Pian astuivat Hextall ja lynchfieldiläinen lääkäri siihen huoneeseen, jossa Smith valmisti karkeatekoista jäljennöstä salaperäisestä kartasta.
"Aiomme siirtää hänet kauppalan sairaalaan", ilmoitti Lynchfieldin tohtori. "Hänessä on suoritettava leikkaus. Teidän", jatkoi hän poliisiviranomaisille, "On siis heti ryhdyttävä valmistaviin toimenpiteisiin. Minä jään siksi aikaa hänen luokseen. Tuo on kummallinen kapine", huomautti hän Smithille, osoittaen karttaa. "Katselin sitä tänä aamuna. Saatteko siitä selvän?"
"En vielä", vastasi Smith. Hän pisti piirtämänsä jäljennöksen taskuunsa, vei Hextallin pihalle ja osoitti Darrellia, joka synkkänä käveli kujalla. "Katsohan, Hextall!" kehoitti hän. "Mikä Tressiä vaivaa? Minusta on ihan ilmeistä, että hän olisi mielellään antanut puolet omaisuudestaan jos olisimme tavanneet tämän miekkosen kuolleena tai jos te lääkärit voisitte taata hänen kuolevan. Minkä tähden? Kun eilenaamulla saavuimme Lontoosta, uskoi hän varmasti, että Tickell oli tappanut Kestevenin, kuten muistatte, ja olisi kovin kärkkäästi tahtonut nähdä hänet hirressä sen tähden. Nyt hänen mielensä näkyy tyyten muuttuneen. Vielä kerran kysyn — minkä tähden?"
"Hermot", vastasi Hextall. "Hänen hermostonsa ei ole milloinkaan ollut vankka, eikä hänen viimeaikainen elämänsä ole sitä vahvistanut. Hän ei jaksa kestää tällaista julkisuutta, kuulusteluja ja kaikkea muuta. Siinä kaikki."
Smith pudisti päätään.
"Ei!" väitti hän. "Ei se siitä johdu. Tuo mies on kuullut jotakin — eilisen jälkeen. Jokin painaa hänen mieltään. Katsohan häntä!"
Ilmeisesti välittämättä siitä, että häntä tarkkailtiin, tai huomaamatta sitä Darrell oli jäänyt seisomaan kujalle. Hän jupisi itsekseen; hänen kalpeat kasvonsa nytkähtelivät miltei suonenvedontapaisesti, ja äkkiä hän heilautti molempia käsiään ylöspäin, tehden epätoivoisen näköisen liikkeen.
"Totisesti — katsohan häntä!" toisti Smith. "Äläkä uskottele, että se johtuu pelkästä hermostumisesta! Sanon sinulle, että tuo miekkonen on eilisen jälkeen kuullut jotakin, mitä me emme tiedä. Ja hän hautoo sitä, kunnes joutuu hyytävän, tappavan pelon valtaan. Mies-poloinen!"
"Siinä tapauksessa ei täällä vetelehtiminen ole hänelle lainkaan hyväksi", virkkoi Hextall. "Olemme tehneet kaikki, mitä meiltä vaadittiin, ja voimme aivan hyvin lähteä paluumatkalle heti."
Darrellin mieli näytti silminnähtävästi keventyvän, kun hänelle ehdotettiin, että lähdettäisiin takaisin Lynne Courtiin. Hän antoi ohjaajalleen lyhyen määräyksen ajaa nopeasti. Koko paluumatkan hän oli alakuloinen ja vaitelias, ja perille saavuttua hän valitti päätänsä särkevän ankarasti ja jätti Hextallin ja Smithin syömään puolista kahdenkesken. Palvelijoiden kuullen nämä kaksi eivät hiiskuneet mitään senaamuisista tapahtumista, mutta aterian jälkeen he menivät pihamaan rauhaiseen nurkkaukseen, ja kummankin mielessä oli ajatus, että heidän oli keskusteltava asioista. Ja Smith veti taskustaan omituisen kartan jäljennöksen, levitti sen polvilleen ja kiinnitti siihen kumppaninsa huomiota.
"Mitä arvelet tuosta, Hextall?" tiedusti hän. "Jos olisit löytänyt tuon paperiliuskan — jostakin — niin minkä vaikutuksen se olisi sinuun tehnyt? Mikä se on? Onko tämä lampaankäpälänmuotoinen piirros jonkun piirin kartta? Ovatko nämä kirjaimet paikannimien alkukirjaimia? Ovatko nämä salaperäiset numerot määräyksiä ja ohjeita? Otaksuttavasti ne ovat — mutta niiden merkityksen selville saaminen on visainen tehtävä. Mutta kuitenkin — olisin valmis panemaan koko omaisuuteni tätä puolittain poltettua sikaaria vastaan vetoon siitä, että karkeatekoinen piirros, josta tämä on jäljennetty, sisältää Kestevenin murhan koko salaisuuden!"
Hextall otti jäljennöksen omaan käteensä ja tarkasti sitä.
"Se näyttää alkeelliselta matkakartalta", virkkoi hän oltuaan hetken vaiti. "Ja kaikki nämä merkinnät ovat otaksuttavasti neuvoja, miten päästään johonkin määrättyyn paikkaan. Mutta missä on tämän kartan esittämä piiri, ja mitä nämä muut merkit tarkoittavat? Siinä on vain yksi seikka, joka herättää mielessäni ajatuksen."
"Minä tunnustan, etten näe mitään sellaista, mikä toisi mieleeni mitään", mutisi Smith. "Mitä sinä näet?"
"Kas tämän!" vastasi Hextall. "Näetkö tuon rivin: 'Minä iltana tahansa 12:sta—18:teen; 8 l/2—9 1/2?' Etkö päättele siitä mitään?"
"En!" huudahti Smith. "En mitään!"
"No niin", sanoi Hextall, "kenties en oikeastaan minäkään. Mutta minusta tuntuu jotakin merkitsevän se, että tänään on toukokuun kolmastoista päivä ja että eilen luonnollisestikin oli — kahdestoista. Entä sitten?"
Smith tuijotti häneen, vihelsi ja sieppasi paperin.
"Totisesti — hyvä!" intoili hän. "Hyvä! Alan käsittää. Luulet —"
"Pitäisin tätä", jatkoi Hextall, "muistiinpanoina otaksuttavasti Tickellille annetuista ohjeista, joiden mukaan hänen piti mennä jonnekin tapaamaan jotakuta jonakin — minä hyvänsä — iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana kello puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä. Ja myöskin luulen Tickellin olleen matkalla suorittamaan sitä tehtävää, kun hänelle sattui tapaturma."
"Päätelmäsi tuntuu järkevältä", myönsi Smith ja pani paperin huolellisesti lompakkoonsa. "Siitä kuviosta ja siihen tehdyistä merkinnöistä otetaan selvää, ennenkuin monta tuntia on kulunut. Lähden kaupunkiin viiden junassa. Entä sinä?"
"Olen sopinut, että jään tänne huomiseen saakka", vastasi Hextall. "Tahdon nähdä neiti Tressin kunnollisesti toipuvana — ja myöskin haluan puhella Tressin kanssa. Mielin vakavasti yrittää saada hänet kääntymään paremmalle tolalle."
"Ensin on sinun laitettava hänen hermonsa kuntoon", huomautti Smith. "Tänä aamuna häntä järkyttivät monet seikat aika tavalla. Kunpa tietäisin, mitä hänen mielessään liikkui! Tämä on paljoa pulmallisempi juttu kuin kumpikaan meistä alussa kuvitteli. Olen entistä varmempi siitä, että Tickell on yhtä viaton siihen murhaan kuin minäkin."
"Kuka sitten on syypää?" tokaisi Hextall.
"Joku henkilö, jota hyvin todennäköisesti ei lainkaan ahdisteta", vastasi Smith. "On kuitenkin pari seikkaa, joihin huomio on kohdistettava. Ollessaan eilen täällä vähän aikaa teki Styler pienen, mielenkiintoisen havainnon, jolla saattaa olla merkitystä tähän juttuun nähden, ja hän palasi heti Lontooseen jatkaakseen tutkimuksia sen johdosta. Kerron siitä sinulle myöhemmin — en vielä. Ja vähää ennen kuin saimme tiedon murhasta oli Styler saanut hieman vihiä Kestevenin asioista, hyvin vähän tosin, mutta se on kuitenkin jotakin, ja hän työskentelee sen pohjalla. Haluan niin ollen joutua kuulemaan hänen selostustaan."
"Mitä hän sai selville Kestevenistä — onko senkin kertominen liian aikaista?" tiedusti Hextall. "Olen perin utelias, kuten tiedät."
"No, olkoon menneeksi!" suostui Smith. "Voin kertoa sinulle sen. Se on hyvin pieni seikka — mutta voi paisua suureksi — saatamme sen avulla saada selville, kuka Kesteven oli. Ollessaan haastattelemassa Fowleria sinun luonasi, Styler taivutti Fowlerin viemään hänet Tressin asuntoon Queen-Anne-kadun varrelle, jotta hän saisi tarkastaa siellä olevia Kestevenin tavaroita. Hän halusi nähdä, olisiko siellä joitakin papereita, joista kävisi ilmi, mistä Kesteven oli tullut, ennenkuin lyöttäytyi Tressin seuraan. Päällisin puolin katsottuna ei lippaissa, matka-arkuissa ja vaatteissa ollut mitään, ei edes ainoatakaan kirjettä! Mutta Styler on sitkeä veitikka eikä vähällä jää neuvottomaksi ja on suorastaan nero löytämään esineitä kummallisista paikoista. Hän sai käsiinsä sen ainoan puvun, joka Kestevenillä oli, ennenkuin hän pääsi Tressin 'talouteen', ja siitä hän löysi salataskun, joka oli ommeltu vuoriin ja jossa oli öljyttyyn silkkiin kiedottuna — vihkimätodistus."
"Vihkimätodistus?" huudahti Hextall.
"Kesteveninkö?"
"Ei siinä ollut hänen nimeään", sanoi Smith. "Mutta mieleni tekisi väittää, että se oli hänen, koskapa hän niin huolellisesti säilytti sitä. Se oli todistus avioliitosta, joka oli joitakuita vuosia sitten solmittu eräässä vähän tunnetussa kirkossa Cityssä. Styler jäljensi sen silloin, kun hän sen löysi — mutta nyt lienee alkuperäinenkin hänen hallussaan — hän sai Fowlerilta huoneiston avaimen ennen kuin lähti Lontooseen. Ehkä siis saamme jotakin selville sen nojalla — olen alkanut kehittää omaa teoriaani siitä asiasta."
