Kuullessaan tuon uutisen kuohahti Hextallin sisimmässä. Hän huomasi joutuneensa epämiellyttävään tilanteeseen. Ilmeisesti oli noilla miehillä paha mielessä. Ja huoneuston isäntä oli poissa ja hänen neuvonantajansa hänen seurassaan; Fowler oli sittenkin vain palvelija. Mutta tuolla, oven tahi parin takana oli sairas.
"No, entä sitten?" hän kysyi katsahtaen palvelijaan.
Fowler vastasi kysymykseen puistelemalla päätään; se ilmaisi hämmennystä ja avuttomuutta. Selvästi huomasi, että hän kuului niihin ihmisiin, jotka vaistomaisesti ovat riippuvaisia omaansa voimakkaammasta tahdosta.
"He eivät poistu minun pyynnöstäni, sir", hän sanoi. "He ilmoittivat jäävänsä paikoilleen kunnes tapaavat jonkun talonväestä. Minä ajattelin, että mahdollisesti te puhuttelisitte heitä — olettehan te tohtori."
"Missä he ovat?" kysyi Hextall vastenmielisesti. "Salissako?"
"Ei, sir, — minä en päästänyt heitä sisään. He ovat portailla. Minä ilmoitin heille, ettei herra Tress ja Kesteven ole kotona, mutta he eivät uskoneet minua. Mahdollisesti, jos te sanotte — ah! —" Hän keskeytti, kun ovikello kilahti uudelleen. "Siellä he ovat, kuten huomaatte, sir! Jos he alkavat tuon pelin —"
Hextall poistui huoneesta ja astui etuovelle. Hän avasi sen hiljaa ja, pujahdettuaan ulos, sulki sen perässään. Ulkona odottelevat miehet, jotka olivat keskikokoisia ja hentovartaloisia, vetäytyivät taaksepäin hänen ilmaantuessaan ja katsoivat hieman hämillään hänen kookkaaseen vartaloonsa. Ja toinen mutisi seuralaiselleen pari sanaa:
"Se on tohtori!"
"Kuulkaahan nyt!" sanoi Hextall luonteenomaisella mutkattomuudellaan. "Teidän on hyväntahtoisesti poistuttava. Minä en salli teidän häiritä potilastani soitollanne ja kolkutuksillanne. Palvelija on teille sanonut, etteivät herrat Tress ja Kesteven ole täällä — he ovat poissa kotoa. Te olette tietoisia, että neiti Tressiä kohtasi vakava tapaturma toissayönä — teidän läsnäollessanne. Hänen lääkärinään —"
Yrmeäkatseinen mies keskeytti hänet hymyillen puolittain epäuskoisesti ja ivallisesti.
"Tuo kaikki on oikein", hän sanoi huomattavasti muukalaisella murteella. "Mutta me emme tiedä mitään neiti Tressistä tahi neiti Kenhyvästä — me emme tiedä kenenkään täällä asujan nimeä — neidin, rouvan tahi herran. Me haemme noita kahta miestä, jotka tapasimme täällä toissa yönä — miehen, joka toi meidät tänne, ja sen toisen, jonka kohtasimme täällä — nuoren naisen seurassa." Hextall säpsähti kuullessaan sen ylenkatseellisen äänensävyn, jolla viimeiset sanat oli lausuttu. Hän punastui ja suoristautui ja loi puhujaan varoittavan katseen.
"Teidän on parasta käyttää kohteliaampaa äänensävyä", hän huomautti. Puhuteltu naurahti, näyttäen mustien viiksien alta valkoiset hampaansa, ja hänen silmiinsä tuli närkästynyt ilme.
"Hyvä on — aivan niin!" hän virkkoi silmäten toveriinsa. "Jos minä puhun teille peittelemättömästi, niin vieläkin peittelemättömämmin voin puhua poliisille — eikö niin? Me kutsumme poliisin, ellemme saa hyvitystä täällä, ymmärrättehän? Teitä emme tarkoita loukata — te olette lääkäri — niinpä niin! Mutta — te ette tiedä kaikkea."
"Minä en voi sallia sairaani häiritsemistä", toisti Hextall, joka ei osannut muutakaan sanoa. "Minun on pyydettävä teitä poistumaan. Tulkaa takaisin — jos teidän täytyy — kun herra Tress koteutuu."
"Herra Tress? Oh, niin, mutta me emme tunne ketään herra Tressiä", väitti puhetta johtava samalla kun hänen toverinsa nauroi epäilevästi. "Ainoa minkä tunnemme on — tämä huoneusto. Ja mitä meille täällä tapahtui. Osan te siitä näitte — lopun. Kuulkaahan!" hän jatkoi vilkkaammin. "Me selitämme teille, miten asian laita on, niin. Sitten te ymmärrätte. Me olemme kreikkalaisia herrasmiehiä — liikealalla Manchesterissa — hyvin tunnettuja herrasmiehiä. Me tulimme Lontooseen hieman huvittelemaan, niinpä niin. Toissailtana söimme päivällistä Imperial-kahvilassa — hyvä on. Jouduimme puheisiin — tiedättehän — tuon täällä näkemänne vanhemman hienonnäköisen miehen kanssa. Joimme pari lasillista hänen seurassaan — hyvin miellyttävä mies, kerrassaan mukava. Hän esitti, että pelaisimme hieman korttia erään hänen ystävänsä luona. Hyvä on — meillä ei ole mitään pientä peliseuraa vastaan, niinhän? Me tulemme hänen mukanaan tänne ja tapaamme tuon nuoren miehen ja — nuoren naisen. Kaikki sujuu alussa hyvin — nautimme toiset lasilliset — puhelemme — peräti miellyttävää — oh peräti! Sitten nuori nainen poistuu, ja me ryhdymme pelaamaan. Me pelaamme jonkun ajan ja minä rupean voittamaan — täysin rehellisesti minä voitan. Minä en harjoita petosta — en! Miksi minä niin tekisin? — Minä olen herrasmies; minulla itselläni on kylliksi rahoja — mutta! — minä annan teille nimikorttini, osoittaakseni kuka olen — ystäväni antaa myös nimikorttinsa. Kysykää Manchesterissa keltä tahansa tokko he tuntevat meidän nimemme — ah, niin!"
Ennenkuin Hextall oli ennättänyt tekemään mitään heitä estääkseen, veti kumpainenkin esille kauniin nimikorttikotelon ja pakotti hänet vastaanottamaan erinomaisesti valmistetun ja piirretyn nimikortin. Hän silmäsi niihin ja luki: Mr. Victor Demetriadi — Mr. George Chimbouloglos. Kumpaisenkin kortin kulmaan oli merkitty osoite, joka viittasi erääseen Manchesterin parhaista asuntokortteleista.
"Nämä! — kaikki oikein — niinhän?" jatkoi herra Victor Demetriadi. "Peräti mukiinmeneviä — eikö niin? No hyvä, minä kerron teille edelleen. Me jatkamme pelaamista — minä voitan enemmän — minä voitan kaksitoista sataa puntaa — niin!"
"Kaksitoista sataa puntaa!" huudahti Hextall.
"Niin, mutta puoli tuntia varemmin minä olin häviöllä viisitoista sataa!" kivahti Demetriadi. "Silloin ei ollut puhetta petoksesta — ei! Mutta, nähkääs, me olimme sopineet, että peli lopetettaisiin täsmällisesti kello kaksi. No, viittä minuuttia vaille kaksi minä olen voitolla kaksitoista sataa — ne ovat minun taskussani, koska me suoritimme häviömme pelin aikana. Silloin tulee tyttö — tuo nuori nainen — revolverin kanssa ja sanoo, että me olemme petkuttaneet hänen veljeään — varsinkin minä! — ja uhkaa ampua — varsinkin minut — ja pitää revolveria päätäni kohti ojennettuna. Oh! — se oli niin sanottu suunniteltu kuje! Kujepa tietystikin. Jos minä olisin ollut häviöllä — jos minun ystäväni Chimbouloglos olisi ollut häviöllä kello kaksi — mitä?"
"Se ei ainakaan ollut kuje, että minun hoidokkiani ammuttiin", huomautti Hextall tyynesti.
Nuoret miehet kääntyivät ja katsahtivat toisiinsa. Heidän silmäyksessään välähti yhteisymmärrys, joka ei jäänyt Hextallilta huomaamatta. Mutta kumpikaan ei puhunut, ja Hextallin mieleen juolahti äkkiä kysyä heiltä erästä seikkaa.
"Koska te näitte tapauksen, niin tietänette miten hän sai ampumahaavan?"
Vielä kerran he katsahtivat toisiinsa. Sitten toisen katse näytti vastaavan toisen kysymykseen, jonka jälkeen vaiti ollut mies puhui.
"Vanhempi miehistä riensi ottamaan häneltä revolveria", sanoi hän tyynesti ja vähemmän murteellisesti kuin hänen toverinsa. "Nainen taisteli sen puolesta, jolloin revolveri laukesi. Mutta hän onnistui sen sittenkin pitämään ja uhkasi sillä meitä kunnes te saavuitte."
Demetriadi nauroi.
"Lorua!" virkkoi hän ivallisesti. "Kaikki tuo kuului juoneen! Sanonpa teille, että jos minä olisin hävinnyt — jos minun ystäväni olisi hävinnyt paljon — ah, silloin olisi kaikki ollut hyvin. Se oli pelkkää huijausta — kaikki tietysti olivat liittolaisia."
"Mikäli minä ymmärrän", sanoi Hextall, joka nyt oli päättänyt selvittää asian perinpohjin, "kuulutte te suostuneen luovuttamaan rahat sillä ehdolla, että ne palautettaisiin teille takaisin eilispäivänä. Onko se niin?"
"On! Vanhempi mies sanoi: 'Pankaa rahat takaisin ja rauhoittakaa tyttö, ja minä tuon ne teille Imperial-kahvilaan puolen päivän aikaan — varmasti!' Ja Chimbouloglos tässä sanoi samoin. Niinpä minä annoin takaisin. Mutta — me menemme Imperial-kahvilaan eilen puolen päivän aikaan ja odotamme — ei kuulu miestä eikä rahoja! Ei, minut on puijattu — johdettu ansaan! Mutta —"
Hän viittasi sormellaan suljettuun oveen Hextallin takana, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät tummien viiksien varjosta.
