"Tuo tyttö tietää jotakin", ajatteli hän poistuessaan talosta ja kävellessään Smithiä etsimään. "Ja hän myöskin näyttää sellaiselta naiselta, joka osaa pitää salaisuudet omina tietoinaan. Omituista! Jos kerran Kesteven oli Tressin seurassa Boulognessa, niin miten saattoi poika sinä iltana nähdä hänet täällä puhelemassa kotiopettajattaren kanssa? Pojan on täytynyt erehtyä — mutta sittenkin, Paquita tuntui epäilemättä uskovan, että hän oli nähnyt heidät yhdessä. Se seikka voidaan kuitenkin pian selvittää — kun se on tarpeellista."
Hän tapasi Darrellin ja Smithin kuusikosta, murhanäyttämöltä. Mikään ei osoittanut, että tällä paikalla — se oli pieni aukeama kuusimetsikön sydämessä, ja sen keskellä oli puistopenkki — oli tapahtunut murhenäytelmä. Ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä taistelusta, ruohoa ei ollut tallattu, eikä sinne ollut jäänyt mitään. Mutta aukeaman ympärille olivat poliisit pingoittaneet köyden ja asettaneet vahdiksi konstaapelin pitämään tungettelijoita loitolla. Hextallin lähestyessä Smith pudisti päätään.
"Täällä ei ole mitään nähtävää", sanoi hän. "Ei mitään! Ei merkkiäkään — paitsi vähän verta muutamilla ruohonlehdillä. Mutta kun tämä paikka on näin lähellä taloa, on omituista, ettei kukaan kuullut laukausta. Arvioin matkan täältä läntiselle siipirakennukselle vajaaksi kahdeksisadaksi metriksi — ja yön hiljaisuudessa laukaistun revolverin pamahdus kajahtaisi paljon kauemmaksi. Ja se panee minut aprikoimaan, tokkohan Kesteven todella ammuttiin täällä vai tuotiinko hänet tänne murhan jälkeen. Tuo mies", jatkoi hän, osoittaen konstaapelia, "kuvasi, missä asennossa ruumis löydettäessä oli, ja minun teoriani mukaan, joka perustuu silminnäkijäin lausuntoihin, se asento ei sovi yhteen äkillisen, silmänräpäyksellisen kuoleman kanssa. Mies, joka on saanut kuulan aivoihinsa, kaatuu määrätyllä tavalla, jonka selitän myöhemmin — mutta tämä ruumis ei ollut kaatunut siten. Mutta kaikkeen siihen syvennymme myöhemmin; poliisikomisarius näkyy tulevan tuolla, ja haluaisin saada häneltä sen huoneen avaimen, johon Tickell jätti tavaransa, vilkaistakseni sinne."
Komisarius oli perin valmis opastamaan heidät makuukamariin, jonka oven Fowler oli visusti lukinnut, mutta vaati, ettei mihinkään saisi koskea, ennenkuin hänen omat esimiehensä maaseutukaupungista ja Lontoosta odotettu etsivä olisivat suorittaneet tutkimuksensa.
"Kaikki on samassa kunnossa kuin meidän ensiksi tullessamme tänne, hyvät herrat", virkkoi hän kehoittaessaan Hextallia ja Smithiä astumaan huoneeseen. "Ja herra Fowler vakuutti, ettei mitään ollut liikutettu sitä ennenkään — kaikki on miehen omilta jäljiltä. Mutta paljon hän ei ole jättänyt, kuten saatte nähdä."
Hextall ei tosiaankaan nähnyt paljoa. Vuoteen jalkopäähän sijoitetulla pikku pöydällä oli pieni, avattu matkalaukku. Siinä näkyi olevan vain liinavaatteita ja pukeutumis- ja siistiytymisvehkeitä. Pukeutumispöydällä virui partaveitsi, jota ei oltu puhdistettu käyttämisen jälkeen; sen likellä oli posliininen saippuakuppi. Siihen Smith tirkisti uteliaasti, nostaen sitten äkkiä pyöreäkasvoisen päänsä pystyyn ja hymyillen.
"Juuri tuon tahdoin tietää!" riemuitsi hän. "Se on hyvin valaiseva seikka. Se herrasmies jätti viiksensä tänne. Katsokaahan!"
"Ette saa koskea mihinkään, sir!" varoitti komisarius. "Ei ainoatakaan esinettä saa siirtää tai —"
"Emme hipaise neulaankaan", tyynnytti Smith häntä. "Sellaisten ihmisten, jotka osaavat käyttää silmiään, ei tarvitse hypistellä mitään. Näetkö, Hextall? Tickell ilmeisesti ajoi pois viiksensä — ne olivat pienet ja mustat — ja huuhteli karvat partaveitsestä tähän saippuakuppiin. Nähnet myös, että häneltä on jäänyt niitä muutamia veitseenkin — ja joitakuita näkyy tarttuneen myöskin tuohon pyyhinliinaan. No, mitä päättelette siitä, komisarius?" hän jatkoi, kääntyen poliisiupseeriin päin ja hymyillen veitikkamaisesti. "Olitte tietysti huomannut sen, vai mitä?"
"En; en ollut erikoisesti pannut sitä merkille", tunnusti komisarius. "Mutta järkeni sanoi minulle, että jos joku mies tehtyään murhan tulee tänne ja ajaa partansa, hän poistuu täältä parrattomana ja viiksettömänä. Ja kuulutuksissamme tiedustelemmekin sileäksi ajeltua miestä. Heiltä jää aina joku yksityiskohta huomaamatta, näiltä tällaisilta veitikoilta — tämä miekkonen paljasti itsensä jättämällä nuo parranajokojeet tuolla tavoin levälleen."
"Arveletteko hänen ajaneen partansa, sitten kun oli ampunut uhrinsa?" kysyi Smith viattoman näköisenä.
Komisarius ei vaivautunut vastaamaan siihen kysymykseen muutoin kuin katseella. Hän kyyditsi kävijät ulos huoneesta, pani oven jälleen lukkoon ja meni tiehensä. Hänen edettyään pois näkyvistä Smith veti Hextallin syvään ikkunakomeroon.
"Hypistelin sittenkin jotakin, vaikka kumpikaan teistä ei havainnut sitä", virkkoi hän. "Katsohan!"
Hän ojensi kumppaninsa nähtäväksi ohutta, valkeata kangaskaistaletta, joka Hextallista näytti pelkältä rievunpalaselta.
"Tiedätkö, mitä tuo on?" kysyi Smith naurahtaen ovelasti. "Etkö? Sitten sanon sen sinulle. Se on kappale tekoviiksien kääreenä ollutta harsokangasta. Maurice Tickell, kuka hän lieneekin, ei ollut täältä poistuessaan sileäksi ajeltu, kuten tuo arvoisa poliisiystävämme kuvittelee, vaan hänen ylähuultaan koristivat toisenmuotoiset ja hieman toisenväriset viikset kuin tavallisesti. Ja se, rakas Hextall, on mielestäni varma todistus siitä, ettei Tickell murhannut Kesteveniä, ei tiedä, kuka murhan teki, eikä tällä hetkellä aavistaakaan — jollei ole lukenut uutista jostakin aikaisesta iltapäivälehdestä — Kestevenin kuolleen. Käsitätkö?"
"Järkeni ei ole yhtä nokkela kuin sinun, Smith", vastasi Hextall. "En käsitä."
"Useampi kuin yksi viisas on sanonut, että todennäköisyys on elämän ohjaaja", huomautti Smith. "Kaikissa tällaisissa jutuissa pidän hyvin tärkeänä sitä, mikä on todennäköistä — kuuntelen perin epäilevästi, jopa kärsimättömästi kaikkia epätodennäköisiä olettamuksia. Pohjautuen Tressin ilmoitukseen, että Kestevenillä oli paljon rahaa taskussaan, on ystävämme poliisikomisarius kehittänyt teorian, että Tickell houkutteli Kestevenin ulkosalle, ampui hänet vajaan kahdensadan metrin päässä talosta, jossa silloin oli vuoteessa viisitoista tai kaksikymmentä henkilöä, jotkut heistä epäilemättä nukuksissa, mutta jotkut taas valveilla tai herkkäunisia, ryösti uhrinsa, palasi taloon, ajoi pois viiksensä, anasti polkupyörän ja katosi. Pötyä!"
"Entä mitä sinä arvelet todenperään tapahtuneen?" tiedusti Hextall.
"Luullakseni Kesteven ja Tickell kaiken todennäköisyyden mukaan olivat yhdessä punoneet jonkun enemmän tai vähemmän rikollisen ja epäilyttävän suunnitelman ja tarkoituksellisesti istuneet valveilla myöhään, pohtien asiaansa. Luultavasti Tickellin oli saman asian vuoksi, mikä se lieneekin ollut, kadottava ulkonäkö hieman muutettuna. Pane mieleesi —en passant— ulkonäön vähäinen muuttaminen on paljoa tehokkaampi kuin huoliteltu, liioiteltu naamioiminen. Viiksien kiertäminen ylöspäin — ennen pyöreästi kaartuneen parran leikkaaminen suipohkoksi — ne ovat taitotemppuja, joiden arvon naamioimismestarit tuntevat. Mutta edelleen — Tickell teki hätäisesti sellaisen pienen muutoksen ulkonäköönsä — ja tällöin Kesteven epäilemättä oli hänen seurassaan. Sitten Kesteven vei hänet siihen huoneeseen, jossa polkupyöriä säilytetään, niitä on siellä useita — ja Tickell valitsi niistä yhden. Senjälkeen Kesteven näytti hänelle oikotien kartanon alueen ja kuusikon lävitse maantielle. Ja sitten Kesteven lähti — jonnekin. Siellä hänet ammuttiin — ja ruumis tuotiin sinne, mistä se löydettiin. Onko selvä?"