"Minkälaista?" kysyi Hextall.
"Kotiopettajatar, neiti Brock, joka on kadonnut niin omituisesti, saattaa olla Kestevenin vaimo", vastasi Smith. "Kestevenhän hänet tänne toimitti, kuten tiedät. No niin, nyt lähden asemalle. Tule saattamaan minua sinne!"
Kun ystävykset saapuivat asemalle — se oli pelkkä pysäkki kylän toisessa laidassa — ajoi rouva Renton sinne siroilla, ponyhevosen vetämillä rattailla seurassaan vanhahko, sotilaallisen näköinen mies, joka lähti samassa junassa kuin Smithkin. Rouva Renton tuli Hextallin puheille.
"Saanko viedä teidät rattaillani kartanoon?" kysyi hän. "Ajan näette ihan sen portin ohitse."
Hextall kiitti ja sijoittui sotilaallisen miehen tyhjäksi jättämälle paikalle. Rouva Renton hoputti ponynsa juoksuun ja alkoi heti pakista.
"Ette saa pitää minua pelkkänä juorukellona, tohtori Hextall", varoitti hän, "mutta kuten kaikki maalaiset olen minäkin utelias tietämään tarkoin kaikki, mitä tapahtuu ihan oman kodin kynnyksellä. Onko totta, että Tickell on löydetty ja että olitte katsomassa häntä?"
Hextall punnitsi asiaa ennenkuin vastasi. Olisihan kaikki, mitä hän tiesi yksinäisen mökin tapahtumista, yleisesti tunnettua seuraavana aamuna; jos hän kertoisi ne tosiseikat rouva Rentonille, ehättäisi hän vain antamaan tietoja ennen sanomalehtien ilmestymistä. Ja niinpä hän lyhyesti selosti, mitä oli tapahtunut.
"Olisi kai parasta, että se mies-parka kuolisi", virkkoi rouva Renton. "Se säästäisi niin paljon ikävyyksiä, eikö totta? Olen hirveän pahoillani Tressien tähden; on kauheata, kun ihminen kiskotaan oikeussaleihin ja kuulusteluihin ja kaikkeen sentapaiseen. Varmastikin Darrell Tress kammoaa sellaista."
Että Darrell Tress pelkäsi jotakin, se kävi Hextallista yhä selvemmäksi, ennenkuin se päivä oli lopussa. Darrell oli äärimmäisen rauhaton; hän ei jaksanut kauan pysyä samalla tuolilla eikä edes samassa huoneessakaan; aterioiminen hänen seurassaan oli suoranainen koettelemus; oli hyödytöntä koettaakaan saada häntä pelaamaan biljardia. Ja vihdoin Hextall vei hänet syrjään ja haastoi hänelle suoraan.
"Kuulkaahan! Puhun avoimesti ja teeskentelemättä. Oletteko juonut mitään tänään?"
"En!" ärähti Darrell. "Enkä eilenkään — puolisen jälkeen. Näitte, mitä silloin nautin. Aion luopua koko siitä tavarasta. En ole maistanut tippaakaan — kunniasanalla!"
"Siinäpä se", sanoi Hextall. "Sentähden ovatkin hermonne ärtyneet ja arat, ja te olette kovin huonolla tuulella, ette saa unta ensi yönä ja olette vieläkin surkeammassa kunnossa huomenaamulla! Teidän on luovuttava vanhoista tavoistanne asteittain — äkkijyrkät toimenpiteet eivät kelpaa. Nyt käytte istumaan tuohon tuoliin, poltatte kaikessa rauhassa sikaarin ja ryyppäätte sopivan annoksen wiskyä. Minä annan teille unilääkettä ja hoidan teidät vuoteeseen niin kuin pitääkin. Antautukaa minun hoivaani, Tress, ja minä parannan teidät monessa suhteessa."
Darrell muuttui lapsimaisen tottelevaiseksi, ja kun Hextall lopuksi erosi hänestä hänen makuukamarinsa ovella, tuntui hän saaneen takaisin hyvän tuulensa. Mutta heidän lyödessään kättä synkistyivät hänen kasvonsa.
"Olenpa taitanut olla kovin omituinen tänään", pahoitteli hän. "Mutta totisesti on minulla ollut syytä olla huolissani, sen vakuutan. Asia on — mutta kenties kerron teille siitä huomenna — minua taitaa nukuttaa nyt."
"Se on oikein — nukkukaa!" kehoitti Hextall.
Hän poistui omaan huoneeseensa, aprikoiden, mitähän Darrellilla oli kerrottavaa. Mutta lopen väsyneenä hän pian vaipui uneen. Ihan yhtä äkkiä kuin oli nukkunut hän myöskin heräsi hätkähtäen. Hänen makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta kuului jonkun toisen ikkunan avaamisesta johtuvaa ääntä ja jalkojen hiljaista sipsutusta parvekkeelta, jolle päin ikkunat olivat. Talon sen siiven julkisivu oli nurmikoille ja niiden takana olevaan kuusikkoon päin, ja yläkerran kaikki ikkunat olivat lasiovia; parveke, jolle ne avautuivat, jatkui pitkin siiven julkisivua, ja sen toisessa päässä oli vanhat, puutarhaan vievät kiviportaat. Hextallin kuulemat hiljaiset askeleet etenivät portaille päin ja vaimenivat äkkiä.
Oudon, kauhean pelon vallassa Hextall ponnahti vuoteestaan, kiskoi ylleen vähän vaatteita ja pujahti parvekkeelle. Hän tiesi, että Paquitan makuukamarin ikkuna oli kolmas hänen huoneestaan lukien, ja riensi sinne. Ja pilvien himmentämässä kuutamossa hän sitten erotti sen olevan auki, ja kun hän nopeasti kääntyi parvekkeen kaiteelle, näki hän valkoisen hahmon katoavan kuusikon reunimmaisten puiden sekaan.
Silloin hän käsitti tapahtuman, ja kun hän tarttui kylmiin kiviin, puistatti häntä pelko hänen ajatellessaan, mitä se tieto merkitsi. Paquita käveli unissaan! Ja hän oli mennyt Kestevenin murhan näyttämölle! Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin valkea hahmo jälleen ilmestyi puiden välistä. Hän palasi… hän asteli suoraan portaita, parveketta ja huonettaan kohti. Hän liikkui nopeasti, ja Hextall peräytyi pimentoon tarkkailemaan — kunnes tyttö, tuijottaen etäisyyteen, mutta loistavat silmät levällään, lipui hänen ohitseen kuin aave ja meni sisälle. Ja kun Hextall sitten liikahti, tunsi hän tiukan, vimmaisen otteen käsivarressaan ja kuuman henkäyksen poskellaan, ja Darrellin ääni, yhtä vimmaisena kuin hänen puristuksensakin, sähisi hänen korvaansa:
"Te ette nähnyt häntä, sanon minä! Kuuletteko, ette nähnyt! Näitte unta, te pahuksen hupsu! Te olitte —"
Sitten ääni vaimeni, raju ote heltyi, ja Hextall pyörähti kiivaasti ympäri, samalla kun hänen isäntänsä vaipui hänen jalkojensa juureen, päästäen kummallisen, korisevan ähkäisyn.
Tukehtumista muistuttava ääni, joka lähti Darrell Tressin huulilta hänen vaipuessaan tajuttomana parvekkeelle, vaimeni äkkiä, ja haudan hiljaisuus verhosi Hextallin ja näiden kummallisten tapahtumien näyttämön. Hän itse kuunteli henkeään pidättäen jokainen hermo jännittyneenä pelosta ja pahoista aavistuksista. Tuskaisesti hän odotti, mitä saattaisi kuulua Paquitan huoneen avoimesta ikkunasta. Mutta pian hän erotti vuoteen hiljaista, tuskin kuuluvaa natinaa ja arvasi Paquitan jälleen vaipuneen normaaliseen uneen ja olevan sillä hetkellä turvassa. Huokaisten syvään helpotuksesta, hän kumartui, nosti Darrellin lattialta ja puolittain kantoi, puolittain raahasi hänet sisälle, laskien hänet siellä hellävaroen ikkunan lähellä olevalle sohvalle. Sitten hän juoksi omaan huoneeseensa, otti laukustaan virvoittavia lääkkeitä ja kiiruhti hiljaa hiipien takaisin; hän ei halunnut herättää ketään, ei edes Fowleria eikä kumpaakaan hoitajatarta, peläten Darrellin tointuessaan puhelevan liikaa.
Tultuaan jälleen tajuihinsa Darrell ponnahti äkkiä istumaan, huudahtihillitysti ja tuijotti Hextalliin sekavannäköisenä. Ja huomattuaanDarrellin vironneen ehätti Hextall sulkemaan ikkunaa. Mitä hyvänsäDarrellilia olikin sanottavaa, se ei saanut kuulua huoneen ulkopuolelle.
"Te?" kummasteli Darrell. "Minä — minä luulin teitä Waltersiksi. Minä — mitä on tapahtunut?"
Mitään vastaamatta Hextall antoi hänelle ryypyn konjakkia. Darrellin muisti palasi, ja hän alkoi voihkia surkeasti.
"Nyt muistan — muistan!" hän melkein uikutti. "Minä — oi, hyväJumala, tekö se siis olittekin! Ja näittekö hänet?"
"Reipastautukaahan toki!" rohkaisi Hextall. "No — älkää olko noin säikähtynyt! Kas niin — nyt teidän on parempi olla. Rauhoittukaahan, mies! Ja tyynnyttyänne kertokaa, mitä haluatte!"
Darrellia, joka huojutti päätään edestakaisin ja jupisi itsekseen, värisytti, ja Hextall veti peitteen hänen verhokseen. Mutta Darrell työnsi sen syrjään, naurahtaen heikosti.
"Ei se johdu — siitä", sopersi hän. "Vapisen pelosta. Oi, hyvä Jumala, Hextall, ette aavista, mitä olen kestänyt siitä — siitä — eilisestäkö alkaen? En tiedä. Ja — sitten — minun piti nähdä se omin silmin!"