"Minä tahdon rahani, jotka olen rehellisesti voittanut, tahi minä kostan!" hän huudahti. "Minä käännyn poliisiin. Chimbouloglos, hän sanoo: 'Jätä sikseen — älä vaivaa itseäsi — tuo raha ei merkitse mitään!' Aivan niin — raha ei merkitse mitään — minulla on paljon rahaa — minä olen hyvin rikas mies. Mutta — minun kunniani! Minut tuodaan tänne — peliluolaan, niinpä niinkin. Minä voitan rahat rehellisesti ja suorasti, kuten sanotaan — silloin minua uhataan revolverilla ja pakotetaan luovuttamaan rahat pois eräällä lupauksella — ja miehet livistävät! Mutta — nainen on täällä — satimessa! Lorua! — Chimbouloglos on mitä rahvaan pojat nimittävät tomppeliksi!"
"Herra Chimbouloglos on hyvin viisas mies", sanoi Hextall. "Minä annan teille saman neuvon. Ja minä vakuutan, että teillä on väärä käsitys sisällä olevasta nuoresta naisesta — kerrassaan väärä!"
"Väärä!" huudahti loukattu. "Mitä! — Vaikka hän ojentaa revolverin otsaani ja uhkaa ampua ulos aivoni ellen luovuttaisi rahoja, jotka rehellisesti voitin? Oh, ei, ei, ei! — minä en ole hupsu, herra tohtori — älkäähän toki!"
Lyhyen hiljaisuuden vallitessa tarkasti tohtori miehiä lähemmin. Herra George Chimbouloglos näytti hyväluontoiselta ja levolliselta nuorukaiselta; herra Victor Demetriadi, huolimatta hänen yrmeistä silmistään, näytti omaavan muutamia hyviä ominaisuuksia. Paquitan äskettäin hankkima ritari päätti hänen hyväkseen noudattaa valtioviisautta ja koettaa mitä vetoaminen nuorten miesten kunniantuntoon vaikuttaisi.
"Minä olen vakuutettu, ettette te, herra Demetriadi, ole hupsu", sanoi hän, "ja minä olen myöskin varma, että te molemmat olette kunnian miehiä. Olettakaahan, että minä annan kunniasanani siitä, että te olette erehtyneet?"
Chimbouloglos nyökkäsi heti hyväksyvästi, mutta Demetriadi haritti vastaan. "Mutta minähän näin itse!" hän huudahti. "Mitä! — arveletteko etten tiedä mikä revolveri on — minä?"
"Meidän ei sovi seisoa täällä puhelemassa koko päivää", sanoi Hextall. "Tulkaa minun luokseni hetkiseksi, ja minä luulen voivani selittää teille asiat — kaikki paitsi yhtä."
Kreikkalaiset seurasivat häntä vitkastelematta. Ja johdattaessaan heitä Wimpole-kadulle, mietti Hextall syvästi ihmetellen tämän maailman ääretöntä pienuutta. Hän oli itse Lancashirestä ja oli suorittanut lääketieteelliset opintonsa ja sairaalakokeensa Victoria-yliopistossa Manchesterissa; niin ollen hän tunsi Manchesterin hyvin, joten oli myös heti huomannut, että noiden kreikkalaisten nimet olivat samoja, jotka edustivat kahta johtavinta kauppataloa tuon suuren Lancashiren kaupungin kreikkalaisessa kauppayhdyskunnassa. Nämä olivat nähtävästi noiden talojen nuorina vesoina saapuneet Lontooseen huvittelemaan — ja nyt oli herra Victor Demetriadin itserakkaus ja kunniantunto saanut kolauksen. Paquitan tähden hänen siis oli kreikkalaisille annettava selitys — Kestevenin kustannuksella.
Ollen jossakin määrin valtioviisas, puhui Hextall ensin Manchesterista ja omista suhteistaan siellä — se johti asian ystävällisemmälle pohjalle. Sitten, vannottaen heidät säilyttämään kaikki salaisuutenaan ja vedoten heidän kunniantuntoonsa, hän kertoi heille niin paljon kuin katsoi tarpeelliseksi. Ja hänen suureksi huojennuksekseen hyväksyi Demetriadi heti selityksen.
"Oh, siinä tapauksessa!" hän huudahti, levittäen käsiään; "tietenkään ei minulla ole mitään sanomista, niinpä niin. Ei mitään! Olen pahoillani nuoren neidin puolesta. Mutta tuo veitikka — jota te nimitätte Kesteveniksi, mitä? Ah! Ja —" Hän keskeytti äkisti ja katsahti toveriinsa. Taas he vaihtoivat puhuvia katseita, kuten Hextall oli jo kahdesti ennenkin huomannut. Vihdoin Demetriadi sai sanotuksi:
"Mahdollisesti meidän on paras kertoa teille mitä me näimme tahi luulimme nähneemme. Jotakin, mikä sai meidät —"
Chimbouloglos keskeytti hänet rauhallisesti.
"Minä en ainoastaan luule nähneeni", hän virkkoi. "Minä näin!"
"Kerro sinä hänelle, sitten", kehoitti Demetriadi. "Nähkääpä", hän lisäsi kääntyen Hextalliin, "minä — mahdollisesti minä en nähnyt niin selvästi kuin Chimbouloglos tuona yönä — minä olin nauttinut aika runsaasti viiniä, niinpä niinkin. En tosin liiaksi, mutta kylliksi. Mutta Chimbouloglos ei nauttinut — hän siis näki selvästi, ymmärrättehän."
"Mitä te näitte?" kysyi Hextall. Chimbouloglos karisti tuhkan savukkeestaan ja katsoi miettivästi sen jälkeen. Kun hän sitten katsoi Hextalliin, oli hänen ilmeensä hyvin vakava ja hän pudisti päätään.
"Sen sanominen on vakava asia", hän vastasi, "enkä minä sitä sanoisikaan, ellen olisi varma. Mutta kun te kerran kerroitte meille tietonne tuosta Kestevenistä, niin minäkin kerron teille siitä. Tuo revolveri ei lauennut vahingossa."
"Mitä!" huudahti Hextall. "Tarkoitatteko —"
"Tarkoitan olevani ehdottomasti varma, että Kesteven laukaisi sen koettaessaan valloittaa sitä neidiltä", sanoi Chimbouloglos. "Minä käsitin silloin, että Kesteven aikoi ampua hänet. Olin ihan heidän takanaan, joten näin Kestevenin käden. Silloin juuri teki neiti äkillisen liikkeen — ilman sitä olisi luoti lävistänyt hänen sydämensä. Siitä olen varma."
"Te voitte luottaa Chimbouloglosiin", huomautti Demetriadi. "Jos hän sanoo nähneensä, niin hän näki."
Hextall vastaanotti nämä tiedot äänettömänä. Ja kun hänen vieraansa olivat poistuneet, istui hän kauan tuijottaen tyhjyyteen ja miettien. Salaisuuden ilmakehän syvensi äkkiä jokin, joka näytti murhan enteeltä. Yhdessä noita nopeita sisällisiä näkemyksiä, jotka tulevat ikäänkuin suoraan kutsuttuina, näki hän kuinka Kestevenille, jos hän todella halusi vapautua Paquita Tressistä, tarjoutui revolverista taisteltaessa hyvä tilaisuus tarkoituksensa saavuttamiseen itseään vaaraanpanematta. Kukaan ei olisi epäillyt, että hän tarkoitti ampua hänet: hänellähän oli mahdollisimman hyvä syy väliintuloon ennenkuin tyttö olisi vahingoittanut toisia ja itseään. Se olisi siis käynyt helposti päinsä — Kestevenillä ei ollut aavistustakaan, että nuorella kreikkalaisella oli erinomaisen tarkkaavat silmät. Helposti tehty! Mitä enemmän Hextall ajatteli, sitä kernaammin hän uskoi kuulemaansa kertomukseen. Mutta — miksi Kesteven halusi tappaa Paquitan? Se oli suuri kysymys — ja sellainen, joka nostatti monta muuta kysymystä, mietelmää ja pulmaa. Kaikkien näiden varjosta kohosi eräs tosiasia — Paquita oli vaarassa. Hän ryhtyi päivän työhön todeten, että lupaus auttaa Paquitaa kietoisi hänet tapausten sarjaan, jonka tulosta nyt vielä oli mahdoton ennustaa.
Kello viisi samana iltapäivänä hyppäsi Hextall vuokra-autosta Middle Templen kujan päässä ja, nopeasti laskeutuen pitkin ikivanhaa kulkuväylää, kääntyi Pumppupihaan, missä kiipesi erään jakson hyvin kuluneita portaita, kunnes saapui tammiovelle, jonka kamanaan oli maalattu himmennein valkoisin kirjaimin nimi "John Smith". Jotka olivat selvillä pihan moninaisten asuntojen omituisista salaisuuksista, olisivat noista himmenneistä kirjaimista ja ovenkamanasta vetäneet kaksi tosiasiallista johtopäätöstä, nimittäin ensiksi sen, että herra John Smith oli omistanut kaksoisoven takana olevan huoneuston jo jonkun ajan, ja toiseksi, ettei hän sitä jakanut kenenkään kanssa. Näistä kahdesta tosiasiasta he ehkä olisivat edelleen päätelleet, että herra John Smith oli menestyksellinen asianajaja, jonka ei tarvinnut jakaa huoneitaan ja kirjureitaan, vaan piti niitä komeillakseen. Siinä he kuitenkin olisivat olleet väärässä — yksinkertainen totuus oli; että Smith, Hextallin vanha koulutoveri, oli huomattavan varakas mies, joka huvittelihe hieman asianajolla ja teki kovasti sellaista työtä, jota toiset olisivat nimittäneet hölynpölyksi. Hän nautti monista huoneistaan, eikä hän niissä milloinkaan tuntenut ikävää huolimatta siitä tosiasiasta, että hän piti vain yhtä sihteeriä, joka oli täsmällisesti tavattavissa kello kymmenen ja puoli kuuden välillä.
Vastaukseksi Hextallin koputukseen avasi tämä sihteeri ulommaisen tammioven. Hän oli omituisen muotoinen, hieman karsassilmäinen ja punatukkainen olento, ja John Smith kerskui, että tältä kului jokaisena iltapäivänä puoli viiden ja puoli kuuden välinen aika niiden mustetahrojen pesemiseen, jotka hän oli koonnut päivän kuluessa, koskapa musteen läikytteleminen ja tuhraaminen käsiin ja naamaan näytti olevan yksi hänen elämänsä päätarkoituksista. Hextall tapasi hänet tässä peseytymishommassa ja katsoi häneen tarkkaavasti, nimittäin mikäli häntä saattoi eroittaa saippuavaahdon ja pyyhinröykkiön takaa.
