The Project Gutenberg eBook ofLynne Courtin salaisuusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lynne Courtin salaisuusAuthor: J. S. FletcherTranslator: Alpo KupiainenRelease date: January 2, 2022 [eBook #67081]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYNNE COURTIN SALAISUUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lynne Courtin salaisuusAuthor: J. S. FletcherTranslator: Alpo KupiainenRelease date: January 2, 2022 [eBook #67081]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Lynne Courtin salaisuus
Author: J. S. FletcherTranslator: Alpo Kupiainen
Author: J. S. Fletcher
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: January 2, 2022 [eBook #67081]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1925
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYNNE COURTIN SALAISUUS ***
Kirj.
J. S. Fletcher
Englanninkielestä suomentanut (The Mystery of Lynne Court)
Alpo Kupiainen
Englantilaisia romaaneja 4
Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy, 1925.
I. Kutsu kello kahdelta.II. Paholainen ihmishahmossa.III. Loistava kurjuus.IV. Kuka on Kesteven?V. Kreikkalaiset herrat.VI. Herra Smith pumppupihasta.VII. Varhaiset aamun sähkösanomat.VIII. Selvä murha.IX. Saippuakuppi.X. Nainen menee, toinen tulee.XI. Kaalinistuttaja.XII. Salaperäisiä miehiä.XIII. Karttaluonnoksen muistiinpanot.XIV. Hyytävä pelko.XV. Valpas palvelija.XVI. Järjestelmällistä päättelyä.XVII. Neiti Brock.XVIII. Merikapteeni.XIX. Pyy pivossa.XX. Kukkavihko ja taikakoru.XXI. Keskipäivän lisälehti.XXII. Selvitystä neiti Brockista.XXIII. Smithin selostus asemasta.XXIV. Rouva Rentonin kertomus.XXV. Sopiva sähkösanoma.XXVI. Stylerin havaintoja.XXVII. Esmonhaughien sukutaulu.XXVIII. Kreikkalaiset taas esillä.XXIX. Café Noir.XXX. Valaistu ikkuna.XXXI. Koputus ovelle.XXXII. Sisempi huone.XXXIII. Selvitys.
Kerrankin oli sattunut jokin vika Hextallin avaimeen — tahi lukkoon, johon hän koetti sitä sovittaa. Harjaantuneena perin kärsivälliseksi nuori mies kulutti viisi minuuttia päästäkseen tästä pulasta. Olihan kello jo kaksi aamulla, eikä hän halunnut soittaa ovikelloa ja herättää kotiväkeään. Ja hänen seisoessaan siinä talonsa portailla, joskus luoden silmäyksen oikealle ja vasemmalle Wimpole-kadun valoihin ja varjoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että tämän piti tapahtua ensimmäisenä yönä, jolloin hän kuuden viime kuukauden aikana oli jäänyt kaupungille.
Joku voisi ehkä sanoa, ettei kyvyttömyys pistää avainta lukkoon ollut mikään tavaton seuraus ulkona vietetystä yöstä. Mutta kukaan, joka tunsi Hextallin, ei olisi yhdistänyt sattunutta vaikeutta hänen huvitteluunsa. Hän olikin vain tahtonut virkistää itseään ottamalla osaa vuosipäivällisiin eräässä tieteellisessä yhdistyksessä, johon hän kuului. Kun päivälliset olivat päättyneet, oli hän lähtenyt erään entisen opintotoverinsa mukana tämän kotiin polttamaan piipullisen ja tarinoimaan ja jotakin uutta teoriaa pohtiessa viivähtänyt pikkutunneille asti. Nyt hän oli hyvin väsynyt ja uninen, ja tunsi taipumusta kiroomaan juuri tämän erikoislukon keksijää — amerikkalaisen kojeen, joka vasta äskettäin oli oveen kiinnitetty. Kun läheisen kirkon kello löi kaksi, luopui hän ponnistuksistaan ja soitti ovikelloa. Samalla hetkellä ilmestyi nurkan takaa eräs mies juosten ja huohottaen.
Hextallin talo oli kadun kulmassa, ja juuri siinä paloi kaasulyhty. Sen keltaisessa valossa loi Hextall uteliaan silmäyksen juoksevaan ja huohottavaan mieheen. Tämä oli kookas seurustelupukuinen mies; hänellä oli hyvin leveät ja lihavat kasvot, jotka tällä hetkellä loistivat ikäänkuin pelosta tahi mielenliikutuksesta kalpeina. Miehellä ei ollut hattua päässä. Hänen korkealla, paljaalla otsallaan Hextall huomasi suurten hikipisarain kihoavan ja vierivän. Vaistomaisesti kohotti juoksija pullean kätensä ja pyyhkäisi ne pois, samalla mutisten itsekseen. Sitten hän äkkiä huomasi oven varjon puolittain katkeaman Hextallin ja hyökkäsi eteenpäin tempoen ja nytkäytellen ruumistaan kovassa kiireessä. Hän loi terävän silmäyksen Hextallin pitkään vartaloon, katsahti pikaisesti taloon ja lähestyi. Sillä välin Hextall, jolla oli terävä huomiokyky, luokitti tulijan kellarimestariksi tahi uskotuksi palvelijaksi, jollaisen merkit esiintyivät selvästi hänen suurissa, veltoissa kasvoissaan.
"Anteeksi, sir", huohotti mies. "Oletteko lääkäri?"
"Olen", vastasi Hextall.
"Voitteko lähteä kanssani, sir — tähän lähelle? Minä — minä olen hakemassa lääkäriä. Nyt heti, olkaa hyvä, sir!"
"Olitteko menossa kutsumaan jotakin määrättyä lääkäriä? Onko teillä joku perhelääkäri?" kysyi Hextall.
"Ei, sir, koskaan ennen ei ole ollut tarvetta", vastasi mies. "Olisin iloinen, jos te, sir, tulisitte nyt heti kanssani. Se on ihan nurkan takana — yksi noista Queen-Annekadun uusista asuinrakennuksista — herra Tressin luo, sir."
"Minä tulen — heti kun palvelijani avaa oven", sanoi Hextall levollisesti. "Sillä aikaa voitte kertoa, mikä on hätänä."
Mies vilkaisi hermostuneesti autiolle kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt kuiskatakin sen valoille ja varjoille. Taas hän pyyhki otsaansa siirtyessään lähemmäksi nuorta lääkäriä.
"Tapaturma, sir, — vahingonlaukaus — revolveri laukesi", vastasi hän matalalla äänellä. "Ja se on nainen."
"Nainen?" virkkoi Hextall.
"Herra Tressin sisar, sir, nuori neiti."
Tällöin aukeni ovi, ja Hextall kehoitti miestä seuraamaan sisälle. Hän meni suoraan eteishallin lävitse vastaanottohuoneeseensa, väänsi sähkövalon palamaan ja, siepattuaan käteensä salkun, joka oli valmiina kaiken varalta, avasi sen ja silmäsi sen sisältöä. Sanantuoja seisoi tarkastellen hänen puuhiaan ja hengähti.
"Mihin kohtaan tuo nuori neiti on haavoittunut?" kysyi Hextall koneellisesti.
"Minä — minä luulen olkapäähän, sir — en ole oikein varma. Siihen tahi käsivarteen jollakin tavalla, sir", vastasi mies. "Minä en tietystikään ollut läsnä."
"Kuka on hänen luonaan?" tiedusti Hextall.
"Siellä on hänen veljensä, herra Tress, sir", vastasi toinen hieman hämillään. "Ja — ja muutamia toisia herroja."
"Eikö ketään naista?"
"Ei naista, sir."
Hextall otti salkun, johon oli pannut muutamia lisätarvikkeita.
"No niin — sairaanhoitajattaren saamme viidessä minuutissa", virkkoi hän. "Lähtekäämme siis."
Mies seurasi häntä ulos huoaten ilmeisesti huojentuneena ja päästyään hiljaiselle kadulle pyyhkäisi uudelleen otsaansa.
"Saattoipa tuo minut suunniltani, sir", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen. "Järkyttävä tapaus, sir!"
"Teidän olisi parempi selittää minulle, kuinka se tapahtui", huomautti Hextall. "Rohkenen olettaa teidän varsin hyvin tietävän, että voitte lääkärille kertoa kaikki."
"Minä en tiedä kuinka se oikein tapahtui, sir", vastasi mies. "Minä tiedän ainoastaan — että se tapahtui. En ole ollut herra Tressillä kauvan — vasta muutaman kuukauden — enkä tiedä paljoakaan heistä. Nähkääs, hän on hyvin rikas nuori herra ja omistaa kauniin kartanon — Lynne Courtin — Surreyssä, ja pari kuukautta sitten hän vuokrasi ja kalusti tämän asuinhuoneiston. Hän — no, se on totta, on pitänyt hauskaa melkolailla, sir. Ja tänä iltana hänen sisarensa, neiti Paquita —"
"Paquita?" toisti Hextall tahtomattaankin.