"Mitä niin?" kysyi Hextall. "Harkitkaa itse, mitä puhutte!"
"Walters sen minulle kertoi", virkkoi Darrell. "Walters — tiedättehän, kuka hän on. Muuan palvelijoistani. Taisin olla puolinukuksissa äsken, kun syöksyin ulos ja näin — hänet — ja kaappasin teistä kiinni. Luulin teitä Waltersiksi ja tahdoin saada teidät — tarkoitan Waltersin — uskomaan, että te — että hän — ei nähnytkään — Paquitaa. Mutta — voi, hyvä Jumala! — minä näin hänet!"
Hextall istuutui hänen viereensä ja juotti hänelle lopun konjakista.
"No, mitä Walters teille kertoi?" tiedusti hän. Hän tiesi, että Darrellin mieli oli suistunut radaltaan ja hämmentynyt ja ettei se selviäisi, ennenkuin hän olisi uskonut huolensa jollekulle. Ja lisäksi oli ajateltava Paquitan turvallisuutta. "Kertokaa pian, mitä Walters puhui!" toisti hän. "Älkää pelätkö — ei ole mitään hätää, Tress."
"Nyt muistan", sanoi Darrell, jännittäen äkkiä tahtoaan. "Se oli varhain eilisaamuna — ennenkuin lähdimme sinne kirottuun kuulusteluun. Walters tuli huoneeseeni ja sanoi, että hän tiesi jotakin, mikä hänen mielestään piti ilmaista minulle. Hän oli muka viime aikoina nukkunut hyvin huonosti, eivätkä hänen nauttimansa lääkkeet olleet vähääkään auttaneet; hänen oli ollut tapana viime töikseen iltaisin kävellä tunnin aika pihamaalla ja puutarhassa. Tuonnottain — sinä iltana, jona Kesteven ammuttiin — hän oli samalla tavoin ollut ulkosalla, ja tullessaan hollantilaisen puutarhan halki, joka on rakennuksen tuossa päässä — tämän siiven päässä, ymmärrättehän — hän oli nähnyt — oli nähnyt Paquitan! Hyvä Jumala, mies! Hän oli nähnyt Paquitan, pienen sisar-raukkani! Voi!"
"Tyyntykää!" komensi Hextall, laskien kätensä Darrellin ranteelle. "Tyyntykää toki! Hillitkää itseänne! Entä sitten? Minäkin näin sisarenne kävelevän unissaan tänä iltana — samoin näitte te. Se ei ole lainkaan tavatonta — muutamiin ihmisiin nähden. Hänellä on paljon huolia ja koettelemuksia, ja hänen hermostonsa —"
Darrell pudisti päätään lohduttomasti.
"Niin, niin; mutta Kesteven ammuttiin juuri niihin aikoihin, lääkärin lausunnon mukaan", vastasi hän. "Lääkäri väitti sen tapahtuneen kahdentoista ja yhden välillä, ja Walters kertoi nähneensä Paquitan kahtakymmentä vaille yksi."
"Mutta sittenkin", intti Hextall. "Sehän oli pelkkä sattuma. Laupias taivas, mies, ettehän luule —"
Darrell nosti kättään, tehden toivottoman avuttoman eleen.
"Voi!" voihkaisi hän, "Walters sanoi — Walters sanoi, että hänen — että hänen kädessään oli revolveri. Walters näki sen!"
Äkkiä hän antoi käsiensä painua; seuraavana sekuntina hän taivutti kasvonsa niitä vasten ja alkoi nyyhkyttää. Hextall nousi hitaasti pystyyn ja jäi äänettömänä seisomaan, tuijottaen tyhjyyteen.
Oliko se mahdollista? Se kysymys pyöri hänen tyrmistyneissä aivoissaan, kunnes hän ei osannut ajatella mitään muuta — ei edes vierellään istuvaa perinpohjaisesti murtunutta miestä. Hänen mieleensä muistui, mitä Paquita oli lausunut käydessään sydänyöllä hänen asunnossaan Wimpole-kadun varrella — että hän oli usein tuntenut kiusausta tappaa Kestevenin; hän muisti myöskin Paquitan miltei epätoivoisesti puhuneen siitä, mitä hän olisi saattanut tehdä."Olisin saattanut ampua hänet useammin kuin kerran, eikä kukaan olisi sitä ikinä aavistanut."Ja vähitellen hän alkoi pohtia sellaista mahdollisuutta. Hän tiesi unissakävijäin nukkuessaan usein tekevän sellaista, mitä ovat valveilla ollessaan miettineet; olisihan Paquita, joka oli hautonut häntä kiusaavaa asiaa, saattanut…
Mutta äkkiä Hextall katkaisi ajatuksensa, äännähtäen kärsimättömästi. Pyh! Miten olisi sellaista voinut tapahtua? Nuoren, unissaan kävelevän naisen olisi pitänyt ampua vilkas, valpas mies, jonka tiedettiin melkein aina olevan hyvin varuillaan! Mahdotonta — mahdotonta —; mahdotonta! Sellaista ei ollut saattanut tapahtua! Mutta vaikka hän kuinka hoki sanaa "mahdotonta", kuiskasi joku sisäinen ääni hänelle: "Niin — mahdotonta — mutta kuitenkin… mahdollista!"
Hän kääntyi Darrellin puoleen ja pudisti häntä olkapäästä melkein rajusti.
"Mies, hoi!" sanoi hän. "Se on luonnollista, Tress, mutta meidän on mietittävä. Luuletteko sen miehen pitävän suunsa kiinni?"
"Maksoin hänelle, että hän sen tekisi", vastasi Darrell.
"Hänen pyynnöstäänkö?" tiedusti Hextall. "Kiristystäkö?"
"Ei — ei lainkaan. Hän ei pyytänyt mitään. Kenties hän odotti sitä. Joka tapauksessa annoin hänelle sievät rahat, ja hän lupasi olla hiiskumatta mitään."
"Sepä vahinko! Hän odottaa enemmän. Mutta luuletteko joka tapauksessa, ettei hän vielä ole puhunut asiasta kellekään?"
"Olen varma siitä, ettei hän ole puhunut. Hän on kunnon poika — kerrassaan."
"Teidän on sallittava minun tavata häntä huomenaamulla, Tress. Siihen mennessä koettakaa nukkua ja olla ajattelematta koko juttua! Antakaahan, kun koetan selittää teille", jatkoi Hextall, "kuinka tuiki mahdotonta on, että olisi tapahtunut sillä tavoin kuin te tunnutte pelkäävän. Nähkääs —"
Hän istuutui ja puheli vakavasti jonkun aikaa, esittäen syitä yhtä paljon tukeakseen omaa uskoaan kuin rauhoittaakseen Tressiä. Ja vihdoin hän poistui Darrellin luota, joka nyt oli tyyntyneempi, meni suoraa päätä hoitajatar Palliserin ovelle ja koputti hiljaa.
Hoitajatar Palliser tuli melkein heti hänen luokseen käytävään. Hänen tuomansa kynttilän valossa Hextall silmäili häntä tarkemmin kuin koskaan sitä ennen. Hän oli kookas, rakenteeltaan sopusuhtainen nainen, ruumiiltaan ilmeisesti hyvin voimakas. Hän näytti lähentelevän keski-iän alkuvuosia, mutta hänen kasvoissaan oli vielä huomattavan kauneuden merkkejä. Mutta häntä katsellessaan ei Hextall etsinyt sellaisia piirteitä, vaan pohti, oliko hän tosiaankin niin kykenevä ja valpas sairaanhoitajatar kuin John Smith oli väittänyt.
"Kenen vuoro on tänä yönä olla neiti Pressin pukeutumishuoneessa?" tiedusti Hextall. "Jompikumpi teistä hoitajattarista luonnollisesti aina nukkuu siellä?"
Neiti Palliser näytti jonkun verran hämmästyvän.
"Tietysti!" vastasi hän. "Tulostamme saakka on toinen meistä aina ollut siellä. Tänä yönä on siellä neiti Hicks."
"Sitten neiti Hicks nukkuu ihan liian raskaasti", huomautti Hextall."Neiti Tress on kävellyt unissaan."
Hoitajatar Palliser näytti hämmästyvän enemmän ja käyvän levottomaksi.Hän kääntyi heti Paquitan ovelle päin, mutta Hextall pysäytti hänet.
"Malttakaahan!" kehoitti hän. "Neiti Tress on varmastikin paneutunut jälleen makuulle, mutta voitte itse tuossa paikassa pistäytyä varmistumassa siitä. Haluaisin kysyä teiltä, kumman valvontavuoro oli tulo-iltananne — ensimmäisenä yönä."
"Neiti Hicksin, tohtori", kuului vastaus. "Olemme vuorotellen."
"Koko yön yhteen menoon?"
"Niin. Hoitajatar Hicks kertoi neiti Tressin nukkuneen hyvin koko ensimmäisen yön, ja viime yönä, jolloin oli minun vuoroni, hän varmasti nukkui, koska olin valveilla hyvin paljon — minä saan huonosti unta."
"Hyvä on", virkkoi Hextall. "Käykää pukeutumishuoneen kautta katsomassa, vaivaako neiti Tressiä mikään. Jos siellä molemmat ovat unessa, niin älkää häiritkö heitä! Eikä teidän tarvitse virkkaa mitään hoitajatar Hicksille — puhun hänelle itse."
Sitten hän poistui omaan huoneeseensa, ei nukkumaan, vaan ajattelemaan. Seisoessaan ikkunan ääressä, katsellen nurmikon kuutamoläikkiä, hän vakuutti itselleen, että jos hänen oli koskaan eläissään pitänyt ajatella varmasti ja selvästi, se oli nyt tarpeen. Ei lainkaan hyödyttänyt antautua epämääräisten haihattelujen johdettavaksi. Se, mitä Walters, palvelija, oli Darrell Tressille kertonut, oli jotakuinkin suoranainen syytös — että Paquita oli ampunut Kestevenin. Yksinkertaisena tositapahtuman mainintana hänen todistuksensa oli sensisältöinen, että hän oli nähnyt neiti Tressin tulevan kuusikosta päin kahtakymmentä minuuttia vaille yksi murhayönä revolveri kädessään.
