Sweet as a song that once consoled our pain but never will be sung — to us again! is thy remembrance!
Now the hour of rest hath come to thee!now the hour of rest hath come to thee!Mother dear, sleep!Sleep darling, sleep!It is best! It is best!
Longfellow.
15.
Oli kulunut muutamia vuosia.
Metsolan parantola oli tullut maineeseen paikkana, jonne kernaasti palattiin. Se oli myöskin saanut vakinaiset kesävieraansa. Aina tuli siellä talo täyteen.
Marit Hennerudin sydämelliseksi tyydytykseksi oli myöskin saksalainen kenraali ja paroni liittynyt vakinaisiin vieraisiin. Hänellä oli tapana tuoda mukanaan muutamia sukulaisia ja ystäviä, ja niin oli siellä lopulta kokonainen pieni hauska kokoelma paroneja.
Tanskalainen aines oli myöskin osoittanut levenemistaipumuksia. Tuon yhden ainoan pikku kreivinna Mohrenbergin asemesta oli nyt ehditty jo yli puolen tusinan.
Mutta niinpä olikin jo viisi vuotta kulunut siitä, kun täällä ensi kerran satuttiin yhteen.
Siitä päästiin selville eräänä päivänä istuttaessa kuistikolia. Ja oltiin yksimielisiä siitä, että oli merkillistä kuinka aika kului.
Norjalaisista oli rehtori de Roch ollut luotettavimpia.
Oli toisia, jotka yrittivät yhä edelleen kutsua häntä lehtoriksi, mutta se ei käynyt päinsä, sillä oltuaan kolme vuotta yliopettaja, oli hän nyt tullut rehtoriksi. Hänen ulkonainen arvokkaisuutensa oli lisääntynyt, — ja samaten huolenpito hänen ympäristöstänsä. Se oli käynyt jonkinmoiseksi kaitselmukseksi. Tuo vaivannäkö tuntui hänestä itsestään aivan luonnolliselta. Hänhän tiesi niin hyvin, millaiset ihmisten pitäisi olla.
Rouva Sahm kuului myöskin niihin, jotka eivät ainoanakaan kesänä olleet laiminlyöneet tulla tänne. Aika oli häntäkin kartuttanut jollakin uudella. Hän keksi nyt mitä suurimmalla helppoudella niin vaikeita kysymyksiä, etteivät ihmiset pystyneet niihin vastaamaan.
Hembin perhe oli myöskin aina muistanut tulla. Usein olivat he ensimäisiä paikalla. Neiti Hemb oli kahtena viime vuonna tullut miehensä seurassa. Hän oli ruvennut näkemään elämän valoisammassa värityksessä eikä vaikuttanut enää niin hermostuttavasti rouva Wanda Areschoon.
Tämä palasi myöskin aina uudelleen. Hänen terveytensä vaati sitä. Hän oli häikäisevä, kuten ennen. Mutta kerrottiin että hän olisi väsynyt oivalliseen mieheensä. Tämä oli alati niin väsyksissään.
Tukkukauppias Iversen liikuskeli monessa puuhassa. Hän oli ostanut suuren suon. Kerrottiin että hän oli kiusaamaisillaan hengiltä nuoren fyysikon, joka oleksi täällä ylhäällä ja mittaili taivaan syvyyttä — vaatimalla häntä harrastamaan keinolannoitusta.
Rouva Iversen ei välittänyt miehensä suosta — mutta sen sijaankreivitär Mohrenbergistä. Siinä oli pari, joka oli löytänyt toisensa.He olivat molemmat viime vuosina varttuneet lihavuudessa ja komeudessa.Heidän omituisuutenansa olivat paksut timanttikoristeiset sormet.Epävarmaa oli, kumpi tässä voitti toisen.
Rouva Thamar Gyllenskjold ei ollut saapunut tänä kesänä. Kahtena viime vuonna oli hän ollut valtioneuvoksetar ja herättänyt huomiota monilla häikäisevillä ominaisuuksillansa. Tänä vuonna oli hän mennyt miehensä mukana Karlsbadiin. Häntä kyllä kaivattiin, mutta samalla oli olo vapaampaa.
Enemmän kaivattiin tukkukauppias Sterniä.
Hän oli varsin uskollisesti ollut täällä joka vuosi, mutta oli harvoin tullut ennenkuin kesäkauden lopulla. Tämä johtui muutetusta metsästysajasta.
Ruustinna arveli että oli epävarmaa tulisiko hän.
Ensiksikin oli tuo hänen rouvaansa ja insinööriä koskeva ikävä viimekesäinen juttu, ja toiseksi oli hänen äitinsä kuollut äskettäin.
Jatkettiin puhetta tukkukauppias Sternin rouvasta ja insinööristä, jotka olivat matkustaneet Amerikkaan ja varmaankin tuota pikaa menneet naimisiin.
Rouva Iversen ei luullut että tukkukauppias oli välittänyt siitä vähääkään. Hän oli tavannut häntä monta kertaa talven kuluessa.
Toisten mielestä oli sääli insinööriä, ja he ajattelivat ettei hänellä olisi mitään hyötyä sankarivoimistaan — enemmän kuin tuhoamiskoneestakaan, jolle hän oli ottanut patentin.
Rehtori de Roch oli tehnyt kävelyretken ja pitänyt tavallisen tarkastuksensa. Hän oli tullut johtopäätökseen, että he tänäkin kesänä tulisivat jokseenkin täysilukuisiksi. Ainoa, jota hän katsoi kokonaan menetetyksi, oli everstinrouva Thammers, joka oli pysynyt poissa kolme viime vuotta.
Mutta rouva Iversen tiesi kertoa, että juuri tänä vuonna tulisi rouva Thammers erään nuoren sukulaisensa kanssa. Rouva Iversen tiesi sen aivan varmalta taholta. Keväällä oli hän ollut Bergenissä ja oli silloin käynyt rouva Thammersin luona, joka everstin kuoltua oli jäänyt kovin yksinäiseksi. Hänen tyttärensä oli naimisissa Saksassa, ja hänen poikansa oli keskeyttänyt lukunsa ja saanut paikan jossakin kauppahuoneessa Lontoossa. Nyt oli rouva Thammers ottanut luoksensa miehensä nuoren veljentyttären. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka hän piti everstin muistoa kunniassa. Nuoresta Dyvekestä oli eversti pitänyt hyvin paljon, ja nyt ei rouva Thammers tiennyt, kuinka hemmottelisi häntä.
Rouva Iversen kertoi edelleen tuosta nuoresta tytöstä, että hän oli viehättävin ilmiö, mitä voi nähdä. Mutta lääkärit olivat huolissaan hänestä ja tahtoivat saada hänet tänne parantolaan. Hänellä oli ollut kolme sisarusta, jotka kaikki olivat saaneet keuhkotaudin kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vaiheilla ja kuolleet lyhyen ajan kuluessa. Nyt toivottiin että vuori-ilmasto pelastaisi Dyveken.
Toiset naisista alkoivat puhua rouva Harderista, joka oli ollut täällä alkukesän.
Oli oikeastaan hauskaa, että hän nyt oli matkustanut pois.
* * * * *
Pian nähtiin, että rouva Iversen tällä kertaa oli ollut oikeassa.
Kahden viikon kuluttua saatiin eräänä aamuna aamiaispöydässä kuulla että rouva Thammers oli tullut.
Ruustinna, joka oli hänen lähin naapurinsa, oli ollut sisällä häntä tervehtimässä.
Tietysti hän oli vanhentunut — kestettyään kaiken tuon surun — mutta tuossa ihmisessä oli jotain omituista — silmät olivat vielä haaveelliset ja nuoret ja iho yhä edelleen ihmeellisen valkoinen ja hieno. Ruustinna arveli kyllä että tämä oli hänenkin ansiotaan.
Mutta tuo seitsentoistavuotias Dyveke!… Jotain niin läpikuultavan valkoista ja ruusunhohteista ei ruustinna ikinä ollut voinut kuvailla. — —
Ikkunat ja ovet olivat avoinna.
Kuistiltaan voi rouva Thammers nähdä seurusteluhuoneeseen.
— Nyt ne istuvat ja puhelevat meistä! sanoi hän Dyvekelle toiseen huoneeseen.
Seuraavana hetkenä saapui Dyveke hänen luoksensa — hentona, solakkana ja joustavana. Hänen käyntinsä oli kuin leijailevaa.
Hän kumartui suutelemaan rouva Thammersia.
— Hyvää huomenta, nuori pikku äitini! Kuinka hauskaa, että ne puhelevat meistä! Kuinka hauskaa, kuudesti alleviivattuna, että olemme tulleet tänne! Minähän en ole koskaan ennen ollut matkoilla!
— Niin, mutta nyt sinun täytyy tulla voimakkaaksi!
