta matkoilla ja oli tullut tänne suoraa päätä Nizzasta. Hän kiinnitti naisten mieltä. Hän kertoeli niin rohkeasti ja häikäilemättömästi. Hän oli suorastaan vielä kauheampi kuin Omar Pasha.
Hän kuohui vihasta ajatellessaan että Ranska voi rajojensa sisällä sietää sellaista pelipankkia kuin Monte Carloa. Ranskan keisari oli antanut suostumuksensa sen perustamiseen. Tasavallan tulisi sulkea se. Sen olemassaolo oli rikos ihmiskuntaa kohtaan.— — —
Tästä johtui puhe vanhoihin ruhtinassukuihin, sellaisina kuin historia ne meille esittää — rappeutuneina, mitä kauheimpaan mädännäisyyteen vajonneina… Tuollaisten sukujen jäsenten näytti olevan vaikea kehittyä tavallisiksi kunnon ihmisiksi, — vielä vaikeampi kuin muiden saavuttaa todellista ihmisarvoa. —
Hänestä pyrittiin laskettelemaan sukkeluuksia, sanoen että hänen pääparkansa ilmeisesti oli parantolahoidon tarpeessa.
Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt loppuun, vaan jatkoi yhä.
— — Tuolla etelässä hän oli tutustunut uuteen lajiin ihmisiä. Ne olivat hänestä köyhälistöä, kurjempaa kuin aineellista puutetta kärsivä. Ne luulivat, että Kaitselmus oli suonut heille rahaa sitä varten että he huvittelisivat — eivätkä ne pystyneet siihen. Voi hyvä Jumala, kuinka niiden oli ikävä! Hän näki ne edessään haukottelevina, kaiken maailman ihanuuden keskellä. —
Nuoret naiset halusivat kernaammin puhua jostakin muusta. Ne pyysivät häntä kertomaan näkemistään hienon maailman puvuista.
Hän nauroi. Sehän kuului juuri samaan asiaan! Niin, hänen oli ollut mahdoton olla niitä näkemättä — ja huomaamatta että nykyajan naiset pyrkivät ratkaisemaan saman tehtävän kuin muinoin kuningatar Kraaka, mutta vastakkaiseen suuntaan: olla puettu ja kumminkin alaston. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka kunnialliset naiset kilvan jäljittelivät kuoseja, jotka olivat siveettömäin naisten keksintöjä tai heitä varten keksittyjä. Erikoisen älykkäältä ei se hänestä vaikuttanut, mutta kaiketi onkin älykkäisyys jo vanhentunut ominaisuus… Ennenmuinoinhan poltettiin viisaita naisia!… Erääseen toiseenkin seikkaan oli hänen huomionsa kiintynyt, nimittäin tuohon erinomaisen kauhistuttavaan tapaan, millä he kantoivat helmojansa. Minne olikaan joutunut sulottarien perintö?
Naiset menivät tiehensä. Joko oli tuo mies maankiertäjä tai sosialisti, taikka myöskin yli-ihminen.
Lehtori seisoi juuri esittämässä rovasti Hembille, että pappien tehtävä oli tutustuttaa ihmiset ylempään ilmapiiriin, mutta samalla hän myöskin tarkkasi nuorison puheita.
Nyt hän tuli esiin ja huomautti nuorukaista että hänen käytöksensä oli sopimatonta.
Tämä nauroi ja lupasi olla vaiti. Hän asettui oveen silmäilemään Thamar rouvaa.
Lähtiessään oli hän niin silmittömästi rakastunut, että tämä seikka jäi kahden viikon ajaksi suosituimmaksi keskusteluaineeksi.
Rovasti käytti hyväkseen vapauttaan hakeakseen käsiinsä tukkukauppias Iversenin. Tämä oli viisas mies. Hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa, ja hyväksi aluksi ryhtyi rovasti nyt puhumaan fosforihappoisista lannoitusaineista.
Iversen oli juuri aikeissa ostaa maatilan, jossa oli oivallista suomaata. Mutta tuuma ei miellyttänyt Ninaa. — — —
— Jospa voisit mainita minulle syysi, Nina-muoriseni! — — —
Rouva Iversen istui miehensä rinnalla, kirjaillen hienolla ruusunpunaisella silkillä, ja tuo työ vaati kaikki hänen ajatuksensa.
Mutta kun mies ei hellittänyt, harmistui hän lopuksi hiukan.
— Anna minun olla rauhassa, Iversen! Syyt — tuo on ilkeimpiä sanoja mitä on olemassa. Mutta hyvä Jumala, tuollahan tulee rouva Harder, tietysti mustassa puvussaan. —
— Niin, sanoi eräs naisista, — ihmiset sanovat että hän suree aivan ujostelematta miestä, joka ei ollenkaan ollut hänen miehensä… Jos vain tiedettäisiin, ken hän oli, mutta ikävintä on, että sitä ei tiedetä. —
Kaikki vaikenivat. Oli niin harvinaista että rouva Harder ilmestyi tänne.