Se oli selvä totuus — koristelematta lausuttuna. Eikä Walters ollut maininnut — ei ainakaan Darrellin selostuksen mukaan, että hänen nuori emäntänsä oli kävellyt unissaan. Hän oli mutkattomasti kertonut nähneensä neiti Tressin määrätyllä kellonlyömällä, määrätyssä paikassa, revolveri kädessä. Hän ei mahdollisesti ollut huomannut, että Paquita käveli unissaan. Hän ei kenties ollut ihan likellä. Valaistus ehkä oli himmeä. Otaksuttavasti ei palvelijan mieleenkään johtunut, että toinen oli liikkunut unissaan. Ja otaksuttavasti mies pian pitäisi velvollisuutenaan sanoa: "Tämä mies, Tickell, on vaarassa joutua hirteen Kestevenin murhasta, ja kuitenkin voin minä todistaa, että Kestevenin ampuja hyvin todennäköisesti on emäntäni. Jos sellainen tilanne syntyisi…"
Hextall koetti palauttaa mieleensä kaikki, mitä tiesi unissakävelystä. Se ei ollut paljoa. Hän tiesi sitä olevan useita lajeja. Oli sellainen tila, jossa aistit eivät olleet tyyten herpaantuneet — jonkinlainen puolittainen uni. Oli yleisesti tunnettu unissakävelyn laatu, jolloin henkilö nukkuneena lähtee vuoteestaan ja liikkuu näennäisesti ilman päämäärää, mutta jolloin häntä joskus ohjaa unessa jatkuvan sielutoiminnan sanelema suoranainen tarkoitus. Ja sitten oli vielä kolmas — hypnoottisen vaikutuksen aiheuttama uni. Sellaisen aikana, sen hän tiesi, näyttää ihminen olevan täydelleen aistiensa herra, näyttää olevan täysin valveilla, mutta tosiasiallisesti onkin kokonaan hypnotisoijan määräysvallassa. Hän tiesi myöskin, ettei ihmistä voida sellaisesta unesta herättää tavallisilla keinoilla; hänet voi vapauttaa siitä tilasta vain hypnotisoija, joka hänet on siihen vaivuttanut. Se tieto sai Hextallin miettimään tekosyytä mennäkseen Paquitan puheille varhain seuraavana aamuna. Tyttö voi hyvin ja oli kaikin puolin normaalinen, ja Hextall varmistui siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan yöllisestä seikkailustaan. Hypnoositeoria kumoutui niin ollen tässä tapauksessa. Hypnoottista vaikutusta ei siis ollut, vakuutti hän itsekseen; tapaus oli tavallista unissakävelyä.
Myöhemmin samana päivänä Hextallin onnistui toimittaa Paquita ja molemmat hoitajattaret pois talosta, lähettäen heidät kaikki yhdessä ajelulle. Sitten hän etsi käsiinsä Darrellin ja vei hänet Paquitan huoneeseen.
"Yksi seikka", virkkoi hän, "meidän on tehtävä heti, Tress. Meidän on otettava selko siitä revolverijutusta. Walters väittää, että sisarellanne oli revolveri. Siispä täytyy revolverin olla hänen huoneessaan. Teidän on etsittävä se."
"Se ei liene vaikeata", vastasi Darrell. "Paquita ja minä olemme lapsuudesta alkaen tottuneet pitämään käsillä revolverin tai pari — asuimme villissä seudussa ennenkuin tulimme Englantiin. Se on otaksuttavasti hänen pukeutumispöytänsä jossakin laatikossa."
Hän löysi revolverin muutamissa minuuteissa. Se oli pienessä komerossa Paquitan vuoteen lähellä. Revolveri oli kuusipiippuinen, ja yhdestä piipusta Darrell pian otti ammutun panoksen hylsyn.
Miehet katsoivat toisiinsa äänettöminä, samalla kun Darrell laski revolverin ja hylsyn läheiselle pöydälle, ja kummastakin tuntui kuluneen kauan, ennenkuin Hextall puhkesi puhumaan.
"Tuo", sanoi hän hiljaa, "saattaa olla sama panos, jonka sisarenne laukaisi vahingossa kaupunkiasunnossanne".
Mutta Darrell pudisti surkeana päätään.
"Ei!" mutisi hän. "Revolveri ei ole sama. Minä otin talteen sen aseen, joka hänellä oli siellä — tai Kesteven otti. Joka tapauksessa sain minä sen, ja nyt se on lukon takana makuuhuoneessani asunnossani."
Hextall otti revolverin käteensä ja tarkasti sitä.
"En tunne näitä vehkeitä lainkaan", ilmoitti hän. "Te otaksuttavasti tunnette. Osaatteko erottaa, onko tällä ammuttu äskettäin?"
Darrell otti käteensä hylsyn ja vilkaisi siihen melkein välinpitämättömästi.
"Niin tekisi mieleni väittää", vastasi hän. Otettuaan revolverin Hextallilta hän kiskoi siitä pois jälelläolevat panokset ja pisti ne taskuunsa. "Minun on tarkastettava tätä huonetta saadakseni selville, onko Paquitalla näitä enemmän. Jos hänellä on taipumuksia kävellä unissaan, käsissään tällaisia vehkeitä, ei se vetele. Mutta — mitä on tehtävä, Hextall?"
"Mihin nähden?" kysäisi Hextall, joka koetti miettiä asioita selviksi.
Darrell loi häneen katseen, johon sisältyi paljon vihjauksia.
"Walters-miekkoseen", vastasi hän. "Totisesti! Hän voi rehennellä meille! Otaksukaamme —"
"Älkää otaksuko mitään!" keskeytti Hextall. "Malttakaas! Minä menenWaltersin pakinoille. Lähdetään heti häntä etsimään."
Mutta sen sanottuaan hän heti oivalsi, kuinka toivottoman hyödytöntä hänen oli yrittääkään puhella palvelijalle. Jos mies kertoisi tietonsa, syntyisi ehdottomasti vaikeuksia, joiden lopputulosta olisi mahdoton aavistaa. Hän kuvitteli, miten kävisi, jos poliisit kuulisivat tämän uutisen. Se tarjoaisi virka-intoiselle etsijälle sellaisen tilaisuuden, jollaista ei usein esiintyisi. Hänen ajatuksensa lienevät heijastuneet hänen kasvoistaan, sillä häneen katsahdettuaan Darrell ähkäisi.
"Ehdotuksenne on kyllä hyvä, Hextall", myönsi hän, "mutta olemme tyyten hänen armoillaan. Jos annamme hänen huomata —"
"Emme saa paljastaa hänelle mitään", risti Hextall väliin. "Tahdon vain tavata häntä — arvioida häntä."
Walters kutsuttiin Darrellin työhuoneeseen; hänen kasvonsa kuvastivat tylsää kunnioitusta ja huomaavaisuutta hänen santaansa ja tohtori Hextallia kohtaan, hän vastasi tyynesti ja kohteliaasti kaikkiin lääkärin kysymyksiin. Oli aivan totta, että hän Kestevenin kuolinyönä oli nähnyt neiti Tressin ja sellaisissa oloissa tuin oli kuvattu. Hän ei ollut ollut varsin likellä emäntäänsä, mutta oli pannut merkille, että hänellä oli revolveri kädessä. Hän ei ollut hiiskunut sanaakaan tästä asiasta kenellekään muulle kuin herra Tressille. Hextallin puhuessa hänelle hän kuunteli tarkkaavasti. Neiti Tressin mielentila, selitti Hextall, oli viime aikoina ollut pahasti häiriintynyt, ja hän oli ilmeisesti alkanut kävellä unissaan. Otaksuttavasti oli hänen sieluntoimintansa ollut sellainen, että hän mainittuna yönä oli ottanut revolverin mukaansa lähtiessään liikkeelle. Ja olisi parasta, ettei Walters ainakaan toistaiseksi mainitsisi tapahtumasta kenellekään.
Walters nyökkäsi ymmärtävän näköisenä.
"En hiisku siitä sanaakaan, sir", lupasi iän. "En ole aikonutkaan puhua siitä mitään. Pidin velvollisuutenani kertoa siitä herra Tressille, mutta mieleenikään ei ole johtunut mainita siitä muille. Saatte luottaa minuun, sir."
"Sepä hyvä", kiitti Hextall. "Olen siitä hyvilläni. Ja sitten haluaisin lisäksi tiedusta teiltä erästä seikkaa, Walters. Mikäli olen kuullut, olitte te Kestevenin kuolinyönä keskiyön vaiheilla jonkun aikaa kävelemässä puistossa ja pihamaalla?"
"Kokonaisen tunnin, sir", vastasi Walters. "Noin kello yhdestätoista ja neljästäkymmenestäviidestä kymmentä vaille yhteen."
"Oliko yö hyvin hiljainen?" kysyi Hextall.
"Yöt ovat aina hiljaisia täällä, sir. Ei koskaan kuule muuta kuin ehkä koiranhaukuntaa jostakusta talosta tai kaukaista junan jyrinää."
"Juuri niin. No sitten: kuulitteko laukauksen pamahdusta ulkosalla viettämänne tunnin aikana?"
"En, sir — varmasti en! Ajattelin sitä itsekin, sir, nähdessäni revolverin emäntäni kädessä — ainakin ajattelin sitä seuraavana aamuna kuullessani herra Kestevenin kuolemasta."
"Jos puistossa, pihamaalla tai puutarhassa olisi siihen aikaan — teidän ollessanne ulkosalla, käsitättehän — ammuttu laukaus, olisitte te kuullut sen?"
"En olisi voinut olla kuulematta sitä. Pienenkin pistoolin pamahdus olisi kantautunut pitkän matkan päähän niin hiljaisena yönä. Ja senvuoksi olin ehdottoman varma, sir, ettei neiti Tress ollut laukaissut revolveriaan ollessaan ulkosalla. En hetkeäkään ollut kaukana rakennuksesta enkä mitenkään olisi voinut olla kuulematta laukausta — niin, minkäänlaista laukausta joka olisi ammuttu korkeintaan puolentoista kilometrin matkalla."
"On hyvä, että olette ajatellut sitä", kehui Hextall. Palvelijan poistuttua sitä ennen vielä kerran luvattuaan pitää asian tarkoin salassa tohtori kääntyi Darrellin puoleen ja hymyili rohkaisevasti. "Se on paras uutinen, mitä olemme saaneet, Tress", sanoi hän. "Minun on kerrottava se Smithille heti. Ettekö oivalla, mitä se merkitsee — se, ettei Walters kuullut laukausta?"
