Nuori rouva istui leikiskellen kiltin valkoisen kissanpojan kanssa, jolla oli mustia pilkkuja otsassa, pienet mustat käpälät ja aivan ruusunpunaiset korvat.
— Pikku Tulla, kuinka oletkaan suloinen! Ei, mutta, neiti Hemb, kuinka voittekaan sanoa uskovanne ihmisten synnynnäiseen pahuuteen, minun mielestäni ihmiset ovat oikein hyviä, ainakin sivistyneissä piireissä!
Kuinka hän näyttikään herttaiselta ja hurskaalta tämän sanoessaan, pitkäin silmäripsien luomat pehmeät varjot poskillaan!
Tuo vaikutti kenraaliin valtavasti. — — —
Hyviä kirjojako?
Liss rouva käännähti rouva Sahmin puoleen, jonka oli niin vaikea tietää, mitä hänen pitäisi lukea. — Hyvä Jumala, sehän ei ole lainkaan vaikeata. Kun sanomalehdet eivät hyväksy jotain kirjaa, niin en ikinä koske siihen! — Ja rouva Liss kääntyi jälleen kenraalin puoleen ja vakuutti ettei hänellä ollut aavistustakaan pohjoisesta ja etelästä, hänellä ei ollut hitustakaan paikallisaistia, hän voi täälläkin kuljeksia ja hakea, löytämättä edes omaan huoneeseensa. Kenraalista se oli kerrassaan viehättävää. Niin, mutta ylioppilas Adelsson oli ollut kyllin röyhkeä sanoaksensa, että asuntoonsahan toki löysi jokainen hyönteinenkin. Hän tarkoitti siis, ettei hänellä ollut senkään vertaa ymmärrystä kuin hyönteisellä! — — —
Ylioppilas puhui juuri politiikkaa muutamain nuorten kanssa. Kuultiin hänen lujalla äänellä lausuvan toivomuksen että Ranskalla olisi toki sen verran järkeä, ettei se alkaisi jälleen kokeilla Bourbon’eilla.
Kenraali loi häneen murhaavan katseen — ei juuri Bourbon’ein takia, mutta koko hänen esiintymisensä oli niin ärsyttävän häikäilemätöntä. Ja hän vakuutti rouva Arescholle, että Saksassa ei tuollaisten ihmisten sallittu olla vapaalla jalalla.
Vähän kauempana kulkivat professori Maurus ja lehtori, keskustellen yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Heihin liittyi muitakin herroja — — lopuksi myöskin tukkukauppias Stern. Aluksi hän vain sanoi vastaan noudattaakseen tavallista tapaansa, harmistui sitten hiukan ja löi lopuksi koko asian leikiksi.
Tuo ei miellyttänyt enemmän professoria kuin lehtoriakaan. Professori ei halunnut kernaasti tulla sekoitetuksi tukkukauppias Sternin pilapuheisiin, — ne miellyttivät häntä ainoastaan kohdistuessaan muihin. Lehtorin hymyily kävi empivän epävarmaksi. Kuin apua hakien loi hän lakkaamatta katseita ympärilleen.
Heidän edessään loikoi Susi. Se kuunteli tarkkaavasti kaikkea — ja haukotteli.
Jostakin rakennuksesta takapihalta päin kuului Donnan ulvonta.
Neiti Hemb oli mennyt antamaan sille leipää, mutta kun ei voinut päästä sen luokse, oli hän jonkinmoisen typerän hyväntahtoisuuden valtaamana pistänyt avaimenreiän leipää täyteen. Tuntiessaan hienon kahvileivän tuoksun oli Donna joutunut aivan suunniltaan.
Thora Thammers nousi, meni apuun, otti pois leivän ja pysähtyi keskustelemaan neiti Hembin kanssa.
Nyt nousi rouva Thamarkin paikaltaan.
Hän oli istunut lepäämässä omalla penkillänsä. Hän loi pikaisen katseen innokkaasti keskusteleviin herroihin.
Tukkukauppias Stern tuli hänen luoksensa.
— Ja he taistelivat filistealaisia vastaan ja David väsyi. Nyt teidän täytyy levätä. Suvaitsen armossa käskeä teidät mukaani pienelle kävelyretkelle… Enkö ole sanonut, että teidän pitää jättää lehtori rauhaan? Te teette itsenne alinomaa syypääksi lainrikkomisiin!
Tukkukauppias Stern nauroi. — Kun rikkominen on käynyt tavaksi, ei enää huomaakaan että rikkoo. Ette ole suvainnut olla oikein tarkkanäköinen, arvoisa rouva, Lienettehän kuullut, kuinka hilpeätä keskustelumme oli me ylistimme elämäniloa, — yksin professorikin yli-inhimillisellä tavallaan. Ja se on aivan oikein. Ei pidä halveksia niitä pieniä ilonaiheita, jotka meille tarjoutuvat. Suvaitsetteko huomata, että minullakin on oma uskontoni!
He menivät alas niityille päin. Tukkukauppias Stern käännähti ja vihelsi.
Susi kohottautui seisoalleen, oikoi itseään, meni rouva Thammersin tykö ja liehutti häntäänsä. Tuo oli ystävällinen kutsu että hän tulisi mukaan, mutta kutsua ei noudatettu.
Rouva Thammers oli pysähtynyt hetkiseksi keskustelemaan neiti Hembin kanssa ja katsonut poistuvien jälkeen. Hän oli kuullut heidän puheensa. Olipa tuokin keino kiusata häntä!
Oliko hän mustasukkainen Thamar rouvalle ja noille nuorille tytöille?Hänen täytyi tosiaankin nauraa itsellensä!
Hän meni huoneeseensa, otti käsipeliin ja katsoi siitä kuvaansa. Se voi olla hyväksi.
Niin, nuo kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä. Ja entä silmät — oliko hänellä jo kauankin ollut tuollaiset omituisen surulliset silmät?
Hänelle tuli mieleen muuan yö jonkun aikaa Birgerin syntymän jälkeen. Hän oli silloin herättänyt Arvidin nyyhkytyksillään. Sinä yönä hänen silmänsä olivat saaneet tuon ilmeensä. Siitä oli jo kauan! — — —
Mitä voisikaan hänelle sanoa tuo mies, joka ylisteli elämäniloa, joka ei halveksinut ainoatakaan sen tarjoamista pienistä ilonaiheista?
Kerran oli hän pyytänyt Thoraa vastaamaan johonkin kysymykseen. Mutta nyt oli hän jo unohtanut koko asian. Hän oli viisas mies — — —
Thora seisoi yhä edelleen peili kädessä — seisoi tarkastaen kuinka tuo katkera piirre suun kohdalla uurtui yhä syvemmäksi.
Hän alkoi jälleen tehdä tavallisia kävelyretkiänsä ja oli enemmän toisten seurassa.
Väliin käveli hän ylioppilas Adelssonin kanssa.
Toisten mielestä hän oli käynyt vilkkaammaksi ja näytti terveemmältä.Ruustinna arveli sitä lämpimän veden ansioksi.
Hän ei myöskään enää välittänyt kartella Samuel Sterniä. Sattuessaan yhteen he keskustelivat välinpitämättömästi, hilpeästi turhanpäiväisistä asioista.
Ruokapöydässä oli Thora joutunut istumaan rouva Iversenin rinnalla.Heillä oli tukkukauppias Stern läheisyydessään, ja tätä katsoi rouvaIversen suureksi onneksi.
Juteltiin ruuasta, koirista, puhuttiin puita, heinää. Rouva Iversen ei ollut koskaan tätä ennen tiennyt, että voi olla niin hauskaa puhua puita heinää.
11.
Thora seisoi eräänä iltana katsoen ulos akkunastaan.
Ulkona oli tyyntä ja hiljaista. Kuu kohosi veripunaisena esiin nummen takaa. Thora seurasi katseillaan pitkiä, vaihtelevia varjoja. Silloin valtasi hänet halu päästä tuonne ylös, katselemaan kukkasia ja kaikkea muuta. Viikon päivät oli hän ollut sieltä poissa.
Hän meni alas. Piha oli tyhjä. Suuressa salissa oli ruvettu karkeloimaan.
Mutta kun hän tuli nummelle, oli siellä niin omituisen hiljaista. Oli kuin ei hän voisi tavata ketään. Kaikki olivat käyneet levolle.
Hänen täytyi kulkea kuulumattomin askelin, sillä hän näki tiensä varrella hentoja, taivutettuja kukkaskupukoita ja kokoonkäärittyjä lehtiä.
