— "Hyvää päivää, neiti Adèle. Kuulin äitinne olevan hyvin sairaana.Toivon, että hän nyt voi paremmin…"
— "Kiitos, neiti", vastasi pienokainen, "paljon paremmin." Hänen äitinsä mielipaha, hänen palatessaan jouluaaton vietosta, ja Annetten varoitukset olisivat estäneet häntä vastaamasta, ellei hän olisi nuorta tyttöä kohtaan tuntenut niin suurta ihailunsekaista myötätuntoisuutta, että hänen kävi liian vaikeaksi kylmyydellä kohdella uutta ystäväänsä. Hän oli niin hämillään, että leikkikalut putosivat hänen käsistään sitä myöten kuin hän niitä kokoili.
— "Saanko minä auttaa?" kysyi Henriette. "Ellette minua pelkää.Luulin jo, että meistä oli jouluaattona tullut ystävät…"
Nuoren tytön ääni oli käynyt niin lempeäksi, ettei lapsi voinut olla häneen katsomatta. Hänen hellä pikku sydämensä oli nähtävästi ristiriitaisten tunteiden täyttämä, ja kun hän ei osannut valehdella, hän vastasi liikuttavalla suoruudella:
— "Minua toruttaisiin, jos kertoisin, että olemme puhelleet… Äiti ei tahdo, että minä puhelen niinkuin toissa iltana…"
— "Vai niin", sanoi Henriette. "Äitiä täytyy totella… Hyvästi." Hän tiesi nyt, mitä hän oli tahtonut tietää, eikä hän ollut siitä sen enempää edistynyt. Jos Adèlen äiti kielsi lasta puhumasta vieraille, niin mitä se koski Francis'n lähtöä. Hän ei arvannut, kuinka oikealle jäljelle hänen vaistonsa oli hänet johtanut, kun hän mihin hintaan hyvänsä oli tahtonut lähestyä Adèlea. Mutta se oli kohta hänelle selvenevä. Kun hän kääntyi lähteäksensä toistettuansa vieläkin: "Hyvästi", niin herttainen pienokainen tarttui hänen käteensä ikäänkuin estääkseen häntä vielä lähtemästä ja sanoi hänelle lempeästi rukoillen:
— "Oletteko nyt suuttunut?…"
— "En ollenkaan", vastasi Henriette pakottautuen hymyilemään.
— "Olettehan", väitti lapsi. Sitten hetken epäröityään, hän jatkoi: "Teidän ei pidä suuttua äitiin… Hänhän ei tunne teitä… Mutta nyt kaikki kenties muuttuu." Ja hän lisäsi lämpimästi: "Silloin olisin mielelläni teidän ystävänne…"
Tämän lauseen salaperäinen viittaus oli niin tuntuva, että se heti herätti nuoren tytön huomiota. Hän vastasi: "Kaikkiko muuttuisi, ja miksi? Eihän äitinne nyt sen enempää minua tunne, ja kun aiotte lähteä pois…"
— "Niin", sanoi lapsi älykkäästi, "mutta äiti tietää kyllä, että te olette hänen kihlattunsa…" Nuori mies, jonka Adèle oli nähnyt kumartuvan tajuttoman äidin vuoteen ylitse ja jota tämä sitten oli pelastajanaan kiittänyt, oli alati näinä viime päivinä ollut lapsen mielessä. Ja luottavaisen viattomana hän lisäsi: "Odotatteko häntä nyt? Tuleeko hän tänne?"
Hienotunteisen luonteen on äärettömän vastenmielistä kuulla lapsen suusta salaisuuksia, joiden tärkeyttä pienokainen ei vielä viattomuudessaan käsitä. Mutta vaikka Henriette Scilly olikin luonteeltaan liian hieno voidakseen tunnonvaivatta sellaiseen tekoon alentua, hän oli myöskin pitkien päivien levottomuudesta niin kiusaantunut, ettei hän voinut olla pyrkimättä sen asian perille, johon pienokainen viittasi.
— "En oikein tiedä, ketä tarkoitatte", sanoi hän. "Te kysytte, odotanko sulhastani, herra Francis Nayrac'ia?…"
— "Niin", vastasi pienokainen toistaen hiljaa pari kolme kertaa tätä nimeä ikäänkuin painaakseen mieleensä sen jokaisen tavun. "Francis Nayrac, Francis Nayrac…"
— "En nyt häntä odota", vastasi Henriette, Ja hän jatkoi, sydän kirvelevänä oman kysymyksensä tärkeydestä: "Olette siis tutustunut häneen? Olette kenties puhutellut häntä?"
— "En toki", sanoi Adèle, "pelästyin liiaksi, kun näin äidin vuoteella makaavan, niin kalpeana, niin kalpeana, näin…" Ja hän ummisti herttaiset silmänsä, jotka olivat nähneet tuon surkean kohtauksen. Sitten, tietämättä minkä kouristavan tuskan hänen sanansa tuottivat hänen kuulijalleen, hän jatkoi, tietämättömyytensä ja ikänsä julmuudella: "Ja herra Nayrac oli yhtä pelästynyt kuin minäkin, hän vapisi näin… Hän mahtaa olla hyvin hyvä…"
— "Sehän tapahtui toissa päivänä, eikö niin?" kysyi Henriette.
— "Niin, toissa päivänä", sanoi pikku tyttö, ja hämmästyneenä Henrietten kysymyksen kiihkeydestä hän jatkoi vuorostaan: "Varmaankin olette vieläkin minuun suuttunut?…"
— "Kahta käydessäkö?" jatkoi neiti Scilly.
— "Miksikä minulta kysytte, koska tiedätte sen?… Nyt oikein pelotatte minua…", sanoi Adèle yhä enemmän ihmetellen Francis'n morsiamen selittämätöntä hämmästystä tämän kertomuksen johdosta. Vaikka tämän viimeksimainitun liikutus todellakin oli ääretön, tajusi hän, että hänen täytyi katkaista tämä keskustelu. Hän olisi muuten voinut purskahtaa itkuun pienokaisen nähden taikka tehdä hänelle häpeällisiä kysymyksiä. Hänen onnistui hillitä itseään ja hän sanoi hiljaisesti:
— "En ole suuttunut… Jos teitä torutaan, niin teidän tulee sanoa, että minun syyni se oli, koska minä teitä puhuttelin… Ja nyt nauttikaa kauniista ilmasta…"
Hän ei enää voinut siihen sanaakaan lisätä. Hänen oli liian paha mieli. Mitä hänelle oli kerrottu Francis'sta, oli tuhat kertaa kauheampaa kuin hän oli voinut ajatellakaan. Francis oli ollut taintuneen rouva Raffrayen vuoteen vieressä mielenliikutuksesta vapisevana eikä ollut siitä hänelle mitään puhunut. Tuo asia tuntui hänestä uskomattomalta, mielettömältä. Ajatus, että tämä Francis'n niin oudosti salaama kohtaus oli sattunut samaan aikaan kuin nuo odottamattomat lähtöpuuhat, oli hänelle niin tuskallinen, että hän vähällä oli juosta Francis'ta vastaan häneltä selitystä vaatimaan. Ja sittenkin hän, totellen hienon luonteensa vaistoa, odotti aina kello kahteen asti sopivaa tilaisuutta tähän selitykseen, joka hänestä kumminkin tuntui yhtä tärkeältä kuin hengittäminen. Sellainen hillitsemistaito intohimon ilmituleen leimahtaessa osoittaa todellista luonteen jaloutta. Vaikka hänen kihlattunsa teeskentely, josta hän nyt oli saanut yhtä äkkiarvaamattoman kuin kieltämättömän todisteen, häntä niin suuresti oudostutti ja huolestutti, hänen kunnioituksensa lemmittyä kohtaan oli kuitenkin niin täydellinen, ettei hän voinut otaksua mitään rikosta tämän salaamisen syyksi. Hänen kaltaisensa nuori ja vilpitön olento on niin taipuvainen viattomaan luottamukseen, että se joskus joutuu petetyksi, mutta sen sijaan tämä luottamus varjelee sen halpamaisuudelta, antaa sille niin suuren siveellisen kauneuden ja on niin monta vertaa parempi inhimillisen varovaisuuden kurjuutta, että on parempi joutua sen kautta petetyksi. Henrietten kotona odottaessa Francis'n tuloa ja asiaa miettiessä hänelle selveni, että nuoren miehen käytös arvattavasti johtui hänen sydämelleen sangen arkaluontoisista syistä. Ja hän rakasti tuota sydäntä yhtä paljon kuin hän sitä kunnioitti. Hän tunsi, että olisi armotonta kovuutta pakottaa nuorta miestä puhumaan kreivittären kuullen. Hänen onnistui siis hillitä levottomuutensa kuumetta, ja kun Francis tuli, niin nuori tyttö istuutui pöytään kuten ainakin koettaen tekeytyä rauhalliseksi ja kestäen äitinsä ja sulhasensa ystävällisiä pieniä nuhteita hyljätyn ruokalajin tai koskemattoman viinilasin johdosta, jollaiset hellät nuhteet ovat onnellisen kodin ihanaa lapsellisuutta. Mitä ivaa siinä on, kun sydäntä sellainen huoli painaa kuin Henriettellä oli! Vaikka tiesi minkä tiesi, täytyi hänen vielä vaikeroimatta kuunnella seuraavia hänen vieressään vaihdetuita sanoja:
— "Marguerite kertoi minulle, että sairas naapurimme voi paremmin…", sanoi rouva Scilly.
— "Voikohan hän kohta muuttaa huvilaansa?" kysyi Francis. Kuinka välinpitämättömästi hän puhui tuosta naisesta, aivan kuin hän ei olisi häntä koskaan tuntenut. Kuinka tuo valhe Henrietten sydäntä viilsi. Sellainen teeskentely on valheista pahin; se on tekojen valhetta, koko olemuksen valhetta. Kuulla lemmittynsä valehtelevan, tietää, että noiden rakkaiden silmien takana piilee ajatus, joka meiltä salataan, sielu, joka meitä pettää, huomata tätä tekopyhyyttä voimatta sanallakaan sitä vastustaa, mikä kidutus! Vasta paljon myöhemmällä, aamiaisen jälkeen, kun hänen äitinsä oli mennyt valmistamaan kirjeitänsä postiin lähetettäviksi, hän pääsi purkamaan kiihotuksensa ja hän sanoi Francis'lle, joka hänkin nousi lähteäkseen:
— "Jääkää, minulla on teille puhumista…"
HERÄÄVÄ VAISTO. (Jatkoa.)