"Siinä tapauksessa", huomautti Hextall, "murhaaja on jossakin saapuvilla — ihan lähellä".
"Juuri niin. Murhaaja on — tai oli — läheisyydessä, otaksuttavasti on parhaillaan. Kesteven epäilemättä meni jonnekin — lähelle — sovittuun kohtaukseen niin myöhäiseen aikaan, todennäköisesti kahdentoista ja yhden välillä yöllä. Ja niinpä voidaan tutkimukset suunnata kahdelle taholle. Parhaillaan on Styler liikkeellä toisella suunnalla — tutustumassa, kuten saattaisimme sanoa, lähimmän ympäristön etnografiaan — hankkimassa tietoja tämän paikkakunnan ihmisistä ja niin edelleen — ja toiselle suunnalle käyvät tiedustelut hän pani alulle haastatellessaan Fowleria sinun asunnossasi — on nimittäin saatava selville, kuka Kesteven oikeastaan on. Tutkintotuomari, valamiehistö ja poliisiviranomaiset tahtovat luonnollisestikin tietää, kuka Kesteven oli ja mikä hän oli miehiään. En usko Darrell Tressin osaavan kertoa siitä paljoakaan — otaksuttavasti Tickell osaa ja kertoo enemmän."
"Kun hänet löydetään", virkkoi Hextall.
"Noo!" äänsi Smith välinpitämättömästi. "Tickell löydetään neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, jollei hän ole ehtinyt pujahtaa pois Englannista varhain tänä aamuna, kuten on saattanut käydä. Minusta tuntuu, että Tickell otaksuttavasti vei osan niistä rahoista, jotka Tressin kertoman mukaan olivat Kestevenin taskussa. Olkoonpa Tickell kuka tahansa, säälin häntä, sillä todennäköisesti hän joutuu hirteen tämän jutun tähden — ihan kuten komisarius niin hyväntahtoisesti ennusti."
"Niinkö luulet — vaikka pidätkin häntä viattomana?" huudahti Hextall.
"Niin, varmasti! Erittäinkin, jos sillä herrasmiehellä — kuten on luultavaa — on huono maine ja hämärä luonne. Punnitsehan asianhaaroja — ikäänkuin olisit brittiläinen valamies! Harkitse tarkoin — pyh, Tickellin toiveet ovat kovin kehnot — totisesti! Hän joutuu silmukkaan, olkoonpa hän vaikka kuinka viaton, sillä poliisi esittää häntä vastaan raskaat todistukset. Rakas ystävä, poliisit, viranomaiset ja yleisö näkevät mielellään, että noudatetaan pinnallista ja helposti ymmärrettävää menettelyä. Tässä tapauksessa mies livistää yön hiljaisuudessa ulkonäkö hieman muunnettuna, perin epäiltävissä oloissa, jättäen jälkeensä murhatun miehen, otaksuttavasti osa murhatun rahoista taskussaan — siispä hän tietysti on syypää — kuka muu sitten? 'Teitä epäilimme ensiksi — siis te olette syyllinen', sanovat kaikki. 'Epäilimme teitä jo heti alusta alkaen emmekä tahdo epäillä ketään muita!' Sentähden Tickell joutuu hirteen."
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että puolinen oli pöydässä, ja Hextall ja Smith menivät alakertaan. Siellä oli Darrell Tress keskustelemassa naisen kanssa, jonka hän esitteli rouva Rentoniksi, naapurikseen. Rouva Renton, komea, kyvykkään näköinen nainen, loi vastatulleihin nopean, arvostelevan katseen ja kääntyi sitten Hextallin puoleen, samalla kun seurue istuutui pöytään.
"Pistäydyin katsomaan, voisinko millään tavoin olla avuksi neiti Tressille", alkoi hän. "Neiti Tress ilmoitti minulle olevansa teidän hoidossanne, tohtori Hextall, joten minun kaiketi oli tiedustettava teiltä? Saanko tavata häntä?"
Hextallista tuntui, että koska hän oli lääketieteellinen neuvonantaja, oli hänellä oikeus silmäillä kysyjää tarkoin. Rouva Renton, päätteli hän, oli jonkunlainen arvohenkilö, ilmeisesti älykäs, itseensäluottava ja voimakasluonteinen; hänen muodikas pukunsa, hänen silminnähtävä malttinsa, koko hänen olemuksensa viittasivat siihen, että hän oli läpikotaisin maailmannainen. Hän katsoi Hextalliin kasvoillaan avoimen kysyvä ilme, joka samalla vihjasi, että hän tunsi talon olot hyvästi. Ja hänen katseensa tehosi Hextalliin.
"Kyllä luullakseni", vastasi tohtori, "jollette ole neiti Tressin puheilla liian kauan ettekä puhu tämänaamuisesta tapahtumasta enempää kuin on välttämätöntä — siis vain viittaus siihen."
"Oh, luonnollisesti!" huudahti rouva Renton. "Tulin keskustelemaan hänen kanssaan kokonaan muista asioista. Totisesti saanemme kaikki kuulla siitä kylliksemme myöhemmin — virallisesti. Sanomalehdet, ymmärrättehän?"
"Ihan liiankin paljon", jupisi Darrell. Hän ilmeisesti aikoi panna lupaamansa parannuksen alulle; sillä samoin kuin molemmat miehiset vieraansa hänkin oli torjunut hovimestarin tarjoaman samppanjan ja joi sensijaan wiskyä ja soodaa. Hextall pani merkille, kuinka voimakkaasti tämäkin verrattain viaton sekoitus vaikutti häneen — hänen kätensä muuttuivat vakavammiksi, silmänsä kirkkaammiksi ja äänensä hillitymmäksi — ja lääkäri oivalsi, mikä oli vienyt hänen isäntänsä hurjasteluihin, joista hän oli niin paljon kuullut. Darrell Tressin hermot olivat ilmeisesti hyvin helposti ärtyvät; ne olivat ajaneet hänet juomaan — ja hänet kyllä ehdittiin vielä parantaa, mietti Hextall, päättäen yrittää sitä. "Liiankin paljon", toisti Tress. "Otaksuttavasti täällä vilisee sanomalehtien kirjeenvaihtajia, ennenkuin tämä päivä on lopussa. Minkä tähden ei tällaisia juttuja voida järjestää kaikessa hiljaisuudessa?"
"Koska elämme sellaisena aikana, jolloin pidetään perin tarkkaa vaaria kaikesta, mitä jonkun toisen oven edustalla tapahtuu", selitti Smith. "Salassa pitäminen on mahdotonta — vaikkapa tahtoisi tappaa parhaan ystävänsä."
Rouva Renton silmäili tutkivasti vastassaan istuvaa Smithiä. Tämä puolestaan katsoi häntä silmiin kasvoillaan viaton ja hyväntahtoinen ilmeensä.
"Eikö teidän luullaksenne nykyisin siis mikään pysy salassa?" kysyi rouva.
"Päinvastoin", vastasi Smith, "ei luultavasti milloinkaan ole salaisuuksia ollut näin paljon kuin nyt. Elämme salaisuuksien aikaa. Entiseen aikaan esimerkiksi en olisi voinut syödä puolista seurassanne tietämättä, mikä mies iso-isänne oli; mutta nyt en välitä vähääkään siitä, pesikö äitinne ehkä toisten vaatteita. Salaisuudet alkoivat silloin, kun sukutaulut katosivat."
"Olette sellainen herrasmies, jolla on eriskummaisen ristiriitaisia, huonoja tottumuksia", virkkoi rouva Renton. "Juuri äsken väititte, että nykyajalla on mahdoton pitää mitään salassa."
"Juuri niin", myönsi Smith. "Tapani on sanoa yhdellä kertaa toista, toisella toista. Ainoastaan sellainen ihminen, joka horjumatta totuttautuu alituisesti esittämään keskenään ristiriitaisia väitteitä, puhuu aina totta. Sitäpaitsi en ajatellut samaa kuin te — edellisessä tapauksessa ajattelin tekojen, jälkimäisessä olemisen salassapitämistä. Käsitättekö erotuksen?"
"Te taidatte ilveillä minulle", vastasi rouva Renton. "Mutta kenties esiinnyttekin metafyysikkona vain kujeillen — niinkö?"
"Mainiota!" mutisi Smith. "Pidän suuressa arvossa mielipidettänne."
Darrell Tress katsahti hymyillen Hextalliin. Hänellä oli hämärä tunne, että hänen naisvieraansa ja tämä pieni, lihava lontoolainen olivat molemmat sukkelia sanaseppiä, joiden keskustelua hän ei pystynyt seuraamaan, ja hän alkoi pakista tohtorille aiheista, jotka olivat enemmän hänen makuunsa — urheilusta, kilparatsastuksesta, kriketistä. Hän oli ilmeisesti mielissään, kun seurue nousi pöydästä ja rouva Renton lähti Hextallin luvalla katsomaan Paquitaa.
"Tulkaa biljardihuoneeseen polttamaan sikaari!" kehoitti hän. "Älykäs nainen, vai mitä?" jatkoi hän opastaessaan toisia upeasti sisustettuun biljardihuoneeseen. Siellä hän heittäytyi tuoliin. "Verraton keskustelutoveri, eikö olekin?"
"Viehättävä nainen", kehui Smith. "Naapurinne, niinhän muistaakseni sanoitte?"