Hän käyskenteli pimeässä maassa, jossa oli tuhansia suljettuja pikku taloja.
Omituinen tunnelma valtasi hänet. Hän istuutui ja nojasi päänsä kantoon.
Hän loi katseensa kauas valkoisiin tuntureihin, ylös taivaalle, missä iltarusko oli sammumaisillaan.
Hänestä oli kuin olisi joku tullut.
Hän istui kuunnellen — ja vaipui haaveisiin.
— — — Yö saapui hänen luoksensa, ikuisen lumen hohde otsallaan, valkoisista säteistä kudottu puku yllään. Taivas oli laskeutunut alas häntä tuomaan, ja hänen ihmeellinen loisteensa täytti kaiken maan…
Kaukaa harjulta päin saapui pitkiä kuiskailevia ilmalaineita.
Ja korkealta päänsä yläpuolelta, kaukaa, kaukaa kuuli Thora ääniä toisesta maailmasta, — maailmasta, jonne hän muinoin oli kaihonnut, mutta ei ollut voinut päästä. Hän istui ihmeellisessä valaistuksessa, haaveiden, unelmien valossa.
Tuolla, tuolla kaukana oli hänen lapsuutensa kultainen maa!… Hän halusi tiedustella tietä sinne. Hän tahtoi kysyä mahtavilta tuntureilta, jotka näkivät kaiken maan ja ylös taivaisiin, missä tie kävi hänen maahansa. Hän halusi ylös valtaville lakeuksille nähdäksensä minne tie veisi — — —
Nyt saapui joku jälleen hiljaa käyden… Metsänhaltiatar lähestyi häntä, hän, joka vallitsi nummella… Sjurin kertomuksista tunsi hän hänet. Hän kantoi kädessään vihreätä oksaa. Se oli taikasauva. Jokainen, joka saa hänet nähdä, joutuu hänen valtaansa.
Vavahtaen tunsi Thora nyt joutuneensa metsänhaltiattaren valtaan.
Tulija saapui aivan hänen eteensä.
Silloin täytyi Thoran kumartua syvälle alas.
— Näethän että olen omasi, sinun täytyy auttaa minua, sanoi hän hiljaa.
— Mitä tahdot minulta?
Silloin tunsi Thora sydämen hehkuvan povessansa.
— Tunnen kaihoa!
Metsänhaltiatar katsoi häneen, ja hänen silmänsä olivat tummat ja täynnä voimaa.
— Mitä sinä kaihoat?
Thora kurotti kätensä häntä kohden.
— Sitä, jota en voi saavuttaa!… Sitä, joka on ikuista!
Silloin kosketti metsänhaltiatar häntä taikasauvallaan, ja hänen katseensa oli käynyt lempeäksi.
— Nouse ja käy, — muutoin et ehdi perille! sanoi hän, kulkien edelleen.
Thora katsoi hänen jälkeensä, hänen käydessään yli nummen, poistuessaan pitkien kanervalaineiden keskitse. Missä hänen jalkansa oli koskettanut maata, siinä hohtivat värit, jommoisia Thora ei ollut koskaan nähnyt, ja siinä kohdassa, missä hän oli kadonnut näkyvistä, leimusi liekki mätästen yläpuolella. —
Silloin tuli vieläkin joku hänen luoksensa ja puhutteli häntä — nyt ihminen.
Thora ei ollut huomannut hänen tuloansa; nyt näki hän hänen istuvan vieressänsä. Mutta hän ei hämmästynyt; hän ei olisi voinut hämmästyä mistään, istuessaan siinä nyt voimatta vapautua tuosta haavetilasta, johon oli joutunut. Hän ei sitä koettanutkaan. Miksi olisi hän sen tehnyt?
— Mitä sinä täällä teet? kysyi tulija.
Ääni oli lämmin ja lempeä ja se tunki hänen sydämeensä.
Hän tiesi että tulija oli Samuel Stern. Hän näki hänen kauniin suunsa, jolla oli sama lempeä ilme kuin muinoin nuoruuden päivinä.
Hän ei ollut siitä ihmeissään, eikä siitäkään että Samuel Stern sanoi häntä sinuksi. Hän istui tuijottaen suoraan eteensä.
— Mitä sinä teet täällä? kysyi hän uudelleen.
— Kuuntelen tuulia, vastasi Thora hiljaa.
Samuel Stern muuttautui hiukan eteenpäin. — Mitä ne sanovat?
— Surullisia asioita ne kertoelevat.
— Olet kuullut väärin! vastasi Samuel. Hänen äänensä kuului hiljaiselta ja vavahtelevalta.
— Ei, sanoi Thora, — merituuli tietää kaikki — ja tuo pikku tuulonen, joka tulee laaksosta, sieppaa mukaansa kaikki unettomain öiden huokaukset ja kuljettaa ne mukanansa tänne.
Samuel kumartui häntä kohden.
— Tiesin, että tulisitte tänne, sanoi hän.
Hän katsoi hiukan ihmeissään Thoraan, sillä hän huomasi ettei hän ollenkaan tarkannut mitä hän sanoi.
— Metsänhaltiatar on ollut täällä! äännähti hän kuin unessa ja nyökkäsi vakuuttavasti.
— Ja hän on koskenut teihin taikasauvallansa. Niin, tämähän on hänen valtakuntaansa!
Samuel Sternin ääni kajahti siltä, kuin olisi hän ilahtunut jostakin. Thoran tunnelma valtasi hänetkin. Hänestä oli äkkiä kuin nuoruuden päivinä, kun he vaeltelivat yhdessä ja hän yhtyi Thoran haaveisiin. Tämä oli rauhoitettua aluetta, jossa he voivat kohdata toisensa… melkoisen matkan päässä arkielämästä.
— Huomaan kyllä, toisti Samuel Stern nauraen, että metsänhaltiattaren taikasauva on koskenut teihin. Teistä säteilee pimeyttä!
— Mutta täällä kaikki muuttuu, lisäsi hän, — kaikki näyttää toisenlaiselta.
Hiljaa hymyillen katsahti Thora ylös ja pudisti päätänsä.
— Täällä käyvät ilmi tunteet ja haaveet, koko sisimmän olennon kaikupohja. Täällä täytyy olla rehellinen toisiansa kohtaan.
Thora katsoi häntä hiljaisella ihmettelyllä. Hän oivalsi vain puolittain hänen puheensa.
— Katso, tuolla alhaalla on pimeätä ja ummehtunutta. Mutta täällä metsänneidon kodissa on portti avoinna meille. Täällä vallitsee tyyni, täällä olemme suojassa luoteistuulelta. Täällä voimme vaeltaa vanhoja, tuttuja polkuja. Voimme kertoa toisillemme kaikenmoista — pitentää sillä elämämme, kuten tuo kuolemaan tuomittu, joka kertoeli sulttaanille! — — —
— Mitä sinä ajattelet?… Tiedätkö jotain, jota on ihana ajatella, kun yö on pitkä?… Miksi tulit tänne jälleen?
Thoran kasvot vavahtivat, hänen silmänsä kävivät suuriksi ja väsyneiksi.
— Hain jotakin, sanoi hän hitaasti. — Mitäkö se oli? Sitä en tiedä! Ei, en luule tietäväni sitä — ajattelin että ehkä voisin saavuttaa sen täällä, sillä muualla en sitä löydä.
Hän tuijotti eteensä. — Nyt sen tiedän. Tahdoin saavuttaa rauhan.
— Sinun pitää kertoa minulle jotain muuta, — onnesta, jonka olet saavuttanut!
Thora säpsähti arasti, ja levottomuus näytti valtaavan hänet.
— Onnesta? En tiedä millaista se on. Olen unohtanut millaiseksi sitä kuvailin.
Hän laski kätensä kasvoillensa.
— Mitä tahdot minulta? Sinä kiusaat minua! sanoi hän hiljaa.
— Päivänpaisteinen unelmasi, jonka uneksit kerran, millainen oli se?
Nyt kääntyi Thora häntä kohden ja nauroi.
— Ei pidä uneksia — se käy niin kalliiksi. Unelmat riistävät pois kaiken sen mitä omistaa… ja haihtuvat itse olemattomiin.
— Mitä olet kokenut elämän ihanuudesta?
— Elämän ihanuudesta? kuiskasi Thora, katsoi häneen ja peräytyi vavahtaen. — Niin, se saapui pimeyden täyttäessä mieleni — ja poistui jättäen epätoivon. Siksi olen unohtanut senkin!
Hiljaisuus seurasi.
Samuel Stern katsoi Thoraa. Näytti siltä kuin tämä olisi unohtanut hänen läsnäolonsakin.