Dyveke nauroi ääneen ja puristi kätensä nyrkkiin. — Enkö ole voimakas! Tiedätkö, pikku täti-äiti, olen päättänyt päästä kaikkein täkäläisten suosioon! Niin kyllä, ja aion huvitella oikein käsittämättömän sanomattomasti. — — —
Rouva Thammers nauroi hänen sanayhdistelmilleen. Tavalliset eivät hänestä olleet koskaan kyllin tarmokkaita, niin oli hän alkanut itse laatia uusia.
— Tulepa nyt, niin menemme aamiaiselle.
* * * * *
Näytti tosiaankin siltä, kuin Dyveke pitäisi sanansa. Ei ollut kulunut kuin pari päivää, kun hän jo oli kaikkien suosikki.
Niin joustavaa suloa ja niin viehkeätä vallattomuutta ei kukaan ollut ennen nähnyt. Hänen naurunsa oli niin hopeanheleää, ettei mikään taivaan lintu pystynyt tulkitsemaan riemuansa sillä tavoin, — kaikkien täytyi jäädä sitä kuuntelemaan. Ja kaikkien täytyi yhtyä nauruun!
Nuorison hän heti taivutti jalkojensa juureen, ja vanhemmille naisille oli hän pikkulapsi, joka pelästytti heitä uskomattomalla vilkkaudellaan, vaan jolle suotiin koko joukko vapauksia, joita ei muille myönnetty.
Ja miehet — myöskin vanhat ja viisaat —, kun he aamuisin näkivät hänen tulevan punaposkisena ja vaaleatukkaisena, silloin oli hän heistä kuin aamuruskon jumalatar, joka kohotetuin valtikoin lähestyi heitä.
Kaikkein vähimmin oli rehtori pystynyt pitämään puoliansa. Ensi päivinä oli hän pelästyksen valtaamana katsonut velvollisuudeksensa luoda häneen muutamia ankaroita silmäyksiä, mutta hänen oli pian täytynyt luopua noista yrityksistänsä. Välittämättä vähääkään hänen korkeasta arvostansa, oli Dyveke pelannut hänen kanssaan filipiniä ja ehdottanut veljenmaljaa. Ja rehtorin yritykset paremman järjestyksen aikaansaamiseksi kävivät yhä heikommiksi.
Ei myöskään auttanut nuhdella häntä hänen liiallisesta maailmallisuudestansa. Aivan turhaan selitti rehtori hänelle eräänä päivänä, että hänen »appetitus naturalis» oli liian suuri, ja että jo Tuomas Akvinolainen oli kirjoittanut varoituksen tuollaisille yltiöpäille — joita siis oli ollut olemassa jo siihenkin aikaan —, joilla oli yhdeksän aistia tavallisen viiden asemesta, sekä veri, joka lehahteli korkeuteen kuin tuli.
Haltioissaan oli Dyveke lyönyt kätensä yhteen.
— Voi sinua, hyvä rehtori, olet melkein hauskin herra, minkä turtuen. Juuri niin on minun laitani! Veri, joka lehahtelee korkeuteen! Voi maailman kaikkeus, kuinka olen iloinen — iloisempi kuin kukaan maan päällä!
Ja poissa hän oli.
Viikko ei ollut ehtinyt loppuun, kun jo kaikki nuoret miehet olivat häneen rakastuneita. Hän nautti siitä. Nuo uuden raikkaalla säälimättömyydellä laski hän heistä leikkiä. Hän näki että hänen hurjin päähänpistonsa merkitsi heille lakia. Ja hän käytti valtaansa rajulla häikäilemättömyydellä ja sai heidät väliin esiintymään naurettavina hänen tähtensä.
Aluksi oli rouva Thammers ihmeissään. Mutta sitten hän kauhistui sitä että oli ottanut hänet mukaansa tänne.
Hän turvautui varoituksiin ja kieltoihin, mutta siitä ei ollut paljon apua.
Dyvekellä oli oma tapansa riistää häneltä kaikki aseet. Hän ei tiennyt itsekään, miksi hänen sydämensä heti heltyi, kun Dyveke vain katsoi häneen ja sanoi: — Sinun täytyy antaa minun tehdä sillä tavoin, minuntäytyytehdä niin!
Marit Hennerud kuului myös niihin, jotka olivat joutuneet Dyveken hirmuvallan uhriksi. Hänen oli täytynyt suoda hänelle rajaton oikeus järven veneisiin. Ja Dyveke oli alkanut harjoittaa siellä eräänlaista urheilua.
Hän irroitti veneen ja jätti sen aivan rantaan. Pieni polku johti tiheän lehtimetsän kautta ylös rannasta. Nyt harjoitteli Dyveke juoksemaan metsän kautta mäkeä alas ja loikkaamaan veneeseen, niin että se kiisi kauas järvelle.
Aluksi olivat vain muutamat harvat sattumalta nähneet sen.
Sitten kokoontui katselijoita aina enemmän. Mutta nyt tuli ankara määräys, ettei vanhemmille ihmisille saisi kertoa siitä.
Mutta nuorisoa kertyi kertymistään sitä katsomaan — oltiin ihastuneita tapaan, millä Dyveke suoritti temppunsa. Hän suhahti esiin puitten välitse — hillitönnä, häikäisevänä, pitkä vaalea tukka valloillaan, ja hyppäsi veneeseen, päästäen pienen huudon! — —
Täytyi ajatella dryadia tai Dianan neitosta.
Dyveke väitti nähneensä kerran pienenä tyttönä jotain sellaista sirkuksessa — ja aina oli hän ajatellut että olisi ihanaa, jos voisi itse koettaa tehdä tuon tempun.
Mutta hänestä ei ollut hauskaa että oli niin paljon ihmisiä katsomassa. Kaikkein hauskin hänen oli, jos voi pujahtaa sinne yksin — tai jos hänellä oli vain yksi ainoa seuralainen.
Tämä ainoa oli kenraalin sisarenpoika, nuori, kaunis tyrolilainen, vapaaherra Crone.
Hän oli niin heikko. Hän kuolisi varmaankin pian.
Ja hän istui niin hiljaisena. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan. Hän tuijotti vain Dyvekeen suurilla, melkein mustilla silmillänsä.
* * * * *
Mutta lopuksi oli kaikki tämä ja paljon lisäksi tullut rouva Thammersin korviin. Muun muassa kerrottiin eräästä nuoresta miehestä, joka oli ollut vähällä menettää henkensä Dyveken tähden.
Sitä ei saanut jatkua. Rouva Thammersin täytyi puhua vakavasti Dyveken kanssa.
Mutta silloin oli Dyveke tyrskähtänyt niin hillittömään itkuun, että rouva Thammers aivan pelästyi.
Hän oli heittäytynyt hänen povellensa ja puoleksi tukehtuneena itkusta kuiskannut hänelle: — Pikku äiti, etkö ymmärrä että minun täytyy kiiruhtaa, ehtiäkseni nähdä millaista kaikki on!
Ja hänen silmiinsä tuli ilme, joka saattoi rouva Thammersin ymmärtämään kaikki, — ilme, jota hän ei koskaan voinut unohtaa: tuo nuori olento eli salaisen, kiduttavan pelon vallassa! Lääkärien vakuutuksista huolimatta pelkäsi hän että hänen kesänsä kävisi lyhyeksi.
Oli kuin kuolema olisi liidellyt läpi huoneen, hymy katseessa ja sormi suulla.
Rouva Thammers pusersi hänet povellensa. Hän ei voinut sanoa enää sanaakaan.
16.
Rouva Thammers oli juuri palannut tavalliselta iltakävelyltään, kunDyveke syöksähti hänen luoksensa.
— Nyt tänne on tullut eräs mies, jota kutsutaan Omar Pashaksi, ja jota kaikki ovat kauheasti odottaneet… Miksikähän hän tulee näin myöhään, kesähän on kulunut jo pitkälle!
Rouva Thammersin kasvojen väri muuttui, mutta hän sanoi aivan tyynesti: — Varmaankin hän tänä vuonna kaipaa yksinäisyyttä. Hänellä on ollut suuri suru.
— Mutta hän oli niin hilpeä. Hänellä on mukanaan kaksi koiraa. Tiedätkö, pikku äiti, tuollaiseen mieheen minä voisin helposti rakastua… Hänellä on niin ihmeelliset kasvot. Ne vaikuttavat niin valtavasti, ne tenhoavat ja kiinnittävät mieltä!
Rouva Thammersin täytyi hymyillä.
— Olet päästä sekaisin, pikku ystäväni, hänhän on vanha ihminen ja sinä olet pikku lapsi.
— Mitä se tekee, jos ihmiset ovat vanhoja, se ei merkitse mitään… Olethan sinäkin vanha, ja minä olen rakastunut sinuunkin. Sitäpaitsi et olekaan vanha, olet minun nuori pikku äitini. — Mutta en minä pidäkään hänestä — hän ei edes huomannut minua, vaikka olimme pitkän aikaa yhdessä tuolla alhaalla!… Hänen katseensa näyttää olevan suunnattu johonkin syvällisempään kuin minun olentooni!