"He ovat puolittain ulkomaalaisia, sir", selitti mies. "Puolittain espanjalaisia, luullakseni. Hän saapui eilisiltana Lynne Courtista ja ilmoitti asettuvansa tänne. En luule herra Tressin siitä oikein pitäneen, mutta siitä huolimatta hän vei sisarensa ulos päivälliselle ja teatteriin. Heidän palattuaan saapui myöhään yöllä, kuten monasti ennenkin, pari kolme herra Tressin ystävää. Neiti Paquita meni levolle — silloin oli puoli yksi. Minun oli kuitenkin valvottava. Vähää ennen kello kahta, torkkuessani tarjoiluhuoneessa, kuulin laukauksen. Sitten ilmestyi luokseni herra Kesteven — hän on herra Tressin läheinen ystävä — ja ilmoitti, että oli sattunut tapaturma ja neiti Tress oli ampunut itseään, ja lähetti minut hakemaan lääkäriä."
"Ampunut itseään, niinkö?" virkkoi Hextall.
"Niin hän sanoi, sir — mutta ei vaarallisesti. Nyt olemme perillä, sir".
Hän oli opastanut Hextallin kadunkulman toiselle puolelle muutamien äsken rakennettujen talojen likelle ja joudutti nyt lääkäriä yövartijan ohitse, iskien tälle merkitsevästi silmää, porrasjakson päässä olevalle ovelle, jonka eteen hän hetkeksi pysähtyi. Hän loi seuralaiseensa puhuvan silmäyksen.
"He kaikki ovat jonkun verran — ymmärrättehän, sir", virkkoi hän. "Minä tarkoitan, kaikki herrat ovat ryypiskelleet melkoisesti, paitsi herra Kesteven. Hän ei koskaan pidä siitä. Mutta ehkäpä tämä tapaus on heidät selvittänyt."
Hextall nyökkäsi ääneti ja seurasi opastaan himmeästi valaistuun ja rikkaasti kalustettuun eteishalliin, jonka tammilaudoituksessa oli useita ovia. Mies veti niistä erään hieman raollaan olevan auki, ja lääkäri astui häikäisevään valoon näyttämölle, joka millä muulla hetkellä hyvänsä olisi vaikuttanut häneen puolittain teatterimaisella asullaan. Todellakin, jos äkkiä olisi esirippu vedetty ylös paljastamaan hänelle, mitä hän nyt näki, niin hän olisi väittänyt sen olevan näyteltäväksi järjestetyn kohtauksen. Paitsi yhtä eroavaisuutta — hänen terävä lääkärinsilmänsä huomasi heti lämpöistä ja valkoista ihoa pitkin virtaavat veripisarat.
Hän seisoi hetkisen tuijottaen siihen, mitä oli hänen edessään; hänen takanaan mutisi opas hämillään. Heidän ja erittäin sopusuhtaisen, aistikkaasti koristetun ja kalustetun huoneen muun osan keskivaiheilla, värillisten lamppujen hehkun puolittain valaisemana, seisoi tyttö, joka toisella kädellään nojasi korkean kaapin sivuun ja toisella ojensi ilkeän uhkaavasti revolveria.
Tyttö näytti olevan kahdeksantoista tahi kahdenkymmenen ikäinen, ja hänen epäenglantilaisen häikäisevän kauneutensa teki tällä hetkellä erittäin huomattavaksi kalpeus, jota korostivat viehättävän pään ympäri raskaiksi sykkyröiksi kootut tummat hiukset. Hän oli hieman keskikokoa pitempi solakka ja notkea vartaloltaan, yllään iltapuku, jonka paljaaksi jättämästä, kaappiin nojaavasta käsivarresta tihkui punaista verta. Hextallin astuttua huoneeseen, loi tyttö häneen nopean silmäyksen tummista silmistään, jotka silloin leimusivat suuttumuksesta, mutta tuokion verran tarkastettuaan vierasta kääntyi jälleen tuijottamaan neljään mieheen, jotka joko seisoivat tahi istuivat huoneen toisella puolella sijaitsevan, viheriällä veralla katetun pöydän takana. Pöydällä oli muutamia kortteja ja kapineita, jotka osoittivat, että joku oli äkkiä keskeyttänyt hyvin tunnetun uhkapelin.
Hextallin nopeat silmät seurasivat tytön katsetta. Suoraan tytön edessä pelipöydän vieressä, tarkaten valppaana ja valmiina jokaista hänen liikettään, seisoi kookas, sileäksi ajeltu, teräväkasvoinen mies, jonka jännitys nähtävästi laukesi Hextallin tultua. Hän oli hyvännäköinen ja ilmeisesti älykäs ja neuvokas. Ja kun hän oli yhtä ilmeisesti selvä ja täysin tolkullaan, oletti Hextall hänet heti herra Kesteveniksi, josta palvelija oli puhunut. Sitten hänen katseensa siirtyi Kestevenin ohitse takan luokse, missä eräs nuorempi mies istua retkotti nojatuolissa. Yhdennäköisyyden perusteella Hextall päätteli hänet tytön veljeksi. Hän oli ojentanut jalkansa suoriksi ja työntänyt kädet syvälle housuntaskuihin. Leuka oli painunut rintaa vasten; suu oli hieman raollaan; sameat ja tylsät silmät suuntautuivat tyttöön, ikäänkuin huumaantuneet aivot niiden takana olisivat yrittäneet käsittää mitä oikeastaan oli tekeillä. Puoleksi palanut sikari virui matolla nuoren miehen jaloissa; hänen leveällä, hohtavan valkoisella paidanrintamuksellaan oli viinipilkkuja. Ja keskellä hiljaisuutta, joka nyt vallitsi huoneessa, hän äkkiä ummisti silmänsä ja alkoi kuorsata.
Siellä oli vielä kaksi muutakin henkilöä — vieraspukuisia nuorehkoja miehiä, jotka seisoivat takalistolla lähekkäin kuiskutellen. Hextall oletti heidät heti ulkomaalaisiksi, vaikkei ollutkaan varma heidän kansallisuudestaan. Toinen nähtävästi tyynnytteli ja suostutteli; toinen kuunteli ilmeisen vastahakoisena. Jälkimäinen oli tummaihoinen, yrmeännäköinen mies ja silmäili olkansa yli vihaisesti tyttöön, ikäänkuin hänelle tapahtuisi jotakin vääryyttä. Hextall huomasi, että juuri tätä miestä tyttö pääasiallisesti piti silmällä.
Tämän kaiken näkivät lääkäri ja kamaripalvelija heti huoneeseen tultuaan. Hextall käsitti tilanteen silmänräpäyksessä. Arvelematta hän astui tytön luokse ja ojensi kätensä.
"Antakaa minulle tuo revolveri ja sallikaa minun tutkia vammaanne", sanoi hän päättävästi.
Paquita Tress ojentautui kuullessaan äkillisen, kylmällä äänellä lausutun käskyn. Hän silmäsi Hextallia ylhäältä alas; sitten ilmestyi hänen otsalleen kiusaantumisen ryppy, ja hän muutti hieman asentoaan.
"En ennenkuin nuo miehet luovuttavat takaisin rahat, jotka he ovat saaneet veljeltäni", vastasi hän jyrkästi. "Tuo mies tuolla, erikoisesti — hän on petturi!"
Pöytään nojaava pitkä mies käänsi päätään ja kuiskasi jotakin taempana kiukuttelevalle miehelle. Sitten hän astui esille, heikosti hymyillen.
"Täällä on tapahtunut vähäinen häiriö", virkkoi hän sovittavasti, samalla kumartaen Hextallille. "Neiti Tress sai päähänsä ajatuksen, että hänen veljensä ja vieraiden peli oli epärehellistä, minkä johdosta hän sekaantui asiaan, valitettavasti, uhaten väkivallalla. Hänen omaa parastaan tarkoittaen minä yritin ottaa häneltä revolveria. Kamppailussa se laukesi, ja minä pelkään, että hänellä on haava."
"Ja myöskin revolveri", lisäsi tyttö uhmailevasti naurahtaen. "Ja minä pysyn sanassani! Älkää välittäkö hänestä", jatkoi hän kääntyen hetkiseksi Hextalliin päin ja viitaten kookkaaseen mieheen ylenkatseellinen ilme kasvoillaan. "Hän on yhtä kehno kuin toisetkin — kehnompikin! Tuo mies tuolla takana ei poistu täältä, ennenkuin panee rahat takaisin pöydälle — minä olen pitänyt häntä silmällä. Jos kukaan teistä — kuka tahansa! — rohkenee vielä koskea minuun, niin minä ammun kuoliaaksi!"
Kookas mies katsoi lääkäriin, hymyili ja kohautti olkapäitään. Sitten hän kääntyi ja astahti pari askelta peremmällä olevia miehiä kohti. Tällöin Hextall uudelleen puhutteli tyttöä.
"Teidän olisi parasta noudattaa neuvoani", sanoi hän rauhallisesti. "Te ette saa aikaan mitään hyvää, ja teidän haavanne saattaa olla vakavampi kuin luulettekaan."
"Minä kyllä tiedän, millainen se haava on", tiuskasi hän. "Minä sain kuulan olkapäähäni, jos tahdotte tietää. Mutta mitä sanoin, sen minä sanoin, ja minä teen mitä uhkasinkin, ellei… katsokaahan tuota!" huudahti hän äkkiä, osoittaen nojatuolissa nukkuvaa veljeänsä. "Luuletteko, että hän kykeni pelaamaan? He ovat petkuttaneet häntä — kaikki nuo!"