Se kiihko, millä Henriette lausui nämä sanat, tärisytti häntä sydänjuuria myöten. Hänen jalkansa vapisivat, niin että hänen täytyi istuutua. Francis, seisoen hänen edessään, katseli häntä, itse mitä katkerimman liikutuksen vallassa. Sellainen liikutus valtaa hänen kaltaisensa heikot ja hellätunteiset luonteet, jotka eivät uskalla olla ehdottomasti rehellisiä eivätkä myöskään voi pettää siitä tunnossaan kärsimättä. Hän näki, hän tunsi kituvan tuon uskollisen sydämen, jonka hän oli lävistänyt ja joka nyt, hän tiesi sen, viattomassa suoruudessaan aikoi hänelle paljastaa vuotavat haavansa. Kun sellaisen liikutuksen aikaansaa nainen, jota emme enää rakasta, on se jo niin vaikea kestää, että monet arkaluontoiset miehet, mieluummin kuin suostuvat kuuntelemaan kiduttamansa uhrin hätähuutoja, yhä vain siirtävät tuonnemmaksi rakkausliiton rikkomisen, jota kumminkin ovat vuosimääriä toivoneet koko nuoruutensa tarmolla. Mutta kun rakastamme sitä naista, joka meidän tähtemme kärsii, rakastamme intohimoisella rakkaudella, kun ääni, jonka valitus vihloo korviamme, on lemmittymme ääni, niin tuo valitus tunkee olentomme sisimpään ja värisyttää sen arimpia ja herkimpiä kieliä. Ei ole silloin niin lujaa päätöstä, joka estäisi meitä lieventämästä tuota huokausta, pyyhkimästä noita kyyneliä, sitomasta tuota haavaa, jonka verenvuotoa emme uskalla katsoa. Francis'kin oli samassa tuokiossa polvillaan kihlattunsa edessä ja puristi hänen käsiänsä epätoivoisesti rukoillen:
— "Rauhoittukaa, Henriette", sanoi hän, "jos minua rakastatte! Te tuotatte minulle liiaksi tuskaa… Hyvä Jumala, kuinka te värisette ja olette levoton, ja minun tähteni!… Katsokaa minua, näettehän kuinka teitä rakastan. Kuunnelkaa, kuinka koko sydämeni teille puhuu! Vastatkaa tekin minulle sydämenne kautta… Minun lähtönikö teitä noin huolestuttaa?… Mutta luuletteko, ettei se minulle tuota huolta? Minusta tuntuu niin kovalta lähteä teidän luotanne, etten voi koskaan siihen suostua, jos minun täytyy teidät jättää tällaiseen tilaan… Hyvä Jumala! Ette edes vastaa", huudahti hän, kun Henriette yhä oli ääneti ja yhä enemmän värisi. Ja unhottaen kaikki eilispäivän mietteensä, ristiriitaiset tunteensa ja sisälliset taistelunsa, unhottaen kiduttavat tuskansa ja kurjat valheensa, sekä nykyiset että ne, joihin tiesi vastaisuudessakin lankeavansa, hän vain ajatteli, miten voisi noihin jäykästi tuijottaviin silmiin sytyttää ilon välähdyksen. "Tahdotteko, etten lähdekään", sanoi hän, "että jään teidän luoksenne aina siihen asti kuin olimme ensin päättäneet?… Vähät minä taudista… Enhän minä ole sairas, tuskinpa tulenkaan. Kunhan vain te olette onnellinen, kunhan vain hymyilette minulle niinkuin ennen, niin kaikki voimani palajavat, terveyteni kokonaan… Jos sitä minulta pyydätte, niin sanokaa yksi sana vain, yksi ainoa, niin lupaan teille kaikki. Lupaan jäädä luoksenne… Mutta elkää enää väriskö, elkää kärsikö enää! Lemmittyni ainokainen, elä enää kärsi…"
Hän oli pannut näihin sanoihin, jos ei koko sydäntänsä, niinkuin hän oli sanonut, niin ainakin sen, mikä siinä oli jalointa ja ylevintä. Ajattelematta, melkein tahtomatta hän oli koettanut täyttää Henrietten huulilta muka lukemansa pyynnön, ennenkuin tämä oli ennättänyt sitä lausuakaan. Ja kun nuo suloiset, värisevät huulet soivat hänelle tuon niin hartaasti pyydetyn hymyn, hän ei voinut arvata, minkä vastauksen ne hänelle valmistivat. Henriette irroitti kätensä, sulki niitten väliin lemmittynsä kasvot ja kallistui niitä katsoakseen, ja silloin hänenkin silmissään, noissa silmissä, joissa oli tähän asti ollut niin selkeätä tasapainoa ja sopusointua, hehkui ensimäisten kärsimyksien ja heränneen intohimon tuli. Hänen liikutuksesta värisevistä kasvoistaan virtasi ääretön kiitollisuus tuosta sääliväisyyden osoitteesta, jota hän lapsellisuudessaan luuli hellyyden osoitteeksi. Ja kiitollisuuden sulattava lämpö kasvoissaan ja liikkeissään hän sanoi vihdoinkin:
— "Kiitos, Francis, oma Francis'ni! Oh, minkä painavan huolen otatte tuosta pois!" Ja hän osoitti poveansa. "Kuinka olettekaan minulle hyvä! Kuinka suuresti minua rakastatte! Onko siis totta, ettei teillä ollut lähtöönne muita syitä, joita tahdoitte minulta salata?… Tietysti teidän on lähdettävä, koska tohtori on niin määrännyt", väitti hän uudestaan hymyillen. Ja sitten hän lisäsi, äänessään hiukkanen lapsellista ylpeyttä: "En minä ole niin peräti rohkeutta vailla, ja kun kerta teidän terveytenne vaatii, että lähdette pois, niin olisihan minun puoleltani anteeksiantamatonta heikkoutta, jos en rohkeasti suostuisi tähän eroon… Te olette erehtynyt minun suhteeni, jos olette luullut, että pidätän teitä täällä kurjasta itsekkäisyydestä, pyytääkseni teitä minun tähteni uhraamaan omat etunne. Ei teidän lähtönne minua niin huolestuttanut. Se vain, etten tiennyt oikeata syytä siihen taikka etten luullut sitä tietäväni. Ja sitten, etten teitä ymmärtänyt… On niin hirveätä epäillä, kun rakastaa!…"
— "Nyt en minä vuorostani teitä ymmärrä", keskeytti nuori mies. Silminnähtävää oli, sitä ei voinut kieltää, että Henriette jotakin epäili. Francis tunsi sydämensä nytkähtävän. Eikä hänen tarvinnut kauan olla noiden epäluulojen luonteesta kahden vaiheella, sillä suoraluonteinen nuori tyttö ei koettanut viekastella.
— "Tietysti ette voi minua ymmärtää", vastasi hän Francis'n huudahdukseen, vieläkin hymyillen. "Olen ollut hullu… Sen minä nyt huomaan, kun olen jälleen teidät löytänyt. Sillä minä olen teidät jälleen löytänyt. Koko sydämeni lämpeni, kun äsken puhuitte minulle noin. Te kiskaisitte pois tuon verhon, joka nyt vähän aikaa on tuntunut meitä erottavan. Se kuuluu oudolta, mutta minusta tuntui, ettette enää ollutkaan sama kuin ennen. Sanalla sanoen, tiesin ettette sanonut minulle koko totuutta, mutta nyt sen sanotte, eikö niin? Nythän te minulle selitätte sen, minkä olette minulta salannut ja miksikä sen salasitte! Ja minä pääsen tuosta painajaisesta… Se on minua niin suuresti kiusannut näinä viime päivinä, että jos teidän olisi pitänyt mennä pois, ennenkuin sain teitä näin puhutella, niin en tiedä minne olisin joutunut. Kärsin liiaksi…"
— "Mitä minun tulee teille selittää?" sanoi Francis melkein sammuneella äänellä ja jatkoi sitten: "Kysykää te", niin ilmeisesti hämillään, että nuori tyttö heti tunsi särkyvän tuon innostuksensa, joka oli hänen rakkaudellensa uutta lämpöä ennustanut.
— "Kuinka oudosti taas minulle puhutte!" sanoi hän. "Koska minua rakastatte, ettekö voisi minulta säästää noiden kysymyksien kidutusta?… Minusta on niin kovaa näyttää epäilevältä…" Ja sitten hän jatkoi tarmolla, joka ilmaisi sitä lujuutta, mihin ehdottomasti rehelliset luonteet ratkaisevina hetkinä pystyvät: "Mutta tottahan on, että olen epäillyt. Tarkastin teitä eilen pitkin päivää, niinkuin en ole koskaan ennen sitä tehnyt, niin suuresti minua kiusasi se ajatus, ettette ollut suora minua kohtaan. Te erositte minusta niin oudosti perjantaina. Ja kun palasitte, sangen myöhään, oli kasvoissanne… valhetta." Hänen äänensä kävi kovaksi hänen lausuessaan tätä viimeistä sanaa ja jatkaessaan: "Voi, suokaa anteeksi, täytyyhän minun sanoa teille kaikki, mitä sydämeni hautoo, kaiken kurjuuden, joka tästä havainnostani johtui… Äkkiä äiti puhui teille tuolla ylhäällä olevasta naapuristamme, rouva Raffrayesta, herttaisen pikku ystävämme äidistä. Luulin huomaavani, että säpsähditte. Olin näet semmoisessa mielentilassa, että vähimmätkin asiat paisuivat tärkeiksi, paisumistaan paisuivat. Ihmettelin suuresti teidän hämmästystänne tuntematonta naista mainittaessa. En olisi kuitenkaan sitä ajatellut, ellen olisi tänä aamuna tavannut kadulla pikku Adèlea hoitajansa kanssa. Minusta näytti, että hän koetti minua vältellä, ikäänkuin hänen äitinsä olisi kieltänyt häntä minulle puhumasta… Mieletöntähän se on, mutta en tiedä, kuinka tulin yhdistäneeksi rouva Raffrayen kiellon vavahdukseen, jonka olin luullut teissä huomaavani… Lopuksi, äsken kun olin yksin… Satuin näkemään lapsen, joka oli puutarhassa leikkimässä, enkä voinut olla menemättä häntä puhuttelemaan… saadakseni tietää… Hyvä Jumala, kuinka minua hävettää!" sanoi hän, painaen otsansa käsiensä varaan. "Niin, menin puutarhaan, puhelin hänelle, ja se, mitä hän minulle sanoi, säikytti minua niin hurjasti, että minun piti pyytää teiltä selityltä; heti, tuossa paikassa… Rukoilen teitä ristissä käsin, päästäkää minut tästä tuskasta! Olipa teillä mikä syy tahansa salata meiltä, äidiltä ja minulta, että tunnette rouva Raffrayen, että olette häntä auttanut hänen pyörtyessään, niin sanokaa se minulle, tuo syy… Ajatelkaa, että olen teidän kihlattunne, että minusta on tuleva teidän vaimonne, että olen oikeutettu tietämään teistä kaikki, niinkuin teilläkin on oikeus tietää minusta kaikki… Mutta minä en tahdo tähän oikeuteen vedota, rakkautemme nimessä minä teitä rukoilen, lämpimän onnemme nimessä, kärsimykseni nimessä… Niin, toistan sen vieläkin, liiaksi olen kärsinyt, kun olen teissä valhetta epäillyt…"
Sitä myöten kuin Henriette esitti viattoman kertomuksensa äänellä, jonka värähtelevä liikutus loi eloa ja pontta yksinkertaisimpiinkin lauseisiin, kun hän sanoiksi virkki sydämensä itsestään kohonneet haikeat aavistukset, taistelunsa, liiaksikin terävät havaintonsa ja lopuksi mainitsi omasta mielestään häpeällisen rikoksensa, hän näki Francis'n kasvojen muuttuvan kalman kalpeiksi ja vastustamattoman kauhun herpaisevan niiden jo päiväkausia kestäneen jännityksen. Se mitä Francis oli enimmän pelännyt, nimittäin että Henriettessä heräisi aavistus hänen suhteistaan Paulineen, oli nyt tapahtunut. Ja kuka oli Henriettessä herättänyt tämän aavistuksen, joka oli niin vaarallinen heidän yhteisen onnensa tulevaisuudelle, kuka oli ollut tämän ilmiannon välikappaleena? Tuo viaton lapsi, jonka Francis oli vuosia sitten hyljännyt, tuo herttainen ja lempeä pikku tyttö — hänen tyttärensä — jonka pelkkä oleminen saman katon alla kuin hän oli hänessä vaikuttanut sellaisen hämmennyksen ja jonka näkeminen oli juurineen päivineen kiskonut pois hänen kerran tekemänsä päätöksen, jossa hän oli niin kauan horjumattomasi pysynyt. Että tuon lapsen vielä oli oltava itsetiedottomana vaikuttimena hänen elämänsä murhenäytelmän ratkaisevaan kohtaukseen, se seikka oli omiansa kehittämään hänessä viimeaikaisten tapauksien johdosta heränneen sovittamispakon tunteen vielä valtavammaksi. Ei ollut hänestä koskaan ennen Nemesis niin armottomalta näyttänyt kuin tänään. Ei ollut hänestä koskaan niin mahdottomalta tuntunut entisyydestä vapautuminen, tuosta entisyydestä, joka hänet yhä uudelleen tapasi, niinkuin nousuvesi tapaa onnettoman, joka ei ole ajoissa paennut, kaataen hänet hyrskyihinsä, kun hän koettaa nousta, kietoen hänet kuohuihinsa, kun hän juoksee, sokaisten hänet räiskeellänsä, kun hän hakee kalliota, mihin nojautua, tukehduttaen kohinaansa hänen hätähuutonsa. Tuoko tunne, että hän oli välttämättömän koston käsissä, hänessä lamautti kaiken hänen puolustuskykynsä? Vai tekopyhyyden äitelyyskö se joskus, kun meitä liian kiivaasti ahdistetaan, saattaa meidät yhdessä tuokiossa luopumaan lukuisien ja taitavasti sepitettyjen valheiden tuloksesta? Oliko hänestä kauheata yhä edelleen pettää niin suoraa, niin vilpitöntä, niin aseetonta raukkaa kuin Henriette tuntui olevan, vai huomasiko hän, että hänen oli mahdotonta puolustautua mainitsematta Paulineakin tässä puolustuksessaan? Vai oliko kenties hänelle selvinnyt, ettei ratkaisu nyt ollut vältettävissä ja että hänen oli käytettävä viimeistä mahdollista tilaisuutta pelastaa mitä vielä hänen tunteittensa kunniasta oli pelastettavissa? Ainakin hän, sen sijaan että olisi alentunut häpäiseviin ja hyödyttömiin vakuutuksiin, vastasi kolkoksi, kovaksi ja kuivaksi muuttuneella äänellä:
— "Aivan totta on, että tunnen sen henkilön, jonka äsken mainitsitte, totta myöskin, että olin toissa päivänä hänen huoneessaan häntä auttamassa, ja totta sekin, että minun olisi pitänyt sanoa se teille, sekä äidillenne että teille… Mitä niihin syihin tulee, jotka ovat minua siitä estäneet, elkää vaatiko minulta selitystä. Minä en sitä teille anna. En voi sitä teille antaa…"
— "Ette voi!" toisti Henriette. "Ja nyt te vuorostanne vapisette, kalpenette, pelkäätte!… Ne ovat siis vakavia, nuo syyt. Ne mahtavat koskea teitä sangen läheltä, koska näytätte olevan tuollaisessa tilassa… Hyvä Jumala!" jatkoi hän, "tuo hulluus valtaa minut uudestaan. Rukoilen teitä, Francis, rukoilemalla rukoilen!… Vannokaa edes, ettette tuntenut tuota naista ennen sitä päivää, ettette ennen ole häntä tavannut. Vannokaa se minulle. Tahdon teitä uskoa. En sitten enää pyydä teiltä mitään… Voin kaikki kestää, mutta en tuota ajatusta…"
— "Olen jo sanonut, etten voi teille vastata", sanoi nuori mies.
