Samuel Stern nauroi. — Pimeä? Myrsky? Etkö näe kuinka täällä on valoisaa ja herttaista ja tyyntä? Kuin talvella, sanot? Etkö näe aurinkoa ja kukkasia, jotka täällä kasvavat?
Hän vaipui ajatuksiinsa ja tuijotti kuin haltioituna Thoraan.
Thora hengitti lyhyeen ja hänen äänensä kävi kovaksi ja tuikeaksi.
— On parasta, että palaamme todellisuuteen. Samuel Stern nousi. Hänen katseensa hehkui syvänä ja tulisena kulmakarvojen takaa.
— Niin, siihen todellisuuteen, jonka me kumpikin tunnustamme, siihen, joka on köyhän elämämme ydin… jota eivät näe sokeat silmät eivätkä kylmät sydämet tunne… oman sydämemme mahtavaan, ikuiseen todellisuuteen. Sallikaa Jumalan tähden sen päästä voitolle, omistakaamme sille elämämme pyhässä pelossa ja ilossa! — — —
Thoran valtasi synkkä, säälimätön halu sanoa totuus, kylmä, kolkko totuus, joka tuotti tuskaa sekä hänelle että muille.
— Me olemme naurettavia molemmat, sanoi hän. — Etkö näe että minä olen vanha ja harmaahapsinen, etkö tiedä että minulla on mies ja lapsia!… Ja ellei se ole naurettavaa, niin on se toivotonta. Me emme luota toisiimme, sitä emme ole koskaan tehneet! Eikä kukaan muukaan luota meihin. Me emme ansaitse kenenkään luottamusta — en ainakaan minä, minusta on tullut huono ihminen… On sääli miestäni ja lapsiani!
Mutta tuo ei häirinnyt Samuel Sternin ajatuksenjuoksua.
— Ei, sanoi hän itsepintaisesti. — Silmissäsi on suloa ja puheessasi myöskin, vaikka puhutkin kovia sanoja… Olepa vain vanha ja harmaahapsinen, jos niin tahdot, mutta sinä olet ihanin tuhansista, sinä olet Sanpriel, pyhä, valkoinen kukkani! En rakasta sinua nyt samalla tavoin kuin muinoin. Kiintymykseni sinuun on nyt toi senlaatuista… Se on syvempää. Se on kuin ruumiin muuttuminen sieluksi — sillä tavoin rakastan sinua! — — — En sitä tahtonut, olen taistellut vastaan, mutta lopuksi minun täytyi. Etkö usko minua?
— Kyllä! Arvatenkin minun pitäisi iloita!
Jos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!
Hän meni lähemmäksi Thoraa. Hänen äänensä kävi aivan lempeäksi.
— Sanpriel, tiedätkö että lyhyt hetki voi olla koko elämän arvoinen?Tuijotat niin synkästi — mitä sinä näet?
Thora ei vastannut. Hän seisoi kalpeana, kulmat synkästi rypistettyinä.
Äkkiä valahti veri kuumana hänen poskiinsa, kasvoihin, kaulaan.
Tietämättään hän meni aivan lähelle Samuel Sterniä.
Hän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti saanut sanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.
— En toden totta enää kauemmin tahdo olla mukana tällaisessa. Minulla ei ole siihen oikeuttakaan! Minun on palattava kotiin omiin oloihini!
— Ne ovat käyneet sinulle vieraiksi!
— Ne eivät saa käydä!… Mutta ensiksi… miksi tulin tänne ja jäin tänne koko täksi ajaksi… se tapahtui siksi että minulla oli jotain sinulle sanottavaa… tahdoin sanoa sinulle, että läksin silloin tyköäsi siksi että en halunnutsellaistarakkautta mieheltä, jota rakastin… en tahtonut odottaa ja nähdä kuinka se kuluisi loppuun… kuinka se kituisi ja kuolisi, se, jota olin luullut ikuisesti kestäväksi!… Että olit voinut unohtaa minut, vaikkapa vain hetkiseksikin, sitä en voinut sietää. — — —
— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!… Sinun syysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, — että jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — — —
—Sinuaminä rakastin! Sinua, joka olet pirstonnut elämäni! Lopuksi ajattelin että kenties oli parasta että kävi kuten kävi — parasta sinulle! Ja nyt et suo minulle edes sitä lohdutusta että siitä on ollutjotainhyötyä, kaikesta mitä olen kärsinyt. Älä luule, että voin koskaan toipua kaikesta siitä mitä olen kokenut, kaikesta mitä olen rikkonut. Saan tuntea sen aina, kärsiä siitä aina!
Hän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen äänensä kuului kuin lapsen vaikeroimiselta.
— Vielä enemmän minun pitäisi sanoa sinulle, mumisi hän, — mutta minä en voi!… Jos voisin siltä piiloutua iäiseen pimeyteen! — — —
Samuel Stern oli käynyt istumaan, mutta hypähtänyt jälleen pystyyn. Hän ei voinut seista hiljaa, hän meni Thoran luota, mutta palasi jälleen. Kiihkeä kärsimättömyys valtasi hänet, hänen silmänsä säihkyivät suuttumuksesta.
— Haluaisit pitää lohdutuksesi, mutta minä en suo sitä sinulle! Kuinka paljosta pahasta te naiset voisitte pelastaa meidät, jos tahtoisitte suorittaa sen työn, jonka luonto on määrännyt teille! Missä te olette kaikkivoipia, siinä me olemme avuttomia kuin lapset… Tuota itseensä sulkeutunutta naisylpeyttä minä en ymmärrä. Siinä, missä se voisi saada jotakin aikaan, ohjata meidät paremmille teille, antaa meille puhtaamman elämänkäsityksen, siinä se verhoutuu omaan täydellisyyteensä ja menee tiehensä!
Hän pysähtyi Thoran eteen, kiihkeänä ja masentuneena.
— Ja millä tavoin rakastitsinäminua? Miksi et koskaan pyrkinyt tuntemaan miestä, jota rakastit. Olit aina loitolla minusta, silloinkin kun olit läheisyydessäni! Et ollut koskaan ystäväni! Äitini oli ystäväni. Ei kukaan ole rakastanut minua niin kuin äitini!
Hän lisäsi katkerasti: — Ja millä tavoin te naiset rakastatte meitä?… Millainen tuo rakkaus on, jonka te meille omistatte? Siitä rakkaudesta, joka ottaa suurimman edesvastuun kannettavaksensa, siitä teillä ei ole käsitystäkään!
— Sinä et ollut koskaan ystäväni! Sinä pakenit, kun minä jouduin hätään. Äitini minua auttoi!
Hän vaikeni ja veti syvään henkeä. Sitten meni hän aivan Thoran eteen.
— Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin! lisäsi hän hiljaa ja lempeästi. — Läksit tiehesi, juuri kun sait enin tehtävää! Minä olin heikko, huono, mutta luonnossani oli muutakin!
