The Project Gutenberg eBook ofLuvattu maaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Luvattu maaRomaaniAuthor: Alvilde PrydzTranslator: Hilja WalldénRelease date: September 4, 2023 [eBook #71560]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUVATTU MAA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Luvattu maaRomaaniAuthor: Alvilde PrydzTranslator: Hilja WalldénRelease date: September 4, 2023 [eBook #71560]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Luvattu maa
Romaani
Author: Alvilde PrydzTranslator: Hilja Walldén
Author: Alvilde Prydz
Translator: Hilja Walldén
Release date: September 4, 2023 [eBook #71560]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUVATTU MAA ***
Romaani
Kirj.
Suomentanut
Hilja Walldén
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
OmistettuBjörnstjerne BjörnsonillejaCaroline rouvalle
Ja muista kaikkea sitä matkaa, jonka kautta Herra sinun Jumalasi johdatti sinua — sen suuren ja hirmuisen korven lävitse — ja antoi sinulle veden vuotaa kovasta kalliosta ja ravitsi sinua mannalla ja teki niin ettei sinun vaatteesi kuluneet sinun yltäsi ja sinun jalkasi ei kuulettuneet — — —
Ja Hän vei sinun maahan, jossa virrat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoihin ja vuorten sivuille vuotavat, — maahan, jossa viinapuut ja viikunapuut ovat, jossa öljypuut ja hunaja kasvavat — — —
Maahan, jossa ei sinun pidä vajavaisuudessa syömän leipää — — —
5. Mooseksen kirjan 8. luku.
Mutta Herra sanoi: »Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule, kuinka se huutaa ja vaikeroi?» Mutta opetuslapset vastasivat: »Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan.
Koptilaisesta raamatusta.
1.
Siintävänä ylenee tunturi tunturin takana, mahtavain porrasten tavoin johtaen ylätasangolle — — — tuonne, missä syvänne kimmeltää vihreän jään peitossa, vaan josta huiput kohoavat toinen toistaan korkeampina taivaan kirkkauteen.
Ylhäällä hohtaa kylmä iäisyyden loiste. Rajaviivat haihtuvat häikäisevään valoon. — Kaukainen loistava seutu siellä houkuttelee, ihmismaailmasta eristettynä.
* * * * *
Alempana on nummi. Se jo kuuluu maiseen ympäristöön. Lämpöiseen salaperäisyyteen piiloutuen houkuttelee se hiljaisena, tuhatvärisenä.
Kesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjävään päivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohden taivaanrantaa.
Aurinko laskee.
Se vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat ja rinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.
Mutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sen säteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu, ruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdet ja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua… On kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.
Ja kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.
Niiden sydän on riemua tulvillaan.
Ne muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinen aurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikki he muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyi avata silmänsä ja uinuva sielunsa.
On kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon, yli joen ja järven.
Se väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, se sulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —
Kaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänet kuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!
Iltatuuli saapuu. Se haluaa tietää, mitä tuo kuiske merkitsee. Se hiiveksii ruohon ja kanervan luo kuuntelemaan; sitten se menee metsään, viemään kuulemaansa viestiä.
Mutta päivä poistuu nummelta. Valo ja varjot häipyvät — liukuvat äänettöminä pois. On kuin liikehtisi koko nummi.
Ruusunpuna vaihtuu vereen, varjojen tumma hopeanhohde sammuu, ne lakkaavat lainehtimasta, sumenevat ja haihtuvat pimeään.
Hiljaisuus vallitsee, kaikki äänet vaikenevat kuin häipyvät askeleet.
Hiljaa kohottaa uusikuu sirppinsä. Poistuva säde on sen sytyttänyt, vienosti hohtaen jää se valaisemaan.
Kaikki verhoutuu hiljaisuuteen, äänettömyyteen, pimeyteen.
On kuin joku käyskentelisi sulkemassa ja lukitsemassa.
* * * * *
Ja nummi vaipuu sikeään uneen. Se uinailee tuntematta tuskaa tai katumusta.
Ja ilman kehrätessä silkkilankojaan vuorten huippuihin ja harjoihin ja levittäessä ihmeellistä silkkiharsoa yli ylänteen, lepää nummi kesäyön hiljaisuudessa kuin tyyntyneet pitkähköt, pehmoiset laineet.
2.
Alhaalla järven rinteellä ovat uudet parantolarakennukset. Illoin, auringon laskiessa, voi ne nähdä kaukaa laaksosta. Ne levittävät loistetta ympärilleen. Kun koko laakso jo on pimeänä, kimmeltävät ne yhä vielä tuolla ylhäällä.
Hiljaa liukuvat auringon viime säteet kartanon ylitse. Ympäröivillä niityillä lepäilevät eläimet hiljaa kuunnellen, sillä ilma on täynnä ihmeellisiä ääniä: tuuli kuiskii kaislikossa joen tervehdyksiä, kaukana kohisee koski väsymätönnä, humisten huokuu metsä.
Mutta sinä hetkenä, jolloin aurinko laskee ja päivä sammuu, vaimenevat äkkiä kaikki äänet, — seuraa hetkiseksi harras hiljaisuus: lempeä, valtava angelussoitto kehottaa koko maailmaa rukoukseen.
Ja kaikki painavat hiljaa päänsä alas, kaikki, paitsi ihmiset. He ovat niin viisaita, he tietävät että aurinko laskee joka päivä, — mitäpä siinä on sen ihmeellisempää! Sitäpaitsi kiinnittävät heidän omat asiansa koko heidän mielensä. Ihmiset ne aina vaikenevat viimeiseksi.
Niinpä muuttivatkin parantolan ilmestyessä kaikki eläimet, jotka vain voivat, rinteeltä ja niityiltä ylös nummelle.
* * * * *
Marit Hennerud seisoo porrasten alapäässä. Hän odottaa vieraita.Hennerudin muori ei koskaan esiinny itse. Tytär Marit saa edustaa taloa.
Hän kuuntelee, ruskeat, haaveelliset silmät hymyilevinä. Nyt kuuluu vaunujen ratinaa mäen alta. Hänestä tuntuu siltä että everstinrouva Thora Thammers siellä nyt tulee poikineen ja tyttärineen.
Hän ei voinut olla ajattelematta tuota nuorta miestä. Jos ei hänen ollut kovin kiiru, tapasi hän ensi päivinä aina hiukan rakastua nuoriin miehiin, jotka saapuivat. Se oli hänessä suorastaan kehittynyt tavaksi.
Tietysti oli hän tulijoihin nähden arvannut oikein.
Mutta aluksi hän ei sentään kiinnittänytkään huomiota nuoreen mieheen, vaan everstinrouva Thammers sai osaksensa sen sydämellisen vastaanoton, jonka Marit Hennerud aina omisti vieraillensa.
— Suvaitseeko everstinna itse valita huoneen? pyysi Marit. — Meillä on monta eri huvilaa. Niillä on kullakin nimensä, se on niin hauskaa. Niin, tämä tässä on päärakennus, se on Gosenin maa; mutta rouva katselisi ensin hiukan muitakin rakennuksia. Sen voin sanoa, että tänä vuonna ovat asiat täällä hyvin, — meillä on pelkkää hienoa väkeä, melkein kaikki tyyni aatelisia, — mielenkiintoisia kirjailijoita, ylhäisiä naisia, eteviä herroja, professoreja — ja sitten vielä — — Saattepa nähdä, — ei, se talo on ainoa, jossa everstinna ei voi saada asua… Se on Abarrimin vuori; siellä asuu eräs, joka on melkein… Niin sanovat rouvat kaikki tyyni, mutta, hyvä Jumala, kuinka ne sentään ovat häneen ihastuneita! Tuolla hän menee! Se on Omar Pasha, juuri hän, joka on ristinyt täällä kaikki paikat. Hän ei tahdo naapureita, hän maksaa koko talosta… Eikö rouva tahdo asua Zinin erämaassa, siellä asuu hienoin hienosto. Ei, täällä ei rouva voi asua, sen nimi on Kaos, ja siellä asuu vain nuorta väkeä; rouva tietenkin tahtoo vanhempien kanssa yhteen. Minä käyn noutamassa avaimet — — —
— Niin, hauskintahan sinun on vanhempien kanssa, äiti, ja minä ja Birger asumme täällä! Ethän sinä kumminkaan voi tulla tänne nuorten joukkoon — — —
Rouva Thammers kääntyi tyttäreensä päin, omituinen ilme kasvoillaan.
Nuo sanat vihloivat hänen sydäntänsä, ja tuo ääni, tuo kuivahko, kirkas, taipumaton ääni — ihme, ettei hän koskaan voinut siihen tottua!
— Gertrud rakas, hauskinta pitäisi kaiketi olla asua lastensa läheisyydessä, sanoi hän, tuntien samalla tuskalla, ettei kumminkaan ollut niin.