"Hyvää iltapäivää, Styler", sanoi Hextall. "Onko herra Smith kotona?"
"Ei, hän ei ole, tohtori Hextall, ja se on totuus, niin tavaton kuin se onkin", vastasi Styler iloisesti ja ujostelematta. "Asia on niin, sir, että erittäin mielenkiintoinen juttu on esillä rikosasiain keskusoikeudessa, ja herra Smith on ollut siellä koko päivän. Minä katsahdin sinne itsekin iltapäivällä, sir, ja silloin jutun oletettiin päättyvän kello viisi tahi ennemmin, joten minä en luule hänen enää kauan viipyvän. Ettekö tule sisälle, tohtori? Kuulemani perusteella arvelen jutun päättyvän pian — se on tavallinen murhajuttu, mutta on siinä eräitä hyvin sieviä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia: nepä ovat tietysti esimiehenikin houkutelleet."
"Murhajutut ynnä muut sellaiset luullakseni miellyttävät teitä, Styler, niinhän?" huomautti Hextall astuessaan Smithin sisimpään huoneeseen ja istuutuen. "Te pidätte sellaisesta kiihoituksesta."
"Suorastaan rakastan sitä!" vastasi Styler, hangaten pontevasti pyyhkeellä itseään. "Se on, tohtori Hextall, minun ruokani, juomani, lämpöni, tupakkani ja mielitiettyni! Ah, minä olen edistynyt, niinpä vainkin! Tänne tultuani — kolme vuotta sitten — minä olen kehittänyt tietojani rikosoikeudessa ihan ihmeellisesti! Herra Smith on ollut minulle äärettömän hyvä: minulla on käytettävänäni kaikki nämä kirjat, sir, ja arvaamattoman suurena etuoikeutena olen saanut istua herra Smithin jalkojen juuressa, ja asuntooni minä olen keräillyt kauniin pikkukokoelman rikosoikeudellisia kirjoja ja oikeuspäätöksiä — ja, tohtori Hextall, näin puheen tullen, jos minun sopii huomauttaa siitä, olisin kiitollinen, jos teillä olisi jokin hyvä oikeuslääketieteellinen teos, jonka voisitte luovuttaa? Joko Guyn ja Ferrierin, sir, tahi Taylorin? Minä olen kuukausimääriä haeskellut sellaista vanhojen kirjojen myymälöistä, mutta —"
"Minä katson", vastasi Hextall huvitettuna. "Mutta mitä te teette kaikella tuolla tiedon paljoudella, Styler?"
Sihteeri, joka antoi viimeistä kiilloitusta suurille ja ulkoneville korvilleen, alkoi hymyillä. Hymy sai alkunsa huulien keskustasta ja laajeni sitten asteittain, kunnes se verkalleen paljasti suuret haikalan hampaat. Hextallille juolahti vaistomaisesti mieleen Eläintieteellisen puutarhan altaassa kitaansa avaava alligaattori.
"Ah, sittenpä nähdään, sir", vastasi Styler häveliäästi. "Perästä kuuluu! Roomaa ei ole luullakseni päivässä rakennettu, tohtori Hextall. Minulta ei puutu kunnianhimoa, sir, ja — täällä tulee esimies."
Säteillen mielihyvästä Hextallille, tuli huoneeseen pieni, lihava, pyöreäkasvoinen herra, kultasankaiset silmälasit lauhkeakatseisten silmiensä edessä. Hän näytti miltei kunnianarvoiselta huolimatta siitä seikasta, ettei hän ilmeisestikään ollut vielä kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Hän oli puettu peruukkiin ja viittaan, peruukki hieman vinossa ja viitta nostettuna sykkyrään valkoisella kädellä, ja hän näytti lauhkeatapaisimmalta mieheltä mikä koskaan oli vaihtanut sävyisiä sukkeluuksia lainopillisen pilailijan kanssa. Hänen ulkomuodostaan päättäen ei kukaan olisi arvannut, että herra John Smithillä oli rikosasioihin nähden sama maku kuin hänen sihteerilläänkin.
"Halloo, Hextall!" sanoi hän äänellä, joka oli yhtä lauhkea ja sävyisä kuin hänen katseensakin. "Enpä odottanut tapaavani sinua täältä. Mikä sinut on tänne tuonut?"
"Asia, joka miellyttää sinua", vastasi Hextall. "Eräs — juttu."
"Senpä minä arvasin jo sinut nähdessäni", huomautti Smith. Hän heitti viitan yltään, antoi peruukin Stylerille, istuutui nojatuoliin ja veti savukekotelon esille. "Jotakin alaasi kuuluvaa?" hän tiedusti sihteerin poistuttua. "Ja se on tietenkin erittäin tärkeä. Muutoin sinä et olisikaan täällä; luultavasti olisit odottanut kunnes olisi tavattu. Ota savuke ja kerro mitä se on."
Hän sijoittautui paremmin istuimelle, nojasi päänsä mukavasti tuolin täytettyyn selkänojaan, sulki kultasankaisten silmälasien verhoamat silmänsä ja kuunteli keskeyttämättä Hextallin kertomusta. Kun se oli päättynyt, heitti hän pois savukkeensa, riisui silmälasinsa ja kohottautui istuimellaan. Lauhkeat siniset silmät välähtivät äkkiä tarkkaaviksi.
"Tuohan on syvästi mielenkiintoista, Hextall", hän sanoi. "Se herättää — mielenkiintoani. Se on jo paljon myönnetty. Jutun pinnallisten tosiasiain takana on paljon muuta."
"Niinkö luulet?" kysyi Hextall väkinäisesti. Hän oli puolittain toivonut, että Smith olisi jutulle hymähtänyt ja nauranut. "Sinä siis arvelet asiaa suuremman huomion arvoiseksi?"
"Oh, varmastikin! Pelkäänpä, että sinun on tartuttava siihen niin vakavasti kuin tuolle nuorelle neidille vakuutitkin", vastasi Smith levollisesti hymyillen. "Ja kun minä tunnen sinun hieman ritarillisuuteen taipuvan luonteesi, niin olenpa varma, että sen tulet tekemäänkin. Nyt minä teen pari huomautusta. Kaikkein ensiksi tuon nuorten kreikkalaisten kertomuksen suhteen. Kun minä satun olemaan manchesterilainen, niin ei ole ollenkaan ihme, että minä tunnen nuo veitikat — ainoastaan tunnen heidät — minä kohtasin molemmat ollessani viimeksi Manchesterissa. Nuori Victor on vanhan suurkauppiaan Antonio Demetriadin veljenpoika — hän on äskettäin saapunut siihen liikkeeseen Ateenasta ja on hiukan taipuva hurjasteluun. Toinen poikanen on säännöllisempää lajia. Jos George Chimbouloglos sanoo olevansa varma, että hän näki tuon Kestevenin yrittävän ampua neiti Paquitaa, niin voit olla vakuutettu, että hän näki — jotakin sellaista."
Hextallin kasvot synkistyivät ja hän huokasi syvään.
"Silloin — hän on vaarassa?" mutisi hän.
"Minä sanoisin, hän ja hänen molemmat veljensä ovat uhatut — Kestevenin puolelta", vastasi Smith yksinkertaisesti. "Seuraava kysymys on — miksi? Se on saatava selville."
"Kerroinhan minä sinulle, mitä kamaripalvelija Fowler sanoi", huomautti tohtori Hextall. "Kukaan ei tunne Kesteveniä."
"Ei kukaan niistä, jotka Fowler tuntee", oikaisi Smith. "Mutta Fowlerin maailma on rajoitettu hänen kaltaisiinsa — Fowlerin miestoverien herroihin. Joku kyllä tuntee Kestevenin. Haluatko saada minut avuksesi?"
"Jos sinä suostut!" huudahti Hextall. "Minä tiedän, että kunhan sinä vain ryhdyt, niin teet sen perusteellisesti. Mutta — mitä me voimme tehdä?"
Smith hymyili ja sytytti uuden savukkeen.
"Enpä arvioisi kykyäni paljoksikaan, ellen voisi jotakin saada aikaan", hän vastasi. "Meidän on saatava selville Kestevenistä — kuka hän on. No, voitko sinä luottaa tuohon palvelijaan, Fowleriin?"
"Luullakseni", virkkoi Hextall. "Hän ei varmastikaan pidä Kestevenistä."
"Voisitko saada Fowlerin tulemaan tänä iltana asuntoosi tunnin ajaksi?" kysyi Smith. "Sinä voit? Hyvä — järjestä kello yhdeksäksi. Minä lähetän Stylerin häntä kohtaamaan. Jätä sinä heidät kahdenkesken. Ja pyydä sinä Fowleria tuomaan, jos mahdollista, Kestevenin ja Darrellin valokuvat."
"Styler!" huudahti Hextall. "Aiotko panna hänet työhön?"
"Minä aion panna työhön nerokkaimman vainukoiran minkä tunnen", vastasi Smith. "Jätä se minun huolekseni! Mentyäsi minä selostan omalla tavallani Stylerille kertomasi ja lähetän hänet pakinoimaan Fowlerin seurassa tänä iltana. Sen jälkeen ryhtyy Styler omalla tavallaan ottamaan selvää Kestevenistä. Mutta — hän kyllä tulee onnistumaan."
"Luuletko niin?" kysyi Hextall puolittain epäillen.
"Siitä lyön veikkaa uuden silinterihattuni!" vastasi Smith. "Eikä hän siinä kauan viivy."
"Mutta oletahan, ettei hänestä ole mitään selville saatavissa?" huomautti Hextall.
Smithin kasvot kävivät harkitseviksi.
"Hyvä ystäväiseni!" hän sanoi. "Noh — noh! Jokaisesta ihmisestä on jotakin selville saatavissa. Missä on sinun tietosi ihmisluonteesta? Jätä Styler tuohon hommaan. Se asia on siis päätetty. Nyt me tulemme kysymykseen numero kaksi — se koskee neiti Paquitaa. Hän näyttää nykyään olevan huolellisessa hoidossa — joku hoitajattarista on aina hänen seurassaan?"
"Aina", vastasi Hextall.