Thora katsoi häntä silmiin.
— Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sanoi hän hitaasti, — että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa! Olet oikeassa! Ajattelin sinua tavalla, joka kenties oli ainoastaan oman itseni ajattelemista!… Muistan olleeni mustasukkainen äidillesi. Minusta hän aina tuntui olevan meidän välillämme. —
Samuel Stern loi häneen nuhtelevan katseen. — Sitä hän ei ollut, — ei tahtonut koskaan olla. Mutta minä en myöskään ole antanut ainoankaan naisen tulla äitini ja minun välille!
— Niin, minun olisi pitänyt suudella tomua hänen jalkojensa alla — mutta minä tahdoin että sinä ajattelisit ainoastaan minua… varmaankin ajattelin itsekin ainoastaan omaa itseäni! Olin jo silloin huono ihminen!
— Anna sinä minulle anteeksi! Minun on täytynyt tehdä sinulle kovin paljon pahaa, koska puhut itsestäsi tuolla tavoin.
— Oli hyvä, että kohtasimme toisemme jälleen… ja saimme puhua toistemme kanssa! Mutta nyt ei meidän enää pidä tulla tänne… tarkoitan että soisin etten enää koskaan saisi nähdä sinua, sitä anon Jumalalta!
— Anna minulle auringonsäde mukaan — äläkä ota sitä jälleen pois: Jos voisit… jos me voisimme… tulisitko nyt takaisin luokseni?
— Anna minulle anteeksi! Mutta en voisi enää koskaan, en koskaan luottaa sinuun. Olen käynyt niin kurjaksi, etten enää usko mihinkään!
Samuel Stern oli vaipunut istumaan, kuolonkalpeana, kuin iskun hervauttamana.
Thora tuijotti häneen. Oliko hän sanonut jotakin niin kauheata?
— Anna anteeksi! Minä en voi siihen mitään!… Minä en voi. En voi todellakaan!
Hän halusi lausua jotain lohduttavaa.
— Eihän se merkitse mitään, ei mitään. Tämähän on ollut vain hiukan ajankulua niin teille kuin minulle. — — —
Nyt katsoi Samuel Stern häneen kuin lausuen hiljaisen rukouksen.
Hän nousi, lähestyi Thoraa ja taivutti toisen polvensa hänen edessänsä.
— Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa kuin nyt huomaan tehneeni!… Mutta olet sittenkin Sanpriel!
Thora käännähti äkkiä ja kiiruhti nummea alas. Hän pysähtyi ja katsoi taaksensa tehden kiihkeän, epäävän liikkeen; hänen äänensä oli ankara ja käskevä.
Hän tahtoi kulkea yksin.
Ja hän kiiruhti eteenpäin, hapuillen, kuin peläten joka hetki kaatuvansa.
* * * * *
Thoran tullessa parantolan pihaan oli kaikkialla hiljaista. Kaikki valkeat oli sammutettu.
Hän ei mennyt huoneeseensa, vaan suureen seurusteluhuoneeseen. Oli unohdettu lukita sen ovi.
Melkein tietämättään meni hän soittokoneen luo ja pysähtyi sinne. Mitä oli tapahtunut? Mistä johtui, että hän äkkiä halusi laulaa? Hän, joka ei ollut laulanut Birgerin syntymästä saakka.
Hän seisoi tuijottaen eteensä. Hänestä tuntui että jotain syvän salaperäistä, jotain sanomattoman loistavaa oli tullut hänen luoksensa. — Oliko se hänen nuoruutensa kultainen unelma?
Hän oli yön pimeydessä näkevinänsä vilahduksen luvatun maan hohteesta…
Valtava riemu täytti hetkeksi hänen mielensä… onnentunne, jommoiseksi hän sitä muinoin oli kuvaillut.
Siis piti Samuel Stern hänestä kuitenkin… oli rakastanut häntä… rakasti häntäyhä vielä. —
Nopealla liikkeellä aukaisi hän soittokoneen. Hän tahtoi laulaa pienen laulunsa, saman jonka oli laulanut heidän ollessansa ensi kertaa yhdessä — ja monta kertaa myöhemmin.
Hän mietti, muistiko sen vielä.
Tässä rakennuksessa ei nukkunut ketään. Ei kukaan kuulisi häntä.
Hän soitti muutaman soinnun, hiljaa hyräillen — eihän hän tiennyt, osasiko enää laulaa. Hän hymyili.
Hänen äänensä, joka oli vuosikausia ollut unohdettu ja käyttämätön, oli jäljellä — muuttuneena, sen kuuli hän itse — mutta säilyneenä.
Täyteläisyytensä se oli menettänyt. Vienona, arkana ja värähtelevän tunteellisena täytti se ilman hiljaisella, ylevällä soinnulla.
Se oli vaatimaton altto, noita harvinaisia ääniä, jotka eivät koskaan menetä pehmeyttään, eivät koskaan kajahda kimeältä.
Haaveellisen suloisina saapuivat sävelet, lempeän soinnukkaina.
* * * * *
Tuo ääni muistutti metsien suhinaa, yön vienoa surumielisyyttä…
Puoliyö oli jo aikoja kulunut. Alkoi valjeta. Hän nousi ja sulki soittokoneen. Hän tunsi hiljaista, juhlallista riemua.
Hän aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Mutta tullessaan ovelle pysähtyi hän kuin hervaantuneena.
Tuolilla tuolla ulkona — istui kokoonvaipuneena Samuel Stern — kuunnellen, pää oveen nojattuna ja itkien.
Thora tunsi tuskaa — ja kiihkeätä riemua.
Hän tunsi horjuvansa. Hän nojautui oveen.
Ei, hän ei saanut enää koskaan antaa hetken ihanuuden houkutella itseänsä — ei saanut langeta enää toista!… Hän kiittäisi Jumalaa näiden hetkien suomasta lohdusta ja menisi sitten hiljaa tiehensä — tietäen ettei mitään jatkoa seuraisi.
Mutta hän pysähtyi ehdottomasti Samuel Sternin viereen.
Hän kurotti kätensä Thoraa kohden. Thora tarttui siihen ja laski sen otsallensa.
Ja äkkiä hän painautui häntä vastaan, kuin hakien turvaa ja pelastusta.
Seuraavana silmänräpäyksenä hän tuli tajuihinsa.
Hänestähän hänen juuri piti pelastua.
Ja hän pakeni pois.
* * * * *
Hän seisoi akkunansa ääressä ja kuunteli lähenevän myrskyn kumeaa, vielä puoleksi tukahdutettua kohinaa.
Nyt se jo oli hänen päänsä yläpuolella! Synkkä tuulenpuuska, joka taivutti metsän puut. Teki hyvää sitä katsella.