"Asuu ihan tuon metsikön takana, Warren-nimisessä talossa", vastasi Darrell. "Kaunis paikka. Nuori leski, tämä rouva Renton. Hän on aikaisemmin käynyt täällä vain yhden kerran, ja me olemme olleet ainoastaan kerran hänen luonaan. Minusta hän oli kovin ystävällinen tullessaan nyt katsomaan, eikö teistäkin? Nähkääs, me tunnemme täällä tuskin ketään. Mutta kaikki se muuttuu, muuttuu kun muuttuukin! Minä — hyvä Jumala, en ensinkään huomannut!"
Hän hyppäsi äkkiä tuolista, johon oli istuutunut, loi siihen kammoisen katseen ja vaipui toiseen.
"Tuo!" huomautti hän hiljaa. "Tuo on se tuoli, jossa hän — Kesteven — aina istui! Hän ei täällä ollessaan huolinut mistään muusta. Minä siirrätän sen pois."
"Älkää toki!" esteli Smith. "Älkää ainakaan nyt! Minä istun siinä — varsin hyvä mukavien tuolien tuntija se mies-poloinen olikin", jatkoi hän istuutuessaan. "Muuten, kun rouva Renton nyt on poistunut seurastamme, voimme kolmisin puhella vähän, erittäinkin kun minun lienee palattava Lontooseen. Kuten Hextall teille mainitsi, olen hyvin innostunut rikosasioihin ja uskaltanen väittää olevani aika hyvin perehtynyt niihin. Jos kokemuksestani on teille apua, olen mielihyvin käytettävissänne. Otaksuttavasti olette selvillä siitä, että tutkintotuomari pitää kuulustelun Kestevenin kuoleman johdosta — luultavasti huomenna?"
"Poliisit puhuivat siitä", vastasi Darrell. "Minun on kai sinne mentävä?"
"Varmasti teidän on mentävä, sillä te olette tärkein todistaja", sanoi Smith. "Jutun keskeinen kysymys on: kuka Kesteven oikeastaan oli? En luule teidän tietävän sitä — mutta jotakin tiedätte. Älkää kertoko nyt mitä tiedätte tai mitä ette tiedä — siitä kaikesta saatte kyllä vielä tehdä selkoa. Mutta erästä seikkaa haluaisin teiltä tiedustaa", jatkoi Smith, jolle Hextall asemalta ajaessa oli maininnut Rennien nähneen neiti Brockin ja Kestevenin yhdessä. "Kerroitte Kestevenin kanssa viettäneenne viime päivät Boulognessa. No niin — oliko Kesteven koko ajan seurassanne?"
"Ei", vastasi Darrell empimättä. "Ei ollut. Hän erosi minusta neljäksikolmatta tunniksi — käydäkseen Lontoossa asioillaan. Hän lähti puolenpäivän aikaan ja palasi seuraavana päivänä samoihin aikoihin. Juuri hänen poissaollessaan", lisäsi hän hihittäen, "oli minulla valtava pelionni. Totisesti! Sellaista onnea ette ole ikinä nähneet", jatkoi hän, näyttäen hermostuneesti haluavan puhua mistä muusta hyvänsä, mutta ei pääasiasta. "Voitin kaikki edessäni olevat panokset joka kierroksella. Kesteven arveli —"
"Suokaa anteeksi!" keskeytti Smith hänen lauseensa muitta mutkitta. "Mutta tämä Kestevenin poissaolo on tärkeä siihen nähden, mistä koetan ottaa selvää teidän puolestanne. Sanoitte Kestevenin olleen poissa neljäkolmatta tuntia — poistuneen keskipäivällä ja palanneen samaan aikaan seuraavana päivänä. Siis hän kai palasi aamulaivalla Folkstonesta?"
"Niin hän teki", vahvisti Darrell. "Olin häntä vastassa."
Samassa astui biljardihuoneeseen hovimestari ja katsoi isäntäänsä, ilmeisesti haluten puhutella häntä. Darrell meni ovelle, ja Smith kallistui kuiskuttamaan Hextallille.
"Pojan sisarellensa kertoma juttu pitää paikkansa, kuten näet. Kesteven ennätti tietenkin varsin hyvin tulla Lontooseen, käväistä täällä ja palata Boulogneen neljässäkolmatta tunnissa. Ydinkohta on, minkälaiset olivat hänen ja kotiopettajattaren, neiti Brockin, väliset suhteet? Siitä meidän on hankittava selko."
Darrellin palatessa keskustelemasta Mountainin kanssa kuvastui hänen kasvoistaan levottomuutta ja ällistystä.
"Totisesti!" huudahti hän. "Minut saa hirttää, jollei ole ilmestynyt toinen arvoituksellinen pulma! Neiti Brock on kadonnut!"
Hextall ja Smith ponnahtivat pystyyn, vilkaisten toisiinsa ja Smithin katse oli varoittava.
"Pikku veljenne opettajatarko?" kysyi hän, kääntyen Darrellin puoleen. "Ette kai tarkoita, että hän on todella kadonnut — selittämättömällä tavalla?"
"Häntä ei ainakaan ole löydetty mistään koko talosta", vastasi Darrell. "Hän tuli kello kaksitoista Ronnien kanssa kävelyltä sisälle, luovutti pojan erään tallirengin huostaan, joka opettaa häntä ratsastamaan ponylla, meni omaan huoneeseensa yläkertaan, eikä häntä senjälkeen ole näkynyt. Palvelijat ovat etsineet häntä joka paikasta, mutta turhaan. Hän ei näet tullut alakertaan, kun päivällinen oli pöydässä häntä ja Ronnieta varten, ja palvelija, joka meni koputtamaan hänen ovelleen, ei saanut vastausta. Huoneen ovi onkin lukossa, mutta talonhoitaja on käynyt sisällä ikkunasta, joka avautuu parvekkeelle. Ja hän on kertonut Mountainille, että huoneessa on kaikki sekaisin. Totisesti! Emmeköhän lähde sinne katsomaan?" Hän meni edellä yläkertaan Hextallin ja Smithin seuratessa. Smith nykäisi ystävänsä hihasta.
"Arvasin, että täällä olisi salaperäisiä arvoituksia kosolta", jupisi hän. "Jos vainukoiramainen sihteerini puuhaa puoliksikaan yhtä paljon kuin minä, Hextall, on meillä yllin kyllin keskusteltavaa tämän päivän päättyessä."
Erottuaan esimiehestään Lynne Courtin portilla Styler palasi majataloon. Sitä lähestyessään hän näki Fowlerin ja poliisikomisariuksen poistuvan sieltä ja lähtevän verkkaisesti astelemaan kylän raittia pitkin. Majatalon isäntä seurasi heitä ulos, pysähtyi kynnykselle ja jäi tuijottamaan heidän jälkeensä, miettivästi raapien paljaita käsivarsiaan. Hän tunsi sihteerin sen seurueen jäseneksi, joka äsken oli ollut neuvottelemassa hänen vierashuoneessaan, ja nyökkäsi ystävällisesti. Styler vastasi tervehdykseen sydämellisesti; kylän majatalon isäntä oli juuri sellainen mies, jota hän sillä hetkellä tarvitsi.
"Jos mieleni on ikimaailmassa tehnyt mitään", alkoi Styler, "niin nyt haluaisin tuopin vilpoisaa olutta, jota teillä tietysti on kellarissanne. Mitä te itse arvelette siitä?"
Isäntä oivalsi, että vieras oli hauska ja puhelias seuramies, ja kehoitti häntä astumaan samaan huoneeseen, josta hän oli kymmenen minuuttia sitten lähtenyt. Sitten hän nouti haarikan vaahtoavaa olutta ja kaksi lasia ja nykäisi vierastaan juhlallisesti.
"Olette kaiketi saapuneet tänne kartanossa sattuneen tapauksen johdosta?" hän virkkoi silmäillen Stylerin teräviä piirteitä. "Epäilemättä lakimies?"
"Sinnepäin", vastasi Styler kiertäessään savuketta. "Kummallinen juttu, eikö olekin?"
"Niin!" myönsi isäntä. "Olette oikeassa! Siitä ei niinkään hevillä eikä hätäisesti saada selvää. Ainakin minusta siltä tuntuu sen nojalla, mitä kuulin poliisikomisariukselta ja herra Fowlerilta. Kenties te tiedätte enemmän."
"En sen enempää kuin tekään", vakuutti Styler.
Isäntä istuutui ja sytytti sammuneen sikaarinsa. Hän oli ilmeisesti puhetuulella, ja Styler oli siitä mielissään.
"Näyttää siltä, että se mies, joka lähti polkupyörällä ajamaan yönselkään, on sen tehnyt", huomautti isäntä. "Varmasti juuri hän on murhaaja — se ei voi olla kukaan muu."
"Ei suinkaan se saattaisi olla salametsästäjäin työtä, vai mitä?" esitti Styler. "Niitä ei näillä mailla ole!" selitti isäntä. "Salametsästäjiä! Ei ole mitään pyydystettävää, ei ainakaan Tressin tilalla. Se ei ole mikään riistatila, se — vanha herra Tress, setä, joka oli tilan omistajana ennen tätä nykyistä nuorta herraa, ei ollut lainkaan urheilumiehiä — kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät kukkiin, harvinaisiin kasveihin ja puihin ja muihin sellaisiin. Komeita puutarhoja ja vainioita, hyvin hoidettuja puistoja, mutta ei paljoa riistaeläimiä — muutamia peltopyitä, jänis, pari — mutta ei mitään sellaista, mitä salametsästäjäin luulisi kannattavan tavoitella. Ei, sir — sitä miestä ei lopettanut kukaan paikkakuntalainen."
"Te otaksuttavasti tunnette kaikki täkäläiset ihmiset", virkkoi Styler."Niitä ei lienekään kovin paljoa, vai mitä?"