Kookas mies tuli takaisin toisten seuraamana — synkkäsilmäinen ilmeisesti vimmoissaan.
"Neiti Tress liioittelee", sanoi kookas mies levollisesti. "Petkutusta ei ole tapahtunut. Mutta rauhan ja hiljaisuuden vuoksi tämä herra jättää pöydälle herra Tressiltä voittamansa rahat. Me toiset emme voittaneet, vaan hävisimme. Jättäkää siis rahat ja lopettakaamme tämä juttu", jatkoi hän kääntyen kiukuttelevaan mieheen. "Kiiruhtakaa!"
Puhuteltu murisi ja ärisi, mutta sitten äkkiä työnsi kätensä taskuunsa, veti sen ulos täynnä seteleitä ja kultaa, heitti ne pöydälle ja kääntyi ovelle hiljaa kiroten. Hänen toverinsa seurasi; palvelija riensi ääneti heidän edellään salin läpi, auttoi heitä saamaan hattunsa ja päällystakkinsa ja päästi heidät ulos. Salissa oli nyt hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin nuoremman miehen kuorsaus.
"Antakaa minulle nyt tuo revolveri", sanoi Hextall. "Antakaa!"
Vastauksen asemasta Paquita Tress äkkiä pudotti revolverin lattialle ja kaatui sitten itse pyörtyneenä.
Lähes kaksi tuntia myöhemmin ilmestyi Hextall avukseen kutsumansa ammattitoverin seuraamana makuuhuoneesta, mihin hän oli potilaansa jättänyt kahden koulutetun hoitajattaren huomaan, ja astui saliin, johon palvelija oli hänet opastanut heidän taloon saavuttuaan. Nyt se näytti kokonaan toisenlaiselta. Värilliset lamput eivät enää valaisseet sitä punaisella ja violettivalollaan; akkunat oli avattu, ja ensimmäinen kevätpäivän kajastus sekaantui aamuilman raikkaaseen tuulahdukseen. Poissa olivat viheriä pelipöytä ja sen ominaiset välineet; poissa myös oli runsas kokoelma pulloja ja pikareja, jotka olivat sijainneet sivupöydällä; koko huone näytti puhdistetulta ja siivotulta kaikista hurjistelun merkeistä ja samalla hyvin arvokkaalta ja raittiilta. Ja erään akkunan luona sijaitsevan pienen pöydän vieressä, ajeltuna, kylpeneenä, sopusuhtainen vartalonsa huolellisesti puettuna aistikkaaseen villapukuun tuore kukka napinlävessä, istui herra Kesteven pureskellen leivosta ja hörppien tuoksuavaa kahvia. Mikä hurjistelu lieneekään vallinnut varemmin aamulla, oli ilmeistä lääkäreille, että tämä selväkatseinen, vakavakätinen ja valpas herra oli siihen ottanut osaa vain sivustakatselijana. Kesteven, joka lueskeli edellisen iltaista sanomalehteä, nousi lääkärit huomattuaan nopeasti nojatuolistaan ja astui esille kotonaan olevan miehen levollisuudella ja varmuudella. Hän nyökkäsi kohteliaan tuttavallisesti, joka ei kuitenkaan erikoisemmin vaikuttanut Hextalliin.
"No, tohtori?" sanoi hän. "Toivoakseni voipi potilaanne hyvin?Luultavasti haava ei ole vaarallinen?"
"Haava ei ole vaarallinen", vastasi Hextall. "Mutta neiti Tress tarvitsee täydellistä hiljaisuutta kunnes hänet voidaan siirtää kotiin."
"Oh!" sanoi Kesteven auliisti. "Hänellä tulee täällä olemaan riittävän hiljaista. Nuo hoitajattaret tietysti ottavat hänet kokonaan hoitoonsa."
"Hänen on saatava hiljaisuutta yöllä", huomautti Hextall.
"Tietysti! Te ajattelette — mitä näitte tänä aamuna", virkkoi Kesteven hymyillen. "Surkuttelen, että neiti Tress kiihottui jonninjoutavasta. Hänen veljeään ei petkutettu — minä olisin sen estänyt. Etelä-amerikalaisen veren ryöpsähdys, käsitättehän, herra tohtori! — kuuma, äkkinäinen, kiihkeä."
"Näkemästäni päättäen", huomautti Hextall kuivasti, "ei herra Tress ollut kykenevä —"
"Estämään joutumasta kerityksi, eh?" keskeytti Kesteven hymyillen tavalla, joka lähenteli irvistystä. "No niin — no niin! — mutta hän sortui vasta teidän saavuttuanne — siihen asti hän kykeni oivallisesti huolehtimaan itsestään. Ja minäkin olin saapuvilla — ja minä juon vain ruokaillessa, enkä silloinkaan paljoa. Neiti Tress toimi erheellisen vaikutelman alaisena — ja hänen oma syynsä oli, että hän sai haavan. Ellen minä olisi koettanut ottaa häneltä revolveria, olisi teidät tuotu kuolleen miehen eikä lievästi haavoittuneen naisen luokse."
Hextall ei vastannut. Hän oli epävarma Kestevenin asemasta talossa.Mutta Kesteven itse pian selitti sen.
"Minä jaan tämän asunnon herra Tressin kanssa toistaiseksi", hän jatkoi. "Te voitte uskoa minulle huolehtimisen siitä, että neiti Tress saapi ehdottoman rauhan kunnes hän voi palata Lynne Courtiin. Mutta, kuinkahan pian se voi tapahtua?"
"Muutaman päivän kuluttua — jos kaikki sujuu säännöllisesti", vastasiHextall. "Täydellinen hiljaisuus on välttämätön."
"Tämä huoneusto pidetään hiljaisena niinkuin metsämaja", vakuutti Kesteven. "Todellisuudessa saavat potilas ja hoitajattaret huoneuston itselleen. Minä vien Tressin pois muutamiksi päiviksi. Luottakaa minuun. Ja nyt, sallikaa minun tarjota teille hieman kahvia."
Hextall kieltäytyi kahvista ja poistui toverinsa kanssa. Viereisessä huoneessa he kohtasivat palvelijan, joka katsoi Hextalliin kysyvästi.
"Siellä ei ole mitään vakavampaa vaaraa", virkkoi Hextall. "Neiti Tress tervehtyy pian, jos hän saa olla rauhassa. Minä olen sitä painostanut herra Kestevenille, ja hän on luvannut huolehtia siitä. Mikäli ymmärrän, jakaa hän tämän huoneuston herra Tressin kanssa."
Palvelija irvisti. Hän katsahti sen huoneen oveen, johon tohtori oli jättänyt Kestevenin juomaan kahvia.
"Jakaa!" hän mutisi. "Niin — hän saattoi sen niinkin sanoa."
"Kaikessa tapauksessa hän takaa hiljaisuuden", sanoi Hextall."Voidaanko siihen luottaa?"
"Epäilemättä täällä tulee olemaan kyllin hiljaista, sir, kunnes neiti Tress matkustaa Lynne Courtiin", vastasi palvelija. "Eilisillan tapaus pelästytti joitakin heistä hieman — he tulevat puhumaan siitä keskenään."
"Sairaanhoitajattaret tulevat jäämään", jatkoi Hextall. "Onko ketään, joka voisi tulla neiti Tressin luokse — onko sisaria?"
Palvelija pudisti päätänsä.
"Paitsi heitä kolmea ei ole ketään, sir, mikäli minä tiedän", vastasi hän hiljaisella äänellä, uudelleen katsahtaen suljettuun oveen, jonka takana istui Kesteven. "Herra Tress, hänen sisarensa ja pieni veli. En luule heillä olevan sukulaisia Englannissa — en ole koskaan heistä kuullut tahi heitä nähnyt."
"Hyvä on, huolehtikaa hiljaisuudesta", sanoi Hextall. "Minä tulen käymään myöhemmin aamulla."
"Siinä on jotakin kummallista", huomautti hän toverilleen, kun palvelija oli päästänyt heidät ulos ja he kävelivät Wimpole-katua kohti. "Mitä sinä arvelit herrasta, joka joi kahvia?"
"Kylmä miekkonen", vastasi toinen. "Tavattoman kylmä!"
"Kuinka sinä häntä arvostelet?" kysyi Hextall.
"Minä en arvostele häntä ennenkuin näen nuoren Tressin. Minkä näköinen hän on? Sisar on kaunotar."
"Poika on samanlainen kuin sisarensa — mutta heikko siinä, missä hän on vahva. Kaunis poikanen — puoliespanjalaisella tavallaan. Sen perusteella, mitä näin pojasta pikaisessa silmäyksessä, olen pakotettu sanomaan, että hän oli vaarassa juoda itsensä kuoliaaksi."
"Mihin hän sitten joutui tämän homman aikana?" kysyi Hextallin kumppani, joka nyt oli saanut vihiä välikohtauksista ja oli ymmärrettävästi utelias. "Vuoteeseenko?"