— "Olette siis hänet tuntenut…", jatkoi Henriette epätoivoisesti. "Ja hän on tullut tänne. Me olemme teidän kuullen hänestä puhuneet, ja te ette ole virkkanut mitään… Nyt minä muistan, että aina siitä päivästä alkaen, jolloin tuo nainen saapui Palermoon, te aloitte muuttua. Voi, hyvä Jumala", huudahti hän, puristaen kätensä vastakkain epätoivoisella liikkeellä, "varjele minua mustasukkaisuudesta… Se on liiaksi häpeällistä…"
— "Hillitkää itsenne, Henriette", keskeytti nuori mies säikähtyneenä. "Kuulen äitinne tulevan. Teen mitä voin antaakseni teille selitystä… Mutta suokaa minulle se armo, ei hänen kuultensa!…"
Tuo häpeällinen huudahdus, joka kehotti nuorta tyttöä salaamaan asiata äidiltään, oli viimeinen raukkamaisuus, johon Francis teki itsensä syypääksi. Täytyy sanoa hänen puolustuksekseen, että hänen voimansa, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, olivat lopussa ja että hänestä tuntui vallan mahdottomalta tällä hetkellä kestää kreivittären tutkintoa Henrietten tutkinnon lisäksi. Hän ei ollut erehtynyt, sillä rouva Scilly astuikin sisälle, kädessä vasta kirjoitettu kirje. Hän oli luullut tyttärensä niinkuin Francis'nkin olevan itsekunkin omassa huoneessaan, niinkuin heidän oli tapana, melkeinpä sääntönäkin, tähän aikaan päivästä. Hän siis suuresti hämmästyi, kun huomasi heidät yhdessä äänettöminä, nähtävästi hänen tulostaan hämillään ja vielä kesken katkenneen keskustelunsa liikutuksesta värisevinä. Hän ei kuullut heidän viimeisiä sanojansa, mutta heidän asennostaan jo kävi hänelle selväksi, että hän oli sattunut tulemaan myrskyisen kohtauksen aikana. Ja mikä olisi voinut tämän myrskyn aiheuttaa, ellei Henrietten valitus Francis'n äkillisen lähdön vuoksi. Rouva Scilly torui heitä kumpaakin hellyydellä, jonka alla piili veitikkamaista hymyä, sillä hän oli jo, hemmottelevana äitinä, miettinyt miten saisi säästetyksi tyttäreltään tuon eron, josta tämä näytti olevan niin suuresti pahoillaan.
— "Näen, että lapseni eivät ole olleet kilttejä", sanoi hän. Ja sitten hän jatkoi, pudistaen harmahtavaa päätänsä: "Missä tilassa minä teidät tapaan, ja siitä ei ole neljännestuntiakaan kuin teistä erosin. Ja tiedättehän, ettei teidän ollut lupa olla kahdenkesken. Rangaistukseksi tulee teidän nyt tehdä täydellinen tunnustus. Mistä te puhuitte, tai oikeammin, mistä te riitelitte?… Sinä et vastaa, Henriette, ja te, Francis, ette virka mitään… Ikäänkuin en olisi jo aavistanut, mitä ette uskalla minulle sanoa! Sinä, Henriette, et ole äskeisiä varoituksiani noudattanut. Et ole voinut malttaa mieltäsi, vaan olet nuhdellut Francis'ta hänen lähdöstään, ja hänen mielipahansa on yhä sinun pahaa mieltäsi lisännyt, ja te olette kumpikin olleet väärässä. Olin aikonut valmistaa teille yllätyksen", jatkoi hän näyttäen kirjettänsä, "ja olen kirjoittanut Girgenti'in vuokratakseni asunnon tammikuun kolmannesta päivästä… Ettekö ymmärrä? Kun huomasin, kuinka onnettomat olette olleet näinä viimeisinä päivinä tämän lähdön johdosta, tahdoin minäkin puhua tohtori Teresi'lle. Juuri tänä aamuna olen hänet tavannut. Hän sanoi teidän kyllä olevan sairaan, Francis parka, mutta lisäsi, että hänen mielestään tautinne on myös suureksi osaksi mielikuvitusta vain ja että vähäinenkin ilmanalanmuutos on täydellisesti riittävä palauttamaan teidän terveytenne. Emme siis annakaan teidän mennä yksin Parisiin, vaan otamme teidät mukaamme tuolle huvimatkalle, joka jo niin kauan on meitä houkutellut ja jonka tohtori jo minullekin lupaa. Menemme katsomaan Girgenti'ä, Catanea, Taorminaa ja Syracusaa, ja siinä aika kuluukin aina tammikuun 20 tai 25 päivään asti. Ja teiltä ei siten kummaltakaan mene päivääkään hukkaan… Ellei nyt tämä tuuma kirkasta nyrpeitä kasvojanne, niin teidän mahtaa olla hyvinkin hauskaa kiduttaa toisianne. Kas niin, hymyilkää nyt toisillenne, ja olkoon sitten sillä hyvä…"
Kreivittären tähän matkaehdotukseen panema leikkisä suopeus oli liian räikeänä vastakohtana nuoren tytön ja hänen kihlattunsa mielenahdistukseen, varsinkin kun nämä olivat ja kauan salaa tuota matkaa toivoneet, vaikkeivät olleet tahtoneet siitä mitään puhua, kun pelkäsivät pahoittavansa rakkaan sairaan mieltä. Francis'n varsinkin oli liian vaikea kuunnella tätä puhetta sen suusta, joka häntä lapsekseen sanoi. Se sai hänet muistamaan tuota kodin lämpöä, perhe-elämän mutkattomuutta ja sydämen puhtautta, kaikkea sitä, minkä viehättävää suloutta hän oli puolen vuotta saanut nauttia ja minkä arvon hän vasta nyt oikein tajusi, kun hänen nykyisen asemansa koko hataruus hänelle ilmeni Henrietten hermostuneessa tunteenpurkauksessa, joka oli äidin hellistä sanoista johtunut. Tyttö parka, jonka mieli vielä kuohui äskeisen keskustelun johdosta, heltyi siitä liian syvään. Hän purskahti äkkiä rajuihin nyyhkytyksiin ja huudahti epätoivoissaan, katkerien kyynelien vuotaessa:
— "Kuinka hyvä olettekaan, äiti, ja kuinka suuresti minä teitä rakastan! Mutta en enää voi tätä surua kestää… Ah, kuinka olenkaan onneton, liian onneton…"
— "Mitä surua?" sanoi äiti. "Liian onneton? Mikä sinua sitten vaivaa? Francis, mikä häntä vaivaa?…"
Ja hän sulki lapsensa syliinsä ja viihdytteli häntä rinnallaan tuhlaten hänelle hellyyden sanoja, kunnes näki, ettei tämä itkun ja surun kohtaus niin vähällä asettunut. Hän sanoi silloin Francis'lle pakottaen Henrietten nousemaan ja melkein kantamalla vieden hänet ovelle: "Avatkaa minulle, ystäväni. Saatan hänet omaan huoneeseensa ja autan hänet vuoteelle lepäämään. Tehän odotatte täällä, eikö niin?"
