IV.

* * * * *

Hän koetti täten rauhoittua ja luulipa vihdoin todellakin uskovansa mitä itselleen uskotteli. Mutta tuskin oli vuorokauttakaan kulunut, kun hän jo huomasi, minkä verran hän oli pettynyt. Oi, nuo kohtaukset koridoreissa ja porraskäytävissä, jotka hotellin laajuudesta huolimatta olivat mahdolliset, luultavat, jopa välttämättömätkin, ja jotka hän oli melkein vaarattomiksi arvostellut, niissähän juuri vaara piilikin, sehän oli selvä. Näytti kyllä siltä, kuin rouva Raffraye toistaiseksi olisi lujasti päättänyt supistaa tuollaisiin satunnaisiin yhtymyksiin kaikki tutustumismahdollisuudet, joita odottamaton ja pelottava läheisyys tarjosi. Ei siinä kyllin, ettei hän tämän vuorokauden kuluessa ollut vastannut Francis'n kirjeeseen, hänen palvelijattarensakaan eivät enää syöneet samaan aikaan eivätkä samassa pöydässä kuin muut palvelijat. Tuo pieni seikka, joka ei itsessään paljoakaan merkinnyt, kasvoi Francis'n silmissä erinomaisen tärkeäksi. Eikö se todistanut, että heidän rouvallensa oli kerrottu palvelijattarien keskisistä puheista ja ettei tämä suonut mitään yhteyttä, ei palvelijainkaan puolelta, oman, kolmannessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa ja toisen kerroksen kreivittären perheeseen kuuluvien asukkaiden välillä. Kaikki siis nähtävästi järjestyi nuoren miehen mieltä myöten. Hänen kihlattunsakin levottomuus, joka oli herännyt Francis'n tuona rauhattomana iltana varomattomasti osoittaman mielenliikutuksen johdosta ja joka olisi voinut päättyä mitä tuskastuttavimpaan tutkintoon, oli heti haihtunut. Siihen ei paljoa tarvittu. Sana, katse, kädenpuristus, kun Francis oli sattunut tapaamaan hänet yksin salissa yhdeksättä käydessä aamusella, jolloin katettu teepöytä jo heitä odotti, oli riittänyt lempeätä lasta rauhoittamaan. Luonnottomin asema, johon hän koskaan olisi voinut ajatella joutuvansa, tuntui siis selviävän mitään seurauksia tuottamatta, ja hänen olisi niin muodoin pian pitänyt palata onnensa päivinä saavutettuun tasapainoonsa. Mutta niin ei käynyt. Jo heti aamusella, hänen vain astuessaan nuo neljäkymmentä askelta omasta huoneestaan rouva Scilly'n salonkiin, hän ymmärsi, missä määrin hänen entinen rakastajattarensa vielä kykeni hänen rauhaansa häiritsemään, toimimattakin, paljaalla läsnäolollaan. Syövyttänevätkö muutamat liian kauan kestäneet surut hermoihimme tai aivoihimme todellisen vamman, joka umpeen kasvettuansakin jättää samanlaisen hellän arven kuin liian hitaasti parantuneet haavat? Siitäkö Francis'n hermostunut mielentila johtui, vai olivatko sen syyt paremminkin haettavat siitä seikasta, ettei hän voinut ajatella Paulinea ajattelematta heti erästä toistakin? Hän oli hetkeksi pysähtynyt katsellakseen käytävän portaita, jotka bamburuokojen ja muiden ulkomaisten kasvien koristamina kohosivat ylikertaan, ja tuossa tuokiossa eräs ajatus oli salamana iskenyt hänen mieleensä: "Jos näkisin heidät nyt tuossa, portaita laskeutumassa." Ja mielikuvituksessaan hän näki kaksi naista. Toinen — hän tunsi hänet jo ensi silmäykseltä — oli menneiden aikojen Pauline, Pauline eron hetkeltä, kalpeudessaan ja heikkoudessaankin niin voittamattoman nuori ja kaunis, mutta nyt elämän koskettamana, rasittamana, uuvuttamana, murjomana. Ja hän talutti kädestä pientä tytärtään. Mimmoiset olivat hänen silmänsä ja hänen kasvojensa piirteet, tuon lapsen, josta hän ei muuta tiennyt kuin että hän eli ja hengitti, että hän oli edellisenä päivänä laskenut jalkansa tämän jokapäiväisen käytävän marmoriportaita peittävälle punaiselle matolle ja että hänen tuntemattomat kasvonsa olivat hetken ajan vilahtaneet noiden lehtien kehyksessä? Tuo ajatus oli tuntunut kouristavan hänen sydäntänsä ja oli herättänyt hänessä niin oudon tuskan, että hän oli kiireesti paennut rouva Scilly'n ovea kohti. Kun hän siitä palatessaan kymmenen aikaan joutui samaan paikkaan ja näki edessään saman käytävän ja samat portaat, hän joutui uudelleen saman ajatuksen ja saman tuskallisen vaikutuksen valtaan, ja niin kävi puolenpäivän aikaankin. Ja yhä valtavampana sama mielenahdistus hänessä esiintyi, kun hän kulki siitä kreivittären ja Henrietten kanssa, heitä seurataksensa heidän tavalliselle kävelymatkalleen. Kuinka Henriette oli viehättävä sillä hetkellä valkoverisessä kauneudessansa, onnensa kirkastamana, ilonsa innostuttamana, ja kuinka hänen siniset silmänsä olivat luottamusta ja selkeyttä täynnä, kun hänen katseensa kohtasi lemmityn katseen! Kuinka vienosti hänen ihonsa raitis puna hohti ruukkukasvien keskellä! Ja kuinka Francis häntä rakasti, kuinka palavasti rakasti! — Ja pakottautuen hymyilemään silläkin hetkellä, jolloin tuo kammottava kohtaamispelko sai hänen sydämensä niin tuskallisesti vavahtamaan, Francis antoi lemmitylleen rakkauden osoitteen, josta tällä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Mutta jos Francis'n onnistuikin hallita kasvojensa ilmettä, hillitä silmänsä katsetta, pakottaa huulensa hymyilemään ja peittää tuskansa hilpeyden tai välinpitämättömyyden naamarilla, niin ei ollut sillä tuo ajatus voitettu, tuo yhtämittainen, aina samalla tavalla kouristava ajatus: "Jos kohtaanheidät…" Hän ymmärsi vihdoinkin, ettei rouva Raffrayen tarvinnut häntä vainota, ei virittää hänelle ansojansa eikä tungetella rouva Scilly'n ja Henrietten ystävyyteen viedäkseen kumminkin kokonaan hänen rauhansa, synkistääkseen hänen ja Henrietten "yhtämittaisen poudan", joksi Henriette leikillään heidän onneansa sanoi. Siinä oli tarpeeksi, että hän tiesi Paulinen olevan saman katon alla kuin hän, tiesi että hän voisi, niin, että hänen välttämättömästi täytyisi joskus hänet kohdata. Ja kun hän taas oli palannut huoneeseensa vietettyänsä iltansa Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, tällä kertaa kumminkin onnistuen tekeytymään rauhalliseksi — kuinka nousikaan hänen sydämensä rakkaus noita valheita vastaan; hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän enää voinut eikä enää koskaan voisikaan itsestään löytää sitä ehdottoman onnen tunnetta, joka oli ollut hänen omanansa vielä muutamia päiviä sitten, hänen astellessaan kirkkaana aamuna Henrietten kanssa Villa Tascan lumottuja käytäviä. Hän käveli edestakaisin huoneessaan yhä levottomampana tämän vakaumuksen johdosta. Ja rakastihan hän kuitenkin Henrietteä samalla palavalla rakkaudella. Eihän hänen enää tarvinnut pelätä, että Pauline hänen onneansa väijyi. Eihän tämä viimeksimainittu tuntunut hänessä herättävän noita salaisia sydämen polttoja, jotka joskus uuden rakkautemme onnea häiritsevät entisiä hellyyden tunteita muistellessamme, todistaen, ettemme voi koskaan täydellisesti lakata rakastamasta sitä, jota kerran olemme todellakin rakastaneet. Ei, nuo levottomuuden vaikuttimet eivät häntä nyt hätyyttäneet, ja sittenkin selittämätön tuska ahdisti hänen sydäntänsä. Tutkiessaan sen syitä hän huomasi sen johtuvan siitä tympäisevästä vaikutuksesta, jonka rouva Scilly'n tarkoituksetta kertomat huhut Paulinen elämästä maalla olivat häneen tehneet. Turhaan hän ne itselleen valheeksi väitti. Jos hänelle olisi todistettu, että niissä oli perää, niin ne olisivat hänessä aiheuttaneet sellaisen tunnonvaivojen purkauksen, ettei hän uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja sen lisäksi ne olisivat vaikeuttaneet toisen levottomuudenaiheen kumoamista, tuon kammottavan mahdollisuuden, joka tietysti oli vain yksi kahtakymmentä, sataa, tuhatta vastaan, mutta sittenkin mahdollisuus, että rouva Raffrayen tytär oli hänenkin lapsensa. Tuo hirvittävä mahdollisuus oli aina palannut hänelle mieleen. Se oli häntä vaivannut, kiusannut. Hän oli koettanut riistäytyä siitä irti… Eilenkin vielä ja toissa päivänä, hetkinä, jotka olivat lähinnä seuranneet tietoa Paulinen täälläolosta, hän oli epäröinyt; hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että kaikkien noiden mielettömien pelkojen alla piilevä kauhu, draaman todellinen ponsi, oli juuri siinä tiedossa, että hänen täytyi kohdata tuo lapsi, jota hän aina oli paennut. Ja tästä tiedosta johtuvan odotuksen tulisissa tuskissa kävi hänen uuden rakkautensa siunattu tenhovoima tehottomaksi.

Mihin helvettiin rakkauden virvatulien tavoitteleminen meidät johtaa! Mihin kirottuun sokkeloon valheellisen onnen viehätys! Nuorukaista se houkuttelee sillä iällä, jolloin hän tekee pahimmatkin virheensä lapsellisessa tietämättömyydessä ja jolloin hän, elämän ylpeydestä uhkuvana, uneksii erikoisia nautintoja, etuoikeutetun iloja ja suruja. Kolmeenkymmeneen päästyänsä hän jo noita valheita kiihkeästi vihaa, koska totuus silloin on hänen ihanteekseen kohonnut. Silloin hänen unelmansa tavoittelevat yksinkertaisen onnen paratiisia. Hän tietää, että onnen ainoana ehtona on toisen vilpitön, ehdoton antautuminen toiselle, koko olemuksen täydellinen luovuttaminen, salaperäisimpienkin ajatuksien, vähimpienkin oikkujen ja tunnevivahduksien paljastaminen tuolle ainoalle, sulkeutuminen häneen, niinkuin joki kaikkine vesineen meren helmaan sulkeutuu. Hän tietää sen, mutta liian myöhään. Hän käsittää sen järjellänsä, tuon yksinkertaisen ja täydellisen tunteen. Mutta voi! sitä nauttiakseen hänen pitäisi uudestaan muuttua lapseksi, kahdenkolmatta ikäiseksi nuorukaiseksi, joka kahdeksantoistavuotiasta tyttöstä rakastaa ja hänen kanssansa avioliittoon astuu, niin että he kumpikin voisivat toisilleen täysin käsin tuhlata yhtäläistä sielun virkeyttä, tarjota toisilleen sydämen, joka ei ole koskaan toisen lemmen hurmauksesta sykkinyt, suun, joka ei ole valheisiin tottunut, tunteita, jotka eivät ole intohimojen tulessa palaneet. Kuinka moni meistä on tunteiden heräämisaikana halveksinut noita muka liian halpoja nautintoja, joita tuo suuri rakkaus tarjoaa! Kuinka moni on tahtonut poimia kirotun puun hedelmiä, nauttia hyvän ja pahan tiedon aarteita! Ja kumminkin he juuri noita halpoja nautintoja jälleen tavoittelevat, kun he, himoten siveyttä, vilpittömyyttä ja keväistä viattomuutta, avioliitolta pyytävät mitä intohimot ovat heiltä kieltäneet. Toiset suorittavat verraten helposti tuon käännöksensä oikealle tielle. Niin eivät toiset. Nämä viimeksimainitut ovat ikäänkuin joutuneet entisten rikoksiensa vangeiksi, Ja heiltä ankaran koston henki tuntuu kieltävän sen onnen, minkä se suopi halvimmalle, jokapäiväisimmällekin eläjälle. Kuinka Francis oli tuntenut tuon kunniallisen rakkauden arvon ihanan idyllinsä nopeasti kuluneiden kuukausien kestäessä! Ja vielä kirkkaampana se hänelle kuulsi nyt, kun hän varovaisuudesta, heikkoudesta, häpeän tunteesta, peläten suoran tunnustuksen seurauksia, jälleen oli poikennut valheiden teille. Lemmitylleen hän valehteli, rauhallisuutta ja hilpeyttä teeskennellessään, ja tämähän oli suorastaan rakkauden pyhyyden herjaamista. Kun hän saattoi kantaa povessaan sellaisen tuskan, siitä puhumatta, niin hän samalla rikkoi sen tunteellisuuteen perustuvan sopimuksen, jonka englantilaiset, totuuden intoilijat, ovat vihkimäkaavaansa panneet, tahtoen siten laskea sen avio-onnen perustaksi:for better, for worse, — myötä- ja vastoinkäymisessä. Itselleen hän valehteli! Sillä kun hän ei voinut yksinkertaista ja ratkaisevaa päätöstä tehdä, hän ei myöskään enää voinut varmuudella vastata tunteittensa kestävyydestä. Kun hän näin edeltäpäin ajatuksissaan suostui Pauline Raffrayen tytärtä tapaamaan, hän antautui alttiiksi tuntemattomille mielenliikutuksille, joita hänen velvollisuutensa käski välttämään. Eikö hän ollut sinä päivänä, jolloin hän sitoutui Henriette Scilly'hin, samalla sitoutunut luopumaan tinkimättä, lopullisesti entisyydestään. Uudestaan elvyttää tuo entisyys, vaikkapa tässäkin tuskallisessa muodossa, ilmoittamatta sitä kihlatulleen, tai jos ei hänelle, niin hänen äidilleen, se oli petos, joka ei mistään viisastelusta parantunut. Sitäpaitsi nuo uudet tapahtumat, joita kohti hän tunsi vierivänsä sellaisen omituisen pelon- ja katumuksensekaisen tunteen vallassa, eivät antaneet hänelle aikaa syventyä loppumattomiin, seikkaperäisiin arveluihinsa. Niiden kulku oli liian nopea. Ennenkuin hän taisi arvatakaan, ne vetivät hänet tärisyttävien mielenliikutuksien kiehuvaan pyörteeseen. Niiden alku oli mitä luonnollisin sattuma. Ja kuitenkaan ei Francis tullut sitä mahdollisuutta ajatelleeksi noina loppumattomina tunteina, jolloin hän oli yhtämittaa itseltään kysynyt, kuinka hän, olipa sitten yksin tai Henrietten ja hänen äitinsä seurassa, kestäisi yhtymistä Paulinen ja hänen tyttärensä kanssa. Hän ei arvannut ottaa tuota kolmatta hypoteesia lukuun, sitä nimittäin, että Henriette ja kreivitär voisivat lähestyä lasta ilman häntä, ennen häntä, että he mieltyisivät siihen, sekä että ensimäinen pätevä tieto tuon lapsen hämärästä syntyperästä saapuisi hänelle sen äänen kantamana, joka oli hänen sydämellensä onnen häiritsemätöntä rauhaa julistanut. Kuinka tuo nuoren tytön hillitty, ujo ja vienosti sointuva ääni oli hänelle rakas, ja minkä tuskan sanoman se hänelle toi!