"En ihan tarkoin", tunnusti Darrell.
"Sen merkitys on jo välähtänyt mieleen useammallekin meistä", selitti Hextall. "Se merkitsee, että hyvin uskottavasti Kesteveniä ei ammuttu siellä, mistä hänet löydettiin, vaan jossakin lähiseudun talossa ja että hänen ruumiinsa kannettiin kuusikon aukeamalle myöhempään samana aamuna. Minun on todella puhuttava siitä Smithille, niin pian kun ehdin Lontooseen tänään iltapäivällä."
"Aiotteko lähteä luotamme?" huudahti Darrell pahoitellen.
"Minun täytyy — järjestin itselleni vapaata aikaa vain kaksi päivää. Mutta minulla on ehdotus teille. Mielelläni pitäisin sisarenne hoidossani vielä jonkun aikaa — enkä sitäpaitsi usko, että hänen on oikein hyvä oleskella täällä juuri nyt — ja arvelen, että menettelisitte viisaasti siirtyessänne joksikin aikaa asumaan kaupunkiin. Huoneistonne on kyllin tilava teitä itseänne, sisartanne ja veljeänne varten, eikö olekin?"
"Sepä on totisesti hyvä ehdotus, ja me noudatamme sitä!" vastasi Darrell. "Tietenkin on huoneistossa riittävästi tilaa meille kaikille kolmelle, ja me lähdemme heti — toissaöisen tapauksen jälkeen tuntuu tämä paikka minusta hieman vastenmieliseltä. Mutta todella — emme ole kuulleet mitään neiti Brockista."
"Kotiopettajattaresta? Niin — siinä uusi arvoituksellinen pulma", lisäsi Hextall. "Mitä tiedätte hänestä?"
"En mitään! Paquita ja minä arvelimme, että nuoren veljemme pitäisi saada opettajatar, ymmärrättehän; satuimme mainitsemaan siitä Kestevenille, ja heti hän vakuutti tuntevansa sopivan henkilön ja toi neiti Brockin meille. Tuota noin — luuletteko hänen tietävän jotakin tästä jutusta?"
"Se on tärkeä kysymys", sanoi Hextall. "Samoin kuin kaikkiin muihin ei siihenkään saada vastausta tällä hetkellä. Koko tässä jutussa on paljon pulmallisia ongelmia, Tress, ja pelkäänpä, että olemme vasta sen liepeillä. Mitähän Smith ja hänen sihteerinsä ovat saaneet aikaan?"
Samana iltapäivänä heti Lontooseen saavuttuaan hän ajoi suoraan Smithin asunnolle ja tapasi Smithin ja Stylerin syventyneinä tutkimaan karttoja ja papereita. Ennenkuin Hextall kyseli heidän kuulumisiaan hän kertoi heille, mitä yöllä oli tapahtunut ja mitä hän oli kuullut Waltersilta. Molemmat kuuntelivat hyvin tarkkaavasti.
"Palvelijan lausunnosta saattaa koitua hyvin tärkeä todistus", huomautti Smith. "Toivottavasti hän on sellainen mies, johon voi luottaa. Oletko varma siitä? No niin, se on hyvä. Kesteveniä ei tietystikään ammuttu siellä, mistä hänet löydettiin! Hänet kannettiin sinne — se on varma. Me edistymme, Hextall — Styler ja minä emme ole olleet jouten viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana, sen voin vakuuttaa."
"Olen pelkkänä korvana", virkkoi Hextall, silmäillen Smithin paperien peitossa olevaa pöytää.
"No niin — saat kuulla. Ensiksikin muistanet minun maininneen, että Styler lähti tänne nimenomaan etsiäkseen Tressin asunnosta Kestevenin vanhan puvun, jonka salataskusta hän oli aikaisemmin löytänyt vihkimätodistuksen. Kerroin sinulle myöskin Fowlerin luovuttaneen hänelle huoneiston avaimen."
"Muistan sen", vahvisti Hextall.
"Kertokaa tohtori Hextallille, mitä löysitte käydessänne huoneistossa eilenillalla, Styler!" komensi Smith, kääntyen sihteerinsä puoleen ja virnistäen veitikkamaisesti.
"Huomasin jonkun käyneen siellä ennen minua, tohtori Hextall", ilmoitti Styler empimättä ja vilkkaasti. "Niin, sir — ja samassa tarkoituksessa. Ja ken hän lieneekään ollut, hän oli mennyt suoraa päätä noutamaan, mitä hän —"
"Nainen — nainen!" jupisi Smith. "Epäilemättä nainen."
"No niin, mitä hän halusi saada", jatkoi Styler. "En kuitenkaan ole yhtä varma kuin te siitä, että hän oli nainen. Mutta siinä huoneessa, jossa Kesteven oli asunut, oli takki vuoteelle viskattuna, ja joku oli ratkonut salataskun auki, ja tietystikin oli vihkimätodistus poissa!"
"Mutta onhan teillä siitä jäljennös?" huomautti Hextall.
"Olisimme paljoa mieluummin halunneet alkuperäisen", vastasi Smith kuivasti. "Mutta — se on luiskahtanut käsistämme. Tiedämme sentään, missä vihkiminen suoritettiin."
"Millä perusteilla väität, että sen ottaja oli nainen?" tiedustiHextall.
"Se oli nainen", vakuutti Smith. "Ja se nainen oli kotiopettajatar — neiti Brock. Siitä panen vetoa vaikka miljoonan yhtä vastaan! Styleristä ei se seikka tunnu niin varmalta kuin minusta — mutta saadaanpahan nähdä. Mutta tällä välin, Hextall, olemme ratkaisseet tuon omituisen kartan arvoituksen. Nimittäin Styler ratkaisi sen. Sanoinhan sinulle, että Styler on tavattoman älykäs — hänestä sukeutuu vielä joskus nykyaikainen Vidocq. Selittäkää se tohtori Hextallille, Styler!"
Styler, joka oli tavallisuuden mukaan tahrinut itsensä musteeseen, hypisteli hänen ja Smithin välillä olevia paperikasoja.
"Olette kenties liian varma asiasta, sir", alkoi hän vaatimattomasti. "Teidän olisi pitänyt sanoa, että luulen ratkaisseeni sen. En kuitenkaan usko pahasti erehtyneeni. Jos suvaitsette silmäillä herra Smithin piirtämää luonnosta, tohtori Hextall, huomaatte, että se on muodoltaan jotensakin lampaankäpälän näköinen — oikeastaan hyvin epäsäännöllinen kolmio, kuten saattaisi sanoa. Ja näette, että piirroksen erinäisissä osissa on numeroita, jotka viittaavat alareunassa oleviin kirjaimiin. Vaivattuani tuolla vehkeellä aivojani koko viime yön ja osan tätä aamua pälkähti äkkiä päähäni, että se on jotakin rannikon osaa esittävä kartta. Ja silloin minun oli selvästikin otettava kartta ja tarkastettava rannikkoamme. Ja avattuani kartan selvisi koko asia. Katsokaahan tänne! Tämä karkeatekoinen luonnos kuvaa Portlandia ja kappaletta manteresta. Kirjain W merkitsee Weymouthia. Kirjaimet P V merkitsevät Portlandin vankila. Kirjaimet T:n K on ilmeisesti tarkoitettu osoittamaan maantien ohessa olevaa ravintolaa, joka on merkitty tälle uudelle sotilaskartalle ja jonka nimi onTanskan Kuningas. Kirjain L tarkoittaa varmaankin tuota lahdelmaa, joka on rannikolla parin kolmen kilometrin päässäTanskan kuninkaasta. Mitä arvelette, tohtori Hextall?"
"Sukkela selitys, Styler!" kehui Hextall.
"No niin, se kaikki on luonnollisestikin vain kirjainyhtymien varassa", jatkoi Styler. "Mutta ei saata olla huomaamatta, että Portlandissa ne ovat ja ettei niitä ole koko rannikolla samanlaisina yhtyminä — ei missään esiinny samalla kertaa kirjaimia W, P V, T:n K ja L yhdessä. Niin, ja sitten muut merkinnät. Näettehän, mitä tuossa rivissä on: 'Minä iltana tahansa 12:sta—18:teen; 8 l/2—9 l/2.' Otaksun sen merkitsevän, että joku —"
"Nimittäin Tickell — jos se on hänen oikea nimensä", mutisi Smith.
"Joku — otaksuttavasti Tickell — saattoi kohdata jonkun toisen jokoTanskan Kuninkaanravintolassa tai tuolla poukamassa minä iltana hyvänsä tämän kuun 12:nnen ja 18:nnen päivän välisenä aikana kello puoli yhdeksän ja puolikymmenen välillä. Kirjaimet T ja V sekä niistä seuraavat sanat taas ovat varsin selvät. T merkitseetunnussanaa, ja se onyritys, V merkitseevastausta, ja se onsuoritus. Niin minä ainakin ne selitän."
Smith katsoi Hextalliin huulillaan ovela hymy ja ylpeillen sihteerinsä taidosta.
"Älykäs nuori mies, eikö olekin?" kehui hän hihittäen. "Saat nähdä, että se osoittautuu täsmälleen paikkansapitäväksi — varmasti!"
"Mihin luulette sen tähtäävän?" kysyi Hextall.
Smith ja Styler vilkaisivat toisiinsa. Molemmat hymyilivät.
"Niin!" äänsi Smith. "Voimmehan ilmaista sen sinulle, koska olet yhdessä juonessa kanssamme. Koska Portland epäilemättä on oikea paikka, niin luulemme tämän kallisarvoisen töherryksen viittaavan johonkin suunnitelmaan, joka koskee jotakuta mainitussa laitoksessa vankeusrangaistustaan suorittavaa herrasmiestä; Ja koska vielä on muutamia päiviä kahdeksanteentoista, aiomme Styler ja minä lähteä Weymouthiin ensimmäisessä pikajunassa huomenaamulla — tutkiaksemme asiaa itse paikalla."
Hextallia hymyilytti Smithin ajokoiraa muistuttava into, ja hän nousi poistuakseen, mutta lakimies pidätti häntä.