Rouva Scilly'n suljettua salin ja oman huoneensa välisen oven jatkaaksensa sitten matkaansa Henrietten huoneeseen nuori mies heittäysi melkein hervottomana tuolille nojaten kyynärpäätään pöytää vasten. Tuossa samassa paikassa hän oli niin monta kertaa Henrietteä katsellut, tämän kumartuessa kirjaa tai kirjelippua lukeakseen ja auringon kullatessa hänen vaaleita kiharoitansa. Ja nyt oli hänen lemmittynsä kadonnut suljetun oven taa, ja siellä kai hän uskalsi vielä hellemmin kuin sulhasensa nähden painautua äitinsä syliin. Kuinka mahtoikaan tuo äiti kauhistua kuullessaan, minkä oudon keskustelun johdosta hänen lapsensa oli sellaiseen epätoivoon joutunut! Huoneessa vallitsevassa hiljaisuudessa kellon säännöllinen naksutus kävi äkkiä Francis'lle kuuluvaksi. Heilurin ei tarvinnut montakaan kertaa käännähtää, ennenkuin rouva Scilly oli palaava hänen luokseen tutkiakseen häntä niinkuin Henriette oli tutkinut. Mitä hänen oli vastattava? Oliko hänen toistamiseen kiellettävä, kun häneltä selitystä pyydettiin, vai oliko keksittävä uusi valhe? Olihan hänellä käsillä valhe, joka voisi hänet pelastaa, mutta se oli valheista kunniattomin. Voisihan hän nimittäin sanoa, että hän oli ennen tuntenut rouva Raffrayen, mutta ettei hän tahtonut uudistaa suhdettansa häneen, koska tiesi hänet maineeltaan sangen epäilyttäväksi, ja että hän tahtoi estää häntä tutustumasta rouva Scilly'hin. Hän siis ottaisi syyttääkseen Paulinea juuri nyt, kun tämän epätoivoiset viattomuuden vakuutukset vielä soivat hänen korvissaan. Ja oliko hän silläkään pelastettu? Eikö hänen ollut heti rakennettava toista valhetta tämän perustalle? Olihan selitettävä, miksi hän oli käynyt sairaan huoneessa ja kuinka hän oli sinne tullut. Voi, kuinka hän olikaan jo kyllästynyt näihin alituisiin petoksiin, joista toinen välttämättömyydellä johti toiseen! Kuinka häntä varsinkin kyllästytti tuo ajatus, että kun hän oli tämän niemekkeen kiertänyt, jos sitä kävisi kiertäminen, niin hän toiselta puolen heti tapasi oman sydämensä myrskyjä. Sittenkuin hän oli päättänyt lähteä, hän oli liiankin selvästi tuntenut, ettei matkakaan enää voisi hänen haavaansa parantaa, tuota haavaa, jonka isyyden masentava tieto oli hänen sydämeensä iskenyt. Hänestä oli jo heti tätä päätöstä tehdessään tuntunut sanomattoman katkeralta ajatella, ettei hän koskaan enää saisi nähdä pikku Adèlea — yhtä katkeralta kuin oli hänestä tuntunut ja vieläkin tuntui kalvava katumus hänen entisen rakastajattarensa sydäntä vihlovan viattomuusväitteen johdosta. Sanotaanhan kuitenkin, että lempivässä sydämessä kaikki häviää paitsi itse lempi. Sen oli hänkin uskonut, ennen, kihlausliittonsa ensimäisen innostuksen aikana, ja nyt hän jo kauhukseen huomasi, että kun hänen tuli rakkauttansa puolustaa, hän ei voinutkaan olla ottamatta lukuun muitakin tunteita, jotka olivat tähän rakkauteen soveltumattomat. Tämän siveellisen rappionsa huomattuaan hän tunsi itseänsä kohtaan todellista inhoa. Hän muisti nähneensä Paulinen ja Henrietten itkevän kumpaisenkin yhtä toivottomasti, entisen kurjan rikostoverinsa ja nykyisen neitsyellisen ystävänsä, ja siinä oli ollut vain kaksi päivää väliä. Ja hän vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä: "Minusta ei siis muuksi ole kuin itkettäjäksi!…" Sellaisessako mielentilassa hänen siis oli kierrettävä ja teeskenneltävä, kun kreivitär palasi häneltä vaatimaan välttämätöntä selitystä, joka paljastaisi hänen viimeaikaiset surkeat hairahduksensa! — Mutta aika oli jo kulunut. Salin ovi aukeni uudestaan, ja rouva Scilly oli hänen edessään. Francis kohotti päätänsä kuunnellakseen mitä hänelle sanoi tuo ääni, joka yhä oli yhtä ystävällinen, yhtä luottavainen tälläkin hetkellä.
"Henriette on nyt vähän asettunut. Olen voinut jättää hänet yksin… Mutta, Francis, kuinka toruisinkaan teitä, jos en näkisi, kuinka valtava teidän oma liikutuksenne on. Olen usein teille sanonut, ettette voi koskaan tarpeeksi hellävaroen häntä kohdella. Hän on niin äärettömän herkkätunteinen, ja hänen terveytensä ei ole kehuttava. Mitä olette hänelle sanonut, joka on voinut hänet sellaiseen tilaan saattaa?…"
— "Hän ei siis itse ole sitä teille kertonut?…" kysyi Francis.
— "Ei", vastasi äiti. "En ole häneltä saanut sanaakaan muuta kuin aina vain tämän saman lauseen: 'Se on lopussa, hyvä Jumala, se on lopussa!' Ja sen hän sanoi itkien, niin että oli nyyhkytyksistä katkeamaisillaan. — Mikä on lopussa, minä kysyin, ja miksikä? — Silloin hän herkesi minulle puhumasta. Näin, että hän pani kaikki voimansa liikkeelle hillitäkseen itseään, ja kun hänestä erosin, niin kaikki hänen ajatuksensa koskivat vain teitä. Hän pyysi, etten teitä nuhtelisi, etten teiltä mitään kysyisi… Kuinka hän teitä rakastaakaan, ja kuinka suuri olisikaan rikoksenne, jos hänet tekisitte onnettomaksi!…"
Lempeä lapsi oli siis kesken tuskiansakin jaksanut häntä ajatella. Hän oli totellut lemmittynsä kehotusta ja salannut asian äidiltään. Ja tuo äiti, mitä ehtymätöntä hyvyyttä, mitä luottamusta hän osoitti sille, joka niin vähän sitä ansaitsi. Hän ei näyttänyt vähääkään epäilevän, että vakavampi virhe olisi voinut hänen tyttärensä kihlatun mieltä saastuttaa. Ja tämä oli kumminkin niin suuresti rikkonut, oli niin kavalasti laiminlyönyt sen ehdottoman rehellisyyden, johon hän oli kihloihin mennessään sitoutunut. Rouva Scilly jatkoi yksinkertaisesti:
— "Kas niin, Francis, ettehän tahtone vuottanne lopettaa, teidän ja Henrietten ensimäistä vuotta, tuollaisilla kohtauksilla. Jos on ollut väärinkäsitystä teidän kesken, niin teidän on päästävä siitä selville… minunkin tähteni", jatkoi hän heltyneellä äänellä. "Mitä olen voimia kerännyt täällä auringon ja teidänkin avullanne, koska tiesin ja tunsin teidät onnellisiksi, se on pian mennyttä, jos minun pitää nähdä Henriette sellaisena kuin hänet äsken jätin ja teidät sellaisena kuin nyt. Rakastan teitä kumpaakin niin suuresti, sekä teitä että häntä! Ystävyyteni teitä kohtaan on vilpitön. Olen mielestäni hiukan oikeutettu teiltä onnea vaatimaan… Kas niin, tehkää nyt tunnustuksenne", päätti hän tarttuen nuoren miehen käteen ja puristaen sitä.
— "Kunpa voisin!…" huudahti tämä sydäntä särkevällä äänellä. Kun äänettömyys tuntuu meistä tukahuttavalta, niinkuin se oli hänestä tuntunut jo pitkinä aikoina, niin tällainen hienotunteinen ystävällisyys liikuttaa meitä liian syvään. Me olemme niin suuresti säälin tarpeessa, että aukaisemme sydämemme ovet selälleen ottaaksemme vastaan tarjona olevaa, ja kun kerran näin olemme toiselle avautuneet, niin tunnustus, jota emme mitenkään tahtoisi tehdä, vuotaa itsestään meidän huuliltamme, niinkuin kyynelet vuotavat silmistämme, vastustamattomasti. Mitä rouva Scilly'hin tuli, todisti Francis'n päästämä huuto hänelle sen, minkä hän jo oli arvannut, nimittäin ettei tässä nyt ollut puhe noista pienistä rakkauskinoista, jommoisille lapsellisuuksille vanhemmat ihmiset huoahtaen hymyilevät. Heidän välillänsä oli kysymys vakavammista asioista, joista hän ei ollut mitään aavistanut. Hän istuutui nuoren miehen viereen päästämättä hänen kättänsä ja toistaen pyyntönsä, sillä hän arvasi naisenvaistollaan, että nuori mies oli hänelle luovuttava salaisuutensa, jos hän vain tiesi taitavasti asettaa sanansa:
— "Jos voisitte?… Mutta ettekö ole poikani? Enkö minä ole teidän äitinne?… Onhan minulla teitä kohtaan äidin hellyys. Ja hellävaroen kuin äiti voin tunnustustanne kohdella. Jos todellinen äitinne olisi täällä, viipyisikö silloin tuo ryppy otsallanne, tuo suru silmissänne, tuo äänettömyys huulillanne, tuo taakka sydämellänne?… Ei, te sanoisitte hänelle: Äiti, minulla on suru. Ja hän teitä hoitaisi ja viihdyttäisi, teidät parantaisi."