* * * * *

Kaksi vuorokautta oli tuskin ennättänyt kulua siitä hetkestä, jolloin kiusaantunut nuori mies oli päässyt levottomuutensa todellisesta syystä selville, kun hän katuen huomasi, että hänen pelkoonsa Paulinen tyttären tapaamisesta alkoi sekoittua sairaloinen uteliaisuus, salainen kaiho, melkeinpä vaativa tarve… Nuo kaksi päivää ja nuo kaksi iltaa olivat kuluneet tavan mukaan kodin leppeässä rauhassa, ainakin ulkoapäin katsottuna, sillä Francis ei ollut kertaakaan olennossaan ilmaissut huolestunutta mielialaansa. Mutta mihin oli joutunut tuo sydämen suoruus, tuo keskinäisen luottamuksen sopimus, tuo kihlausliiton onni ja vilpittömyys, josta hän oli niin ylpeä ollut!

Taas oli uusi päivä noussut ja yhtä sinisenä, yhtä läpikuultavana kaareutui Sisilian taivas. Elämä kulkee kulkuaan, meidän sisällisistä taisteluistamme huolimatta, ja taivuttaa meitä jokapäiväisen elämän vaatimuksia täyttämään. Niin oli Francis'nkin täytynyt käydä pankkiirinsa luona kuittaamassa eräs maksuosoitus. Hän oli mennyt sinne yksin, ja tuo tuskin tuntiakaan kestänyt yksinäisyys oli tuntunut hänestä helpotukselta. Sellaisen tuhotyön oli teeskentelemispakko, jonka alaiseksi Francis oli vapaaehtoisesti antautunut, saanut hänen rakkaudessansa aikaan. Kuinka tuo valehteleminen jo hänen mieltänsä painoi ja kuinka hän katui, ettei ollut pysynyt ensimäisessä aikeessaan! Jos hän olisi puhunut, niin rouva Scilly, jonka hän tiesi päättäväiseksi luonteeksi, olisi kenties suostunut lähtemään johonkin toiseen talvenviettokaupunkiin tai pitemmälle, viikkojakin kestävälle matkalle, ja olisi siten pakottanut hänet riistäytymään irti tuosta luulotaudista, joka yhä kiihtyi yhtämittaisen teeskentelemispakon johdosta ja joka tälläkin hetkellä häntä niin suuresti vaivasi. Mennäksensä tuohon pankkiin ja sieltä palataksensa hänen oli pitänyt osaksi kulkea samaa tietä kuin sinäkin aamuna, jolloin hän oli yksin palannut ihanalta kävelyretkeltään Villa Tascan puutarhasta. Kuinka suuresti tämä aamu erosi silloisesta aamuhetkestä! Mikä huumaava autuus silloin, kun hän ei tietänyt odottaa tuota naista, joka, oltuansa hänen ensimäisen nuoruutensa pahana hengettärenä, nyt oli äkkiä ottanut myrkyttääkseen hänen toisenkin keväänsä onnen. Hänen ympärillänsä leveni maisema yhtä lumoavan kauniina. Samat siniset, heikosti vaahtoilevat aallot vyöryivät särkyäkseen rantakadun kivimuuria vasten, keinuttaen harjallansa valkoisia purjeita ja valkoisia kalalokkeja. Yhtä ylpeinä kohosivat palatsiryhmät kuninkaallisine terasseineen. Sama mastometsä satamissa ja tuolla etäällä sama jalopiirteinen vuori, jonka punertava kannustin suojasi lahtea, ja samat vihannat palmupuut samoilla päivänpaisteisilla rinteillä. Samojen ahtaiden katujen auringon lämmittämällä ja kirkastamalla kivityksellä samat pienet hevoset ja pienet aasit kaiuttelivat kavionkapsettaan, samojen, punaisiksi maalattujen vankkurien eteen valjastettuina ja samojen arabialaiskasvoisten, samettisilmäisten ja ruskeaihoisten talonpoikien ajamina. Ja hän itse, kuinka suuresti hän oli muuttunut niin vähässä ajassa. Tarkastaessaan sitä hävityksen työtä, minkä valheen ja hellittämättömän mielikuvan painajainen oli hänen nykyisessä onnessaan aikaansaanut, hän oli tuntenut todellista inhoa itseänsä kohtaan. Mutta mitäpä sille enää taisi? Nyt oli myöhäistä tunnustaa rouva Scilly'lle. Francis olisi kuollut häpeästä, jos hänen olisi pitänyt ilmaista entisten rikoksiensa lisäksi viime aikojen valheellinen vaitiolonsa. Ja sitten, eihän hän voinut tietää mitään tunteistansa pientä tyttöä kohtaan, kun hän ei ollut vielä lasta nähnyt ja tuo tulikoe siis vielä oli kestämättä. Olihan vielä se toivo jäljellä, että lapsi kasvoiltaan muistuttaisi esimerkiksi tuota ennen niin suuresti vihattua François Vernantes'ia. Vanhurskas Jumala, kuinka rauhallisesti hän nukkuisi seuraavana yönä, jos hänellä olisi se todistus, ettei hän ollut erehtynyt Paulinea tuomitessaan ja ettei lapsella ollut pisaraakaan hänen vertansa suonissaan! Ovathan usein lapsen piirteet isältä perittyjä. Hänen kulkiessaan pitkin katukäytäviä ja jotenkin kauan odottaessaan pankkitoimistossa tuo mahdollisuus, jolla oli valta heti hänet pelastaa kiduttavasta tuskasta, viihdytteli hänen mieltään. Hän muisti tunteneensa muutaman pienen tytön, avioliitossaan uskottoman äidin synnyttämän, joka kasvoiltaan, ruumiinsa rakenteelta, hiuksiensa ja silmiensä väriltä täydellisesti muistutti todellista isäänsä. Kumminkin hänellä oli uskallusta tunnustaa itselleen, että sellaiset täydelliset yhtäläisyydet ovat harvinaisia. Tuon saman perinnöllisyyden oikut asettavat meille usein salaperäisiä ja selittämättömiä probleemeja, jotka vain yhä enemmän terottavat epäilystämme. Äiti yksin voi ehdottomalla, voittamattomalla varmuudella tietää tyttärensä tai poikansa omakseen. Lapsi on hänestä syntynyt. Se on luuta hänen luustaan, verta hänen verestään. Hän hyväilee sitä, hän painaa sen rintaansa vastaan, onnellisena tuossa tiedossaan, joka on sydämellemme niin tuiki tärkeä, että se uskonnonkin mukaan on taivaallisen autuuden ensimäisenä ja iankaikkisena ehtona. Eivätkö viimeisen tuomion hetkenä kaikkien sydämen salaisuudet joudu ilmi? Francis muisti Henrietten heidän kerran keskustellessaan ilmaisseen, kuinka innokkaasti hän tuota uskonto-opin kohtaa ihaili. Onni oli häntä muka niin suuresti suosinut, että hän uskalsi kuolemaa ajatella vähääkään pelkäämättä, kun se sitävastoin — sen hän oli lisännyt sääliväisyyden ilme kasvoillaan — mahtoi tuntua hirvittävältä niille, jotka eivät voineet, niinkuin hän, täydellisesti luottaa rakastamiensa sydämiin… Tavallisesti nuori mies ihastuksella mielessään toisti tuollaisia lemmittynsä lauselmia, jotka antoivat hänelle yhä enemmän ihailun aihetta. Mutta näiden sanojen muisto tänä tuskan aamuna, keskellä tätä luonnon ihanuutta, oli hänen sydäntänsä verille raadellut, ja tuohon veriseen sydämeen sattuivat, hänen palattuaan hotellin saliin, hänen kihlattunsa sanat, päättäen hänen katkerat mietteensä sanomattoman kauhun kuohuntaan.

— "Te tapaatte meidät hiukan liikutettuina", sanoi rouva Scilly tervehdittyänsä, "Henrietten varsinkin… Olemme sattuneet näkemään erään pienen kohtauksen, niin mieltä liikuttavan…"

— "Olette siis käynyt ulkona?" vastasi Francis, kääntyen Henrietteen ja koettaen panna ääneensä hellästi ja iloisesti nuhtelevan soinnun. — "Oliko sekin nyt järkevää, kun pelkäsitte päänkivistystä?… Heti kun minä vain en ole läsnä…"

— "Elkäähän nyt minua toruko", keskeytti nuori tyttö veitikkamaisesti. "Äiti oli kirjoittanut niin kauan, ja te ette palannut. Minä tunsin voivani paremmin. Menimme hiukan ilmaa nauttimaan hotellin puutarhaan… Tiedättekös, luulenpa että olemme suotta panetelleet tätä puutarhaa…"

— "Tennispeli pilaa sen minulta", vastasi nuori mies, "ja englantilainen kappeli ja nuo neidet, jotka yhä siinä maalaavat eucalyptusryhmiään ja bambutöyhtöjään ja palmukäytäviään jatempietto'aan[pieni temppeli], joka on mukailtu kreikkalaisten mukaan niinkuin hanhipelikin."

— "Mutta tänäpä päivänä juuri", jatkoi Henriette, "siinä ei sattunutkaan olemaan ketään, paitsi yhdellä penkillä, tiedättehän, sillä, joka on perimäisessä nurkassa, kasvihuoneen vieressä, pieni tyttö hoitajansa kanssa… Muistan ettette pidä tuosta enkelin nimityksestä, jota kaikki äidit lapsilleen tuhlaavat… Mutta minulla ei ole muuta niin herttaiselle ja hennolle lapselle… Yhdeksän vuotias kenties, tai kymmenen, ja pitkät vaaleat kiharat, tuota paikoin punertavalle hohtavaa vaaleutta, jota vihamiehenne englantilaiset sanovatauburn'iksi. Hiuksista hänet tunsin siksi pieneksi tytöksi, jonka toissa päivänä näin tässä samassa puutarhassa… Muistattehan, että luulin häntä sen sairaan rouvan tyttäreksi, joka häntä silloin talutti, ja tuota rouvaa taas uudeksi, yläpuolella meitä asuvaksi naapuriksemme. En tainnutkaan silloin erehtyä. Mutta tällä kertaa pääsin näkemään hänen kasvojansa. Ette voi arvata miten sievä hän oli, ja hento ja hieno ja soma, ja hänen silmänsä, suuret, avonaiset, sulavan ruskeat, ja hänen ihonsa, teidän ruusujenne värinen…" Ja hän osoitti sormellaan Francis'n kädessä olevaa ruusuvihkoa, jonka vaalean punertavat ruusut terälehtiensä juurelta hiukan vivahtivat kellervälle. Francis oli, osaksi vanhan tapansa mukaan, mutta epäilemättä suurimmaksi osaksi varataksensa itselleen sopivan tervehdyslauseen, ostanut ne kukkasmyyjältä, joka torin nurkalla kauppaansa harjoitti. — "Mutta", jatkoi Henriette yhä vilkkaammin, "ymmärrättehän heti, mitä erityistä mielenkiintoa hän minussa herätti, kun kuulette, että hän ilmeisesti muistuttaa tuota sisarenne kuvaa kymmenvuotiaana, josta me kaikki niin paljon pidämme… Eikö totta, äiti?…"