"Odotahan vähän!" kehoitti hän. "Siinä ei ole kaikki. Koska olemme kertoneet sinulle näin paljon, Hextall, niin saatamme kertoa enemmänkin. Luultavasti muistanet, että eilen keskustellessamme Lynne Courtin puutarhassa mainitsin Stylerin lyhyen sielläolonsa aikana tehneet mielenkiintoisen havainnon ja palanneen Lontooseen tutkimaan eräitä sen yhteydessä olevia seikkoja."
"Kyllä sen muistan", myönsi Hextall.
"Ja myöskin lupasin kertoa sinulle siitä havainnosta myöhemmin", jatkoi Smith. "No niin; teen sen nyt, jotta tietäisit kaikki tämän asian yhteydessä olevat seikat. Mahdollisesti muistat senkin, että heti Lynneen saavuttuamme puhelimme poliisikomisariuksen ja Fowlerin kanssa majatalossa, minkä jälkeen sinä ja minä lähdimme yhdessä kartanoon, jättäen Stylerin huolehtimaan — muista asioista. Niinpä niin; niitä asioita hoitaessaan Styler osui pienelle, hauskalle huvilalle, joka sijaitsee Lynne Courtin läheisyydessä metsikössä, eräällä aukeamalla noin kolmen neljänneskilometrin päässä siitä paikasta, mistä Kestevenin ruumis löydettiin. Hän oli kuullut siitä huvilasta majatalon isännältä, joka oli kertonut hänelle, että sen oli äskettäin kalustettuna vuokrannut muuan vanhahko herrasmies nimeltään Samuel Pegge. Jouduttuaan sattumalta tämän maaseutulaisen turvapaikan läheisyyteen Styler tirkisti varovasti sen pensasaidan lävitse ja näki itse Peggen, joka oli maalaispuuhassa, istuttamassa kaalintaimia. Kuvittelehan sitä, Hextall! Juuri saman päivän aamuna, vain muutamia tunteja aikaisemmin oli tehty erittäin salaperäinen murha kolmen neljänneskilometrin päässä hänestä, ja kuitenkin herra Pegge rauhallisesti istutti kaaleja maanviljelysvehkeellä, jota luullakseni nimitetään 'istutuspuikoksi'. Totisesti, kuvittelehan sitä!"
"Mieluummin kuulisin, mitä sinulla on kerrottavaa, Smith", tokaisiHextall. "Jääköön kuvitteleminen silleen!"
"Meidän ammatistamme ei olisi paljoakaan hyötyä, jollemme silloin tällöin harjoittaisi mielikuvitustamme", huomautti Smith juhlallisesti. "Minusta on herra Samuel Peggen senaamuisella maalaispuuhailulla harvinaisen tärkeä merkitys, ja kenties se — mutta sinä et oivalla tarkoitustani, Hextall, ja siksipä tyydyn esittämään koristamattoman tosiasian. Herra Pegge oli riisunut takkinsa, koska ilma oli lämmin — ja hänen takkinsa oli Stylerin ulottuvissa. Kun herra Pegge meni huvilaansa syömään päivällistä tai puolista, tarkasti Styler, joka on taitava ja neuvokas tarkkailija, takin povitaskussa olevan lompakon sisällön. Ja silloin hän teki hämmästyttävän havainnon, että hänen näkyvissään — hänen silmiensä edessä, sillä hän näki herra Peggen avoimesta ikkunasta, oli eräs kuuluisimpia nykyajan — rikollisia!"
"Kuka?" tiedusti Hextall.
"Septimus Philcox", vastasi Smith, nyökäten vakavasti. "Septimus Philcox! Mitä! Eikö se nimi johda mitään mieleesi? Niinpä niin! Mutta minultahan unohtui, että se oli liike-elämän juttu ja etteivät sellaiset asiat kiinnitä mieltäsi. Septimus Philcox, rakas Hextall, oli kuuluisan Imperial Splendour-joukkueen johtaja ja tärkein mies. Silmäilehän alun toistakymmentä vuotta vanhoja sanomalehtiä, niin voit perehtyä Imperial Splendour-juttuun — perin hyvin! Imperial Splendour Development and Enterprise Society oli suurimpia huijauksia, mitä koskaan on syötetty herkkäuskoiselle yleisölle. Philcox oli sen pää, sen edustaja, sen henki ja sielu — ja lopuksi Philcox sai neljätoista vuotta — kahdesta tuomiosta, kummastakin seitsemän, molemmat määrät erikseen suoritettaviksi — ja hänen tärkeimmät apurinsa saivat lyhempiä vankeusrangaistuksia. Ja oltuaan mallikelpoinen vanki — kuten sentapaiset miekkoset aina ovat, minkä tiedät — Philcox pääsi muutamia kuukausia sitten ehdonalaiseen vapauteen ja katosi heti senjälkeen taaskin julkisuudesta, hautautuen sievään huvilaan istuttaakseen siellä kaaleja Samuel Peggen nimisenä. Oletko jaksanut seurata?"
"Mistä", tiedusti Hextall, "mistä Styler tiesi, että herra Samuel Pegge oli Septimus Philcox?"
"Se kysymys on paikallaan", virkkoi Smith. "Mutta siihen on helppo vastata. Otaksuttavasti tiedät, että kaikki rikoksellisluontoiset henkilöt ovat tavattoman turhamaisia ja lisäksi tuskaisen mielellään kuulevat ja näkevät kaikkea mahdollista itsestään. Niinpä Styler löysikin siitä lompakosta koko joukon sanomalehtileikkeleitä — Philcoxia vastaan käydyn oikeusjutun selostuksia ja niin edelleen. Mutta hän löysi paljoa tärkeämmän asiakirjan — Philcoxin vapautuspassin. Sen nähtyään Styler tiesi, kenen, läheisyydessä hän oli. Ja Stylerin kuvauksen mukaan Imperial Splendour Societyn entinen suuri johtaja on hyvin pirteä ja sydämellinen vanha herra, joka nauttii huonosti vietetyn elämänsä illasta. Mitäs nyt arvelet?"
"Otaksuttavasti poliisit tietävät, että Samuel Pegge on SeptimusPhilcox", huomautti Hextall.
"Lontoon etsivässä osastossa, Scotland Yardissa, se luonnollisesti tiedetään", vastasi Smith. "Meillä on siellä ystävä tai pari — Styler oli eilen puheissa heidän kanssaan. Niin, kyllä he tietävät! Philcoxilla on näet pari kunnianarvoista poikaa, ja he ovat myöntäneet vanhukselle siksi hyvät tulot, että hän pystyy elämään yhtä kunnianarvoisesti. Ja saat olla varma, ettei Lynne Courtin läheisyyden asukkaista ainoakaan epäile herra Samuel Peggeä samaksi Septimus Philcoxiksi, jonka rikollinen toiminta herätti niin paljon yleistä huomiota kaksitoista vuotta takaperin!"
"Entä sitten?" kysäisi Hextall.
"Entä sitten — mitä?" kummasteli Smith.
"Luuletko Philcoxin eli Peggen millään tavoin sekaantuneen äskeisiin tapahtumiin!" tiedusti Hextall. "Luuletko Peggen lainkaan sotkeutuneen Kestevenin tai Tickellin hommiin?"
"En vielä tiedä, mitä luulemme", vastasi Smith, katsoen Styleriin, joka oli innokkaana kuunnellut oman työskentelynsä selostusta. "Mutta sen tiedämme, että Philcox vasta muutamia kuukausia sitten päästettiin Portlandista ehdolliseen vapauteen ja että Tickellin taskusta on löydetty kartta tahi luonnos tai miksi sitä nimitettäneenkin, joka mielestämme jotakuinkin varmasti kuvaa Portlandin seutua. Ja luullakseni Styler ja minä tiedämme enemmän, ennenkuin monta päivää on kulunut."
"Ja lähdettekö sinne heti?" kysyi Hextall.
"Lähdemme Weymouthiin huomenaamulla — ensimmäisessä Paddingtonin asemalta lähtevässä pikajunassa", myönsi Smith. "Luonnollisesti menettelemme tuiki varovasti. Varovaisuustoimenpiteemme alkavat nyt — tunnussanamme, rakas Hextall, on perinpohjaisuus. Minä esiinnyn matkailevana herrasmiehenä tavallisessa matkailijain räikeänvärisessä tweedkankaisessa asussa — saatan lisätä siihen pienen amatööritaiteilijanpiirteen ja ottaa kainalooni luonnoskirjan, sillä osaan käyttää kynää. Styler taas on moottoripyöräilijä ja ottaa koneen mukaansa. Emme tunne toisiamme Paddingtonissa, ja vaikka majoitummekin samaan hotelliin, olemme ventovieraita toisillemme, kunnes joudumme toistemme seuraan sattumalta — ihan sattumalta — tupakkasalissa. Samoin poikkeamme ihan sattumalta ymmärräthän, ihan kuin vahingossa, molemmat huomenillalla maantien ohessa olevaanTanskan Kuninkaanmajataloon kello puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä — vain nähdäksemme, mitä siellä ilmaantuu Ja olemme siellä — ainakin toinen meistä on siellä — joka ilta, kunnes kahdeksastoista päivä on tullut ja mennyt."
"Salli minun ehdottaa parannusta suunnitelmaanne", virkkoi Hextall. "Eikö olisi paljon parempi jommankumman teistä sijoittua — matkailijana —Tanskan Kuninkaaseen?"
Styler murahti hyväksyvästi, ja hetkisen mietittyään Smith nyökkäsi mukautuvasti.
"Hyvä!" myönsi hän. "Epäilemättä olisi, jos siellä vain on tilaa; ja jollei siellä ole, voivat he varmaankin saada vuokratuksi huoneen jostakin naapuritalosta. Styler, se joutuu minun osalleni — olen taiteilija ja haluan piirtää luonnoksia rannikkomaisemista. Sitten voitte te pyörällänne piipahtaa siellä Weymouthista käsin. Hyvä ehdotus, Hextall — kiitos siitä!"