"Tunnen joka miekkosen täällä Lynnessä", kehui isäntä. "Ja joka naisen ja lapsen myöskin. Tämä on pieni paikkakunta, kuten sanoitte — täällä ei ole muukalaisia. Nimittäin lukuunottamatta nuorta leskirouvaa, joka sijoittui Warreniin joku aika sitten, ja vanhaa herraa, joka ihan äsken muutti metsikössä olevaan kalustettuun huvilaan. Ainoastaan he kaksi — rouva Renton on nuoren lesken nimi, ja vanhusta nimitetään herra Peggeksi — ovat sellaisia, jotka eivät ole syntyneet ja kasvaneet täällä. Eikä hevin voisi uskoa hienon, nuoren leskirouvan eikä liioin myöskään vanhan herran hiipivän öiseen aikaan revolveri kädessä metsässä ja ampuvan ihmisiä, vai mitä arvelette? Niin, sir, murhaaja ei ole lynneläinen! Jollei se ole hän — Tickell — jota parhaillaan etsitään, niin sitten on juttu arvoituksellinen, se on varma!"
"Niinpä niin", sanoi Styler lämpimästi. "Nuori leskikö? Onko hän kaunis nainen?"
"Tavattoman kaunis", vakuutti isäntä. "Hieno ihminen — vallasnainen. Palveluskuntaa ei ole paljon, ymmärrättehän, mutta riittävästi — kaksi tai kolme palvelijatarta ja yksi poika."
"On kummallista", huomautti Styler, ilmeellään vihjaten ehdottomasti pitävänsä majatalon isäntää maailmanmiehenä, "ja varmaankin olette tekin pannut sen merkille, että nämä nuoret lesket poikkeuksetta hautautuvat, kuten saattaisi nimittää, todelliseen maaseutuelämään — jossa ei ole ketään, johon he niinsanoaksemme voisivat kohdistaa uuden yrityksen. Kummallista, eikö olekin?"
"No, enpä tiedä", vastasi isäntä viisaannäköisenä. "Nähkääs, ensi vuoden aikana ja vähän ylikin he mielellään pysyttelevät varjossa, hautoen aatoksiaan. Mutta sanonpa teille erään asian", jatkoi hän, silmää iskien. "Olen aina huomannut, että sellainen miettimisaika herättää heidät kaipaamaan uutta puolisoa — niin!"
"Onko tämä rouva tehnyt sensuuntaisia yrityksiä?" tiedusti Styler.
"Ei; en voi väittää, että mitään sellaista olisi havaittu", oli vastaus. "Hän on hiljaisenpuoleinen ihminen — kuluttaa suuren osan ajastaan puutarhassaan ja muissa sen tapaisissa hommissa. Eikä meillä täällä olekaan avioliittoon aikovia herrasmiehiä; paikkakuntamme on köyhä sellaisista. Onhan tosin herra Tress — mutta tämä rouva Renton on hieman liian vanha hänelle — hänenlaisensa sopisi hyvin keski-ikäiselle miehelle. Ymmärrättehän — suunnilleen sellaiselle kuin teidän esimiehellenne, joka äsken oli täällä."
"Ahaa!" äänsi Styler. "Epäilemättä. Käsitän tarkoituksenne. Näyttää komealta varakkaan miehen pöydän päässä, niinkö? Kehoitan esimiestäni pitämään silmänsä auki."
"Lakimies arvattavasti?" virkkoi isäntä uteliaasti. "Niin arvelin, kun näin teidän pysähtyvän ovelle. Sanoin muorille: 'Ne ovat niitä lainoppineita', sanoin. 'Niitä tulee tänne tukuittain tämän jutun tähden. No niin, tuuli on perin onneton, jollei se tuo kellekään mitään hyvää, kuten sanotaan, ja uskonpa, että tästä puuhasta heruu rahaa teidän kaltaistenne taskuihin, nuori mies."
"Ei heru, jos istun täällä koko aamun", vastasi Styler. Hän joi oluensa, ilmoitti pistäytyvänsä hieman myöhemmin haukkaamassa vähän puolista ja lähti kylään. Ne, jotka siellä hänet näkivät, olisivat saattaneet kuvitella, ettei hänellä ollut päämäärää eikä tehtävää, sillä hän vain katseli sikäläisten parin, kolmen myymälän ikkunoita, vetelehti kuusien varjostaman kirkkomaan ympärillä ja viivytteli koulun avoimen oven seuduilla, otaksuttavasti kuunnellen sisältä kantautuvaa nuorekkaiden äänten sorinaa. Mutta Stylerillä oli tarkoituksensa, ja hän pyrki siihen omalla tavallaan. Hän oli jo saanut selville, että tässä pienessä seurakunnassa oli vain kaksi henkilöä, joiden entisyys ei ollut yleisesti tunnettu — vanha herra ja nuori rouva; hän aikoi hiukan tarkastaa heitä kumpaakin. Ja koska hän oli kuljeksiessaan pitänyt silmänsä avoinna, oli hän kirkkotarhan viereiseltä matalalta kummulta nähnyt, että Lynne Courtin läheisissä metsiköissä oli yksi isohko ja yksi pienehkö talo, ja suuntasi askeleensa näihin metsikköihin eräitä kapeita kujia ja polkuja myöten. Sillä sisäinen aavistus ja päättelemiskyky — jotka molemmat olivat Stylerin vahvoja puolia — sanoivat hänelle, että ison talon täytyi olla Warren ja pienen kalustettu huvila, joista molemmistaLynnen Vaakunanisäntä oli puhunut, ja häntä halutti silmäillä niitä tarkemmin ja nähdä niiden asukkaat. Se kaikki oli osana hänen — ja John Smithin suunnitelmassa. Jos jossakin piirissä on sattunut jotakin tavatonta, on ensinnä hankittava tarkat tiedot siinä piirissä asuvista henkilöistä ja pohdittava, ovatko he todennäköisesti millään tavoin sekaantuneet tapahtumaan vai eivätkö — sillä, kuten Styler ei väsynyt vakuuttamasta itselleen, ei koskaan tiedä, kuka ja mikä kukin on, ennenkuin hänet on kääntänyt nurin, eikä milloinkaan voi pitää liian tarkkaa vaaria pienistä yksityiskohdista. Hän oli herkistänyt korviaan kuullessaan majatalon isännän mainitsevan tätä nuorta leskeä ja tätä vanhaa herraa — he eivät ainakaan olleet Lynnen syntyperäisiä asukkaita, ja heistä oli otettava selko.
Warren oli hyvin tavallinen, siisti, perin kunnioitettavan näköinen asunto. Se oli nykyaikainen kivitalo — uusimallisia rakennuksia, jotka nykyisin ovat muodissa eteläisissä kreivikunnissa. Sen oli ilmeisesti rakennuttanut henkilö, joka tahtoi siitä lepopaikan vetäydyttyään syrjään perin menestykselliseksi koituneesta liike-elämästä. Siinä oli useita päätyjä ja vielä useampia omituisia ikkunoita, nurkkauksia ja soppia, ja seiniä koristivat rehevät muratit sekä klemati- ja villiviiniköynnökset; nurmikot ja puutarhat olivat huolellisesti hoidetut. Se oli juuri sellainen paikka, jossa elämän otaksuisi loistavan tasaisen mieluisesti ja jossa erinomaisesti valmistettu päivällinen luultavasti olisi pöydässä täsmälleen kello puolikahdeksan. Stylerin kävellessä ohitse oli sievä palvelijatar sivuportilla puhelemassa teurastajan juoksupojan kanssa. Heidän laajentuneista silmistään hän arvasi heidän keskustelevan edellisen yön tapahtumista. Mutta palvelustytön emännästä hän ei sillä kertaa nähnyt vilahdustakaan.
Hänen huomionsa toinen esine — huvila — oli kokonaan toisenlaatuinen kuin Warren. Se oli sananmukaisesti metsän sisässä, aukeamalla, ja Styler, joka oli lähestynyt sitä rohkeasti poiketen poljetuilta teiltä ja painautuen intiaanien tavalla tiheikköihin, saattoi edetä likelle sitä tuoreen, rehevän lehvistön suojassa, jonka viikon kestänyt lämmin keväinen sää oli saanut versomaan. Hän kuuli ääniä — vienoja maalaisääniä — hiipiessään huvilan puutarhaa reunustavan kuusama-aidan taakse. Ja visusti varoen itse vähääkään kolisemasta hän tirkisti kiiltävän lehvistön raoista. Ainoastaan muutaman metrin päässä hänestä oli vanhahko herrasmies istuttamassa kaalintaimia, työskennellessään ratokseen hyräillen hilpeätä laulua.
Hän oli hauskannäköinen vanha herra — näköjään niin viaton vanhus kuin suinkin saattaa tavata, vakuutti Styler, vanhaan totuttuun tapaansa puhellen itsekseen. Juuri silloin ei Styler voinut nähdä hänen kasvojaan — hän näki vain takaapäin mukavat, väljät, valkean ja mustan kirjavasta, ruudukkaisesta villakankaasta valmistetut housut, kirkasviiruisen paidan, vielä loistavammat, silkkiset housunkannattimet ja ison panamahatun. Mies, jonka yllä tämä asu oli, seisoi selin pensasaitaan ja sen takana piileskelevään tähyilijään ja kasvot puutarhan toisella puolella olevaan huvilaan päin. Hänen toisella puolellaan oli olkipunoksinen koppa täynnä kaalintaimia; oikeassa kädessään hänellä oli palikka, jota puutarhurit nimittävät istutuspuikoksi; tällä puikolla hän pisteli maahan reikiä säännöllisten välimatkojen päähän; tehtyään kymmenkunta reikää hän varovasti sijoitti niihin kuhunkin kaalintaimen ja peitti sitten yhtä huolellisesti juuret mullalla. Ja tällä tavoin puuhaillessaan hän lauloi maalaislaulelmien säkeitä hauskalla, miellyttävällä äänellä, joka oli hieman särkynyt, mietti Styler, mutta silti vielä hyvin sointuva.