"Se on oikein hyvä", virkkoi Smith. "Kuinka pian hänet voidaan siirtääLynne Courtiin?"
"Oh — kolmen päivän kuluttua."
"Se on myös hyvä. Nyt sinun on noudatettava ohjeitani. Sinun itsesi on vietävä neiti Paquita sinne — sinähän suoritat tuon matkan autolla vajaassa kahdessa tunnissa — ja sitten, sinä silmäilet siellä paikkoja. Mutta — tärkeämpi kuin tuo — on vakuuttaa hänelle, että hänen on ainakin jonkun aikaa pidettävä nuo kaksi hoitajatarta. Heidän on matkustettava hänen seurassaan. Sinun on annettava heille tiukka määräys, että jonkun heistä, kunnes toisin määrätään, on häntä pidettävä silmällä alituisesti — alituisesti. Ymmärräthän, yöllä ja päivällä. Huolehdithan siitä? — voithan täysin luottaa noihin hoitajattariin?"
Hextall muisti Paquitan äskeisen sydänyöhairahduksen. Silloin hän ei ollut paljoakaan välittänyt hoitajattarestaan. Mutta mietittyään hän päätteli, että Paquita oli nyt paljon tottelevaisempi, joten hän uskoi tämän noudattavan hänen määräyksiään.
"Hyvä on", hän vastasi. "Minä huolehdin siitä. Häntä vartioidaan yöllä ja päivällä."
"Mainiota — että niin teet", sanoi Smith. "Minä annan sinulle nämä ohjeet tarkoituksella. Samassa mielessä minä vaadin sinua matkustamaan potilaasi seurassa Lynne Courtiin. Minä tahdon, että sinä näet tuon pienen veljen, josta hän on puhunut."
"Niinkö?" tiedusti Hextall ihmetellen. "Minkä tähden?"
"Sinä olet nähnyt neiti Paquitan; sinä olet nähnyt vanhemman veljen; nyt sinun on nähtävä nuorempikin. Minä haluan, että sinä otat huomioon, onko hän terve poikanen; kuka on hänen hoitajansa; kaikki mitä satut hänestä ja hänen oloistaan huomaamaan. Älä välinä minkätähden, — mutta anna minulle palattuasi selostus havainnoistasi."
"Minä en tiedä mihin sinä pyrit", sanoi Hextall, "mutta minä tottelen sinua".
"Minä tiedän mihin pyrin. Samalla kun sinä toimitat näitä asioita, tulen minä tekemään jotakin muuta — tutustumaan läpikotaisin Tress-suvun historiaan ja asianhaaroihin, joiden perusteella nämä nuoret saavuttivat nykyisen rikkautensa. Onpa hyvä asia, Hextall, että tämänluontoisissa tapauksissa sinun ja minun laiseni suojelusenkelit voivat penkoa asiat selviksi — ja tässä erikoistapauksessa varsinkin. Minä luulen tuon nuoren väen kaipaavan suojelusta. Mutta onko sinulla aavistustakaan, mihin tuo nuori aasi Darrell on joutunut?"
"Ei vähäistäkään! Mutta tietenkin hän on Kestevenin seurassa."
"Oh, tietysti! Mutta mitäs tuosta! Joko he itse tahi tiedot heistä kyllä aikoinaan saapuvat. Ja nyt olemme tehneet kaikki mitä nykyhetkellä on ollut tehtävissä, joten sinä voit poistua järjestämään Fowlerin ja Stylerin kohtausta kotiisi kello yhdeksältä tänä iltana. Kun sitten olet vienyt neiti Paquitan ja hänen hoitajattarensa Lynne Courtiin, niin tule takaisin ja anna minulle selostus."
Hextall otti aina John Smithin sanat vakavalta kannalta, joten hän nousi tottelevaisesti ja astahti ovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, rohkeni hän vielä tehdä erään kysymyksen.
"Onko minun jätettävä Styler ja palvelija yksin?"
"Ehdottomasti — äläkä jälkeenpäinkään tee Stylerille mitään kysymyksiä", vastasi Smith suopeasti hymyillen. "Stylerin omituiset menettelytavat ovat niinkuin myyrän, eikä hän, kuten muutkaan myyrät, halua tulla nähdyksi penkoessaan maanalaista käytävää. Hän kuitenkin poikkeaa myyrästä eräässä tärkeässä suhteessa — hän ei hävitä työnsä todistuksia. Nyt sinä poistut ja jätät asiat minulle."
Hextall palasi West Endiin ja tapasi Fowlerin ja järjesti hänen kanssaan kohtausta koskevat seikat, erikoisesti painostaen, että oli pidettävä asia salaisuutena. Kuten hän oli odottanutkin, tapasi hän palvelijan valmiina ja halukkaana ryhtymään vaikka mihin juoneen Kesteveniä vastaan; kävi ilmi, että hänellä oli useampia riita-asioita ratkaistavana tuon olennon kanssa, joten hän oli hyvinkin iloinen saadessaan aloittaa leikin. Mitä sitten hänen ja Stylerin välisessä neuvottelussa tuona iltana ilmeni, sitä ei Hextall tietänyt, mutta hän sattui näkemään heidät poislähtiessä eteisessään ja, päättäen määrätystä välkkeestä palvelijan silmissä ja teikaroivasta tyytyväisyyden ilmeestä sihteerin omituisilla kasvoilla, hän kuvitteli, että heidän salainen keskustelunsa oli tuottanut kumpaisellekin nautintoa.
Viimeistellessään seuraavana aamuna pukeutumistaan, kuuli Hextall vuokra-auton pysähtyvän ovensa eteen, ja katsahdettuaan akkunasta, hän näki John Smithin laskeutuvan siitä erään kookkaan, yksinkertaisesti puetun keski-ikäisen naisen seuraamana. Nopeasti hän päätti pukeutumisensa ja kiirehti vastaan, tavaten vieraansa eteisessään.
"Pari sanaa kanssasi", sanoi Smith. "Tämä on sairaanhoitajatar Palliser. Salli hänen istua jossakin odotushuoneessasi muutama minuutti, kunnes me puhelemme. Kuulehan nyt", hän jatkoi heidän päästyään kahden vastaanottohuoneeseen. "Tuo nainen tuolla on täysin koulutettu ja asianmukaisesti laillistettu sairaanhoitajatar. Hän on myös minun arvokkaimpia avustajiani."
"Ja-ha!" myönsi Hextall, joka jo huomasi mitä Smith tarkoitti. "Ja sinä tahdot —"
"Minä tahdon, että sinä viet hänet yhtenä potilaasi hoitajattarena Lynne Courtiin. Sinähän voit helposti päästä vapaaksi yhdestä nykyisestä hoitajattaresta ja ottaa Palliserin hänen tilalleen. Tee se herättämättä mitään epäilyksiä tuossa toisessa hoitajattaressa. Mitä hoitajatar Palliseriin tulee, niin hän kyllä pitää hyvän huolen, ettei herätä kenessäkään epäilyksiä — hän on niin älykäs kuin sillä koulutuksella suinkin voi olla. Minä olen käyttänyt hänen palveluksiaan ennemmin — usean kerran. Sinun on ainoastaan järjestettävä hänen kanssaan — no — milloin hänen on saavuttava sairaan luokse."
"Luullakseni sinä haluat hänet toimeen, että hän voisi antaa sinulle tietoja?" virkkoi Hextall.
"Aivan niin — varsinkin sen jälkeen, mitä Styler kertoi minulle eilen illalla. Hän sai Fowlerilta tietoonsa paljon sellaista, mitä sinä et olisi saanut. Mutta älä välitä siitä nyt. Järjestä sinä tämä asia ja vie neiti Paquita kahden hoitajattaren kanssa Surreyhin — milloin se voi tapahtua?"
"Ylihuomenna", vastasi Hextall arvelematta. "Iltapäivällä."
Hänellä ei ollut vaikeuksia Smithin toivomusten toteuttamisessa.
Paquita, nopeasti toipuen tapaturman ensimmäisestä iskusta, oli ilmeisesti hyvinkin mielissään, kun sai jättää lääkärin ja uuden ystävänsä huoleksi kaikki järjestelytoimet, joita tämä katsoi tarpeellisiksi. Niinpä hän jätti huoneuston hilpein mielin. Hän ja Hextall matkustivat yhdessä autossa, hoitajattaret toisessa. Koko matkan Surreyn maanteillä hän nauroi ja liverteli iloisen vilkkaasti. Mutta kun he olivat tulleet Sussexin rajalla vuoristoseutuun, kävi hän miettiväksi, jopa melkein synkäksi.
"Tuolla on Lynne Court!" huudahti hän äkkiä, viitaten erääseen taloon, joka näkyi taivaan rannalla kaukaisella mäellä. "Tuolla — ylhäällä metsän keskellä. Minä luulin tulevani sen nähdessäni iloiseksi — ja nyt ei niin käynytkään."
"Miksi?" kysyi Hextall.
"Koska minä en tiedä mitä siellä tullessani kohtaan'" hän vastasi. "He saattavat olla siellä — Darrell ja Kesteven. Jos he ovat, niin on siellä heidän seurassaan enemmänkin Kestevenin laisia. Siinä tapauksessa —"
"En luule teidän tapaavan heitä siellä", virkkoi Hextall. "Ja jos he ovat — no, silloin minun on puhuttava heille melko selvästi."
Paquita huokasi.
"Mikä siunattu asia, että Fowler sattui löytämään teidät!" sanoi hän koruttomasti. "Ja mikä lohdutus, että on lähellä mies, johon voi turvautua! Onko teidän todellakin palattava Lontooseen — heti paikalla?"
"Täytyy!" vastasi Hextall pakotetulla päättäväisyydellä. "Mutta minä olen aina tavattavissa, tiedättehän."
Lynne Courtissa ei ollut Darrellia eikä Kesteveniä. Ja itse Lynne Court, vanha, harmaaseinäinen ja puolittain hirsistä rakennettu aateliskartano, joka sijaitsi kuusipuiden keskellä Sussexin tasangon yläpuolelle kohoavan mäki jonon rinteellä, näytti Hextallista ainoastaan rauhanajatuksia herättävältä.