Yksin Don Miguelkin kääntyi, vaikka oli juuri ehtinyt kertomuksensa jännittävimpään kohtaan. Pyörähyttäen viiksiänsä jäi hän katsomaan rouva Harderiin.
Tuossa ihmisessä oli jotakin… ei hienostunutta… jotain enemmän — — — Hän oli kuin »syntynyt prinsessaksi», yksi niitä harvoja sekä prinsessojen että muiden joukossa, jotka todella vastaavat sitä, mitä tuolla puhetavalla tarkoitetaan. — — —
Hän seurasi rouva Harderia katseellaan, tämän tullessa portaita ylös: Ei, hänessä oli jotain tuollaista, jota on totuttu nimittämään kuninkaalliseksi, kuninkaallista viehättäväisyyttä.
Don Miguelilta ei myöskään jäänyt huomaamatta että rouva Harderin olennossa ilmeni tuollaista hienoa naisellista viehkeyttä, jonka vanhemmat naimattomat naiset tavallisesti säilyttävät, jos ovat sitä konsanaan omistaneet, ja jonka naimisissa olevat, jos sitä omistavat, tavallisesti menettävät, melkein heti.
Ja hän, joka muutoin aina tiesi kuinka naiset olivat i puetut, ei kiinnittänyt huomiota yksinkertaiseen mustaan pukuun, joka oli herättänyt niin paljon pahennusta. Hänestä tuo nainen vain oli erilainen joka kerran kun hän näki hänet, ja niin erilainen kuin nuo muut kunnon ihmiset, joihin väsyi niin pian.
Se oli todellakin ihmeellistä, sillä rouva Harder oli kalpea ja riutunut, oli vailla kauneutta ja näytti vanhalta. Mutta — kauneutta hänessä sittenkin oli! Sitä oli hänen päänsä asennossa ja tyynessä, valoisassa katseessa, joka kuvasti pyhää haaveilua.
Ei ainoakaan nainen ollut tätä ennen saattanut Don Miguelia tekemään tuollaisia havaintoja.
Monen muun valtasi samantapainen tunne, kun rouva Harder tervehtäen hymyili heille.
Don Miguel nouti tuolin vierashuoneesta. Rouva Harder kiitti, mutta jäi seisomaan, käsi laskettuna korkealle selkänojalle.
— Tahdoin vain tulla sanomaan jotain… Tuolla alhaalla kylässä asuu köyhä papinleski. Hänellä on kuusi pientä lasta… Nyt on heillä ollut tulipalo. Hän on menettänyt pienen talonsa ja kaiken muun omaisuutensa. Se ei ollut vakuutettua… Ettekö kaikki haluaisi olla mukana häntä auttamassa?
Toiset alkoivat tuumia että pantaisiin lista kiertämään.
— Kuinka kauhean surullista! sanoi rouva Liss äkkiä. Ja hänen suuret siniset silmänsä kyyneltyivät melkein. — Mutta, lisäsi hän, pannen pienet kätösensä ristiin, — lesket selviävät sentään aina jollakin tavoin! Hyvä Jumala, senhän näkee niin usein, kuinka uskomattoman hyvin ne selviävät — — — niin että kenties ei olisi tarpeenkaan — arvelen melkein — — —
Hän jätti lauseensa kesken. Hän tuli ajatelleeksi jotakin, jonka oli kuullut kerran rouva Thamarilta: että jos ei kenenkään olisi vaikea olla, niin eihän tietäisikään kuinka hyviä päiviä itse viettää. — Ja mistä runoilijat sitten kirjoittaisivat? Kaikki ihmiset menehtyisivät ikävään. — — — Tuota sieti todellakin miettiä!… Ja kun nyt kerran maailman meno oli järjestetty sillä tavoin… Tietysti oli Luoja asettanut kaikki sillä tavoin kuin tahtoi sen olevan. —
Tuo ajatus näytti tuottavan hänelle helpotusta.
Mutta tuo listatuuma ei ainakaan häntä miellyttänyt Jos piti johonkin ryhtyä, niin oli basaari sopivinta. Siitä pääsisi helpoimmalla hinnalla, Hänen lahjoihinsa nähden oli rahallinen puoli sangen tärkeä asia. Kun hän osti itsellensä, tuli kaikki niin kalliiksi, että hänen oli pakko säästää, kun oli puhe muista. Ja nythän hän voisi päästä asiasta jollakin turhanpäiväisellä romulla, kun se vain näyttäisi hiukan sievältä.
Ja rouva Liss äänesti basaaria, vaikka hän todellakin oli ajatellut pääsevänsä täällä kaikesta tuollaisesta… Sitäpaitsi olivat tuollaiset ihmiset aina niin kiittämättömiä!
Adèle Harder oli seisonut ja kuunnellut ja katsonut häneen hieman hymyillen.