Hän vaipui maahan akkunan ääreen ja nojasi päänsä akkunalautaan.
Hän näki edessään Samuel Sternin kasvot — synkät, melkein tuntemattomiksi muuttuneet kasvot, joista silmät tuijottivat häneen kolkosta pimeydestä.
Oliko hän kuullut syvän, salaisen tuskan huudon?…
Hän kohottautui ylemmäksi.
Että tuo sielunlahja, tuo voima, jonka hän tunsi täyttävän koko hänen olentonsa, osana hänen omasta itsestänsä, — osana, joka ei voinut kadota, — että se piti tukahdutettaman, tuhottaman!… Että tuon hänen sydämensä unelman, jota Arvid ja lapset eivät olleet koskaan käsittäneet, piti häipyä olemattomiin! Se oli niin tuikean armotonta… niin käsittämätöntä!…
Vaivoin hän laahasi itsensä vuoteeseensa. Oli ihmeellistä, ettei hän ollut heti paneutunut levolle. Täytyihän hänen tuntea, kuinka kuoliaaksi väsynyt hän oli. Hän kätki kasvonsa pielukseen.
Hän kohottautui jälleen istualleen, hän ei löytänyt lepoa.Liikahtamatta istui hän eteenpäin kumarassa.
Sitten hän hymyili itselleen ivallisesti.
— Ei, kuiskasi hän, — mikä on mennyttä, ei palaa koskaan!
Hänestä tuntui ettei hän voinut enää ajatella eikä tuntea mitään. Siitä hän vain oli selvillä, että hänen piti palata tyhjään, kolkkoon kotiinsa, noiden vierasten ihmisten, Arvidin ja lasten, tykö.
Oli kuin synkät, äänettömät laineet olisivat käyneet hänen ylitsensä.
Yksitellen tulivat kyyneleet ja täyttivät hänen silmänsä. Ne olivat katkeria, kylmiä kyyneleitä, sellaisia, jotka eivät koskaan tuota lohtua, — jotka valuvat hitaasti alas, karpalo karpalolta.
13.
Parantolan pihalla oli ollut harvinaisen levotonta varhaisesta aamusta saakka.
Thora Thammers meni akkunan luo, nojautui eteenpäin ja katsoi ulos — ja pakottautui jäämään puhetta kuuntelemaan.
Nyt aikoi hän nimittäin ruveta ottamaan osaa ympäristönsä elämään — sehän oli hänen velvollisuutensa!
Melkein kaikki olivat tuolla alhaalla, yksin rouva Iversenkin ja pikku tanskalainen kreivitär, joka ei muutoin koskaan näyttäytynyt ennen päivällisaikaa.
Kreivittären akkunan alta oli nimittäin löydetty pahanpäiväisesti juopunut mies.
Kreivitär oli kovin pahastunut siitä, että hän oli paneutunut juuri sinne, ja saksalainen kenraali ja lehtori olivat siitä niin kiihdyksissään, että rouva Iversen katsoi velvollisuudekseen puolustaa häntä.
— Eihän se raukka ollut vaarallinen, eihän hän liikahtanutkaan.
Ruustinna ja sanomalehtinainen Betzy Schaum tulivat myös saapuville.
Heidän mielestänsä ei asiaa käsitelty oikealta kannalta.
Kauempana aitan luona seisoivat rouva Liss ja Don Miguel. Heitä huvitti enemmän kottarainen, joka huusi pyydellen apua varista vastaan. He heittivät kiviä puuhun. Kottarainen ei liikahtanutkaan. Se tiesi niiden tarkoittavan varista.
Nyt tuli rouva von Asten ja viittoeli Thoralle. Hän aikoi tehdä insinöörin kanssa kävelyretken eräälle tunturirotkolle ja tahtoi saada rouva Thammersin mukaan.
Rouva Thammers oli niin erinomainen, hän ei huomannut koskaan mitään; hän oli hyvin sopiva joukon jatkoksi. Rouva von Asten oli viime aikoina alkanut osoittaa hänelle jonkun matkan etäisyydestä erinäistä epämääräistä hellyyttä; hän kutsui hänet iltapäiväteelle, yhdessä nuoren lihavan insinöörin kanssa, jolla oli uniset silmät ja pienet vaaleat viikset. —
Väliin oli Thora mennyt. — Hänestä se oli tyhmästi, mutta hänen oli niin vaikea vastata kieltävästi. Mutta tänään hän pystyi sen tekemään. Rouva von Asten hymyili hänelle jäähyväisiksi tavalla, jossa ei enää ilmennyt rahtuakaan hellyyttä, ja poistui Marsinsa kanssa.
Thora seurasi heitä katseillaan ja pyrki kohdistamaan ajatuksensa heihin.
— Nyt hän raapaisee minua, — muutun pahaksi enkeliksi.
Hän koetti yhä edelleen ajatella rouva von Astenia ja hänen Marsiansa, mutta se oli niin vaikeata — kaikki pyrki sulautumaan yhteen. — Ja kun ei hän enää nähnyt heitä, oli hän unohtanut että he olivat olemassakaan. Sitten pyrki hän ajattelemaan toisia läsnäolevia. Oli kuin olisi hän tuntenut olevansa silloin paremmin turvassa.
Ylioppilas Adelsson syöksähti esiin tervehtimään, katsoa tirrottaen päivänpaisteessa häneen ylös. Hänen raikkaat, lämpimät kasvonsa loistivat.
— Teidän täytyy tulla mukaan kalastamaan! Hauki nukkuu vedenpinnalla, uneksien sinitaivaasta… ja ahven uiskentelee rantaan saakka; se mietiskelee mitä kaloja nuo suuret keltaiset rentukat ovat.
Thora pudisti päätänsä.
Nyt tuli Thamar rouva ulos. Hän loi pikaisen ihmettelevän katseen ihmispaljouteen ja veti pitkät hansikkaansa käsiin.
Hän nyökkäsi Thora Thammersille.
— Tahdotteko poikkeuksen vuoksi tulla aamukävelylle niityille päin?…Ellei se teistä ole liian ikävää?
Toisesta suunnasta tuli Samuel Stern. Thora oli nähnyt hänet ja kaukaa.
— Kuinka onnellista hänelle, ettei mikään pysty häneen, ajatteli hän.
— Kas, tekö se olette, virkahti Thamar rouva, lyöden häntä olkaan pienellä komealla kävelykepillänsä. — Minun täytyy rangaista teitä, enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään… mutta minun täytyy kertoa teille että alan uskoa ettei ikävystyminen ole tappava tauti.
Tulija kohotti hymyillen hattuansa, tavalla, joka oli ominainen SamuelSternille yksin.
— Teidän ylhäisyytenne! Miksi te pidätte ikävää? Ettekö ole jo aikoja tullut selville kanssaihmistenne keskinkertaisuudesta! Te ette ole suvaitsevainen — minä suren tähtenne!