— "Onhan siinä jotakin", sanoi rouva Scilly, "on todellakin… Mutta minä en ole niin innostunut yhtäläisyyksien etsimiseen kuin sinä, ja sitten tuollainen hento sulous on yhteinen kaikille liian heikkohermoisille ja liian herkkätunteisille lapsille"…

— "Ei, ei", sanoi Henriette, "ei se vain sitä ole… Tiedän varmaan, että Francis'kin heti huomaa tuon yhtäläisyyden, kun hän näkee lapsen… Onhan minulla siis täysi syy katsella häntä toisin silmin kuin muita pieniä tyttöjä, eikös ole? Mutta arvatkaapas, mitä hän puuhaili! Hän kantoi sylissään nukkea, joka oli melkein hänen kokoisensa, ja hän kääri sen peittoihin ja liinoihin viedäkseen sen kävelemään. Ja puheli sille kääriessään ja sopersi sille niin herttaisesti loppumattomia neuvoja. Hänen kävi niin sääliksi nukke parkaa, joka oli niin kipeä. Hän muistutti sille, että lääkärit olivat lähettäneet heidät Sisiliaan, jotta se paranisi, ja että Sisilia on hyvin kaukainen paikka, ja että siis piti hyväkseen käyttää tätä matkaa eikä asettua tuuleen eikä varsinkaan nukkua päivänpaisteessa. Hän torui sitä, kun se oli ollut liian myöhään ulkona ja sitten yskinyt koko yön, niin että Annetten oli täytynyt nousta. — Annette on hänen hoitajansa… — Sanalla sanoen, hän luki sille kaikki määräykset, melkeinpä oppisanoja käyttäen, joita hän epäilemättä oli kuullut lääkärien tekevän hänen äidilleen… Meidän, äidin ja minun, tuli enemmän kuin voin sanoakaan sääli tuota pienokaista, jonka leikissäkin sellaiset asiat kummittelivat ja joka suurta tyttöään — siksi hän nukkensa sanoi — hoiti niin intohimoisella rakkaudella… Olin niin liikutettuna, että olisin tahtonut puhua hänelle. Me lähestyimme hänen huomaamattansa, ja minä yritin sivellä hänen kullankarvaisia kiharoitansa. Silloin hän kääntyi kummastuen ja hänen silmissään välähti aran otuksen säikähtynyt katse. Kiivaasti hän puristi nukkeaan ja kätkeytyi vanhan hoitajansa hameihin. Tämä katsoi aivan hämmästyneenä lasta, joka meille osoitti sellaista vastenmielisyyttä. 'Hän on niin ujo', sanoi hän, ja sitten, kun yhä koetin lähestyä kysyen pienokaiselta hänen nimeänsä, hän jatkoi: 'No, vastaa nyt kiltisti: Adèle Raffraye'. Mutta kun lapsi yhä kätki silmänsä, niin hoitaja sanoi, osoittaen tyytymättömyyttänsä käyttämällä tuota persoonatonta muotoa, joka kansan kesken on tavallinen lapsista puhuttaessa ja jota meidänkin vanha Marguerite käyttää: 'Kas, kun ollaan niin vähän tottuneet ihmisiä näkemään, kun aina vaan on oltu maalla! Ollaanhan sitä kumminkin kilttiäkin, kun tahdotaan…' Ja minä, joka olen aina luullut voivani heti kesyttää kaikkia lapsia ja kaikkia koiria!" jatkoi Henriette nauraen. "Voitte arvata, että nolostuin tuollaisesta nöyryytyksestä. Ja pois meidän piti lähteä, saamatta uudelleen nähdä pikku Adèle'n kauniita suuttuneita silmiä…" Ja uudestaan heltyneellä äänellä nuori tyttö jatkoi: — "Eikö ole teidänkin mielestänne surkeata? Pieni tyttö, jonka nukke on sairastavinaan sitä tautia, joka on hänet itsensä tekevä äidittömäksi, huomenna kenties, tai viikon, tai muutamien kuukausien kuluttua…"

Henriette oli kertonut tuon lapsellisen kertomuksensa, osoittaen nähtävästi vilpitöntä mielenliikutusta. Hänen haaveilevaisuuteen taipuvainen luonteensa oli tuntenut, kenties itse luonut sen runouden, hän kun oli aina valmis jokapäiväisimmässäkin kohtauksessa huomaamaan jonkun mieltäkiinnittävän tai liikuttavan näkökohdan. Se osoittaa taiteilijakykyä, tuo esitystaito, joka naisessa johtuu hänen sydämestään, niinkuin se kirjailijoissa tai taidemaalareissa johtuu aivoista. Ne, joilla on vaatimaton luonne, niinkuin Henrietten oli laita, salaavat tavallisesti ujoudesta nämä havaintonsa mitä huolellisimmin. Tämän arkuutensa takia Henriette oli ollut niin suuresti kiitollinen Francis'lle sentähden, ettei hän koskaan, niinkuin kreivitär joskus teki, nauranut noille pienille salaisuuksille, kun hän niitä hänelle uskoi. Ja hän oli liiaksi tottunut Francis'n ystävälliseen myötätuntoisuuteen, kummastuakseen tälläkään kertaa hänen nähtävästä liikutuksestaan tuota kertomusta kuullessaan. Ja Francis'n liikutus olikin todella niin suuri, ettei hän löytänyt muuta sanoakseen kuin: "Pieni raukka!… Pieni raukka!…"

— "Niin, eikö totta", jatkoi Henriette, "että se on sydäntäsärkevää?…"

— "On, sydäntäsärkevää", vastasi Francis, ja tuossa sanassa oli hänelle liiaksikin kauhea totuus. Kaikkien niiden mietteiden jälkeen, joita hän oli sydämessään hautonut ja aprikoinut tämän aamupäivän kuluessa, hän olisi jo hämmästynyt yksistään siitä tiedosta, että Henriette oli tuon lapsen tavannut. Mutta kun sitten Henriette, kertoessaan tästä kohtauksesta, samalla sanoi lapsen ilmeisesti muistuttavan hänen sisarensa kuvaa, niin hän osui liian suoraan nuoren miehen sydämeen, ja hänen sanojensa kärki tunki liian syvään Francis'n olennon arimpiin. Puolihulluna levottomuudesta ja haluten intohimoisesti sisällisen rauhansa takaisin hän oli runsaan tunnin kestäessä koettanut mieltänsä viihdyttää perinnöllisyyden salaperäisiä ilmiantoja ajattelemalla. Hän oli koettanut rauhoittua sillä, että hän paranisi oudosta mielenahdistuksestaan, jos lapsi häntä auttaisi, jos nimittäin sen kasvoissa tai ruumiinrakenteessa olisi jotakin, joka vähänkään muistuttaisi sitä miestä, jonka tähden hän oli äidin hyljännyt… Ja nyt hän oli saanut tietää, että noihin kasvoihin kyllä toiset kasvot olivat leimansa painaneet, että nuo silmät kyllä erään toisen silmiä muistuttivat, mutta nyt tässä ei ollut kysymys François Vernantes'ista eikä helpotuksen sanomasta. Voi, kuinka tuo tekohuolettomuus, jonka näyttelemiseen hän oli häpeäkseen koettanut luontoansa taivuttaa jo monta päivää, olisi ollut hänelle vaikea tämän jälkeen ja kuinka hän olisi nopeasti todellisen mielialansa ilmaissut, jos ei hänen onnekseen Henrietteä olisi vaivannut tuo alkava päänkivistys, jonka johdosta Francis oli häntä ystävällisesti nuhdellut hänen aamukävelystään! — Hänen onnekseenko, hänen, joka tavallisesti pelkäsi vähintäkin kalpeutta kihlattunsa kasvoilla, hänen pienintäkin yskänkohtaustansa tai väsymystänsä, pelkäsi niin, että luuli hulluksi tulevansa levottomuudesta? Häntä, niinkuin kaikkia niitä, joiden rakkaus on sattunut tuollaiseen liian hentoon olentoon, jonka luulisi taittuvan ensimäisestä tuulenpuuskasta, oli aina suuresti vaivannut lemmityn nähtävä heikkous ja vastustusvoiman puute. Mutta tällä hetkellä Henrietten väsymys päästi hänet jälleen vapaaksi, ja hän tarvitsi yksinäisyyttä voidaksensa tarkalleen silmäillä oikkuilevan sattuman hänelle asettaman probleemin uutta ja outoa käännettä. Hänen päästyänsä huoneeseensa hänen tuskanpurkauksensa oli yhtä kiihkeä kuin sinä iltapäivänä, jolloin nyt kohonnut synkkä ja uhkaava pilvi ensimäisen kerran oli näkynyt hänen kirkkaalla taivaanrannallansa. Sinä päivänä hänellä oli kumminkin riittänyt rohkeutta katselemaan lemmittynsä kuvaa. Toiseen kuvaan, sisaren kuvaan, hänen ajatuksensa ja hänen silmänsä nyt kiintyivät, mutta se ei pystynyt hänen mieltänsä rohkaisemaan; päinvastoin se vain yhä lisäsi sen hämmennystä ja alakuloisuutta. Tuo valokuva, johon Henriette oli niin jyrkän ja äkkiarvaamattoman viittauksen tehnyt, oli sangen kaukaisilta ajoilta. Jos rouva Archambault olisi elänyt, niin hän olisi nyt ollut neljänkymmenen ikäinen ja kuvassa hän oli tuskin kymmenvuotiaskaan. Se oli aikojen kuluessa haalistunut ja käynyt epäselväksi. Kasvojen ja käsien piirteet olivat kellastuneet ja paikoin kuluneet pois. Vaatteiden poimut olivat väriltään yhtä muuttuneen näköiset kuin kuosi oli vanhanaikuinen, osoittaen sitä aikaa, jolloin vannehametta käytettiin rumentamaan pienten tyttöjenkin vartaloa. Mitä muistoja se herättikään, tuo vanha, surkean näköinen esine, liikuttavia, surullisia, katkeria muistoja. Valokuvaajan ja paikkakunnan nimi muistuttivat häntä pitkästä, hiljaisesta, vanhempain ja Julien seurassa meren rannalla kuluneesta kesästä jossakin Bretagnen rannikkoseudussa, johon hän ei ollut sitten koskaan enää palannut. Se tuntui hänestä niin läheiseltä, tuo aika, ja kuinka kaukana se sittenkin oli, auttamattomasti hukassa menneisyyden hämärässä. Hän luuli vieläkin näkevänsä tuon sievän suuren siskonsa, silloisen toverinsa ja suojelijansa, joka hänestä näytti niin viisaalta ja varttuneelta leikkiessään hänen kanssansa kaikuvalla hiekkarannikolla kiltisti, hiljaisesti, vakavasti. Julie vihasi melua ja vallattomuutta, epäjärjestystä ja tuntemattomia kasvoja, ja hänen mielileikkinsä oli äitisillä-olo pikku veikkonsa kanssa, jota hän silloin kohteli samoin kuin Adèle Raffraye suurta nukkeaan. Kuinka se oli Julien tapaista, tuo sairaan nuken kääriminen ja laitteleminen samoin kuin tuo arka jäykistyminen vieraan hyväillessä. Jos Henrietten huomaama yhtäläisyys oli todellakin näkyvä pienokaisen kasvojen piirteissä eikä ainoastaan perustunut hänen hentouteensa, niin ei Francis'n tarvinnut kahta kertaa lasta nähdä sitä huomatakseen. Silmäyskin hänelle riittäisi, hetken välähdys. Olihan sisaren armas muisto tuolta kaukaiselta ajalta yhtä hyvin kuin kaikilta hänen myöhemmiltäkin kehitysasteiltaan niin syvälle painunut Francis'n sydämeen. He olivat niin paljon toisistaan pitäneet. Miksikä Julie ei ollut tuossa häntä neuvomassa; hän olisi ollut avullisena vierittämässä pois tuota taakkaa, jonka Henrietten sanat olivat Francis'n sydämelle laskeneet, hänelle sanomassa, kun hän pienokaisen näkisi: "Meidän vertamme se on"… taikkapa: "Ei, hän ei missään suhteessa ole meidän heimolaisemme." Häntä hän uskoisi, sen sijasta että hänen nyt piti loppumattomasti kierrellä yksinäisen ja sanattoman epäilyksen kirotussa kehässä, jos nimittäin tuo yhtäläisyys ei olisi liian ilmeisesti selvä kumotakseen kaiken epävarmuuden. Sellaisia yhtäläisyyksiä sattuu. Siihen päätökseen hän oli vielä tänäkin aamuna tullut… Ja siinä tapauksessa… Niin siinä tapauksessa?… Tiesikö hän, ja oliko hänen edes mahdollistakaan tietää, mitkä hänen tunteensa olisivat sellaisen tapauksen sattuessa, jota hän ei ollut koskaan tahtonut ajatellakaan. Hän oli niin varmasti luullut tietävänsä totuuden, Paulinen konnamainen kavaluus oli hänen silmissään niin eittämättömäsi todistettu, ettei häntä käynyt muuten voittaminen kuin turvautumalla ehdottomaan eroon ja äänettömyyteen. Hän oli niin usein vakuuttanut itselleen, ettei tuo pieni tyttö ollut hänen lapsensa ja että, vaikkapa olisi ollutkin, varmuuden hankkiminen siinä suhteessa olisi mahdoton, kerrassaan mahdoton. Hän oli heitä kumpaakin paennut, äitiä ja lasta, paetaksensa samalla tuota hirvittävä epäilystä. Ja nyt tuo ainoa seikka, että lapsi oli saapuvilla, että tuon yhtäläisyyden välitön tutkiminen oli mahdollisuuden rajoissa, sai hänen täysin oikeutetun vihansa ja vakaantuneimman vakaumuksensa väistymään tiedonhalun vaativan tarpeen edestä. Tuo tieto, jota hän oli vuosikausia paennut, nyt hänen piti se saada heti, mihin hintaan tahansa, ja hänen toimintakuumeensa kävi niin valtavaksi, että hän jo kerran täydellä todella aikoi nousta kolmanteen kerrokseen, astuakseen rouva Raffrayen huoneeseen ikäänkuin erehdyksestä, nähdäkseen heidät, hänet ja lapsen.