Sitten hän lausui: — Useimmat ihmiset eivät osaa antaa oikealla tavalla, — antaa varovaisesti, niin ettei riistä autettavalta enemmän kuin hänelle antaa, — ei tee köyhyyden taakkaa yhä raskaammaksi kantaa. Vahvistaahan tulisi ja suoda hoivaa!… Ja useimmat eivät myöskään osaa ottaa vastaan oikealla tavalla! Heillä ei ole tarpeeksi itsetuntoa. He antavat nöyryyttää itseään. Sitä ei tule tehdä. Pitää ymmärtää, että jos on saanut elämän rasitukset monenkertaisina kannettavaksensa, niin on soturin kaltainen, joka on asetettu vaaralliselle paikalle. Olemme velkaa kunnioitusta niille, jotka suoriutuvat tuosta kaikesta, — sekä niille, jotka tukevat heitä… Jos voimme auttaa jotakin, niin on meillä auttajilla enin syytä kiitollisuuteen! Antamisen ilo on suurin kaikesta… Niin, siksi tulee sen, joka antaa, olla kiitollinen sille, joka ottaa vastaan. — Tämän vain halusin sanoa.
Don Miguel oli ottanut vadin ja kierteli herrojen keskellä, jotka kaikki osoittivat uhrautuvaisuutta.
Tuo harmitti rouva Lissiä. Sehän teki tyhjäksi hänen basaarinsa.
Don Miguelin palatessa Adèle Harderin tykö, katsoi tämä häntä hämmästyneenä ja anteeksianovasti, ikäänkuin olisi tuntenut arvostelleensa häntä väärin. Ja Don Miguel tuli katsoneeksi hänen silmiinsä. Ne olivat kuin sammuneet. Ne olivat silmät, jotka olivat vuodattaneet paljon kyyneleitä — muinoin.
Hetkellinen heikkous saattoi ne Don Miguelista tuntumaan kauniimmilta kuin rouva Areschon silmät.
Adèle Harderin lähdettyä alettiin harmitella hänen ihmeellisiä oppejansa sekä tuota, että oli tultu ryhtyneeksi johonkin.
Lehtorin posket olivat käyneet hiukan punaisemmiksi kuin tavallisesti. Hän oli loukkaantunut. Hän piti itseänsä kaikessa hiljaisuudessa erinomaisen jalona henkilönä. Väliin vain hänen mielessänsä heräsi epäilyksiä, etteivät kaikki tienneet sitä. Niinpä esimerkiksi nyt. Millä tavoin olikaan tuo nainen katsonut häneen!
Ja hän alkoi esittää omaa katsantokantaansa.
Mutta väliin voi käydä niin, että lehtori ei enää tiennyt puheensa alkua eikä loppua, ja nytkään ei hän itse eivätkä naiset tienneet, kuinka hän oli tullut puhuneeksi — analogia-todistuksista ja sitten lopettaneeksi puheensa herttaisella myönnytyksellä, että henkisesti voimakkaat naiset kohoavat ympäristönsä yläpuolelle.
Eikö jokin kirjailija ollut lausunut niin?
Hän kääntyi lähellä seisovan ylioppilas Adelssonin puoleen — pitihän tälle osoittaa hiukan ystävällisyyttä.
Nuori mies sukaisi tukkaansa kädellään. Hän ei tiennyt, oliko joku niin lausunut, mutta tuollainen väite oli kumottava, sillä sehän oli aivan väärä. Kukin saavutti suurimman täydellisyytensä juuri pysymällä omassa lajissansa, — lajin rajoja täytyi olla valmis siirtämään.
Lehtorin vastustaminen tuotti hänelle todellista tyydytystä.
Noustiin paikoilta. Liikuskelu tuntui olevan tarpeen. Rouva Liss kääntyi innokkaasti Don Miguelin puoleen.
— No totta tosiaan! Rouva Harder on todellakin aivan kuin… eikö teistäkin?
— On kyllä.
Ensi kerran loi nyt Don Miguel rouva Lissiin katseen, joka ei ollut ehdottomasti ihaileva.
Rouva Thammers oli noussut ja kulki heidän ohitsensa.
— Ja rouva Thammers, sanoi Don Miguel hymyillen, — eikö hänkin ole aivan kuin — — —?
Rouva Liss katsoi hänen jälkeensä.
— Ollaksensa niin vanha ihminen, on hän suunnattoman norea, sanoi hän, käyden oikein miettiväiseksi.
Juuri tuo suunnaton noreus häntä harmitti, ja hieman huoahtaen hän loi katseen omaan täyteläiseen vartaloonsa. Hän oli päättänyt, ettei tahtonut tulla lihavaksi. Hänen täytyi täyttä totta käydä käsiksi tuohon asiaan. Voimistelullako? Hyvä Jumala, siihen tarvittiin niin paljon tarmoa!
Useimmat vieraista jaloittelivat pihassa.
Kuinka sää olikaan äkkiä käynyt päivänpaisteiseksi ja hohtoisaksi! Toinen kertoi sitä väsymättömästi toiselleen, samalla kuin myöskin käsiteltiin basaarikysymystä.
Lehtorille kerrottiin siitä myöskin.
— Hyvät naiset, sanoi hän ystävällisesti, — ja mikä on syy? Nähkääs, se on vain luonnonlakien seurauksia. Jos teillä, arvoisat naiset, olisi tarpeelliset fyysismatemaattiset tiedot, niin olisitte voineet etukäteen laskea että niin kävisi. Eikö totta, herra professori?