— Pikku äiti, et saa katsoa minuun tuolla tavoin, — minä tahdon että kaikki ihmiset pitäisivät minusta. Minä olen nyt kerta kaikkiaan sellainen, että minun täytyy saada omistaa kaikkien sydämet, minun täytyy, täytyy…
Hän nauroi niin että sai kyyneleet silmiinsä.
— On niin kovin hauskaa, kun sinä kauhistut, pikku äiti!
Mutta hänellä oli paljon enemmän kerrottavaa, sekä miehestä itsestänsä että erittäinkin hänen koiristansa. Sudella oli niin hurja katse kuin aikoisi se purra häntä. Siitä hän piti; hän kyllä kesyttäisi sen.
Rouva Thammers jutteli edelleen Dyveken kanssa.
Hänelle tuotti salaista nautintoa kuulla Dyveken mainitsevan Samuel Sternin nimeä. Mutta kun tämä selveni hänelle, nousi hän äkkiä ja laski kätensä hänen päähänsä.
— On jo myöhäistä! Nyt täytyy sinun, ystäväiseni, mennä levolle!
* * * * *
Seuraavana päivänä ei Thora nähnyt tukkukauppias Sterniä. Syötiin kahdessa eri huoneessa, ja Samuel Stern oli joutunut pienempään saliin.
Thora arveli kohtaavansa hänet päivän kuluessa. Mutta hän ei nähnyt häntä koko päivänä eikä myöskään illalla nummella. Olivatko osat vaihtuneet? Kartteliko nyt Samuel Stern vuoroonsa häntä?
Hän hymyili surumielisesti. Se ei olisi ollut tarpeen!
Neljä päivää oli mennyt menojaan Thoran häntä kohtaamatta. Nyt vältteli nimittäin hänkin puolestaan kohtaamista. Hän otaksui että Samuel Stern nyt tykkänään pysytteli poissa nummelta ja se rauhoitti häntä.
Mutta eräänä päivänä kun hän seisoi puhelemassa rouva Iversenin kanssa, näki hän hänen tulevan nummelta päin.
Rouva Iversen halusi tietää, eikö hän Thoran mielestä ollut tavallisuudesta poikkeava henkilö. Voihan niin hyvin ymmärtää että hän suri erinomaista äitiänsä. Eihän häntä nähnyt paljon, mutta kumminkin hän merkitsi niin paljon heille kaikille. Kaikki mitä hän sanoi oli niin hauskaa. Hän oli oikeastaan aivan ennallaan.
Ja hänestä oli niin miellyttävää nähdä hänen tulevan käyden. Koko hänen olennossaan oli omituista viehättäväisyyttä. Siitä olivat kaikki yksimielisiä.
Rouva Thammers oli aivan yhtä mieltä hänen kanssaan.
Seuraavana päivänä näki Thora Samuel Sternin istuvan rakennuksensa kuistilla. Kenties hän panisi sille arvoa, jos Thora sanoisi hänelle muutaman sanan. Hän päätti mennä hänen luoksensa.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi hänen kulkiessaan nuo muutamat askeleet mäkeä alas. Mutta hän pakottautui tyyntymään.
Samuel Stern ei huomannut häntä. Vasta kun Thora ehti perille ja tervehti, säpsähti hän ja hänen kasvonsa, kävivät värittömiksi. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Hän ojensi Thoralle kätensä.
— Kas, tekö se olette!… Niin, tehän olette täällä tänä vuonna!
Hänen äänensä kajahti niin arkipäiväiseltä, kuin olisi maailman luonnollisin asia että Thora tuli hänen luoksensa.
Hämillään kävi Thora istumaan.
— Kuinka voitte nykyisin?
Samassa he katsahtivat toisiinsa.
Se oli molemmin puolin tutkiva katse — kumpikin näytti haluavan päästä selville siitä, mitä elämä oli kuluttanut ja aika vienyt mukanansa.
Thorasta ei Samuel Stern ollut muuttunut. Tukka oli tiheää ja kiharaa kuten ennen, leveä, sielukas otsa, jossa oli keskellä selvästi näkyvä suoni, oli myös ennallaan… ja täyteläinen, lujapiirteinen suu… Sen ympärillä olevat rypyt olivat kenties käyneet syvemmiksi. —
Hän katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut kohdata Samuel Sternin katsetta.
— Te olette surrut niin kovin miestänne, sanoi hän. — Se on kauniisti tehty. Surette yhä vieläkin!
Hän loi katseen Thoran pukuun.
Thora ei katsonut ylös. Tuo ääni kuului niin välinpitämättömältä.
— Niin, suren yhä vieläkin, sanoi hän hitaasti.
Hän voi tuskin pidättää kyyneleensä.
Ei heidän olisi pitänyt puhua keskenänsä tällä tavalla.
— Tulin teitä tervehtimään, sanoi hän hiljaa. — Tahdoin sanoa teille, kuinka paljon olen ajatellut teitä siitä saakka kuin te menetitte äitinne!
Samuel Stern katsoi häneen ja naurahti hiukan.
— Vai niin, vai sentähden!… Muutoin ei teidän pitäisi tulla minulle sanomaan että äitini on kuollut… Muut ihmiset sanovat minulle: »Niin, tehän olette niin onnellinen että teillä on äiti!» Ja toiset tulevat ja kysyvät: »Elääkö teidän äitinne?» Ja minä vastaan aina: »Elää, Jumalan kiitos!»… On paljon parempi niin! Minä sanon kaikille ihmisille, että olen niin onnellinen että vielä omistan äidin!
Thora pani kätensä ristiin, ja kyynelkarpalot vierivät hitaasti hänen poskiansa pitkin.
— Tiesin kyllä… kuinka te häntä surisitte!
— En minä sure ollenkaan. Minä olen niin kunnoton, etten voi edes surra!… Ettekö te näe, kuinka minä pidän hauskaa päivät päästään?
Thorasta tämä alkoi tuntua kauhealta — niin toisenlaiselta kuin mitä hän oli odottanut. Siis ei hän tahtonut puhua hänen kanssaan äidistänsä. Oliko ollut pyhätön häväisemistä, että hän oli uskaltanut mainita hänen nimensä?
Hän pakottautui puhumaan toiseen sävyyn, yhtä kevyesti ja välinpitämättömästi kuin Samuel Stern itse.
— Kuinka onnellinen te olette, kun voitte kantaa sen niin kevyesti…Kaikki iloitsevat tulostanne… sillä tehän olette aina niin hilpeä!
— Niin kyllä, se on osunut tulemaan kohtalokseni! Jos kerran on sattunut sanomaan jotain, jolle ihmisten täytyi nauraa, niin luulevat ne sitten, Jumala paratkoon, että aina sanoo jotain hauskaa… Ihmisethän nauravat eniten sille, jonka he luulevat olevan hauskaa — — —
— No, mitä te pidätte tämänvuotisesta seurakunnasta? Tuollahan pikku rehtorimme käyskentelee; ettekö luule että ritarimerkit pukevat häntä oivallisesti?
Thora ei vastannut. Häntä kiusasi että he puhuivat tähän sävyyn. Oli kuin Samuel Stern olisi kartellut hänen äänetöntä, kysyvää katsettansa.
— Eikö rouvanne ole täällä tänä kesänä?
— Rouvani? — Hän loi terävän katseen Thoraan.
— Ei, Jumala on armahtanut häntä ja antanut hänelle toisen miehen… Mutta teidän ei pidä sen takia sääliä minua! Mitä kadottaa täällä maan päällä, sen saa takaisin, kun tulee kuuhun. —
Thoran valtasi omituinen liikutus — mutta hän hillitsi mielensä.
Huomaamattaan otti hän kirjan, jota Samuel Stern juuri oli lukenut.
— Minä tutkin Dantea, kuten näette. — Surumieliset saavat rangaistuksen helvetissä, sanoo hän. Siihen syntiin emme joudu täällä Gosenin maassa. Me istumme juoden lehtimajoissamme ja panemme kokoon huonoja sukkeluuksia Egyptin lihapadoista ja sen semmoisesta. Olette kai itse sen kuullut!… Kuinka te muutoin voitte nykyisin?… En luullut että tulisitte tänne enää!
— En ollut aikonutkaan tulla tänne, vastasi Thora epävarmasti, — muttaDyveke tahtoi…
— Vai niin, ymmärrän kyllä… Tulitte Dyveken tähden! Toivon että hyvyytenne palkitaan ja että te saatte kokea ainoastaan hauskoja asioita! —
Tuo puheensävy saattoi Thoran ymmälle.
— Niin, minä teen aina kernaasti mitä hän pyytää. Hän alkoi nyt kertoella Dyvekestä. Tuntui helpotukselta siirtyä toiseen asiaan.
— Oletteko nähnyt hänet? kysyi hän lopuksi. — Hän on nyt aivan terve, mutta pelkään niin kovin ettei hän tule säästymään.
— Kyllä, näen hänet aina tuon tuostakin — — hän on ihmeellinen kukkanen, — sellainen, jolle Jumala suo väriä ja hohdetta ja jonka tuoni taittaa… Antakaa hänen vain huvitella!