— "Elkää minulle noin puhuko!" sanoi nuori mies nousten ja irroittaen kätensä. "Sananne koskevat minuun liian kipeästi. Ette tiedä mitä pyydätte ettekä myöskään niiden salaisuuksien luonnetta, joita luulette voivanne säälillä kohdella. Antakaa minun mennä pois, paeta Palermosta, Henrietteä paeta, teitä, kaikkea paeta. Siinä on minulle ainoa mahdollisuus pysyä kunnon miehenä…"
— "En", vastasi kreivitär, hänkin vuorostaan nousten. "Ei olisi kunnon miehen tapaista, jos ette nyt minulle sanoisi asiata niinkuin se on. Minuakin liiaksi vaivaa levottomuus teidän sanojenne johdosta, ja te ette voi minua tähän tilaan jättää. Kun pyysitte minulta Henrietten kättä ja kun minä sen teille annoin, muistatteko kuinka otin teidät kunnioittaen vastaan, kuinka luottavaisesti teitä kohtelin? Enhän ole milloinkaan missään suhteessa teitä tutkinut. Olin silloin niinkuin nytkin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos olisi ollut olemassa joku seikka, joka olisi ollut arveluttava avioliittonne täydelliselle kunniallisuudelle, niin olisitte sanonut minulle sen. Jos nyt on asioita tapahtunut, olipa mitä tahansa, jotka oikeuttavat huudahduksia sellaisia kuin äsken päästämänne, niin olette velvollinen antamaan niistä selityksen kihlattunne äidille. Avioliittoon ei saa astua semmoinen tuskallisen vakava salaisuus omallatunnolla… Te puhutte kunniasta. Muutamat hetket ja asemat eivät muuta kunniata kysy kuin ehdotonta suoruutta. Minulla on oikeus vaatia teiltä sellaista, ja minä vaadin sitä…"
Hän oli puhunut itsetietoisen pontevasti, niinkuin ainakin äiti, jonka on puolustettava mitä hänellä on maailmassa kalleinta, tyttärensä tulevaisuutta. Sillä Francis'n mielettömät sanat olivat nyt todenteolla herättäneet hänessä pelkoa. Viittaus heidän keskusteluunsa Francis'n kuusi kuukautta sitten tapahtuneen kosinnan johdosta kosketti nuoren miehen siveystuntoa sen arimmalta puolelta. Tuossa ristiriitaisten tunteiden hätyyttämässä, epävarmuuden kiduttamassa, tunnonvaivojen vainoomassa sielussa tapahtui jyrkkä käännös, eräs noita äkkikäännöksiä, jotka ovat jalomielisten mutta heikkojen luonteiden viimeisenä ylpeytenä. Rouva Scilly'n puhuessa hän oli lähtenyt astumaan edestakaisin huoneessa. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja sanoi alakuloisesti:
— "Olette oikeassa — suoruutta kunniani tässä etenkin vaatii, ja kokonaisen kuukauden olen siinä suhteessa rikkonut sekä teitä että Henrietteä vastaan. Sitä varten juuri minä tahdoin lähteä täältä pois, jotten vielä enemmän rikkoisi. Mutta totta on, ettette nyt voi antaa minun mennä ja etten minä voi erota teistä näin. Te puhuitte äsken päivästä, joka on minulle pyhä, siitä päivästä, jolloin pyysin teiltä Henrietteä vaimokseni. Teidän tulee tietää, etten ainakaan sinä päivänä kunniatani laiminlyönyt. Minä rakastin häntä, hän minua. Tunsin rintani paisuvan toivon ja rakkauden elähyttävistä voimista… Luulin olevani vapaa itselleni uutta elämää luomaan…" Hän lisäsi nähtävästi tuskaisella ponnistuksella: "En ollutkaan vapaa…" Hän vaikeni; sitten, vastaten rouva Scilly'n liikkeeseen, hän jatkoi: "Oh, en minä ketään pettänyt, en ketään hyljännyt tahtoessani mennä naimisiin… Saatte uskoa, että pidin itseäni, pidin tytärtänne liian korkeassa arvossa voidakseni niin vähässä aikaa siirtyä rakkausliiton rikkomisesta kihlausliiton rakentamiseen… Ennenkuin Henrietten tapasin, ei ole elämässäni ollut kuin yksi suhde, joka ansaitsee rakkauden nimeä. Niin, olen kerran rakastanut intohimoisesti, mielettömästi erästä naista, joka kihloihin mennessäni ei enää ollut minulle mitään. Ainakin minä luulin, ettei hän ollut minulle enää mitään… Vuosia sitten oli tuo entinen rakkauteni sammunut. Olin vilpitön, aivan vilpitön, luullessani että olin vapaa kaikesta velvollisuudesta silloista lemmittyäni kohtaan, varsinkin siihen katsoen, mitä olin hänen tähtensä kärsinyt…"
— "Elkää jatkako", keskeytti kreivitär, "sehän on nuorten miesten ainainen tarina. Teillä on ollut joku arvoanne alentava suhde. Tuo kurja on kuullut teidän aikovan mennä naimisiin. Hänellä on käsissään teidän kirjoittamianne kirjeitä. Hän uhkaa lähettää ne teille, lähettää ne Henriettelle. Te tiedätte tuon rakkaan lapsukaisen äärettömän arkaluontoiseksi. Ja minua luulette sangen ankaraksi. Olette pelästynyt, mennyt aivan sekaisin ja tahtonut rientää Parisiin lunastamaan kirjeenne häneltä. Olenko osannut kertoa teille asianne, ainakin suunnilleen?… Nehän ovat viidenkolmatta vuoden heikkouksia, joihin te miehet niin helposti lankeatte. Mutta teillähän ei ollut isää eikä äitiä, ja kun kerran ei ole lasta, viatonta raukkaa, jonka täytyisi kantaa teidän virheenne kirousta… Sillä jos olisi ollut lapsi, niin te olisitte sanonut sen minulle, sen kyllä tiedän…"
Jalo nainen ei näyttänyt itsekään uskovan mitä näin varmuudella väitti, sillä hän tarkasti tuskaisesti Francis'ta näitä viimeisiä sanoja lausuessaan. Tämä pudisti päätään vielä toivottomamman näköisenä ja jatkoi:
— "Tahdoitte säästää minulta seikkaperäisen tunnustuksen. Kiitän teitä. Mutta olen alkanut ja tahdon päästä loppuun asti. Lapsi on, pieni tyttö, ja äiti oli toisen vaimo. Te näette, että olin oikeassa, kun äsken teille sanoin, ettette aavistanut salaisuuteni luonnetta vaatiessanne sitä minulta. Te näette, ettette tuntenut minua ettekä minun entisyyttäni. Sellainen asia on sangen tavallinen, jopa jokapäiväinenkin siinä piirissä, missä minä olen elänyt. Ymmärrän, että sen edellyttämät valheet ja petokset kauhistuttavat teidän kaltaistanne hurskasta naista. Ja sittenkin, jos voisin seikkaperäisesti teille kuvata tätä kamalaa liittoa, sen katkeria pettymyksiä, sen mustasukkaisuutta ja epäluuloja, joiden myrkkyä olen vuosimääriä märehtinyt, kuvata niitä kohtauksia, joiden johdosta toisistamme erosimme, niin ette minua tuomitsisi, sen minä teille vannon, pikemmin säälisitte. Epäilin hänen uskollisuuttansa. Ja hylkäsin hänet. Toistan sen vieläkin, vuosia on sen jälkeen kulunut. En sano, että olin hänet unohtanut, mutta varmasti uskoin, että kaikki oli ainaiseksi lopussa…"
— "Ja te sanoitte, että on olemassa lapsi?" keskeytti kreivitär.
— "Sanoinhan teille, että epäilin äidin uskollisuutta", vastasi Francis. "En luullut olevani lapsen isä, tai paremmin sanoen, olin täydellisesti vakuutettu, etten ollut."
— "Ja nyt?…"
— "Nyt tiedän, että olen hänen isänsä…"
— "Ja milloinka teille on todistettu, että niin on? Äskettäinkö?"
— "Muutamia viikkoja sitten."
— "Täälläkö siis?…"
— "Niin, täällä…"
— "Olette siis uudistanut suhteenne tuohon naiseen?…"
— "Olen", vastasi Francis.
— "Ja te olette voinut sen tehdä!" huudahti rouva Scilly väännellen käsiään, "kun elitte täällä meidän luonamme, minun luonani, joka olen antanut teille rakkaimpani maailmassa, tuon puhtaan enkelin luona, joka, hän puolestaan, on antanut teille koko sydämensä…? Mutta minkälainen mies te siis olette, kun ette ole ymmärtänyt, että teidän oli minulle puhuminen, heti kun saitte ensimäisen rivin tuolta naiselta…"
— "Hän ei ole minulle kirjoittanut", sanoi Francis.
— "Onko hän siis… Onko hän siis tullut Palermoon… Oletteko hänet tavannut?…"
— "Olen", vastasi Francis.
— "Tässäkö hotellissa?…"
— "Niin, tässä hotellissa…"
He katsoivat toisiinsa hetken aikaa puhumatta, nuori mies rukoilevin silmin, ikäänkuin pyytäen rouva Scilly'tä arvaamaan, mitä hän ei jaksanut sanoa, tämä, katse täynnä kauhua, ikäänkuin peläten oikein arvaavansa. Kreivitär keskeytti ensimäiseksi tämän hirveän vaitiolon.
— "Mutta eihän se voi olla mahdollista. Ettehän olisi sallinut Henrietten puhua tuolle pienokaiselle, niinkuin hän puhui, jos lapsi olisi ollut teidän…" Ja kun Francis painoi päänsä alas, hän huudahti: "Tuo nainen, se on siis rouva Raffraye! Ja lapsi, se on… Voi onnetonta!…" — "Nyt tiedätte kaikki", vastasi nuori mies, "ja te voitte ymmärtää viimeviikkoiset tuskani. Kun luin tuon nimen: Pauline Raffraye asukasluettelosta hotellin etehisen seinältä, olin vähällä menettää järkeni pelosta. Luulin, että hän tuli tänne heittäytyäkseen Henrietten ja minun väliin, temmataksensa minulta pois pyhän ja puhtaan rakkausonneni tuon surkean menneisyyden nimessä. Olihan hän tosin ollut rakastajattareni, ja minä olin törkeästi hänet hyljännyt. Olisihan hänellä voinut olla mielessä kostaa… Silloin ajattelin teille puhua, niinkuin nyt teille puhun. Mutta en uskaltanut. Sanoitte minulle äsken, että luulin teitä ankaraksi. Se on totta, ja totta myöskin on, että kunnioitukseni teitä kohtaan oli liian syvä. Ajatus, että minun oli kerrottava teille tuo hirveä avioliitonrikkomisjuttu, oli minulle sanomattoman vastenmielinen!… Sitten huomasin, että rouva Raffraye koetti vältellä teitä. Ymmärsin silloin, että hänen tulonsa Palermoon oli noita outoja sattumia, jotka meistä tuntuvat sallimuksen iskuilta. Nähtävästi hän siitä kärsi yhtä paljon kuin minäkin. Tunnustus tuntui minusta sentähden tarpeettomalta. Olin mielestäni niin voimakas rakkaudessani Henrietteen. Sitäpaitsi en ollut koskaan nähnyt lasta. Tuo pieni tyttö oli syntynyt sen jälkeen kuin olimme purkaneet välimme. Toistan vieläkin, etten luullut olevani hänen isänsä. Kumminkin, täytyyhän minun myöntää, etten ollut siitä aivan varma… Ja sitten, eräänä päivänä sain tietää — Henrietten itsensä kautta —, että lapsi, josta en ollut koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan tuon epäilykseni tähden ja tuon hirveän mahdollisuuden tähden, sattuvasti muistutti sisartani. Voitte arvata, mitä tämä minussa vaikutti. Näin sitten itse pienokaisen.Oman vereni näin. Masentavana ilmestyksenä se minuun vaikutti, yhdellä kertaa vallaten koko sydämeni. Te kai ette voi muistaa. Erosin teistä mennäkseni muka pankkiin… Käskin ajaa suoraan hotellin puutarhan ovelle. Astuin sinne täynnä epäilevää uteliaisuutta, palasin vakuutettuna. Minun tyttäreni se oli!… Siitä hetkestä lähtien oli onneni mennyttä. Taistelin, epätoivoisesti taistelin, jotta en enää näkisi tuota lasta, jonka hyväksi en voinut mitään. Näin hänet uudestaan. Tahdoin tavata äidinkin. Mikä hirvittävä kohtaus! Hulluksi olin joutua tunnonvaivoista, kun kuulin tuon naisen, jota olin rakastanut, ah, mielettömästi, väittävän olevansa viaton — sellaisella äänellä väittävän… Jos hän ei ole rikosta tehnyt, jos olen tuominnut häntä pelkän todennäköisyyden perusteella, mitä olen tehnyt?… Tuo ajatus tunki teränsä sydämeni särkyneimpään kohtaan. Silloin päätin lähteä pois. Ja pois olisin lähtenytkin, olisin kenties pelastettu, jos ei leppymätön sallimus olisi niin suonut, että juuri tänä aamuna Henriette oli puhellut, kenen kanssa? pikku Adèlen, joka aivan viattomasti kertoi nähneensä minut äitinsä luona… Kun sitten äsken, tuossa paikassa, kuulin Henrietten kysyvän, miksikä olin häneltä salannut tuon käynnin, kun näin, että hän rakkautensa vaistolla oli arvannut viimeaikaisen kauhean levottomuuteni, kun minulle kävi selväksi, että kaikki valheeni, kaikki harkintani ja sisälliset taisteluni eivät voineet tätä turmiollista ja auttamatonta yhtymistä estää, yhtymistä entisyyteni ja nykyisyyteni, rakkaan kihlattuni ja tuon onnettoman välillä — oikeassa olitte, kun hänet onnettomaksi sanoitte —, silloin ei minulla enää riittänyt voimia puolustautumaan. Sen verran on minulla vielä ollut kunniantuntoa jäljellä, että olen uskaltanut olla valehtelematta, kieltäytyen vastaamasta… Ah, rouva Scilly, auttakaa minua! Nyt kun tiedätte, mitä olen rikkonut, mitä kärsinyt, pankaa kaikki äidinälynne liikkeelle estääksenne iskua vaikuttamasta Henrietteen…!"