Professori Maurus kulki juuri ohitse vatsa ulospäin ja kädet selässä.
Hän hymyili alentuvaisesti, mutta ei sanonut mitään.
Eihän tuollaista sopinut sanoa naisille, ei edes leikilläkään.
Mieliala kävi yhä hilpeämmäksi. Basaarikysymystä pohdittiin innokkaasti.
Juuri rouva Thammersin ikkunan alla oli muutamia raikasmielisiä nuoria leikkimässä:
»Rosvo, rosvo olit sä,Kun varastit mun ystävän'!Mutt' on mulla sulotoivo,Että löydän ystävän!Luulen, rallalaa, luulen, lallalaa!Luulen rallala, ralla lallallaa!»
Rouva Thammers kuunteli heitä alakuloinen ilme kasvoillaan.
Hiukan kauempana kudottiin sarkaa.
Sitä oli sateesta huolimatta jatkunut koko aamupäivän, ja nyt olivat he jälleen alkaneet väsymättömällä innolla.
»Näin vedämme verkaa, näin kudomme sarkaa.Vedä verkaa, kudo sarkaa,Anna kaiteitten käydä!Näin vedämme verkaa — — —»
Ja he toistivat tuota samaa viheliäistä säveltä — uudelleen ja aina uudelleen.
Thora Thammers istui heitä katsellen, kunnes hänestä alkoi tuntua että hän itse liukui mukaan tuohon loppumattomaan sarankudontaan — hiljaiseen, harmaaseen iankaikkisuuteen.
Mutta seurusteluhuoneesta kajahtivat Racoczy-marssin säveleet, tummina, säkenöivinä, pehmoisina — — — houkuttelevan hurjina.
Tuo pohjolan poika siellä soitteli.
9.
Tuolla ylhäällä leviää nummi.
Sinne ei tunge mikään melu.
Se hohtelee alkukesän tuoreudessa. Se on kuin ihme.
Ylempänä vielä kimmeltää jäätikkö. Sakea, tuoksuva metsä kiertelee sen juurta.
On kuin uhkuisi maasta esiin voitonriemua. Elon lähteet pulpahtelevat, salaperäiset voimat ovat hereillä — ne virtailevat alhaalta maan uumenista, ylhäältä taivaan avaruudesta.
Joki tästä kertoelee, kohottaen mahtavan äänensä kiitäessään ohitse. Purot kuiskivat siitä, ja sen tietää myös järvi, jonka pinta kimmeltää ja karehtii pienin iloisin aalloin.
Ja metsä, täynnänsä voimaa ja elämänrohkeutta ja ylvyyttä, tuoreine paisuvine vesoineen ja ruusunpunaisine kukkineen — se tietää sen myöskin. Se käsittää sen.
Mutta ken tietää sanoa, mikä tämän autuaallisuuden on saanut hereille?
Kysy sitä auringolta, kun se tulee haihduttamaan pimeyden synkät unelmat! Kysy, tietääkö se, miksi käki ei voi olla kukkumatta, ja miksi on niin tyyntä ja ihanaa tummanvehreässä metsänsiimeksessä, missä kyyhkynen alati kuhertelee.
Kysy siltä, sillä se on kaikkialla toiminnassa. Ulkona järvellä se kirjoittelee kultakirjaimin. Kysy, mitä se merkitsee!
Se täyttää kaiken tilan taivaan alla. Leivo pysyttelee tuolla ylhäällä siintävässä korkeudessa. Mitä se sanoo, se sulaa auringonsäteiden vilinään — ei kukaan tiedä, kuinka se tapahtuu. Se on kesän salaisuuksia.
* * * * *
Nummi kohoaa, katoaa siintävään etäisyyteen. Kaikki on nuorta ja hentoa, pehmoista ja vienoa.
Vaivaiskoivu, kataja ja kanerva tuoksuvat. Ja nyt, kun linnut ovat tulleet ja kaikki nuo tuhannet hyönteiset ryömineet esiin piilopaikoistaan, nyt on työtä ja touhua.
Ilma on täynnä nuoria, siroja pääskysiä, joiden on opittava itse huolehtimaan itsestänsä. Ja alhaalla maassa hypiskelevät pienet pupuset tai istuskelevat katsoen eteensä suurin, viattomin silmin — tämä kaikki on heille uutta!
— — — Mättäissä rapisee. Kuuluu onnellista, hiljaista kuisketta ja sipinää.
Ja valkoiset perhot, valkoiset ja siniset — ne kohoavat ja laskeutuvat ja kohoavat jälleen. Ne eivät tiedä, minne oikein ovatkaan matkalla. Ne eivät raski laskeutua alas maahan, ilma on niin suloisaa ja lenseätä.
Ja kukat — hiljaiset pikku kukkaset, jotka ovat nummen koriste, ne ovat jo melkein kaikki saapuvilla. Toiset jo levittävät suloista metsätuoksuansa.
Sinikellot seisovat ryhmissä. Ne naureskelevat ja soittelevat vienon, hillittömän ilon vallassa: »Nyt on juhla — on juhla!»