Birger nauroi. — Tiedätkö, äiti hyvä, minusta sinä, suoraan sanoen, olet hullunkurinen! Mehän tulemme asumaan sadan kyynärän päässä sinusta, joten sinun äidillinen ruoskasi kyllä ylttää meitä kurissa pitämään. Voit rauhallisesti vetääntyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen.
Hän seisoi oikoen sääriään pitkän ajomatkan jälkeen ja koetti pureskella pieniä viiksiänsä. Viidenkolmatta vuotiaaksi oli hän hiukan lihavahko. Vähän ihmeissään hän tarkkasi Gertrudia. Tämä oli näet jo ryhtynyt, ilme halveksuvana, nuuskimaan joka paikkaa, vaikka siihen olisi ollut kyllin aikaa kesän kuluessa.
Gertrud oli kookas ja solakka, ja hänellä oli suuret, avokatseiset siniset silmät, joiden ilme oli kylmähkö ja hiukan ivallinen. Kuten veljelläkin oli hänellä hyvin valkoiset ja vahvat hampaat.
Hän tuli jälleen äitinsä tykö.
— Tuolla sinun on paljon mukavampaa asua, — niin voit paremmin tutustua vanhoihin — — —.
Rouva Thammers ei vastannut mitään. Kun Marit neiti palasi avaimineen, kääntyi hän häntä kohden.
— Antakaa minulle minkä huoneen tahdotte, sanoi hän matalalla, verhotulla äänellä.
— Niin, tiesinhän että rouva tahtoisi tänne. Nuorille on minulla varattuna kaksi huonetta… kaikki on järjestyksessä. Illallinen odottaa… tätä tietä, tehkää hyvin!
* * * * *
Suuressa hallissa leimusi mahtava pölkkyvalkea. Useimmat parantolan vieraista istuivat siellä, toiset puutuoleilla valkean ääressä, toiset seiniä pitkin asetetuilla pitkillä penkeillä.
Tuoleista oli yksi suurempi ja mukavampi kuin toiset, — se oli jykevä, runsain veistoksin koristeltu tammituoli. Kerrottiin että se oli suvun yli kaksisataa vuotta vanha emännäntuoli.
Itsestään oli johtunut, että siinä tuolissa ei koskaan istunut kukaan muu kuin rouva Thamar Gyllenskjold.
Kun hän saapui viikko sitten, oli käynyt kuten suuren laivan saapuessa ahtaaseen kulkuväylään. Se synnyttää suuria aaltoja, niin että kaikki pienemmät laivat joutuvat liikkeelle.
Yksin lehtori de Roch'kin antautui hänen käskettäväksensä, — hän, joka juuri samana päivänä oli selittänyt noille nuorille naisille, ettei luonto koskaan suo naiselle vapautusta hänen sukupuolestansa, — millä lausunnolla hän ei tarkoittanut muuta kuin että vaikkei kukaan voinut olla naisille kohteliaampi kuin hän, hän sentään tahtoi että naiset nöyrästi tunnustaisivat hänen etevämmyytensä.
Mutta Thamar rouvaan nähden kävi hän heti aivan vaatimattomaksi. Paitsi sitä että hän salli tämän asettua valtaistuimelle ja muodostaa hovin, omisti hän vielä lisäksi itselleen jonkunmoisen hovimarsalkan ja ylimäisen kamariherran toimen.
Tänäkin iltana Thamar rouva istui tavallisella paikallaan ja silmäili ympärilleen tavalla sellaisella, kuin olisi kaikki olemassa vain häntä varten.
Hän nojasi taapäin ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt hänen espanjalaiseen lintukoiraansa, pieneen sievään Prinsessa Leilaan.
Tänä iltana sai kukin jutella melkein miten vain halusi. Vain silloin tällöin hän jollain pienellä sattuvalla huomautuksella näytti, miten helppo hänen oli ohjata keskustelua.
Hänellä oli loistavat, tyynet gasellinsilmät, joiden ilme oli samalla niin muunteleva, että se näytti vaihtuvan, kun hän niitä vain liikautti.
Ihmisten mielestä ne kuvastivat niin paljoa, — hyvyyden ylenpalttisuutta ja vilpittömyyttä sekä usein — kuten tänäkin iltana — haaveellista surumielisyyttä.
Hän olikin tosiaan levoton miehensä takia. Tämä oli Karlsbadissa eikä ollut terve. Nyt oli Thamar rouvalle selvinnyt, kuinka kiintynyt hän oli mieheensä. Ja eihän hän voinut sulkea silmiänsä siltäkään seikalta, mikä merkitys miehen tuloilla ja yhteiskunnallisella asemalla oli hänen omaan mukavuuteensa nähden.
Ehdottomasti pyrkivät läsnäolevain katseet kiintymään häneen. Muhkea hän olikin, istuessaan siinä sinisenvihreä samettipuku yllään, pää hieman taivutettuna eteenpäin ja tuuhea vaalea tukka laadittuna à la vierge.
Hän istui leikiskellen Prinsessa Leilan valkoisilla korvilla, joiden karva oli pehmoista kuin silkki.
Thamar rouvan rinnalla istui komeana punahkon vaalea lehtori de Roch, sinisilmät lempeinä, kimeä naurahdus alati varuilla. Hänen kätensä olivat valkoiset ja sormuksilla koristetut, hänen hymyilynsä vienon alentuvainen.
Ja kumminkin hän paraikaa hiljaisella tavallaan parjaili ajan itsekkäisyyttä. Hän ei voinut sietää itsekkäisyyttä, ei vaimossaan, ei ystävissään tai muissa ihmisissä. Ei ollut olemassa mitään, joka häntä niin kiusoitti kuin muiden itsekkäisyys.
Hänen rouvansa istui hänen toisella puolellaan. Hän puhui harvoin mitään. Pelkästä hyvälaitaisuudesta oli hän totuttautunut vaikenemaan.
Keskusteltiin eri ryhmissä. Professori Maurus, kookas ja lihavahko herra, jolla oli suupieliin ulottuva poskiparta, käveli edestakaisin lattialla. Hän kulki pää pystyssä ja rinta ulospäin ja teki selkoa asian tosiperäisyydestä.
Hänen oli aina tapanansa selvittää jonkun asian tosiperäisyyttä. Kun vain oli loogillinen, oli se varsin helppoa.
Hänen rinnallaan kulki nuori solakka tohtori niin äänettömin askelin, kuin ei olisi ollenkaan kuulunut maallisiin olentoihin.
Tämä oli nero. Hän katseli kaikkea sellaisesta korkeudesta, ettei hän ollut oikein selvillä mistään maallisista asioista.
Hänen varovaiset lausuntonsa tieteellisistä seikoista vaikuttivat professoriin nuorekkaalta ujoudelta, ja hänelle tuotti todellista huvia saada vielä kerran selvittää, mistä syistä puheenalaiset seuraukset olivat johtuneet.
Professorinrouva Maurus istui arvokkaassa asennossa ja seurasi miestänsä surumielisin, ystävällisin katsein.
Täytyihän tosiaankin ihmetellä, kuullessaan Mauruksen tuolla tavoin selvittelevän Luojan aikeita, — mutta erikoisen huvittavaa ei se juuri ollut.
Rouva Mauruksen rinnalla istui muutamia muita rouvia keskustellen.
Kapteeninrouva Fehr tahtoi aina puhua hengellisistä asioista.
Hän oli huomannut että hänen kristillisyytensä laita oli käynyt huonoksi, ja hän oli virkistänyt sitä liittymällä pariin yhdistykseen. Se oli hänestä tosin tuntunut tekevän hyvää, mutta samalla hän oli tullut huomaamaan, kuinka vähän uskonto sieti koskettelemista.
Rehtori Sahmsin rouva tiesi omistavansa paitsi vanhaa aatelisnenää myöskin ihanteellisia taipumuksia. Hänellä oli hiljainen mutta palava halu puhua syvällisistä asioista. Hän halusi aina saada kuulijakseen jonkun — mieluummin mieshenkilön — jonka voi telkitä nurkkaan muista erilleen, siksi aikaa kuin hän itse kiihkeällä innolla esitti kaikki mitä tiesi taiteesta, entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ennätyksistä, — Japanista, Kiinasta, Amerikasta, — siveellisyyden aatteesta ja sivistyksen todellisista edistäjistä.
Tänä iltana täytyi hänen tyytyä rouva Iverseniin, todellisen tukkukauppiaan Iversenin rouvaan, kuten eräs herroista oli häntä nimittänyt, hänen kerran ylvästeltyään asemastaan.
Mutta rouva Iversen ei ollut typerä, — hän ymmärsi rehtorinrouvaa.
— Niin, mahtanee olla ihanaa tuntea joutuneensa oikealle paikalleen maailmassa, lausui hän.
Siinä oli rouva Iversen aivan oikeassa — mutta rouva Liss oli sitävastoin aivan sietämätön! Ja rouva Liss istui aina läheisyydessä ja häiritsi.
Rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oli pieni kaunotar, jolla oli jousenmallinen, veripunainen suu ja silmissään epämääräinen, uneksiva ilme, joka väliin voi käydä hurmaavan lämpimäksi, ilman että tämä seikka mitenkään riippui hänen tunteistansa, — se oli vain fyysillinen sattuma.
Ja sitten hänellä oli niin kuulakka ja hieno iho. Oli varsin tavallista, että miesten sydämet leimahtivat liekkiin hänen tähtensä.
Nykyisin suosi hän ihailijanaan erästä nuorta soreaa miestä, jolle rouva Thamar oli antanut nimen Don Miguel de Aranjas — tuon hirveän Don Juanin todellisen nimen.
Naisten keskuudessa oli rouva Liss kuuluisa siitä että aina puhui typeryyksiä.
Mutta herroja hän viehätti.
Tarkkanäköisimmätkin heistä jäivät epätietoisiksi hänen hengenlahjoihinsa nähden. Hänestä ei koskaan voinut sanoa mitään epäsuotuisaa. Hän oli hurmaava ja — ikuisesti naisellinen. Monen mielestä hän myöskin oli kovin syvällinen. Ja sitten hän oli niin suloinen ja koetti keksiä sanoa mitä viehkeimpiä sopimattomuuksia, vaikka se ei oikein ottanut onnistuaksensa. Ja silloin häntä oli kaikkein vaikein vastustaa, sillä juuri silloin hän oli kaikkein suloisin.
Hän oleskeli kesäisin aina vuoristossa terveytensä takia, sillä se oli heikko, vaikka kohta olikin otaksuttavaa, että hän eläisi kauan.
Hän oli nimittäin siksi järkevä, ettei kuluttanut omia voimiansa, vaan muiden. Siinä taidossa oli hän oikein etevä. Hänen toimintahaluansa tyydytti täysin muiden työn katseleminen. Miestänsä hän rakasti. Tämä oli niin herttainen ja ymmärsi häntä täysin. Oli vain ikävää ettei hän koskaan katsonut joutavansa tulemaan tänne mukaan.
Rouvansa mielestä hän oli erittäin taidokas kapine, joka paitsi sitä että monella muulla tavoin hauskutti hänen elämäänsä, myöskin oli jonkinmoinen työkone, joka helposti ja mukavasti hankki hänelle kaikkea, mitä hän vain voi toivoa itselleen.
Don Miguel istui väännellen somilla kädenliikkeillä viiksiänsä ja katsoi häneen. Kuinka vastustamaton olikaan tuo nainen, kertoessaan kaikkia noita ihmeellisiä asioita!
Ei ollut olemassa mitään taivaan ja maan välillä, josta hän ei olisi uskaltanut keskustella Don Miguelin kanssa, vaikka tiesikin, että tämä oli niin hirveän oppinut.
Yksi asia vain oli, jota rouva Liss ei voinut sietää.
Se oli se, kun joku moitti olevia oloja, maailmassa yleensä ja erittäinkin hänen rakkaassa Kristianiassaan.
Muiden muassa oli rouva von Asten perin kärkäs sitä tekemään. Silloin kääntyi rouva Liss häntä kohden, suuret, tummansiniset silmät melkein heränneinä, tuimina.
— Rakas ystäväni, tuo on tosiaankin pelkkiä naisten lörpötyksiä! Kaikki on kyllä juuri kuin tulee olla. Parhaimmat miehemmehän siellä ovat johdossa, niin kyllähän kaikki käy hyvin, ja meidän professorimmehan ovat vallan oivallisia, tietäväthän sen kaikki, aivan toisenlaisia kuin muissa kaupungeissa, esimerkiksi — — —.
Sen enempää ei rouva von Asten saanut tietää tästä asiasta. RouvaLissillä oli se omituisuus, että hän aina itse keskeytti puheensa.Muutoin ei juuri maksanut vaivaa puhua rouva von Astenia vastaan.
Muutamat ilkeät ihmiset täällä parantolassa olivat keksineet verrata häntä amerikkalaiseen kuguaariin, siksi etteivät edes hänen paraimmat ystävänsä voineet olla varmat, että nuo pienoiset kynnet pysyisivät piilossa käpälissä. Joskin hän kymmenesti sanoi »rakas ystäväni», voi hän tuskin vastustaa halua raapaista niillä hiukan. Ja jos hän sanoi »enkelini», silloin tiesivät kaikki, että kynnet olivat täydessä työssä.
Hän ja hänen miehensä, tukkukauppias Stern, olivat tullessaan herättäneet tavallista suurempaa huomiota.
Ensiksikin siksi, että rouva oli ottanut jälleen käytäntöön tuon vanhan, hyvän, luonnollisen tavan käyttää omaa nimeänsä. Toiseksi sentähden, että hän asettui päärakennukseen, jotavastoin hänen miehensä asui pienessä talossa aivan itseksensä.
Mutta seuraavana päivänä ei enää ihmetelty.
Mies ristittiin melkein heti Omar Pashaksi — rouva Thamar oli senkin keksinyt — ei kukaan tiennyt miksi, mutta se sopi kaikkein mielestä hyvin.
Rouva von Asten nauroi heille. Hänen mielestänsä olivat kaikki naiset typeriä.
Miestänsä hän halveksi sanomattomasti. Syytä hän tuskin olisi voinut selittää, mutta eihän hänen tarvinnutkaan sitä tehdä.
Tänä iltana oli rouva von Asten tavallista virkeämpi.
Hän oli joutunut puheisiin nuoren, rakenteeltaan sankarimaisen insinöörin kanssa, jolla oli pienet uniset sinisilmät ja hyvin vaaleat viikset. Tuo herra seisoi nyt hänen edessään kuin lepäävän Mars-jumalan asennossa. Rouva von Astenille tuotti huvia katsella nuorukaista. Tämä teki häneen valtavan vaikutuksen.
Lehtorin kimeä ääni tunki läpi muun keskustelun.
Hän oli tehnyt sen havainnon, että yleensä kaikki itse asiassa on varsin yksinkertaista.
Ihmisiä oli helppo ymmärtää ja hallita, erittäinkin lapsia. Oli vain tarpeen antaa heille muutamia varmoja tukikohtia ja johtaa heidät oikealle tielle. Siitä pysyisivät he ainiaan kiitollisina.
Hänen rouvansa hymyili jälleen.
Samassa tuli rouva Thammers sisään illalliselle.
Juttelu keskeytyi hieman — yksin hypoteesi uusien tähtien synnystäkin jäi kesken esityksen.
Tiedettiin ken hän oli, olivathan hänen lapsensa jo aikaisemmin tulleet sisään. Nyt piti hiukan tarkastaa äitiäkin.
Muuan käytännöllinen olento kohenteli hiukan halkoja, niin että valo lankesi solakan, hiukan kumarassa kulkevan naisen ylitse, joka tuli sisään ja meni lastensa luo.
Toiset noista oppineista, likinäköisistä herroista silmäilivät häntä hetken, ja heistä tuo hento olento ei ollut aivan suloa vailla. Mutta eihän hän ollut nuori. Ja tuota aivan vastustamatonta viehättäväisyyttä, joka herättää oppineidenkin miesten mielenkiinnon, ei hänessä ollut — ja niin palattiin hypoteesiin uusien tähtien synnystä.
Joillakuilla toisilla oli enemmän aikaa ja paremmat silmät. Heistä hän näytti olevan niitä, joita täytyi katsoa kauan. Silloin hän kävi oikein mieltäkiinnittäväksi.
Hänen olennossaan oli samalla jonkinmoista velttoutta ja nuorekasta, hempeätä notkeutta, ja ilmeessä kuvastui kuin vielä elämätöntä kesää ja samalla elämään kyllästymistä, kieltäymystä. Iho oli valkoinen ja kalpea, silmien väri omituisen kuulakka — ja katse näytti kilpistyvän pois ympäristöstä.
Naiset huomasivat heti että hänen tukkansa alkoi harmaantua, ja tuo omituisen hajamielinen ilme ei lisännyt hänen viehättäväisyyttään.
Thamar rouva istui hymyillen itseksensä. Hänen täytyi ajatella suljettua taloa. Tulee päivä, jolloin ovet ja akkunat heitetään auki — — —.
Edelleen ajatteli hän: onkohan tuolla naisella rakastaja? Sellaiset asiat kiinnittivät Thamar rouvan mieltä. Hän ottaisi hänet kyllä huomaansa!
Nurkassa akkunan vieressä istui tukkukauppias Stern, liikanimeltäänOmar Pasha.
Hän katsoi myös tulokasta, hänen rauhallisia kasvojansa, hänen hiljaista, lempeätä ilmettänsä. Hän nautti noiden hitaiden liikkeiden sulosta. Ne vaikuttivat häneen kuin musiikki.
Hänen huomionsa kiintyi suuhun. Siinä oli omituinen, terävähkö piirre — kuin kärsimysten uurtama.