— "Voi, onko minun vallassani estää?" vastasi rouva Scilly, hänkin nähtävästi epätoivoisena. "Kun hän minulta kysyy, mitä minun tulee hänelle vastata? Ja te ette ole ymmärtänyt, että ensimäinen velvollisuutenne sellaisessa asemassa oli menetellä juuri niin, ettei asia joutuisi kihlattunne tietoon, ette ymmärtänyt, että minä yksin kykenin teitä auttamaan?… Hyvä Jumala, kuinka suuresti olette rikkonut! Voi poloista lastani!…"
Tuo tavallisesti niin päättäväinen ja hillitty nainen, joka aina osoitti mitä suurinta lujuutta tärkeinä ratkaisuhetkinä, ilmaisi nyt katkonaisin sanoin hämmästyksensä nuoren miehen kamalan ja odottamattoman tunnustuksen johdosta. Silloin hän äkkiä huomasi Francis'n kasvojen vääntyvän, hänen silmänsä jäykästi tuijottavan ja hänen kätensä osoittavan jotakin kauhistuttavaa. Hän kääntyi seuraten Francis'n käden liikettä ja huomasi, että ovi, joka salista vei hänen huoneeseensa, oli raollaan. Hän muisti varmaan sulkeneensa sen tullessansa sisälle ja tehneensä sen huolellisesti niinkuin ainakin se, jolla on aikomus puhua salaisista asioista. Sitten oli keskustelu alkanut ja oli syössyt heidät kummankin, sekä hänet että Francis'n, valtavaan liikutukseen, sellaiseen, joka tuntuu meiltä riistävän kaiken havaintokykymme. Kenenkä käsi oli avannut tuon oven, heidän puhuessansa asioista, joista vähinkin olisi voinut olla seurauksiltaan turmiollinen sille, jota he kumpikin ajattelivat katsoessaan toisiinsa, nimeä kumminkaan mainitsematta? Kummassakin oli samassa hetkessä sama kamala mielikuva syntynyt: Henriette, joka tuli estääkseen rouva Scilly'tä lausumasta liian ankaria nuhteita, joka väänsi lukkoa ja kuuli kihlattunsa kauheat tunnustukset. Mutta jos hän oli jäänyt noita tunnustuksia kuuntelemaan, hän, joka oli itse hienotunteisuus ja jota sellainen urkkiminen varmaankin kauhistutti, niin siihen ei voinut olla muuta syytä kuin että hän jo ensimäisiä sanoja kuullessaan oli niin hämmästynyt, ettei voinut päästää vähintäkään huutoa, vähintäkään liikettä tehdä. Kumpikin, sekä syytön että syyllinen, huomasi samassa hetken välähdyksessä traagillisen ratkaisun mahdolliseksi, ja tämä sai heidät kummankin kauhusta värisemään. Sellaista kyllä tapahtuu todellisuudessakin, että voi kuolla sanan iskusta yhtä varmaan kuin pistoolin laukauksesta tai miekan pistosta. Äidillä oli vihdoinkin enemmän rohkeutta kuin sulhasella. Hän sanoi:
— "Menen sinne." Ja hän meni tuota ovea kohti, aukaisi sen kädellä, joka vapisi niinkuin kahdeksankymmenvuotiaan, ja näki edessään surun ja kauhun, melkeinpä hulluuden kuvan. Nuori tyttö seisoi siinä, seinään nojaten, hervottomana kauhistuksesta, liikkumatta, puhumatta, silmät jäykkinä ja ilmeettöminä, suu auki. Äiti päästi huudon ja ottaen Henrietten syliinsä kantoi hänet hänen huoneeseensa rakkauden palauttamilla, kymmenkertaisiksi paisuneilla voimilla. Ensi hetkessä ei nuori mies koettanutkaan heitä seurata. Hän oli itsekin ikäänkuin lamautettu tuskansa suuruudesta. Hän kuuli kelloja soitettavan, ovia avattavan ja suljettavan, kiireesti kuljettavan. Hän ei tointunut täydellisesti tajuamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui, ennenkuin näki pelästyneen palvelijattaren töytäävän saliin hajusuolapulloa etsien. Hän kysyi:
— "Mitä on tapahtunut?"
— "Neiti on hyvin sairas", vastattiin hänelle, "ja Vincent on juossut tohtoria noutamaan."
— Hyvä Jumala! Hän ei siis ollut kuollut!
Onnettomuuden tapauksessa on, kun olemme sitä edeltäpäin liiaksi pelänneet, jonkinlainen huumaus, jonkinlainen lievitys. Francis oli kokenut sen sillä hetkellä, jolloin ovi sulkeutui äidin ja tyttären jälkeen, näiden saatua niin jyrkällä ja hirveällä tavalla tiedon hänen entisyytensä suruista ja hairahduksista. Tämä omituinen lauhtumisen, melkeinpä rauhan tunnelma murtavan onnettomuuden jälkeen on ihmiselle niin luonnollinen, että se painaa leimansa niin hyvin historian kuuluisiin ratkaisukohtauksiin kuin yksityisen vähäpätöiseen kohtaloon. Keisari Napoleon, joka Waterloon taistelun jälkeen nukkui pitkää, monituntista unta, on siitä esimerkkinä, joka on sitä mieltäkiinnittävämpi, se kun koskee erästä historian mahtavimmista persoonallisuuksista. Lujinkaan sielu ei näet voi loppumattomiin kestää epävarmuuden kidutusta, ja auttamattomat onnettomuudet ainakin siinä suhteessa ovat meille lievennykseksi, että ne vapauttavat meidät siitä. Mutta mihin hintaan ne sen tekevät!… Myöhemmin, huomenna kenties tai muutamien hetkien kuluttua, me jo kaipaamme tuota epävarmuutta, jossa kuitenkin oli toivolle sijaa. Me sanomme, jos kohta toisin sanoin, samaa kuin äskenmainittu keisari St. Helenan kallioisella rannalla istuessaan: "Monta vuotta sitten nousin tällaisena päivänä laivaan purjehtiakseni Elbasta pois. Pilviä oli taivaalla… Parantuisin, jos nyt ne pilvet näkisin!" Mikä juhlallinen huokaus, johon kaikista suurimman kotikaihon katkeruus ja voimattomuus purkautuu!… Francis'kin — olkoonpa sitten vertauksemme mahtavan Caesarin kukistumisen ja merkityksettömän rakkausunelman hälvenemisen välillä liian rohkeaksi katsottava — kaipasi sittemmin montakin kertaa niitä katkeria päiviä, jolloin hän vielä oli luullut mahdolliseksi sulkea omaan sydämeensä tunnonvaivojensa ja tuskansa salaisuuden. Mutta tällä hetkellä hän tunsi vapautuneensa hirveästä taakasta. Hänen ei enää tarvinnut valehdella. Hän oli selvinnyt häpeällisten petoksiensa sokkelosta, ainiaaksi. Hänellä ei ollut enää mitään salattavaa, ei kreivittäreltä eikä Henrietteltä. Jäätyänsä yksin saliin hän käveli edestakaisin ihmetellen sitä rauhallisuutta, millä hän uskalsi tarkastaa kauheata asemaansa, joka kumminkin siinä suhteessa tuntui entistä huokeammalta, että se oli selvä ja suora. Professori Teresi'n saapuessa ja kulkiessa salin poikki päästäksensä Henrietten huoneeseen Francis vasta tunsi uusien, häntä uhkaavien vaarojen ensimäisen aavistuksen. Jo heti sisilialaisen tohtorin läpitunkeva katse vaivasi häntä melkein sietämättömästi, ja tämä tunnelma yhä yltyi tohtorin palatessa Henrietten luota. Tämä älykäs mies oli kai jo monesta merkistä huomannut, että nyt oli vakavista asioista puhe kihlattujen kesken.
— "Mitä luulette neiti Scilly'n terveydentilasta?" ehätti Francis sanomaan estääksensä toista kysymyksiä tekemästä. "Vähän pahoinvointia vain, eikö niin?"
— "En voi tarkalleen sanoa ennenkuin huomenna", sanoi tohtori. "Hermokohtaus, josta en voi päästä selville… Sellaisille herkille luonteille liian kovat henkiset täristykset ovat todellista myrkkyä. Kreivitär sanoi minulle, että tämä kohtaus oli seurauksena ikävästä uutisesta, joka hänelle liian varomattomasti ilmoitettiin. Varoitan teitä, herra Nayrac, niinkuin varoitin hänen äitiänsä. Tämä lapsi on suojeltava vähimmältäkin liikutukselta, jos mahdollista. Muuten hän teiltä häviää päivä päivältä, toistan sen vieläkin, niinkuin häntä myrkytettäisiin…"
Näissä sanoissa ei ollut kuin hämärä viittaus, ja ne eivät missään suhteessa poikenneet niistä varoituksista, joita sairaan parasta harrastavan lääkärin on lupa antaa niille, joille hoito on uskottu. Mutta tohtorin näihin sanoihin panema paino ja hänen kasvojensa ilme niitä lausuessaan ilmaisi tarpeeksi Francis'lle niiden salaisen merkityksen. Nähtävästi tohtori syytti häntä tästä Henrietten arveluttavasta tilasta ja arvosteli ankarasti hänen käytöstänsä, vaikka ei sitä tuntenutkaan. Mitä sitten rouva Scilly, joka tarkalleen tiesi mitä ajatella. Mitä oli kavalan sulhasen kestettävä tämän puolelta, hän kun oli kosiessaan sitoutunut tekemään nuoren tytön onnelliseksi ja nyt jo lävisti hänen sydämensä? Tuo hellä äiti, joka tunti sitten oli sanonut rakastavansa häntä äidin rakkaudella, kiitollisena niistä tunteista, jotka olivat hänen kauttansa nuoren tytön sydämessä heränneet, mitä sanoja tämä äiti nyt oli lausuva ja minkä näköisenä? Francis'n ei tarvinnut kauan näitä kysymyksiä harkita. Tuskin oli neljännestuntiakaan kulunut tohtori Teresi'n lähdettyä, kun kreivitär tuli sisälle. Hänen tulonsa herätti Francis'ssa ensimäisen suloisen tunteen, joka pitkiin viikkoihin oli hänen osakseen tullut. Noista tosin sangen huolestuneista kasvoista hän luki huolien alta sääliä, naisen syvää ja jalomielistä sääliä rikoksellista, mutta onnetonta miestä kohtaan. Ei, Henrietten äiti ei valehdellut, kun sanoi rakastavansa häntä niinkuin äiti poikaansa rakastaa, sillä vaikka hänellä olisi ollut oikeus, miltei velvollisuuskin armottomasti tuomita kavaltajaa, lahjoitti hän kuitenkin vielä armeliaisuudessaan hänelle, ellei anteeksiantoansa, ainakin myötätuntoisuutensa. Jo hänen ensimäinen sanansa oli tätä myötätuntoisuutta täynnä, kun hän luontevasti ja hienosti sanoi:
— "Jätin Henrietten muutamaksi minuutiksi yksin, koska arvasin teidän levottomuutenne sangen suureksi ja koska tämä minua vaivasi kesken omia huolianikin… Ja sitten minun täytyy pyytää teitä lupaamaan jotakin…"
— "Ah, mitä ikinä tahdotte, mitä ikinä hän tahtoo!…" vastasi nuori mies. "Olen valmis tottelemaan teitä kaikessa. Olin siihen valmis jo ennenkuin olitte minulle osoittanut tätä hyvyyttä, josta koko elinaikani olen oleva teille kiitollinen…" Hän tarttui rouva Scilly'n käteen, ja tuolle valkealle, hienolle kädelle hänen kyynelensä vierivät hänen jatkaessaan: "Rukoilen teitä, olkaa hyvä vastakin! Elkää minulta salatko mitään. Sanokaa kaikki, mitä hän on sanonut. Mitä hän on kuullut? Mitä hän tietää? Mitä hän ajattelee?"