Thora nousi. Hänen mielessänsä paloi aivan muuta, mutta sitä hän ei voinut sanoa. Niinpä puhui hän edelleen Dyvekestä — ikäänkuin muu ei merkitsisi hänelle mitään.
— Hänen lapsuutensa on ollut niin surullinen — nyt vasta hän saa iloita elämästä!
— Kun vain se ilo ei olisi pian lopussa… Ihmiset saavat aina kaikki liian myöhään. Niin on minunkin käynyt, olen vasta aivan äskettäin saanut järkeä — ja samaten kävi myöskin esi-isämme Aadamin…
Siitä ei Thora ollut kuullut.
— Kun hän lepäsi kuolinvuoteellaan, lähetti hän poikansa Setin noutamaan suljetusta paratiisista hiukan öljyä viimeisen tuskan lievikkeeksi. Vahdissa oleva enkeli ei tahtonut päästää lähettiä sisään, mutta antoi hänelle oksan eräästä paratiisin puusta. Se piti hänen istuttaa Aadamin haudalle, ja kun puu kantaisi hedelmiä, olisi Aadam mahdollinen saamaan mitä oli pyytänyt.
— Mutta näen että olette lähtemäisillänne. Olette kärsimätön ja kaipaatte pikku lastanne. Hän seisoo tuolla alhaalla odottamassa. Toivon että pikku kaunokainen on minulle armollinen eikä ole suuttunut siitä että olen pidättänyt teitä!
— Tahdotteko että ottaisin hänet joskus mukaani tänne? Tulisimme niin mielellämme!
— Hyvä rouva, toivomuksillani on rajansa. 'Die Sterne, die begehrt man nicht, man freut sich ihrer Pracht!'
Thora hymyili vain vastaukseksi, taivutti päätänsä ja läksi.
Mutta kun hän tuli kartanoon johtavalle polulle, kohosi hehkuva puna hänen kasvoihinsa.
Tuon salajuonen — sillä sellainen oli hänellä todella ollut mielessä — että hän halusi Dyveken avulla löytää tien hänen luoksensa, — sen oli Samuel Stern oivaltanut ja oli vastannut kieltävästi.
Hänestä tuntui kuin ei hän voisi hengittää. Hänen sydämestään kohosi jotain, joka pyrki hänet tukehduttamaan. Hän ponnisteli voittaaksensa sen ja voidaksensa kulkea rauhallisesti.
Äkkiä hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Samuel Stern oli sanonut että Dyveke seisoi odottamassa. Sitä ei hän suinkaan tehnyt, häntä ei näkynyt missään.
Vihdoin Thora oivalsi asian. Se oli ollut vain kylmä, kohtelias vihjaus että hän jättäisi hänet ja turvautuisi Dyvekeen. Nyt tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä oli hänen oma syynsä. Hänhän oli sanonut että oli tullut tänne Dyveken takia — ja sitten oli hän puhunut yksistään Dyvekestä. Hän oli suorastaan kiusannut häntä Dyvekellä.
Ja tuo kaikkihan oli juuri päinvastoin kuin mitä hän oli tarkoittanut. Kuinka mielellään olisikaan hän sanonut Samuel Sternille, että jos olisi uskaltanut, niin olisi hän tullut tänne yksistään hänen tähtensä. — — —
Kuinka saisi hän nyt tilaisuuden sanoa sen hänelle?
Hän nauroi. Miksi pitäisi hänen sitten saada tietää se? Eihän hän välittänyt siitä rahtuakaan.
Hänen täytyi usein nauraa omalle itsellensä. Hänestä hänen naurahtelunsa oli käynyt niin omituisen soinnittomaksi.
Hän meni huoneeseensa ja istuutui tekemään työtä. Se oli Dyvekelle aiottu puku, joka ei ollut ehtinyt valmistua.
Hän päästi ompeluksensa. Hän itse ei myöskään tullut koskaan valmiiksi — ei koskaan!
Nyt kun kaiken tuli olla voitettua ja loppuun kärsittyä — nyt oli kaikki äkkiä muuttunut… käynyt entistä hullummaksi… Nyt oli heidän välillensä tullut jotain uutta — jotakin, jota ei ennen ollut olemassa!
Hän alkoi jälleen neuloa kuumeentapaisella kiireellä.
Hän tutki itseltänsä, mikä oli ollut katkerinta kaikesta katkerasta, jota hän oli kokenut. Ehkä tämä — varmaankin tämä — hän ei tiennyt miksi, mutta se tuntui hänestä niin tuikean raskaalta.
Hän oli alkanut itkeä, mutta pyyhki pois kyyneleensä. Dyveke joutui aina niin suunniltansa, jos huomasi hänen itkeneen.
Olihan tuo taivaan lahja, että Dyveke piti hänestä. Hänen piti olla siitä onnellinen, — ja sen piti riittää.
Dyveke tuli sisään — ja Dyveke oivalsi kaikki.
Hän painautui hellästi häntä vastaan.
— Pikku nuori äitini! Miksi et voi nähdä että taivas on sininen? Onko se minun syyni?
Rouva Thammers hymyili ja nojasi päänsä häntä vastaan.
— Pikku lapseni, sinähän olet minun lohdutukseni. Kuinka kätesi ovat suloisen viileät!
— Kuules, nyt menemme ulos katsomaan kuinka taivas on sininen! Se on aivan huikaisevan sininen!
Ja Dyveke ei hellittänyt. Kuinka omituisesti yhtyikään hänen olennossaan itku ja nauru! Häntä oli mahdoton vastustaa.
Nyt piti heidän yhdessä mennä kävelylle — pitkälle, viehättävälle kävelyretkelle!
17.
Oli ehditty elokuuhun.
Jotkut olivat jo matkustaneet pois, ja monet olivat alkaneet miettiä kotimatkaa. Näihin jälkimäisiin kuului rouva Thammers.
Häntä onniteltiin kesän tulosten johdosta, sillä Dyveke näytti nyt paljoa reippaammalta.
Tietysti hän koetti näyttää iloiselta. Mutta salaa hän toivoi että pääsisi pois. Niin tuskallisen pitkä ei ollut mikään kesä vielä ollut.
Kun Dyveke ilosta loistaen tuli kysymään: 'Eivätkö ihmiset täällä ole kilttejä, eivätkö ne ole enkeleitä kaikki tyyni?' — silloin vastasi hän myöntäen. Sillä kaikki olivat kilttejä — yksin Samuel Sternkin. Hän oli niin kiltti että siitä voi joutua epätoivoon. Hän osoitti hänelle ja Dyvekelle samaa herttaista myötätuntoa kuin ruustinnalle, vapaaherratar Cronelle, Iversen ja Mohrenberg yhtiölle ja kaikille muille.
Kaikki olivat ihastuneita häneen, eikä vähiten Dyveke.
Mutta yksin ei Thora tavannut häntä enää koskaan.
Hän oli alkanut tehdä kävelyretkiä niittyjen poikki koskelle. Silloin kohtasi hän kaikkia muita, mutta ei koskaan häntä.
Noita pieniä satunnaisuuksia, jotka ennen aina olivat saattaneet heidät yhtymään, ei ilmestynyt enää. Nyt sattui vain sellaista, joka erotti heidän tiensä.
Tapahtui pari kertaa että Thora päätti varmasti hakea hänet käsiinsä, saadaksensa puhua hänen kanssaan kahden. Mutta aina sattui jokin pieni este. Lukiko Samuel Stern hänen silmistänsä hänen aikeensa, silloin kuin hänellä oli jotain sellaista mielessä, koska hän aina osasi niin hiljaa ja huomaamatta ryhtyä varokeinoihin?
Silloin luopui Thora noista yrityksistä. He tapasivat toisensa joka päivä — muiden seurassa.
Dyveke iloitsi aina, kun he saivat jutella hetken hänen kanssaan. Hän oli saanut päähänsä, että se oli hyödyllistä hänen pikku äidillensä. Silloin hänen täytyi pakostakin vilkastua, ja väliin hän voi käydä suorastaan leikilliseksi.
Dyveke nautti siitä, sillä se oli hyödyllistä pikku äidille. Hän ponnisteli alati, saadaksensa heidät yhteen.
Dyveke oli huolestunut, sillä pikku äiti oli jälleen alkanut nukkua niin vähän.
Eräänä aamuna hän syöksähti sisään tapansa mukaisesti.
— Tänä yönä sinä olet nukkunut ja uneksinut jotain kaunista! Silmissäsi on niin syvällinen loiste! Tiedätkö että aamu-unet toteutuvat?… Olet yhä vieläkin niin suloisen uninen, minä menen tieheni — — —
Hän oli poissa. Rouva Thammers paneutui jälleen pitkäkseen ja nukkui.
Hän oli valvonut koko yön. Hän oli istunut akkunansa ääressä.