Hänen täytyi muistella ääntä, jonka oli kuullut kaukaisina aikoina, — matalaa, verhottua, omituisen pehmeää ääntä — — —.
Hänen katseensa hyväili tuota olentoa.
Sitten kumartui hän eteenpäin pää kätten nojassa, ja siten jäi hän istumaan.
Hän tunsi tulijan. Hän oli löytänyt hänet itsensä tuon valjun hiljaisuuden keskeltä, joka häntä ympäröi.
Kun rouva Thammers nousi pöydästä, nousi myöskin Thamar rouva paikaltaan, toivotti herttaisesti hymyillen hänet tervetulleeksi ja esitteli seurueen hänelle.
Lehtori sai muuttaa paikkaa. Thamar rouva halusi saada uuden vieraan rinnallensa istumaan.
Naiset lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja. Kun Thamar rouva oli noin suopea, oli itsestään selvää että muutkin olisivat.
Iloisesti katsoi rouva Thamar ympärilleen: — Missäs Omar Pasha on? Hän ei ole tänään hyvällä tuulella,
ce jeune Omar, pacha de Nègreport — parceque son tigre de Nubie est mort.
Voin kertoa, että hän on meidän enfant terrible, inhimillisen vaihtelevaisuuden edustaja; huomenna hän ehkä jo tanssii cancan'ia! — Suvaitsetteko vapautua afrikkalaisista unelmistanne ja tulla esiin nurkastanne. Voin uskoa teille, everstinna, että hän on vaipunut mietelmiin ihmisten typeryydestä, josta hän aikoo kirjoittaa kirjan.
Nurkassa istuja tuli hymyillen esiin ja kumarsi.
— Minusta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä asioita. — Ken jaksaisi syventyä sellaiseen?
Thamar rouva nauroi: — Tänään pashamme on pahalla päällä. Silloin ei hän voi hillitä huonoa tuultaan.
Tukkukauppias Stern oli mies, johon kaikki naiset rakastuivat, jo yksistään hänen kauniin ulkomuotonsa takia. Ja sitten oli hän niin aivan toisenlainen kuin muut. Eikä koskaan tiennyt, mitä hänellä oikeastaan oli mielessä, — ja se lisäsi myöskin hänen viehätysvoimaansa.
Näytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain puolustukseksensa — mutta hänen rouvansa kimeä ääni kajahti väliin.
— On neljä asiaa, jotka kiinnittävät mieltäni, aivan totta, neljä asiaa.
Mutta mitkä neljä ne olivat, se ei tullut tunnetuksi. Don Miguel oli istunut soittokoneen ääreen, ja lyötyään muutamia mahtavia alkusointuja hän jatkoi valssilla, joka vaikutti kuin olisi siinä ollut kasaantuneena monen sukupolven kevytmielisyys.
Naisista se oli kaunis, ja he lausuivat tämän johdosta jotain rouvaThammersille.
Sitten piti rouva Lissin laulaa. Sen oli hän luvannut. Mutta oli aina tarpeen koko joukko valmistuksia, kun rouva Liss ryhtyi laulamaan.
Siitä tuli työtä monelle herralle.
Tuon sekavan hälinän keskeltä kuuli rouva Thammers äkkiä tyttärensä itsetietoisen äänen.
Se oli juuri ihmeellistä Gertrudissa, että hänellä aina oli varmat, valmiit mielipiteet kaikenmoisesta.
Äiti katsoi häneen ja kohtasi hänen kirkkaan, avoimen katseensa, tuollaisen katseen, joka hakee kaikkea vähäpätöistä, saadaksensa parjaamisen aihetta.
Gertrud ja Birger olivat anastaneet itselleen parin paraista paikoista valkean ääressä ja näyttivät jo täysin kotiutuneilta.
Äitiin tuo vaikutti omituisesti, sillä itse puolestaan hän istui paikallaan arkana kuin koulutyttö, sydän käsittämättömän tuskan ahdistamana.
Vihdoinkin alkoi rouva Liss laulaa. Hän esitti nuoren lyyrikon, lupaavan säveltäjän uusia lauluja.
Hänellä oli miellyttävä, vaatimaton ääni. Hänellä sanottiin olevan paljon mielikuvitusta. Hän voi tyhjästä luoda jotakin. Mitä syvällisimmällä salaperäisyydellä, kuin aikoisi uskoa toisille salajuonen, tai tulisen kaihoisasti viserteli hän esiin mitä jokapäiväisimmät sanat.
Tänään oli hän hyvissä äänivaroissa, ja nuo kirkkaat sävelet soinnahtelivat viehättävän tunteellisina.
Kuullos,Jos uskallusta,Jos uskallusta Sull' lie!
Ja äkkiä, intohimoisesti seurasi:
Oi, jospa silkkiliivitValkoiset mulla ois!
Joka laulun jälkeen puhkesi nuorison ihastus myrskyäviin suosionosoituksiin.
Thamar rouva loi nopean, ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.
Tämä istui välinpitämättömänä, nähtävästi täysin tietämätönnä siitä, mikä merkitys oli rouva Thamar Gyllenskjoldin hänelle osoittamalla huomaavaisuudella.
Nyt tuli rovastinrouva Hemb istumaan hänen rinnallensa.
Sensijaan kuin rovasti kernaimmin puhui suoviljelyksestä, ja omistaen itse oivan terveyden ei voinut käsittää kuinka kukaan voi olla sairas, otti hänen vaimonsa aina keskustelun lähtökohdaksi ihmisluonnon raihnaisuuden.
Hänellä oli varma, aina uudistuva keskusteluaine. Hän katsoi velvollisuudekseen antaa ihmisille hyviä neuvoja, eikä hänen varastonsa koskaan loppunut.
Hänen mielestänsä everstinrouva oli liian kalpea.
— Teidän pitää juoda lämmintä vettä! sanoi hän. — Se virkistää koko ruumista. Ja teidän iällänne on se erittäin terveellistä… En tiedä, ymmärrättekö, mitä tarkoitan — — —.
Ja hän alkoi innokkaasti selittää, mitä tarkoitti.
Nyt lähestyi rovastin sisar. Hän halusi myöskin osoittaa rouvaThammersille ystävällisyyttä.
Hän oli pieni, laiha ja huolestunut. Monivuotinen kokemus elämän vastahakoisuuksista piti hänessä aina hereillä tunteen, että jotain oli hullusti. Hänen puheensa päättyi aina mielipahan ilmaukseen siitä, ettei hän pystynyt sitä korjaamaan.
Nyt olisi hänen mielestänsä ollut parempi rouva Thammersille, jos luonto täällä ylhäällä olisi ollut toisenlainen, — jos täällä olisi voinut kasvaa ruusuja, esimerkiksi tuollaisia suuria, monenkertaisia, kullankellerviä…
Hän katsoi rouva Thammersia silmiin katseella, kuin olisi valmis menemään tuleen hänen tähtensä.
Thora Thammers nousi äkkiä paikaltansa.
Hänen kasvonsa olivat värittömät, katse oli raukea, kuin ei hän näkisi mitään.
— Nyt minun täytyy lähteä! sanoi hän. — Hyvää yötä!
Thamar rouva nyökkäsi lempeästi. Hän katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi jälleen, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.
Rovastinrouvan täytyi — kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta — katsoa rouva Thammersia hiukan kiittämättömäksi.
3.
Rouva Thora Thammers pysähtyi hetkeksi portaille.
Hänen takkavalkean häikäisemissä silmissänsä näytti ympäristö aluksi aivan pimeältä.
Mutta sitten kävi pimeästä esiin hämärä kesäilta, tunturin luomine varjoineen. Hän näki nummen kuvastuvan kohden taivaanrantaa niin houkuttelevan pimeänä ja hiljaisena — — —
Hän löysi pienen polun, joka pihasta johti hakaan. Yli kivien ja kantojen, joihin hän loukkasi itseään puolipimeässä, kulki hänen tiensä kohden nummea.
Hän ajatteli: kunpa vain sitten löydän takaisin.
Sitten hän ajatteli välinpitämättömästi: sama, vaikka en löytäisikään.
Hän kulki kulkemistaan, kunnes ei enää jaksanut. Sitten hän kävi istumaan kanervikkoon.
Hän tiesi, että tässä hän oli oikealla paikallaan, — paikalla, johon voi piiloutua.
Hän istui ja katsoi ympärilleen — — loivasti ylenevää nummea, joka vähitellen piiloutui pimeään — lienteästi ja hiljaa kuin uinuva meri.
Taivas sen yläpuolella oli täynnä suuria joutsensiipiä. Ja kauimpana pohjoisessa uiskenteli kullanhohtava pilvenhattara.
Se katosi hänen sitä silmäillessään.
Kaikki pimeni, vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tuuli, koko luonto nukkui.