— "Voi", vastasi äiti, "jospa hän olisi voinut minulle puhua. En silloin itse olisi tässä levottomuuden tulessa… Mitäkö hän on kuullut teidän tunnustuksestanne? Kylliksi tietääksensä kaikki, siitä olen varma. Hänen koko ruumiinsa väristys, joka ei ole lakannut, sittenkuin otin hänet syliini, osoittaa tarpeeksi sen… Mitäkö hän ajattelee? Jumalani, jospa itse tietäisin sen!… Kun koettelin kysellä häneltä, ennenkuin tohtori Teresi saapui, hän ei vastannut, vaan alkoi sen sijasta nyyhkyttää niin rajusti, että heti herkesin kysymästä, ja tuo kunnon tohtori on niin ankarasti meitä varoittanut hänen rauhaansa häiritsemästä, etten ole enää uskaltanut tehdä vähintäkään viittausta siihen, mitä hän on kuullut. Minä yksin, näettekös, tiedän, missä määrin hän on viaton. Semmoinen kuin hän oli ensimäisen kerran ripillä käydessään, semmoinen hän oli tänä aamuna kaksi tuntia sitten, ennenkuin onnettomuudeksemme te teitte tunnustuksenne ja minä sitä kuuntelin muistamatta, että olimme liian lähellä häntä… Olin niin ylpeä tästä hänen viattomuudestaan, siitä, että olin voinut hänet säilyttää niin valkeana, niin puhtaana, niin ihailevan rakkauden arvoisena! Ja kun ajattelen, että hänelle on näin paljastettu elämän törkeimpiä nurjia puolia, etten arvannut hänen tahtovan estää minua teille puhumasta, vaikka mihin hintaan hyvänsä, etten arvannut, että hänen piti tulla! Ikäni kaiken olen hänet näkevä sellaisena, kuin hänet tapasin tuolta oven takaa, josta hän ei, sen avattuansa, jaksanut tulla sisälle… Jospa edes olisimme kuulleet hänen sitä avaavan! Mutta — myöhäistähän sekin olisi ollut! Yhdessä sanassakin on kylliksi samentamaan sielun pohjaa myöten. Ja, toistan sen teille, koko teidän tunnustuksenne hän on kuullut. Olen lukenut sen hänen silmistään. Hyvä Jumala, mitä hän liekään siitä ymmärtänyt!…"
— "Mutta kun minun nimeäni mainitsitte, niin hän kai vastasi…?" kysyi nuori mies arasti. Kreivittären valitus oli hänestä niin hirveä nuhde, ettei häntä olisi voitu pahemmin soimata, ja hän koetti sitä tällä kysymyksellään keskeyttää, koettaessaan samalla tiedustella, minkälaiset olivat nyt Henrietten tunteet häntä kohtaan. Olihan koko hänen tulevaisuutensa siitä riippuvainen.
— "Mitäkö hän vastasi, kun teidän nimeänne mainitsin?" kertoi äiti. "Ei mitään siihenkään. Hän vain sulki silmänsä niin tuskaisen näköisenä, etten uskaltanut enää sen enempää sanoa… Ja juuri sentähden", jatkoi hän nähtävästi hämillään, "niiden liikutuksien tähden, joihin teidän täälläolonne asiain näin ollen aina antaisi aihetta, tahtoisin teitä pyytää ajaksi…"
— "Poistumaanko?" keskeytti Francis säikähtäen. "Ettehän toki käskene minua lähtemään pois, ettehän? Palata Parisiin ja jättää teidät tällaiseen tilaan, se olisi liian vaikeata."
— "Parisiinko, en", sanoi kreivitär. "Mutta teidän täytyy lähteä Palermosta pois ja muualla odottaa sen keskustelun tulosta, johon minun on ryhdyttävä Henrietten kanssa. Täällä emme voi tapojamme muuttaa emmekä muuttuneiden olosuhteiden tähden myöskään jatkaa yhteiselämäämme entiseen tapaan. Lähtekää Cataneen huomenna, ensimäisessä pikajunassa. Siellä olette vain muutaman tunnin matkan päässä. Jos kirjoitan teille aamusella, voitte jo iltasella olla täällä. Jos Henriette tietäisi teidän olevan täällä, kymmenen askelen päässä, jos hän saliin tullessaan milloin tahansa voisi teidät kohdata, jos hänen täytyisi pelätä, että voitte tavata tuon naisen — anteeksi, mutta täytyyhän meidän ajatella kaikkea — niin eihän hän koskaan voisi tasapainoaan saavuttaa. Tehkää mitä äidinvaistoni kehottaa minua teiltä pyytämään. Lähtekää… Tiedänhän, että se on teille suuri, kova uhraus, mutta teidän tulee siihen suostua rakkaudesta häneen…"
— "Te siis toivotte voivanne kutsua minut takaisin? Te siis toivotte, että hän voi antaa minulle anteeksi? Te ette siis luule, että olen kadottanut kaikki oikeuteni hänen rakkauteensa? Tämä toivo sydämessä minä jaksan kestää vaikka mitä. Lähden huomenna, suurella surulla tosin, suurella tuskalla, mutta luottaen tuohon anteeksiannon mahdollisuuteen, koska te, hänen äitinsä, ette ole minua tuominnut…"
— "Ei niin, Francis parka", jatkoi kreivitär pudistaen harmahtavaa päätänsä. "Elkää liikoja toivoko elkääkä arvostelko tytärtäni minun mukaani. Minun asiani ei ole teitä tuomita eikä synneistä päästää. Valehtelisin, jos en teille sanoisi, että mielestäni rikoksenne on sangen suuri. Mutta olen liiaksi nähnyt teidän kärsivän, jotten luulisi, että kadutte ensiksikin ja sitten että rakastatte Henrietteä. Että hänkin, rakastaa teitä rakkaudella, joka on käynyt hänelle elämänehdoksi, siitä olen nyt saanut todisteen. Siksi en minä voi, vaikka uskomanne salaisuudet ovatkin sangen vakavaa laatua, ottaa teidän liittoanne purkaakseni… Kaikesta, mitä olette sanonut, olen päättänyt — suurella surulla, sekin täytyy minun tunnustaa — etten todellakaan teitä täydellisesti tuntenut. Jos olisin päivää ennen kuin pyysitte minulta Henrietteä vaimoksenne tietänyt minkä nyt tiedän, olisin epäilemättä kohdellut teitä ankarammin kuin nyt, kun onneton tyttäreni on antanut teille sielunsa hartaudella, josta hänellä ei itsellään ole aavistustakaan… Äsken kun häntä katselin, tohtoria odottaessani, ymmärsin sen liian hyvin, näin sen liian selvästi… Jos olisi velvollisuus teitä erottamassa", jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, "niin luulen, ettei tyttäreni surukaan voisi minua estää sanomasta teille kummallekin: velvollisuus on täytettävä — ja minä käyttäisin kaiken valtani erottaakseni teidät toisistanne. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä velvollisuutta näe. Te ette voi tehdä pikku Adèlen hyväksi mitään muuta kuin mihin hintaan tahansa estää häntä saamasta aavistusta äitinsä rikoksesta. Lapsen äiti on näkynyt käsittävän asian samoin kuin minä, koska hän ei tahdo tietää teistä mitään. Tuosta entisyydestä ei siis ole muuta jäljellä kuin rikoksienne muisto, niiden rikoksien, jotka olette ennen intohimosta ja nyt heikkoudesta tehnyt. Luulen että rakkautenne on tarpeeksi tosi, tarpeeksi luja, tarpeeksi jalo takaamaan avioliitollenne onnen… Luulen niin, mutta minähän en ole Henriette. Kun äsken sanoin teille, ettei teidän tule liikoja toivoa, ettei teidän tule arvostella tytärtäni minun mukaani, sanoin teille yhdellä sanalla, mitä nyt olen koettanut teille selittää teitä loukkaamatta. Kun on minun ikääni joutunut, on jo elämässä oppinut, että virheet, sellaiset kuin teidän, eivät välttämättömästi edellytä sydämen turmelusta, vaan että, surkeihin yhteiskuntaoloihimme ja nykyajan kasvatukseen katsoen, mies voi niistä virheistä huolimatta pysyä kunnian miehenä… Henriette ei ole vielä siihen ikään joutunut."
— "Luulette siis, ettei hän voi antaa minulle anteeksi?" kysyiFrancis vavisten.
— "Sitä en ole sanonut", vastasi kreivitär, "ja toivon päinvastoin, että hän voi… Mutta minun täytyy, ollakseni suora teitä kohtaan, valmistaa teitä sellaiseenkin tapaukseen, että tuossa nuoressa sydämessä olisi tapahtunut auttamaton käänne, että siinä olisi kaikki hukkunut pettymykseen. Jos hän omalla tavallaan sanoisi minulle, ettei hän tahdo tulla teidän vaimoksenne, niin minä en voi siihen päätökseen mitään…"
— "Mutta käskettehän kai minut takaisin", huudahti Francis, "jotta itse saisin tilaisuuden ajaa asiani, jotta voisin hänelle selittää…"
— "Tuo selitys on äidin tehtävä", keskeytti rouva Scilly. "Olenhan osoittanut ja osoitanhan vielä tälläkin hetkellä teille niin paljon ystävyyttä, että voitte luottaa sanaani, kun lupaan sanoa teidän hyväksenne kaikki, mitä voi ja saa sanoa ja mitä itse ette voisi ettekä saisi sanoa. Teidän kesken ei ole sanaakaan siitä vaihdettava; hänen on vain antaminen anteeksi, teidän katuminen, ilman sanoja…"
— "Tottelen teitä", sanoi nuori mies hetken vaiettuaan. Sitten hän uudestaan tarttui jalon naisen käteen ja suudellen sitä vieläkin kerran lisäsi: "Uskoessani teille kaikki onneni mahdollisuudet uskon ne sille, jota maailmassa enimmän kunnioitan…"
— "Ah", huudahti äiti, "jos olisitte aikaisemmin minuun luottanut, jos olisitte jo ensi päivänä minulle puhunut, kuinka paljon huolta olisi teiltä silloin kummaltakin säästynyt!…"
* * * * *
Sellainen keskustelu ei ollut omiansa tekemään Francis'n lupaamaa lähtöä hänelle helpommaksi. Vaikka hän tuottikin täydellisesti rouva Scilly'n uhrautuvaan ystävyyteen, tuntui hänestä sanomattoman vaikealta heretä toimettomaksi, muitten pelatessa sitä peliä, jonka tappio tai voitto merkitsi hänelle niin paljon. Mutta kreivittären esittämät syyt osoittivat hänelle liian selvään, mitä olosuhteet häneltä vaativat, niin että hän alistui. Hänen järjestäessään yksin matkatavaroitaan välttääksensä siten uskollisen Vincentin ja muitten palvelijain tutkivia katseita — nämä olivat tietysti jo saaneet asiasta vihiä — hän mielessään tarkasteli tuon keskustelun tärkeimpiä kohtia, ja kuta enemmän hän niitä tarkasteli, sitä selvemmin hän huomasi, että kreivitär oli oikeassa. Ei, heidän yhteiselämänsä tavat olivat sellaiset, ettei hän voinut jäädä saman katon alle kuin Henriette, tämän sairautta yhä yllyttämättä. Ei, hän ei voinut itse asiaansa ajaa lausumatta sanoja, joita hän ei olisi saanut lausutuiksi sille, jonka viattomuutta hän ei koskaan voinut ajatella hartaudesta vapisematta. Oikein oli rouva Scilly nämä kaksi asiaa arvostellut, ja oikeassa hän oli ollut siinäkin, ettei äidin tunteilla ollut mitään tekemistä tyttäressä vaikuttavien tunteiden kanssa. Sellaisen loukkauksen johdosta Henrietten neitsyellisessä ja arassa sielussa rakkaus varmaankin kielsi antamasta anteeksi, kun sitävastoin kreivittären sielussa lämpimänä ja virkeänä pulppusi sääliväisyyden lähde, josta anteeksiantoa valui kaikille niille, jotka hänen tytärtänsä syvästi rakastivat. Juuri se, mikä nuoren tytön sielussa oli Francis'lle tuntematonta, ei sallinut hänen jäädä tänne, samalla kuin se yhä enemmän lisäsi lähdön katkeruutta. Ja sittenhän tämä lähtö ei ainoastansa erottanut häntä Henriettestä. Istuessaan huoneessaan matkavalmistuksien päätyttyä hän ajatteli, ettei hän kenties koskaan enää saisi nähdä sitä lasta, jonka tähden hän oli tähän viimeiseen surkeaan heikkouteensa langennut. Jos Henriette antaisi anteeksi, niin hän tekisi sen sillä nimenomaisella ehdolla, että he lähtisivät Palermosta pois ja että hänelle vastedes Pauline Raffraye niinkuin pikku Adèlekin olisivat ikäänkuin kuolleet. Kreivitär oli hänelle jotensakin selvään sanonut, että hänen velvollisuutensa oli ehdottomasti luopua kaikesta yhteydestä entisen rakastajattarensa kanssa. Voi, tuo sama veren ääni, joka oli hänelle niin mahtavasti puhunut hänen silloin puutarhassa saamansa hämmästyttävän isyydentiedon johdosta, se vielä tälläkin hetkellä vastusteli. Hänen surunsa lemmitystä erotessa ei häntä estänyt lasta kaipaamasta, ja kun hän seuraavana aamuna viiden aikaan kahden hevosen vetämissä vaunuissaan hiljalleen kiersi Continentalin nurkkaa, asemalle mennessään, hän tunsi selvään, ettei ollut muuttunut yksikään niistä ristiriitaisista tunteista, jotka olivat johtaneet hänet tähän ahdinkoon. Hän suri tytärtään yhtä paljon kuin Henrietteä.