Rakennus itsessään oli vanhanaikainen ja kuvankaunis; sen puutarhat ja leikkikentät olivat ihanat: eteläiseltä parvekkeelta vilahti silmiin Englannin kanaali; koko paikka oli sellainen, missä saattoi elää unelmoiden elämänsä. Nähtävästi Paquita huomasi mitä hänen seuralaisensa ajatteli, joten hän, heidän saavuttuaan taloon, kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä:
"Se on ihana ja kaikki olisi hyvin — ellei olisi — te tiedätte mitä.— Tässä on minun pieni veljeni, Ronnie."
Kuuliaisena John Smithille antamalleen lupaukselle, katsoi Hextall mielenkiintoisesti poikaan, joka saapui juosten tervehtimään sisartaan. Hän oli sievä, terveennäköinen seitsemän vanha, valpas ja vilkasluontoinen poikanen. Hextall kuvitteli, että espanjalaisen rodun merkit ilmenivät hänessä selvempinä kuin sisaressa ja veljessä. Silminnähtävästi hänessä ei ollut mitään vikaa ruumiillisesti tahi henkisesti, joten Hextall kohdisti huomionsa poikaa seuranneeseen nuoreen naiseen, solakkaan, sievännäköiseen, päättävän vakavaan ja kunnolliseen, jonka Paquita hänelle esitti neiti Brockiksi, kotiopettajattareksi. Näiden kahden taakse, oven lähettyville, oli kerääntynyt muutamia ylimpiä palvelijoita, kuten arvokas taloudenhoitajatar, vakavakasvoinen isännöitsijä, lakeija tahi pari, kaikki ilmeisesti iloissaan nuoren emäntänsä näkemisestä. Muutamassa minuutissa sai Hextall vaikutuksen suuresta mukavuudesta ja yltäkylläisyydestä — suuri talo, joukottain palvelijoita, kaikki nykyajan mukavuudet mitä vain sydän saattoi vaatia, hyvin rasvattu perhekoneisto, josta, ulkonaisesti, ei puuttunut mitään. Ja tämän nuori isäntä oli poissa, reuhaamassa ja mässäämässä — missä?
Paquita, pontevana huolimatta äskeisestä tapaturmasta, tahtoi itse saattaa hoitajattaret heille kuuluviin huoneisiin. Hextall jäi hetkeksi yksinään kirjastoon, joka sijaitsi rakennuksen eteläisessä sivussa. Hän oli miettimässä miten tämä kaikki tulisi päättymään, kun Paquita palasi hänen luokseen koko lailla huolissaan. Hän sulki oven perässään ja vei Hextallin erääseen akkunasyvennykseen.
"Ronnie kertoi minulle jotakin kummallista", hän sanoi. "Hän kertoi toissailtana nähneensä Kestevenin!"
"Kestevenin! Missä?" huudahti Hextall.
Paquita katsahti oveen ja alensi äänensä kuiskaukseksi.
"Minä kerron mitä hän sanoi minulle", virkkoi Paquita. "Hän on näppärä poika ja hänellä on ikäisekseen kyllin älyä säilyttämään asiat omana tietonaan. Hän sanoo, että toissailtana — joku ilta sitten — hän ei vuoteeseen käytyään voinut nukkua, joten hän nousi ylös ihailemaan akkunasta kuutamoa. Ja parvekkeella, lähellä marjakuusta, hän näki Kestevenin — neiti Brockin seurassa."
"Kotiopettajattaren!"
"Niin. Hän johtui kertomaan tämän minulle kuullessaan minun kysyvän taloudenhoitajattarelta tokko herra Tress tahi herra Kesteven ovat tahi ovat olleet täällä senjälkeen kun minä poistuin. Kun hän vastasi kielteisesti, niin Ronnie veti minut syrjään ja kertoi tuon. Ja nyt se tuottaa minulle huolta, koska juuri Kesteven hankki neiti Brockin meille. Minä tarvitsin kotiopettajatarta Ronnielle, ja hän toi neiti Brockin."
"Ettekö arvele pojan erehtyneen?" kysyi Hextall äänettömyyden jälkeen.
"En! Minä olen varma, ettei hän ole erehtynyt. Ronnie on hyvin tarkkanäköinen. Mitä minun on tehtävä? Onko minun kysyttävä neiti Brockilta, mitä Kesteven täällä teki?"
Hextall pohti nopeasti asiaa.
"Ei!" hän vastasi. "Älkää! Odottakaa. Katsokaahan!" hän jatkoi vakuuttavasti. "Minä tahdon, että te tunnette itsenne täysin levolliseksi niin kauvan kuin nuo kaksi hoitajatarta ovat luonanne. Olkaa hyvä ja totelkaa heitä — minun mielikseni. Jos milloin hyvänsä tarvitsette minua, niin on teidän ainoastaan sähkötettävä, jolloin minä ilmestyn tänne niin pian kuin auto vain kuljettaa. Kaikissa tapauksissa minä tulen tänne teitä katsomaan ylihuomenna — lääkärinä, tiedättehän."
"Minä en pelkää omasta puolestani", vastasi Paquita. "Minä ihmettelen, missä minun onneton veljeni on. Tietenkin minä tiedän, mitä tapahtuu. Hän ilmestyy takaisin päivän tahi parin kuluttua katuvana ja onnettomana, koska jätti minut Lontoossa, ja hän tulee lupaamaan parannusta, ja sitten Kesteven tulee uudelleen näyttämölle, jolloin — mutta mitäpä hyödyttää puhua? Tulkaa ottamaan hieman teetä."
Hextall viipyi Lynne Courtissa illansuuhun, ja sitten keskusteltuaan luottamuksellisesti kahden hoitajattaren kanssa ja luvattuaan Paquitalle palata seuraavana päivänä, hän ohjasi autonsa Lontoota kohden. Tuntia myöhemmin, hiljaa ajaessaan Epsomin esikaupunkikatua pitkin ja silmäillessään äsken ostamaansa iltalehteä, kuuli hän itseään huudettavan nimeltä ja, silmätessään ylös, näki Fowlerin, joka ajoi autossaan vastakkaiseen suuntaan. Palvelija selitti merkeillä haluavansa puhua ja seisauttaen autonsa astui ulos, jolloin Hextall kiiruhti liittymään häneen. He kävelivät tien sivuun.
"Minä olen matkalla Lynne Courtiin, sir", sanoi Fowler. "Minä sain tämän sähkösanoman pari tuntia sitten."
Hän veti esille sähkösanoman ja antoi sen Hextallille, joka heti huomasi, että se oli lähetetty Folkestonesta. Se oli osoitettu Fowlerille Queen-Anne-kadun asuntoon ja sisälsi:
"Ottakaa heti Rolls-Royce vajasta, ajakaa Lynne Courtiin ja odottakaa siellä kunnes tulen.
"Näettekö mistä se on lähetetty, sir?" sanoi Fowler osoittaen postimerkkiin. "Minä oletan heidän olleen merimatkalla Boulognessa, koettaen sikäläistä kasinoa. He tulevat Lynne Courtiin jolloinkin tänä iltana."
Hextall tuijotti sähkösanomaan näkemättä sen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän harkitsi tokko hänen olisi kerrottava Fowlerille, mitä Ronnie Tress oli ilmoittanut sisarelleen. Hän toivoi, että Smith tahi edes Styler olisi ollut saapuvilla.
"Kuulkaahan nyt, Fowler", sanoi hän äkkiä. "Teihin on luotettu melkoisesti ja teihin tullaan luottamaan enemmän. Minä en tiedä, mitä herra Smithin sihteeri järjesteli teidän kanssanne eilen illalla —"
"Ankarasti meidän välinen asia — toistaiseksi, sir", sanoi Fowler.
"Aivan niin. Aikomukseni oli jatkaa — mutta minä uskon teidän olevan tietoisen, että tämä on tahi tulee olemaan vakava tehtävä, joten jokaisen tähän kuuluvan on pidettävä silmänsä auki — nuoren väen hyväksi, jota te palvelette. Ymmärrättehän?"
"Oivallisesti, sir — ei kukaan paremmin. Minä teen parhaani, tohtoriHextall. Luottakaa minuun."
"Hyvä! Lynne Courtissa minä äsken kuulin jotakin, joka tekee levottomaksi", jatkoi Hextall. "Mahdollisesti se ei merkitse mitään — mutta saattaa myös merkitä paljonkin. Minä uskon sen teille." Hän kertoi palvelijalle, mitä poika oli nähnyt. Ja kuullessaan mainittavan neiti Brockin nimen, Fowler väläytti silmiään ja hymyili ymmärtävästi.
"Ah, aivan niin, sir!" hän huudahti. "Minua ei tuo tieto hämmästytä. Olen nähnyt ennenkin Kestevenin ja tuon kotiopettajattaren keskustelevan kaikessa rauhassa. Tuollaisessa suuressa talossa, sir, jossa on viljalti soppia ja nurkkia ja jossa kuljeskellaan kaikkina aikoina — asioilla ja muuten — joutuu tutustumaan kummallisiin asioihin. Oh, niin — minä en ole hämmästynyt! Mutta se osoittaa, että Kesteven on käynyt siellä salaisesti senjälkeen kun hän ja isäntä jättivät Queen-Anne-kadun."
"Nähtävästi", myönsi Hextall. Hän ei voinut keksiä mitään asiallista sanottavaa, mutta joku vaisto sai hänet pidättämään Fowleria. "No", jatkoi hän lyhyen äänettömyyden kuluttua, "en voi muistaa mitään sanottavaa, Fowler. Pitäkää silmät auki — tutkikaa kaikkea mitä voitte — ja sähköttäkää heti kun minua tarvitaan. Minä katson, mitä sillä aikaa voimme tehdä."
"Hyvä on, sir; luottakaa minuun", vastasi Fowler. "Jos ilmenee jotakin epäilyttävää, niin kyllä lähetän tiedon heti."
Hextall tervehti, palasi vaunulleen ja jatkoi matkaansa. Ennenkuin hän pääsi Lontooseen, halusi hän useamman kerran käskeä ohjaajaa kääntämään takaisin Lynne Courtiin. Hän olisi voinut helposti selittää takaisintulonsa, ja silloin hän olisi ollut paikalla Darrell Tressin ja tämän seuralaisen palatessa illalla, kuten he varmasti tekisivät. Mutta hän pelkäsi herättävänsä liikaa hälinää ja Kestevenin epäluuloja; sitäpaitsi, olihan Paquitalla kykenevät henkivartijat. Hän siis lopultakin päätyi kotiinsa aprikoiden, mikä tulisi olemaan seuraava kehitysaste tässä omituisessa salaisuudessa, johon hänet oli vedetty niin äkkiä ja ihmeellisellä tavalla. Hän olisi mielellään vaihtanut ajatuksia John Smithin kanssa, ja pari kertaa soittikin tälle puhelimella — kerran Smithin huoneustoon Adelphi-rakennusryhmässä ja kerran hänen kerhoonsa. Mutta Smith ei ollut kotona eikä kerhossakaan, eikä hän saanut mitään tietoja.