Thoran miellyttävä asento liikutti häntä. Kuinka hän voikaan näyttää noin lapselliselta? Kuinka hän oli tullut totuttautuneeksi tuollaiseen päänasentoon? Se saattoi hänet ajattelemaan kukkaa.
— Kerro joku toinen pikku satu, pyysi hän lempeästi.
— Muista, että täällä on toisenlaista kuin tuolla alhaalla. Täällä sulkeutuu se ovi, joka vie sinne, ja aukenee se, joka johtaa salattujen ajatusten ja haaveitten tykö!… Hohtavin valkoisin siivin liitelevät kevätunelmasi ympärilläsi!… Täällä ei tiedetä ajasta, joka kiitää tiehensä, täällä ei mikään ole ohitse!
Thora kävi jälleen levottomaksi. Hän nousi äkkiä — mutta istuutui jälleen. Samuel Sternin ilme vaikutti häneen omituisen vastustamattomasti.
— Tiedäthän, jatkoi tämä, — että se, johon tuo vihreä taikasauva on koskenut, näkee salatunkin, — näkee toiset ihmiset oikeassa valossa… Sano, mitä näet nyt!?
Thora istui hetken, punniten mitä sanoisi.
— Minun täytyy tosiaankin nauraa! Tiedän erään henkilön, joka on niin iloinen, ettei edes näe kyynel- ja veripisaroita… Se johtuu siitä, ettei hän koskaan ole lahjoittanut sydäntänsä kokonaan.
— Kerrot aivan väärin!
— Ei, olen oikeassa. En ole mies, niin että voisin unohtaa — — —
— Olet unohtanut tuon vanhan laulun:
»Tuskan tuikeen riemun ääniinKätken, poika poloinen!»
Et tiedä, että on olemassa mies, joka on taistellut, kunnes päivä kävi helteiseksi, ja yhtä monta kertaa kuin meren rannalla on hietajyväsiä, ja joka sanoo itsellensä: »Tuota, mitä tänään olen tehnyt, olen ajatellut, en tee enää koskaan, se oli viimeinen kerta!»… Mutta hän tekee sen yhä uudelleen. Viimeinen kerta ei tule koskaan. Se tekee hänen mielensä niin raskaaksi. Kerro nyt jotain muuta, jonka tunnet paremmin… Missä olet ollut koko tuon pitkän ajan?
— Missäkö? Olen käyskennellyt hakien… olin kadottanut jotain… en löytänyt koskaan rauhaa. Yöllä minusta oli kuin en olisi levännyt vuoteessani, vaan kuljeskellut pimeässä. — — — Joku tahtoi auttaa minua, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. »Antakaa minun mennä», pyysin minä, »rukoilen teitä, antakaa minun mennä! Tahdon mennä sinne, jossa ei ole ketään… tahdon kuihtuneiden lehtien tykö, kaiken tykö, joka on kerran kukoistanut, mutta lakannut olemasta.» —
— Ja minä tulin suureen erämaahan… Silloin saapui yö luokseni. Se sulki raskaat silmäluomeni. Ja minä pyysin, ettei kukaan häiritsisi minua.
— Silloin sanoi minulle joku: »Miksi suret sitä että ruoho lakastuu ja laulu vaikenee ja kynttilä palaa loppuun. Sellaista on elämä!» —
— Mutta käyskentelin vain tuolla ulkona. En löytänyt missään rauhaa… Silloin tuli luokseni joku pimeässä ja sanoi: »Mitä haet sinä täältä? On parempi että seuraat minua, niin löydät kenties jotakin, jota voit käyttää!»… Suru otti minut siten huostaansa ja vei minut omaan maahansa. Siellä on niin monta kuilua, ja tie vie aina alemmas.
— Niin olin siis siellä… Siksi tulin tänne viime kesänä, että olin ollut siellä, — minun täytyi levätä hiukan. —
Samuel Stern aikoi sanoa jotakin, mutta Thora esti sen. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa.
Sitten kohotti hän jälleen kätensä ja painoi ne vasten otsaansa.
— Väsyin niin kovin! En löytänyt mitään, jota olisin voinut käyttää, — silmäni eivät nähneet mitään!
Hän pudisti päätänsä. — Ja nyt en enää tahdo hakeakaan!
Hän oli puhunut soinnuttomasti ja epäselvästi, ikäänkuin sanat olisivat väkisin pyrkineet esiin, — ja kun hän ehti viime sanaan, katkesi ääni, päättyen epäsointuun.
Hän nousi. — Tahdon nyt lähteä, kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.
— Ei! — Samuel Stern sai hänet jälleen istuutumaan. — Nyt kerron minä vuorostani, ja jotakin, joka on oikein totta.
— Oli muuan ilta täällä nummella. Eräs mies tuli tänne tervehtimään ja kiittämään viimeisestä. Ja hänet lausuttiin tervetulleeksi ja hänelle kerrottiin, että joku toinenkin oli tullut tänne. Hän oli aavistanutkin, että tuo toinen tulisi. Ja mies käyskenteli täällä ihanan luonnon yksinäisyydessä. Hän tarkkasi kuunnellen nukkuvia lintuja ja kukkasia. Hänestä tuntui että niiden täytyisi kaikkien uneksia tuosta olennosta, joka täytti hänen mielensä. — — —
— Tuo mies oli elänyt hyvin hurjasti. Hän ei uskaltanut pysähtyä tuon naisen kasvojen eteen. Sillä nainen tahtoi kostaa, tahtoi yllättää hänet hänen ollessaan väsynyt ja voimaton — ja saattaa hänet kauhun valtaan. Mies käyskenteli myöskin synkkiä polkuja, — tuskan tiet ovat monenlaiset. Ja hänkin haki. Hän oli kadottanut jonkun ja tutkisteli vaellusretkellään: »Minne jouduitkaan?» Mutta ei kukaan vastannut milloinkaan! —
Thora oli istunut liikkumatonna, eteenpäin kumartuneena, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Nyt nousi hän hitaasti.
— Sinun täytyy antaa minun mennä. En tahdo kuulla enempää! — Kaikki käy niin kummalliseksi! —
Samuel Stern nousi myöskin.
— Osaan toisen kertomuksen, joka on paljon hauskempi! Sen kerron sinulle huomenna, kun päivä sammuu. Muista, että sinun pitää tulla tänne minun kertomukseni takia, — ja siksi että sen, joka on metsänhaltiattaren vallassa, täytyy tehdä niin!
Thora ei vastannut. He eivät enää puhuneet kumpikaan. Samuel Stern saattoi Thoran aivan hänen ovellensa saakka.
Sitten pyysi hän vain että Thora nukkuisi, sillä niinhän oli tapana tehdä tähän vuorokauden aikaan.
Tultuaan ylös huoneeseensa, seisoi Thora hetkisen aivan hiljaa.
Sitten meni hän akkunan luo ja aukaisi sen katsoaksensa ulos.
Pikemminkin oli hänen huolehdittava siitä että heräisi, hänen pitäisi pelastukseksensa takertua johonkin luotettavaan ja todelliseen — — —
Syvänteistä kohoova sumu verhosi tunturit ja piilotti nummen. Pehmoisena ja valkeana se kiertyi talojenkin ympärille. Sitä, mikä oli suurta, ei Thora enää voinut nähdä, mutta kaikki vähäpätöinen — talot, veräjä, pikku puut — kasvoi kasvamistaan tuon valkoisen hulmuavan hunnun keskellä ja kävi kammottavaksi.
Oli kuin koko todellisuus olisi muodostunut joksikin sanattomaksi, unelmaksi, joka liikkui sielun syvyydessä. Hän ei päässyt siitä selville.
— Mitä minun tarvitsee siitä välittää, ajatteli hän lopuksi, päästyään vihdoinkin vuoteeseen. — Vieras ihminenhän hän vain on!
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Thora Thammersilla niin tummat varjot silmien alla, että ruustinna vaati hänet tilille lämpimän veden käytöstä.
Ruustinna muistutti hiukan rouva von Astenia siinä, että huolehti niistä, joille soi hyvää, erinomaisen rasittavalla, itsevaltaisella tavalla.
Hänen onnistuikin saada rouva Thammers käsittämään, mikä hänelle olisi hyödyllistä, vieläpä käsittämään että hänen siveellinen velvollisuutensa oli olla saapuvilla illalla vietettävässä juhlassa. Basaarin jälkeen aiottiin vielä tanssia.