Vihdoinkin oli hän nähnyt Samuel Sternin palaavan vähän ennen auringonnousua. Thora oli piiloutunut, sillä hän kulki aivan hänen akkunansa ohitse. Hän näki hänet kumminkin selvästi. Samuel Stern oli itkenyt.
Silloin vaipui Thora polvilleen.
Hän oli rukoillut että maan päältä löytyisi ihminen, joka voisi tehdä hänelle jotain hyvää.
Sitten oli hän tyyntynyt ja mennyt levolle.
* * * * *
Eräänä iltana tuli Dyveke hänen luoksensa sanomaan hyvää yötä.
Hän ei tullut tavalliseen tapaansa, vaan aivan hiljaisesti.
Rouva Thammers kääntyi häntä kohden. — Pikku lapseni, minne ovat siipesi joutuneet?
Silloin hän näki, että Dyveke oli kalpea ja vapisi.
Hän kävi levottomaksi.
— Mitä on tapahtunut?
Dyveke heittäytyi hänen kaulaansa.
— Olen vain niin kauhean iloinen. Olen mennyt kihloihin.
Rouva Thammers irroittautui hänen syleilystään. — Et saa pelästyttää minua, sanoi hän vakavasti.
— Sitähän en tee koskaan, pikku äiti! Kerron vain, että olen kihloissa. Heinrich Crone ja minä, wir lieben uns! Nyt lähtee hän ensin metsäopistoon… hän arvelee että voimme odottaa jonkun aikaa. — — —
— Oi, kuinka minä toivon että olisin yli kaksikymmentä vuotta!
Viime sanat tulivat aivan hiljaa. Rouva Thammers ymmärsi tarkoituksen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.
Hän silitteli hänen vaaleata tukkaansa. — Pian se toivomuksesi täyttyy! sanoi hän tyynesti. — Aika kuluu niin nopeasti.
Sinä yönä ei rouva Thammers voinut nukkua. Varhain seuraavana aamuna hän päätti mennä vapaaherratar Cronen luo.
Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hetkeä myöhemmin ilmoitettiin että vapaaherratar oli tullut häntä tapaamaan.
Heinrich Cronen äiti oli hento, hieno, miellyttävä henkilö, jolla oli kalpeat, lempeät kasvot.
Rouva Thammers oli usein toivonut että saisi joskus keskustella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta siihen ei ollut koskaan ollut mitään aihetta. Nyt tuli se itsestänsä.
Rouva Crone puolestaan kertoi, että hänellä oli ollut sama toivomus rouva Thammersiin nähden, ja että hän oli iloinen siitä että hänen oli ratkaistava tämä hankala kysymys juuri yhdessä hänen kanssaan.
Hyvin liikutettuna kertoi nyt rouva Crone kyyneleitä vuodattaen, että Heinrich oli edellisenä iltana tullut hänen luoksensa ja kertonut hänelle kaikki.
Ensin ei hän ollut tahtonut sitä uskoa — ja silloin oli Heinrich suuttunut. Kun hän silloin oli huomauttanut, kuinka mieletöntä oli että hän ajatteli jotain sellaista, läksi Heinrich pois huoneeseensa. Siellä oli äiti kuullut hänen kävelevän koko yön. Nyt oli äiti ennen tuloaan rouva Thammersin luo mennyt hänen luoksensa, mutta hän oli lukinnut ovensa. Rouva Crone ei tiennyt, oliko rouva Thammers kuullut, kuinka sairaalloinen Heinrich oli. Lääkärit eivät liioin uskoneet hänen voivan parata. Hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa, hän tarvitsi lepoa ja vaihtelua — ja ennen kaikkea tuli hänen karttaa mielenliikutusta. Hänen enonsa oli ehdottanut että he koettaisivat mitä vuori-ilmasto täällä vaikuttaisi. Mutta juuri täällä oli nyt tuo mielenliikutus tullut.
Rouva Thammers rauhoitti häntä. Hän oli nähnyt hänen poikansa varhain aamulla, hänen palatessaan kävelyretkeltä. Mutta nyt oli kai hänen vuorostansa kerrottava Dyvekestä. Hänen laitansa oli yhtä huonosti.
Rouva Cronen silmät kyyneltyivät jälleen. Hän oli kyllä kuullut hiukan tuosta asiasta — mutta nythän Dyveke oli raikkaan terve… Hän voi niin hyvin käsittää Heinrichin vaalin. Itsekin hän oli rakastunut Dyvekeen.
Ja Heinrich oli reipastunut aivan käsittämättömästi täällä vuoristossa. Äiti oli kirjoittanut siitä hänen lääkärilleen, ja tämä oli tuskin tahtonut sitä uskoa. Mutta Heinrich sanoi että Dyveke oli ajanut kuolon pakosalle hänen luotaan. Ja Dyveke oli selittänyt hänelle tarmokkaasti, ettei ollut ollenkaan tarpeen uskoa lääkäreitä. — — —
Syksyllä aikoi Heinrich metsänhoito-opistoon. Sitten hän ryhtyisi hoitamaan tilaa, hänestä tulisi oikea talonpoika, hän tekisi työtä koko päivän. Niin oli Dyveke kehottanut häntä tekemään, ja nyt häntä niin halutti tehdä sillä tavoin.
Rouva Crone nousi paikaltaan. Hän tahtoi jättää koko asian rouva Thammersin ratkaistavaksi. Mutta hänen täytyi tunnustaa totuus: hän ei uskaltanut vastustaa Heinrichia. Se olisi vielä varmempi keino menettää hänet.
Rouva Thammers hymyili surunvoittoisesti. — Nähdäkseni emme voi tehdä muuta kuin antaa heidän iloita toisistansa ja luottaa kohtalon suopeuteen. Sehän on niin oikullinen.
Lempeästi hän taivutti rouva Cronen jälleen istuutumaan, sillä tämä värisi koko ruumiistansa.
Kun he näkivät toisensa ensi kerran — siitä täytyi rouva Cronen kertoa. He olivat seisoneet aivan jäykkinä ja tuijottaneet vain toisiinsa — kuten Dante ja Beatrice! Ja kuinka he molemmat olivat kauniita… Pohjola ja Etelä olivat siinä kohdanneet toisensa, — tyttö niin häikäisevän vaalea, ja mies — niin, eikös hänen Heinrichinsa myöskin ollut ihana mustine kiharatukkineen ja ihmeellisine silmineen — vihreä tyrolilaispuku yllään? — — —
Äkkiä seisoi Dyveke heidän edessänsä.
— Istutteko te nyt ja puhutte siitä että me emme saa mennä kihloihin? kysyi hän kiivaasti.
— Siksikö, että… hän vaikeni ja tuijotti heihin suurin, pelästynein silmin.
— Miksi me emme saa mennä kihloihin? Sentähdenkö… — hän kuiskasi puoleksi tukehtuneella äänellä: — Siksikö että minun tilani on toivoton? Ettekö näe, kuinka vahva minä olen!
Hän ei itkenyt, mutta hän vaipui kokoon ja kävi kuolonkalpeaksi.
Rouva Crone kiiruhti hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä.
Hän veti hänet polvellensa ja kuiskaili hänen kanssaan.
Rouva Thammers silmäili heitä levottomin katsein. — — —
Äkkiä palasi Dyveken joustavuus. Veri täytti jälleen läpikuultavan ihon alta näkyvät suonet, ruusunpuna väritti hänen kasvonsa.
Hän hypähti pystyyn. Kädet rouva Thammersin kaulassa hän kuiskasi naurun ja itkun vaiheilla: — Palaan kohta jälleen… mutta minun täytyy mennä mukaan sanomaan Heinrichille että hän avaa oven äidillensä… sain siihen luvan… kyllä me jyskytämme hänet ovelle! Ette aavistakaan kuinka vahva minä olen!
Ettei kukaan saisi tietää asiasta, se oli Dyvekestä melkein hauskinta kaikesta.
Myöhemmin päivällä oli molemmilla äideillä jälleen neuvottelu. Kylmä talvi ei ollut Dyvekelle terveellinen. Rouva Crone tahtoi siksi saada hänet mukaansa etelään. Heinrichhan aikoi metsäopistoon, niin tarvitsi rouva Crone pikku tyttärensä seuraksensa. Hän asui tilallaan Etelä-Tyrolissa, vanhassa, kauniissa linnassa, jossa oli hiljaista, päivänpaisteista ja runollista — juuri Dyveken mielen mukaista.
Päätettiin siis että rouva Thammers ja Dyveke matkustaisivat pois jo seuraavana päivänä. He aikoivat viipyä viikkokauden Kristianiassa. Dyvekenhän piti saada matkavarustuksia. Sitten tulisivat vapaaherratar ja Heinrich ottamaan hänet mukaansa.
Dyveke oli suunniltaan ilosta ja innosta — tavarat olivat laadittavat kokoon, hyvästelyt suoritettavat. Kaikista oli ihmeellistä että hän niin iloitsi siitä että jo pääsi matkustamaan pois.