— "Hulluksi tulen…", ajatteli hän työntäen kuvan luotaan ja heittäytyen nojatuoliinsa, häpeän puna otsallaan, "kun sellaista ajattelen Paulinen loukkaavan äänettömyyden jälkeen ja varsinkin oman anteeksiantamattoman käytökseni jälkeen häntä kohtaan." — Oliko hänen sitä paitsi pakko turvautua romaanien ja draamojen menettelytapaan. Olihan niin yksinkertaista tehdä niinkuin Henriette ja rouva Scilly, pistäytyä puutarhaan yhdentoista tienoissa, Epäilemättä äiti, joka arvattavasti oli liian heikko mennäksensä pitemmälle kävelymatkalle ennen aamiaista, pelkäsi lähettää pienokaista vanhan hoitajan kanssa eksymään vieraaseen kaupunkiin; mieluummin kai hän lähetti heidät aurinkoa nauttimaan suurten palmupuiden alle, joiden vihreät lehtitöyhdöt huojuivat melkein heidän ikkunainsa tasalla. Niin, ai vanhan se oli yksinkertaista — ja sittenkin niin sekavata! Francis nimittäin, sittenkuin oli saapunut Palermoon, oli aikansa vieton suhteen elänyt täydellisessä yhteydessä Henrietten kanssa, varomattomuus, johon syvästi rakastuneet usein tekevät itsensä syypääksi. Ken, joka on tuntenut sydämensä suuren lemmen täyttämäksi, ei olisi ilolla uhrannut vapauttansa, alistumalla jokapäiväisen elämän vähimpienkin tapojen lukemattomien siteitten alle, pidättämättä itselleen ainoatakaan tuntia, ainoatakaan ajatusta. Ja kun sittenkin joskus tuon tunnin vapauden tarvitsee, täytyy niinkuin Francis'nkin turvautua kurjiin verukkeihin. Ne, joiden rakkaus on laimenemaan päin, kiusaantuvat tuollaisen teeskentelemisen pakosta, sentähden että se heille käy liian raskaaksi kahleeksi. Niissä taas, jotka ovat todellakin rakastuneet, niinkuin Francis'n laita oli, se herättää katkeria tunnonvaivoja. Sillä Francis'n rakkaus Henrietteen oli aina yhtä suuri, huolimatta hänen äkkiä äärimäisiin kiihottuneen tunteellisuutensa sekavuudesta. Hän siis rakasti, ja sittenkin hän yhä, luonnottomien olojen kauhean ja järkähtämättömän johdonmukaisuuden pakosta, jatkoi sitä sydämenkavaltamista, jota hänen tunteittensa kaksinaisuus todellisuudessa oli, lisäämällä valheitaan, jotka eivät enää olleet pelkkää äänettömyyttä ja toimettomuutta, vaan tahallisia sanojen ja tekojen valheita, sellaisia kuin se, jonka hän tänäkin iltana keksi varataksensa itselleen tilaisuuden jo seuraavana aamuna käymään puutarhassa.

— "En ole muistanut teille kertoa", sanoi hän pöydässä, "etten voi teitä huomisaamuna seurata ajomatkallenne. Olen pakotettu palajamaan pankkiin tuon shekkini tähden, jonka johdosta on syntynyt hiukan vaikeuksia…"

— "Mepä saatamme teidät sinne", vastasi rouva Scilly, "siinä kaikki, ja me odotamme teitä alhaalla vaunuissamme…"

— "Se pilaisi koko ajelunne", jatkoi Nayrac. "Nuo sisilialaiset ovat väliin niin turhantarkkoja. He pystyvät kyllä minua siellä pidättämään puoli tuntiakin…"

— "Asian sovitteleminen käy hyvin helposti päinsä", sanoi Henriette. "Me saatamme teidät pankkiin ja sitten me ajamme Englantilaiseen puutarhaan, joka ei ole kovin kaukana ja jossa voimme kävellä vähän aikaa. Sitten lähetämme teille vaunut ja te voitte meidät yhdyttää, niin pian kuinmaffiusi'nnejättävät teidät rauhaan… Näette että lukemisenne ovat minulle hyödyksi!…"

Varmaankaan ei lempeä nuori tyttö olisi täten leikkiä laskenut opistansa ja tiedoistansa hirveästä sisilialaisestamaffia'sta. ja tuon salaisen liiton jäsenistä, jos hän olisi voinut aavistaa, että hänen lemmittynsä tällä hetkellä mielessään suunnitteli rakkausrikoksista halpamaisinta, viheliäisintä, lemmityn luottamuksen pettämistä. Hänen älynsä oli liian hieno, ja varsinkin hän oli liiaksi harjaantunut erottamaan vähimpiäkin Francis'n äänen vivahduksia voidakseen olla huomaamatta, että kreivittären ehdotus oli Francis'lle vastenmielinen. Mutta olihan aivan luonnollista, että Francis piti pitkäaikaisen odotuksen avovaunuissa kreivittären terveydelle epäsuotuisana ja että hän tahtoi Henriettelle itselleenkin suoda sitä virkistystä, jota nuo pitkät ajomatkat aina tuottivat ja joka niin tuntuvasti hänen terveyttänsä vahvisti. Siten Francis'kin selitti hänelle asian, kun he hetkeksi pääsivät kahdenkesken. Nuori mies ei pelännyt mitään niin suuresti kuin epäilyksen heräämistä tuossa viattomassa sydämessä. Hän sai kyllä, edistyessään rikoksen tiellä, johon hän oli poikennut, montakin kertaa kokea, kuinka rakastavan naisen pettäminen on samalla kertaa vaikeata ja helppoa — vaikeata, sen tähden ettei mikään jää häneltä huomaamatta, ja helppoa, sentähden että hän tyytyy järjettömimpiinkin tekosyihin, kun hänen lemmittynsä ne hänelle esittää, ainakin siihen päivään asti, jolloin hän epätoivokseen huomaa ensimäisen valheen, ja silloin, mikä kuolettava tuska! Tällä hetkellä, joskin Francis ei voinut olla häpeämättä puhdassydämisen lemmittynsä edessä, ei tuo häpeä häntä estänyt antautumasta kärsimättömyyden kuumeen valtaan, kun hän ajatteli huomispäivän vapauden varmuutta. Kunhan vain ei tuo halpamainen juoni edes tyhjiin raukeaisi! Kunhan vain tuo pikku tyttö todellakin olisi puutarhassa, olisi siellä yksin! Siitä, meidän täytyy se tunnustaa, johtui hänen yönsä levottomuus, eikä tunnonvaivoista. Me emme ole nopeat katumaan sitä omantunnon tinkimistä, joka meille helpottaa intohimojemme tyydyttämistä, säästäen samalla huolelta läheiset ystävämme. Se sofismi, joka muutamista valheista tekee meille velvollisuuksia, on niin houkutteleva, kun totuus tuntuu liian julmalta, — ja kumminkin saapuu aina kerran se hetki, jolloin meidän täytyy myöntää, että totuuden tunnustaminen olisi vähemmän tuhoa tuottanut. Siihen mennessä tekopyhyytemme on meistä hienotunteisuuden veroinen, ja me ylpeilemme siitä, niinkuin Francis'kin teki, kun kreivitär ja Henriette, sopimuksen mukaan, hänestä erosivat vanhan, luutnantti Pierre d'Aragonin muinoin rakentaman palatsin porttiholvin edustalla, jonka yläpuolella loisti nimitys:Sisilian itämainen pankki. Hän sanoi heille jäähyväiset mitä luonnollisimmalla tavalla, laskeutuessansa landoosta. Hän oli tuskin nähnyt vaunujen katoavan torin nurkalla, nähnyt Henrietten vaaleakiharaisen pään kääntyvän häneen päin, lempeät kasvot suloisen jäähyväishymyn kirkastamina, kun hän jo pysähdytti ohikulkevan ajurin, käski ajamaan Continentaliin ja pyysi kiirehtimään. Hevonen kiiti täyttä vauhtia, ja kahdeksan minuutin kuluttua hän jo oli hotellin etehisessä ja kulki yhteisen salin poikki suoraan puutarhaan. Hänen sydämensä ei olisi rajummin sykkinyt, jos hän olisi astunut kaksintaisteluun, häneen tähdätyn pistoolin suuta vastaan.

Continental-hotellin pieni puutarha oli omituinen sekoitus etelän luontoa ja hotellinomistajan naurettavaa englantilaismatkintaa ja osoitti täydelleen oikeaksi sen pilan, mitä Francis siitä edellisenä iltana oli tehnyt. Entisenä tasavallanpuoluelaisena oli tämän hotellinomistajan täytynyt mennä maanpakoon, ensin Maltaan, vuonna 1849, ja sitten aina Englantiin saakka. Sieltä hän oli palannut tuon brittiläishulluuden riivaamana, joka hänessä pukeutui mitä oudoimpaan muotoon, hän kun hyvänä kauppiaana tahtoi hyödykseen käyttää kanaalin takaisia keikarintapojaan. Kavaljeeri Francesco Renda, yleisemmin tunnettu "don Ciccio'n" nimellä, pöyhkeili Palermon katukäytävillä, Lontoossa tilattu takki yllä, Lontoosta lähetetty hattu päässä, Lontoossa ommeltu kravatti kaulassa, jörö- ja punakasvoisena niinkuin Intiasta palannut englantilainen gentlemanni ja parta leikattuna Punch-lehden karikatyyrien tapaan. Hän oli hotellinsa elävä reklaami, ja hänen kuvansa löytyi muste- ja lyijykynäpiirroksina lukemattomissa Lontoossa ilmestyneissä matkakäsikirjoissa, jotka hotellin salin kirjastossa loistivat hänen todellisina kunniamerkkeinään. Sitäpaitsi tuo onnea tuottava englanninkiihkoisuus salli hänen, tilaisuuden sattuessa, kirjoittaabilllaskun sijasta ja laskea matkustajien suorituksetshillingeissäeikä frangeissa. Kovaksi tallattuine tenniskenttineen palmupuiden rinnalla, siroine goottilaistyylisine protestanttilaiskappeleineen bamburyhmäin keskellä, lukuisine, verannantapaisesti salista ulkonevaan kasvihuoneeseen koottuine lepotuoleineen ja kahdeksanlehtisine sanomalehtineen pieni puutarha muistutti anglosaksilaista leiriä afrikalaisessa maisemassa. Tänä aamuna Francis ei kuitenkaan ajatellut vastenmielisyyttään tuon omituisen sekasotkun ristiriitaisuuksia kohtaan. Hän meni suoraan yksinäistä käytävää kohti, jonka varrella kohosi tuotempietto, maalauksilla ja doorilaistyyliä matkivilla pilareilla koristettu rakennus, ja jossa Henriette ja rouva Scilly tähän aikaan edellisenä päivänä olivat nähneet Adèle Raffrayen. Käytävä oli tyhjä. Francis kiersi kappelin, jota ympäröi siro aloerivi, sitä aloelajia, jonka lehtiä pitkin juoksevat keltaiset viivat pukevat ikäänkuin kesytetyn villikasvin pukuun. Muutama kanaalintakainen vesivärimaalauksien töhertäjä väritteli siellä parhaansa mukaan tauluaan, johon ei Francis silmäystäkään heittänyt ohimennessään. Hän saapui käytävän toiseen päähän, tennispeliä varten varatulle kentälle, jota ympäröi taipuvainen metalliverkko. Siellä oli parhaallaan käymässä tennispeli, kahden nuoren englantilaisen ja kahden Englannin tyttären pelaama, jotka tavan mukaan valkeihin flanellipukuihin puettuina liikkuivat säännöllisesti kirkkaan Sisilian taivaan loisteessa, niinkuin olisivat tehneet jossakin Wightin tai Kentin sumuisessa kylässä… Francis pysähtyi säpsähtäen, ikäänkuin unissakävijä, ja koko hänen olentoansa kouristutti niin oudosti, ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut eikä tulisi koskaan enää tuntemaan sellaista. Flegmaattisen pelin harvalukuisien katsojien joukosta hän oli tuntenut etsimänsä lapsen.