Sinä yönä erään potilaan tilan paheneminen sai Hextallin valvomaan kello kolmeen asti; tästä johtuen hän seuraavana aamuna heräsi tavallista myöhemmin. Hän heräsi makuuhuoneensa oven ulkopuolelta kuuluviin ääniin; hetkistä myöhemmin, kovan koputuksen jälkeen, ovi aukeni ja sisään astui John Smith. Ja kädessään kantoi Smith kahta sähkösanomaa.
"Sinun palvelijattaresi otti tämän vastaan minun saapuessani ovellesi", sanoi hän lyhyellä tavallaan, samalla ojentaen vaaleankeltaisen kirjekuoren Hextallille. "Niinpä minä toin sen sinulle. Luehan — minulla on verrattain hyvä aavistus sen sisällöstä."
Puolinukuksissa repäisi Hextall kuoren auki ja luki. Sähkösanoma oli lähetetty kylän toimistosta kello kahdeksan. Ja se sisälsi:
"Kesteven löydettiin varhain tänä aamuna täältä kuoliaaksiammuttuna. FOWLER."
Mutisten hämmästyksestä lykkäsi Hextall sähkösanoman Smithille. MuttaSmith silmäsi siihen miltei välinpitämättömästi.
"Fowlerilta — tietenkin", hän sanoi. "Aivan niin! Ammuttu kuoliaaksi?Aivan niin — mutta kuinka? Mutta katso nyt minun sähkösanomaani,Hextall. Tämä on hoitajatar Palliserilta. Hän, kuten huomaat, ontäsmällisempi tiedonannoissaan. Katso!"
Smith ojensi toisen sähkösanoman, ja Hextall, joka nyt oli täydellisesti valveilla, luki sen sisällön yhdellä silmäyksellä.
"Kesteven murhattiin viime yön kuluessa Lynne Courtin kuusistossa."
Hextall viskasi sähkösanomat takaisin Smithille ja hyppäsi vuoteeltaan. Nyt hän oli jo täydellisesti valveilla ja hänen aivonsa ponnistautuivat kiivaasti pohtimaan näiden merkillisten uutisten esille asettamaa pulmaa. Syntyvien ajatusten ja tunteiden joukosta pakottautui yksi järkähtämätön vakaumus esille.
"Minun on mentävä heti Lynne Courtiin!" sanoi hän ryhtyessään pukeutumaan. "Se on varma!"
"Entä sinun päivätyösi?" huomautti Smith. "Sekin on otettava huomioon."
"Minä tiedän. Onneksi minä voin ilman vaikeutta saada apua eräältä lääkäriltä tässä vieressä. Taivaan nimessä, Smith! mikä tavaton yllätys! Luultavasti sinun Palliserisi tietää, mitä hän kirjoittaa?"
"Jos hoitajatar Palliser sanoo, että Kesteven on murhattu, on hän murhattu", vastasi Smith. "Hän tarkoitti painostaa sitä asiaa minulle, ettei tarvitsisi epäillä kuolemaa itsemurhasta tahi tapaturmasta johtuneeksi. Hän on viisas nainen ja hän pääsee asioista selville parissa minuutissa. Seuraavana tehtävänä on Kestevenin murhaajan selville saaminen. Kuulehan — minä lähden mukaasi."
"Hyvä — hyvä!" huudahti Hextall kiirehtien pukeutumistaan. "Sehän on suuri huojennus."
"Niin on myöskin Styler — joka on ulkona autossa. Ja kun meistä kumpikaan ei ole saanut aamiaista, niin minä pistäydyn ilmoittamassa palvelijallesi, että me aterioimme yhdessä kiireesti. Meidän on päästävä Lynne Courtiin mahdollisimman pian."
Jäätyään yksin tulvahti Hextallin mieleen muisto, joka nostatti kauhun väreet hänen ruumiissaan. Hän muisti Paquitan sanat, jotka hän oli lausunut kaikella vakavuudella, istuessaan nojatuolissa ja purkaessaan huoliaan hänelle.
"Minä olen monasti joutunut kiusaukseen ampua hänet! — Minä olisin kerran sen voinut tehdä, eikä kukaan olisi sitä koskaan tietänyt!"
Oliko eilis-iltana mahdollisesti tapahtunut jotakin sellaista, joka olisi saattanut tytön epätoivoon; oliko hän epätoivoissaan ehkä tappanut miehen, joka oli aiheuttanut niin paljon harmia? Niin saattoi olla — ja kuitenkin sitä oletusta vastusti tosiasia, että Hextall oli hänet jättänyt tarkan valvonnan ja huolenpidon alaiseksi; näytti siis mahdottomalta, että hän voisi tehdä mitään noiden kahden naisen tietämättä, jotka hän oli jättänyt tytöstä huolehtimaan. Hän muisteli uudestaan Fowlerin sähkösanoman sisältöä. "Löydetty ammuttuna täältä", ilmoitti Fowler. "Murhattu Lynne Courtin kuusistossa", sanoi hoitajatar Palliser täsmällisemmin. Se siis oli ulkona, poissa talosta. Sen jälkeen Hextall tunsi itsensä iloisemmaksi — hän ei voinut pitää todenmukaisena, että Paquita olisi voinut karata hoitajattariltaan ulos yöllä. Kuitenkin painosti häntä Lynne Courtiin mennessä raskas huoli, ja hän oli pakotettu itselleen tunnustamaan mielenkiintonsa Paquitaan johtuvan siitä epäilemättömästä tosiasiasta, että hän oli korviaan myöten häneen rakastunut.
Kukaan kolmesta ei matkalla paljoakaan puhunut ennenkuin he saivat näkyviinsä korkealla kuusimetsäisellä mäenrinteellä seisovan Lynne Courtin. Kun he kääntyivät kylään mäen juurella, nykäisi Smith autonkuljettajaa.
"Katsohan", sanoi hän Hextallille. "Styler ja minä emme ainakaan halua tulla sinun mukanasi taloon. Minä tunnen tämän paikkakunnan — täällä on maantien varrella hyvä majatalo — me poistumme sen luona ja odotamme tapahtumain kehitystä. AjakaaLynnen Vaakunaan", jatkoi hän kääntyen ohjaajaan. "Me pysähdymme sinne."
Majatalon edustalla he näkivät Fowlerin puhumassa virkapukuiselle poliisikomisariukselle. Nähtyään Hextallin astui hän nopeasti esille ja avasi vaunun oven.
"Iloitsen, että tulitte, sir", sanoi hän. "Minä juuri nyt lähetin teille toisen sähkösanoman — neiti Tressiltä. Hän pyysi teitä tulemaan tänne."
"Voiko neiti Tress hyvin?" kysyi Hextall.
"Kyllä, sir — tietenkin poissa suunniltaan. Kaikki ovat suunniltaan. Minä myös samalla lähetin sähkösanoman herra Tressiltä hänen lainopilliselle neuvonantajilleen. Siinä pyydetään jotakuta heistä heti saapumaan tänne ja tuomaan etsivä mukanaan. Mutta, niinkuin minä jo sanoin tälle komisariukselle, minä luulen, että tarvitaan koko lauma etsiviä tämän jutun selvittämiseen!"
"Hextall", sanoi Smith, "meidän lienee paras mennä majataloon ja kuulla mitä Fowlerilla on kerrottavaa. Mahdollisesti komisarius tulee mukanamme? No nyt", jatkoi hän hetkistä myöhemmin, kun oli sijoituttu yksityishuoneeseen, "ehkä te, Fowler, kerrotte meille tapahtuman tärkeimmät tosiasiat. Oletan teidän ne tuntevan?"
Fowler, joka oli vaihtanut muutaman sanan Stylerin kanssa kahden kesken, loi Smithiin kunnioittavan katseen.
"Niin, minä tiedän mitä tapahtui, sir", rastasi hän. "Minä tunnen ne ulkonaiset seikat, joita te ehkä nimitätte tosiasioiksi, sir. Mutta niiden ohella on paljon muuta, sir!"
"Kertokaa meille selvät tosiasiat, olkaa hyvä", sanoi Smith.
"Hyvä on, sir, se kävi näin", vastasi Fowler. "Minä saavuin Lynne Courtiin kello seitsemän tienoissa eilen illalla, odottamaan herra Tressin kotiin palaamista. Hän saapui kello kymmenen. Herra Kesteven oli hänen seurassaan. He olivat ajaneet autolla Brightonista; ohjaajalta minä sain kuulla, että he olivat aterioineet siellä hotelli Metropolissa. Ja he toivat herra Tickellin mukanaan."
"Kuka", kysyi Smith, "on herra Tickell?"
"Herra Maurice Tickell, sir. Minä en voi määritellä — tarkemmin. Hän on herra, joka on vieraillut herra Tressin huoneustossa Queen-Anne-kadulla, mutta täällä hänen en luule koskaan olleen." Komisarius liitti sanasen. "Hän ei ole ollut", virkkoi hän. "Sen tosiasian minä sain tietää isännöitsijältä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun herra Tickell vieraili Lynne Courtissa."
Smith viittasi Fowleria jatkamaan.
"Niin, sir", jatkoi Fowler pudistaen päätään, "herra Tress oli nähtävästi aterioinut melko ylellisesti — ymmärrättehän? Minä saatoin hänet heti vuoteeseen. Hän oli aina tuossa tilanteessa helposti hoidettavissa, sir — hän ei milloinkaan: riitele tahi melua — ja kun huomasin hänen nukahtaneen, ilmoitin minä neiti Tressin hoitajattarille, että hän oli saapunut — arvelin parhaimmaksi antaa neiti Tressille siitä tiedon."
"Ilmoittivatko he hänelle?" kysyi Hextall.