Rouva Thammers oli hermostunut ja alakuloinen.
Hän ei nähnyt Samuel Sterniä koko päivänä. Hän oli mennyt paimenmajoille, eikä tiedetty milloin hän palaisi.
Illallisen jälkeen kysyi hän häntä uudelleen. Silloin oli hän tullut kotiin.
Mutta oli mahdotonta saada puhua sanaakaan hänen kanssaan kahden.Kaikki olivat kokoontuneet hänen ympärillensä.
Thoran tullessa hänen luoksensa katsahti hän häneen hämmästyneenä ja hymyili.
— Ja tehän kuulutte jo matkustavan pois! Oletteko miettinyt tarkoin, kuinka meidän muiden tulee ikävä?
Nyt täytyi rouva Thammersinkin hymyillä. — Me emme ole ollenkaan kuten tulisi olla, Dyveke ja minä. Meistä on vain mieluista, että teidän tulee ikävä meidän tähtemme!
Dyveke nyökkäsi ja nauroi. Hän seisoi Heinrichin rinnalla punoittavana ja vallattoman salaperäisenä. Hän säteili suorastaan iloa.
Nyt tulivat vaunut.
Rouva Thammers kääntyi vielä kerran Samuel Sternin puoleen ja ojensi hänelle kätensä.
— Me olemme jo useasti lausuneet toisillemme hyvästit. Tällä kertaa siitä kaiketi tulee täyttä totta!
— Ehkä kyllä! Minä en tule enää tänne. Olen myynyt metsästysalueeni. Tuon pienen huvilan olen kyllä ostanut, mutta se revitään maahan. Siinä ei kukaan enää saa asua!… Niin, ruustinna on oikeassa, — sehän on pelkkä päähänpisto! Mutta jokaisella on omat heikkoutensa… Hyvästi, arvoisa rouva!
Hän kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä.
Vihdoin täytyi Dyvekenkin nousta vaunuihin, ja sitten lähdettiin.
Kaikki seisoivat pihassa ja viittoelivat. Nuoriso teki jäähyväisiksi kunniaa.
Dyveke seisoi pystyssä vaunuissa, kääntyneenä heihin päin. Kuskin piti ajaa hitaasti.
Hän viittoeli ja hyvästeli katsein ja hymyilyin, käsivarsin ja käsin.Hän suuteli sormenpäitään ja heitteli lentomuiskuja — kerta kerralta.
Sitä kannatti katsoa.
Nuoren voitonjumalattaren kaltaisena hän siinä seisoi.
Kaikki miehet, sekä nuoret että vanhat, olivat tuosta haltioissaan.
Silloin hän äkkiä tunsi ujoutta ja piilotti kasvot käsiinsä.
Mutta vaunujen käännähtäessä suuteli hän jälleen sormiansa ja lähetteli tervehdyksiä.
Jokainen luuli, että jotain siitä oli aiottu juuri hänelle.
Mutta oli yksi, joka anasti itselleen kaikki.
Hänen siinä seistessänsä kävivät hänen silmänsä niin loistavan mustiksi.
Rouva Iversen sääli nuorta paronia. Mutta itse asiassa hän kantoi kauniisti kohtalonsa. Ja pianhan hän olisi unohtanut koko asian.
18.
Nuo muutamat päivät Kristianiassa kuluivat nopeasti suuren kiireen vallitessa. Rouva Thammersilla ei ollut aikaa ajatella että hän jälleen jäisi yksin.
Oli ilta. Hän oli palannut hotelliin saatettuaan Dyveken rautatieasemalle, missä rouva Crone oli äidin tavoin ottanut hänet huomaansa.
Thora tiesi myöskin voivansa olla aivan levollinen Dyvekeen nähden, mutta hänestä tuntui että nyt hän oli menettänyt hänet ainaiseksi.
Dyveke oli itkenyt, mutta riemuinnut vielä enemmän. Nythän hän pääsi maailmaa katselemaan.
Mutta hän oli ottanut pikku äidiltänsä lupauksen että tämä tulisi keväällä häntä noutamaan, ja rouva Crone oli sanonut että se oli ainoa keino saada hänet takaisin lyhyeksi ajaksi, sillä kenellekään muulle ei hän uskoisi häntä.
Dyveke oli jo kysynyt, eivätkö he silloin menisi jälleen Metsolaan.Heinrich tulisi tietysti mukaan. — — —
Thora istui tuijottaen raskaaseen harmaaseen ilmaan.
Keväällä! Kenties olivat nuo nuoret silloin jo molemmat haudassa!Hänestä tuntui, kuin ei hän saisi nähdä Dyvekeä enää koskaan.
Hän katsoi ympärilleen. Tuossa oli kirja, jonka Dyveke oli unohtanut ottaa mukaansa, tuossa pusero, jonka hän juuri oli riisunut yltään ja jota hän ei ollut aikonutkaan ottaa mukaan… ja muuan nenäliina oli myös unohtunut tänne.
Hän otti nuo esineet ja pusersi ne vasten poveansa. Niihin oli kuin jäänyt jotain Dyvekestä, raikas nuoruuden tuoksahdus.
Sitten pani hän ne matka-arkkuunsa ja ryhtyi järjestelemään tavaroitaan. Hänen täytyi nyt kaiketi alkaa miettiä, minne suuntaisi matkansa. Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa sitä ajatella, — hänellä oli niin paljon järjestelemistä.
Hänestä oli kuin olisi ääni kaukaa huoneesta sanonut: Tietysti sinun on matkustettava Bergeniin — minnekäs muuanne?
Mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan — hän ei halunnut antaa vastausta.
Hänen piti kirjoittaa Dyvekelle kortti Kööpenhaminaan ja toinen, joka olisi odottamassa hänen huoneessansa, kun hän tuli Berliniin.
Sitten piti hänen mennä viemään ne kirjelaatikkoon. Samalla voi hän käydä kävelyllä.
Hän meni linnanpuistoon ja istuutui penkille.
Ihmisiä kulki ohitse. Toiset pysähtyivät häntä katsomaan.
Miksikä ne tekivät niin?
Äkkiä tunsi hän katkerasti kuinka yksin hän oli — yksin koko maailmassa!
Tietysti hän hankkisi itselleen jotain työtä. — Sehän ei olisi vaikeata. Tehtäväähän oli maailmassa yllin kyllin. Hänen pitäisi matkustaa rouva Harderin luo. Tämä kyllä auttaisi häntä — — —
Hän katseli ympärilleen. Täällä oli hän leikkinyt lapsena. Aivan täällä lähellä oli hänen lapsuudenkotinsa, mutta hän ei tahtonut nähdä sitä. Oli niin tyhjää kaikkialla. Ne, jotka olivat pitäneet hänestä, olivat poissa.
Hän nousi ja kulki edelleen.
Tuolla penkillä oli hän kerran istunut Samuel Sternin kanssa… kun he vielä olivat onnellisia. Olikohan penkki vielä sama?
Hän teki kierroksen ettei hänen tarvitsisi kulkea sen ohi.
Ja tuossa käytävässä oli hän kulkenut sinä iltana… jolloin ei enää ollut onnellinen. Silloin kun palasi hänen luotansa… kun kaikki oli rikkoontuneena…
Ja varhain seuraavana aamuna oli hän matkustanut Bergeniin… kuinka kiihkeästi hän oli halunnut pois! Itse hän oli syypää kaikkeen, — oli itse luonut kohtalonsa!
Kaikki tuon illan ja nykyhetken väliset kokemukset paneutuivat raskaana taakkana häntä vaivaamaan.
Olo kävi niin raskaaksi ja tukalaksi. Nyt palaisi hän hotelliin. Huomispäivänä laatisi hän tavaransa kokoon. Tänne ei hän voinut jäädä kauemmaksi. Hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa. — — —
Kääntyessään nurkkauksessa heräsi hän ajatuksistaan kuullessaan rouvaIversenin äänen. Tämä oli juuri kohdannut ruustinnan.
— No, mutta kuinka hauskaa! Niin, nyt me olemme jo poissa kaikki tyyni. Marit Hennerudhan vielä viipyy Metsolassa jonkun aikaa karjan takia, kuten tiedätte. Ja sitten on myöskin tukkukauppias Stern vielä siellä, hänhän taitaa olla niin innokas metsästäjä. Sääli noita kilttejä eläimiä! Ja sitten on siellä muuan englantilainen perhe, lady Hammond lordeinensa, lapsineen ja palvelijoineen. Ne kalastavat kaikki kuin maksusta, ei, paljoa uhemmin vielä — — —
Rouva Thammers veti harson kasvoilleen ja kiiruhti ohitse.
Hänen palatessaan hotelliin oli jo myöhäistä.
Hän meni huoneeseensa. Siellä oli niin sietämättömän yksinäistä, — hän halusi päästä nopeasti levolle. Häntä ei haluttanut ajatella minne hän matkustaisi. Ehtihän hän päättää sen huomenna. —
Jälleen tuntui muuan ääni arvelevan, että hänen piti palata Bergeniin. Siellähän hänen kotinsa oli. Tietenkin hän siellä keksisi itselleen jotain tehtävää.