"Palvelija otti hänet hoitoonsa", vastasi Hextall purevasti. "Minä näen hänet varmasti — myöhemmin."
Hextallin palatessa kello seitsemän seisoi Darrell Tress aamiaispöydän ääressä. Hän oli Kestevenin tavoin huolellisesti puettuna, mutta hänen huulensa värisivät ja kätensä vapisivat; huoneessa oli selvä konjakin tuoksu, ja hän katsoi lääkäriin arasti ja kartellen.
"Minä valitan, minä olen kauhean suruissani tämän — tämän ilkeän tapauksen johdosta", hän sopersi Hextallin saavuttua, joka hieman kumarrettuaan seisoi katsellen häneen äänettömänä. "Sisareni teki hirveän erehdyksen — menetellessään sillä tavoin, kuin sattui. Hän — tietysti jos minä olisin tietänyt, että hänellä oli revolveri —"
"Minä en välitä siitä, mitä tapahtui", sanoi Hextall. "Minun velvollisuuteni on huolehtia, ettei siitä tule mitään seurauksia. Teidän sisarenne on saatava hiljaisuutta muutamiksi vuorokausiksi."
"Oh, se käy päinsä!" vastasi nuorukainen huomattavasti huojentuneena. "Me huolehdimme, ettei häntä mikään häiritse. Kesteven ja minä menemme viikon päiviksi tiehemme — tietysti hoitajat jäävät hänen luokseen?"
Hextall, joka riisui käsineitään, katsoi tarkkaavasti hoidokkinsa veljeä. Hänen ammattisilmänsä huomasi eräitä varmoja merkkejä viimeaikoina jatkuneesta epäsäännöllisestä elämästä — mutta hän näki myös, että Darrell Tress oli kylliksi tolkullaan kuunnellakseen hieman suoraa puhetta; hän myös havaitsi hänessä riittäviä merkkejä hyvästä tahdosta sen kuulemiseen mieheltä, joka ei ollut häntä kovin paljoa vanhempi.
"Se merkitsee, että te jätätte sisarenne yksinomaan ventovieraiden hoitoon", hän sanoi kuivasti.
Darrellin tummat kasvot punastuivat.
"Minä — asia on niin, ettemme me tunne ketään", hän vastasi. "Me olemme olleet Englannissa vain muutaman kuukauden, ja…"
"Eikö sisarellanne ole naistuttavia?" kysyi Hextall.
"Pelkään, ettei ole", vastasi Darrell.
"Sitten minä esittäisin", virkkoi Hextall, "että te luopuisitte muutamiksi päiviksi omista ystävistänne ja omistaisitte itsenne huolehtimaan, että sisarenne tulee kunnollisesti hoidetuksi. Minä huolehdin hänestä lääkärinä, mutta lääkäri ja hoitajattaret eivät ole omaisia, te tiedätte, ja —"
Kesteven saapui heidän luokseen sivuovesta aikataulu kädessään. Hän kumarsi tyynesti Hextallille ja kääntyi Tressiin päin.
"Yksi ja kaksikymmentäviisi lähtee sopiva juna", hän sanoi. "Ajatteles, me —"
Darrell Tress katsahti Hextalliin.
"Tohtori arvelee että minun olisi jäätävä kotiin huolehtimaanPaquitasta", hän sanoi. "Minä — minä luulen, että minun on se tehtävä.Minä en siis tule, Kesteven. Mene sinä."
Hextall havaitsi nopean välähdyksen Kestevenin silmissä. Hän käsitti sen merkityksen — se osoitti niin selvästi kuin katse voi osoittaa, ettei Kesteven ollut niitä miehiä, joitten suunnitelmia voitiin häiritä. Mutta välähdys oli poissa yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin — ja Kesteven käänsi tyynen ja suopean katseen Hextalliin.
"Oh, tietysti, jos kerran tohtori Hextall arvelee niin!" hän virkkoi. "Tietysti — varmastikin! Mutta minä käsitin tarvittavan ehdotonta hiljaisuutta, joten oletin parhaimmaksi, että me olisimme tieltä poissa. Jos sinä siis haluat jäädä sisaresi luokse —"
Hextall poistui hoidokkinsa huoneeseen, mutta täällä ei ollutkaan riippuvainen ja alistunut potilas, vaan itseensä luottava, lujatahtoinen nuori nainen, joka vastasi itseään koskeviin kysymyksiin halukkaasti ja vaati toisilta vastauksen omiinsa.
"Minä en suostu makaamaan täällä", hän sanoi. "Kaikki moisen pienen naarmun vuoksi! Sehän on naurettavaa!"
Yksi hoitajattarista, vanhemman puoleinen nainen, hymyili kainostellen tohtorille.
"Neiti Tress tahtoo nousta ylös", hän huomautti.
"Ei missään tapauksessa tänään", määräsi Hextall katsahtaen häneen kohdistettuihin kapinallisesti vetoaviin silmiin. "Te saisitte kuumeen ja silloin en minä voi vastata mahdollisista seurauksista. Tämä oli enemmän kuin pelkkä naarmu, kuten tiedätte. Kuulahan oli tunkeutunut koko lailla syvälle."
Paquita Tress käänsi hitaasti päätään ja silmäili Hextallia vakavasti minuutin ajan.
"Lähettäkää nuo naiset pois", hän sanoi odottamattoman päättävästi."Minä tahdon puhua teille — kahdenkesken."
Hoitajattaret poistuivat, ja Hextall istuutui vuoteen viereen.
"No niin?" hän kysyi rauhallisesti. "Mitä teillä olisi sanottavaa?"
"Sitä, minkä te luultavasti voitte arvata, jos teillä vaan on olettamani määrä huomiokykyä", hän vastasi. "Mikä tekee minut kuumeiseksi, mikä turmelee kaiken sen hyvän minkä te minulle teette, on levottomuus. Se juuri — näettekö te? Mitä minun veljeni hommailee?"
"Teidän veljenne miettii kuinka hän parhaiten voisi teistä huolehtia ja poistaa levottomuutenne", vastasi Hextall. "Hän aikoi matkustaa, että te hoitajattarinenne olisitte saaneet olla rauhassa. Mutta käsittääkseni hän on muuttanut mielensä."
Paquita katsoi häneen tiukasti ja kauan.
"Ja — Kesteven?" kysyi hän vihdoin.
"Viimeksi kuulemassani lauseessa myönsi Kesteven, että jos veljenne kerran halusi jäädä luoksenne, niin oli hänen tietenkin jäätävä", vastasi Hextall, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että häntä kohtaan oli paras olla vilpitön.
"Oh", mutisi Paquita. Sitten hänen silmissään äkisti välähti."Kesteven", hän virkkoi katkerasti, "on toinen piru ihmishahmossa".
"Siinä tapauksessa hänet on voitettava", naurahti Hextall huvitettuna. "No, mitä te nyt erityisemmin haluatte? Parasta, että sanotte sen minulle."
"Voinko puhutella veljeäni muutaman minuutin?" hän kysyi.
Hextall meni takaisin saliin. Ja siellä hän löysi Kestevenin ja nuoren Tressin seisomassa samanlaisessa asennossa kahden puolen aamiaispöytää. Heidän asentonsa ilmaisi, että he olivat syvissä aatoksissa — toisin sanoen, kumpikin seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotti pää kumarassa lattiamattoon. Tohtorin saavuttua katsahti Kesteven ylös ja loi häneen hymyilevän katseen, joka ainakin ulkonaisesti oli vilpitön.
"Kuulkaahan nyt, tohtori", hän sanoi. "Olkaamme suoria. Me olemme puhelleet Tressin kanssa, ja — lyhyesti sanoen, minä luulen parhaaksi, että menen matkoihini joksikin ajaksi, eikö niin, ja jätän Tressin huolehtimaan, sisarestaan, koska hänellä kerran on sairas kotonaan — niinhän?"
Hextall vastasi ulkonaisesti vilpittömään katseeseen todellisesti vilpittömällä.
"Minä ajattelen ehdottomasti, että olisi hyvä, jos neiti Tress jätettäisiin muutamaksi vuorokaudeksi täydelliseen rauhaan", hän vastasi.
"Aivan niin", myönsi Kesteven. "Hyvä on — minä poistun tunnin kuluessa."
Hän hävisi nopeasti viereiseen huoneeseen, ja Hextall kääntyi Tressin puoleen.
"Teidän sisarenne haluaa nähdä teitä", hän sanoi ja lisäsi sitten merkitsevästi katsoen: "Ja luulen ilahuttavanne sisartanne, jos te hänelle ilmoitatte, että teidän ystävänne menee matkoihinne ja te jäätte kotiin."
Darrell Tress läksi sisarensa huoneeseen jonkunlainen hirtetyn koiran ilme kauniilla kasvoillaan, ja Hextall poistui talosta ja meni sairaskäynneilleen. Mutta hänet oli vallannut omituinen salaperäisyyden tuntu, ja monasti sen päivän kuluessa hän huomasi ajattelevansa mitä Paquita Tress oli tarkoittanut sanoessaan, että Kesteven oli toinen piru ihmishahmossa. Hän ajatteli sitä vielä myöhään illallakin rauhallisesti tupakoidessaan, kun hänen oveltaan äkkiä kuului hälinää. Sieltä kantautui kova kellonsoittoja hätäisiä ääniä, joista toinen kuulosti estelevänä ja toinen jyrkästi vaativana. Ja se vaativa ääni oli — Paquitan!