Hän istui liikkumatonna. Hän tuli ajatelleeksi opetuslasta, joka polvistuneena kirkastusvuorelle pyysi saada rakentaa sinne majansa kirkkauteen. — — Hän puolestaan olisi halunnut rukoilla että saisi olla täällä pimeässä… vuodattaa sielunsa viimeiseen hengenvetoon… antaa sen liidellä yli aavan nummen, tyynesti nukkuvain kukkasten keskellä… löytääksensä levon.
Hän istui hiljaa, kuin ei olisi halunnut ikinä lähteä sieltä.
Kuului hiljaista suhinaa. Tuuli heräsi kaukana metsässä.
Se kuiskaili lehvikossa, alkoi kertoella ihmeellisiä asioita.
Hän värähti. Oliko hänen kylmä? Olihan ilma lämmin ja lenseä, oli tyyntä, — tuo hiljainen tuulenhenkäys vain kävi yli nummen.
Mutta hän oli kuulevinaan kaikkialla liikettä, — kuisketta joka suunnasta. Se täytti ilman, oksat keinuivat, hiljaiset pienet kanervankukat avautuivat ja kävivät suuriksi. Ne hengittivät! Ne alkoivat nauraa — hänelle!
Tuska valtasi hänet, hän hengitti kuultavasti.
Hän nousi, hänen täytyi kaiketi mennä jälleen alas.
Ei hän tiennyt, polkuako pitkin kulki, ja jos se oli polku, minne se johti.
Hänestä oli, kuin vaivaiskoivut olisivat kasvaneet ja käyneet suuriksi ja suhisseet. Pensaikosta kuului liikettä ja huokailua, — tummat, pelokkaat silmät tuijottivat häneen…
Hän pakeni nopeasti, taakseen katsomatta.
Oli yö, vuorilta ja kukkuloilta tulvi pimeys vuolaana virtana. Joku oli herännyt… hiiviskeli hänen jälkeensä… kaikkialla aavikolla oli liikettä — — —
Hän pyrki nopeasti eteenpäin. Mutta ne olivat hänen kintereillään kuin vaaniskelevat verikoirat. Hän kuuli niiden läähätyksen takanansa — — —
Hän pysähtyi.
Hän huomasi seisovansa samalla paikalla, missä oli istunut, ennenkuin nousi lähteäksensä kotiin.
Itsekö hän todella tässä seisoi? Niinpä kyllä, mutta hän pelkäsi pimeätä ja oli suunniltaan ja mieletön pelästyksestä.
Kuinka hänen lapsensa nauraisivatkaan hänelle, — hänen järkevä, ymmärtäväinen tyttärensä… Kaikista olisi hullunkurista että hän, vanha ihminen, käyskenteli täällä pelästyneenä. Mitä hän sitten pelkäsi? Tuultako, kanervikkoa?
Hän kävi istumaan tyyntyäksensä. Hän näki valopilkun syttyvän pienessä tuvassa, jonka voi erottaa etäisyydestä. Tuska poistui. Hän tunsi vain sanomatonta halveksimista itseänsä kohtaan.
Tuolta alhaalta kuului virrenveisuuta. Sävel häipyi tuulenhengähdykseen, mutta kuului sitten taas. Naisääni kohosi kautta hiljaisuuden kyyhkysen kaltaisena korkeuteen, yhtyen syvään ja voimakkaaseen miesääneen, joka pysyi maahan kahlehdittuna. Se oli vanha, tuttu virsi:
»Kaikissa mun menoissaniHallitse, o Jumalani!»
Uskollisena, samalla ankarana ja lempeänä, tinkimättä vaatimuksiaan, ryhtyi se häntä tutkistelemaan.
Eikö se ollut seurannut häntä lapsuudesta saakka kautta vuosien, kantanut häntä voimakkailla käsivarsilla, tehnyt häntä rikkaaksi toivossa!
Nyt palasi se jälleen hänen luoksensa, tyynin, varmoin askelin, katsoi syvälle hänen sieluunsa ja kysyi: Mitä olet tehnyt itsestäsi, koska minä en enää voi suoda sinulle rauhaa? Missä olet? Olihan aika, jolloin kannoin sinua käsivarsillani! — — —
Entisaika kulki hänen ohitsensa, — lapsuuden vieno kaipaus, ensi nuoruuden hempeä, utuinen unelma.
Hän tunsi nöyrtymystä — masentavaa nöyrtymystä ajatellessaan millainen hän oli silloin — ja mitä hänestä sitten oli tullut.
Hän nyyhkytti hiljaa.
Hän säpsähti, — joku tuli.
Hän katsahti ylös, hämillään siitä että tulija tällä kertaa todellakin oli ihminen. Joku oli pysähtynyt hänen eteensä.
Tulija oli nainen, pieni kasvultaan, — mutta kun hän jälleen katsahti häneen, vaikutti hän kookkaalta: hänessä oli jotain ihmeellisen ylevää, kuin ei hän olisi kuulunut maapallon asujamiin, vaan olisi tullut jostakin kaukaa — — —
Ja nuo silmät katsoivat niin sanomattoman lempeästi hänen silmiinsä. Ne ymmärsivät häntä.
Thora Thammers nousi ja tarttui hänelle ojennettuun käteen. Sen lujassa, pehmoisessa puristuksessa oli jotain miellyttävän rauhoittavaa, ja tuo ääni tuntui kuin kohottavan hänessä pystyyn sen, mikä oli luuhistunut kokoon.
Hän seurasi muukalaista polkua alas, tunteen vallassa että olisi tahtonut seurata häntä maailman ääreen ja vielä kauemmaksi — kaukaiseen taivasten maahan — — —
Talon sisään käytävällä he pysähtyivät ja lausuivat hellästi hyvää yötä.
Thora Thammers piti seuralaistansa kädestä, toivoen että hän vielä lausuisi sanasen.
Seurusteluhuoneesta tuli hohde takkavalkeasta. Muukalainen seisoi kuin sädekehän ympäröimänä.
Thora Thammers näki miellyttävän olennon, jonka puku oli peräti yksinkertainen, kasvot kalpeat, laihat, ilmeikkäät.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, voimatta päästää muukalaisen kättä.
Hän katsoi häntä silmiin. Tuntematon maailma kohtasi häntä tuossa katseessa.
Hän olisi halunnut huutaa: Älä jätä minua! Ota minut mukaasi!
Hän tunsi olevansa kuin avuton lapsi. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta hän hillitsi itseään tahdonponnistuksella, taivutti nöyrästi päätänsä ja kuiskasi: — Kiitos!
Portaissa kohtasi häntä sisäkkö Barbro, joka aivan pelästyi nähdessään rouvan olleen niin myöhään ulkona.
Hän sai Barbron kertoelemaan vieraasta naisesta. Häntä kutsuttiin rouva Harderiksi. Hän asui tuolla alhaalla yksin palvelijattarensa kanssa pienessä talossa sanatorion lähellä. Nummen tupasessa asui sairas mies. Hänen luoksensa oli tullut joitakin maallikkosaarnaajia, jotka olivat suorastaan pelästyttäneet hänet järjiltään, eikä kukaan ollut tainnut heille mitään. Silloin oli rouva Harder mennyt sinne, ja senjälkeen eivät he olleet uskaltaneet näyttäytyä, sillä hän kävi siellä joka päivä. Mies oli saanut järkensä takaisin. Tohtori arveli että näytti siltä kuin hän paranisi täydellisesti.
Kun Thora Thammers myöhään yöllä vaipui uneen, näki hän lempeän, kirkassilmäisen olennon tulevan luoksensa, ja rauha täytti huoneen.
4.
Muutamana päivänä, vähän myöhemmin, vallitsi seurusteluhuoneessa päivällisen jälkeen vilkas elämä. Kaikki parantolan vieraat jäivät sinne, sillä satoi. Useimmat tunsivat halua jutella jonkun kanssa.
Oven viereisessä nurkassa istui muutamia nuoria naisia, puhellen kilvan.
He olivat istuutuneet sinne, sillä he eivät halunneet istua liian lähellä rouva Thamar Gyllenskjoldia. He eivät pitäneet tuikeasta katseesta, jonka hän väliin kiinnitti heihin.
Useimmat heistä olivat jyrkässä omintakeisuudessaan kehitelleet itselleen erinäisen kielen omine puhetapoineen. He eivät kernaasti tyytyneet noihin kuluneisiin sanontatapoihin, joita edellisen sukupolven vanha, ikävä sivistyneistö käytti.
Siinä oli ylioppilaita, jotka »lukivat edelleen», ja muutamia pikkulasten opettajattaria, joilla oli taipumusta katsella maailmaa kuin olisi se lastentarha, jota heidän oli pidettävä silmällä.
Muutamat hyvin nuoret neitoset olivat joutuneet erään pikku asianajajan läheisyyteen.
He halusivat tietää, miten herrojen oli tapana Moldessa viettää sunnuntait, — niin, erittäinkin sunnuntait. He olivat ihastuksissaan tavatessaan jonkun, joka oli Moldesta.