Hän ei ollut kuulevinansa — johan hän oli sanonut ettei tahtonut vielä sitä ajatella. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. Se oli oivallista, silloinhan hän saisi heti unta — — —
Hän tuli-ajatelleeksi Samuel Sternin äitiä…se tapahtui nykyisin varsin usein. Vaikka Thora ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hän aina ollut ikäänkuin mukana hänen elämänsä taustana.
Kuinka hän nyt toivoikaan että olisi saanut nähdä hänet… että olisi mennyt hänen luoksensa sen sijaan että pakeni — kuinka toisin kaikki silloin olisi voinut olla — — —
Hän yritti nukkua, mutta ajatukset temmelsivät yhä. Hän haki SamuelSternin äitiä, voimatta löytää häntä.
Mutta kun Thora todella vaipui uneen, tuli hän hänen luoksensa. Hänen kasvonsa olivat ystävälliset ja ääni lempeä. Hän sanoi ainoastaan nämä sanat: »Minä sinut lähetän!»
Herätessään seuraavana aamuna tiesi Thora minne matkustaisi. Outo rauhan tunne täytti hänen mielensä. Hän pukeutui aivan hitaasti. Hänestä tuntui että hänen piti tehdä kaikki hyvin hitaasti, voidaksensa paremmin koota ajatuksensa.
Hän aikoi viipyä vielä päivän Kristianiassa. Eihän ollut mitään kiirettä. Hänen päätöksensä puhua Samuel Sternin kanssa vakiintuisi vain päivä päivältä.
Hän meni jälleen kävelylle puistoon.
Hän kulki kaikkia noita entisiä teitä. Tänään voi hän tehdä sen.
Taivas oli pilvessä, mutta aurinko pilkisti väliin esiin.
Mikä siunaus, että tuli jälleen vähän päivänpaistetta! Hän alkoi tavotella säteitä, saadaksensa ne paistamaan itseensä.
Äkkiä hän pysähtyi. Hän tuli ajatelleeksi että mitäpä muuta hän olikaan tehnyt koko elämänsä aikana? — — —
Hän seisoi nojaten puuhun.
Hiljainen rauha laskeutui hänen mieleensä. Nyt ei hän enää tekisi niin! Hän ei ollut voittanut mitään… Ja hänen elämänsä päivä oli jo kulunut pitkälle. Hän tahtoi olla kiitollinen, jos hänelle oli jäljellä yksikin ainoa säde vielä. — —
Hän päätti odottaa vielä muutamia päiviä ennenkuin läksisi matkaan.
* * * * *
Marit Hennerudista oli ylen hauskaa että rouva Thammers palasi takaisinMetsolaan.
Oli kirkas syysilta. Ei näkynyt ketään — ainoastaan Sjurin peräti tyytyväiset kasvot.
Englantilainen perhe oli lähtenyt paimenmajalle kalastusretkelle. He aikoivat viipyä siellä viikon päivät. Tukkukauppias Stern oli tuntureilla metsästysretkellä. Häntä ei myöskään voitu aivan pian odottaa takaisin.
Marit Hennerud ei tiennyt millä huvittaisi vierastansa.
Rouva Thammers hymyili hänelle. — Olkaa vain levollinen ja jättäkää minut omiin hoteisiini!
Hänestä oli hauskaa että kaikki olivat poissa. Siitähän hän aina oli pitänyt eniten.
Ensi päivänä meni hän nummelle Sjurin luo. Hänellä oli tuomisiksi hänelle kirjoja ja kuvia.
Sjurin silmät kyyneltyivät ilosta. Riemu säteili hänen pienestä kesakkonaamastansa.
— Sinä olet hyvä rouva! En ikinä olisi uskonut että sinulla olisi niin elävä omatunto ja niin ihmeellinen muisti, että muistaisit sellaista kuin minä! Ja niin kaunista ja hienoa kuin kaikki vielä lisäksi on!
Rouva Thammers jäi koko aamupäiväksi nummelle.
Hänen täytyi katsella kaikkia kuvia Sjurin kanssa yhdessä ja tutustuttaa hänet noihin uusiin viisaudenlähteisiin.
Tyynet, lämpöiset, kirkkaat syyspäivät kuluivat niin nopeasti ja rauhallisesti tuolla ylhäällä. Thora ei käynyt kärsimättömäksi, odottaminen oli hänelle vain hyödyksi. Hänestä tuntui että ne loivat hänestä uuden ihmisen ja vahvistivat hänet kestämään sen, mikä hänen ehkä vielä oli kestettävä.
Eräänä aamuna oli Thuri tuodessaan aamiaista hyvin salaperäisen näköinen.
No niin, nyt ei rouvan tarvinnut enää olla niin yksin. Nyt olivat englantilaiset vihdoinkin palanneet, ja tukkukauppias Stern oli tullut heidän mukanansa.
Rouva Thammers kiitti häntä hymyillen tuosta hyvästä uutisesta.
Hänen akkunansa edessä kasvoi vanha saarni, josta lehdet jo olivat alkaneet varista. Oksien lomitse voi hän nähdä Samuel Sternin pienen punaisen huvilan.
Thurin mentyä meni hän akkunan luo ja aukaisi sen.
Hän näki hänen istuvan aamiaisella kuistissa.
Sitten hän tuli ulos poltellen ja kirja mukanansa ja kävi istumaan rouva Thamarin penkille.
Tunnin kuluttua meni Thora sinne.
Hän ei hämmästynyt Thoran tulosta. Siis tiesi hän jo edeltäkäsin että hän oli palannut.
— Aivan oikein tehty, sanoi hän hymyillen, — syksy on parasta kaikesta!
Thora katsoi avoimesti häntä silmiin.
— Samuel Stern, en voi mitään siihen että palaan tänne. En voinut tehdä toisin! Ja minä tulen teidän luoksenne… Minä tiedän että te ette ole onnellinen! Nyt ei teidän enää tarvitse käyskennellä täällä yksin, saatte jonkun, jonka kanssa voitte puhella… Nyt en enää suostu väistymään! Minulla on oikeus olla täällä, — äitinne on antanut minulle luvan siihen!
Samuel Stern näytti hämmästyvän tuosta uudesta puheensävystä. Sitten rupesi hän nauramaan.
— Sanotte etten ole onnellinen. Minua ilahduttaa, jos olette oikeassa.En tahdokaan että olisi toisin.
— Kun teidän vain ei tulisi ikävä täällä! Englantilaiset kalastavat kuin autuutensa kaupalla — — kun sataa, on teille tarjona huvi nähdä myladyn vaeltelevan suuret guttaperkahousut yllään.
— Ja toiste voitte saada harvinaisen huvin nähdä minut itseni, takaapäin tai sivulta, kun käyskentelen täällä vapaudessani.
Hän katsahti Thoraan. Hänen katseensa oli synkkä.
— Minusta olisi parempi, jos te menisitte pois. Minä en tahdo että joku katsoo minuun, kun olen sellaisella tuulella kuin tänään.
Thora hymyili surunvoittoisesti.
— Teidän ei pitäisi aivan kartella puhua minun kanssani. En ole enää sama kuin ennen… Kuljin niin kauan suruani kannellen, kunnes se johti minut sinne, missä jokainen ihminen löytää jotain hänelle varattua, jotain uutta, jonka voi omistaa itsellensä… Nyt olen oppinut ymmärtämään teitä paremmin.
— Ehkä voitte sitten selittää minulle, miksi ei voi nauttia mistään hyvästä ennenkuin sen on kadottanut eikä voi siitä enää nauttia… Kun sen omistaa, ei siitä nauti, siksi että omistaa sen. Oikeastaan ei omista mitään ennenkuin sen on menettänyt. Ja jos sen saa jälleen, kadottaa sen taas… Eikö se ole surullisen hullunkurista, mitä? Eiköhän siinä juuri toteudu tuo kirous, joka aikoinaan kohtasi ihmiskuntaa, — tuossa, ettei koskaan todella omista sitä, minkä omistaa!
Thora yritti vastata jotain, mutta ei voinut. He istuivat molemmat vaieten.
Äkkiä kääntyi Samuel Stern jälleen hänen puoleensa.
— Älkää olko huolissanne minun tähteni. Oikeastaan tunnen nyt mieleni varsin kevyeksi. Nyt ei minulle näet enää voi tapahtua mitään. Nyt, kun kaikki pahin on tapahtunut, vieköön lempo minun puolestani kaiken muun!
Hän nousi, pudisti tuhkan sikaristansa ja pani sen pois.
— Olen aivan iloinen ja tyytyväinen nyt, kun minulla ei ole enää mitään toivottavaa!… Tuo ainainen loppumaton, synkkä ikävöiminen ei myöskään juuri tuota mitään nautintoa — eivätkä myöskään tunnontuskat siitä ettei koskaan toimi kuten tahtoisi. Nyt, kun kaikki on mennyttä, on tuokin tuska poissa.