Ja kaikki toiset kuulevat sen ja kiiruhtavat saapuville: tuossa on tulipunainen kärsämö, tuossa sauramo, tuolla leinikkö, ja tuolla kaukana, siellä on Maarian kämmekkä. Se on löytänyt kodin ja suojan hienoisessa maassa siellä täällä mätästen keskellä. Se tuntee itsensä hiukan vieraaksi toisten keskellä. Sen sydämessä asustelee haave, viimekesäinen unelma — synkkiä pikku muistelmia, joista se kertoelee omalla viehkeällä kielellänsä.
Ja jäniksenkäpälät ja kissankäpälät käydä tassuttelevat kevein askelin. Ei kukaan kuule niiden liikkeitä. Valkoisina, vaaleanpunaisina ne kiitävät karkeloiden yli kedon. Koko nummi on niiden kotia.
* * * * *
… Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan — kaikki tyyni. Suhina virtaa läpi ilman. Se taivuttaa niiden päät ja liikuttelee niiden lehtiä.
Nyt saapuvat tuulet läheltä ja kaukaa.
Tulee tuulenlehahdus, joka ajelee hopeansinisiä varjoja yli maan. Se tuo viestejä tummanvihreältä silkkiruoholta ja kullanpunaisilta akanhampailta. Se kiertelee mättäältä toiselle, kiitellen viimeisestä.
Tulee tuuli pitkiltä harjuilta, missä metsätähdet hohtelevat. Se tuo terveisiä ja tietoja orjanruusulta.
Ja lopuksi saapuu mahtava tuuli tuolta kaukaa, missä meri hyrskyää ja vaahtoilee, — ja yhä kauempaakin, meren toiselta puolen, laajoilta lakeuksilta ja metsistä.
Se tulee aina tervehtimään nummea.
Se tyyntyy. Se paneutuu levolle kanervikkoon.
Mutta eräässä paikassa se näkee pienten mätästen keskellä kukan, josta se hämmästyy, vieraan kukan, jota ei koskaan ennen ole siinä ollut.
Tuo suuri tuuli on matkustellut laajalti ja tietää paljon. Se tietää hyvin, missä tuollaisten kukkasten kotipaikka on.
— Tunnen sinut. Kuinka olet joutunut tänne? Tuolla etelässä olet puettuna etelän purppuraan, mutta siihen ei sinulla täällä ole varaa! Kuinkas voitkaan? Minusta sinä olet käynyt hiukan kalvakaksi!
Muukalainen kukka pudistelee hienoa kupukkaansa, josta virtailee ihmeellistä, vienoa tuoksua. Sen on varsin hyvä olla. Sen lehtiin on uurrettu kirjoitelmia hienoin piirroin.
Hehkuva purppura — unelma suuresta auringosta — on muuttunut sieluksi.
Mutta kanerva ja sauramo ja metsätähdet ahmivat täysin siemauksin tuota tuntematonta tuoksua.
* * * * *
Tuuli liitää edelleen.
Joki kiiruhtaa jälkeen. Sillä on viestejä merelle ikuiselta jäätiköltä.
Värähdellen käyvät laineet maanpinnalla, ylhäällä avaruudessa.
Valo häivehtii, vipajaa — kutoo kaavun sinertävästä autereesta, punoo kruunun säteistä.
Tulee vuolas virta hiljaisia ääniä.
Se on lähtöisin eläimistä, kukista, joka lehdykästä Se on kuin kullahtava valovirta.
Se kohoaa, — se yhtyy yhdeksi ainoaksi säveleksi.
Se yhtyy lauluksi nummen ihanuudesta.
10.
Thora Thammersilla oli tällä kertaa ollut onni saada huone, josta oli näköala nummelle.
Nythän hänellä oli se alati edessänsä, ikäänkuin itsellensä varattuna.
Pieni kuisti hänellä myöskin oli, jonka sai pitää melkein yksin. Noista kahdesta muusta huoneesta, joista myöskin oli ovi sinne, asui toisessa eräs vuoteen omana oleva nainen ja toisessa ylioppilas Adelsson, jota sanottiin Omar Pashan sijaiseksi. Häntä ei Thora nähnyt useinkaan.
Omituista kuinka nopeasti aika kului! Viikon päivät oli hän jo ollut täällä.
Tällä kertaa oli hän tullut tänne yksin ja melkein vastoin tahtoansa.
Arvid oli lähtenyt kuukaudeksi purjehdusretkelle erään ystävänsä kanssa, Gertrud ja Birger olivat kumpikin omalla tahollaan — ja kaikki olivat he olleet sitä mieltä että hänen oli tultava tänne.
Itse asiassahan olikin aivan yhdentekevää missä hän oli.
Hänestä oli tuntunut helpotukselta, että tukkukauppias Stern ei ollut täällä, vaikka tosin sekin oikeastaan oli jokseenkin yhdentekevää.