Illan tultua oli Thora tosiaankin toisten mukana. Hän istui katsoen heidän huvitteluansa. Hänen mielensä kävi aina niin alakuloiseksi, kun hän kuuli tanssimusiikkia ja näki ihmisten tanssivan. Hän voi saada kyyneleet silmiinsä. Hulluahan se tietysti oli.
Samuel Stern tanssi rouva Iversenin kanssa ja näytti huvittelevan oivallisesti. Sitten tuli hän Thoran tykö.
— Mitä te istutte ja mietitte? Teidän pitäisi tanssia ja tehdä hyvää!
Thora vastasi heikolla hymyilyllä. — Täällä ovat kaikki niin hilpeitä. Mutta minusta olisi niin rasittavaa nauraa ja jutella tuolla tavoin — eiväthän kaikki nuo ihmiset sentään voi olla niin iloisia.
Tätä sanoessaan ei Thora kylläkään tarkoittanut toisia, vaan ainoastaanSamuel Sterniä.
Tämä nauroi. — Kyllähän me olemme iloisia, vaikkemme silti ole sitoutuneet tuntemaan samaa iloa tunnin kuluttua — tuskin viiden minuutin kuluttuakaan! —
— Te pudistatte hiukan halveksivasti päätänne, näyttää minusta, — arvelette että sellainen on rehellisyyden puutetta. Te erehdytte, — kaikki riippuu vain mielemme hetkellisestä virityksestä. Se on näyttämöllistä koristelua meidän elämässämme. Kauan ei sitä kestä, mutta tämä riippuu varojemme niukkuudesta — ihmisethän ovat aina köyhiä tavalla tai toisella. Täytyy käytellä järkevästi sitä, mitä on tarjona. Katsokaapa tuota ylioppilasta, joka saa tanssia Thamar rouvan kanssa, — hän on ylen onnellinen. Ja noiden toisten pyörivien parien joukossa on varmaan muutamia, jotka ovat melkein onnellisia. Hyvä Jumala, jospa kerrankin pääsisi niin pitkälle!
Thora nauroi. Tuo nauru sopeutui niin hyvin hänen matalaan hillittyyn ääneensä, jolla oli niin tummahko, pehmoinen sointu.
— Olette oikeassa, sanoi hän, — tunnelma vaikuttaa perin juhlalliselta!
— Nyt soittaa Don Miguel sietämätöntä valssiansa. Sitä te tietenkään ette halua tanssia! Olen myöskin luvannut näyttää rouva Iversenille pari taulua, jotka minulla on tuolla alhaalla asunnossani. Tuletteko mukaan?
Samassa tuli rouva Iversen, ja he menivät alas pieneen taloon tauluja katsomaan.
Toinen niistä oli Crivellin madonnankuva. Se esitti hentoa, hiukan kumaraa vartta, kalpeita, surumielisiä kasvoja. Mutta tuossa olennossa oli salaperäistä viehätystä, ja puolittain maahan suunnattu katse oli täynnä suloutta.
— Kaunis ei hän tosiaankaan ole! virkahti rouva Iversen. — Anteeksi, mutta minusta hän muistuttar rouva Thammersia.
— Niin minustakin. Ja tämä tässä on pyhä Fransisko. Tarun mukaan hän tulee käymään luostarissa, jossa viljellään orjantappuroita itsekidutusta varten. Hän muuttaa ne ruusuiksi! —
— Se oli kiltisti. Minä olen myöskin sitä mieltä että on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämää miellyttäväksi. Ja on oikein hauskaa että joku keksii maalata jotain tällaista noiden ainaisten madonnojen asemesta. Mies sentään aina koristaa paikkansa!
Tukkukauppias Stern meni rouva Thammersin tykö, joka seisoi yhä vielä madonnan edessä.
— Te näytätte siltä, kuin ette aikoisi tulla tänä iltana. Muistakaa että olette taian kahleissa!
— Kertomuksenne haluan kyllä kuulla, sanoi Thora tyynesti. — Se varmaankin huvittaa minua. Minunkin on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämäni mahdollisimman miellyttäväksi.
* * * * *
Mutta tämä ilta ei jäänyt ainoaksi. Satu ei ehtinyt päähän saakka. Eikä vielä toisenakaan iltana. Aina siitä jäi jotain jäljelle vielä seuraavaksi.
Kaksi viikkoa oli kulunut — ja vieläkään ei Thora Thammers ollut saanut sanottavaansa lausutuksi.
Mutta nyt tuosta täytyi tulla loppu. Sen oli Thora aikonut sanoa jo toisena iltana. Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa.
Muutoin — miksi ei hän oikeastaan olisi tätä jatkanut? Häntä huvitti tarkata Samuel Sterniä, verrata hänen olentoansa päivisin täällä alhaalla ja illoin ylhäällä nummella. Täällä — kuinka arasti hän salasikaan, että mikään voi järkyttää hänen tunteitansa! Kaiken vakavan hän lykkäsi luotansa, jutteli tyhjiin!
Ja sitten — kun alkoi melkein näyttää siltä kuin he kiintyisivät toisiinsa tavallisina hyvinä ystävinä — tuli aina äkillinen, käsittämätön käänne. Samuel Stern perääntyi arkaillen, ikäänkuin olisi alkanut häntä pelätä. Hetkisen tuntui Thorasta, kuin pelkäisi hän Thoran käsittävän hänen sanansa liian merkitseviksi, luulisi hänen ehkä arvelevan, että Samuel Stern voisi rakastua häneen uudelleen.
Hän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän nyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut ainoaankaan hänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen sydämeensä. Oli vahinko ettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin levollinen hän olisi voinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki varovaisuuskeinot olivat Thoraan nähden.
Mutta siitä huolimatta Thora kärsi — ja tätä hän ei tahtonut myöntää itselleenkään — nähdessään kuinka hänen mieltänsä kiinnitti nuo kaksi nuorta tyttöä, jotka niin ujostelematta häntä hakkailivat. Thora ei rohjennut itselleenkään tunnustaa, kuinka häntä hermostutti Samuel Sternin hilpeä, häikäisevä huikentelevaisuus.
Mutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon kaiken… unohti kuluneen ajan… kaiken, mitä välillä oli ehtinyt tapahtua…
Silloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he kaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi hän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —
Se oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja hiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen sen hehkullansa…
Kesäöitten syytä oli kaikki tyyni! Ne houkuttelivat esiin nuoruuden valoisat haaveet. Ne asettivat heidän eteensä ongelmoitaan arvattaviksi. Metsänhaltiatar kosketti heitä taikasauvallansa.
He olivat vähitellen alkaneet elää jonkinmoista satuelämää täällä ylhäällä, rinnan päivien koruttoman arkimaisuuden kera. Päivisin täyttivät tuhannet seikat Omar Pashan mielen, illoin nummella, luvatun maan rajalla, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Silloin oli hän hänen kaltaisensa, josta Thora kerran oli uneksinut. Oi, miksi ei hän ollutsilloinpuhunut noita syvällisiä sanoja, jotka nyt niin omituisesti elvyttivät Thoran sielua! —
Ja kuinka hän voikaan istua ja kertoella tuhansista nummella tekemistään pikku havainnoista, sekoittaen mukaan muistoja menneiltä ajoilta ja sijoittaen ne taustalle, joka väritti kaiken!…
Nuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran ennen oli kokenut unessa.
Ja hänen tuli sääli kaikkia ihmisiä, jotka saivat kärsiä, saamatta tulla tuonne ylös lepäämään.
Nyt hän oli ihmeissään pelosta, jota aikaisemmin oli tuntenut SamuelSterniä kohtaan, — ja varovaisuudestaan.
Mutta kun tämä sanoi: — Tuletteko illalla auringonlaskun aikoina nummelle, minulla olisi hiukan kerrottavaa, — niin ajatteli hän kumminkin joka kerran, että olisi parempi olla menemättä, — sillä mitä se hyödytti?
Mutta hänen täytyi sittenkin mennä. Hän oli joutunut hiljaisen virran vietäväksi.
Ja päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin kovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa. Nummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi — pianhan kaikki olisi lopussa!
Hän ei piitannut enää muusta. Todellista elämän onnea ei hän omistanut. Eikö hän siis voinut suoda itselleen näitä entisyyden haaveita, jotka haihtuivat päivänkoitteessa. Haaveet olivat sentään parasta mitä hän omisti.
Heille molemmille tuotti seurustelu toistensa kanssa erikoista huvia, — siinä kaikki.