— Mitä suvaitsette? Minähän suren teidän tähtenne. Olen tuntenut syvää surua — enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään — suokaa anteeksi, tahdon pidättää itselleni oikeuden liioitella!… Mutta nyt se on voitettua — sillä se, joka tietää surun johtuvan siitä, että kiinnittää sydämensä johonkin — se tekee kuten rhinoceros — vetäytyy yksinäisyyteen… Niin, vertailu ei ole minun, vaan erään intialaisen viisaan miehen keksimä Ettekö tule mukaan, pikku Thora rouva?… Sitten menen yksin. Omar Pasha ei saa tulla mukaani.
— Susi ja minä seuraamme kunnioittavasti jäljempänä!
Thora vetääntyi kauemmaksi huoneeseensa.
Hän ei kestänyt enempää.
Hetken kuluttua pani hän hatun päähänsä ja läksi ulos.
Hän oli joutunut polulle, joka johti alas Casa Santaan. Ja kun hän siinä käyskenteli, selveni hänelle, että sinne hän juuri oli halunnutkin.
Pieni rakennus oli suojassa mäen juurella, ja siihen liittyi puutarha järven puolella. Siellä puuhaili nyt rouva Harder, karsien ja sitoen pystyyn. Kauempana makasi kaksi poikaa maassa, kitkien rikkaruohoa. Nähdessään Thoran tuli Adèle Harder häntä vastaan. Thora tunsi ettei ollut kulkenut harhaan — pelkkä kädenpuristus jo soi lohtua, siinä oli puoleensa vetävää hellyyttä.
Hän seisoi katsoen ympärilleen.
— En olisi luullut, että täällä olisi näin paljon, sanoi hän.
Adèle Harder nauroi. Ja nauraessa kävivät hänen kasvonsa kauniiksi.Hänen hymyilynsä näytti olevan kaikkivoipa.
Thora Thammers tunsi turvallisuutta. Mutta ensi hetkenä ei hän oikein tiennyt, mitä varten oli tullut tänne.
— En aavistanut, että täällä oli niin paljon! toisti hän.
— Niin, eikö totta! Täällä tapaatte nummelais-ystävänne ja vielä muutamia muita! Minun huveihini — ei, haaveisiini kuuluu, päästä selville luonnon rajoista ja saattaa se hiukan niitä siirtelemään. Minä kokeilen sekä kasveilla että — ihmisillä! Katsokaa tänne — ja tuonne! Hän viittasi molempiin poikiin. — Minä kitken ja kylvän — ja saan siitä iloa. — — —
— Iver ja Hans, nyt voitte mennä paimenmajalle! Käymme istumaan tänne humalamajaan. Täältä näemme järven. Olette väsynyt?
— Niin olen! — Thora nojasi päänsä vihreään säleistöön.
— Kuinka teillä on täällä ihanaa, mumisi hän. Hän istui katsellen vaieten Adèle Harderia.
Ja jälleen hän mietti, mitä varten oikein oli tullut tänne.
— Aivan niin! sanoi hän hiljaa, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.
Hän oikaisi itsensä.
— Tulen luoksenne, että te puhuisitte vähän minulle! Joku sanoi kerran että teidän silmänne voivat taltuttaa tiikerin… Katsokaa minuun! Minä tarvitsen rauhoitusta!
Adèle Harder sulki hänen kätensä molempiin käsiinsä.
— Teillähän on kuumetta! Teidän pitäisi olla hiukan varovainen. Te olette niin paljon yksin, ja se ei ole teille hyvä! Tehän olette tullut tänne käydäksenne voimakkaaksi ja iloiseksi, eikö niin?
Thora ei vastannut. Hän katsoi vaan Adèle Harderia, varjostaen kädellään silmiänsä. Silmäluomet olivat pöhöttyneet ja katse kuivan polttava.
Adèle Harder nousi paikaltaan. — Nyt teidän pitää ensiksi saada hiukan viiniä. Näen että tarvitsette sitä.
Hän meni sisään ja palasi heti jälleen. Thora seurasi häntä katseillaan hänen mennessään ja palatessaan, — tahdotonna hän söi ja joi mitä hänelle tarjottiin.
Adèle Harder istuutui töineen häntä vastapäätä ja ompeli ahkerasti.
— Tästä tulee pusero verille; huomenna on hänen syntymäpäivänsä. Nyt teidän pitää hiukan katsoa järveä. Katsokaas kuinka tyyni se on yöllisen myrskyn jälkeen.
Seurasi hetken äänettömyys.
— Onko teidän hyvä olla nyt?
— On! — Thora katsahti ylös, koettaen hymyillä. — Joku parantolassa sanoi teitä maattomaksi ruhtinattareksi, mutta tukkukauppias Stern sanoi että te hallitsette elämän parhainten voimain näkymätöntä maata ja valtakuntaa… Se on varmaankin totta, sillä täällä on niin suloista!…
Hän sulki silmänsä ja kävi hetkiseksi kuolonkalpeaksi: hän oli tuntenut riemun väreitä puhuessaan Samuel Sternistä, vavistusta pelkästä hänen nimensä mainitsemisesta.
Rouva Harder hymyili.
— Omar Pasha on niin antelias. Mutta minunhan piti puhua teille, jatkoi hän hilpeästi, — mitä minun sitten pitää kertoa teille?
— Jotakin itsestänne!
Seurasi hiljaisuus. Adèle Harder katsahti ylös työstänsä.
— Olin kerran nuori, sanoi hän hitaasti. — Se, joka silloin oli onneni, murskaantui. Silloin hain turvani muusta. Voi olla onnellinen monella tavalla… ja parasta on siirtyä pienestä suureen!
Thora katsoi hänen puhdasta, tyyntä ilmettänsä ja tunsi tänä hetkenä katkerasti, mikä välimatka heitä erotti.
— Niin, sanoi hän, — se on helppoa sille, joka on tarpeeksi hurskas siihen. Joku on nimittänyt kristinuskoa jumalalliseksi keksinnöksi — ja sitä se on, sillä se on laupias, se sulkee oven katkeralta kärsimykseltä… Jos on kristitty, pelastuu siihen vajoamasta… ei tarvitse tutustua tuliseen tuskaan. Se ei kuulu kristitylle, — hänellä on rakastavainen isä, joka johtaa kaikki parhaiten, — niin että vähäinenkin onni käy suureksi.
Rouva Harder katsoi häneen hetken. Sitten hän sanoi:
— Mutta uskonnon olentoon ei kuulu odottaa vain että kaikki järjestetään meille valmiiksi. Se velvoittaa poistamaan pahaa ja edistämään hyvää, mikäli kunkin voimat riittävät. — Ja oma onni! Ei ole kysymys omasta yksilöllisestä onnesta, joka kävisi suuremmaksi, vaan aivan muusta — onnesta voida ajatella muita.