Naiset olivat jälleen alkaneet pitää hänestä hyvää huolta. Ruustinnalla oli uusi varasto hyviä neuvoja, jotka epäilemättä olisivat perin tehokkaita. Itsestään tuntui Thorasta, että hän oli käynyt järkevämmäksi, — niinpä hän esimerkiksi oli sitten viime kesän tullut oikein vanhaksi, — niin vanhaksi, kuin ei hänen elämänkirjassansa olisi enää kuin yksi ainoa lehti jäljellä.
Se tuotti helpotusta sekin.
— — — Eräänä iltana hän istui kuistillaan. Rouva Thamar Gyllenskjold kulki ohitse, nyökkäsi hänelle ja pysähtyi juttelemaan.
— — — Hän oli tänään tosiaankin alakuloisella mielellä. Hänen miehensä oli matkustanut pois.
Thora Thammers katsoi velvollisuudekseen lausua muutamia lohdutuksen sanoja, mutta ne kuuluivat hänen omissa korvissansa niin kömpelöiltä ja saamattomilta. Varmaankin rouva Gyllenskjold luuli häntä peräti typeräksi.
Thamar rouva hymyili lempeän anteeksiantavasti ja katsoi häneen.
— Minusta te olette reipastunut entisestänne!… Nähkääs, täytyy olla järkevä… ei saa aina vain ajatella yhtä ja samaa asiaa, — sitä ei saa tehdä — eikä surra mitään liian kauan. Se vahingoittaa ihoa!
Thora Thammers kiitti hymyillen noista hyvistä neuvoista — sillä ne olivat tietysti aiotut hänelle. Rouva Thamar Gyllenskjold ei nimittäin ollut lainkaan typerä.
Hän jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun Thamar rouva nyt asteli niityille päin.
Hänen käyntinsä oli todellakin kaunista katsella.
Nyt tuli ylioppilas Adelsson.
Hän oli seisonut ovellansa tirkistellen, mutta halusi nähdä vähän paremmin. Hän pyysi saada käydä istumaan. Hänen mielensä paloi halusta päästä tuonne niityille päin, mutta hän ei uskaltanut mennä.
Viime päivinä oli rouva Thammers väliin keskustellut hiukan hänen kanssaan.
Thoraa huvitti tuo mielenterveydestä todistava kauhistus, jota maailman olosuhteet herättivät nuorukaisen mielessä, samaten myöskin ihailu, jonka hän omisti Thamar rouvalle, ja hänen pyrkimyksensä saattaa ihmiset kunnioittamaan hänen nuorekasta miehevyyttään. Hän pyrki rehellisesti väärentämään hyvän luontonsa, rypisteli usein kulmakarvojansa ja näytti niin läpitunkemattomalta, että rouva Thammers kerran hiljaisen leikillisellä tavallansa pyysi saada nähdä hänen ystävällisen hymyilynsä ja selitti että miehekkyyteen sisältyy myöskin lempeitä tunteita, ja mahdollisimman runsaissa määrin.
Nuorukainen oli ensin katsonut häneen kylmähkösti — mutta sitten tuli hymyily esiin.
Rouva Thammersilla oli nyt etuoikeus sanoa hänelle mitä tahansa. Tuon huomautuksen jälkeen miellytti hän nuorukaista entistä enemmän.
Usein tiedusteli tämä, eikö saisi lainata hänelle kirjoja tai haluaisiko rouva Thammers jotain muuta. Väliin antoi hän hänelle kukkia. Hän näytti hänestä niin kalpealta, istuskellessaan yksin kuistillaan.
* * * * *
Nyt käännähti hän äkkiä rouva Thammersiir päin.
Saisiko hän jutella hiukan hänen kanssaan? Miksi hän oli niin vähän muun hienoston seurassa? Täällähän oli paljon hienoa väkeä, sekä herroja että naisia, sanoi neiti Hennerud. Joku päivä sitten olivat nuo molemmat tanskalaiset paronittaret tulleet ja saksalainen kenraali ja vapaaherra, joilla oli norjalainen rouva ja joka pelkästä hienoudesta tuli päivällispöytään varpaillaan tanssien… olisikohan tuo ehkä jätteitä oleskelusta hovissa? — ehkäpä keisarillisissa vierashuoneissa? Eikö ollut ihmeellistä kuinka vähällä hienoudella monet noista hienoista ihmisistä katsoivat voivansa tulla toimeen?… Väliin ne hänestä vain olivat iloiseen tapaan epäkohteliaita — ja ylpeitä, samalla lailla kuin niiden palvelusväki…
Eikö rouva Thammers tahtoisi vastata hänelle jotain? Eikö siihenkään kysymykseen, miksi hän oli niin vähän toisten seurassa?
Rouva Thammersilla oli tapana vain istua ja kuunnella kun ihmiset puhuivat, vastaamatta mitään. Nyt hymyili hän nuorukaiselle.
— Kyllä, vastaan kyllä… niin, voi kyllä olla niinkin, että hienous on pelkkää pinnalla olevaa kiillettä, joka voi murtua, eikä kauttaaltaan luontoa.
— Niin, eikö totta! Ja minä kuulen alinomaa sen murtuvan!
Vilkastuen muuttautui hän lähemmäksi.