Hextall tiukkasi Smithin lupaamaan kertoa hänelle retken tuloksista ja lähti astelemaan länteen päin. Kello oli silloin kuusi, ja hänen astellessaan Strandilla käydäkseen lääkärinvälineiden myymälässä johtui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut sähköttänyt taloudenhoitajattarelleen paluustaan, joten kotosalla ei olisi valmistettu hänelle päivällistä. Hän eli nauttinut puolista aikaisin Lynne Courtissa, ja nyt hänen oli nälkä. Senvuoksi hän käytyään lääkärinvälineiden liikkeessä kääntyi Charing Crossin rautatieasemalle, aikoen syödä päivällistä sikäläisessä ravintolassa. Ensiksi hän meni ostamaan kirjamyymälästä lehden tai pari yksinäisen ateriansa ratoksi ja huomasi äkkiä neiti Brockin.
Opettajatar oli ilmeisesti tullut kirjamyymälälle samanlaiselle asialle kuin hänkin. Hän oli parhaiksi ehtinyt valita kuvalukemiston, ja onneksi hänen huomionsa oli kiintynyt kirjakauppa-apulaisen hänelle antamiin vaihtorahoihin, joita hän laski. Oli myöskin onni, että asemalla oli siihen aikaan tungokseen asti kotiin palaavia liikemiehiä. Hextall vetäytyi ihmisten taakse piiloon ja piti silmällä hentoa, tyynipukuista hahmoa. Tämä kohtaus pani hänet hieman ymmälle. Varmastikin oli hänen velvollisuutensa seurata neiti Brockin liikkeitä, kun tämä kerran oli sattumalta tullut hänen näkyviinsä — kenties olisi hänen pitänyt mennä hänen puheilleenkin. Synnynnäinen arkailu ja ujous estivät häntä siitä — mitäpä oikeutta hänellä olisikaan ollut sekautua neiti Brockin puuhiin? Ja hänen empiessään neiti Brock pisti saamansa pienet rahat kukkaroonsa, otti lukemistonsa ja poistui junasillan yli, kadoten ravintolaan. Hänkin otaksuttavasti aikoi nauttia virvokkeita.
Hextall viipyi hetkisen, liikkuen sinne tänne, mutta aina tähyillen ovea, josta kotiopettajatar oli mennyt. Vihdoin hän, yhäti saamattomasti epäröiden, meni ovelle, astui muutamia askelia sisälle saliin ja katsahti ympärilleen. Silloin hän näki neiti Brockin uudelleen. Hän istui pienen pöydän ääressä kaukaisessa sopessa; hänen kädessään oli ruokalista, ja tarjoilija odotti vierellä. Ilmeisesti neiti Brock aikoi syödä päivällistä.
Hextall peräytyi nopeasti, saaden äkkiä oivallisen mielijohteen. Hän riensi likimpään puhelinkoppiin, selaili hätäisesti luettelon lehtiä ja soitti Smithin asuntoon Templeen. Hetkisen kuluttua vastasi Styler hänelle. Smith, ilmoitti Styler, oli juuri lähtenyt ulos, mutta hän, Styler, oli kyllä kotosalla.
"Laittautukaa sitten heti autoon ja tulkaa tapaamaan minua Charing Crossin päälinjan lippumyymälässä niin nopeasti kuin suinkin ehditte!" komensi Hextall. "Älkää vitkastelko sekuntiakaan, älkää edes vastataksenne — hyvin tärkeä asia!"
Hän uskoi niin varmasti Stylerin tottelevan heti, että soitti puhelimen kiinni ja kiiruhti kopista etsimään sopivaa tähystyspaikkaa, josta saattoi pitää silmällä ravintolan ovea. Vähän väliä hän pistäytyi lippumyymälässä, ja kymmenen minuutin kuluttua tuli Styler juoksujalkaa hänen luokseen.
"Kelpo mies!" huudahti Hextall. Hän veti sihteerin asemasillalle ja osoitti ovea, jonka takana neiti Brock epäilemättä aterioi kaikessa rauhassa. "Styler", sanoi hän, "neiti Brock — kotiopettajatar — tiedättehän — on tuolla!"
Stylerin terävät piirteet muuttuivat entistäkin ajokoiramaisemmiksi, ja hänen silmänsä välähtivät.
"Yksinkö?" tiedusti hän.
"Yksin. Mutta tunnetteko hänet — näittekö hänet Lynne Courtissa? Ettekö? Menkää sitten vähän matkaa sisälle tuosta ovesta! Sitten hänet näette. Hän istuu pöydässä tuonpuolisessa päässä, oikeanpuolisessa nurkassa — hoikka, vaaleatukkainen, nuori nainen, yllään yksinkertainen, tumma takki ja samanlainen hame ette voi hänestä erehtyä. Hänen — hänen hattunsa on muistaakseni hieman kallellaan."
Styler pujahti tiehensä ja palasi kahden minuutin kuluttua.
"Selvä on", virkkoi hän. "Näin hänet."
"Entä nyt!" kysyi Hextall. "Häntä kai pitäisi — vai mitä?"
"Minä seuraan häntä", vastasi Styler. "Hän ei tunne minua. Te kadotkaa, tohtori! Jättäkää koko asia minun hoitooni! Minulla ei ole muuta tekemistä kuin huomisen matkan valmistaminen ja sitä varten voin istua valveilla vaikka koko yön. Kuulkaahan — käväisen asunnossanne myöhemmällä kertomassa, missä hän on liikkunut."
Hextall poistui ja söi päivällistä toisaalla. Sitten hän ajoi kotiinsa ja vietti iltansa, kuunnellen hänen poissaolonsa aikana hänen potilaitaan hoitaneen lääkärin selostusta. Ja illemmalla saapui Styler hänen luoksensa yhtä järkkymättömänä ja varmana kuin ainakin.
"Seurasin häntä", ilmoitti Styler jäätyään kahden kesken Hextallin kanssa. "Hän kuluttikin aika tavalla aikaa ateriaansa! Mutta vihdoin hän tuli ulos, otti auton ja ajoi erääseen taloon Kensingtoniin. Ja muutamia minuutteja sen jälkeen, kun hän oli mennyt sisälle, saapui toinen auto, ja siitä laskeutui — rouva Renton! Siinä siis uusi pieni rengas ketjuumme, tohtori, ja sitä on tutkittava, sitten kun herra Smith ja minä palaamme retkeltämme."
Auringon alkaessa seuraavana päivänä painua mailleen seisoi lyhyt, tanakahko herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit nenällään, päässään hirvenmetsästäjän hattu, yllään hyvin räikeäjuovainen tweedpuku, jalassa heleän väriset sukat ja silmäänpistävät, paksuanturaiset kengät, toisessa kädessään luonnoskirja, ja toisessa haalistunut, vihreä sateenvarjo, kunnaan reunalla, joka kohosi Portland-niemen läntisten kallioiden välissä hiljaisena ja autiona lepäävän vähäisen poukaman rannalla. Hänen jalkojensa juurella levisi harmaa ulappa, joka leveänä, pieniä aluksia keinuttavana lahdelmana ulottuu Portlandista Exen suulle; hänen oikealla puolellaan yhä epäselvimpänä, päivänvalon häipyessä hämyksi ja hämärän sitten muuttuessa yön ensimmäisiksi varjoiksi, kohosivat Dorsetin töyryt ja niemekkeet kallioiden ja vierinkivien peittämältä laajalta tasangolta, jota kansa nimittää Chesil-rantamaksi. Ja hänen takanaan oli asumuksineen ja vallituksineen niemi, jossa, kuten koko maailma tietää, sijaitsee yksi Englannin suurimpia vankilaitoksia ja myöskin, mitä eivät yhtä hyvin tiedä muut kuin matkailijat, varsin uuttera ja tiheästi asuttu pikku kauppaloiden ja kylien muodostama yhdyskunta. Smith tunsi tämän seudun jo ennestään. Loma-aikojaan viettäessään hän oli useimmin kuin kerran samonnut ikävystyttävän pitkän ja uuvuttavan taipaleen mannermaalta muinaiselle Isle of Vindilisille, joka, saatuaan itse myöhemmin uuden Portland-nimensä, on antanut arvonimen herttualle ja tarjoaa asunnon lukuisille epatoille, kunnes heidän moninaiset rikkomuksensa on sovitettu. Hän tunsi sen historian tarkoin aina niiltä ajoilta saakka, jolloin siellä asuivat entisaikojen balearit, kivenlinkoajat. Hän oli käynyt sen kaikissa kuuluisissa paikoissa: Fortune's Wellissä, Deadman's Bayssa, Bow-and-Arrow Castlessa ja Pennsylvaniassa. Ja hän oli usein pysähtynyt lukemaan näille karuille, jylhille lakeuksille sinne tänne pystytetyissä, lukuisissa ilmoitustauluissa kaikille niille ihmisille uhattuja rangaistuksia, jotka millään tavoin auttavat tai edistävät kummuilla oleviin isoihin, kolkkoihin rakennuksiin teljettyjen vankien karkausyrityksiä. Yksi tällainen ilmoitustaulu oli ihan hänen seisomapaikkansa takana, ja hän kääntyi lukemaan sen varoittavan sisällön, ennenkuin aurinko vaipui kaukaisen Devonshiren etäisten kunnaiden taakse.
Se oli ankara ja perin selväsanainen, tämä ilmoitus. Se oli osoitettu olennoille, jotka tunnetaan "vapaina henkilöinä" — mikä tuntui viittaavan siihen, että viranomaisten mielestä maailmassa on vain kahteen luokkaan kuuluvia yksilöitä: ne, jotka olivat varmasti teljettyinä Portlandin vankilaan, ja ne, jotka eivät olleet. Tällaisille vapaille ihmisille tiedotettiin mutkattomasti, että vankien karkaamisen avustamisyrityksiä pidettäisiin roistontöinä ja ettei rikollinen saisi nauttia minkäänlaisia takuuvapautuksen etuja — toisin sanoen, että jos laki saisi hänet kynsiinsä, pitäisi se hänet lujasti otteessaan, kunnes hänet olisi tutkittu ja tuomittu. Samalla oli näille vapaille henkilöille kuitenkin lausuttu arvokkaita ja rauhoittavia lupauksia. Jos vapaa henkilö sattuisi pelkästään suopean onnenpotkaisun tai sulan sattuman avulla löytämään vaatteita, kirjeitä tai rahaa, jotka ilmeisesti tai todennäköisesti tahi luultavasti oli jätetty edistämään vankien karkaamista, ja veisi sellaiset rahat tai kirjeet tai vaatteet asianomaisille virkamiehille, palkitsisivat nämä häntä, jolleivät he epäilisi ja todistaisi hänen toimineen yhdessä juonessa jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka aikoi rohkaista tällaisia karkausyrityksiä. Senvuoksi oli Smithistä aina tuntunut, että Portlandia tutkittaessa oli oltava varovainen, sillä muutoin saatettaisiin epäillä tutkijan innokkaasti pyrkivän vapauttamaan jonkun tuomitun murtovarkaan, petollisen liikemiehen tai jonkun muun lurjuksen, joka oli lähetetty louhimaan kiviä viideksi, seitsemäksi tai viideksitoista vuodeksi.