Hextall syöksähti lepotuolistaan harmistuneena murahtaen. Hän tempaisi huoneensa oven auki ja katsahti eteishalliin. Siellä seisoi hänen hoidokkinsa, jonka olisi tähän aikaan pitänyt olla vuoteessa sikeässä unessa, kovaäänisesti selittämässä palvelijattarelle että hänen oli välttämättömästi heti tavattava tohtori Hextall; hänen takanaan liehui nuorempi sairaanhoitajatar hätääntyneenä ja silminnähtävästi avuttomana itkien. Heti kun hän huomasi Hextallin, rupesi hän tälle selittämään:
"Minä en ole tähän syyllinen, tohtori", hän valitti väännellen käsiään."Minä en voinut pidättää häntä — hän tahtoi tulla!"
Paquita käänsi tähtiparin kaltaiset silmänsä ja hehkuvat kasvonsa Hextallin ankaroihin ja tyytymättömiin kasvoihin. Hän hymyili tavalla, joka olisi hellyttänyt askeetinkin ja astahti avonaista ovea kohti, jonka luona Hextall seisoi.
"Saanko tulla sisälle?" hän kysyi hartaasti. "Kaikki on hyvin — koko tämä hälinä on tarpeeton. Minä tahdon puhua teille — minun täytyy puhua teille! Eikö hoitajatar saisi istua jossakin odottamassa? Ja älkää olko hänelle vihainen — ei hän ole syyllinen. Ei kukaan voi minua vastustaa, jos minä jotakin tahdon."
Äänettömästi viitaten kehoitti Hextall hoitajatarta siirtymään viereiseen odotushuoneeseen; sitten hän otti Paquitan käsivarren ja talutti hänet tuolille, jonka hän vastikään oli jättänyt, sulki oven ja kohdisti tyttöön ankaran paheksuvan katseen, jonka säilyttämiseksi hän ankarasti ponnisteli.
"Sanonpa teille mitä seuraa!" sanoi hän äärettömästi pahastuneen rauhallisuudella; "jos te käyttäydytte näin, niin on teidän hyväntahtoisesti käännyttävä toisen lääkärin puoleen. Tarpeetonta on vihoitella hoitajattarelle, sillä te nähtävästi olette hillitön. Mutta te kohtelette häntä kovin huonosti, ja —"
"Minä hyvitän sen hänelle", virkkoi Paquita innokkaasti. "Minä annan hänelle — mitä hän vain tahtoo."
"Mikään antinne ei voi korvata menettelyänne", vastasi Hextall. "Ja minuakin te kohtelette huonosti. Mitä hyödyttää minun — mutta onhan hyödytöntä puhua teille. Oletteko te vielä vain lapsi? — koskapa menettelette näin tyhmällä ja itsepäisellä tavalla!"
Paquita kohotti häneen ihmettelevän katseensa. Hänen poskensa hehkuivat punaisina ja hänen silmänsä olivat tummat, kosteat ja täynnä valoa. Hän oli varmastikin ihanin nainen minkä Hextall oli koskaan nähnyt, joten hän, seisoessaan ja katsellessaan häntä, miltei unhotti kaiken muun paitsi sen.
Ylläpitääkseen asianmukaista tieteellistä arvokkuuttaan täytyi hänen ponnistella ja kääntää pois silmänsä tytöstä.
"Lapsellinen — lapsellinen käytös!" hän väitti. "Moista käyttäytymistä olisi saattanut odottaa kaksitoistavuotiaalta hemmoitetulta lapselta."
"Minä en ole kaksitoistavuotias hemmoiteltu lapsi!" huudahti Paquita. "Minä olen aikuinen nainen, jolla on maailman täysi suruja. Sentähden tulin luoksennekin. Koko tässä suuressa kaupungissa minä en tunne yhtään ristinsielua, jonka puoleen voisin kääntyä. Mutta jos te olette noin vihainen minulle, niin minä poistun."
Puhuessaan hän nousi, ja Hextall, joka kaikkien vanhanpojan kokelaiden tavoin oli merkillisen helläsydäminen, näki hänen suloisten huultensa värähtelevän ja muutamien suurten kyynelhelmien kihoavan silmiin. Hellästi hän painoi tytön takaisin tuoliin, siirsi toisen tuolin hänen viereensä ja tiedottomasti sovitti runsaan määrän myötätuntoa ja huolenpitoa ääneensä.
"Jaha!" hän kehoitti. "Mitä se on? Antakaa kuulua! Se helpottaa teitä."
Paquita kosketti silmiään hienolla pitsinenäliinallaan ja pudisti päätään.
"Darrel on mennyt!" hän sanoi.
"Veljenne!" huudahti Hextall rypistäen otsaansa. "Miksi — minä luulin hänen jäävän ja huolehtivan teistä?"
"Niin hän teki — muutaman tunnin", vastasi hän surullisesti. "Minä kyllä aavistin, ettei sitä kestäisi pitkälle. Enkö teille jo sanonut, että Kesteven on piru ihmishahmossa? Se hän on — ja minä tiesin, ettei Darrell saisi rauhaa ennenkuin — ennenkuin pääsi lähtemään hänen luokseen. Minä kyllä huomasin miten hän hyöri ja pyöri päästäkseen matkalle. Ja — ja vihdoin hän meni! Mitä te tekisitte, jos teillä olisi veli, jota te rakastatte hyvin suuresti ja jonka te näkisitte luisumassa suoraa päätä helvettiin?"
Kysymys sisälsi jotakin niin ehdottoman viatonta ja naivia, että Hextall töintuskin kykeni pidättämään hymyilyn. Mutta tytön yksinkertaisuus pakotti hänet vastaamaan hyvin vakavasti.
"Minä panisin taivaan ja maan liikkeelle pysäyttääkseni hänet."
"Minä olen pannut taivaan ja maan liikkeelle — mutta tähän asti siitä ei ole ollut apua", vastasi Paquita. "Minä olen rukoillut hänen tähtensä enemmän kuin minkään muun — minä olen tehnyt kaikki mitä vain olen voinut, joka mahdollisesti ei olekaan paljon. Ei mitään tulosta! — tähän mennessä. Tuo piru — Kesteven — on liikaa taivaalle ja maalle ja minulle, kaikki käärittynä yhteen myttyyn."
"Kuka on miehiään herra Kesteven?" kysyi Hextall. "Ja miten hän voipi vaikuttaa noin turmiollisesti veljeenne?"
"Antaisin mitä tahansa, jos saisin tietää kuka on Kesteven!" hän huudahti. "Mitä toiseen kysymykseenne tulee — niin hän aivan yksinkertaisesti on saanut Darrellin valtoihinsa, siinä kaikki. Ainoastaan saanut hänet valtoihinsa — ja menettelee nyt hänen kanssaan niin kuin haluaa. Ja hänen vaikutuksensa on paha — paha — paha!"
"Ehkäpä teette parhaiten, jos kerrotte minulle, kuinka hän on saanut veljenne valtoihinsa", esitti Hextall. Hän näki, että tyttö halusi puhua ja että hänen täytyi puhua, joten hän huomasi parhaaksi sallia sen tapahtua hänen mielensä kevennykseksi. Tosin tämä ei kuulunut hänelle, mutta hän käsitti, että ellei tyttö saanut keventää mieltään, niin hän rasittuisi kuumeiseksi. "Tunsiko veljenne herra Kestevenin ennen Englantiin saapumistanne?" hän kysyi. "Tahi onko hän äskeinen tuttavuus?"
"Minä kerron teille kaikki", sanoi tyttö odottamattoman kiihkeästi. "Sitähän varten minä tulinkin — minä olisin raivostunut, tahi minulle olisi tapahtunut jotakin muuta, maatessani tuolla innoittavassa huoneustossa, Darrellin ollessa poissa ja ainoastaan tuo hoitajatar nähtävänä. Sitäpaitsi minä tiesin voivani luottaa teihin — saavuttuanne eilisiltana minä tarkastin teidät hyvin. Minä luulen — minä luulen, että te olette ensimmäinen mies — mies! — jonka olen nähnyt Englantiin saavuttuani".
"Sitä minä en totisesti usko!" virkkoi Hextall yrmeästi hymyillen. "Toivokaamme teidän erehtyneen. Mutta nyt kertokaa minulle — mitä hyvänsä se lieneekin. Koska tämä kaikki on kovin tavatonta, enkä minä halua, että puhuisitte liiaksi — teidän pitäisi jo olla vuoteessa ja sikeässä unessa."