Hän vaikeni. Sitten lisäsi hän vienosti hymyillen:
— Kärsimysten syvyydet eivät ole koskaan suljetut. Ne ovat avoinna jokaiselle, joka niihin haluaa! Useimmat eivät rohkene eivätkä voi niihin laskeutua — toiset joutuvat niihin eivätkä koskaan pelastu niistä ylös.
Hän loi tutkivan katseen Thoraan.
— Kärsimys vaikuttaa niin eri tavalla. Toisia se kohottaa, toiset se murtaa. Mutta minun uskontooni kuuluu, ettei koskaan saa murtua, — ja jos katselee hiukan ympäristöänsä, alkaa käyttää toisia mittoja — ja se auttaa.
— Minäkin olen tutustunut kärsimykseen, jatkoi hän hiljaa. — Minä en tahtonut olla heikko, pyrin kärsimyksen avulla ylöspäin, koetin vapautua… Meidän täytyy oppia käyttämään sitäkin, muuttamaan se työksi ja tarmoksi!
Thora Thammers nousi ehdottomasti paikaltaan. Veri kohosi hänelle poskiin ja hän puhui kiihkeästi.
— Mutta tuo vähäpätöinen henkilökohtainen onni, joka teistä on sellainen pikkuseikka, on kumminkin kiihotin, paras edellytys työhön. Voidakseen tehdä työtä täytyy olla onnellinen… tarkoitan että onnen omistaminen tekee voimakkaaksi. Jos sen menettää tai ei ole omistanut sitä koskaan, niin juuri tuo seikka lamauttaa voimat.
Hän ei voinut luopua tuosta käsityksestä. Hänen sydämensä kutistui kokoon ja saattoi hänet jonkinmoisella intohimolla puolustamaan maallisen onnen oikeutta tuota ankaraa, taivaallista vaatimusta vastaan. Hänen täytyi puolustautua sitä vastaan, mikä oli mahdotonta.
— Minä en voi… en tahdo, puhkesi hän jälleen puhumaan. — Yksi seikka on varma: voidakseen saada jotakin aikaan, tarvitsee maallisiakin edellytyksiä. Jos tuntee henkilökohtaista, maallista onnea, voi päästä paljoa pitemmälle, saada toimeen paljoa enemmän.
— Niin, mutta te kuvailette tuota onnea yhdessä ainoassa muodossa, ette usko että maailmassa on mitään muuta olemassa! Juuri sellaiset ihmiset tulevat onnettomiksi…
Hän sulki Thoran käden omiinsa ja veti hänet viereensä.
Thora karttoi hänen katsettansa.
— Täytyy ryhtyä johonkin, jatkoi hän hetken vaiettuaan.
— Tiedättekö, mikä on minun haaveeni? Se on se, että voisin toimittaa jotakin, vaikka kuinka vähäistä, työssä ihmisten ohjaamiseksi eteenpäin… niin että joka askel vaatisi vähemmän verta ja kauhua, vähemmän aikaa — — — Olette oikeassa, — tarvitsee uskoa, voidakseen olla mukana siinä työssä — usko on ainoa oiva, voittamaton ase, jota voi käyttää. Sillä me kerran kukistamme maailman hädän!…
— Tulkaa mukaan! Muistakaa että naiset ovat määrätyt tuomaan maailmalle pelastuksen!
— Tehkäämme työtä niin kauan kuin päivää kestää! Ja kun me teemme hyvää, niin älkäämme väsykö! Me saamme niittää aikanansa, jollemme väsy!
Thora käännähti jälleen kiihkeästi häntä kohden.
— Niin, te uskallatte ryhtyä siihen, mutta minä olen kahlehdittu maahan, minä en voi. Minusta tuo on masentava sana! Rajattoman tuskallista — kauheata koko ihmiskunnalle! Me saamme niittää,josemme väsy! Noihin sanoihin kätkeytyy iäinen iva — se on kuin pilkkanaurua meille, maan madoille. Sillä me väsymme aina, aina. Me emme saa koskaan koota hedelmää!
— Se on elämän sana, ihmeellinen sana! Se on kerran kokoova kaiken voiman yhdeksi ainoaksi mahtavaksi tahdoksi; se on tuliliekin kaltaisena leviävä sielusta sieluun, — niin että rauhantyö maan päällä ei enää edisty niin hitaasti.
Thora tuijotti häneen. Hänen kasvojensa ilme oli juhlallinen, ja elävä usko soinnahteli hänen sanoissansa.
Hän käänsi pois kasvonsa. Hän häpesi omaa itseänsä.
Sitten hän jälleen nousi kiihkeällä liikkeellä.
— Kuinka onnellinen te olettekaan — ja täynnä uskallusta!… Minä, minä pelkään elämää — — Opettakaa minua, pelastakaa minut, jos voitte, syvästä tuskastani! Minä nimitän itseäni kristityksi, mutta sitä en ole. Minusta kaikki on niin sanomattoman tyhjää. En näe mitään Jumalaa, en taivaassa enkä maan päällä!… Mutta te näette hänet. Te olette kristitty… Te liitelette siivin maan päällä ja jaksatte kohota kohden taivasta! — Mutta minä olen sidottu, maahan kahlehdittu! Vapauttakaa minut, ottakaa minut mukaanne!
Hän vaipui penkille ja tyrskähti hillittömään itkuun Hän koetti parhaansa mukaan hillitä itseänsä.
— Teidän täytyy suoda anteeksi että käyttäydyn tällä tavoin! Olen niin väsynyt.
Adèle Harder odotti hetkisen. Sitten sanoi hän hiljaa:
— Rukoilkaa kallis, pyhä Herran rukous. Se suo rauhaa!…
— Ja ettekö te pidä vanhoista virsistämme? Niillä on ihmeellinen voima. Ajatelkaa mitä ne ovat merkinneet ihmisille! Vuosisatoja ovat ne lohduttaneet ja auttaneet kärsiviä sieluja. Turvautukaa vanhoihin virsiimme; ne suovat lepoa! Ne tarjoavat rauhaa väsyneelle!
Hän nousi ja laski kätensä Thoran taivutetulle päälle.
— Antaa teille uskoani! sanoi hän surumielisesti. — Tehän tiennette, ettei koskaan saa mitään lahjaksi… Teidän täytyy itsenne ansaita se, mitä tarvitsette voidaksenne elää!
— Käykää nyt istumaan ja olkaa aivan levollinen! Täytyy kestää se, mikä ei ole korjattavissa, — sen on velkaa omalle itsellensä, eikö niin? Ja sitten on parasta hakea pelastusta siitä, mikä on suurempaa. Silloin silmät aukenevat näkemään, kuinka vähäpätöistä pienempi on.