"Hiljainen, rauhallinen vanha veitikka tämä!" puheli tähyilijä itsekseen. "Ei ainakaan syntiä eikä pahanilkisyyttä näytä asustavan hänen vanhassa ruhossaan. Mutta ajatella, että mies istuttaa kaalia tai turnipsia tahi sipulia tai mitä nuo taimet lienevätkin noin suorastaan suruttoman iloisena, vaikka ihan hänen ovellaan on äsken tapahtunut verinen murha! Ihmeellistä se minusta on! Tämä vanhus lienee filosofi."
Hän käänsi huomionsa vanhuksesta vanhuksen asuntoon. Se oli hauska pikku rakennus, huvilantapainen; seinät olivat osittain tiiliset, osittain kalkitut; kuistin räystäät olivat ulkonevat, ja ovelta vei ruusukuja portille. Avoimesta ikkunasta Styler näki vilahduksen hauskasta sisustuksesta; siellä oli tauluja, kirjoja, valkoisen liinan peittämä pöytä, jolla välkkyi hopeisia ja lasisia astioita. Ja samassa kun hän näki sen, tuli ovelle taloudenhoitajattaren näköinen nainen ja huusi kaalinistuttajalle.
"Päivällisenne on valmis, herra Pegge", ilmoitti hän. "Tuonko pöytään olutta, sir?"
"Mainio ehdotus, rouva Pridd", vastasi herra Pegge, oikaisihe suoraksi ja lähti astelemaan huvilaan. "Kannullinen, madam — ja kauniisti vaahtoavaa, olkaa hyvä!"
Kelpo herrasmies oli parhaiksi ehtinyt asuntonsa ovelle, kun Styler havaitsi jotakin, mikä kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään hänen siihen saakka näkemänsä. Pensasaidan sisäpuolella, ihan vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän oli polvillaan silmä sopivassa lehvistön aukossa, oli puutarhajyrä. Sen päälle oli herra Peggy huolettomasti viskannut takkinsa ja takin povitaskusta pisti näkyviin kulunut, nahkainen lompakko, joka nähtävästi oli täynnä papereita.
"Ahaa! Mikä löytö! Mikä — todella odottamaton onnenpotkaisu!" ihasteliStyler kiihkeän innostuneena — varovasti hilliten ääntänsä. "Kas niin!Sepä onni!"
Mikään ei olisi kyennyt niissä oloissa estämään Styleriä tarkastamasta sitä lompakkoa, ei kunniantunto, ei hienotunteisuus, ei häpeä — ei mikään! Hän odotti, kunnes näki herra Peggen istuutuvan pöytään ja käyvän käsiksi päivälliseensä. Tarkaten sitten toisella silmällään vanhusta ja toisella kaikkea muuta hän työnsi kätensä lehvien välitse ja sieppasi lompakon itselleen. Ja varmistauduttuaan siitä, että sen omistaja söi ja joi vähääkään aavistamatta, mitä hänen rauhaisen puutarhansa toisessa päässä oli tekeillä, Styler silmäili hätäisesti, mutta varmisti lompakossa olleita papereita yhtä nopeasti kuin pankkinkonttoristi laskee seteleitä. Tämän tarkastelun aikana hänen kasvoillaan väikkyi jos jonkinlaisia ilmeitä, ja pantuaan lompakon takaisin paikalleen hän jupisi sanan tai pari.
"Laupias Luoja! Tänne hän siis on piiloutunut, vai niin?" mutisi hän."Tämäpä on löytö! Onni — eikä suinkaan puolinainen!"
Hän viipyi vielä jonkun aikaa, sillä hän tahtoi nähdä herra Peggen edestäpäin. Vihdoin Pegge herkesi arterioimasta, tuli kuistille, istuutui nojatuoliin ja sytytti sikaarin. Silloin Styler hänet näki; hän oli hiljaisennäköinen, harmaapartainen vanhus.
"Hyvä Jumala!" supisi Styler. "Tuollainen hän siis on nykyisin, vai niin? No hyvä — hyvä!"
Hän pysyi hievahtamatta piilossaan, kunnes sikaaria polttava herraPegge nukahti. Sitten hän hiipi pois metsiköstä ja palasi majataloon.Siellä hän söi leipää ja juustoa ja joi olutta, mennen sittenkävelemään varjoisaan puutarhaan, josta John Smith hänet tapasi.
Senjälkeen John Smith ja Styler menivät kävelylle läheisen niityn keskelle ja keskustelivat pitkään, minkä jälkeen Styler poistui lähimmälle rautatieasemalle ja astui Lontooseen menevään junaan, kun taas hänen esimiehensä palasi hitaasti Lynne Courtiin syvissä aatoksissa.
Smith ja Hextall viettivät sen illan Darrell Tressin vieraina. Ja siitä hetkestä, jolloin Smith palasi käväistyään kylässä, seuraavaan aamuun saakka hän ei maininnut mitään Kestevenin kuolemasta. Sensijaan hän ryhtyi kasvattamaan nuorta isäntäänsä. Hän ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään tilan maille, ja piti Darrellin kielen liikkeessä, haastattaen häntä tilan asioista. Päivällispöydässä hän puheli Darrellille urheilusta ja hämmästytti Hextallia kilparatsastuksia koskevilla tiedoillaan. Aterian jälkeen he pelasivat biljardia. Darrell Tress meni sinä iltana makuulle paremmassa kunnossa kuin kuukausiin, ja Fowler, joka pistäytyi Hextallin huoneeseen kysymään, voisiko hän millään tavoin palvella vierasta, huomautti siitä.
"Se teidän ystävänne on tehnyt nuorelle isännällemme sanomattoman paljon hyvää, sir", sanoi hän. "Juuri sitä hän kaipaa — parempaa seuraa entisen pelaavan ja juopottelevan joukkion asemesta. Tänä iltana hän on kuin toinen mies, ja se on mainio asia, sillä hän taitaa huomisessa kuulustelussa tarvita koko järkensä."
Hextall odotti kuulustelua levottomuuden ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Uteliaisuus oli luonnollinen; levottomuutta hän ei osannut selittää. Myöskin Darrell oli huolestunut; hänestä oli silminnähtävän vastenmielistä kertoa julkisesti hänen ja Kestevenin välisistä suhteista. Hänen oma asianajajansa, joka saapui Lontoosta varhain aamulla, antoi hänelle saman neuvon, jota Smith oli jo teroittanut hänen mieleensä — kertoa kaikki, mitä tiesi, mitään salaamatta. Ja asianajajalleen hän vastasi samoin kuin Smithille — hän ei tiennyt juuri mitään.
Kylän koulusali, johon tutkintotuomarin ja hänen kaksitoista nuhteetonta ja vakaata valamiestään olivat saapuneet kuulustelemaan Kestevenin kuoleman yhteydessä olevia seikkoja, oli Lynne Courtin seurueen saapuessa ääriään myöten tupaten täysi. Eikä siinä kylliksi; myöskin pihalla tungeksi, innokkaasti pohtivaa väkeä. Tieto tästä tavattomissa olosuhteissa sattuneesta tapahtumasta oli levinnyt laajalle, ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa ammentaakseen alkulähteistä mahdollisia tuoreita uutisia Kestevenistä, Tickelliä koskevasta kuulutuksesta ja kotiopettajattaren omituisesta katoamisesta. Darrell Tressia kiusasi pihalla seisovien ihmisten karkea uteliaisuus, ja hän oli ilmeisesti hermostunut nähdessään koulusalin kuulijoita täynnä olevat penkkirivit. Hyvillä mielin hän pujahti istumaan niille paikoille, jotka eräs poliisikonstaapeli oli varannut hänelle ja hänen ystävilleen, ja hänen kumppaninsa käsittivät, että hän oli hyvin tuskastunut ajatellessaan joutuvansa todistamaan. Hän katseli hermostuneena tutkintotuomaria, viranomaisia edustavia lakimiehiä ja valamiesten jäykkiä kasvoja. Kaikesta päättäen hän olisi saattanut olla syytettyjen aitiossa oleva vanki eikä todistaja, jonka joka tapauksessa oli ainoastaan kerrottava, mitä tiesi. Ja silloin alkoi Hextall aprikoida, tiesiköhän Darrell Tress sellaista, mitä hän ei halunnut ilmaista.
Kuulustelun alkuvaiheet eivät olleet mielenkiintoisia eivätkä kiihoittavia. Tutkintatuomari, läheisestä naapurikaupungista saapunut lakimies, ilmeisesti varovasanainen ja valpas mies, ei viitannut lainkaan kuulustelun poikkeukselliseen luonteeseen esittäessään huomautuksensa ja ohjeensa valamiehille. Itse asiassa hän lausui nämä huomautukset mahdollisimman suppeasti, kosketellen valamiesten tehtävän määrättyä tarkoitusta. Hyvin lyhyessä ajassa valamiehistö oli käynyt katsomassa ruumista (joka silloin virui kylän ruumishuoneessa), kuulustelu oli alkanut ja ensimmäiset kolme todistajaa antaneet lausuntonsa ja saaneet poistua. He olivat se mies, joka oli löytänyt Kestevenin virumasta kuolleena kuusikossa, häntä tutkimaan noudettu lääkäri ja hovimestari Mountain. Kellään heistä ei ollut paljoa kerrottavaa. Puutarhuri kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt ruumiin kymmenen minuuttia vaille kuusi aamulla. Tohtori todisti, että vainaja oli kuollut aivoihin osuneesta kuulasta, joka varmasti oli ammuttu läheltä, ja että hän oli kuollut silmänräpäyksessä, otaksuttavasti viisi ja puoli tuntia aikaisemmin kuin hän tutki ruumista. Ja hovimestari ilmoitti tuntevansa vainajan samaksi mieheksi, jonka hän oli tuntenut herra John Kesteveninä; tämän, joka usein oli käynyt Lynne Courtissa, hän oli viimeksi vähää ennen kello kahtatoista murhan edellisenä iltana nähnyt elossa ja hyvässä voinnissa herra Maurice Tickellin, talon toisen vieraan, seurassa.