Hehän olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka leikkivät satujansa, omituisia, viattomia satuja, elämän tuskan esiinloitsemia… Kalpeita pikku kukkasia ne olivat, jotka vain nummen valo purppuroi…
No niin — narrimaisestihan he menettelivät — sekä hän itse että Samuel Stern myöskin. Epäilemättä hän salaa sydämessään nauroi Thoralle. Ja samatenhan Thora puolestaan myöskin teki.
Hauskaa pitämäänhän tänne itse asiassa oli tultukin.
12.
Eräänä päivänä aikoivat kaikki parantolan vieraat lähteä huviretkelle metsään, eräälle tunturimajalle. Siellä saataisiin syödä marjapuuroa kerman kera ja nähdä muutamia vanhoja kaappeja.
Rouva Thammers oli luvannut ruustinnalle, että tulisi mukaan, ja kun sitten tukkukauppias Stern pyysi samaa, lupasi hän uudelleen.
Mutta sitten valtasi hänet katumus. Hänestä tuntui äkkiä aivan mahdottomalta lähteä mukaan.
Puuhattiin lähtöä. Marit Hennerud oli jo ylhäällä majassa, ottaaksensa vieraat vastaan.
Thora Thammers kohtasi rouva Iversenin pihassa
— Tahdotteko tehdä hyvin ja sanoa että olen lähtenyt matkaan edeltä, sanoi hän.
Mutta mäen juurella hän poikkesi tieltä ja haki itselleen paikan, josta voi piilossa pitää tietä silmällä. Salainen ilo täytti hänen mielensä, kun hän näki kaikkien poistuvan.
Aivan oikein, Samuel Stern ja rouva Thammar pitivät seuraa toisillensa. Ja Samuel Stern näytti olevan peräti hyvällä tuulella. Oikeastaanhan hänen olikin paljon hauskempi Thamar rouvan kuin Thoran seurassa.
Thoraa huvitti hänen pieni petoksensa. Nähtävästi ei Samuel Stern ollut huomannutkaan ettei hän ollut mukana.
Mutta samalla hän tunsi omituista tuskaa siitä, ettei enää koskaan uskaltanut ottaa osaa mihinkään.
Sillä illat tuolla ylhäällä… nuo saippuakuplat, joita he puhaltelivat toistensa huviksi, — joilla Thora huvittelitte, siksi että hänellä ei ollut mitään muuta…
Ehkä Samuel Stern nyt juuri laski leikkiä Thamar rouvan kanssa siitä, että tuo iltahuvittelu niin kiinnitti Thoran mieltä.
Hänen epäluulonsa kävi äkkiä niin voimakkaaksi, että se himmensi kaiken hohteen.
— — — Mutta nyt olisikin tuo kaikki lopussa!
Hän kysyi itseltään ivallisesti: Minne hän nyt jälleen oli joutunut? Tiesihän hän, että kaikki tuo ei ollut minkään arvoista. Miksi oli sitten elämä käynyt hänestä jälleen mielenkiintoiseksi? Tulisikohan hän koskaan järkeväksi!
Hän nojasi päänsä käsiinsä. Nyt tahtoi hän tarkastaa kaikkea oikeassa valossa.
Näin hän oli ajatellut: Kun nuo pikku sadut häntä huvittivat, miksi halveksisi hän niitä? Kernaasti olisi hän vaihtanut niihin päivän pitkän tarinan…
Sillä nuo illat olivat kuin ylösnousemus, kuin maan uumenista pulppuava virvoittava lähde!…
Kimmeltävän pimeyden täyttivät he sydäntensä haaveilla, — sanoilla, jotka olivat olleet unhoon vaipuneita, jotka toivat muistoja mukanansa! Epäröiden, arastellen ne tulivat ja ohiliitävä nummen tuuli vei ne mukanansa.
Ja niihin liittyi toisia sanoja, — sanoja, joita ei koskaan lausuttu, vaan jotka silti olivat olemassa.
Hän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun ne sentään olivat olemassa?
Aivan hän väsähti tuota kaikkea ajatellessaan!
Hän oli väsynyt omaan itseensä! Kuinka voikaan hänen sydämensä pelastua kaikesta hädästä ja tulisesta tuskasta alati yhtenä ja samana, aina yhtä vahingoittumatonna ja eloisana, elämää isoovana ja janoovana…
Mitä olikaan hän kuullut puhuttavan vanhuuden rauhasta? Missä se oli löydettävissä?
Hyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.
Poski käden nojassa istui hän hiljaa hymyillen — — —
Oi nuo illat tuolla ylhäällä — hän ei saanut niitä mielestänsä… Oli kuin nummen hiljaiset henget olisivat kosketelleet heidän sielunsa soittimia, sulattaen epäsoinnut sulosoinnuksi.
Ja yhä uusia, täyteläisempiä säveleitä sieltä soinnahteli… Valoisa yö kasvatteli uusia kukkia. Ja muiden keskellä oli satuhohteessa versonut esiin harvinainen kukka… nimetön nuppu!
Ah — hänen täytyi nauraa — sillä päivällä oli kaikki ollutta ja mennyttä. He olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka eivät välittäneet vähääkään toisistansa — — —
* * * * *
Hän nousi ja läksi kulkemaan rinnettä ylöspäin.
Tänään tiesi hän ainakin saavansa olla yksin — huomenna voi hän kenties kohdata Thamar rouvan ja Omar Pashan nummella.
Alkoi sataa. Hän istuutui hongan alle. Mielihyvällä kuunteli hän sateen hiljaista suhinaa, sillä koko luonto odotteli janoisena.
Lämpöisenä kohosi höyry kypsästä ruohosta, — marjakosta saapui viileä lemu…
Niin kauas kuin silmä kantoi leveni lakeus tummansinisen meren kaltaisena.
Sää kirkastui. Ilma kävi kevyeksi, taivaankansi kohosi Syvältä maan povesta oli hän kuuntelevinansa hiljaisia, vakavia ääniä, kohoavia ja laskevia — kuin olisi maa hengittänyt —
Ja kaukaa kuuli hän joen vakavan äänen. Kuuluihan se ainakin, mutta nyt se suorastaan tunki hänen korviinsa. Se kuului niin syvältä.
Ja joka suunnasta suhahteli kuiskeita. Omituinen raskasmielinen mumina täytti ilman.
Pimeni jälleen. Hän näki kuinka kaikki ikäänkuin kävi huonolle tuulelle.
Äänetönnä aaltoili järvi alhaalla. Vesi nousi ja laski, nousi ja laski… Oli kuin nuo synkät äänet olisivat kohonneet ylös nummelle saakka, huuhdellen kanervikkoa, saapuneet hänen luoksensa ja saattaneet hänen mielensä ahdistuksiin. Hänen pitäisi kaiketi lähteä kotiin, tulisi varmaankin lisää sadetta. Mutta hän ei tullut lähteneeksi. Hän istui katsoen kuinka järvi liikehti hiljaa, hitaasti, raskaasti… Silloin muistui hänelle mieleen tarina, jonka hän oli kuullut kerran maailmassa, lapsena ollessaan.
Oli kerran merimies, joka oli ollut kauan poissa ja palasi jälleen. Hän kiiruhti kotiseudulleen, nuoruutensa maahan. Ilolta ei hän saanut nukutuksi yöllä. — Hän ajatteli pientä tupaa, jonka seinämää kukat peittivät korkealti… ja äitiänsä, joka asui tuossa tuvassa, ja Dordia, mielitiettyänsä.
Niin kulki hän yötä ja päivää. Vastaantulijoilta hän tiedusteli, tunsivatko he hänen kotiseutunsa. Ja jos hän kohtasi jonkun, joka tunsi, loisti hän ilosta. Millaiselta nyt näytti hänen nuoruutensa maassa? Paistoiko aurinko kuten ennen sisään hänen äitinsä akkunasta? Kasvoiko porraskivillä vielä sammalta? Ja tuvan ympärillä kasvavat pienet kukkaset, olivatko ne vielä yhtä raikkaita ja sinisiä kuin ennen? Tulivatko ne esiin joka kesä, kuten muinoin?
Ja entä kansa siellä ylhäällä, oliko se uljasta ja voimakasta kuten muinoin, vilpille vierasta? Oliko se säilyttänyt mielensä lämpöisenä, järkkymätönnä, kuten hänen äitinsä ja Dordi?
Kukaan ei tiennyt tuohon vastata. Hänen täytyi kiiruhtaa ottamaan itse siitä selkoa. Hän kulki yötä ja päivää. Hänen jalkansa olivat pöhöttyneet, mutta hän ei huomannut sitä. Ilolta ei hän voinut pysähtyä ennenkuin sinä aamuna, jolloin saapui pienelle tunturiselänteelle, joka oli vastapäätä hänen äitinsä tupaa.