— Ja täytyy koettaa auttaa muita, olla hyödyksi niille, jotka kärsivät. Minä en tiedä neuvoa parempaa! Ajatelkaa, jos voisi olla mukana tuottamassa hiukan taivaallista valoa harmaaseen jokapäiväisyyteen… olla mukana auttamassa rakkautta lisääntymään maan päällä! Sehän on kaiken edistyksen ehto. Täytyy totuttaa ihmiset vihaamasta toisiansa, niin kenties he joskus oppivat toisiaan rakastamaankin — — —
Thora Thammers kohotti päätänsä ja katsoi häneen surumielisesti.
— Tuo kaikkihan on mahdotonta toteuttaa! Sitä mukaa kuin elämme, kuluu meidän olennostamme kulumistaan jotakin pois — se, mikä meissä on parasta!
— Päinvastoin! Elämä rikastuttaa meitä rikastuttamistaan. Lapsuutemme ja nuoruutemme on lupausten, on nuppujen aika. Suurempaa on, kun lupaukset täyttyvät ja nuput puhkeavat kukiksi.
— Mutta sehän ei tapahdu koskaan! Sisimmässämme kaikki sammuu ja kylmenee!… Kuinka toivoisinkaan että voisin — — —
— Ei saa tyytyä pelkkään toivomiseen. Te tiedätte että kukin tavallaan itse muodostaa elämänsä! Omasta itsestämme, sielumme syvyydestä löydämme sen mitä tarvitsemme.
Thora pudisti päätänsä elottomasti hymyillen.
— Minun sisimmässäni ei ole mitään, sillä… en voi sanoin kuvata, kuinka paljon olen kärsinyt!
— Sitä ei koskaan voi!
— On olemassa niin paljon, jota ei voi pukea sanoihin, lisäsi hän hiljaa. — Kuinka vähäistä onkaan kaikki muu sen rinnalla, mitä emme voi ilmaista sanoin. Tämä ei koske ainoastaan kärsimyksiämme, vaan myöskin korkeinta onneamme, voimaamme ja toivoamme — ja uskoamme!
Hän nousi, kalpeana liikutuksesta. Uinailevat muistot olivat heränneet eloon.
— Tuntea elävänsä ei aina merkitse sitä että olisi saanut kaikki mielensä mukaan, kuten kerran toivoi. Se merkitsee että tuntee omistavansa sielun ja tietää mitä sille on velkaa! — — —
— Ja eikö meidän pidä ajatella sitä hyvää, jonka omistamme? Onhan meillä kuolematon ikävöimisemme! Se merkitsee siipiparia, jota kyllä tarvitsemme. Ja meillä on pakopaikkana oma sydämemme. Iloitkaamme että sen tiedämme ja löydämme tien sinne! Iloitkaammekaikesta, sellaisena kuin se on! Ainoa, joka on arvomme mukaista, en että voimme käyttää kaikkea juuri sellaisena kuin se on — ja käyttää sitä hyvin!
Thora istui hiljaa, tuijottaen eteensä.
Adèle Harder oli jälleen käynyt tyyneksi ja lempeäksi. Hän loi Thoraan iloisen katseen ja alkoi koota tavaroitansa.
— Nyt jäätte te luokseni päivälliselle! Tulkaa, nyt menemme istumaan tuonne kauemmaksi, metsän ja metsäkukkien ja järven tuoksuun… Istun siellä joka ilta päivän laskiessa. Silloin on meillä juhla!
Thora seurasi häntä tahdotonna, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi katsomaan häneen, nähtävästi sitä huomaamattansa.
— Niin, sanoi hän vihdoin hitaasti. — Nyt kadun kaikkea mitä olen rikkonut… kaikkea pahaa, jota olen ajatellut — ja kaikkea, mitä olen laiminlyönyt. Nyt näen tuon kaiken selvästi!
Adèle Harder laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet mukanansa.
— Minulla on myöskin se virhe, etten ole tarpeeksi järkevä. Minulla on täysi syy halveksia itseäni — eihän koskaan toimi juuri kuten tulisi… Mutta koettakaapa nyt olla iloinen!
— Minä olenkin jo! Iloitsen siitä että tulin luoksenne ja että te tahdoitte puhua minulle! — Hän koetti hymyillä.
— On olemassa paljon muuta, josta teillä on syytä iloita. Esimerkiksi siitä, että aurinko palaa joka päivä… mitäs sanotte siihen?
Hän pysähtyi, katsoi Thoraan ja hymyili.
— Onko sitten niin vaikeata uskoa? Onhan maailma täynnä ihmeitä. Mitä kaikkea kasvattaakaan pivollinen multaa? Eikö jokainen pikku kukka ole ihme? — — —
— Ja työn ihana lahja, — tuo, että saa olla mukana laskemassa uuden, paremman ajan perustusta, olla mukana laskemassa valtatietä, joka johtaa ihmiset parempiin oloihin. Ajatelkaapa vain, että saa olla mukana siinä työssä — — —
Thora Thammers katsahti häneen ja koetti jälleen hymyillä.
— Niin kyllä! Ja vähitellen kaikki selviää ja tulee jälleen hyväksi!
Hän puhui hitaasti ja hiljaa, kuin tuottaisi se hänelle rasitusta.
— Nyt minun täytyy lähteä, en voi viipyä täällä! Minun täytyy matkustaa kotiin ja laatia kokoon tavarani!
Adèle Harder syleili häntä vaieten ja saattoi häntä veräjälle.
— Antakaapa minun pian kuulla jotain itsestänne!
Thora Thammers nyökkäsi, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja laski sen polttavalle otsallensa. Sitten hymyili hän hänelle, läksi nopeasti kulkemaan ja katosi tien käänteeseen.
Adèle Harder jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja varjo synkisti hänen kirkkaan katseensa.
Mutta nyt palasivat pojat — mukanaan nuori tyttö, jota hän opetti.
14.
Thora Thammers oli heti alkanut laatia tavaroitansa kokoon. Hän ei mennyt päivälliselle, vaan antoi tuoda ruuan huoneeseensa. Hän valmistui niin hyvissä ajoin että olisi voinut lähteä iltajunalla, mutta hän tahtoi mieluummin odottaa: lähteä keskiyöllä ajamaan ja jatkaa aamujunalla.
Silloin voi hän päästä matkaan aivan huomaamatta. Ja sitten voi hän mennä nummelle — vielä viimeisen kerran!
Mutta sitä hän ei saanut tehdä ennenkuin siihen aikaan jolloin hänen oli tapana mennä sinne.
Koko päivän hän pysytteli huoneessansa. Oven oli hän lukinnut. Hän järjesteli hiukan vaatteitansa ja asettui sitten lukemaan.
Useat naisista kävivät tiedustelemassa hänen vointiansa. YlioppilasAdelsson tahtoi välttämättömästi tulla sisään näyttämään muuatta kalaa.Mutta eteisessä oleva järjestäjä oli saanut määräyksen sanoa etteirouva ottanut vastaan ketään.