Tuo pikku asianajaja ei lainkaan ollut Moldesta. Mutta hän unohti sanoa sen.
Hiukan kauempana istui näet rouva Liss, pompaduuripunaiseen puettuna.
Asianajaja katseli hänen käsiänsä — noita pieniä, lyhyitä kissankäpäliä, joiden iho oli niin mantelinvalkoinen, niin pehmeä ja hieno, kuin olisivat ne olleet luodut juuri nyt ja koskisivat ensi kertaa johonkin. Nyt ne paraikaa repostelivat rikki hänen antamaansa kukkavihkoa, joka oli sidottu harvinaiseen lajiin kuuluvista pyroloista.
Nuoren miehen ei olisi tarvinnut joutua siitä niin pahoilleen, sillä rouva Liss noudatti vain tavallista tapaansa, viatonta hävittämishaluansa. — Väliin hän suorastaan tunsi tarvetta repiä rikki jotain ja tallata sen jalkoihinsa. Ja kun hän oli sen tehnyt, katsahti hän ylös hurmaavilla silmillänsä: — Hyvä Jumala, nyt minä kadun, mutta minuntäytyi.
Tällä haavaa hän oli harmistunut, ja se puki häntä oivallisesti. Hänen kasvonsa saivat sielukkaan ilmeen. Ääni kävi täyteläiseksi ja sai värähtelevän soinnun, joka suuresti auttoi häntä pääsemään voitolle.
Neiti Hemb häntä nyt vastusti. Tämä oli sitä mieltä, että puutteita oli olemassa ja että oli sääli niitä ihmisiä, jotka kärsivät hätää.
Rouva Liss oli vakuutettu että kaikki maailmassa oli parhain päin, ja mitä hätään ja kurjuuteen tulee, niin siitä kyllä joku huolehti, siitä hän oli varma!
Kapteeni Spohr oli samaa mieltä.
Hän katsoi rouva Lissiin hänen puhuessaan, ja hänestä oli hänen suunsa muodostama aamorinjousi vaarallisin ase, mikä häntä koskaan oli uhannut.
Kapteeni ei myöskään kernaasti kuullut puhuttavan onnettomuudesta ja maailman pahuudesta. Hänen mielestänsä eivät ihmiset olleet lainkaan niin pahoja.
Rouva Liss katsoi hieman halveksivasti neiti Hembiin.
— Tuolla tavoinhan ei olemassaoloon tulisi mitään kokonaisuutta, sillä — — —
Ja hän kääntyi kapteenin puoleen, ja tämä oli hetipaikalla valmis puolustamaan ihmisiä neiti Hembiä vastaan, jonka pienet, huolestuneet kasvot eivät olleet minkään näköiset.
* * * * *
Jalat jakkaralla, jonka tukkukauppias Stern oli peittänyt pampaskissan nahalla, istui rouva Thamar Gyllenskjold.
Hänen lempeät gasellinsilmänsä hymyilivät ja hän näytti peräti suopealta. Hän oli hiukan viluissaan ja katseli ihaillen kaunista hopeanharmaata, ruosteenpunaisella viiruteltua taljaa.
Hänen täytyi tänään katsoa hieman Omar Pashaakin. Tämä istui hänen jalkojensa juuressa uuninreunalla ja oli oivallisella tuulella; ei konsanaan vielä Thamar rouva ollut nähnyt häntä niin hyvätuulisena. Hän katsoi hänen hienopiirteistä, parratonta suutansa — sen ympärillä olevat syvät uurteet antoivat kasvoille tunteellisemman ilmeen kuin hän oli nähnyt kenelläkään muulla miehellä. Mutta silmät puhuivat toista kieltä. Ne olivat niin syvällä tiheiden kulmakarvojen ja suurten, omituisen raskasten luomien varjossa, jotka ulkonivat hieman liiaksi. Katseessa oli kuin koleaa hehkua — — —
Tänään oli Omar Pasha vallan kauhea! Hän kuuli kaikki mitä sanottiin ja singahutteli pieniä huomautuksia joka suuntaan. Ei kukaan ollut niiltä turvassa. Naiset tunsivat jonkinmoista pelkoa häntä kohtaan, mutta kun hän oli poissa, oli kaipaus sentään suurempi kuin pelko hänen ollessaan läsnä.
Thora Thammers istui erillään muista kaukaisimmassa nurkassa ja katseli muutamia vaskipiirroksia.
Parantolassa oli kaksi henkilöä, joita Thamar rouva ei halunnut tutustuttaa toisiinsa. Toinen näistä oli rouva Thammers.
Hänellä oli erinäisiä epäluuloja häneen nähden. Kernaasti hän oli hyvä kaikille ihmisille, mutta ne eivät saaneet olla hänen tiellänsä. Hän halusi liikkua vapaasti ja pitää muut tarpeellisen matkan etäisyydessä itsestänsä. Ei kukaan saanut sulkea näköalaa. Yleensä ei hän pitänyt siitä, jos toiset naiset kiinnittivät liiaksi huomiota puoleensa. Silloin oli hänestä melkein kuin ne olisivat anastaneet hänen paikkansa. Siksi ei hän tänään ollut huomaavinaankaan rouva Thammersia — — — Mutta muutoin hän istui perin suopeana ruhtinaallisessa arvossansa, hymyili ainaista lempeää hymyänsä ja kuunteli Omar Pashaa.
Juuri tänään, kun he molemmat olivat hyvällä tuulella, laskivat he leikkiä kaikenmoisesta, yksin todellisen tukkukauppiattaren Iversenin silkkivuorisesta hameestakin, joka sai Omar Pashan tekemään pilkkaa naisraukoista. — — Jopa hän koetti taivuttaa Thamar rouvaa myöntämään, että hienous, jota tavotellaan kalkkarokäärmettä muistuttavan äänen synnyttämisellä, oikeastaan on jokseenkin poroporvarillinen väärennys oikeasta hienoudesta, jonka luontoon kuuluu hiljaisuus. Eivätkö entis aikojen silkkikankaat olleet raskaita, pehmoisia? — — —
Thamar rouva kuunteli hänen jutteluaan kärsivällisesti ja anteeksiantavin ilmein, — ja hän leikiskeli Prinsessa Leilan pitkillä korvilla.
Sitten kosketti hän häntä jalallaan.
— Omar Pasha on valkoisen pilven ritari, kuun ja yötuulen ritariston jäsen, — ei hänen sovi olla perusteellinen kuin lehtori, opettaessaan meille loogillisen pilkun sääntöjä — —
— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, että korjaan lausuntonne. Katson olevani toisessa asemassa. Onhan muutamia muurahaislajeja, joilla on kylläksi järkeä pitääksensä orjia. Te noudatatte myöskin tätä tapaa, lehtori ja minä olemme aivan yksinkertaisesti orjianne. Onko teidän vielä kylmä, vai kuinka voitte?
— Varsin hyvin, minun on vain hiukan ikävä — — —.
— Se kuuluu jumalalliseen maailmansuunnitelmaan. Minun mielestäni on maailma laadittu hyvin järkevästi, kun se lopuksi vie hengen meiltä kaikilta. Siitä tulee olla kiitollinen — — —
— Millainen te oikein olettekaan? Olen vakuutettu että te ette usko mihinkään — — —.
— Uskon kyllä, kaikenmoiseen, — mitä vain voi ajatella, kuuhun ja aurinkoon ja vuorenhaltioihin… Ja se tuottaa minulle tyydytystä.
Thamar rouva pudisti päätänsä ja nauroi. — Noista tuommoisista me emme enää välitä!… Sanokaa mieluummin, mitä ajattelette noista oppineista herroista… Onko teilläkin osakkeita Marsiin vievässä sähköjohdossa, — vai oliko se Venukseen? Joku astronomihan on tainnu huomata sieltä annettavan merkkejä? Mitä ihmettä ne mahtanevat tahtoa meiltä? — — Tuolla tulee rakastettava uusi naapurini Betzy Schaum, sanomalehdentoimittaja ja kirjailijatar. Sekä häntä että meitä muita naisia pitäisi teidän onnitella äänioikeuden saannin johdosta. Sitä te ette vielä ole tehnyt!
Betzy Schaum kieltäytyi innokkaasti ja varmasti kuulumasta niihin, jotka lisäävät kirjailijatarten lukumäärää.
Olikin väärin syyttää häntä siitä. Jos hänellä heihin nähden oli jokin ansio, niin oli se siinä, että hän toimitteli heitä hengiltä, — mutta se oli salaisuus muille, paitsi niille sanomalehdille, jotka olivat hänet palkanneet teloittajaksi, sillä hänen verenhimoansa ei ilmaissut tuo ainoa kiltti kirjain, jotapaitsi hänen äänensä ja koko olentonsa vaikutti hurskaan viattomalta.
Mutta kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella hänen lempeitä vakuutuksiansa.