Mutta siinä ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt kuuntelijoiden, sekä virallisten että epävirallisten, mieltä — paitsi sitä, että he nyt kuulivat kuvaukset silminnäkijöiltä. Huhujen ja julkisten selostusten nojalla he olivat jo tutustuneet näihin seikkoihin. Fowlerin ja poliisikomisariuksen lausunnot olivat jännittävämpiä. Kamaripalvelija kertoi nähneensä Kestevenin ja Tickellin istuvan yhdessä, polttelevan tupakkaa ja keskustelevan ilmeisesti perin ystävällisesti keskenään myöhään yöllä; hänet ja Mountain oli varhain seuraavana aamuna kutsuttu kuusikossa olevalle aukeamalle; hän oli huomannut, ettei Tickellin huoneessa ollut ketään, ja vähän myöhemmin havainnut, että yksi hänen isäntänsä polkupyöristä oli kadonnut. Komisarius ilmoitti tarkastaneensa vainajan vaatteet; niiden taskuista ei ollut löytynyt mitään muuta kuin nenäliina ja kynsisakset. Kaksi tahi kolme kunnollista, rehellistä, jäyhäkasvoista valamiestä hengähti syvään ja pudisti päätään kuullessaan sen, ja Smith kuiskasi Hextallille, että heidän mielipiteensä oli nyt valmis eikä enää ikinä muuttuisi — ryöstömurha, se oli heidän uskonsa, ehdottoman vankka ja horjumaton.
Darrell Tress nousi todistamaan. Hän oli silmäänpistävän hermostunut ja epävarma, ja älykäspiirteinen, teräväsilmäinen lakimies, joka oli saapunut Lontoosta ohjaamaan jutun menoa oikeusviranomaisten puolesta, silmäili häntä hieman uteliaasti, ikäänkuin ihmetellen, minkä tähden ihminen pelkäsi niin yksinkertaista asiaa. Hän esitti tahallaan todistajalle pari, kolme muodollista kysymystä herättääkseen hänessä itseluottamusta. Sitten hän kävi käsiksi ydinkohtaan, lausuen nopeasti ja varmasti suoranaisen kysymyksen.
"Olette luultavasti nähnyt sen miehen ruumiin, jonka kuoleman yhteydessä olevien seikkojen selvillesaamiseksi tämä kuulustelu pidetään?" tiedusti hän.
"Näin sen eilen", myönsi Darrell.
"Kenen ruumis se on?" kysyi lakimies terävästi.
Darrell tuijotti kyselijään, sitten tutkintatuomariin, sitten jälleen kysyjään.
"Kestevenin", vastasi hän vihdoin. "John Kestevenin tietysti."
"John Kestevenin ruumis. Kuka oli John Kesteven? Sanoitte 'tietysti'; siis tietysti tiedätte sen."
"Tiedän ainoastaan sen", virkkoi Darrell hitaasti, "että tunsin hänetJohn Kestevenin nimellä. Niin hän itse nimitti itseään."
"Kuka hän oli?"
"Minä — en tiedä sitä."
"Missä hän asui?"
Darrellin kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan sen kysymyksen.
"Siitä saakka, kun opin hänet tuntemaan, hän asui minun luonani", vastasi hän empimättä.
"Missä hän asui sitä ennen? Missä hän asui silloin, kun ensi kerran kohtasitte hänet?"
Darrell pudisti päätään.
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasi hän. "En kuullut hänen koskaan puhuvan siitä."
"Onko minun siis uskottava teidän ottaneen tämän miehen, joka nimitti itseään John Kesteveniksi, suoraan taloonne tai taloihinne tietämättä mitään hänen entisyydestään?"
"Oh, no, tiesinhän luonnollisesti jotakin!"
"Mitä tiesitte?"
"No niin, tiesin, että hän oli kelpo — hyvä kumppani — ja niin edelleen", sanoi Darrell epävarmasti. "Minä — nähkääs, en kysellyt häneltä mitään. Hän ja minä pidimme toisistamme, ymmärrättehän."
"Kyllä käsitän. Ja niinpä te otitte hänet — ventovieraan — perheenne jäseneksi?"
"Ei; en ottanut!" murahti Darrell, näyttäen äkkiä pirteyden merkkejä."Kehoitin häntä jäämään vähäksi aikaa — ja hän viipyi yhä."
"Ymmärrän! — Ja nyt, herra Tress, missä ja milloin tapasitte JohnKestevenin ensi kerran?"
"Eräässä hotellissa Readingissä — viime talvena."
"Miten kohtasitte hänet? Esittelikö teidät joku toisillenne?"
"Ei. Se tapahtui ollessani yksin matkalla Newburyn esteratsastuskilpailuihin. Pysähdyin Readingiin, ja hän oli samassa hotellissa. Hän puhutteli minua sinä iltana biljardisalissa, ja seuraavana päivänä menimme kilparatsastukseen yhdessä. Tulimme näette oikein hyvin toimeen, ja minä pyysin häntä vieraakseni Lontoossa."
"Mainitsiko hän teille mitään itsestään, kuka ja mikä mies hän oli, mistä hän tuli? Ajatelkaahan!"
"Niin, kyllä, jotakin hän puhui", vastasi Darrell äkkiä oltuaan hetkisen vaiti. "Hän sanoi juuri äsken tulleensa Afrikan länsirannikolta, jossa hän oli ollut useita vuosia."
"Ilmoittiko hän teille, mitä hän oli siellä hommannut?"
"Muistaakseni hän oli harjoittanut jonkinlaista kauppaa. En muista millaista. Se ei kiinnittänyt mieltäni."
"Millaisissa varoissa hän oli? Hyvissä? Huonoissa? No, herra Tress, antakaa tulla! Oliko hän hyvin puettu? Oliko hänellä rahaa taskussaan? Oliko hänellä muassaan runsaasti tavaroita, vaatteita ja muuta sellaista? Sen varmasti muistatte."
"Hänellä ei ollut paljon vaatteita", vastasi Darrell mutkattomasti, "koska hän oli vasta äsken palannut Englantiin".
"Epäilemättä veitte hänet oman vaatturinne liikkeeseen?"
"Kyllä, niin tein."
"Sallikaa minun esittää teille hyvin suora kysymys — velvollisuuteni on tehdä se. Suorititteko te hänen maksettavakseen sillä tavoin kertyneet laskut?"
"En. Hän suoritti ne itse. Ne lähetettiin minun asuntooni — muttaKesteven ne maksoi."
"Hänellä oli siis rahaa?"
"Hänellä oli aina rahaa runsaasti siitä asti, kun tutustuin häneen."
"Saiko hän rahaa teiltä? Niin, muistelkaahan! Lainasiko hän tai voittiko hän teiltä silloin, kun ensi kerran kohtasitte toisenne — sinä iltana Readingissa?"
"Ei lainannut. Hän voitti jonkun verran — ei paljoa — korttipelissä. Ja hieman biljardissa — mitättömän vähän. Pelasimme biljardia koko illan ja sitten myöhemmin minun huoneessani korttia tunnin tai pari."
"Sanoitte — 'ei paljoa'. No, kuinka paljon?"
"Niin — en tiedä! Ehkä parisataa. Ja seuraavana päivänä hän voitti koko joukon rahaa kilparatsastuksessa."
"Hän oli siis kortinpeluri ja löi vetoja ratsastuskilpailuissa. Te pelasitte kaiketi aika paljon korttia yhdessä myöhemmin?"
"Kyllä."
"Menetittekö hänelle paljon?"
"En juuri hänelle. Joskus voitin häneltä."
"Esitän teille kysymyksen: menetittekö tälle miehelle paljon rahaa siitä alkaen, kun opitte hänet tuntemaan, tähän saakka?"
"En; en menettänyt! Pelasimme korttia aika paljon — muiden kanssa — mutta koskaan en hävinnyt paljoa. Minulla on tavattoman hyvä onni korttipelissä. Luonnollisesti menetin joskus."
Kuulustelija piti pienen pysähdyksen, silmäillen muistiinpanojaan, ja jatkoi sitten toista latua myöten.
"Tämä mies, joka oli teille tuttu Kestevenin nimellä, asui luonanne tutustumisestanne lähtien kuolemaansa saakka — joko huoneistossanne Lontoossa tahi talossanne täällä Lynne Courtissa?"
"Niin."
"Eikö hän koskaan puhunut teille tarkemmin entisyydestään, omasta elämästään, perheestään?"
"Ei; en koskaan kysellyt häneltä mitään. Ne eivät olleet minun asioitani — ne eivät kimittäneet mieltäni."
"Te ja hän sovitte oikein hyvin yhteen?"
"Tulimme toimeen hyvin", vastasi Darrell. Hän ei enää ollut hermostunut, mutta alkoi muuttua vastahakoiseksi ja jöröksi tutkinnon jatkuessa ja luoda kuulustelijaan silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet hyvää.
"No niin. Sitten tulemme äskeisiin tapauksiin. Joitakuita päiviä sitten te ja tämä mies matkustitte yhdessä Boulogneen; siellä pelasitte, ja teillä oli hyvä onni?"