— Teille voin sanoa jotain, ilman että te nauratte. En ole kernaasti ihmisten seurassa, jotka eivät ole hienoja… ja nuo hienot ihmiset eivät mielestäni ole koskaan tarpeeksi hienoja. Mieltäni alkaa etoa, oltuani hetkisen heidän seurassansa. Tiedättekö, välistä minusta on kuin olisin roskaväen seurassa… ylhäisen roskaväen parissa… eikö totta? Niin, saatte kernaasti nauraa — sillä mikä minä itse sitten olen?
— Niin, minä nauran! Tehän tunnutte olevan perin kokenut mies!
— Niinkö arvelette? Mutta minähän olen aivan unohtanut kertoa noista molemmista paronittarista ja rouva Iversenistä. — Ensi päivinä he kohtelivat minua erinomaisella kunnioituksella — he luulivat minua nuoreksi aatelisherraksi… Nyt kun he ovat saaneet selville että isäni onainoastaanmaakauppias, eivät he enää tunne rahtuakaan kunnioitusta minua kohtaan. Luulen melkein että kerron heille että Karl Johan kerran on ostanut nuuskaa isältäni!
— Miksikä ei Ludvig Neljästoista, sehän olisi vielä hienompaa!
Nuorukainen ihastui. — Luuletteko, että se onnistuisi?
Rouva Thammers nauroi pudistaen päätänsä — nousi paikaltaan ja otti kirjansa. Näytti siltä kuin hänen hyvä tuulensa äkkiä olisi häipynyt.
Ylioppilas koetti pidättää häntä. — Niin, mutta en sittenkään saanut tietää, miksi te istutte niin paljon yksin. Te käytte siitä niin kalpeaksi. — — —
Rouva Thammers nyökkäsi hänelle ystävällisesti. — Tuolla tulee Thamar rouva! Kiiruhtakaa häntä vastaan, niin saatte avata hänelle veräjän. Sitähän varmaankin olettekin odottanut, eikö niin?
Kun Thora hiukan myöhemmin tuli alas pihalle lähteäksensä iltakävelylleen, kohtasi hän siellä tukkukauppias Sternin, jolla oli muassaan toinen koiristansa. Hän tervehti Thoraa hymyillen, kuin olisi tämä ollut esimerkiksi rouva Iversen tai kuin hän olisi tykkänään unohtanut hänet, kunnes nyt sattumalta kohtasi hänet. Donna näytti muistavan hänet paremmin.
Thoran mieli oli tuosta käynyt hiukan omituiseksi, ja hän oli palannut jälleen sisään.
Hän ei mennytkään nummelle. Ja seuraavana päivänä hän pysytteli sisällä, kirjoitellen kirjeitä. Arvidille hän kirjoitti, lapsilleen, omille sukulaisilleen ja Arvidin sisarelle ja hänen vanhalle tädilleen, jolle ei tätä ennen ollut vielä ikinä ajatellutkaan kirjoittaa.
Neiti Hemb tuli ylös lainaamaan kirjaa. Hän oli hyvin pahoilla mielin.
Rouva von Asten oli nimittäin joutunut epäsopuun miehensä kanssa ja ollut niin kauhea, että sisäkkö ei ollut uskaltanut mennä viemään aamiaista sisään.
Rouva Thammers oli vastaukseksi vain hymyillyt epäilevästi.
Mutta hän ymmärsi sitten liiankin hyvin, että tuon täytyi olla totta, kun hän tullessaan alas näki rouva von Astenin istuvan kirjailemassa, mitä hurskain ilme kasvoillaan, ja tiedustelevan liikuttavalla osanotolla rouva Iversenin pienten lasten vointia.
Oli tunnettu asia, ettei hän koskaan tehnyt niin ahkeraan työtä ja ollut niin herttainen seurustelussaan ihmisten kanssa, kuin juuri tuollaisen vihanpurkauksen jälkeen.
Yksin hänen miehensäkin hyötyi siitä.
— Samuel, en tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, Samuel, mutta en luule että on hyvä sinulle että asut noissa vanhoissa huoneissa yksin koirinesi… Olen vakuutettu että neiti Hennerud voisi järjestää niin, että saisit tuon suuren kulmahuoneen minun vieressäni… En luule todellakaan että on hyvä että asut tuolla, hankit vain itsellesi luuvaloa. Ja sittenhän se olisi niin paljon hauskempaa — — —
— On peräti ystävällistä, Anni, että ajattelet kaikkea, myöskin tuota luuvaloa, jota minulla ei lainkaan ole! — Tietysti kävisi olomme siten hauskemmaksi — ja eloisammaksi! Niin, mietin kyllä tuota asiaa.
Hän poistui hymyillen.
Oli helppo aavistaa, että tukkukauppias Stern ottaisi nuoren ylioppilasAdelssonin siipiensä suojaan.
Ja sen hän teki. Oli melkein kuin hän olisi pyrkinyt itse väistymään syrjään, suodakseen tilaa toiselle.