* * * * *

Niin, tuntenut, vaikkei hän ollut koskaan lasta nähnyt! Mutta Henriette oli ollut liian oikeassa, enemmän kuin itsekään tiesi! Francis näki edessään, kuolleesta nousseena ja ilmielävänä, Julie siskonsa, sellaisena kuin hän esiintyi haalistuneessa kuvassakin, sellaisena varsinkin kuin hän Francis'n muistossa oli säilynyt. Adèle Raffraye — hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut hän — seisoi nojautuneena suureen kiiltolehtisen eucalyptuspuun kuorettomaan runkoon. Hänen vieressään nukke, tuo sairas nukke, istui tuolilla pulskana ja punaposkisena, ja sen heleät värit olivat koomillisena vastakohtana noille monille huiveille ja liinoille, joihin sen posliinirinta oli kääritty. Toisella tuolilla vanha hoitaja, Annette epäilemättä, kutoi sukkaa, ja puikkojen teräs välähteli sinisten lankasilmujen alta, kärsivällisen työntekijän siitä kertaakaan katsettaan nostamatta. Pieni tyttö katseli innostuneena tuota hänelle aivan uutta peliä. Hänen uteliaat silmänsä seurasivat pallojen lentoa, ja hänen pienen päänsä liikkeet olivat melkein yhtä säännölliset kuin pelaajien lausumat laskusanat. Seisoen tenniskentän muodostaman suunnikkaan vastakkaisessa kulmassa Francis saattoi seurata joka ainoata lapsen liikettä. Tyttösen pehmeät, ruskealle vivahtavat vaaleat hiukset — Julien hiukset hänen lapsena ollessaan — valuivat tuulessa lainehtivina kiharoina hänen liian hintelöille olkapäillensä. Oli helppo arvata tummansinisen villapuvun peittävän liian hentoa ja heikkohermoista ruumista, ja liian hoikat olivat hänen mustiin silkkisukkiin puetut jalkansakin. Pitsikaulus verhosi hänen kaulaansa, joka oli liian hoikka sekin, ja laajan, puvun värisen huopahatun reunus varjosti hienopiirteisiä kasvoja, joita kirkasti suuret, ruskeat silmät, sellaiset, jotka ilmaisevat liian paljon sielua, henkisen elämän liian aikaista heräämistä. Francis katseli kaikkia näitä yksityiskohtia ahmivasti, jäykällä ja kauhistuneella katseella kuten ihminen, joka ei näytä uskovan, joka todellisuudessa ei uskokaan, mitä hän näkee. Tuo sininen taivas, tuo vihreä puutarha, nuo liikkuvat ihmiset olivat vain kehyksenä, jossa lapsi hänelleilmestyi, niin oudosti muistuttaen toista, tuota lempeätä vainajata, että, vaikka Henrietten sanat olivatkin Francis'ta siihen valmistaneet, hän ei ensimäisessä hämmästyksen jännityksessään voinut huomata mitään eroa heidän välillään. Adèlen sievän, puoleksi avoimen suun piirteissä oli sama viehättävä virhe kuin Julienkin: ylähuuli oli hiukan lyhyt ja jätti näkyviin kappaleen hampaiden kosteaa kiillettä. Posket, jotka päinvastoin piirteiltään olivat hiukan pitkät, ja leuka muistuttivat hämmästyttävällä tavalla Julieta. Mutta kun lähemmältä tutki, oli siinä sittenkin eroavaisuutta; tämä Julie oli heikompi, hennompi vielä. Jumala, kuinka heikolta hän näytti, tuo todellinen surun ja tuskan lapsi, joka oli kuukausmääriä levännyt katkeruutta, vihaa, katumusta hautovan sydämen alla, äidin sydämen, joka kaikesta huolimatta tahtoi elää rakkaudesta tuohon olentoon, jonka elämä oli heräämässä. Se häilyi, tuo vapaaehtoisen ja itsepintaisen elämän liekki, noissa kalpeissa mutta liian henkevissä kasvoissa, noissa liian kiiltävissä, tällä hetkellä innokasta uteliaisuutta ilmaisevissa silmissä, joiden vain olisi tarvinnut hetkeksi lakata seuraamasta pallojen lentoa, kohdatakseen toisten silmien katseen, joka ilmaisi sääliä, hämmästystä, epäilystä, hellyyttä, kaikkea, mitä miehen sydän voi katseeseen panna, kun hän toisessa olennossa näkee verensä painaman leiman.

Kuinka kauan tuota katselemisen valtavaa jännitystä kesti? Tuskin muutamia minuuttejakaan, niinkuin Francis sittemmin huomasi, kun hänen oli täytynyt se keskeyttää. Mutta noiden minuuttien sijasta hän olisi voinut viipyä siinä kokonaisen tunninkin sitä huomaamatta, niin oli tuo masentava yhtäläisyys hänessä kaiken tajunnan kuolettanut. Hän ei ajatellut rouva Scilly'n ja Henrietten kanssa tekemäänsä sopimusta, ei salaisen matkansa turmiollisia seurauksia, jos se jollakin tavalla, esimerkiksi kreivittären palvelijain kautta, joutuisi ilmi, eikä edes sitäkään, että rouva Raffraye voisi millä hetkellä tahansa tulla puutarhaan. Olihan aivan luultavaakin, että hän sinne tulisi, lämpimän ja ihanan aamuhetken houkuttelemana, aurinkoa nauttimaan pienen tyttärensä seurassa. Kauhistuen Francis tästä horrostilastaan heräsikin, kun hän näki Adèlen ja hänen hoitajansa muodostamaa ryhmää kohti lähestyvän naisen, jonka hän — mikä uusi mielenliikutus — tunsi entiseksi rakastajattarekseen. Epäilemättä Pauline oli tullut pitkin sitä käytävää, jonka päässä Francis itse oli, sivuuttanut hänet aivan läheltä, kentiespä häntä hipaissutkin ohikulkiessaan. Minkä samalla kertaa traagillisen ja ilkkuvan merkityksen sallimus joskus suvaitsee panna elämän vähäpätöisimpiinkin tapahtumiin, luoden yhteensattumia sellaisia kuin tämänkin; tuo pieni tyttö se oli heitä estänyt toisiaan näkemästä — Francis kun oli kokonaan vajonnut hänen katselemiseensa, Pauline kun aivan luonnollisesti lasta etsi. Vaikka käytävä oli aivan lyhyt, niin Pauline kulki väsynein askelin, sulavaliikkeisenä ja miellyttävänä raukeassa hitaisuudessaankin. Francis'lla oli tarpeeksi aikaa häntä katsella huomatakseen, että hän oli yhä entisensä näköinen, yhdeksän vuotta kestäneestä taudista huolimatta. Tuo verrattoman hieno profiili oli yhä entisellään, entisellään myös tuo piirteiden henkevä sulous, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nuo kalpeat kasvot, jotka olivat hänelle niin paljon kärsimystä tuottaneet. Kalpeus oli vain käynyt tuntuvammaksi, kasvojen piirteet olivat hiukan syvemmälle uurtuneet, joutuneet rypyiksi-muuttumisen rajalle. Kosketellessaan tätä ennen niin ihanteellista kauneutta tauti tuntui sitä ikäänkuin säälien lakastuttaneen, niin suuri oli kuoleman lähestyessäkin sen naisellinen viehätys. Keuhkotautia sairastavassa, haudan kynnyksellä olevassa naisessa oli yhä tuo hoikka sirous, jonka johdosta Francis oli muinoin häntä Tanagran pystykuvasiin vertaillut. Liiankin sattuva vertaus, sillä mainitut pystykuvaset olivat tarkoitetut hautakammioihin pantaviksi, ja Paulinen viluinen, lämpimästä päivänpaisteesta huolimatta suureen vaippaan kääritty vartalo, hänen mustuneet silmäluomensa ja värähtelevät huulensa samoin kuin yskäkin, joka hänen rintaansa puistatti hänen hiukan käveltyänsä, kaikki osoitti, että nuo sulouden jäännökset jo olivat kalman koskettelemat. Hän kai itsekin tunsi sen, sillä sitä myöten kuin hän lähestyi pientä tyttöä, hän kietoi hänet kuumeesta palavaan, intohimoista hellyyttä ilmaisevaan katseeseensa. Ja sittenkin näkyi olevan nuoruuttakin hänen kaihomielisessä äidinrakkaudessaan, sillä hymy huulilla hän kielsi Annettea liikkumasta ja pääsi siten Adèlen viereen tämän huomaamatta. Hän pani kätensä lapsen päälaelle, ja tyttö kääntyi samalla aralla ja säikähtyneellä liikkeellä kuin edellisenäkin päivänä Henrietten hyväillessä. Mutta kun hän näki äitinsä, hänen kasvonsa kirkastuivat. Hellällä hartaudella hän tarttui laihtuneeseen käteen, joka oli hänen tukkaansa sivellyt, sitä suudellakseen, korjasi kiireesti pois suuren nukkensa tuolilta, äidilleen istuinta tarjotakseen, sanalla sanoen, kaikki hänen liikkeensä osoittivat tuota liian tunteellisissa lapsissa tavallista kiihkeätä rakkautta, kun he aavistavat ikuista eroa. Epäilemättä rouva Raffraye vieläkin kerran tunsi heltyvänsä lapsen sydämen hänelle osoittamasta hellyydestä, josta nuo kauniit, kosteat silmät puhuivat, sillä hänen hymynsä kävi sanomattoman lempeäksi ja surumieliseksi. Hän istuutui, ja pienen tytön hänelle selittäessä tennispeliä, joka yhä jatkui yksitoikkoisena ja virheettömänä, hän heitti nopean katseen verkontakaiseen, harvalukuiseen katselijakuntaan. Sillä hetkellä hän huomasi Francis Nayrac'in, joka yhä seisoi siinä liikkumattomassa jännityksessä, väristen tuskallisesta uteliaisuudesta. Heidän silmäyksensä sattuivat toisiinsa hetken ajaksi vaan, pallon lentoajaksi, kun se toisesta mailasta toiseen kimmahti. Mutta sillä ajalla Paulinen katse jo ennätti lävistää nuoren miehen sydämen terävän ja tulisen miekan tavoin. Ja kuitenkaan eivät nuo harmaat silmät, joiden väri näytti entistään vielä vaaleammalta laihtuneiden kasvojen kalpeudessa, ilmaisseet hämmästystä, ei ylenkatsetta, ei vihaa, ei mitään erityistä tunnetta. Paulinen kasvoja ei ollut suurempi kalpeus vallannut, ei veren puna peittänyt. Hänen huulensa eivät olleet värisseet. Hänen toinen kätensä vain, joka yhä oli lapsen kiharoita hyväillyt, pysähtyi äkkiä ja puristui nyrkkiin, ja toisella hän veti lapsen luokseen ikäänkuin häntä puolustaakseen. Tarmokkaan toiminnan rajut ponnistukset, kiihkeät tunteidenpurkaukset, komeat puheet ovat tarpeettomat kahdelle onnettomalle, jotka joutuvat vastakkain vuosikausia kestäneen eron jälkeen; he tuntevat kyllä vähemmälläkin jännittävän hetken draamallisuuden. Pauline ja Francis olivat tunteneet toisensa, ja siinä oli tarpeeksi värisyttämään Francis'n koko ruumista vielä silloinkin, kun hän neljännestuntia myöhemmin pysähtyi Englantilaisen puutarhan portille, jonne hän kiireessä oli saapunut pankkitoimistolla tapaamissaan rouva Scilly'n vaunuissa. Hän tuskin pysyi pystyssäkään. Mikä hirveä totuus piili noissa sanoissa, jotka hän itselleen lausui vaunuista laskeutuessaan ja nähdessään kihlattunsa notkeana ja nuorena vaaleassa puvussaan kuvastuvan vihreiden palmupuiden runkojen taustaa vasten: — "Henriette parka!"

Niin, olihan Henriette surkuteltava, kun näin teeskentelemättömällä ja lempeällä hymyllään tervehti tätä samalla kertaa kavalaa ja vilpitöntä sulhoa, joka rakkaudestaan huolimatta oli valheella hänestä eronnut ja valhe huulilla palannut. Ja mikä valhe! Mitä vaarallisia seurauksia se kohdussaan kantoikaan, mitä turmiota se oli synnyttävä. Ja Francis itse, eikö hän ollut vieläkin surkuteltavampi, kun hänen täytyi poveensa kätkeä sellaisen mielettömän tuskan riehuva myrsky. Vaikka perinnöllisyys tuottaa vieläkin oudompia tuloksia, vaikka sivusukulaisten usein hämmästyttävä piirteiden yhdenmukaisuus on jokapäiväinen ilmiö sille, joka vähänkin on sen salaperäistä probleemia tutkinut, vaikka Francis Nayrac oli vielä tänä aamunakin sitä ajatellut sangen luonnollisena mahdollisuutena Vernantes'ia muistellessaan, vaikka hän lopuksi, aikansa lapsena, oli tarpeeksi perehtynyt tieteen hämmästyttäviin tuloksiin ollaksensa atavismin alati vaikuttavista laeista selvillä, tämä armottomasti syyttävä yhtäläisyys oli sittenkin iskenyt liian kovasti, liian äkkiarvaamatta hänen sydämensä jo ennestäänkin kipeään kohtaan. Jo heti, siinä paikassa, se vaikutti häneen ylenluonnollisen näyn, miltei ihmeen tavalla. Kauhu, joka häntä koko päivän kouristi, ei olisi voinut olla rajumpi, jos hänelle, niinkuin muinoin epäilevälle apostolille, itse Vapahtaja olisi ilmestynyt tarjoten keihään puhkaiseman haavansa hänen kosketeltavakseen, ja tämä kauhu hänen piti sulkea poveensa, vaikka olisi siihen tukehtunutkin. Kuinka olivatkaan tuon loppumattoman päivän hetket pitkät, ja mitä tahdonlujuutta tuon iloisen huolettomuuden ja vilpittömän hellyyden näytteleminen häneltä kysyi, ennenkuin yö hänet vapautti! Kun hän yhdentoista aikaan huomasi olevansa yksin — vihdoinkin yksin ja vapaana antautumaan niiden tärisyttävien tunteiden valtaan, jotka koko hänen olemustansa puistattivat, hän tunsi todellista fyysillistä pahoinvointia, joka aiheutui hänen jännittävästä itsensähillitsemisestään tuon kuolettavan iltapäivän kestäessä. Vastustamaton tarve rauhoittaa hermostunutta mielialaansa kävelemisellä ja raittiin ilman nauttimisella yhtä paljon kuin valtava halu paeta sitä taloa, missä hän oli liian lähellä niitä neljää henkilöä, joiden piirissä, heidän tietämättään, hänen entisen ja nykyisen elämänsä draama lähestyi ratkaisuaan, sai hänet syöksymään ulos huoneestaan. Hän tunsi olevansa liian lähellä heitä Palermon tähän aikaan yötä hiljaisilla kaduillakin, sillä niiden kivitykseen liittyi jo niin monta muistoa. Hän oli siellä kihlattunsa seurassa niin monta suloista joutohetkeä kuluttanut. Hän kiirehti askeleitaan joutuakseen nopeammin kaupungista pois pimeän peittämille kedoille. Muutamina elämämme ratkaisevina hetkinä meistä tuntuu mahdottomalta hengittää, kärsiä, ajatella muualla kuin luonnon valtavassa yksinäisyydessä, ikäänkuin olisimme siellä lähempänä Jumalaa, onnen käsittämätöntä jakajaa, sitä, jonka tahtoisimme samalla kertaa isäksemme ja tuomariksemme, — tuomariksemme omaatuntoamme valaisemaan, isäksemme heikkouttamme tukemaan. Montakohan elämän myrskyjen pieksämää ihmislasta liekään tuo tuntematon Jumala, kaikkialla läsnäoleva ja aina silmillemme näkymätön todistaja nähnyt, synkän maapallomme vieriessä äänettömän avaruuden pohjattomissa syvyyksissä? Montakohan hätähuutoa hän liekään kuullut, joista ei ole näyttänyt välittävän? Myöhemmin kai saamme tietää, mihin satamaan myrskyt meidät ajavat, mutta voi, kuinka rajuilta ne meistä joskus tuntuvat ja kuinka läheiseltä meistä haaksirikko näyttää!