Toiset naisista olivat nimittäin joutuneet Omar Pashan kanssa keskusteluun äänioikeudesta.
Lehtori tulistui.
Hän oli kuullut, että Ruotsissa oli johduttu sellaiseen kohtuuttomaan liioitteluun, että naisella voi olla jopa satakin ääntä, ja hän todisti tuota pikaa tämän seikan johtuvan ajan henkisistä heikkouksista.
Thamar rouva ei kuunnellut häntä, vaan hänen täytyi kääntyä rovastiHembin puoleen.
Omar Pasha pysyi tyynenä. Hän istui katsellen toisia ja nauroi tuolla tummalla, kimmeltävällä viirulla, joka väliin korvasi hänen silmänsä.
— Mitä tekevät naiset oikeastaan suuremmalla äänioikeudella? Ettehän te ole koskaan osanneet käyttää sitä, joka teillä on! — Ja mitä te teette lakiasäätävissä kokouksissa, kun ette osaa vielä korjata niitäkään lakeja, jotka itse olette kirjoittaneet? —
Thamar rouva nojautui mukavasti taapäin ja kietoi pampasnahan paremmin jalkojensa ympärille.
Tällaisesta hän juuri piti, kun sai täten rauhassa kuunnella toisten puhetta. Häntä huvitti nähdessään että toiset naisista näyttivät ärtyneiltä. Prinsessa Leila lepäsi hänen polvillansa ja katsoi ympärilleen viattomin, ihmettelevin katsein, kuin aavistaen myrskyä.
Vähintään kymmenen naista esiintyi näet vaatien Omar Pashalta selitystä.
Tämä nauroi pidellen korviansa.
— Mitäkö lakeja tarkoitan? Tietysti yhteiskunnallisia, — sanokaamme niitä tavoiksi, seuraelämän säännöiksi tai miksi tahdotte. Itse asiassahan ne ovat naisten kirjoittamia, ja naisten vallassa olisi parantaa ne ja samalla koko yhteiskunta, — mutta sitä eivät he koskaan ole tehneet. — —? Niin kauan kuin heidän tunteelliset pikku sydämensä ja innokkaat ruusunpunaiset sormensa eivät ole keksineet että tuossa kaikessa olisi hiukan korjaamisen varaa, niin kauan on meille suotava anteeksi ettemme teitä kaipaa, sillä ennenkuin se on tapahtunut, ette te voi antaa meille mitä me kaipaamme.
Naiset olivat tottuneet Omar Pashan inhottaviin typeryyksiin, — mutta tuo kuulosti tosiaankin siltä kuin hän olisi tarkoittanut jotakin sillä mitä sanoi. Siihenhän oli mahdoton tyytyä.
Todellinen tukkukauppiatar Iversen tuli esiin tavattomalla vauhdilla ja silkinkahinalla, joka epäilemättä muistutti kalkkarokäärmettä.
— Hyvä Jumala! Tuo kauhea Omar Pasha! Tarkoitatte siis — — —
Hän katsoi avutonna rouva Sandersiin, joka vei lornetin silmilleen ja katseli Omar Pashaa säälivästi hymyilen. — Haluaisin tietää, mitä te oikeastaan tahdotte!… Ikäänkuin kaikki mitä miehet tekevät olisi oivallista… Te arvelette, että te miehet tulisitte toimeen ilman meitä? — — —
— Teidän ylhäisyytenne, me kaipaamme naisia sekä itsemme tähden että kaiken suorittamattoman työn takia. Mutta heidän on tultava — kuten eräs ruotsalainen kirjailija sanoo — pukeutuneina sukupuolensa luontaiseen ihanuuteen. Sitä me kaipaamme ja etsimme!… Minun suutarini on erittäin järkevä mies. Hän sanoo: »Naisilla ei ole itsetuntoa! Heidän tehtävänsä olisi saattaa miehet kunnioittamaan naista, mutta sitä he eivät tee!»… Nähdäkseni on meille suotava anteeksi, jos me emme kylläksi pidä arvossa heidän järkeänsä. Ihmeellistä on, kuinka ihminen voi hukata pois senkin vähän, minkä alkuaan on saanut — ja erittäinkin tämä koskee naisia. Ja aivan erikoisesti niitä, jotka ovat naimisissa! Tässä tuonnoin, rouva Sandersin kutsuissa, tulin sattumoisin kiinnittäneeksi huomiota siihen eri määrään kohteliaisuutta, mitä mainittu rouva osoitti naimattomille ja naiduille naisille. — — — Tuollainen on meidän miesten mielestä narrimaista! Niin, voihan käydä niinkin, että me teemme samaten, mutta se tapahtuu käskystä, — olemme oppineet sen teiltä! Mielestäni meillä on täysi syy epäillä etteivät naiset ole järjellisiä olentoja, niin kauan kuin he eivät käsitä, että he tuolla tavoin etupäässä loikkaavat itseänsä. — — Niin, suokaa anteeksi, hyvä rouva, en minä alkanut tätä kiistaa, muistakaa toki etten minä sitä alkanut!
Toiset rouvista näyttivät valmistautuvan panemaan Omar Pashan pataluhaksi.
Mutta nyt kohotti Thamar rouva pitkän, hienon kätensä, ja kaikki muut vaikenivat.
— Minusta te saatte aikaan niin paljon turhaa touhua! Te olette antautunut pahan palvelukseen, Omar Pasha. Nyt huomaan sen. Te olette kauheampi kuin Nero ja kanssaveljenne Iivana Julma — — sillä te ette helly koskaan, teillä ei ole mitään lempeämpiä hetkiä. Ja onni suosii teitä. Mutta katsokaa, kuinka onnettomilta me näytämme. Te riehutte meidän pienoismaailmassamme kuin tiikeri erämaassaan. — Ja kumminkin te eilen pelastitte hyypän rehellisen haahkan kynsistä; te ette voisi repiä kärpäseltä siipiä, — ja nyt te istutte täällä ja huvittelette meidän kustannuksellamme!
Thamar rouva katsoi hymyillen ympärilleen.
— Tässä istuu rehtorinrouva Altor, nainen, joka on pitkän aikaa elellyt hovissa ja nyt johtaa seuraelämää siinä kaupungissa, jolla on kunnia lukea hänet asukkaisiinsa. Hän on nyt jo kymmenen kertaa kysynyt teiltä, ettekö tiedä että ne tavat, joita te nimitätte yhteiskunnallisiksi epäkohdiksi, ovat kotoisin ylhäältäpäin, hovista, jonka kimppuun te kaiketi ette halunne käydä arvosteluinenne. Suvaitsetteko ehkä vastata hänelle?
— Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva, minulla ei ole siihen muuta sanottavaa kuin että koko Euroopan hovitavat ovat itämaisen orjuuden jätteitä. Ne kuvastavat säännösteltyä orjuutta. Ranskan Henrik Kolmannelle tulee kunnia siitä että on ottanut ne käytäntöön Euroopassa, muuttaen ympäristönsä ystävistä palvelijoiksi… Eikö ole katsottava todisteeksi läheisestä sukulaisuudestamme apinoitten kanssa, että me arvostelukyvyttömästi jäljittelemme pyrkimystä pystyttää keinotekoisia rajoja, sensijaan että kunnioittaisimme luonnon asettamia.
Rehtorinrouva ei keksinyt heti vastausta. Hänen kasvonsa värähtelivät. Hän tyytyi huomauttamaan, että maailma hänen mielestänsä alkoi käydä ihmeelliseksi.
— Niin minunkin mielestäni, arvoisa rouva! Ja kaikkein ihmeellisintä on varmaankin juuri se, että aikamme hienosto empimättä hyväksyy sen, mikä on raakamaisen entisajan jäte. Eikö se ole todiste siitä, kuinka pintapuolista kaikki sivistyksemme on? Niinsanotun hyvän tavan turvissa voi tehdä aika arveluttavia tekoja — — —.
Rouva Liss loi silmät levällään häneen katseen.
— No, jopa jotakin, herra Iivana Julma!… Nyt meidän tulee oikein hauska. Olemme kaikki ihastuksissamme! Niin, on oikein hauskaa, kun herrat ovat tuollaisella tuulella… minusta se on hauskaa, sillä on niin kauheata kuulla heidän puhuvan semmoista. Minä ja joukko ystävättäriäni olemme siitä samaa mieltä… Mutta hyvä, kiltti Omar Pasha, tarkoitatteko siis täyttä totta, että kaikki tuollainen, jota me katsomme hienoksi, on aivan yksinkertaisesti eläimellistä?
— En, sillä silloin tekisin vääryyttä toisille eläimille, sillä ne eivät ole koskaan alentuneet siinä määrin!… Mutta lienee varmaankin parasta että nyt luikin tieheni!
Nyt ryhtyi hänen vaimonsa, rouva von Asten, avustamaan toisia.
— Samuel, en voi käsittää mitä tarkoitat, Samuel!