Thora Thammers nousi myöskin.
— Tahdotteko tulla pienelle kävelyretkelle?
— Miksikä sitten? Ettäkö te minua lohduttaisitte? Olenhan jo tunnustanut teille, etten ole sen tarpeessa. Minä olen vain sellainen ihmeellinen post-festum-luonne. Minua vain vaivaa, että on niin paljon, jota en ole tullut sanoneeksi oikeaan aikaan. — — — Minne te sitten aioitte lähteä?
Hän meni sisään ja palasi jälleen. — Minä en sure, siksi että en usko sitä todeksi. Minua vaivaa, kun ihmiset puhuvat minulle surustani. — Minne te aioitte?
— Emmekö voi mennä koskelle? Nythän siellä ei ole ketään.
— Minä olen aina pitänyt kosken katselemisesta, jatkoi Thora — hänestä tuntui parhaalta vaihtaa puheenainetta. — Minusta tuntee jonkinmoista tyydytystä nähdessään veden syöksyvän pois ja katoavan, — on kuin se veisi mukanaan osan siitä mikä rasittaa ja ahdistaa mieltämme.
— Hyi, ei, älkäämme menkö koskelle. Kaikki tuollainen, joka katoaa eikä koskaan palaa, on sietämätöntä. Minä tahdon että kaikki palaisi. Tahdon että äitini palaa, kuten aina ennen, kun hän joskus oli matkoilla. No, lähdemmekö me nyt?
Hän otti hattunsa. — Te pidätte koskesta, menkäämme siis kaikella muotoa koskelle!
He menivät tietä alas. Samuel Stern alkoi jutella kaikenmoisesta, hän laski leikkiä Metsolan englantilaisistakin, mutta välillä tuli aina esiin jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.
Hän pysähtyi.
— Nyt hän on alkanut tulla luokseni!… Kun olen sillä tuulella että menen käyskentelemään keskiyöllä, silloin tulee joku ja kulkee rinnallani. Ennen muinoin se minusta oli eräs toinen, joka tuli niin ystävällisesti minua tervehtimään ja sanoi: nyt palaan luoksesi!… Mutta nyt, kun äitini on poissa, on se hän. Kun on aivan hiljaista eikä ainoatakaan ihmistä ole läheisyydessä, tulee hän ja kutsuu minua sydämellisellä unohtumattomalla äänellänsä. Ja sitten hän kulkee hiljaa minun rinnallani!
Hän kääntyi Thoran puoleen.
— Tiedän aivan hyvin mitä te ajattelette. Teidän silmänne ovat aivan sennäköiset, kuin te tahtoisitte sanoa: Teidän äitinnehän oli vanha, täytyihän teidän odottaa niin käyvän! — Jotain sellaista sanoi Marit neiti äskettäin. 'Niin kyllä', minä vastasin, 'sitähän minä vain juuri odottamistani odottelin!'…
Tuo puhe loukkasi Thoraa. He jatkoivat edelleen kulkuansa.
Thora vaikeni yhä. Hän ajatteli että oli parempi ettei hän keskeyttänytSamuel Sternin puhelua.
— En pidä tyhjyydestä, joka vallitsee kotona huoneissamme, — minunkin huoneissani, vaikka hän niin harvoin kävi niissä. Minusta on kuin olisi äitini matkoilla. Mutta nyt en kestä sitä enää kauemmin, nyt täytyy hänen tosiaankin jo palata. Oli aina yhtä varmaa kuin että yötä seuraa päivä, että kun tulin kotiin äitini luo, istui hän siellä tuolissansa. Sain mennä hänen luoksensa hakemaan tukea.
— Minä sanon aina: »Äitini arvelee niin» ja »niin äitinikin sanoo».Puhun kuin eläisi hän vielä, — en voi tehdä toisin — — —
— Ennen kyllä sattui että tein sellaista, josta tiesin ettei hän siitä pitänyt. Nyt, kun hän on poissa, on minulla polttava halu tehdä kaikki hänen mielensä mukaan.
Hän käännähti nyt Thoran puoleen ja sanoi ivallisesti: — Mitä te ajattelette tuollaisista asioista?
— Ja sitten minua kiusaa se, etten minä ollut hänen luonansa. Eihän ole ajateltavissakaan, ettähänei olisi tullut, josminäolisin ollut sairaana!
— Olin silloin ulkomailla. Ajattelin vain: tietysti äiti paranee… Sitten koetin ajatella muuta, sillä en sietänyt ajatusta että äiti oli sairas. On kauheata, että voi olla sellainen — — —
— Olen ollut aivan järjetön. Muistan ihmetelleeni, kuinka äiti voisi koskaan kuolla. Tietenkin hänen täytyi kuolla joskus — mutta kuinka se tapahtuisi, sitä en voinut käsittää, sillä hän oli voimakkaampi kuin kukaan, jonka tunsin. Hän rohkeni käydä käsiksi kaikkeen, jota me muut pelkäsimme ja karttelimme. Emme käsittäneet että se johtui siitä, että hänellä oli niin ihmeellinen, rohkea tahto kantaa kaikki kuormat. Huonosti minä häntä oivalsin. Vasta kun hän vaipui maahan, ymmärsin minä kuinka väsynyt hän oli pitkän elämänsä jälkeen, jonka oli uhrannut muille.
— Olin niin tottunut turvautumaan äitiini, kun tuska ahdisti pahimmin. Hän antoi minulle voimaa jatkaa elämää. Olin niin tottunut siihen, että aina voin kääntyä hänen puoleensa. Luulen kuvitelleeni, että kun kuolema saapuisi luokseni, olisi hän ottamassa vastaan iskun — — —
— Nyt minua kiusaa se, etten huomannut kuinka väsynyt hän oli, vaikka hän oli minulle niin läheinen… etten ymmärtänyt illan lähestyvän… ja että hän tarvitsisi lepoa…
Thora Thammers kääntyi hänen puoleensa.
— Mitä te haette? kysyi hän hiljaa.
— Muutamia kukkasia vain, joita tavallisesti on tässä paikassa, mutta niitä ei ole nyt.
— Eihän nyt ole se aika, sanoi Thora lempeästi.
— Ei, ei kaiketi — lehdet varisevat.
He kulkivat edelleen ja katsoivat lehtiä, jotka irtaantuivat, liitelivät alas ja laskeutuivat maahan heidän ympärillään.
—Ei koskaan enää! Lopussa!Noissa sanoissa on jotain ihmissydämeltä ikuisesti salattua, jotain käsittämätöntä! Jasurujakuolema!— Voi luulla tietävänsä, mitä ne merkitsevät, mutta sitä ei tiedä, ennenkuin kokee — — —
— Minusta on hyvä, ettei ole ketään, joka surisi minua… ettei minulla ole ketään omaista. Kun on kokenut surua ja tietää, kuinka se palaa joka aamu auringon mukana uutena ja tuoreena — eikä pakene päivän laskiessa… kun tietää, kuinka se kysyy hermoja, niin säästää siltä kernaasti muita — — —
Hän kumartui maahan.
— Näettekö, löysin sentään yhden… Se on äitini lempikukka! Se kukkii uudelleen varisevien lehtien keskellä! Se johtuu siitä, että olemme saaneet muutamia auringonpaisteisia päiviä — — —
Thora hymyili hänelle. — Muistakaa vain käyttää niitä hyväksenne!
— Minulle muistuu mieleen muuan poutapäivä. Se oli alkukesällä, ensi lapsuuteni aikoina. Silloin oli isoäitini hautajaiset. Kellot soivat ja näin paljon valkoisia liljoja. Mieleni kävi niin oudoksi raskaasta kellonsoitosta ja valkoisten liljojen raskaasta tuoksusta.
— En käsittänyt mitään. En ollut ennen nähnyt kuolemaa, en tiennyt siitä mitään. Mutta ilma, kukat, surunvoittoinen kellonsointi ja nuo monet vakavat, mustapukuiset ihmiset herättivät mielessäni ankeutta — — —
— Minulle annettiin leivoksia syödä. Ne olivat makroneja. Syödessäni oli minulla tunne että oli tapahtunut jotain kauheata, salaperäistä — — —
— Sitten tietysti unohdin tuon kaiken, en ajatellut sitä enää. En koskaan ajatellut kuolemaa muutoin kuin jonain vieraana seikkana, joka ei koskenut minua, pelkkänä merkityksettömänä käsitteenä.
* * * * *
— Viime yönä näin unta äidistä. Uneksin olevani pieni lapsi ja hain häntä huudellen. Ja hän kuuli sen ja tuli luokseni ja sanoi lempeästi: 'Etkö voi nyt antaa minun levätä, lapsukaiseni, pieni silkkikaritsani — niin nimitti hän minua aina pienenä ollessani. Ja minä vastasin kuten minulla oli tapana lapsena: Tiedän kyllä että olen silkkikaritsasi, mutta sinä olet myöskin minun pieni karitsani!'