Hän soi hänelle tilaisuutta jutella kaikenmoista ja suojasi häntä niin tarmokkaasti, että lehtorin oli mahdotonta ryhtyä tarpeellisiin rankaisutoimenpiteisiin tai rehtori Mauruksen osoittaa hänelle halveksimistaan kyllin selvästi.
Korvaukseksi osoitti ylioppilas hänelle sokeaa jumaloimista.
Eräänä päivänä oli hän sanonut nuorille naisille, että tukkukauppiasStern hänen mielestänsä oli päätä pitempi muuta kansaa.
Se oli harmittanut heitä. Heidän mielestänsä tuo oli hiukan loukkaavaa heille. He valittivat siitä Thamar rouvalle.
Tämä nauroi.
— C’est son tigre de Nubie — il n'est pas mort!
Ja ylioppilas Adelsson oli saanut nimensä.
Omar Pashan tulo oli sentään vilkastuttanut kaikkia. Thamar rouva oli käynyt eloisammaksi ja muut naiset myöskin.
Toisten mielestä oli tukkukauppias Stern vieläkin miellyttävämpi kuin edellisenä kesänä. Hän ei enää tehnyt niin paljon kiusaa — sen jätti hän nuoren ystävänsä tehtäväksi.
Ja hänen hilpeyteensä oli tullut jotain uutta — jotain salaperäisen lämpöisää.
Tiedettiin että Thamar rouva siihen oli syynä. Tuo kävi oikein jännittäväksi. Alettiin sääliä tirehtööriä, joka oli näyttänyt niin luottavaiselta ja tyytyväiseltä.
Tukkukauppias oli ollut Metsolassa muutamia päiviä ja oli siellä jälleen kuin kotonansa.
Hän laski leikkiä neitosten kanssa, käveli rouva Thamarin kanssa ja sai hyviä neuvoja ruustinnalta.
Thora Thammers tapasi häntä usein aamuisin aamiaispöydässä, kuistilla kahvia juotaessa sekä iltaisin.
Oli kuin eivät he olisi konsanaan vaihtaneet synkkää sanaa. Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä kuten sen, joka ajattelee vain sitä mitä puhuu ja vain yhtä asiaa kerrallaan, — Thora voi kuulla, kuinka hänen oma äänensä kuvasti menneisyyden varjoja.
Tietysti oli vika hänessä, joka ei voinut olla muiden ihmisten kaltainen.
Tekemättä itsellensä selkoa syistä, oli Thora näinä päivinä pysytellyt poissa nummelta.
Nyt tutki hän itseltään, mistä se johtui. Sehän oli aivan turhaa varovaisuutta. Eivätkö heidän tilinsä olleet suoritetut loppuun? Ja eivätkö he pian olleet suoriutuneet elämästä?
Mitä hän oikeastaan halusi? Päästä salaa selville Samuel Sternistä? Tutkia hänen sielunsa syvyyttä? Eikö tuo mies ollut juuri sellainen, kuin hänen olla tuli? Tahtoiko Thora nyt jälleen alkaa alusta? Tai halusiko hän kostaa hänelle? Ei, sitä ei hän halunnut — mutta viimeinen sana oli sittenkin vielä lausumatta. Oli jäänyt jäljelle kärki, joka kirveli, piikki, joka pisti.
* * * * *
Thoran täytyi melkein nauraa, kuullessaan Samuel Sternin eräänä päivänä todistelevan neiti Hembille, että ihmisellä ei ollut oikeutta olla alakuloinen. Ensiksikin se oli sopimatonta arvostelua Luojaan nähden ja toiseksi se rasitti hermoja.
Rouva Iversen yhtyi keskusteluun. Hän oli aivan yhtä mieltä tukkukauppias Sternin kanssa. Hän ei koskaan joutunut liiaksi suunniltaan mistään. Hän nimitti sitä mielenmaltiksi.
Rouva Thammers nousi ja läksi tiehensä.
Kuinka hyvä että Samuel Sternillä oli rouva Iversen seurana. Heidänhän kävisi hyvin pitäminen hauskaa yhdessä!
Myöhemmin päivällä kävi ilma hyvin lämpimäksi. Iltapäiväkahvi juotiin ulkona pihassa.
Naiset istuivat suuren pöydän ääressä, herrat joivat kahvinsa jalkeiltaan.
Puhuttiin uskonnosta, puvuista, muutamasta papista, jolla oli niin ihmeellinen taito sanan selittämisessä, että ihka tavallisetkin ihmiset pystyivät luomaan katseen ihmissielun syvyyksiin.
Rouva Iversen tunnusti että hän pyrki rehellisesti kiinnittämään katseensa näkymättömään maailmaan, mutta vaikeata se oli; ihmiselämähän oli, kuten tunnettua, mitä ihmeellisin arvoitus… Rouva von Astenissa oli kaunista tuo, että hän oli niin varmasti vakuutettu kaikista noista asioista, joita ei voi nähdä.
Rouva Liss istui täysin varustettuna lumoamaan niiden miesten silmät, jotka näkivät hänet.
Kenraali seisoi lähellä. Hän oli kuin kasvanut kiinni siihen paikkaan rouva Lissin takia.