Tukkukauppias Stern ei näyttänyt hämmästyneeltä. Noilla sanoin tapasi rouva von Asten aina alkaa puhuessaan miehensä kanssa. Se oli tullut hänelle tavaksi.
Hän kohotti pientä, sievää päätänsä, ja nuo loistavat silmät, jotka aluksi näyttivät aivan lempeiltä, välkähtivät äkkiä vihasta.
— — — Luulen että pidät itseäsi yli-ihmisenä! keksi hän sitten sopivaksi loppulauseeksi.
— Anni hyvä, sellaista sinun ei pidä sanoa kenellekään, ellet halua loukata. Se on nykyisin meidän muodikkain haukkumasanamme, — — — niin kylläkin, hyvät naiset. Me pyrimme rehellisesti muovailemaan yli-ihmistä, mutta tulos oli uusi laji alhaisoa — — —
Thamar rouva kohotti jälleen varoittavasti sormeansa.
— Emmekö julistaisi käräjärauhaa?
Hän katsoi hymyillen ympärilleen.
— Eiköhän liene helpompi hallita taivaan tuulia kuin saada mies takaisin mahdollisuuksien rajoihin, kun hän on murtautunut niiden ulkopuolelle? Luullakseni hänkin kuuluu niihin luonnonvoimiin, jotka ovat taltutettavat. Ihminen ei ole vielä täysin saanut maata valtansa alaiseksi, ennenkuin mies on saatu oikealle paikalleen, — nykyisinhän hän lähinnä kuuluu petoeläimiin!
— Aivan oikein, rouvaseni, edellisten ajanjaksojen vaistot ovat vielä veressä — — — mutta olen tehnyt havainnon, että sade on lakannut. — Ya Allah, ya Allah, Jumala on suuri! Luulen melkein että lähden ulos!
* * * * *
Ulkona oli heleä, kirkas päivänpaiste. Thora Thammers nousi, sulki albumin ja meni myös ulos.
Hänen tyttärensä seurasi häntä portaille.
— Minne aiot, äiti? Minusta on niin ikävää, kun sinä et välitä tutustua toisiin, vaan kuljeskelet aina niin yksin. Birgerin mielestä olisi myös paljon hauskempaa meille, jos sinä istuisit enemmän sisällä ja huvittelisit vanhojen kanssa. Olen vakuutettu että kaikki täällä katsovat sitä kummalliseksi; luulen että sinä ihmisten mielestä olet hyvin omituinen, ja se on niin ikävää Birgerille ja minulle. Niin, tiedänhän että sinä katsot ettei meidän pidä välittää sellaisesta — se on oikein päähänpisto sinussa — mutta Birgerin ja minun on pian pakko sanoa toisille nuorille että me emme voi — — —
Rouva Thammers katsoi vaieten tyttäreensä.
— Tahtoisitteko te kieltää minua menemästä ulos? kysyi hän sitten aivan tyynesti.
— Äiti, sinä olet niin vanhanaikaisen romantillinen ja hempeämielinen, niin sanoo Birger myöskin. Vanhat eivät ymmärrä nuorten tunteita… Me ymmärrämme kyllä että sinä katsot että me seurustelemme liiaksi toisten nuorten kanssa — mutta emme tosiaankaan ole ainoat, jotka tekevät niin, — kuuluu maailman kehityskulkuun, että nuorten täytyy saada elää omaa elämäänsä. Neiti Carn — hän oli paras tämänvuotisista ylioppilaista — sanoo aina: »Minulla täytyy olla oikeus loma-aikana olla muista välittämättä»… Hän on niin perin reipas, vapaa luonne. Nyt hänen äitinsä on saanut luunsärkyä ja siitä on hän nyt iloissaan, — niin, ei tietysti muun takia kuin siksi että äidin nyt täytyy istua hiljaa, ja ennen hän aina tahtoi olla mukana kaikkialla, ja se oli niin ikävää! Neiti Carn sanoo: »Äiti voi kernaasti tehdä uhrauksia lastensa takia, mutta lapset eivät oikeastaan ole mitään velkaa vanhemmilleen. Vanhemmille kuuluvat velvollisuudet! Kantakoot he seuraukset siitä että ovat toimittaneet meidät maailmaan. Sitten tulee meidän vuoromme, kun me saamme lapsia.» — — —
Hän vaikeni. Hän tuli katsahtaneeksi äitiinsä. Hän punehtui sen johdosta mitä oli tullut sanoneeksi, ja hänen täytyi katsoa maahan.
Äiti seisoi nimittäin hänen edessään aivan suoraksi ojentuneena, vastoin tapaansa.
Hän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen tyttäreensä.
Ja Gertrudin täytyi jälleen luoda katseensa maahan, sillä kun äiti alkoi puhua, ei hän puhunut tavalliseen tapaansa.
— Tiedän varsin hyvin, sanoi hän hitaasti — että sinä ja tätisi luulette että minä alan käydä heikkomieliseksi — — — ei sanaakaan enempää! Huvitelkaa te vain, Birger ja sinä, mielenne mukaan — — — mutta suonette anteeksi etten minä pysyttele sisällä siksi että te pidätte sitä suotavana.
— Äiti, sinä käsität meidät niin tykkänään väärin. Salli minun nyt tulla mukaasi! —
Rouva Thammers hymyili surumielisesti. Juuri sitä hän ei voinut saada tehdä.
Hänen äänessään oli jotain, joka huomautti tytärtä siitä, mikä heitä erotti, ja jota tytär ei tätä ennen ollut huomannut.
Hän jäi katsomaan äitinsä jälkeen.
Todellakin olivat täti ja hän ja Birger ajatelleet… ja hän oli varma että kaikki täällä salaa ajattelivat samaa… sillä eihän äiti ollut samanlainen kuin muut. Olipa ikävää että hän oli sen huomannut! Mutta eihän hänellä oikeastaan ollut oikeutta siitä loukkaantua… Kuinka äiti sentään voi näyttää ylväältä kun tahtoi! Setä oli nähnyt sen muutaman kerran, ja hän sanoikin aina, että hänessä oli syntyperäistä hienoutta — — —
Neiti Carn tuli ulos muutamain herrojen seurassa. He halusivat saada neiti Gertrudin mukaansa kävelyretkelle.
5.
Rouva Thammers meni sisään ja otti yllensä hiukan päällysvaatteita.Sitten hän jälleen tuli ulos ja läksi kulkemaan nummelle päin.
Hänestä tuntui helpotukselta päästä kuulemasta ihmisten lörpöttelyä. Tuolla alhaalla oli koko ilma sillä kyllästytettyä ja täynnä turhanpäiväisiä, tuskastuttavia ajatuksia ja mitätöntä lorua.
Vasta täällä ulkona hän voi hengittää vapaasti. Ja sitäpaitsi oli muuan asia, josta hänen nyt piti tehdä selkoa omalle itsellensä. Hänellä oli jo kauan ollut tunne, että tulisi päivä, jolloin hän sanoisi itsellensä: »Nyt tahdon ottaa selkoa siitä, mitä oikein olen tehnyt», — ja juuri tänään oli hänen mielessänsä herännyt jonkinmoinen veltto halu saada hiukan selvyyttä noihin seikkoihin nähden.
Häntä melkein halutti kertoa kaikesta nummen eläimille ja kukille — niin saisivat ne tuomita häntä.
Ihmisille ei hänellä ollut mitään sanottavaa.
Hetkiseksi kiintyivät hänen ajatuksensa mieheen, joka oli puhellut niin paljon tuolla sisällä — — — Jo ensi iltana oli hänen äänensä jollakin erityisellä tavalla vaikuttanut häneen, hän ei tiennyt miksi, — mutta se muistutti jostakin aikoja sitten olleesta ja menneestä, jostakin, jonka hän oli kärsinyt loppuun ja joka nyt oli takanapäin — — — jota hän ei enää halunnut kokea uudelleen — — —
Hän kulki hitaasti.
Tuolla istui jänis ja katsoi häneen tyynin, viattomin silmin, hänen jalkansa melkein kosketti sitä, ennenkuin se loikkasi tiehensä.
— Ei sinun tarvitse pelätä minua, sanoi hän hiljaa, hieman hymyillen. —Mutta paikkasi minä anastan!
Hän kävi istumaan, — tässähän kaikki olivat koolla hänen ympärillään: vaivaiskoivut ja katajat, kanerva ja hopeanvalkoiset raidat. Kuinka ne kimmelsivätkään päivänpaisteessa!
Nyt kertoisi hän kaikki. Näille voi hän uskoa mitä tahansa — ihmiset arvelisivat sen osoittavan että hän oli päästä sekaisin — oikein hänen täytyi nauraa — sehän juuri osoitti että hän oli viisas!
Häntä halutti kiittää Jumalaa siitä, että noilla hienoilla ihmisillä ei mielestänsä ollut mitään tekemistä täällä, vaan että hän sai olla täällä rauhassa yksin eläinten kanssa.