Kun kaikki olivat sisällä illallisella, meni hän alas — ja sitten nummelle, sille paikalle, missä he olivat istuneet edellisenä iltana.
Hän istuutui odottamaan yhtä tyynesti kuin olisi aikonut palata seuraavana iltana ja joka päivä.
Mutta hänen huomionsa ei kiintynyt ollenkaan ympäristöön. Hän istui kumarassa, otsa käden nojassa.
Hänellä ei ollut käsitystäkään ajan kulusta. Hän ei tiennyt oliko istunut siinä neljännestunnin vai pari tuntia, kun hän äkkiä säpsähti tuntiessaan Suden-kuonon kädessään.
Hän oikaisihe. Samuel Stern tuli suoraan hänen luoksensa ja katsoi häneen lempeästi ja ihmetellen.
Hän ei liikahtanut.
Tuskan ilme kuvastui Samuel Sternin kasvoilla.
— Kuinka ovat asiat? En luullut että olisit täällä.
— Minä en viivy täällä, tulin tänne viimeisen kerran… Lähden heti, matkustan pois ensi yönä! — — Minun täytyy palata kotiin, kotiin Arvidin luo.
— Mutta minun pitää ensin sanoa sinulle jotakin, — — hän toisti sen moneen kertaan, ja hänen huulensa vaalenivat, — olen siitä niin pahoillani… mutta olette oikeassa siinä että olen aina ajatellut vain omaa itseäni!…
Samuel Stern laski lempeästi kätensä hänen käsivarrelleen ja pakotti hänet istumaan.
Oli kuin ei hän olisi kuullut mitä Thora sanoi eikä ollenkaan käsittänyt että heidän nyt piti erota.
Hän teki muutamia omituisen helliä kysymyksiä, jotka eivät ollenkaan kuuluneet asiaan.
— Et saa nyt lähteä! — Hän istuutui hänen viereensä, pelästyneenä hänen kasvojensa jäykästä tyyneydestä.
— Miksi olet niin kalpea? kuiskasi hän, — niin kuolonkalpea?
— Tuuliko siihen on syypää? Se kuulostaa niin vihaiselta… Sinähän ymmärrät tuulten kieltä, — mitä se sanoo, kun se on noin tuimana?
— Se sanoo, lausui Thora hitaasti, — että nyt on kaikki lopussa… Ja minä rukoilen Jumalaa, etten näkisi teitä enää koskaan!…
Samuel Stern teki ehdottoman liikkeen, joka sai Thoran käännähtämään.
— Mutta eihän se merkitse teille mitään, — huomenna — tai ylihuomenna — olette unhottanut minut!
— En unhota sinua enää koskaan!
— Huomenna olet unohtanut minut, sanoi Thora hiljaa, itsepintaisesti.
— En unhota sinua enää koskaan, Thora, sen lupaan. Et tiedä, kuinka rakastan nähdä kasvojasi!… Kun olit nuori, en tuntenut sinua kohtaan… enkä ketään muutakaan kohtaan… sitä mitä nyt tunnen! Etkö usko vieläkään, että nyt rakastan sinua sellaisella rakkaudella, jota sinä kaipaat?
Thora istui huojuttaen päätään käsissänsä.
Sitten hän nosti sen ja hänen silmiinsä tuli kylmä välähdys. Hän puhui aluksi kuiskaten, mutta sitten hänen äänensä kävi luonnottoman lujaksi:
— On muuan seikka, jota en ole koskaan uskaltanut ajatella!… Lopuksi olen saanut sen vaipumaan unhoon. Mutta nyt herätän sen henkiin, että saat kuulla sen! Minua haluttaisi huutaa julki kaikille ihmisille millainen minä olen! Nyt en enää tahdo että uskot minusta parempaa kuin minä ansaitsen. Nyt saat tietää millainen minä olen, niin ettet enää kunnioita minua. —
— Yhtä seikkaa olen aina tavotellut — omaa onneani, sellaisena kuin sitä kuvittelin! Kun sinä petit minut… minussa on niin paljon pahaa, josta kukaan ei tiedä… silloin olisin voinut surmata sinut! Sitten kuljin kuin harhaillen, ajattelin että jossakinhan onneni täytyi olla löydettävissä — luulin että löytäisin sen Arvidin tykönä… Mutta se ei ollut siellä… En löytänyt rauhaa. Etsin jotakin, joka voisi tehdä elämän ihmeelliseksi. Tahdoin omistaa sen, jos se oli tarjona maan päällä. Olen aina ollut vaatelias ja ajatellut ainoastaan itseäni!
— Eräänä iltana läksin salaa kotoani Arvidin ja molempain pienten lasteni luota toisen miehen luo… Tein sen monta kertaa! Olin menehtymäisilläni janoon. Ja tämä oli kuin huumaavaa juomaa. Uneksin uneni uudelleen, luulin omistavani kaiken maailman ihanuuden!… Sitten tuli heräämisen hetki ja ymmärsin käyneeni entistä köyhemmäksi… Ja nyt näin, kuinka rumaa kaikki oli! Elämän juomassa, jota olin nauttinut, oli kuolettavaa myrkkyä!
Hän kääntyi Samuel Sterniä kohden.
— Nyt olen sanonut kaikki, että te halveksisitte minua, kuten minä itse!
Samuel Stern nousi. Vaivoin hän pyrki puhumaan.
— Tuo kaikki sinun olisi nähdäkseni pitänyt ehtiä unohtaa!
Hänen äänensä kuului tyyneltä, mutta siinä oli hillittyä tuskaa.
— Muistan kaikki paremmin nyt kuin ennen!
— Siksi että olet vaivautunut vetämällä sen päivän valoon — minun tähteni. Sitä ei sinun olisi tarvinnut tehdä! Olen jo unohtanut sen!
Thora kääntyi poispäin.
— Thora, me olemme tehneet toisillemme paljon pahaa. Anna minulle anteeksi!… Mutta valkoinen on sittenkin sinun värisi! Katso, valkoiset perhoset seuraavat sinua yhä vielä!
Thora painoi molemmat kätensä povellensa.
— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!
— Thora, millaisissa oloissa sinä nyt elät? Mitä aiot nyt tehdä? Minne aiot mennä?
Thora ei vastannut. Hän tuijotti eteensä elottomin katsein.
— Sinä levität kylmää ympärillesi, Thora!
Thora kääntyi nopeasti häneen päin. Väri palasi hänen kasvoillensa.
— Siitä olen iloissani! Sittenhän olen sentään voittanut jotain!
— Ei, oletmenettänyt!— — Suo minulle anteeksi! Se on minun syyni.