* * * * *

— "Oma lapsenihan se on, oma tyttäreni…" Nuo sanat, jotka hän oli sydämessään lausunut, perinnöllisyyden kieltämättömän ilmiannon saadessaan, ne hän äkkiä toisti ääneen, toistamiseen toisti. Hän kuuli lausuvansa niitä, ja ne saivat hänen sielunsa syvyydessä soimaan erään sävelen, jota hän ei ollut koskaan ennen niin selvästi erottanut: "Oma tyttäreni!…" Olivathan nuo sanat kumminkin sangen selvät ja sangen yksinkertaiset. Hän oli ne yhä uudelleen lausunut vuosien kuluessa joka kerta, kun hän ajatteli mahdolliseksi, että hänen verensä, kaikesta huolimatta, tämän tuntemattoman lapsen suonissa juoksisi. Mutta tuo mahdollisuus oli hänen tajunnalleen jäänyt muodottomaksi asiaksi, hämäräksi, todellisuutta kaipaavaksi käsitteeksi, jota hänen oli yhtä vaikea elävään elämään sovittaa, kuin meidän on vaikea siihen sovittaa rakkaan sairaan kuolemaa. Ennenkuin olemme nähneet kuolinvuoteellaan, hengettömänä ja jäykkänä, lepäävän tuon ruumiin, johon meidän toivomme liittyi, me emme voi tätä kuolemankohtausta käsittää. Me tiedämme, että sairas voi, että hänen täytyy kuolla, ja kun sitten loppu tulee, on neuvottomuutemme ja hämmästyksemme yhtä suuri, kuin jos emme olisi sitä koskaan aavistaneet. Siirtyessämme ajatuksesta tuntuvaan, välittömään, kieltämättömään todellisuuteen, hypoteesista tositapaukseen, hämärästä epäilyksestä silminnähtävään varmuuteen, tapahtuu nimittäin ikäänkuin täydellinen hämmennys sielumme suunnittelemassa järjestelmässä. Sellaisina hetkinä me joudumme ajaksi, jonka pituus riippuu meille selvinneen totuuden tärkeydestä, samanlaiseen asemaan kuin kaihia sairastavat sokeat, jotka onnistuneen leikkauksen kautta saavat näkönsä takaisin. Joutuessaan jälleen valon tajuntaan he kompastuvat, kaatuvat, koska eivät ymmärrä sovittaa liikkeitään heitä ympäröivien esineiden mukaan. Niin kävi Francis'nkin. Hänen nähtyänsä todellisuudessa eikä vain mielikuvituksessaan Adèle Raffrayen silmät ja todistettuaan sen, minkä tähän asti vain oli mahdolliseksi otaksunut, oli hänen tunteissaan Adèle Raffrayeta kohtaan äkkiä tapahtunut täydellinen hämmennys. Jos viikko sitten tai edellisenä iltana hänelle olisi kerrottu lapsen joutuneen jonkun tapaturman uhriksi, jos esimerkiksi olisi sanottu hänen hävinneen tulipalokohtauksessa, joutuneen junan alle tai venheen kaatuessa hukkuneen, tuo kertomus olisi tietysti Francis'hin vaikuttanut aivan erityisen liikuttavasti. Mutta sittenkin se vain olisi ollut noita kirjavia, jokapäiväisiä uutisia, hiukan pöyristyttävämpi vain kuin muut, siinä kaikki — kun sitävastoin nyt, hänen kulkiessaan kedoilla öljypuiden ja aloeryhmien keskellä, hänen vain tarvitsi ajatella Adèlen kalpeutta, hänen kasvojensa ja hänen vartalonsa heikkoutta ja hentoutta, tunteakseen miltei sietämätöntä levottomuutta. Jos hänessä isän tunteet olivat liian kauan olleet lamassa, niin olivat ne nyt heränneet, tämänaamuisen kohtaamisen jälkeen. Hellyyden tarve oli vallannut hänen sydämensä ankarana ja vaativana ja kiehui kuumana hänen suonissaan. Hän tunsi olevansa vastustamattoman, intohimoisen, mielettömän vietin vallassa, hän olisi tahtonut syliinsä painaa, rintaansa vasten puristaa tuon pienen tytön, sivellä hänen hiuksiansa, peittää hänet suudelmilla, suojella hänen heikkouttaan. Kuinka tuo lapsi äkkiä oli astunut hänen elämäänsä ja kuinka hän vastustelematta, epäröimättä tunsi, tiesi sen omakseen, hän, joka oli niin kauan luullut, että jos hän vain sen näkisi, hänen pelkonsa siinä suhteessa heti haihtuisi. Silmäyksessä oli ollut kylliksi. Vakaumus oli tunkenut hänen sydämensä sisimpään. Sellainen vakaumus ei todisteihin perustu. Se joko valtaa meidät kokonaan tai jättää meidät kylmiksi. Tämä oli yhdessä tuokiossa saanut Francis'n taipumaan valtansa alle, ainiaaksi. Voi, kuinka hän nyt, harhaillessaan yössä tietämättä minne, katui noita vuosia, jotka hän oli viettänyt pakenemalla säännöllisesti Adèlea ja hänen äitiään! Voi, kuinka tuo veren ääni, jonka hän niinkuin monet muutkin oli kieltänyt, kun hän kirjallisuutta lukiessaan oli tavannut jonkun viittauksen tähän harvinaiseen ja outoon ilmiöön, joka, kun sen joskus todellisuudessa tapaa, vaikuttaa yhtä hetkellisesti, valtavasti ja rajusti kuin itse rakkaus, — voi, kuinka se häntä nyt vainosi, hänet voitti! Tämän hurjan kävelymatkan kestäessä hän koetti kyllä pari tai kolme kertaa puolustautua tuota valloittajaa vastaan. Turhaa vaivaa. Turhaan hän muisteli täysin oikeutettua vihaansa Paulinea kohtaan. Sekin jäi tehottomaksi. Tuo inhottava nainen oli kyllä, antautuessaan miehelleen ja kahdelle rakastajalleen, samalla antautunut alttiiksi mahdollisuudelle joutua äidiksi toisen tai toisen sylissä. Mutta että hän oli äidiksi joutunut hänen kauttansa, sen olivat lapsen kasvot hänelle huutaneet, nuo kasvot, joissa suvun perintö oli selvin sanoin luettavana. Hän koetti vielä itselleen vakuuttaa, että sellaisiakin yhtäläisyyden oikkuja sattuu, jotka eivät mitään todista. Tapahtuuhan esimerkiksi, että lesken toisissa naimisissa syntynyt lapsi muistuttaa ensimäistä miestä. Ei. Ei sillä tavalla. Ei niin täydellisesti ruumiin, sielun luonteen puolesta. Hän oli omin silmin nähnyt edessään sisarensa varjokuvan, uuteen elämään, mutta voi, todellakin varjokuvan häilyvään elämään heränneen sisarensa. Hän oli nähnytoman lapsensa. Samoin kuin hänen ennen oli ollut mahdotonta luopua epäluulostansa Paulinea kohtaan, kun hän muisti tuon onnettoman alikerran käytävän edustalla näkemänsä hunnulla peitetyn naisen, — ja mitä sitten seurasi, — samoin oli hänen nyt mahdotonta luopua tästä uudesta vakaumuksesta. Surkean surkeata oli, etteivät nuo vakaumukset olleet toistensa kanssa ristiriidassa. Rouva Raffraye oli häntä pettänyt Vernantes'in hyväksi, niinkuin ennen oli miestänsä pettänyt hänen hyväksensä. Tuo onneton oli kenties muihinkin sattuman hänen tiellensä kylvämiin lemmen helyihin tyytynyt. Mistäpä hän sen tiesi? Mutta olipa hän mitä oli, lemmenkauppoihin mieltynyt juonittelija, aistillisuuden orja, langennut, häpeän peittämä raukka, niin lapsensa hän oli saanut hänen, Francis'n kautta. Katsellessaan tuota rakasta pienokaista, joka hetken ajan oli hänelle puiden varjossa näkynyt, hän oli tunnossaan tuntenut, että siinä oli osa hänestä itsestään, osa hänen verestään, hänen luonnostaan. Sellaista ei käy epäileminen, yhtä vähän kuin voimme epäillä sairastamaamme kuumetautia, kirvelevää haavaa tai muuta tuntemusta. Tuo rakas, pieni, heikko lapsi — oliko Francis'n vallassa estää sitä kohoamasta siihen erikoiseen asemaan, muuttumasta yhtä verrattomaksi olennoksi kuin muinoin tuo sisar, jota se niin suuresti muistutti!