"Vuoteessa oleminen on minulle viimeaikoina merkinnyt koko yön makaamista valveilla", hän sanoi. "Ajatellen ja ajatellen, tiedättehän? No niin — mutta, nähkääs, te ette vielä tiedä mitään meistä. Meitä on kolme — Darrel ja minä sekä meidän pieni veljemme, Ronald — hän on vain seitsemän vuoden ikäinen. Englannissa emme ole olleet ennenkuin saavuimme tänne kahdeksan kuukautta sitten — se oli viime syyskuussa. Nähkääs, meidän isämme oli karjakartanon omistaja Etelä-Amerikassa — Argentinassa. Hän meni naimisiin espanjattaren kanssa — se selittää, mistä johtuu nimeni Paquita; se oli äitinikin nimi. Hän kuoli Ronaldin ollessa noin kahden vuoden ikäinen. Kolme vuotta myöhemmin kuoli sitten isäni, jonka jälkeen Darrell, vaikka hän olikin vasta poikanen, ryhtyi hoitamaan tilaa. Nähtävästi eivät asiat oikein luonnistuneet, koskapa me rupesimme tulemaan melkoisen köyhiksi — siellä vain ei ole köyhänä oleminen niin hirmuista kuin täällä Englannissa. Ja sitte — viime vuonna — me tulimme, oh, hirmuisen rikkaiksi! James-setä, jota emme olleet koskaan nähneet, kuoli ja jätti meille kaikki rahansa ja paikan, missä me nyt asumme — Lynne Courtin, Surreyssä. Niinpä me tulimme kotiin — ja nyt minä toivon, että olisimme pysyneet estanciallamme kuinka köyhinä hyvänsä, koskapa silloin Darrel ei olisi kohdannut Kesteveniä!"
"Missä hän tämän kohtasi — ja milloin?" kysyi Hextall pakotettuna johtamaan keskustelua.
"Minä en tiedä missä — mutta se tapahtui pian saavuttuamme. Nähkääs, James-setä, joka oli eläessään mahtava kauppias Lontoossa, jätti puolet rahoistaan ja Lynne Courtin Darrellille ja toisen puolen minulle ja Ronaldille. Asetuttuamme Lynne Courtiin käväisi Darrell usein Lontoossa, ja luullakseni hän silloin kohtasi Kestevenin jossakin. Kaikissa tapauksissa rupesi Kesteven käymään Lynne Courtissa jo aikoja ennen joulua, ja sitten hän ja Darrell olivat aina yhdessä, matkustellen kilpa-ajotilaisuuksissa ja kaupungissa, ja kuljettivat kartanoon inhoittavia ihmisiä — samanlaisia kuin nekin, jotka näitte viime yönä — ihmisiä jotka joivat ja pelasivat, ja oh — minä en kehtaa kertoakaan kaikkea! Ja sitten Kesteven houkutteli Darrellin vuokraamaan tuon huoneuston, että hänellä olisi asunto myöskin kaupungissa — ja siitä, mitä siellä harjoitetaan, on teillä oman huomionne perusteella riittävä käsitys. Ja vaikka Kesteven ei itse juo — luullakseni se osoittaa minkälainen harkitseva piru hän on! — niin olen vakuutettu, että hän on rohkaissut Darrellia sillä tiellä, ja minä tiedän hänen saavan rahoja veljeltäni ja hän seisoo sivussa kun toiset, luullakseni hänen liittolaisensa, ottavat. Te ymmärrätte, niinhän? Ah, minun sydämeni on murtunut! Eilisiltana minä saavuin kaupunkiin, koska tahdoin tietää mitä tapahtui tuossa inhoittavassa huoneustossa, ja kun he luulivat minun menneen vuoteeseen, pidinkin silmällä, heitä, joten olen varma, että Darrellia petkutettiin. Petkutettiin! — tietysti, häntä on petkutettu joka päivä — häneltä tullaan petkuttamaan joka ainoa penni — minkä hän omistaa!"
"Katsokaahan nyt", sanoi Hextall. "Luullakseni ette pahastu, jos minä teen teille muutaman kysymyksen. Kuinka paljon rahaa teidän setänne jätti veljellenne?"
"Hän jätti Darrellille noin puoli miljoonaa ja saman verran jaettavaksi minun ja Ronaldin välillä", vastasi Paquita tyynesti ja välinpitämättömästi. "Mutta Darrell omistaa myös Lynne Courtin, joka on kaunis paikka — rakennus, maa, puisto ja suuri viljelystila."
"Onko teidän veljenne kaiken tuon ehdoton omistaja?" kysyi Hextall. "Minä tarkoitan — ettei sitä ole jätetty ainoastaan hänen hoidettavakseen?"
"On, kaikki on Darrellin, joka penni ja joka hehtaari", hän vastasi."Lakimiehet ilmoittivat sen minulle — he sanoivat, että hän saisisillä tehdä mitä vain halusi. Näettekö, minä kävin heille valittamassaKestevenistä."
"Ah! Ja mitä he sanoivat?" kysyi Hextall.
"Luulenpa heidän olleen epähienoja. He nauroivat; he olivat tylynnäköisiä miehiä. He sanoivat, että kun Darrell on täysi-ikäinen ja omaisuus on hänen omansa, niin ei kukaan voinut sekaantua hänen asioihinsa. Eräs heistä sanoi myös, ettei ollut syytä pelkoon — Darrell kyllä vakiintuisi. Mutta — hän ei vakiinnu."
Hextall huomasi vastassaan saman vaikeuden, minkä lakimiehet olivat nähneet. Kun Darrell Tress oli täysi-ikäinen ja rahojensa ja maansa ehdoton omistaja, niin ei kukaan voinut sekaantua.
"Ilmoititteko heille käsityksenne Kestevenistä?" hän kysyi.
"Kyllä minä sen tein. He nauroivat uudelleen ja puhuivat jotakin haukoista ja kyyhkysistä, jota minä en ymmärtänyt — kuinka minä olisin voinutkaan ymmärtää, mitään tietämättä? Eräs heistä, joka oli hieman ystävällisempi, sanoi minulle, että nuoret miehet, päästyään rahoihin käsiksi, olivat aina hieman villejä, ja neuvoi minua koettamaan siveellistä painostusta, kuten hän sitä nimitti. Niinkuin minä tietäisin mikä siveellinen painostus on!"
"Hän tarkoitti — teidän on puhuttava veljellenne, mitä hänen rauhaansa sopii", selitti Hextall.
"Minä olen puhunut hänelle siitä! Minä olen ollut sisar, äiti, isoäiti, täti ja serkku hänelle. Tänäänkin minä puhuin hänelle — minä olen pyytänyt ja rukoillut häntä olemaan hyvä poika ja hylkäämään juopottelun ja pelin sekä potkaisemaan Kestevenin ulos ovesta — mutta siitä ei ole ollut vielä mitään tulosta. Hän kuuntelee ja joskus lupaa ja itkee silloin tällöin, ja sitten Kesteven saapi hänet taas jollakin uudella pirullisuudella valtoihinsa, jolloin hän lankeaa takaisin pahuuteen. Näettehän tänään! — nytkin hän taas on tipotiessään. Minä tiesin, ettei hän jaksaisi olla suljettuna sairaan sisaren ja kahden hoitajattaren seuraan, hän on mennyt, Kestevenin luokse tietysti. Ah! — minä toivon, että olisin ampunut Kestevenin kuusi kuukautta sitten! Kerran minulla oli siihen tilaisuus — eikä kukaan olisi siitä saanut milloinkaan vihiä."
Hextall, joka oli ajatuksissaan tuijottanut tuleen, kääntyi vieraaseensa päin hätkähtäen hämmästyksestä.
"Lörpötystä!" hän sanoi terävästi. "Te ette tarkoita mitä sanotte!"
Mutta Paquitan kasvoilla oli vakaa ja rauhallinen ilme ja hän hymyili hieman.
"Enkö tarkoita?" hän vastasi. "Kyllä vainenkin! Ajatelkaahan mistä tuskasta se olisi säästänyt minut ja meidät kaikki! Tuo mies turmelee Darrellin ruumiin ja sielun; sentähden hän ei ole mikään sen parempi eikä pahempi kuin vaarallinen villipeto, joka pitäisi hävittää. Siellä, missä minut on kasvatettu, ei ihmiselämää pidetä niin tärkeänä kuin täällä. Jos minä olisin ampunut Kestevenin siellä — samoista syistä — niin olisi minua, kiitetty ja onniteltu. Täällä, minä luulen", hän lisäsi miettivästi, "minut olisi hirtetty".
"Te joudutte varmasti vaikeuksiin, jos te olette yhtä nopsa turvautumaan revolveriin kuin viime yönäkin", virkkoi Hextall. "Se ei käy päinsä täällä, Englannissa me olemme sivistyneitä."
Paquita loi häneen pitkien, tummien silmäripsiensä alta katseen.
"En ole tyhmä", hän sanoi. "Kyllä minä tiedän minkä arvoinen teidän kehuttu sivistyksenne on! Miksi suurin osa englantilaisista on moisia tomppeleita?"
Hextall nousi pikaisesti ylös.
"Mitä te pyydätte minua tekemään?" hän kysyi.
"Ettekö voisi auttaa minua? Minä — minä arvelin — te voisitte jotenkin — ja tahtoisitte…"
"Minä tahdon, todellakin — jos vain voin!" vastasi Hextall lämpimästi."Mutta — miten?"