— Ei se tee mitään, sanoi Thora väsyneesti. — Sanoohan niin usein sellaista, jolla ei tarkoita mitään.
Hänen äänessään kajahti kuin pirstoutuvan kristallin sointu.
Samuel Stern asettui hänen eteensä. Hänen silmänsä kävivät tummiksi ja säihkyviksi.
— Thora, tässä hiljaisuudessa, jossa ainoastaan yö kuulee meitä, täytyy sinun saada tietää, tahdon sanoa sinulle, kuinka sinua rakastan!… Ja sinä! Suo minulle yksi ainoa sana, jonka ääressä voin lämmitellä! Tulen tänä iltana kolkuttamaan oveasi saadakseni kuulla äänesi!
— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!
— Thora, eikö sisimmässäsi ole mitään, joka vakuuttaa, että sinä nyt voit uskoa minua?
Thora painoi kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Hän tunsi hurjaa halua heittäytyä hänen syliinsä ja uskoa, uskoa häntä.
Hän seisoi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi tyynesti:
—Ei! Se on teillekin parasta!… Ja nyt minun on hyvä olla! Sillä sellaista ei saata kärsiä uudelleen… ei kuin kerran vain!
Hän hymyili, nousi ja ojensi kätensä Samuel Sternille.
— Voikaa hyvin! Ja huvitelkaa niin kauan kuin voitte!
— Se oli vilpitön toivomus, lisäsi hän. — En tarkoittanut sillä mitään pahaa!
Samuel Sternin suupielet värähtelivät.
— Kiitoksia! Milloin tulet tänne jälleen? Thora katsoi silmänräpäyksen ajan häntä syvälle silmiin.
— Etkö käsitä vieläkään? kuiskasi hän. — En koskaan enää.
Hän kiiruhti Samuel Sternin edellä tietä alas — ja pääsi huoneeseensa ketään kohtaamatta. Nähdessään valmiit matkalaukut hän tunsi pistoksen sydämessään.
Nyt hänen täytyi —täytyimatkustaa!
Hän istuutui akkunan ääreen ja katsoi alas hämärtyvään iltaan.
Aitan luona kasvavain kuusten sinertävä hohde sammui vaihtuen tummanvihreään — — Tuolla tuli rouva von Asten Marsinsa kanssa. Kuinka onnellisilta he näyttävätkään!
Silloin tuli hänelle äkkiä ajatus, että nyt ei Thora Thammersista kukaan enää pitäisi koskaan — nyt oli kaikki lopussa… Ei enää koskaan — ei koskaan!
Nyt vasta oli suuri yksinäisyys saanut hänet valtoihinsa. —
Häntä värisytti. Hänen vereensä tunki kalmankylmä, jota hän ei voinut vastustaa. — — —
Ei, näin ei saanut jatkua. Hän nousi ja meni pöydän luo, pannaksensa pois viimeiset pikkukapineensa.
Pöydällä oli sähkösanoma ja kirje. Hän otti nopeasti kirjeen käteensä. Senhän oli täytynyt tulla jo aamulla, vaikka hän ei ollut huomannut sitä. Sähkösanoma oli vielä vanhempi. Se oli kaiketi viipynyt postissa.
Sähkösanoma oli Arvidin sisarelta. Se ilmoitti, että Arvid oli hyvin sairas. Thoran piti heti palata kotiin.
Hän repäisi auki kirjeen. Se oli myöskin Arvidin sisarelta ja kirjoitettu päivää myöhemmin. Terveenä ja iloisena oli Arvid ystävinensä palannut purjehdusretkeltä. Seuraavana päivänä oli hän pitänyt heille päivälliskutsut. Yöllä oli hän saanut halvauksen ja muutamia tunteja myöhemmin oli hän kuollut — — —
Thora istui kummastellen — luki vuoroin sähkösanomaa, vuoroin kirjettä. Hän ei pystynyt sitä käsittämään. Oli mahdotonta että Arvid olisi kuollut.
Nythän hän juuri aikoi palata hänen luokseen parannusta tekemään… ja aikoi pitää hänestä ja tehdä jotain hänen hyväksensä sen lyhyen ajan kuluessa, joka heillä vielä oli yhdessä elettävänä.
Ja pitkän, kolkon yhteiselämän jälkeen ei hän nyt saanut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa! Heidän olisi tosiaankin pitänyt saada puhella hiukan keskenänsä. Hän olisi tarvinnut Arvidilta anteeksiantoa ja Arvid hänen huolenpitoaan!… Arvid oli itse asiassa kuin lapsi… oli niin helppoa tuottaa hänelle iloa.
Kotiin Arvidin luo oli hänen lähdettävä. Mutta nyt oli siellä hiljaista — ei mitään kiihtymystä, ei naurua ja puuhaa ja touhua! — —
Hänen kävi niin sääliksi Arvidia siksi että hän oli kuollut. Hän, joka oli niin nauttinut elämästä! Olisi ollut parempi, jos tuo olisi sattunut Samuel Sternille, — ja vielä mieluummin hänelle itselleen. Taivaan Jumala, jos hän jo olisikin kuollut!… Ei, niin hyvää ei hänelle suotu. Nyt piti hänen varustautua ottamaan kaikki vastaan, kaikki, mitä hänellä oli kaduttavaa kuluneilta päiviltä ja vuosilta. Nyt kiusaisi se häntä alati, loppumattomasti.
Hän rupesi ääneen nauramaan. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea hän keksi ajatella. Arvid ei tietystikään ollut kuollut. Sitähän hän ei ollut koskaan Thoran tullessa kotiin. Päinvastoin oli heillä silloin aina niin hauskaa. Ja tällä kertaa tulisi parempaa kuin ennen! — — —
* * * * *
Hän odotti kokoonvaipuneena, liikkumatonna.
Hän ei odottanut ainoastaan kyytimiestä, jonka piti viedä hänet asemalle. Hänestä tuntui että hänen piti odottaa Arvidiakin. Täytyihän hänen tulla, heillähän oli puhelemista keskenään.
Kyytimiehen tullessa ei pihassa ollut ketään. Oli tullut rajuilma. Thorasta se oli ihanaa. Tuntui helpommalta, kun sade iski häntä kasvoihin ja tuuli tempoi hänen pukimiansa.
Hän antoi vaunujen mennä tyhjänä mäkeä alas.
Kun hän tuli veräjälle, oli siellä joku, joka aukaisi hänelle ja jäi seisomaan tervehtäen vaieten ja kunnioittavasti.
Hän katsahti ylös. Se oli Samuel Stern.
Thora taivutti päätänsä ja meni vaieten hänen ohitsensa.
Hän kysyi hiljaa: — Menetkö kotiin Arvidin luo?
Thora kuuli sen, mutta kulki käännähtämättä edelleen.
— Menen, menen kotiin Arvidin luo! vastasi hän hitaasti ja pontevasti.