Ja aurinko nousi — mutta se ei paistanut tuvan akkunaan. Hän ei nähnyt äitinsä tupaa.
Silloin valtasi hänet äkkiä väsymys. Hänen täytyi käydä istumaan.
Kesti kauan, ennenkuin hän oli levännyt tarpeeksi jaksaakseen mennä alas laaksoon.
Mutta kun hän tuli alas, ei hän löytänyt äitinsä tupaa. Se ei ollut entisellä paikallaan, — portailla ei kasvanut sammalta, eikä niiden ympärillä kukkia.
Silloin tuli vanha mies ja otti häntä kädestä. — Näen että olet tullut takaisin! Kiltisti, että läksit tänne katsomaan!
— Missä on äidin tupa?
— Voinethan nähdä että se on palanut!
— Missä äiti on?
— Hän lepää! — Mies viittasi sinnepäin, missä kirkonhuippu kimmelsi. —Hänen on parempi tuolla vanhan koivun alla.
— Entä Dordi?
— Kohta lähdettyäsi hän läksi täältä muukalaisen miehen seurassa. —Kaiketi pistäydyt meille?
Silloin nauroi merimies.
— Kiitos kutsusta! Se olisi kyllä hauskaa, — mutta sanopa, missä on sammal, joka kasvoi portailla? Ja missä ovat kukat, joissa oli tummansininen sirkkalehti, — se minun täytyy ensin saada tietää — niitä kasvoi aina täällä oven ympärillä?
Mutta kukaan ei vastannut. Vanha mies oli mennyt pois.
Hänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.
Hän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä kaiketi vielä tunnet minut?
Auringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän siinä yhä edelleen.
— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja hän näki auringon laskevan.
— Aiotko nyt jo mennä tiehesi? Pitäisihän minun mennä vanhan koivun luo äitiä tervehtimään, — mutta en pysty siihen — — —
Thora muisti, kuinka kammottavasti tuo tarina oli vaikuttanut häneen. Hän sai kuumetta ja hänet vietiin vuoteeseen. Koko yön houraili hän kivellä istuvasta merimiehestä ja itki ja rukoili että joku koettaisi saada hänet sisään — — —
Hänen täytyi ajatella tuota, kuinka paljon ihmisraukkojen täytyi kärsiä… joka minuutti, joka sekunti on maan päällä kärsimystä. — — —
Hänestä tuntui, ettei hän voinut kestää tuota ajatusta.
Tietämättään oli hän alkanut itkeä.
Koko maailma kävi kammottavaksi. Olihan vielä päivä, mutta tuli pimeä. Pimeä laskeutui kaikkialle. Kaikki ryömivät sitä piiloon, mutta se ryömi perästä.
Hän oli kuulevinaan huokailua joka suunnasta. Kaikki äänet vapisivat, — toinen pyrki verhoutumaan toiseen. — — —
Silloin täytyi hänen kysyä: — Pieni kukkanen, miksi olet niin alakuloinen? Luulen kuulevani sinun valittavan, näen lehdistäsi, että väriset. Miksi ovat lehtesi niin vaaleat ja kylmät?
— Tuo suuri taivaan tuuliko siihen on syypää? Onko se kertonut, kuinka koko avaruus, aina ylimpään pilveen saakka, on täynnä tuskaa? Sekö saattoi lehtesi noin vaalenemaan ja käymään kylmiksi?
— Ei asiat sentään ole niin huonosti kuin luulet. Minä kysyn metsältä — — —
— Miksi kuuntelet, metsä, niin synkkänä? —
Sen tiesi hän kylläkin! Syvältä maan povesta, mistä se hakee voimansa, kuulee se huokausten kohoavan…
Maa huokailee. Sille on juotettu liiaksi verta. Ihmiset eivät tunne kunnioitusta sitä kohtaan. Mutta se kostaa sen! — — —
* * * * *
Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa.
— Tänään on niin kummallista nummella. Pitääkö jonkun täällä kuolla? En kestä tätä enää. Haluan lähteä täältä pois. Ikävöin merta!
Hänessä heräsi halu puhua tuosta kaihostaan meren luo.
— Ystäväni, tiedän kyllä että olen uskoton! Mutta teidän täytyy antaa minulle anteeksi, sillä minä kärsin. Kaiho täyttää niin kokonaan mieleni. Ympärilläni vallitsee yö, joka ei koskaan valkene päiväksi! — — — — Mutta tuolla kaukana on meri…
— Sen mahtavat, kohisevat laineet suovat vilvotusta — lepoa.
— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — sydämeni ikävöi merta! — — —
* * * * *
Hän häpesi sanottuaan sen. Hän häpesi nummea. Sillä se kohotti äänensä ja vaati häntä tilille:
— Enkö sulkenut sinua syliini, kun tulit luokseni? Enkö suonut sinulle lepoa? Enkö vartioinut sinua levätessäsi? Eivätkö lainehtivat lehvät, eikö ruoho- ja kukkasmeri suonut sinulle hoivaa? Etkö oppinut oivaltamaan sen syviä syntysanoja? Ja kun taivaan ovet aukenivat iltaruskon kultavaljakolle, etkö silloin nähnyt vilahdukselta teitä iäisyyden maahan? Mitä merkitsee vähäpätöinen ihmiskohtalo, ettäs sitä alati harkitset? — — —
* * * * *
— Suo minulle anteeksi, suuri nummi! Te hiljaiset metsät ja kaikki kukkaset, jotka tässä seisotte, — kuulen äänenne, kuuntelen teitä! Tahdon piiloutua kanervanturviin! — — —
— Meren olen jo unohtanut! — — —
* * * * *
Illan tullessa, päivän alkaessa laskea, oli ilma jo kirkastunut.
Thora istui yhä vielä paikallaan. Hän mietiskeli kaikenmoista.
Hänen täytyi matkustaa kotiin Arvidin luo. Kuuluihan Arvid kumminkin hänelle. Olihan hän hänen miehensä.
Mutta eihän hän ollut kotona, nythän Thora muisti sen.
Niin matkustaisi hän sitten molempain lastensa luo. Hänellähän oli kaksi lasta. Pitihän heidän saada tuntea että heillä oli äiti.
Mutta eiväthän hekään tosiaan olleet kotona. »Susi» tuli ja nuolaisi hänen kättänsä. Hän säpsähti pelästyneenä.
— Mitä sinulla on täällä tekemistä, luulin sinun olevan paimenmajalla!
Kaukana näki hän Samuel Sternin tulevan. Hänen lähetessään heräsi Thoran mielessä katkeruus tuota miestä kohtaan. Hänen täytyi hillitä itseään, ettei ilmaisisi sitä äänekkäästi.
Susi ei aavistanut mitään. Kaksiviikkoisen rauhallisen seurustelun jälkeen luuli se kaiken olevan juuri kohdallaan. Se paneutui tapansa mukaan rauhallisesti maahan ja nojasi päänsä hänen polveensa.
Mutta jo aikaa ennen perilletuloaan huomasi Samuel Stern ettei ollut tervetullut. Huolestuneena tarkkasi hän Thoran väsähtänyttä ilmettä ja asentoa. Tietysti oli hän istunut siinä koko iltapäivän.
Tultuaan Thoran luo menetteli hän samaten kuin Susi — ei ollut tietääkseenkään mistään.
— Minä pujahdin tieheni samaten kuin te. Te näytätte huonoa esimerkkiä.
Thora ei vastannut mitään. Kukat, jotka hänellä oli kädessänsä, satelivat alas Suden ylitse.
— Miksi te istutte niin väsähtäneenä? Ajatuksetko teitä rasittavat?
Thora huokasi ja käänsi päänsä puoleksi poispäin. — Minä en ajattele koskaan!
— Se on oikein tehty. Siitä tavasta voi helposti päästä. Mutta miksi te ette tullut mukaan? Meillä oli oikein hauska: professori puhui realiteeteista, lehtori ylevämmästä, ylimaailmaisesta katsantokannasta, ja rouva Sahm, joka on naisten yliopistoon-pääsyn kirpeimpiä hedelmiä, käsitteli kysymystä, onko ihmistä katsottava muunnokseksi vai alkulajiksi… Olisittepa vain ollut mukana!
Thora loi häneen aran katseen.
— Minusta te olette niin luonnottoman hilpeä!
— Se on vain paha tapa. Katsotteko että minun pitäisi koettaa päästä siitä?
Thora kävi levottomaksi. Hän pahoitteli ettei ollut lähtenyt ennenSamuel Sternin tuloa.