"Ettekö voisi tehdä jotakin vieroittaaksenne Darrellia tuosta miehestä?" selitti tyttö. "Tahi — poistaaksemme hänet Darrellin seurasta? Minulla ei ole ystäviä — ja minä arvelin, että suostuisitte ystäväkseni. Auttakaa minua jotenkin, niin — minä teen mitä vain pyydätte."
Hextall tuijotti häneen — tuijotti, kunnes tunsi vajoavansa vaaran aaltoihin. Hän palautti tasapainonsa äkisti.
"Totelkaa sitten minua heti menemällä kotiin ja vuoteeseen ja osoittamalla hoitajattarillenne kuuliaisuutta", sanoi hän hymyillen. "Minä autan teitä — vointini mukaan. Me teemme jotakin."
Huomaamattaan hän ojensi kätensä vahvistaakseen lupauksensa. Hänen äärettömäksi hämmästyksekseen kohotti Paquita sen värähteleville huulilleen.
Kun Paquita, hymyillen ja tottelevaisena oli poistunut hoitajattarensa seurassa, jolle nyt oli ystävällinen niinkuin sisarelleen, vetäytyi Hextall ruokasaliinsa ja katsoi kätensä selkään. Hän oletti yhä vieläkin tuntevansa siinä Paquitan lämpöisten huulten kosketuksen. Hän pelkäsi kohdata omia silmiänsä tulisijan yläpuolella sijaitsevassa peilissä. Ja hänen kätensä vapisivat, kun hän tarttui mielipiippuunsa ja koetti sitä sytyttää.
"Hyvä Jumala!" hän mutisi. "Saanko minä aivopehmennyksen? Ja — minä olen luvannut auttaa häntä! Häntä!"
Hän oli sytyttänyt useita tulitikkuja ja heittänyt ne pois ennenkuin sai piippuunsa tulen, ja kun vihdoin tupakka paloi, kävi hän niin hajamieliseksi, että se pian uudelleen sammui. Silloin hän hiljaa kiroten viskasi piipun pois ja meni vuoteeseen.
"Paquita", hän muisteli kallistaessaan päänsä tyynylle. "Paquita on hyvin ihana — ja hyvin vaarallinen. Olenpa hyvilläni, milloin Paquita palaa Lynne Courtiin."
Mutta samaan aikaan Paquita oli lähellä, ja tohtorin oli kohdattava hänet ainakin kahdesti vuorokaudessa. Seuraavalla käynnillä hän tapasi tytön paljon taipuvaisempana noudattamaan määräyksiä ja iloisemmalla mielellä; ilmeisesti oli sydänyön keskustelu hänen kanssaan aiheuttanut Paquitan elämänkatsomuksessa muutoksen. Luonteeltaan teeskentelemättömänä ja tulisena hän ei viivytellyt osoittamasta, että hän piti tohtoria ystävänä, ja Hextall käsitti, että hänen odotettiin täyttävän lupauksensa vilpittömällä ja ritarillisella tavalla.
"Mutta meidän on toimittava varovasti", sanoi hän ehkäistäkseen tyttöä odottamasta liikoja. "Tiedättekö missä nuo kaksi ovat?"
"Oh, kyllä minä tiedän!" vastasi tyttö. "Fowler — se on Darrellin palvelija — ilmoitti minulle aamulla. On saatu selville, että Kesteven soitti eilisiltana Darrellille Brightonista, jolloin Darrell keksi selityksen Fowlerille ja läksi heti sinne, jättäen Fowlerin huoneiston hoitajaksi. Tietysti hän ilmoitti matkustavansa liikeasioille ja palaavansa mahdollisimman pian, mutta minä tiedän mitä se merkitsee. He viipyvät siellä niin kauan kuin heillä on lystiä, jonka jälkeen menevät Lynne Courtiin, ja kun minä palaan sinne, löydän minä talon täynnä tuota tavallista ihmislajia. Vaan mitäpä tuosta! Olenhan varma teidän avustanne."
Hextall jätti hänet, tuntien luvanneensa enemmän kuin helposti voi täyttää. Darrellin laisen nuoren miehen parantaminen ja hyveentielle saattaminen oli vaikea tehtävä, eikä hän nykyhetkellä tietänyt miten siihen olisi ryhdyttävä. Ollen verrattain hyväuskoinen, hän taipui omaksumaan saman kannan kuin lakimiehetkin, joihin Paquita oli vedonnut ja joilta hän oli saanut niin niukasti myötätuntoa. Juttuhan ei ollut mitenkään harvinainen tahi erikoinen — se oli vain tavallinen tarina rikkaasta nuorukaisesta, joka oli joutunut rosvojen pariin, joiden tarkoitusperiä hän ei kyennyt tajuamaan eikä omannut riittävää halua suojelemaan itseään. Kaikissa näissä tapauksissa oli kaksi mahdollisuutta — Darrell Tress ehkä äkkiä kyllästyy epäilyttävien huvitusten liiallisuuteen, tempautuu niistä irti ja parantuu, tahi hän vajoaa pohjaan ennenkuin kukaan ehtii häntä parantamaan. Mutta Hextall tunsi riittävästi elämää ollakseen vakuutettu, että kaikissa tapauksissa tulisi Kesteven, jos hän nimittäin oli haukka kuten asianhaarat näyttivät viittaavan, tekemään voitavansa kyyhkysensä kynimisessä ennenkuin tämä pääsisi hänen kynsistään.
Hänen poistuessaan sinä aamuna huoneustosta kohtasi Fowler hänet eteisessä ja katsoi häneen merkitsevästi.
"Haluatteko puhua minulle?" kysyi Hextall, tulkiten katseen keskustelun pyynnöksi.
"Parisen sanaa, jos sallitte, sir", virkkoi Fowler. Hän meni edellä nähtävästi häntä varten varattuun pieneen huoneeseen ja sulki oven. "Se on tuon toissayönä näkemänne johdosta, sir", hän jatkoi. "Ajattelin, että oli parasta mainita siitä teille, koskapa te neiti Tressin hoitajana ette halua häntä häirittävän."
"No, mitä se on?"
"Näittekö te, sir, tuon miehen, joka pani rahat pöydälle?" kysyiFowler. "Sen tummakasvoisen veitikan pienine suippoine viiksineen?"
"Minä näin."
"Hän oli täällä eilisiltana. Minulla oli kova urakka, ennenkuin sain hänet poistumaan. Hän tahtoi tavata herra Kesteveniä. Se oli heti sen jälkeen kun herra Tress oli matkustanut. Minä — minä pelkään, sir, että me saamme tuosta miehestä harmia."
"Miten?" kysyi Hextall.
"Hän sanoi, että Kesteven pakotti hänet antamaan rahat takaisin — jotka hän vannoi voittaneensa rehellisesti — jotta neiti Paquita rauhoittuisi, ja että herra Kesteven lupasi kohdata hänet eilen puolenpäivän aikaan ja palauttaa rahat. Se on totta, että Kesteven pisti ne taskuunsa senjälkeen kun te ja hoitajattaret olitte vieneet neiti Paquitan huoneeseensa — minä näin hänen ne ottavan ryhtyessäni järjestelemään huonetta kuntoon. Mutta tuo mies väitti, ettei Kesteven saapunutkaan kohtauspaikalle. Ja niin hän tuli tänne häntä tapaamaan — ja kylläpä hän olikin raivoissaan! Kuten jo sanoin, minulla oli kova työ ennenkuin sain hänet poistumaan. Ja — hän poistui uhkaillen, sir."
"Kuinka uhkaillen?"
"No, hän uhkasi, että ellei herra Kesteven palauta heti rahoja, ilmoittaa hän poliisille tuon revolverijutun ja syyttää Paquitaa henkensä uhkaamisesta. Ja minä en tiedä, sir, missä Kesteven tai herra Tress ovat."
"Luulin heidän olevan Brightonissa", sanoi Hextall.
"Ei, sir! Minä sanoin Paquitalle niin — minun oli hänen rauhoittamisekseen jotakin sanottava. Herra Kesteven matkusti eilen puolen päivän aikaan ja soitti herra Tressille illalla kello seitsemän tienoissa, ja herra Tressillä oli pari matkalaukkua valmiina ja hän matkusti autolla jonnekin, luullakseni, kohtaamaan häntä. Mutta minä en tiedä missä he ovat. Mitä minun on tehtävä, jos tuo mies tulee uudelleen, sir?"
"Tunnetteko hänet?" kysyi Hextall.
"En, sir, minä en tunne. Täällä kyllä käypi pelaamassa eräs ryhmä, mutta hän ei ole kukaan siitä — hän ei ole ollut milloinkaan täällä ennen tuota yötä. Minä en tuntenut häntä enemmän kuin tuota toistakaan miestä — hänkään ei ole koskaan ennemmin ollut täällä. Herra Kesteven toi heidät molemmat — he tulivat kolmisin heti herra ja neiti Tressin palattua teatterista."
"Ettekö edes tiedä heidän nimiään?"
"En edes sitä, sir. Minä tunnen joukon — suuren joukon! — kaupungin herroja, mutta milloinkaan en ole nähnyt kumpaakaan noista kahdesta — en milloinkaan."