"Kyllä, sir; hoitajatar Palliser ilmoitti hänelle. Ja myöskin, että herra Kesteven ja Tickell olivat talossa; minä arvelin, että oli parasta antaa hänen tietää kaikki. Minä odotin hänen huoneensa ulkopuolella hoitajatar Palliserin ilmoittaessa hänelle. Hoitajatar Palliser sanoi neidin rauhoittuneen kuultuaan herra Tressin nukkuvan. Sitten minä poistuin. Herra Mountain — se on isännöitsijä — kertoi minulle noiden toisten menneen biljardihuoneeseen, johon heille oli viety voileipiä ja viskiä ja soodavettä. Minä katsahdin sisälle — omaksi huvikseni. He pelasivat pyramidia."
"Kumpikin selvinä?" kysyi Smith.
Fowler katsoi Hextalliin merkitsevästi hymyillen.
"Minä en ole nähnyt heitä koskaan muunlaisina, sir", vastasi hän. "Herra Kesteven oli liian viisas edes vieteltäväksi juoppouteen, enkä minä ole nähnyt herra Tickellinkään juovan juuri paljoa. Ei; he vain huvittivat itseään ja söivät välillä voileipiä. Ja he olivat edelleen siellä biljardihuoneessa, mutta ei enää pelaten, vaan istuen ja tupakoiden, kun herra Mountain liikkui tavallisella iltatarkastuksellaan. Herra Kesteven sanoi hänelle, ettei hänen tarvitsisi odottaa, sillä hän kyllä sammuttaisi valot. Sellaista oli tapahtunut usein ennenkin — hänellä oli tapana istua myöhään ylhäällä — niin Kestevenillä oli, täällä ja kaupungissa. Niinpä Mountain meni vuoteeseen. Ja kun hän oli noussut ylös aamulla — kello kuusi — tapasi hän biljardihuoneen valot yhä palamassa, ja yksi nurmikolle päin aukeavista oviakkunoista oli auki —"
"Kokonaan auki — vai vähän raollaan?" kysyi Smith.
"Se oli vähän raollaan, sir. Minä näin sen itse muutamia minuutteja myöhemmin, sillä Mountain huomautti minulle siitä. Minä olin noussut tavallista aikaisemmin ja käynyt katsomassa herra Tressiä, joka nukkui sikeästi, jonka jälkeen menin alas saamaan kupin aamuteetä, kun Mountain kutsui minut biljardihuoneeseen ja näytti minulle ikkunaa. Hän on hieman levoton sellaisissa asioissa. Seisoessamme tuon akkunan ääressä viittasi yksi puutarhureista kentän toiselta puolelta kuusiston laidalta meille. Me saatoimme eroittaa, että hän oli jostakin kuohuksissaan, ja heti kun hän oli viitannut meille läksi hän juoksemaan luoksemme, ja me menimme häntä vastaan. Hän asuu eräässä majassa puiston laidassa aivan tämän kylän ulkopuolella ja saapuu joka aamu työhönsä kuusikkoon. Me saatoimme nähdä, että jokin asia sai hänet hätäilemään, ja hän purkikin sen esille meitä lähestyessään. 'Tuolla edempänä kuusikossa makaa eräs herra kuolleena!' sanoi hän. 'Se on herra Kesteven. Ja hänen kasvoillaan on verta!' Silloin Mountain ja minä kiirehdimme miehen seurassa, ja hän vei meidät suoraan paikalle — pienelle aukeamalle, missä oli yksinkertainen istuin. Kesteven makasi sen vieressä, ja hän oli varmasti kuollut, kylmä ja kankea. Me huomasimme heti kuinka hänet oli murhattu — ammuttu ohimon läpi. Silloin me ryhdyimme asianmukaisiin toimiin."
"Minkä luontoisiin?" kysyi Smith. "Mountain lähetti puutarhurin noutamaan kylästä poliisia ja lääkäriä, ja hän jäi ruumiin luokse siksi ajaksi kun minä menin taloon kertomaan asiasta herra Tressille ja herra Tickellille", vastasi Fowler. "Kun minä oletin herra Tressin tuohon aikaan aamulla olevan hieman uneliaan, menin ensiksi herra Tickellin huoneeseen. Mutta hän ei ollut siellä!"
Poliisikomisarius, joka oli seurannut Fowlerin kertomusta hyväksyvän näköisenä, rykäisi, puisteli päätään ja hymyili. Oli ilmeistä, että hän oli vetänyt omat johtopäätöksensä juuri tuosta palvelijan äsken mainitsemasta tosiasiasta.
"Hän ei ollut siellä", kertoi Fowler, "ja, hänen vuoteessaan ei oltu maattu. Mutta minä huomasin yhden asian — en voinut olla sitä huomaamatta. Hän oli peseytynyt ja ajellut partansa ennenkuin hän oli lähtenyt!"
"Peseytynyt — ajellut partansa!" huudahti Smith. "Mitä — yölläkö?"
"Yöllä tahi varhain aamulla, sir, milloin se lienee tapahtunutkin", vastasi Fowler. "Hän oli tullessaan tuonut vain pienen matkalaukun, ja se virui siellä hänen huoneessaan avattuna. Hänen parranajovehkeensä olivat pukeutumispöydällä, eikä hän edes ollut vaivaantunut pyyhkimään partaveistään. Tuon kaiken minä huomasin yhdellä silmäyksellä, kuten te mahdollisesti määrittelisitte, sir, ja minä suljin ja lukitsin oven ja —"
"Toivottavasti ei kukaan ole käynyt siellä sen jälkeen?" sanoi Smith.
Poliisikomisarius näytti avainta. "Sitä ei ole tehty, sir", huomautti hän juhlallisesti. "Minä olen huolehtinut siitä. Se on siinä kunnossa, mihin Fowler sen jätti."
"Jatkakaa, Fowler", määräsi Smith, "Mitä te sitte teitte?"
"Minä herätin lakeijat, sir, ja menimme takaisin kuusistoon; olin nimittäin päättänyt, etten herättäisi herra Tressiä toistaiseksi. Mennessäni ohitse tuli hoitajatar Palliser neiti Tressin huoneesta, jolloin minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän tuli kuusistoon seurassamme. Tietenkin me katselimme ympärillemme, mutta me emme koskeneet mihinkään, kunnes lääkäri ja poliisi saapui. Kun he hetkistä myöhemmin tulivat, ottivat he asian johdon huolekseen. Ja minä rohkenen sanoa", lopetti Fowler katsahtaen seuralaisiinsa, "komisarius osaa teille kertoa lopun paremmin kuin minä".
Kuulijat kääntyivät äänettöminä komisariukseen, jolloin tämän olento muuttui tärkeännäköiseksi.
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron teille, herrat, mikä jo on yhteistä omaisuutta", huomautti hän. "Mutta tietysti minä en voi, asian tällä asteella ollen sanoa, mitkä minun omat vaikutelmani ja johtopäätökseni ovat, vaikkakin minä saatan niihin viitata. Me löysimme ruumiin siitä paikasta ja siinä asennossa, kuin herra Fowler tässä jo ilmoitti, ja lääkäri sanoi olettavansa, että mies oli ollut kuolleena jo muutaman tunnin. Aluksi me epäilimme sitä itsemurhaksi, mutta pian huomasimme, ettei niin voinut olla, koska lähettyviltä ei löytynyt asetta. Ihminen ei voi ampua itseään ja vapautua revolverista. Sitäpaitsi tämä mies oli saanut surmansa silmänräpäyksessä. Me toimimme ruumiin sieltä pois, käskin aidata köydellä aukeaman ja jätimme miehen vartijaksi. Sitten me lääkärin kanssa tarkastimme ruumiin. Hän voi teille ilmoittaa, mitä hän löysi; minä kerron teille, mitä minä löysin. Minä en löytänyt mitään. Ei jälkeäkään mistään — paitsi nenäliinaa ja kynsisaksia."
"No?" huomautti Smith tyynesti. "Entä sitten?"
Komisarius näytti pahastuneelta, kun hänen draamallinen ilmoituksensa ei tehnyt mitään vaikutusta.
"Siellä ei oikeastaan ollut mitään, mikäli asia koskee ruumista", vastasi hän hieman nyreissään. "Sitten saapui eräs lakeijoista ilmoittamaan minulle, että yksi herra Tressille kuuluvista polkupyöristä oli kadonnut yöllä. Ja tietenkin minä silloin näin, miten asiat olivat. Luonnollisesti! Ja siitä seurasi, että me toimitimme herra Tickellin perään hälytyksen. Ennen iltaa luulemme saavamme hänet käsiimme."
"Ah!" huudahti Smith nousten tuoliltaan. "Te arvelette, että Tickell on murhaaja?"
"Niin minä teen!" vastasi komisarius äreästi. "Hänet me toimitamme silmukkaan!"
Smith nyökäytti päätään levollisesti. Sitten hän viittasi Hextallia jaStyleriä seuraamaan itseään ulos.
Lakimies meni edellä kylän raitille ja kääntyi Lynne Courtin portille päin. Hän oli ilmeisesti syvissä aatoksissa, eikä kumpikaan hänen kumppaneistaan häirinnyt häntä, mutta äkkiä hän pyörähti heidän puoleensa.
"Hextall!" lausui hän. "Kaikkein ensiksi meidän on päästävä varmalle pohjalle. Nyt täytyy nuoren Tressin jo varmasti olla selvinnyt humalastaan. Lähdetään taloon Sinun on mentävä hänen puheilleen ja kerrottava hänelle, että sait tiedon tapahtumasta, ja kun lisäksi olit huolissasi hänen sisarensa terveydentilasta, kiiruhdit tänne ja toit mukanasi erään ystäväsi, josta saattaa olla hyötyä. Sillä välin te, Styler — mutta tulkaahan tänne, annan teille ohjeet."
Hän vei sihteerinsä syrjään ja piti hänen kanssaan lyhyen neuvottelun,jonka jälkeen Styler kääntyi palaamaan majataloon. Smith tuli takaisinHextallin luokse, ja yhdessä he ripeästi astelivat kuusikon lävitseLynne Courtille.
Darrell Tress ehätti heitä vastaan pengermälle. Smith silmäili häntä arvostelevasti ja jupisi nopeasti seuralaiselleen:
"Tämän miekkosen kasvoista on helppo lukea. Heikko — hyvänluontoinen — hyvin helposti johdettavissa — luonnollisesti perin riippuvainen muista ihmisistä. Hän on kovin hyvillään tulostamme — arvaa meidän ottavan vastuunalaisuuden hänen hartioiltaan. Tunnen tämänkaltaiset nuorukaiset, ja se, että joku ampui tänä aamuna kuulan Kestevenin kalloon, oli — tekisi mieleni väittää — hänen tähänastisen elämänuransa oivallisin tapaus. Hextall, meidän on koetettava kääntää tämä mies uudelle ladulle ja tehdä hänestä yhteiskunnan kunnollinen jäsen."