Tämä seurasi katseillaan hänen liikkeitänsä.
Hän olisi halunnut tarttua Thoran käteen ja pitää sitä hiljaa.
— Te istutte aina melkein suorastaan muurahaispesässä, mutta muurahaiset eivät tee teille mitään. Olen kuullut että muurahaisten ja perhosten kesken vallitsee ystävyys — missä on henkivartionne? — Tarkoitan valkoisia perhosia.
Thora ei vastannut mitään.
Mutta Samuel Stern oli tullut vain saadaksensa kuulla hänen äänensä, — kuullaksensa, voiko se jälleen saada saman soinnin kuin viimein, juuri hänen lähtiessänsä.
Heidän istuessansa illoin nummella voi tuo ääni suorastaan tenhota hänet. Kun sen pehmoinen sointu kautta hämärän saapui hänen luoksensa, tuntui se hänestä olevan jotain salaperäistä, maan toisesta äärestä tulevaa. Ja väliin tuo ääni sai tuntemattoman värityksen, — sanat sulivat, muovautuivat kuin silkkikielten lempeäksi soinnahteluksi… Ja silloin pulpahti aina jotain esiin haaveitten kätketyistä maailmoista. Se voi saattaa Samuel Sternin tuntemaan vavistusta.
Hän muuttautui hiukan lähemmäksi.
— Sanokaa jotain! Puhukaa hiukan!
Thora kumartui, otti kukan ja mumisi jotain aivan hiljaa.
Samuel Stern ei voinut kuulla sitä tarkoin. Hän nojautui eteenpäin.
— Eikö teitä haluta? Kuinkas asiat nyt oikein ovatkaan? Tuuliko se taasen on syyllinen?
Hän nousi ja kävi istumaan aivan Thoran viereen.
— Kuinka ovat asiat? toisti hän. — Te tahtoisitte saada aikaan uuden järjestyksen molekylien kesken, eikö niin?… Eikö täällä ole kylmä ja kostea?… Vai onko teidän hyvä olla?
Thora hymyili välinpitämättömästi. — Oloni on vallan erinomaista.Senhän kaikki tietävät.
Samuel Stern loi tuon tuostakin katseen häneen. Thoran silmissä oli väsynyt ilme. Suuret, tummat silmäterät kuvastivat pohjatonta surua.
— En tahdo enää tulla tänne, sanoi hän äkkiä tuikeasti. — Täällä ei ole hauskaa!
— Minä säälin Arvidia! virkahti hän sitten.
— Se on luonnollista. On aina sääli miesraukkoja, jotka saavat vaimon, jota eivät käsitä. Kenen on silloin syy?
Thora kävi hämilleen ja katui sanojansa. Hän oli aikonut sanoa jotain aivan toista, mutta nyt ei hän muistanut siitä enää sanaakaan.
Samuel Stern kumartui häntä kohden.
— Rauha vallitsee nyt kaikkialla. Syntisellekin suodaan armoa. Koettakaamme rauhoittua! Eikö täällä ylhäällä ole ihanaa? Minä en koskaan turmele itseltäni ihanaa hetkeä; ei ole varmaa että se palaa toiste palaa koskaan!
Thora ei näyttänyt kuuntelevan häntä, ei tietävän että hän oli siellä.
Samuel Stern silmäili häntä huolestuneena.
— Minä luulen että on parasta varoa synkkämielisyyttä… haikeata epätoivoa… sillä muutoin joutuu jonnekin, jonne ei ole halunnut, — maahan, josta ei enää pysty palaamaan.
— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu elämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi häntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne muutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli iloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän käyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten huippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen matkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä palannut enää koskaan.
Thora käännähti nopeasti, kiihkeästi häneen päin.
— Minusta on sääli ihmisiä! Sekä niitä, jotka pysyvät paikallaan, että niitä, jotka menevät liian kauas… niitä, jotka tekevät pahaa, ja niitä, jotka saavat kärsiä toisten tähden. Elämä on raskasta!
— Niin erinomaisen hauskaa ei se aina ole. Mutta on ihmisiä, joiden elämä on täynnä kärsimystä, mutta jotka kumminkin ovat onnellisia. He omistavat elämisen taidon. — — — Kerran aioin minäkin lähteä tieheni… mutta minulla oli äitini. Se pelasti minut.
— Ja sitten on pidettävä korvat auki ja otettava Onnetar suopeasti vastaan, jos hän katsahtaa ovesta sisään.
Hän kumartui jälleen Thoraa kohden ja katsoi häneen nopeasti silmin, jotka piiloutuivat luomien taakse.
— Te kysyitte minulta kerran, kuinka minä olen tullut sellaiseksi, jommoinen olen — — —, ja nyt minä kysyn, miten te olette tullut tuollaiseksi. Sellainen ei saa olla! Te unohdatte, että päivä paistaa. Te muistelette vain, että on ollut yö!
— Kerron teille jotain. Olen tehnyt havainnon, että on olemassa paljon naisia — varsinkin naisia — jotka onnen ollessa tarjona eivät tule ottaneeksi sitä vastaan. He ovat nimittäin kuvitelleet, että se näyttäisi toisenlaiselta. Siksi eivät he rohkene käydä siihen käsiksi. Heidän verensä ei ole tarpeeksi kuumaa. He ovat niin valveillaan, että he varovat kaikkea, heidän kylmä epäilyksensä panee kaikki kumoon. Ja onni menee menojansa — kenties se palaa toiste — ja katoaa taas kuten ennenkin! Ja yksi kerta on viimeinen!
— Oliko tuo kertomus?
— Ei, elämänkokemus.
Thora käännähti häntä kohden hillityllä kiihkeydellä ja hänen katseessansa näkyi pilkallinen välähdys.
— Minä tunnen myöskin eräänlaisia naisia. — Tunsin kerran nuoren tytön. Hänelle sanoi joku: »Sinä olet kuin kukkanen, hennointa tässä maailmassa, valkosiipinen Iris, — se ei seiso hiljaa kuten muut kukat, vaan on kuin lennossa kohden taivasta…»
— Nuori tyttö nauroi ja sanoi: »Niin, olen valkoinen Iris. Seison uneksuen valoisaa untani, ja auringon laskiessa kohotan siipeni ja lennän kohden taivasta…»
— Sitten sanoi nuorukainen hänelle: »Olet enemmän kuin valkoinen Iris.Olet minun pyhä kukkani, olet Lotus-kukkani!»
— »Tiedän sen», sanoi tyttö nauraen. »Olen hento ja hienoinen, olen lotuskukkanen!»
— Aika kulki kulkuansa. Se tahtoi ottaa tytön mukaansa. »Ei minun sovi seurata sinua», sanoi tyttö. »Tiedät että minä olen hento ja valkoinen, ja minä odotan ystävääni!» — »Sinun täytyy seurata minua», sanoi aika, »sinne, minne tahdon viedä sinut!»
— Silloin nauroi tyttö jälleen ja sanoi: »Tuo ei ole minun tieni! Minulla on ystävä, — olen hänen pyhä valkoinen kukkansa — ja meidän polkuamme reunustavat metsäruusut!»
— Silloin nauroi aika vuoroonsa. Sillä ei hänen sydämensä ystävä saapunutkaan. Hän ei tullut koskaan! Ja aika ohjasi tytön pimeille poluille. Valkosiivet saivat tahrapilkkuja, ne eivät kantaneet häntä enää!…
— Ei koskaan hän enää uneksi valkoista untansa.
Hän katsoi Samuel Sterniin toivottomasti hymyillen.
Samuel Stern oli kätkenyt kasvot käsiinsä.
Hän kohottautui pystyyn ja katsoi Thoraan, jonka kasvoista loisti omituinen kalpea hohde.
Hän nousi seisoalleen, kulki muutaman askeleen palasi jälleen ja kävi istumaan. Vaieten istuivat he hetken.
Sitten katsahti Samuel Stern jälleen Thoraan.
— Minäkin tunsin kerran nuoren tytön…
Her voice was sweet and low. [Byron.]
— Annan hänelle nimen Sanpriel. Ei ole ketään sen nimellistä, mutta koulupoikana luin kerran, että ihanin naisista oli nimeltään Sanpriel, ja kauan uskoin niin olevan. Kuunteletteko te?
— Tietysti.
Thora oli juuri päättänyt olla kuuntelematta.
— Hänelläkin oli ystävä. He kuljeskelivat vanhassa pappilanpuutarhassa, jossa oli suuria lehmuksia. Oli ilta keskikesällä. Lehmusten pitkät oksat ulottuivat maahan saakka, ja niiden välitse katsoivat he kauas niityille. Siellä tuoksuivat kukat suurissa ryhmissä. Ja sumu laskeutui valkoisen harson kaltaisena yli maan.