"Oliko suurempikin rahasumma kysymyksessä?" kysyi Hextall.
Fowler hymyili.
"Ennenkuin Kesteven ne korjasi pois, huomasin useita sadan punnan pankkiseteleitä joukossa, sir", hän vastasi. "He pelasivat suurilla panoksilla, sir, hyvin suurilla todellakin — en koskaan ole nähnyt sellaista. Tietenkään ei minun sopisi tehdä huomautuksia, mutta minä vedän omat johtopäätökseni, ja olipa jo aika että herra Tress sai puolustajan."
"Ketä vastaan!" tiedusti Hextall. Hän vihasi ja inhosi koko tätä likaista paljastusta ja hän tunsi eräänlaista pahoinvointia kysellessään — mutta Paquita oli lähellä ja hänen tytölle antamansa lupaus oli velvoittavana hänen tietoisuudessaan.
Palvelija irvisti ja heilautti päätään.
"Kesteveniä!" hän virkkoi. "Kesteveniä! Hän on saanut nuoren isäntäni valtoihinsa ja kynii häntä — niinkuin te kynisitte kananpoikaa!"
Hextall katsoi jonkun hetken ääneti palvelijaan. Hän tiesi, että tämän luokan palvelijat olivat täysin tietoisia isäntäväkensä asioista; Fowler näytti kyllin vanhalta ollakseen monen salaisuuden haltijana. Puhuessaan Kestevenistä oli hänen nuoreen tohtoriin kohdistuneissa silmissään ymmärtävä välke, ja Hextall, niin vastenmielistä kuin se olikin, ei voinut olla varteenottamatta viittausta.
"Kun te kerran olette sanonut noin paljon", hän huomautti, "niin minä voin yhtä hyvin ilmoittaa teille, että neiti Tress on minulle valittanut siitä vaikutuksesta, joka Kestevenillä on hänen veljeensä. Hän näkyy ajattelevan —"
Fowler hieman naurahti.
"Oh, minä tiedän, sir! Minä olen ollut Lynne Courtissa useita kertoja.Minä säälin neiti Paquitaa sydämeni pohjasta. Oh — niin!"
"Tiedättekö mitään Kestevenistä?" kysyi Hextall. "Te sanoitte tuntevanne koko joukon kaupungin herroja. Tunsitteko hänet, kun hän saapui ensi kerran tänne?"
"Kummallista kyllä, sir — en! Minä olen aikoinani tuntenut paljonkin hänen laisiaan — tiedättehän, sir, sellaisia miehiä, jotka kiintyvät rikkaisiin nuorukaisiin ja imeytyvät heihin niinkuin iilimadot kunnes ovat imeneet heidät kuiviin — haukkoja, kuten heitä nuoruudessani nimitettiin. Mutta häntä minä en tuntenut — ja mikä vielä ihmeellisempi, ei kukaan minun ystävistänikään häntä tuntenut. Me keskustelimme — kuten herrojen palvelijat keskustelevat, sir, tokko kukaan häntä tuntisi — mutta ei kukaan meistä tunne Kesteveniä. Me emme voi muistaa häntä. Minulla on ystäviä, jotka tuntevat jokaisen tuollaisen miehen West Endin hienostokorttelissa, ja minä olen osoittanut Kestevenin heille; kukaan ei tunne häntä."
Hextall tunsi nyt jo joutuneensa pitkälle asioihin, joten hän rupesi arastelematta jatkamaan kyselyjään. "Tiedättekö miten ja milloin herra Tress kohtasi hänet?"
"En varmasti, sir", vastasi Fowler. "Se on — miten he kohtasivat. Minä kyllä tiedän, milloin se tapahtui. Herra Tress oli juuri ottanut minut palvelukseensa: hänellä oli siihen aikaan viime talvena huoneusto Carlton-hotellissa. Hän matkusti Newburyn esteratsastuskilpailuihin pariksi päiväksi ja asui Readingissa — minä en ollut hänen kanssaan, sillä minä olin ankarasti vilustunut. Sieltä tullessaan hän toi Kestevenin — eikä tämä senjälkeen enää hänestä eronnut. Silloin he siis kohtasivat, sir; mutta miten he kohtasivat tahi kuka heidät teki tuttaviksi, sitä minä en tiedä. Minä oletan, että he aivan yksinkertaisesti löysivät toinen toisensa — kilpa-ajoradalla."
"Rohkenen sanoa, että te voitte vastata kysymykseen, joka mahdollisesti on hyvin epäsovelias", huomautti Hextall. "Missä tilassa Kesteven oli tänne saapuessaan? Minä tarkoitan — miltä hän teistä näytti? Oliko hän hyvin puettu — näyttikö hän olevan hyvissä varoissa?"
Palvelija nauroi ivallisesti.
"Hän oli kyllin hyvin puettu, sir", vastasi hän, "mutta se olikin hänen ainoa pukunsa: ensiluokan villapuku. Se ja soma päällystakki sekä hyvillä liinavaatteilla ja pukeutumisvälineillä täytetty pieni matkalaukku — siinä kaikki mitä tullessaan toi. Mutta", hän lisäsi silmää iskien, "parin viikon kuluttua oli hänellä jo yllin kyllin — ainakin enemmän kuin mitä tusinalliseen hänen matkalaukkuunsa olisi mahtunut!"
"Tarkoitatte — herra Tressin kustannuksella?" esitti Hextall.
"Aivan niin, sir — herra Tressin kustannuksella. Minä tietenkin tiedän, sillä kauppiaat puhuvat. Herra Tress vei hänet kaikkien hankkijoittensa luokse — vaattureille, sukkakauppaan, suutarille, hattuliikkeeseen — kaikki he lähettivät laskunsa herra Tressille. Herra siunatkoon, sir!" huudahti Fowler. "Ei kukaan Piccadillyssa esiintyvä mies ole Kesteveniä paremmin puettu! Oh, hän kerää höyheniä pesäänsä, siitä ei ole epäilemistäkään! Julkea herra, sir, ja ovela. Nauttii lasillisesta hyvää viiniä ja tuntee mikä on hyvää, mutta ei koskaan maista väkijuomia aterioitten väliaikoina, ja aterioidessaankin varsin kohtuullisesti. Hän ei ole niitä miehiä, jotka heti aamulla tahtovat konjakkia ja soodavettä tahi samppanjapuolikkaan — kiinalainen tee tahi hyvä kahvi on hänen merkkinsä. Ovathan miehen ainoana pääomana hänen aivonsa, sir — vai mitä?"
"Tarkoitatteko, että Kesteven osaa huolehtia omastaan?" virkkoi Hextall hymyillen.
"Ei kukaan paremmin, sir. Hänellä on aina järki tallella. Minä olen huomannut, että kun he aikovat pelata illalla täällä tahi Lynne Courtissa, niin ei Kesteven nauti väkijuomia edes ruokapöydässä. Ei missään nimessä! — hörppäys sitruunamehulla höystettyä kivennäisvettä on ainoa mitä hän tahtoo."
"Erästä seikkaa minä en oikein käsitä", huomautti Hextall. "Minä en ymmärrä, minkätähden hän viettelee herra Tressiä juopotteluun."
Fowler pudisti päätänsä.
"Sitä hän ei tee, sir — se minun on sanominen hänen puolustuksekseen", vastasi hän vilpittömästi. "Neiti Paquita syyttää häntä siitä, mutta hän on väärässä. Totuus on se, että herra Tress on joutunut siihen peliin jo ennenkuin Kesteven esiintyi näyttämölle. Tullessani hänen palvelukseensa, hän oli jonkun ajan asunut yksin tuossa huoneustossa, joka hänellä oli Carltonissa, ja minä huomasin, että hän oli ottanut tavakseen juoda kolmanneksen samppanjaa heti vuoteesta noustuaan. Nyt hän on jo pitemmällä, sir — väkevä konjakki ja soodavesisekoitus on nyt hänen aamujuomansa. Ei! — se ei ole Kestevenin syy! Minun mielipiteeni on — mutta mahdollisesti minulla ei ole oikeutta sen esittämiseen."
"Sanokaa vain mitä ajattelette", keskeytti Hextall. "Se ei mene pitemmälle."
"Nähkääs, minä luulen, että Kesteven näkee miten asiat ovat ja paikkaa kukkaroaan mahdollisimman nopeasti", vastasi palvelija. "Ja siksipä minä käsitän minkävuoksi hän toissayönä toi nuo kaksi miestä tänne — ja sitte jätti palauttamatta rahat tummalle miehelle, joka palasi tänne eilisiltana. Minä tunnen kaikki muut, jotka ovat käyneet täällä, mutta en noita kahta — heitä minä en tunne, ja olenpa vakuutettu, että on olemassa jotakin salaperäistä heissä ja tuossa yössä. Kuulkaahan, mitä minun on tehtävä, sir, jos tuo mies palaa? Varoitanko minä…?"
Samalla kuului ulko-ovelta ovikellon kilahdus. Fowler pyysi anteeksi ja meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin hän palasi puistellen päätään.
"Tohtori, hän on taas täällä!" kuiskasi hän. "Hän on ovella ja se toinen mies on hänen seurassaan."