* * * * *

Näihin ajatuksiin vajonneena Francis oli huomaamattaan poikennut sille tielle, joka Roccan kautta viepi Monrealeen. Tätä komeata vuoritietä hän oli monta kertaa kulkenut käydäksensä kihlattunsa kanssa vanhassa normandilaisessa, loistavien mosaiikkikuvien kirjailemassa tuomiokirkossa, johon yhtyy luostari hienoine arabialaispylväineen ja vedenputouksineen, joka valaa ehtymättömät vetensä veistokuvilla koristettuun altaaseen. Hän pysähtyi melkein puolimäkeen, niin oli häntä tuo kiihkeä astunta väsyttänyt. Konemaisesti hän kääntyi ja hämmästyi, häiriintyneestä mielentilastaan huolimatta, siitä lumoavasta näystä, jonka tämä etelän talviyö hänelle tarjosi. Kummun juurella valojen helmivyöt osoittivat sitä paikkaa, missä kaupunki uinui kuutamossa. Puolikuu, jonka kannikka päättyi hienon, loistavan juovan reunustamaan kehään, valoi sädevirtansa hopealta hohtavalle merelle, sinisille vuorille, varjoisaan laaksoon, ja kirkasti taivastakin suloisella heijastuksellaan, häiventäen sen tummaa sinipunervaa samettia, missä tähtien kiiltokivet yhä häikäisevämpinä paloivat. Aivan hänen lähellänsä suuret aloet, karjan repimät kaktuskasvit, harmahtavat ja väräjävät öljypuut, liikkumattomat ja mustat oranssipuut kuvastuivat outomuotoisina kirkkautta vasten. Äärettömässä hiljaisuudessa uinaili tämä unelmien maailma, joka nuoreen mieheen teki saman vaikutuksen kuin jos hän olisi astunut katedraaliin, joka kookkaana ja mahtavana kohosi hänen takanaan kummun kukkulalla. Itsekkäimmätkin tuntevat oudon väristyksen saadessaan sen tiedon, että heistä on uusi elämä saanut alkunsa. Mutta useasti tätä ensimäistä hämmästystä seuraa tuon saman itsekkäisyyden palaaminen, ja he koettavat olla ajattelematta sitä lasta, joka pyrkii heidän elämänsä säännöllisyyttä sotkemaan. Se onnistuu heille vaivatta. Toisissa isänäolon tunteet eivät heti herää, ja tuntematon lapsi, vaikka tietäisivätkin varmuudella sen omakseen, ei heitä sanottavasti liikuta. Mutta toisia on, jotka tuo ajatus, että heistä on toinen elämä lähtenyt, että he ovat syypäät toisen olennon ilmestymiseen tähän viheliäisyyden maailmaan, täyttää pelonsekaisella hartauden tunteella, joka kohottaa kuohuntaan koko heidän sielunelämänsä pohjaa myöten. Vaikuttivatko Francis'ssa entisten haavojen vielä hellät arvet suurempaa herkkätuntoisuutta, oliko tuon yhtäläisyyden herättämä sisaren muisto häntä liian syvästi liikuttanut, taikka oliko tuo sangen arkaluontoinen asema, jonka rouva Raffrayen ja Adèlen tulo hänelle, asiain nykyiseen kantaan katsoen, tuotti, taivuttanut hänen mielensä sellaisten häiriöiden alaiseksi? Olipa miten oli, hän tunsi sielunsa tuon valtavan liikutuksen, isyyden vastuunalaisuuden pyhän väristyksen täyttämäksi. Rajattoman taivaan, kuolemattomien tähtien, kaukaisen meren ylevä majesteettisuus vaikutti hänen tietämättänsä hänen unelmiinsa. Hän tunsi jonkinlaisen sanattoman rukouksen pulppuavan sydämestään ja kohoavan huulilleen, rukouksen tuon heikon pienokaisen hyväksi, joka, vaikka olikin kaksinkertaisesti uskottoman äidin synnyttämä, itse niin puhtaasti viattomana nukkui eräässä tuon vuoren juurella, meren rannalla sijaitsevan, läpikuultavassa kuutamossa uinuvan kaupungin talossa. Hän nukkui, kirkkaat silmät ummessa, suu puoliavoinna, lasten makeata unta, tietämätönnä tuntemattoman tulevaisuuden häämöttävistä vaiheista. Miksi ei hän, Francis, saanut tätä unta vaalia, kuiskata lempeän nukkujan korvaan tuota sanaa, joka yhä palavampana hänen huulilleen kohosi: "Tyttäreni…" Hänestä tuntui tällä hetkellä, ettei hän olisi voinut kyllästyä noiden piirteiden katselemiseen, jonka nautinnon hän oli itseltään vuosien vieriessä kieltänyt. Jos hän olisi tietänyt, kenenkä kasvot niissä kuvastuivat, olisiko hän kestänyt tätä kieltäymystä? Nyt hän sen tiesi ja yhä uudelleen hän lausui aivan ääneen: "Lapseni!… Tyttäreni!…" Mutta kenelle? Tuulelle, joka huolimattomasti hänen ohitsensa lehahti hänen huokauksistaan välittämättä, lehdille, jotka eivät häntä kuunnelleet, säälimättömille tähdille, mykälle ja kuurolle luonnolle, kaikelle paitsi sille, joka tuolla uinaili. Ei. Toinen sai tuota unta vaalia, toinen kuiskata lempeitä sanoja tuohon vaaleiden hiuksien varjostamaan herttaiseen korvaan, toinen puolustaa lapsen vuodetta kohtalon iskuja vastaan. Toisen tehtäväksi tuo kaikki oli annettu, ja tuo toinen kenties tällä hetkelläkin kumartui lapsen ylitse häntä katsellakseen, hyväilläkseen, lempiäkseen. Ja Francis näki mielessään Paulinen kalpeat kasvot. Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat hänelle ilmestyneet, nekin, tänä aamuna, taudin kuluttamina, kalman koskettamina. Hän näki laihtuneet posket, joiden piirteitä hän oli ennen jumaloinut, näki riutumisen tuossa hoikassa ruumiissa, jonka hän oli ennen niin tulisesti syliinsä sulkenut, kuihtumisen oireet tuossa kauneudessa, josta hän ennen oli ollut niin hurjasti, niin vimmatusti mustasukkainen. Tässä näyssä oli kylliksi karkoittamaan hänen sydämestään sääliväisyyden lempeän hartauden ja uudelleen herättämään katkeruuden kiehuvan vihan. Kenen syyksi oli laskettava, ettei hän jo heti pienokaisen synnyttyä ollut hänen kehtonsa ääressä, kenen? Epäilemättä tuon naisen, jonka käytöksen takia hänen olisi käynyt vallan mahdottomaksi päästä lapsen syntyperästä selville, jos ei hän omituisen sattuman kautta olisi tavannut lasta ja huomannut tuota yhtä omituista yhtäläisyyttä. Kenenkä syyksi oli laskettava, että hän oli antanut lapsen varttua tuntematta koskaan muuta kuin ahdistavaa pelkoa sitä ajatellessaan, kenen, ellei tuon naisen? Kenenkä syyksi, että tuon lapsi paran muisto aina oli hänessä toisiakin muistoja herättänyt, kavaluuden, häpeällisten epäluulojen, inhottavan irstaisuuden vihattavia muistoja, ettei hän voinut varmasti vastata huomispäivän tunteistaan tuota lasta kohtaan, ettei hän enää tällä hetkellä ollut sama kuin äsken? Hyvin tuo nainen ansaitsi nykyisten kuolemantuskien kidutuksen, kauhean konnamaisuutensa rangaistuksen! Ja olihan Francis hänelle kostanutkin! Jos hän oli koskaan Paulinen entistä uskottomuutta epäillyt, niin olihan hänellä nyt, muitten lisäksi, todiste siinä seikassa, ettei Pauline ollut koskaan häntä lähestynyt, vaikka hänkin kyllä tietysti oli huomannut tuon yhtäläisyyden, koska hän oli tuntenut Julien ja siis tiesi, kuka oli lapsen isäksi katsottava. Hän kai ei ollut uskaltanut. Ja tuo ajatus sai hänen katkerimmat vihansa vireille, ja hän päästi sen huudon, jonka hän niin monasti oli muille ilmoille heittänyt ensimäisen matkansa aikana ja joka nyt kaikui niin räikeänä vastakohtana tämän selkeän sisilialaisen yön suloudelle, mutta vielä enemmän niille salaperäisen hartauden tunteille, jotka äsken olivat hänen sydäntänsä innostuttaneet:

— "Voi, kuinka häntä vihaan! Niin, kuinka häntä vihaan, ja kuinka oikeassa olen häntä vihatessani!…"

Uudestaan sattui Francis'n katse Palermoon, tuon raivokkaan vihanpurkauksen ohjaamana, ikäänkuin siitä etsiäkseen elämänsä pahan hengettären, jolle hän oli leppymättömän vihansa kirouksen syytänyt. Tuolla, rantakadun päässä, missä synkempi kohta osoitti Villa Giulian suljettua puutarhaa, siinä hän tiesi Continental-hotellin tornin kohoavan. Hän lähti jälleen liikkeelle, astuen tällä kertaa hiljaa kaupunkiin päin, mistä oli niin rajusti paennut äsken, kuumeensa houreiden ajamana. Hänen mieleensä oli johtunut toinen tuon tornin asukkaista, puhdas, vilpitön Henriette, joka hänkin nukkui yön hiljaisuuden ympäröimänä, joka kenties hänelle unissaan hymyili voimatta häntä kuitenkaan nähdä pimeän peittämiä polkuja vaeltamassa, povi riehuvaa tuskaa täynnä, tuskaa, joka oli tuolta lapsukaiselta ainiaaksi salattava, niinkuin Francis oli sen pitkin päivää salannut. Liekö Francis'n sairaloinen innostus hukkunut temmeltävien tunteiden mellakkaan, vai onko perää siinä, että tunteemme keskenään suorittavat taistelun olemassaolosta, niin että toisen tunteen liian raju kiihottuminen aina saa valtavan vastavaikutuksensa toisen yltymisessä? Ainakaan ei Francis ollut koskaan niin selvästi huomannut, kuinka paljon hän kihlattuaan rakasti, kuin nyt entisyyden muistojen äkkiä hälvetessä. Hänen tajuntansa ikäänkuin erosi hänestä yhtäkkiä, rientääkseen tuohon nuoren tytön huoneeseen, jonka hän oli kerran Palermossa olonsa aikana vilahdukselta nähnyt ja jonka pyhäkön kynnykselle hänen palavimmatkin rakkaudenunelmansa aina pysähtyivät, jotteivät saastuttaisi sen neitsyellistä kainoutta. Hän oli astuvinaan sen ovesta sisälle, niinkuin hänen kerran todellakin olisi lupa siihen astua, muutamien viikkojen kuluttua. Hän näki hiipivänsä hänen viereensä ensimäisen kerran. Hieno ja suloinen, tuskin tuntuva lemu, Henrietten käyttämä, häilyi heidän ympärillänsä. Kuinka jalon viattomana tuo nuori sydän häntä odotti!… Hän heltyi tuosta näystä, heltyi tunteissaan, mutta myös omantuntonsa syvyydessä. Tuo omatunto oli, elämän kokemuksista huolimatta, pysynyt kunniallisen miehen omanatuntona. Siinä oli vielä elossa tuo arka hienotunteisuus, joka meitä pakottaa, ottaessamme vastaan puhtaan, nuoren tytön rakkauden, kunniamme kautta sitoutumaan hellävaroin kohtelemaan hänen suojatonta, luottavaista ja tahratonta sieluansa, sen ihanteellisuutta säästääksemme. Viattomuus oli yhä hänen jalon kunnioituksensa esineenä, ja samoin kuin viattomuuden vietteleminen olisi hänestä tuntunut mitä halpamaisimmalta, selittämättömimmältä rikokselta, niin hänestä olisi tuntunut anteeksiantamattomalta, jopa konnamaiseltakin rakentaa avioliittoa olematta varma tunteistaan kihlattuansa kohtaan. Kun hän, ei täyttä vuottakaan sitten, samalla kertaa ihastuksekseen ja kauhistuksekseen oli huomannut rakastavansa Henrietteä, kuinka olikaan hän silloin taistellut itseänsä vastaan! Kuinka olikaan hän sielunsa syvyyksiä mittaillut, tutkiakseen vieläkö hänen, kolmenneljättä vuotiaan, elämän kuluttamassa sydämessä siveyden tunto oli tarpeeksi herkkä, hienotunteisuus tarpeeksi virkeä! Hän oli hakenut vakuutusta siitä, että, muistoistaan ja pettymyksistään huolimatta, hän ei ollut aivan arvoton vaimokseen ottamaan tuon puhtaan, suoraluontoisen ja nuhteettoman nuoren tytön, jossa hän arvasi kunniallisen naisen ankaran siveyden piilevän ja joka, ollen itse kunniallisen äidin kasvattama, jos hän äidiksi joutuisi, istuttaisi tyttäriinsä saman ankaran siveyden periaatteet, tuon siveyden, joka kieltää kahdesti rakastamasta. Ja sitten, kun hän ymmärsi, että hän todellakin rakasti ja että hänen rakkautensa oli pysyvä, kuinka olikaan hän autuutensa hurmauksessakin kärsinyt siitä arvesta, jonka tuo entinen rakkausliitto oli hänen elämäänsä jättänyt! Kuinka hän, ottaessaan vastaan tuon arvokkaan ja peruuttamattoman lahjan, joka teki hänet elämää tuntemattoman sielun omistajaksi, oli vannonut ansaitsevansa tämän onnen vilpittömällä, pettämättömällä hellyydellään! Ja nyt, oltuansa vain viisi kuukautta kihloissa, nyt hän jo Henrietteä petti. Hän valehteli hänelle sanoissaan, valehteli teoissaan. Tälläkin hetkellä hän valehteli, koska hän tiesi, ettei hän koskaan, puhuessaan tuttavallisesti Henrietten kanssa, hänelle tunnustaisi, kuinka hän oli yönsä viettänyt. Valehdella, aina vain valehdella! Kamala, sielua turmeleva tapa, johon hän oli ennen suostunut, yhtyessään avionrikkoja-naiseen, ja josta hän oli luullut täydellisesti luopuneensa, luopuessaan siitä omantunnon tinkimisestä, jota rikoksellisten intohimojen tyydyttäminen edellytti. Mitenkä hän olisi voinut arvata, koettaessaan uudelleen luoda elämäänsä, että miltei mieletön sallimus äkkiä pystyttäisi hänen eteensä tuon entisyyden, jonka hän täydellä oikeudella oli kuolleeksi julistanut? Ja varsinkin, kuinka hän olisi voinut arvata, että muuan perinnöllisyyden ihme yhdellä iskulla hävittäisi hänen selviin syihin perustuvat epäilyksensä ja pakottaisi hänet tunnustamaan tyttäreksensä lapsen, jonka äiti hänen tietensä oli toisellekin rakastajalle antautunut samaan aikaan kuin hänelle? Oliko hänelle rikokseksi laskettava, että kieltämättömän, silminnähtävän totuuden hänessä äkkiä herättämät isyyden tunteet saivat sellaisen hämmennyksen aikaan hänen sydämessään? Jos hänen olisi lupa ottaa lapsi luokseen ja astua Henrietten eteen sanoen: "Minä olen hänen ainoa turvansa. Jos ette salli minun ruveta hänen suojelijakseen, täytyy minunkin hänet hyljätä", voisiko Henriettekään häntä tuomita?… Mieletöntä! Sentähdenhän hänen juuri oli täytynyt poiketa tekopyhyyden ja petoksen turmiolliselle tielle, ettei hänen ollut eikä koskaan olisikaan lupa siihen keinoon turvautua. Olipa Adèle hänen lapsensa taikka ei, hänellä ei silti ollut suurempia oikeuksia häneen. Hän ei voinut tehdä tämän lapsen hyväksi, joka lain mukaan kantoi hänen pettämänsä miehen nimeä, mitä olisi voinut vapaan naisen lapsen hyväksi tehdä. Puhua siitä Henriettelle nyt, olettaen että nuoren tytön kainous sallisi sellaisen salaisuuden uskomista, olisi tuon neitsyellisen sydämen lävistämistä, ja mitä varten? Suotta vain. Kuinka sitäpaitsi selittää suoraluonteiselle nuorelle tytölle kaikkia niitä salaperäisiä rikoksia, joita tuon lapsen syntyminen edellytti, sekä niitä kauheita seikkoja, jotka koskivat hänen suhteitaan Paulineen? Oliko hänellä oikeus raiskata Henrietten lapsellisen mielikuvituksen neitsyellisyys, tahrata hänen ajatuksensa, saastuttaa hänen sydämensä? Jumala, kuinka vaikeata joskus on tietää velvollisuutensa, melkeinpä vielä vaikeampaa kuin täyttää se!