Näkyi varsin selvästi, että Darrell oli hyvillään ja että hänen mielensä keventyi, kun hän näki Hextallin. Hän pudisti vieraan kättä tarpeellista lämpimämmin ja lausui hänet tervetulleeksi samalla tavoin kuin haaksirikkoutunut tervehtii pelastajaansa.
"Oi, olenpa totisesti kovin kiitollinen siitä, että tulitte, tohtori!" puhkesi hän muitta mutkitta puhumaan ilmeisesti aavistamattakaan, mikä Hextallin oli sinne tuonut. "On niin lohdullista, kun täällä on joku — lähetin noutamaan asianajajaani ja pyysin häntä tuomaan muassaan etsivän, mutta he eivät voi ehtiä tänne ihan heti. Täkäläiset poliisit ovat tietystikin käyneet käsiksi asiaan, mutta —"
"Tässä on ystäväni herra John Smith Middle Templestä", esitteli Hextall, vetäen Smithiä eteenpäin. "Herra Smithin mieltä kiinnittävät tällaiset jutut, ja hänestä saattaa teille olla hyötyä."
Darrell pudisti Smithin kättä yhtä ylenpalttisen sydämellisesti.
"Olette tavattoman ystävällinen", ylisteli hän. "Olen teille äärettömän kiitollinen. Me talonväki olemme luonnollisesti kaikki ihan sekaisin, mutta poliisit ovat jo sentään lähettäneet eri puolille ympäristöön kuulutuksia siitä Tickell-heittiöstä, joten —"
"Luuletteko Kestevenin ampujaksi Tickelliä?" pisti Smith väliin.
"Johan toki! Varmasti luulen!" vastasi Darrell. "Kukapa muu sitten? Nähkääs, en tiedä Tickellistä tuskin mitään — olen tavannut hänet vain kilpa-ajoissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa — Kesteven esitteli hänet minulle — ja joitakuita kertoja hän on ollut asunnossani pelaamassa korttia. Olenpa taitanut olla suunnaton aasi, ymmärrättehän, tällaisissa asioissa mutta nyt sain järkyttävän läksytyksen, jumaliste! ja nyt teen käännöksen, totisesti teen, lempo soikoon! ja parannan tapani ja muuta semmoista, ymmärrättehän. Ja kuulkaahan, en ole vielä kertonut sitä poliisille, mutta tiedättekö, Kestevenillä oli eilen illalla taskussaan koko joukko rahaa — tukuittain! — ja minulle mainittiin, että kun hänen taskunsa tänä aamuna tutkittiin, olivat ne tyhjät, hitto vieköön — tyhjät! Nähkääs, Hextall, olimme Boulognessa päivän tai pari, Kesteven ja minä, ja meillä oli vietävänmoinen onni — tavaton! — ja toimme sieltä aika lailla rahaa, ja eilen illalla olivat sekä minun että hänen omat voittonsa Kestevenillä — totisesti! — hänellä lienee ollut viisi- tai kuusituhatta puntaa seteleinä, Ranskan ja Englannin. Ja Tickelliin yhdyimme Brightonissa, jonne jäimme syömään päivällistä, ja hän lähti mukaamme tänne, ja hitto soikoon, se lurjus tappoi kunnon Kesteven-poloisen niiden rahojen tähden, sen voisin vannoa! Mutta hän ei ole voinut ennättää varsin pitkälle, vai mitä? Ja varmasti joku nappaa hänet kiinni. Mutta ettekö halua lähteä katsomaan sitä paikkaa, missä hän teki tekonsa, hiisi vieköön! — senkin kunnoton koira!"
Hextall jätti Smithin Lynne Courtin nuoren isännän seuraan ja meni itse sisälle taloon ja sitten suoraa päätä Paquitan huoneeseen. Sen oven ulkopuolella hän kohtasi hoitajatar Palliserin.
"Onko teillä mitään ilmoitettavaa?" tiedusti hän vietyään hoitajattaren syrjemmälle.
"Ei mitään, sir", vastasi nainen kerkeästi. "Neiti Tressillä oli oikein rauhallinen yö, ja hän voi varsin hyvin tänä aamuna. Hänellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan koko tapahtumasta, ennenkuin kerroimme hänelle siitä. Aluksi hän säikähti, mutta tuntuu nyt olevan koko hyvällä tuulella."
Kun Hextall kuuli sen, keventyi hänen mielensä äärettömästi, ja hän viivytteli hetkisen.
"Kuulitteko mitään, mikä olisi tämän tapahtuman yhteydessä?" tiedusti hän. "Esimerkiksi laukauksen?"
"En mitään", vakuutti hoitajatar. "Yö oli hyvin rauhallinen. Neiti Tress häiriytyi kuullessaan herrojen saapuneen, mutta hän rauhoittui Fowlerin ilmoitettua, että herra Tress oli sikeässä unessa vuoteessaan. Hoitajatar Hicks nukkui neiti Tressin makuukamarin viereisessä pienessä vierashuoneessa, ja hänen sanojensa mukaan kului yö erittäin hyvin — neiti Tress nukkui heräämättä aamuun saakka."
"Sepä hyvä!" sanoi Hextall. "Kehoitan häntä pysymään tänään omissa huoneissaan; hänen ei pidä lainkaan mennä alakertaan. Pitäkää siitä huoli!"
Sittenhän meni Paquitan arkihuoneeseen. Tyttö istui avonaisen ikkunan ääressä uutterasti ommellen jotakin koruompelusta. Tohtorin astuessa sisään hän ponnahti iloisesti huudahtaen pystyyn ja riensi häntä vastaan. Hextall ei malttanut olla pitämättä hänen kättään omassaan hieman kauemmin kuin lääkärin velvollisuus olisi vaatinut.
"Jo täällä!" kummasteli Paquita. "Mutta vasta juuri äskenhän teille sähkötin."
"Kuulin uutisen ensimmäiseksi herättyäni tänä aamuna ja lähdin heti", selitti Hextall, saattaen tytön takaisin tuoliinsa. "Olin peloissani — teidän tähtenne."
Paquita pani kätensä ristiin helmaansa ja pudisti päätään.
"En — en oikein tiedä, mitä ajattelin", hän virkkoi miettivästi. "En juuri voi väittää surevani. Mutta luultavasti olen pahoillani — tavallani — mies-rukka. Mutta — oliko se hyvin väärin? Kun minulle ilmoitettiin, että hän oli kuollut — tunsin sydämeni niin äärettömästi keventyvän. Ette tiedä — ette tekään, vaikka olenkin kertonut teille niin paljon — minkälainen painajainen se mies on ollut. Olen varma, että hän olisi sananmukaisesti syössyt Darrellin turmioon, sekä ruumiillisesti että sielullisesti! Ja Darrell kävi täällä tänä aamuna; hän katuu niin hirveästi kaikkea, vakuuttaa saaneensa järkyttävän opetuksen ja hartaasti vannoo parantavansa elämänsä ja olevansa — niin, vaikka kuinka hyvä — ja neuvottehan minua tukemaan häntä, teettehän sen?" lopetti hän puheensa, luoden toiseen vetoavan katseen, joka sai Hextallin rakastumaan häneen entistä kiivaammin. "Uskon varmasti hänen tarkoittavan totta — tällä kertaa."
"Kyllä minä autan", lupasi Hextall. "Suurin este on joka tapauksessa poissa."
"Niin", vahvisti tyttö. "Se — se tuntuu melkein kuin kaitselmuksen huolenpidolta, eikö tunnukin? Muistatteko, mitä sanoin teille silloin yöllä käydessäni kotonanne? Minusta oli useammin kuin kerran tuntunut, että olisin voinut ampua hänet. No niin, eikö ole kummallista — viime yönä näin sellaista unta, että ammuin hänet — jossakin metsikössä — kaikki oli niin sekavaa ja omituista — mutta elävästi muistan ampuneeni hänet ja nähneeni hänen kaatuvan, ja kaatumisen jälkeen hänen kasvonsa —"
"Älkää muistelko sitä!" kielsi Hextall jyrkästi. "Se johtui siitä, että olette niin paljon pohtinut näitä asioita. Heittäkää ne nyt pois mielestänne!"
"Kyllä", lupasi Paquita, "kyllä koetan. Mutta eikö ole kummallista, että näin sellaista unta juuri sinä yönä, jona hänet ammuttiin? Otaksuttavasti uneen vaipuessani ajattelin hänen olevan talossamme. Luuletteko, että se kauhea mies, joka hänet murhasi, joutuu kiinni? Oi, ette usko, kuinka iloinen olen! Darrell lupasi juhlallisesti — hyvin juhlallisesti, ettei hän enää milloinkaan tuo tänne sentapaista väkeä. Hän aikoo jyrkästi luopua kaikesta sellaisesta ja tuumii sensijaan käydä käsiksi politiikkaan ja mennä parlamenttiin."
Hextall antoi Paquitan haastella, kunnes arveli hänen puhuneen kylliksi. Lausuttuaan tiukat ohjeet siitä, mitä tytön oli sinä päivänä tehtävä, ja ilahdutettuaan häntä ilmoittamalla, ettei hän aikonut palata kaupunkiin ennenkuin iltamyöhällä tahi mahdollisesti vasta seuraavana päivänä, hän jätti potilaan sairaanhoitajattarien huomaan. Mennessään talon lävitse etsimään Smithiä hän kohtasi Ronnie-pojan ja tämän opettajattaren ja pysähtyi puhuttelemaan heitä. Mutta lapseen hän kiinnitti huomiota vain näennäisesti; hän halusi silmäillä neiti Brockia tarkoin sen vuoksi, mitä Paquita oli kertonut hänelle edellisenä päivänä. Mutta neiti Brockia ei viivytteleminen huvittanut, ja pian hän vetäytyi synkänpuoleisen käytävän pimentoon. Mutta Hextallin terävä lääkärin silmä pani merkille, että neiti Brockin silmien alukset olivat mustat, suun ympärillä oli pingoittunut piirre ja hänen poskensa olivat hämärästä huolimatta silmäänpistävän kalpeat, ja hän veti omat johtopäätöksensä.