— Sanpriel kulki ja katsoi kauas niityille ja taivutti kuin kuunnellen päänsä alas. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ystävänsä, joka käyskenteli hänen rinnallansa.
— »Mitä sinä katsot?» kysyi tämä.
— »Valkoista sumua. Se kätkee meiltä kukat!»
— »Niin tuoksuvat ne sen voimakkaammin».
— Niin kulkivat he edelleen. Neidon silmät kävivät suuriksi ja tummiksi. Ne kuvastivat hänen sydämensä haaveita.
— »Sanpriel, mitä mietit?»
— »Katselen kuuta, joka nousee metsän takaa. Se on kuin kultaa.»
— Hänen ystävänsä käyskenteli hänen rinnallansa. Kaihoten hehkui hänen mielensä. Hän halusi pysäyttää ajan kulun. Hän ajatteli: hän ei rakasta minua kylläksi! Hän olisi halunnut polvistua neidon eteen, sulkea hänen kätensä omiinsa ja suudella niitä tuhansin kerroin, mutta neidon olennossa oli jotain, joka esti hänet uskaltamasta sitä tehdä.
— Hän vain katsoi häntä. Ja neitonen kulki pää taivutettuna, kuin kuunnellen.
— »Sanpriel, mitä kuulet?»
— »Tuuli suhisee nuoressa ruohossa, ja pieni sinikello soittelee kutsuen iltarukoukseen.»
— »Sanpriel, sinä olet itse kuin kukkanen, mutta sinä olet valkoinen ja kylmä! Minua palelee luonasi. Anna aurinkosi lämmittää minua!»
— Mutta Sanpriel ei vastannut, hän kulki vain kuunnellen.
— Nuorukaisen silmät kyyneltyivät.
— »Sanpriel, miksi ajattelet niin monenmoista? Sinä et rakasta minua, sinä liitelet kauas luotani… Et ole koskaan minun luonani!»
— Silloin kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja kuiskasi: »Sinuahan aina ajattelen!»
— »Mutta et ole täällä luonani!»
»Minä tulen kyllä! Etkö näe, että olen tulossa?»
— »Ei, sitä en näe — et tule, vaanmenet!»
— Silloin käännähti hän ja hymyili: »Odota vain tyynesti!»
— Mutta nuorukainen ei voinut odottaa tyynesti. Kiihkeä luonto temmelsi hänen povessansa, elämä huumasi häntä… Odottaessaan keksi hän monenmoista järjettömyyttä…
— Silloin olisi neitosen pitänyt tulla hänen luoksensa! Mutta hän ei tullut. Hän katosi etäisyyteen!
Thora istui kiveen nojaten, kuin voittamattoman väsymyksen vallassa. Hän oli sulkenut silmänsä. Mutta suljettujen silmäluonten lävitse tunsi hän Samuel Sternin tulisen katseen.
Hän ei tosiaankaan enää kestänyt tuota katsetta. Hänen täytyi pakottaa sydämensä rauhoittumaan. Hän ei välittäisi enää ainoastakaan sanasta, minkä Samuel Stern keksisi sanoa. Nyt aikoi hän lähteä!
Hän oikaisihe ja loi häneen nopean katseen. Samuel Sternillä oli suun ympäriltä ilme, jonka hän tunsi entisajoilta, hillittömän, intohimoisen tarmon ilme. —
Thora yritti nousta lähteäksensä, mutta hän ei voinut. Samuel Sternin katse pidätti hänet.
— Minä en pidä tuollaisista kertomuksista, sanoi hän väsyneesti.
— Ei, se on niin vanha. Nyt saatte kuulla uudemman!
— Monta vuotta oli kulunut. Sanpriel oli käynyt kalpeaksi. Hänen katseensa oli raukeampi kuin muinoin. Siinä kuvastui uinaileva sielu, joka ei ollut koskaan herännyt. —
— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi kaikki etäisyydestä vain.
— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.
— Ja kun hän käyskenteli siellä, kokoontuivat ne kaikki hänen ympärilleen.
— Ja kesätuuli hyväili häntä viilein käsin. »Miksi et hymyile? — Kesän aikana täytyy hymyillä! Nyt vapautan sinut kaikesta vähäpätöisestä ja raskaasta, jota kuljetat mukanasi.»
— Mutta hän pudisti päätänsä ja sulkeutui huoneeseensa. — —
* * * * *
Samuel Stern keskeytti kertomuksensa. Hän katsoi noita pitkiä, hentoja sormia, jotka hermostuneesti poimiskelivat kanervaa.
Perhonen lehahti lentoon… Häntä halutti sulkea tuo käsi omaansa — tai edes koskea siihen. Mutta hän ei uskaltanut.
Thora tuijotti ilmaan, merkityksetön hymyily huulillaan. Hän oli juuri päättänyt lähteä, mutta silloin jatkoi Samuel Stern kertomustaan. Hänen äänensävyssään oli jotain, joka esti Thoraa noudattamasta omaa tahtoansa.
— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki hänet jälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi halunnut langeta hänen jalkojensa juureen.
— Mutta Sanpriel ei huomannut häntä. Hän ei tuntenut häntä enää — sillä hän ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan kuin etäisyydestä. Hän ei huomannut, kuinka tuon miehen sydän vapisi. Hän oli mennyt huoneeseensa.
— Silloin meni mies ulos niityille. Siellä oli juhla. Valkoapila oli tullut. Kaikkialla tunsi hän sen hempeän, makean tuoksun.
— Silloin sanoi hän kukkasille: »Hiipikää hänen luoksensa ja laskekaa pienet kätösenne hänen surullensa — haavalle, jonka tuska on iskenyt. Hiipikää sisään hänen luoksensa ja laskekaa ruusunpunaiset kätenne sen päälle!»
— Valkoapila on ovelin kaikista kukkasista maan päällä. Se tulee niin vilvakkaana ja tuttavallisena. Se saa aina tahtonsa täytäntöön. Sen kukkiessa ei surukaan pysy mustana. Ja se houkutteli hänet jälleen päivän valoon.
— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet muinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel kääntyi hänestä pois.
— »Ei, ei puna-apilaa, se on niin iloinen, ja valkoapilaa en tahdo enää enempää. Niitä oli niin paljon huoneessani. Kuinka onkaan huoneeni tullut täyteen valkoapilaa?»
— Silloin vastasi mies nöyrästi: »Minä lähetin ne tuomaan tervehdystä.Mitä ne sanoivat?»
— »Ne täyttivät koko huoneen… Ne toivat mukanaan ajan, jolloin olin iloinen… Ja kun toiset tulevat, en voi ottaa niitä vastaan… Vanha ystäväni angervo on tullut luokseni. Se katsoo minuun nuhtelevasti. — — — 'Sinun täytyy suoda anteeksi', sanoin sille, 'mutta en voi tosiaankaan ottaa muita vastaan, sillä valkoapila on täällä.'
— Ja mitä sanoi valkoapila sinulle, Sanpriel?
— Silloin nauroi Sanpriel ja sanoi: »Lienen nähnyt unta, että joku oli iskenyt palohaavoja sydämeeni. Minä ajattelin: 'Syvät vedet eivät voi minua vilvoittaa, sydämen tuskaa ei mikään voi lääkitä!' — Sillä nyt sanovat kaikki että se on erehdys. Kaikkeen on olemassa hoivaa!»
— Silloin polvistui mies hänen eteensä. »Etkö tunne enää minua?Sinäet ole käynyt läpi liekkien, vaanminä. Minulle eivät syvät vedet voi suoda vilvoitusta, vaan ainoastaan sinä!» — — —
* * * * *
— Sadun lopun voitteteliittää! Miksi,miksiläksitte pois? Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin teitte kun läksitte sallimatta minun sanoa sanaakaan? Ymmärrättekö nyt että teitte syntiä, kun läksitte?
— Sanpriel, sinä vapiset ja kalpenet. Sano että tiesit, että minä sinua rakastin. Unelmasi uinuu silmässäsi: herätä se! Puhu minulle!
— Näen, että arvelet minun joutuneen järjiltäni, mutta mitä se tekee, kun minä olen onnellinen, kun hetkisen aikaa kuvittelen olevani onnellinen!
Tuska kouristi Thoran sydäntä kuin jäytävä kylmyys.
— Parasta on lähteä täältä! Minusta täällä tulee pimeä kuin talvella.Varmaankin nousee myrsky!