* * * * *

Mutta velvollisuuden käsite, ainoa, joka voi lieventää eräitä liian tuskallisia tunteidenpurkauksia, oli sittenkin hänen ajatuksissaan välähtänyt, outomuotoisena tosin ja myöhäisenä, mutta kumminkin selväpiirteisenä. Kun armoton sallimus tuntuu sielultamme kieltävän kaiken elämän sulouden, on tieto siitä, ettemme ole omaa arvoamme alentaneet, meille vähäisenä lohdutuksena — lohdutuksena, joka kaikkien aikojen filosofien vakuutuksista huolimatta on sangen surkea, sangen vähäarvoinen, sillä onnemme aikana emme paljoakaan siitä välitä, — mutta lohdutuksena sittenkin. Jos ei tuo outo yöllinen kävelymatka, jolloin Francis Nayrac ajelehti mielenliikutuksien riehuvan myrskyn heittelemänä, jättänyt häneen liian katkeria muistoja, oli siihen syynä se seikka, että vastuunalaisuuden tunne Henrietteä kohtaan lopuksi oli uudestaan päässyt hänessä valloille ja että hän oli uskaltanut katsoa totuutta silmiin, sofismeihin turvautumatta. Häpeän tunne, joka oli äkkiä hänessä herännyt hänen muistellessaan viime päivien valheita, sekä hänen syvä kunnioituksensa Henrietten puhtautta kohtaan palauttivat hänet todellisuuteen. Hänellähän oli velvollisuuksia neiti Scilly'tä kohtaan, ja sitäpaitsi, hänellä oli suoritettavana kunniavelka, joka oli täydelleen maksettava. Mennessään kihloihin hän oli sitoutunut ehdottomaan rehellisyyteen. Hänen joko piti luopua kihlatustaan taikka käyttäytyä häntä kohtaan rehellisenä miehenä, toisin sanoen, miehenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Tältä kannalta katsottuna hänen Paulinelle kirjoittamansa kirje samoin kuin valhe, jonka hän oli sepittänyt valmistaakseen itselleen tilaisuuden tavata pikku Adèlea Continentalin puutarhassa, oli, puhumattakaan muusta, mitä halpamaisinta uskollisuuden rikkomista. Jos se, jonka tuli kantaa hänen nimeänsä, olisi kerrankaan hänelle näin valehdellut, olisiko hän voinut antaa hänelle anteeksi? Ja toiselta puolen, hän oli yhtä oudolla kuin odottamattomalla tavalla, mutta niin ettei hänen käynyt sitä epäileminen, huomannut, että Adèle oli hänen tyttärensä. Asettiko tämä vakaumus hänelle velvollisuuksia lasta kohtaan? Asetti kyllä, epäilemättä, periaatteen kannalta katsottuna. Taas täytyi hänen pysähtyä, uuden mielenahdistuksen kouristamana. Hän oli takertunut uuteen kysymykseen: "Voiko näitä velvollisuuksia kihlattuani kohtaan ja lastani kohtaan sovittaa yhteen?" Mahdotonta. Jos mieli Adèlesta välittää, hänen täytyi suostua siihen ensimäiseen tosiasiaan, että lapsi lain ja luonnon mukaan, kasvatuksensa ja isänsä vuosia kestäneen välinpitämättömyyden takia oli äidin omaksi katsottava. Hänen ei siis käynyt lasta lähestyminen pyytämättä samalla äidiltä anteeksi. Hänenkö siis oli nöyrtyminen tuon naisen edessä, joka oli niin suuresti häntä vastaan rikkonut?… Ja mitä tuo kurja vaatisi? Että hän hylkäisi tuon jalon nuoren tytön, joka häntä niin suuresti rakasti, joka oli kaikki toiveensa, kaikki unelmansa, koko nuoren sydämensä vastaiseen avio-onneensa liittänyt. Mutta eihän nyt ollut kysymystä siitä, oliko uhrattava paljon vai vähän. Asia oli vallan toinen: mitä hän lapsen hyväksi taisi siinäkään tapauksessa, ettei Pauline hänen aikeitaan vastustaisi? Eihän tyttö häntä tarvinnut, tuskinpa tulisikaan tarvitsemaan, koska hän ei tiennyt, tuskinpa saisi koskaan tietääkään, mikä rikoksellinen side heidät toisiinsa liitti, he kun eivät olisi toisiaan milloinkaan tavanneet, jos eivät sattumalta lääkärit olisi äitiä lähettäneet Palermoon. Luopuessaan Adèlesta hän ei siis lapselle vääryyttä tehnyt, ei ainakaan tällä hetkellä; hän vain itsessään tukehdutti äkkiä heränneen hellyyden vaiston. Sitävastoin hän ei olisi voinut rikkoa sitoumustaan Henrietteen samalla murtamatta hänen sydäntänsä. Siinä sittenkin kohtalon hänelle asettama vaihtoehto. Vastahan hän oli itselleen todistanut, että olisi mahdotonta koko totuutta kihlatulleen tunnustaa, ja tarpeetonta olisi myöskin tehdä tunnustus rouva Scilly'lle. Mitä tämä voisi hänelle neuvoa muuta kuin mitä hänen omatuntonsa jo oli hänelle neuvonut, nimittäin että hänen täytyi kärsiä yksin, koska hän yksin oli rikokseen syyllinen? "Kärsiä yksin!…" Noihin sanoihin supistui siis hänelle tuo velvollisuus, jonka selville pääsemisestä hän oli niin paljon vaivaa nähnyt. Niin, kärsiä yksin, — suostua toimettomuuteen oman lapsensa suhteen, kestää tuo suuri koettelemus tekemättä ketään muuta siitä osalliseksi. Tiesihän hän jo edeltäpäin, etteivät hänelle kuolemankaan tuskat olisi mitään verrattuina niihin, jotka hänen sydäntänsä kalvaisivat, jos hänen täytyisi kieltäytyä katselemastakin tuota pikku Adèlea, juuri kun tämä oli niin syvälle hänen hellyyteensä tunkeutunut näyttämällä hänelle vain suloiset lapsenkasvonsa, — nuo kasvot, jotka hänelle muistuttivat rakkaan sisko vainajan kasvoja. Mutta siitä huolimatta hän kyllä oli kestävä tuon kieltäymyksen. Hän oli osoittava tarpeeksi lujuutta. Hän oli käyttäytyvä siten, että voisi kihlattunsa arvosteltavaksi paljastaa kaikki päivänsä hetket, antamatta hänelle vähintäkään levottomuuden aihetta. Ja koettaessaan taipua tähän päätökseen hän tunsi sydämensä paisuvan epäitsekkäiden tuumiensa marttyyrininnostuksesta. Näihin mietteihin vajonneena hän oli paluumatkallaan joutunut Tascan puutarhalle, missä hän muutamia päiviä sitten oli ollut niin onnellinen ja samalla niin kumman taikauskoisen levottomuuden ahdistama. Sanomattomasti liikutettuna hän tunsi paikan, ja huolimatta siitä, että puutarhan vartiat olisivat voineet hänet tavata ja vangita pahantekijänä, hän kulki aina ristikkoportille asti, joka nyt oli suljettu. Hän painoi otsansa ristikon rautasäleitä vasten ja katseli kauan suurten puiden synkkiä lehtiryhmiä, jotka loivat mustat varjonsa kuutamon hopeoittamalle käytävien hiekalle. Epämääräisinä hohtivat marmoripatsaat tuon saman kylmän kuun kirkastamina, muistuttaen seetri- ja sypressipuiden keskellä outomuotoisia hautapatsaita. Kalmistohan se olikin hänelle, tuo äänetön puisto, johon hän oli eheän onnensa viimeisen hetken maahan mullannut,Campo Santo, kuten italialaiset kauniisti sanovat. Siinä hän eli äärettömän kaihon hetkeä, tunsi kuolettavasta iskusta murtuneen sielunsa tuskissaan vääntelehtävän, näki toteutuvan oudon aavistuksen, joka oli silloin Henriettessä ja hänessä yht'aikaa herännyt. Ei hän ikinä voisi, tietäessään että Adèle oli hänen lapsensa, tuntea kihlattunsa ja sittemmin vaimonsa rinnalla sitä täydellistä onnea, joka olisi hänen omanansa ollut, jos todellisuus olisi hänelle toista todistanut, jos hän nimittäin olisi voinut uskoa lasta entisen kilpailijansa omaksi. Hänen povessaan oli auennut haava, joka ei pitkiin, pitkiin aikoihin lakkaisi vuotamasta. Mutta oliko hän ansainnutkaan sitä onnea, jonka ensimäistä suloutta hän oli nauttinut näinä muutamina kuukausina, parhaimpina, mitä hän oli elänyt? Siitä lähtien, kuin hän oli päässyt Henrietten ja kreivittären elämästä osalliseksi, hän oli uudelleen taipunut tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka näyttää panevan salaperäisen tarkoituksen näennäisesti satunnaisiin tapahtumiin. Nuo häntä kohdanneet, yhä jatkuvat iskut, Pauline Raffrayen äkkiarvaamaton palajaminen hänen elämänsä tielle, isyyden tieto, joka juuri tällä hetkellä oli hänessä vakaantunut, sydämensä silpomisen välttämättömyys, joka pakotti katkomaan siitä pois luonnollisimman, vaistoomme syvään juurtuneen tunteen, jos mieli pysyä rehellisenä miehenä, nykyiset tuskat ja ne, jotka hän aavisti tulevaisuuden mukanaan tuovan — siinä oli tietysti suuri koettelemus. Mutta oliko syytä sanoa, ettei hän olisi sitä ansainnut? Eikö hänen rangaistuksensa ollut suoranainen seuraus hänen rikoksestaan? Oliko tämä uusi tuska, joka entisistä oli kasvanut, muuta kuin avionrikkomissynnin luonnollisesti kypsynyt hedelmä, tuon synnin, jolle maailma kohottaa olkapäitään salaista myötätuntoisuutta hymyillen ja johon me antaudumme kevyesti, miltei ylpeästi, silloin kun halajamme tosiromaanin kiihoketta, vaarallisten intohimojen viehätystä. Ja kumminkin on kirjoitettu, että se on lihan synneistä suurin, se, jonka harjoittajalle pyhä raamattu julistaa kuolemanrangaistuksen. "Joka huorin tekee jonkun miehen aviopuolison kanssa, pitää totisesti kuoletettaman, sekä huorintekijä että huora…" Tässä paikassa, missä hän oli luvallisen rakkauden puhtaita iloja nauttinut, hänen ajatuksensa, liittyen toinen toiseensa, johtivat hänen mieleensä mitä hän tiesi muutamista nuoruutensa ystävistä, jotka niinkuin hänkin olivat sellaisiin seikkailuihin antautuneet, ja hän huomasi kauhukseen, kuinka heidät aikaisemmin taikka myöhemmin salaperäinen leppymätön käsi oli tavannut… Toista oli ennenaikainen kuolema kohdannut hetkellä, jolloin hän rikkaana, rakastuneena, onnellisena uhkui elämäniloa ja jolloin ero tuntui katkerimmalta. Toista oli, hänen naimisiin mentyänsä, rangaistus tavannut hänen lapsissaan, joista kaksi, hänen sydänkäpysensä, jo oli manalle mennyt. Kolmas oli joutunut rappiolle, heittäytynyt rikoksesta rikokseen ja oli paraikaa mitä häpäisevimmässä oikeusjutussa osallisena. Entäpä naiset! Francis muisti heitä äkkiä jos kuinka monta, jotka olivat kauan kadehditun, häpeällisen elämänsä päättäneet kurjuuteen. Vaikkei hänellä ollut kristinuskosta muuta jäljellä kuin kaihomielinen, alati epäilysten tukehduttama halajaminen horjumattomaan uskoon, joutui hän tällä hetkellä, kun hänelle äkkiä, niin monen esimerkin valaisemana, ylenluonnollisen, hairahtumattoman oikeuden ennustus kajasti, samanlaisen väristyksen valtaan, joka olisi hänen sieluansa ahdistanut, jos viisitoistavuotisen usko vielä olisi ollut hänellä koskemattomana tallella. Hänkin oli tuohon käsittämättömään syntiin langennut, ja vieläpä raskauttavien asianhaarain vallitessa, koska nainen oli niin nuori ja hän oli luullut olevansa hänen ensimäinen rakastajansa. Hän oli häntä vietelläkseen hyväksensä käyttänyt sydämen hennointa liikutusta, innostunutta hellyyttä kuolevata kohtaan. Hän oli vielä onnelliseksi laskettava, jos hänen rangaistuksensa rajoittui hänen nykyiseen tuskaansa, ja hänen mieleensä johtui eräs rouva Scilly'n usein käyttämä raamatunlause, jota hän nyt kaupunkia kohti kulkiessaan toisteli niinkuin uskovainen ainakin, ja ensi kerran hän oivalsi, minkä verran pyhää kauneutta ja lempeätä anteeksiantamuksen toivoa on tässä Vapahtajan käskyssä:

Back to IndexNext