"Harvinaisen hyvä onni."
"Palasitte Folkstoneen Kestevenin kuoleman edellisenä iltapäivänä ja ajoitte luullakseni autolla kotiin, pysähtyen Brightoniin päivälliselle, ja kaikki voittonne olivat kai Kestevenin taskussa?"
"Niin. Viisi- tai kuusituhatta puntaa — Ranskan ja Englannin seteleinä", vastasi Darrell kärsimättömästi. "Ne olivat hänellä myöskin silloin, kun erosin hänestä ja Tickellistä samana iltana. Voisin kertoa teille kaikki tietoni kahdessa minuutissa, jos sallisitte minun kertoa omalla tavallani!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "En ymmärrä tällaista kyselyä."
"Hieman malttia, herra Tress", sanoi kuulustelija tyynnyttävästi. "Mikäli olen kuullut, kohtasitte herra Tickellin Brightonissa ja otitte hänet mukaanne. Asia on siis niin? No, mikä mies herra Tickell on?"
"En tiedä."
"Mitä tiedätte herra Tickellistä? Kertokaa se omalla tavallanne!"
"En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin kävi Kestevenin seurassa asunnossani pelaamassa korttia ja että kerran tai pari olen nähnyt hänet ratsastuskilpailuissa", selitti Darrell. "En tiedä hänestä sen enempää, en niin mitään."
"Ette tiedä, kuka ja mikä mies hän on, missä hän asuu —"
Koulusalin ovella äkkiä alkanut hälinä sai lakimiehen keskeyttämään lauseensa. Väkijoukon lävitse tunkeutui konstaapeli, pitäen vaaleankeltaista kirjekuorta ihmisten päiden yläpuolella. Hän ojensi sen pöydän yli lakimiehelle, joka repi sen auki, luki sen sisällön ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.
"Minun lienee paras ilmoittaa tämä uutinen teille heti, sir", virkkoi hän kohteliaasti. "Se mies, josta puhumme, on löydetty."
Ihmistungoksen täyttämässä huoneessa syntyneen hälinän ja kiihkeiden huudahdusten aikana sähkösanoma siirtyi kädestä käteen pöydän ääressä istuvien kesken, ja pian kumartuivat Smith ja Hextall yhdessä sitä tarkastamaan.
"Lynchfieldin poliisikomisariukselta", jupisi Smith. "Lynchfield? — Ahaa! Se on Hampshiren rajalla, Southamptonin tien varrella. 'Tickellin kuvausta vastaava mies makaa tajuttomana polkupyörätapaturmasta eräässä majassa täällä lähellä. Lähettäkää joku tuntemaan!' Ahaa! Näetkö, Hextall, hän on yrittänyt Southamptoniin pujahtaakseen pois maasta. Mitähän nuo miehet nyt aikovat?"
Lontoolainen lakimies, tutkintotuomari, valamiehistön puheenjohtaja ja poliisipäällikkö kuiskuttelivat keskenään pöydän päässä. Äkkiä tutkintotuomari nosti päänsä pystyyn.
"Asiain näin ollen", lausui hän, "lienee meidän parasta jatkaa kuulustelua viikon kuluttua tästä päivästä. Hyvin otaksuttavasti, hyvät herrat, esitetään teille silloin paljon tärkeämpiä todistuksia."
Kiihtynyt kuulijakunta ahtautui ovesta ulos, paisuttaen koulun pihalle keräytynyttä tungosta, ja saliin jääneet viranomaiset ja todistajat alkoivat ryhmittäin keskustella. Darrell Tress tuli Smithin ja Hextallin luokse entistäkin hermostuneemman ja levottomamman näköisenä.
"Totisesti — kuulkaahan!" huudahti hän. "Luuletteko — että se mies tosiaankin on Tickell — luuletteko?"
Poliisipäällikkö, joka touhuisesti lähestyi heitä, kuuli Darrellin sanat.
"Teidän on lähdettävä mukaamme, herra Tress", sanoi hän. "Otaksuttavasti varsin monet palvelijoistanne tuntisivat hänet, mutta on paljon parempi, jos te itse tulette. Auto odottaa minua ulkona, ja minä ja komisarius aiomme lähteä heti. Kuinka pian voitte te olla valmis?"
Darrell katsahti molempiin kumppaneihinsa. Oli selvää, ettei tämä retki lainkaan miellyttänyt häntä, ja taaskin herätti hänen käyttäytymisensä Hextallissa epämääräistä kummastusta ja levottomuutta. Mutta Smith tarttui Darrellin käsivarteen ja talutti hänet ovelle.
"Myöskin teidän autonne on tuolla ulkona, Tress", virkkoi hän. "Lähdetään — Hextall ja minä tulemme mukaan. Kuinka kauan", lisäsi hän, kääntyen poliisipäällikön puoleen, "kuinka kauan tarvitsemme ehtiäksemme Lynchfieldiin?"
"Lynchfieldiin? Niin — hiukan toista tuntia", vastasi puhuteltu. "Se on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä."
Autot, poliisiviranomaiset toisessa, Darrell molempine kumppaneineen toisessa, kiitivät kylän kujalle kokoontuneen kiihtyneen väkijoukon lävitse. Darrell vältti uteliaasti tähyileviä katseita ja nojautui taaksepäin autossaan, pyyhkien otsaansa.
"Toivoisinpa hartaasti, etten olisi ikinä tavannut Kesteveniä enkä Tickelliä enkä ketään koko siitä hornan joukkueesta!" murahti hän, kun kylä oli jäänyt heidän jälkeensä ja he olivat kääntyneet kumpujen ylitse Hampshiren rajalle vievälle tielle. "Ja toivoisinpa, että Tickell olisi päässyt livahtamaan pakoon, niin toivon, jumaliste! Niin teen, jottei minua enää vaivattaisi tällä lemmon jutulla. Ja totisesti, niin pian kun sallitte Paquitan lähteä, Hextall, otan mukaani hänet ja pojan, ja matkustamme jonnekin ulkomaille — Egyptiin tai Intiaan tai mihin hyvänsä — ja pysymme syrjässä, kunnes koko melu on vaimennut."
"Nyt on huono vuodenaika, Tress, lähtisittepä sitten Egyptiin tai Intiaan", huomautti Smith kylmäkiskoisesti. "Ja pelkäänpä teitä tarvittavan Tickelliä tuomittaessa. Tehän olette tärkein todistaja, kuten käsitätte."
Darrell näytti uudelleen ärtyvän ja käyvän kärsimättömäksi. Hextall, joka oivalsi, että hänen hermonsa olivat vakavasti järkkyneet, ehätti tyynnyttämään häntä.
"Eihän ole sanottu, tuleeko lainkaan oikeudenkäyntiä, Smith", virkkoi hän, vilkaisten lakimieheen merkitsevästi. "Puhutte miehen tuomitsemisesta, vaikka Tickelliä ei vielä ole edes kuulusteltu. Ja sitä paitsi, jos Tickelliä on kohdannut paha tapaturma, hän ei ehkä toinnukaan. Saatamme tavata hänet kuolleena."
Darrell hytkähti istuimellaan, ja häneltä luiskahti huudahdus, jonkaHextall tiesi vilpittömäksi.
"Totisesti. Toivoisin, että hän olisi kuollut! Se olisi paras uutinen, mitä olen kuullut — eilispäivän jälkeen. Silloin tämä kaikki päättyisi. Pidättekö sitä todennäköisenä?" jatkoi hän, kääntyen innokkaasti Hextalliin päin. "Pidättekö, tosissanne?"
"En osaa sanoa, onko se todennäköistä vai eikö", vastasi Hextall, jota Barreliin kummallinen käytös taaskin epämääräisesti vaivasi. "Mutta otaksuttavasti sattui sähkösanomassa mainittu tapaturma johonkin aikaan eilisaamuna, ja jos hän on ollut tajuttomana kokonaisen vuorokauden, niin hän on vaarallisesti loukkaantunut."
Autot kiitivät edelleen, rinnettä alas, toista ylös, kumpujen poikki, kunnes ne kellon juuri lyödessä kahtatoista, pysähtyivät poliisikamarin edustalle hauskassa, pienessä kauppalassa, joka oli viehättävän metsäisen maiseman keskellä. Pari viranomaista tuli kadulle tervehtimään Lynnen poliisimiehiä, ja Darrell ja hänen kumppaninsa laskeutuivat autostaan, mennen sitten heidän luokseen. Lynchfieldin poliisipäällikkö oli jo aloittanut kertomuksensa, mutta hänen lynneläinen virkaveljensä keskeytti sen.
"Odottakaahan vähän!" pyysi hän. "Tämä on herra Tress Lynne Courtista, ja nämä herrat ovat hänen ystäviään. Kertokaa heille kaikki alusta alkaen; he kaikki ovat mukana jutussa."