— "Erota kummastakin!…" vaikeroi hän kääriytyen vaippaansa talviaamun purevaa kylmyyttä torjuakseen. "Siinäkö rikos on, että rakastan heitä kumpaakin? Olisiko siinä rikosta, jos olisin ollut Paulinen kanssa naimisissa ja sitten leskenä nainut Henrietten? Ei suinkaan. Näiden tunteiden yht'aikaisessa olemassaolossa ei ole mitään rikosta. Muualta se on haettava. Mahdottomuus sovittaa ne yhteen on vain rangaistukseksi katsottava. Kuinka kova onkaan tuo rangaistus! Suuremmatkin rikoksentekijät kuin minä ovat tahraantuneesta entisyydestään suoriutuneet. Ja minua tuo entisyys vainoo, aina se vain uudelleen minut tapaa, uudelleen minua ahdistaa… Enkö siis milloinkaan voi parantua? En, en milloinkaan. Miksikä täytyykään minun näin kovasti kärsiä, koska en kuitenkaan voi mitään tehdä, en kerrassaan mitään lapsen hyväksi? Jumala, kunhan minun edes olisi sallittu vielä jotakin tehdä Henrietten hyväksi!…"
* * * * *
Saadaksensa vastauksen tähän huokaukseen, joka yhä palasi hänelle mieleen junan kiitäessä kauas Palermosta pois ja aamuauringon valaistessa lainehtivaa, milloin harmaalle, milloin sinipunervalle vivahtavaa merta, ruskeita kukkuloita, sitruuna- ja öljypuiden peittämiä tasankoja, hänen olisi pitänyt tähän samaan aikaan rouva Scilly'n kanssa astua Henrietten huoneeseen. Tämän surunvoittoisen päivän valo, jäähyväishymyä muistuttava valo, ja nuoren tytön kalpeus tuntuivat olevan liikuttavassa sopusoinnussa. Hänen kauniit silmänsä olivat täynnä kuumeen hehkuvaa tulta, joka paremmin kuin kalpeus ilmaisi lapsi paran sielussa riehuvaa myrskyä. Kreivitär, joka pitkin yötä oli miettinyt, mistä löytää sanoja, tarpeeksi helliä, houkutellakseen lempeältä sairaalta vastausta, huomasi olevansa yhtä voimaton kuin ennenkin tätä vastausta saamaan, kun oli kohdannut noiden silmien katseen. Muuttunut oli tuo katse. Vuorokausi sitten oli noissa silmäterissä päilynyt elämästä tietämättömän selkeä taivas. Toisia ajatuksia nyt niissä kuulsi. Äiti istuutui vuoteen ääreen, missä lepäsi tuo vaaleatukkainen lapsi, jota hänen huolehtiva hellyytensä vuosien vieriessä oli vaalinut. Nyt kouristi tytärtä kärsimys, jonka syvyyttä äiti ei uskaltanut tutkia. Niinkuin edellisenäkin iltana, puhuessaan sille, jota hän yhä vielä toivoi saavansa pojakseen sanoa, hän oli nytkin täysin selvillä siitä, että hänen tyttärensä oli kuullut kaikki, mutta hän ei voinut arvata, minkä verran tuo nuori, tahraton olento oli ymmärtänyt. Mahdotontahan äidin oli epäröimättä lausua sanoja, jotka niin suuresti erosivat niistä, joita he tähän asti olivat tottuneet keskenänsä vaihtamaan. Ja ne eivät sittenkään olleet vältettävissä, nuo sanat, sillä tunnustus, joka vahingossa ja valmistamatta oli joutunut nuoren tytön korviin, oli ollut niin ratkaiseva, ettei siinä ollut epäilemiselle sijaa, ja samalla muodoltaan niin vajavainen, ettei nuorta tyttöä käynyt jättäminen sen hämärän ja pelottavan vaikutuksen valtaan. Rouva Scilly ei ollut erehtynyt. Lapsi parka olisi ollut vallan kykenemätön urkkimaan sulhasensa salaisuuksia, vaikka ne niin läheltä koskivatkin hänen rakkausonneansa. Hän oli pysähtynyt raolleen avaamansa salin oven taa sentähden, että hän juuri sitä avatessaan oli kuullut nämä hirveät sanat: "En luullut olevani lapsen isä — olin vakuutettu etten ollut…", sen miehen lausumina, johon pyhimmät lupaukset sitoivat hänet. Ja loppu oli seurannut paljastaen hänelle peittelemättä sen jatkuvan valheen, jolla tuo mies oli häntä näinä viime viikkoina viihdytellyt. Mutta se, mikä oli ollut murtavaa tuossa kauhussa, jonka kuumeesta hänen silmänsä vieläkin paloivat, oli hänen lapsellisen mielensä hirveä ja törkeä tutustuminen himojen salaiseen elämään, joka aina jää käsittämättömäksi arvoitukseksi vähimmänkin kainolle naiselle hänen impenä ollessaan, saatikka sitten nuorelle tytölle, jota oli niin tarkasti vaalittu kuin Henrietteä. Mutta hän oli jo yli kahdenkymmenen vanha, ja sillä iällä ei suurinkaan viattomuus enää ole täydellistä tietämättömyyttä. Siinä on niin arkaluontoinen, niin epämääräinen puolihämärän ilmiö, että sitä on melkein mahdoton määritellä. Kuinka esittää tarkasti kuvaavin sanoin tätä hämärää sukupuolivaistoa, tätä aivoissa herännyttä, nukkuvassa mutta täydellisessä organismissa tapahtuvan kehitystyön sekavaa kaikua? Mikä analyysi on kyllin hieno, ilmoittamaan niitä aavistuksia, jotka viattomimmassa nuoressa tytössä heräävät esimerkiksi läheisen ystävättären naimisiinmenon johdosta, kun hän yhä käy tämän ystävättären luona niinkuin ennenkin, astuu hänen huoneeseensa, puhuu hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti ja vapaasti, näkee hänen vihdoin tulevan äidiksi. Kaikki tuollaiset naista koskevat seikat, jotka nuori tyttö tulee huomaamaan, herättävät hänessä aavistuksen, joka häntä melkein pelottaa. Näissä liian herkissä, liian aroissa sieluissa syntyy outo väristys tuon miehen ja vaimon välisen salaperäisen yhteyden johdosta, josta yhteydestä uusi elämä saa alkunsa, lapsen elämä, joka jo edeltäpäin herättää immen povessa äidin sydämen. Mitä avioliiton ulkopuolella solmittuihin liittoihin tulee, niistä ei useimmilla ole aavistustakaan, ja jos joku vaarallinen sattuma keskusteltaessa tai lukiessa heille ilmoittaa, että vaimo voi laiminlyödä velvollisuutensa, niin se tavallisesti johtaa heidän mieleensä vain varomattoman keimailun eikä suinkaan sentapaisia asioita kuin ne, mitkä Francis oli esittänyt niin selvin sanoin, ettei mikään epäilys asian luonteesta voinut tulla kysymykseen, ja sittenkin niin salaperäisesti viitaten, että Henrietten ajatus kauhistuneena peräytyi. Ja tätä kauhua vielä lisäsi se huuto, jolla äiti oli Francis'n tunnustukseen vastannut: "Kun hän minulta kysyy, mitä minun tulee hänelle vastata!…" tuskainen huuto, joka yhä soi hänen korvissaan. Hän oli joutunut siihen tilaan, missä emme enää kestä ajatusta, että ystävämme meille valehtelevat säästääksemme meitä. Mutta kenen puoleen hänen sitten oli käännyttävä saadakseen selitystä tuohon hirveään salaisuuteen, jonka perille hän oli niin odottamattomasti päässyt, ellei oman äitinsä, tuon hyvän ja luotettavan äidin, jonka hän näki äänetönnä istuvan vuoteen ääressä tänä usvaisena auringonnousuhetkenä? Sellainen äänettömyys oli täynnä sitä hellyyttä, josta Henriettellä oli lukemattomia todisteita. Säälivää, hyväilevää hellyyttähän se oli sekin, ettei äiti tahtonut kajota hänen tuskaansa, ettei hän tahtonut koskea yhtäkään hänen olentonsa särkyneistä kohdista… Ja sanomattomaksi liikutuksekseen äiti näki noiden sinisilmien, joiden äänetön tuska oli häntä niin suuresti pelottanut, kääntyvän häneen päin ja saavan ilmeen, jota hän ei ollut niissä nähnyt sittenkuin edellisenä päivänä. Hän ei hetkeäkään epäillyt tämän katseen merkitystä. Se osoitti samoin kuin kasvoille äkkiä kohonnut punakin, että kerälle kertynyt suru oli sydämestä purkautuva. Mitä oli äidin vastattava? Miettiessään yön ja aamuhetket kaikki tätä asiaa äiti oli nähnyt ainoastaan yhden keinon vaikuttaa tähän kipeään sieluun. Hän oli päättänyt vastata yksinkertaisesti ja suoraan kaikkiin tyttärensä kysymyksiin. Hän ei olisi itse pannut näitä kysymyksiä vireille, sillä hän tiesi, mitä vastaukset hänelle maksoivat, mutta toiselta puolen hän piti velvollisuutenaan rohkeasti käydä niihin käsiksi, jos tarvis vaati, sillä niissä oli ainoa keino tuntuvasti auttaa tolaltansa horjahtanutta onnetonta.