"Minulla ei ole varsin paljoa kerrottavaa", sanoi paikkakunnan poliisipäällikkö. "Ensimmäisen vihjauksenhan saimme teikäläisiltä eilisaamuna, kun saapui kuvaus miehestä, ja pidimme valppaasti silmällä piiriämme koko eilisen päivän, koska näet olemme teidän paikkakuntanne ja Portsmouthin ja Southamptonin välillä ja arvelimme hänen mahdollisesti pyrkivän rannikolle. Emme kuitenkaan kuulleet emmekä nähneet mitään ennenkuin puolikahdeksan tänä aamuna. Silloin saapui tänne muuan työläinen tuomaan tietoja. Hän asuu tämän ja erään toisen, kolmen tai neljän kilometrin päässä kauppalasta länteenpäin vievän maantien välisellä sivuraitilla, ja hänen majansa on ainoa niillä tienoin. Hän kertoi, että eilen aamulla kello seitsemän vaiheilla, hänen lähdettyään työhönsä, oli hänen vaimonsa lähtenyt heidän kujaansa myöten noutamaan vettä lähteestä. Tunnen sen paikan, josta hän puhui; kujassa on jyrkkä mäki ja äkkikäänne, ja lähteen lähellä on hylätty kivilouhimo. Vaimo kuuli louhimosta valitusta ja löysi sinne mentyään miehen, josta sähkötin teille. Hän on Tickell, se on ehdottoman varma! Hän oli ilmeisesti viskautunut pyörältään suoraan louhimon kaiteiden ylitse ja loukkaantunut pahoin — jonkunlaisessa puolittaisessa tajuttomuuden tilassa, kun nainen hänet tapasi. Vaimo haki vettä ja virvoitteli häntä, ja jonkun ajan kuluttua hän sai viedyksi miehen majaansa. Sitten hän meni tiedottomaksi ja pyörtyi uudelleen, ja sellaisena hän oli koko päivän, välillä viroten ja sitten pyörtyen jälleen. Majan asukkaat ovat vanhanpuoleista väkeä; läheisyydessä ei ollut ketään, eikä vaimo tiennyt, mitä tehdä. Hän olisi päivän aikana tahtonut lähteä noutamaan lääkäriä, mutta mies ei sitä sallinut, vaan vakuutti kyllä tointuvansa ja pian olevansa hyvässä kunnossa. Mökin isännän tullessa illalla kotiin, hän näytti voivan paremmin ja sanoi jälleen paranevänsä täydelleen, jos hänen vain sallittaisiin levätä aamuun saakka. Mutta aamulla hän oli tajuttomana ja entistä ankarammin sairaana, minkä vuoksi mies tuli tänne hakemaan lääkäriä, joka neuvoi häntä tulemaan tänne ja kertomaan meille tapahtumasta. Luonnollisesti johtui Tickell heti mieleemme ja lähdimme siis mökille. Ja epäilemättä mies on Tickell. Hänellä on koko joukko niitä rahoja taskussaan."
Darrell Tress hätkähti ja kävi hyvin kalpeaksi. Smith sekaantui puheeseen, esittäen kysymyksen, joka siirsi huomion häneen.
"Mistä tiesitte, että Tickellillä oli, kuten sanoitte, niitä rahoja taskussaan?" tiedusti hän.
Lynnen komisarius vastasi:
"Lähetin ympäristölle tiedon, että Tickellillä saattoi olla suuri summa ranskalaisia ja englantilaisia seteleitä."
"Ja hänellä on!" jatkoi sikäläinen poliisipäällikkö. "Ainakin hänellä on osa rahoista: muistaakseni kolmen- ja neljäntuhannen punnan välillä Englannin pankin seteleitä — mutta ranskalaista rahaa ei ollenkaan. Tarkastimme hänen taskunsa. Ja muuta ei hänellä juuri olekaan, ei minkäänlaisia papereita, lukuunottamatta kummallista karttaa tai luonnosta, josta emme päässeet selville. Mutta meidän olisi paras lähteä sinne — jätin kaksi miestäni mökkiin, ja myöskin lääkäri on siellä."
"Mitä sanoi lääkäri?" kysyi Hextall.
"Hän sanoi, että mies on hyvin pahasti vahingoittunut, sir — sisäisiä vammoja ja vioittunut kallo", vastasi poliisipäällikkö. "On epäiltävää, voidaanko hänet siirtää sairaalaan."
He kaikki nousivat taaskin autoihinsa, Lynchfieldin poliisit lynneläisten virkaveljiensä seuraan; ajettuaan pikku kauppalan lävitse ja kolmisen kilometriä maantietä myöten he saapuivat kapealle raitille, joka kääntyi jyrkästi valtatieltä, mutkittelevana pian kadoten sitä varjostavien puiden sekaan. Siellä poliisit laskeutuivat autostaan, ja koko seurue lähti jalkaisin eteenpäin raittia pitkin.
"Meistä on suorastaan ihme, että mies edes koettikaan ajaa tällä kujalla", huomautti Lynchfieldin poliisipäällikkö. "Saatte omin silmin nähdä, miltä se näyttää — siinä ajaminen on hulluutta. Emme voi kuvitella muun houkutelleen häntä siihen kuin sen seikan, että siltä tieltä, jolta juuri lähdimme, näkyy toinen tuolla laaksossa kulkeva tie ja tämä raitti on oikotie sinne. Mutta ei tietenkään arvaa sitä niin jyrkäksi ennenkuin on saapunut tähän käänteeseen. Joka tapauksessa, juuri tuossa hän suistui louhokseen — kuten näette, hän on syöksynyt noiden kaiteiden lävitse — ja nyt hän viruu tuossa mökissä. Voimme tietenkin tavata hänet kuolleena — se on mahdollista."
Hextall, joka etupäässä vain tarkkaili Darrell Tressiä, havaitsi toivon välähdyksen hänen silmissään — oli liiankin selvää, ettei mikään olisi hänestä niin tervetullut kuin se tieto, että Tickell olisi iäksi vaiennut. Tohtorin aprikoidessa Tressin outoa käytöstä he saapuivat mökin ovelle ja kohtasivat lääkärin ja konstaapelin, jotka tulivat ulos heitä vastaan. Nähdessään Lynchfieldin poliisipäällikön kysyvän katseen lääkäri pudisti päätään.
"Yhäti tajuttomana", ilmoitti hän. "En tiedä, pitäisikö suorittaa leikkaus — minun on saatava apua ja neuvoja."
"Tämä herra on lääkäri", esitteli Lynnen komisarius. "Tohtori Hextall — lontoolainen lääkäri luullakseni, sir?"
Molemmat lääkärit astuivat syrjään puhelemaan, ja poliisipäällikkö kääntyi Darrellin puoleen.
"Tulkaahan sisälle, herra Tress, katsomaan, onko tämä mies Tickell!" kehoitti hän. "Siihen ei teiltä kulu minuuttiakaan, eikä se vaivaa häntä, jos hän on tajuton."
Darrell meni mökkiin kovin vastahakoisen näköisenä Smithin seuratessa hänen kintereillään. Loukkaantunut mies makasi väliaikaiseksi kyhätyllä vuoteella, jonka ääressä istui konstaapeli. Darrell loi yhden ainoan hätäisen silmäyksen sairaan kalpeihin kasvoihin ja kääntyi sitten toisaalle.
"Se on luonnollisesti Tickell", virkkoi hän. "Riittääkö se?"
Hän pyörähti ympäri ja aikoi poistua mökistä, mutta poliisipäällikkö kutsui hänet toiseen huoneeseen, ahtaan eteisen toisella puolen olevaan, pieneen vierassaliin. Siellä poliisipäällikkö otti esille norfolkilaisen takin ja veti sen taskusta lompakon, jonka ympärillä oli vahva, joustava kisko.
"Tässä kaikki, mitä löysimme hänen taskuistaan", sanoi hän Smithille, jota kai piti tärkeänä henkilönä. "Hänellä ei ollut mitään muuta kuin kello perineen, sormus tai pari ja joitakuita pikku esineitä. Kuulkaahan, herra Tress! Ovatko nuo setelit samoja rahoja, joista olemme kuulleet? Ovat? No hyvä! Niitä on kaikkiaan, kuten mainitsin, lähemmä neljätuhatta puntaa. Koko sitova todistus siitä, kuka Kestevenin murhasi, se! Ja tässä on ainoa hänen taskuistaan löytämämme paperikaistale — enkä minä kuolemaksenikaan saa selville, mikä se on. Näyttää jonkun kartan kappaleelta tai joltakin sentapaiselta. Mitä te siitä arvelette, sir?" lisäsi hän, ojentaen pahasti rypistyneen ja kokoon taitetun kirjoitusarkinpuolikkaan Smithille. "Mikäli olen kuullut, olette te hyvin perehtynyt tällaisiin asioihin."
Smith otti paperin käteensä ja silmäili sitä tarkoin. Siinä oli karkeasti hahmoiteltu, melkein näkymättömäksi tahrautunut lyijykynäpiirros, lampaankäpälän muotoinen; siihen oli vedetty paljon viivoja, ja näiden viivojen viereen oli muutamiin paikkoihin merkitty numeroja. Kuvion alla oli selityksiä, kuten Smithistä näytti. Ne olivat perin arvoituksellisia. Ykkösen numeron kohdalla oli kirjain W; kakkosen kohdalla P V; kolmosen T:n K; nelosen L. Kaiken tämän alapuolelle oli kirjoitettu kaksi riviä: "Minä iltana tahansa 12:sta—18:teen, 8 1/2—9 1/2" ja "T— Yritys; V— Suoritus."
"Jollei teillä ole mitään sitä vastaan", virkkoi Smith, "valmistan itselleni jäljennöksen tästä paperista. Sitten voin ehkä saada selvän sen merkityksestä joutoaikoinani. Tietysti se merkitsee jotakin."
"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi poliisipäällikkö. "Olen hyvilläni kaikesta avusta. En usko, että hän" — hän nyökkäsi toiseen huoneeseen päin — "ilmaisisi sitä meille, vaikka kykenisikin. No niin, herra Tress", jatkoi hän, kääntyen Darrellin puoleen, joka jörönä tarkkaili Smithin puuhia, "siellä se mies on, kuten näette, ja voitte pitää varmana, että hän joutuu hirteen, sir! Kuukauden kuluttua —"
Darrell nielaisi kirouksen ja poistui äkeissään mökistä raittiiseen ilmaan.