"Otaksuttavasti Styler ja minä olemme tietämättämme sekaantuneet johonkin sellaiseen hommaan!" mietti Smith kääntyessään astelemaan sisämaahan. "Jollei koko tämä puuha ole juuri sellaista, niin sanottakoon minua hottentotiksi!"
Hän ja Styler olivat jo yhdessä päätelleet, mitä salaperäinen karttaluonnos oikeastaan merkitsi. Se oli epäilemättä jonkun salajuonen yhteydessä, jonka päätarkoituksena oli jonkun noiden uhkaavien muurien sisällä viruvan vangin vapauttaminen auttamalla hänet karkuun. Heidän teoriansa mukaan se vanki oli Kestevenin tai Tickellin ystävä, otaksuttavasti rikostoveri, ja Kesteven oli luovuttanut Tickellille rahaa asian edistämistä varten. Tickellin taskussa olleet rahat oli todennäköisesti aiottu vartijoiden tai viranomaisten tai joidenkuiden muiden henkilöiden lahjomiseksi. Jos Stylerin selittämä luonnos merkitsi mitään, niin sen merkitys oli, että Tickellin oli välittäjänä kohdattava joku henkilö tai joitakuita henkilöitä jonakin iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikanaTanskan Kuninkaassasopimuksen tekoa varten. No niin, nyt oli viidestoista päivä — toukokuun viidestoista — joka oli näiden rajojen keskivälissä. Ja vaikka Tickell ei ollutkaan täällä, olivat Smith ja Styler, ja tuolla kummulla, ylängön juurella, oliTanskan Kuningas. Kaikki oli valmista; kaikki oli hyvässä järjestyksessä, paitsi yhtä seikkaa, joka tuntui Smithistä äärettömän tärkeältä, kun hän johtui sitä ajattelemaan. Olivathan hänen ja Stylerin mietteet sittenkin ainoastaan pelkkää arvailua, eivätkä he lainkaan tunteneet yksityiskohtia.
"Se on sulaan onneen luottamista", puheli Smith yksikseen. "Ja miten minun laitani lieneekin, Styler on niitä ihmisiä, joilla on yletön onni — jätän jutun suurimmaksi osaksi Stylerin varaan."
Esiintyen loma-aikaansa viettävänä taiteilijana hän oli saanut vuokratuksi huoneen majatalosta ja lähti nyt astelemaan takaisin sinne syödäkseen illallista. Majatalo oli varsin kodikas paikka, vanhanaikainen, ja sijaitsi maantien varrella yhtä pitkän matkan päässä sisämaan kylästä, jossa asui kivenhakkaajia, ja rannikkokylästä, jonka asukkaat olivat kalastajia. Sen mukavuudet olivat alkeelliset, ja liike näytti vähäiseltä. Ja kun Smith syötyään kananmunista ja silavasta valmistetun ruokalajin, ainoan, mitä talossa sinä iltana pystyttiin hänelle tarjoamaan, meni matalaan tarjoiluhuoneeseen polttamaan piipullisen tupakkaa ja odottamaan, mitä mahdollisesti sattuisi, ei siellä ollut ketään muita kuin emäntä, joka kiilloitti laseja tarjoilupöydän takana.
Mutta pian astui sisälle mies. Hän oli pienikokoinen, puettu siistiin, siniseen, merimieskuosiseen sarssipukuun, keski-ikäinen, kultaiset renkaat korvissa, ja silmänurkkien ympärillä runsaasti ryppyjä. Hänen harmahtava partansa oli leikattu suipoksi kuin torpeedo, ja puhuessaan hänen oli tapana nytkäytellä sitä ylöspäin; kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja nykäysmäiset. Edetessään tarjoilupöydän luokse hän loi varjoisessa nurkassa istuvaan Smithiin terävän, tutkivan silmäyksen, siirtäen sitten katseensa taaskin heti toisaalle.
"Iltaa, muori Bassett!" tervehti vastatullut rattoisasti. "Tavallinen ryyppy, tehkää hyvin, madam."
Emäntä otti hyllyltä rommipullon ja kaasi siitä aimo annoksen pikariin, jonka hän sitten asetti pöydälle sokeriastian ja kuuman vesilasin viereen.
"Iltaa, kapteeni Polbeck!" vastasi hän. "Ettehän olekaan vielä lähtenyt? Luulin teidän aikovan merelle tällä viikolla."
Pieni mies sekoitti rommin ja veden niin huolellisesti, että se osoitti hänellä olevan monivuotisen kokemuksen, ja maistoi lasista arvostelevasti.
"En lähde ennenkuin viikon lopulla, madam", selitti hän. "Kahdeskymmenes on lähtöpäivä — vielä neljä päivää saan nauttia Englannin ja kodin suloudesta! Hilpeäksi terveydeksi teille, muori Bassett — ja teille, sir, pyytäen anteeksi vapaata käytöstäni", lisäsi hän, kohottaen lasiaan Smithille, joka ehätti kumartamaan ja nostamaan omaansa. "Pitkää ikää meille kaikille!"
"Samoin teille, kapteeni!" toivotti emäntä vastaan. "Taidatte lähteä samoille seuduille, samoille väylille, joita aina olette purjehtinut?"
"Juuri niin, madam", myönsi kapteeni Polbeck. "Samoille väylille, joita olen kyntänyt kokorajan ja joka matkallani viimeisten viidenkolmatta vuoden aikana. Barbados—Tobago—Trinidad—Georgetown — ne ovat minun määräpaikkojani, muori Bassett, kuten hyvin tiedätte, koska olen tuonut teille monta sievää tavarakääröä milloin mistäkin niistä", jatkoi hän, iskien silmää ja vilkaisten Smithiinkin. "Niiltä rannoilta löytää hauskoja esineitä, madam."
Smithin mielenkiinto kapteeni Polbeckia kohtaan häipyi. Tämä ei selvästikään ollut se mies tai niitä miehiä, joita hän ja Styler halusivat tavata. Hän avasi matkaoppaan ja alkoi lukea sitä, jättäen merenkulkijan ja majatalon emännän keskustelemaan omalla tavallaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntää lehteäkään, avautui ulko-ovi ja sisälle astui autovaippaan puettu mies autolasit silmiensä verhona, paksun pölykerroksen peittämä moottoripyöräilijä. Vilkaistuaan häneen Smith syventyi jälleen kirjaansa.
Styler riisui käsineensä, kopautti niistä pois tomun, meni tarjoilupöydän ääreen ja pyysi jotakin viatonta virvoketta. Hän vaihtoi tervehdyksiä emännän ja kapteeni Polbeckin kanssa, ja viiden minuutin kuluttua oli hänen ja merimiehen kesken ystävällinen keskustelu käynnissä. Silloin alkoi Smith herkistää korviaan, sillä Styler johti keskustelua monia syrjäpolkuja myöten ja käytti runsaasti kauniita sanoja. Tällä välin hän oli saanut kapteeni Polbeckin nurkkaukseen ja tarjonnut hänelle sikaarin, ja he pohtivat kapteeni Scottin etelänaparetkeä, joka juuri niihin aikoihin aloitettiin.
"Niinpä niin, hyvä herra", virkkoi Styler vihdoin ikäänkuin satunnaisesti. "Se on vaikea yritys, se — hyvin vaikea yritys!"
Smith oli vähällä hytkähtää istuimellaan. Mitä tuo maltiton Styler tavoitteli?Yritys?Sehän oli tunnussana! Smith ei mitenkään malttanut olla vaivihkaa katsahtamatta pieneen merenkulkijaan. Ja hän näki Polbeckin luovan Styleriin erikoisen merkitsevän katseen.
"Yritys?" kertasi hän. "Niin — kyllä. Mutta sen suoritus ei ole niin vaikea kuin luulette."
Suoritus!Tunnussanan vastaus! Tämä siis oli oikea mies — tämä pienikokoinen kapteeni, joka teki matkoja Länsi-Intian satamiin, brittiläiseen Guianaan ja sen pääkaupunkiin Georgetowniin! Mitä sitten olivat kaikki hänen ja Stylerin ennakkolaskelmat —
Vilkaistessaan kirjastaan hän näki Stylerin ja kapteeni Polbeckin poistuvan tarjoiluhuoneesta pimeään yöhön. Niin, se oli oikea mies, se oli varmaa! No hyvä, Styler oli teräväpäinen veitikka, ja saattoi luottaa, että hän tiesi tehtävänsä. Styler kyllä —
Hänen parhaillaan miettiessään, mitä oli tekeillä, palasi Styler tarjoiluhuoneeseen, otti hyvin näkyvästi matkakartan, jonka hän oli jättänyt pöydälle, ja poistui sitten, iskien merkitsevästi silmää esimiehelleen. Ja pian nousi Smith seisomaan, ojensi käsivarsiaan, lausui emännälle jotakin illasta ja lähti ulos.
Styler odotti häntä hämyisessä kivieteisessä. Hän vei Smithin maantielle ja osoitti vähän matkan päässä tiellä astelevaa hahmoa, joka kuvastui läntisen taivaan rusotusta vastaan.
"Tuo on miekkosemme!" supatti Styler. "Hän uskoo täydelleen, että me olemme ne henkilöt, jotka hänen piti kohdata. Mutta minä en ymmärrä koko juttua — puuhamme — ymmärrättehän tarkoitukseni, sir — ei koske lainkaan Portlandia. Ja meidän on oltava tietävinämme kaikki ja annettava hänen puhua — sitten kyllä kaikki selviää. Jättäkää asia minun hoitooni, sir! Ilmoitin hänelle, että te olette se herrasmies, jonka on järjestettävä rahallinen puoli."
Kapteeni Polbeck kääntyi ja tuli heitä vastaan, kun he lähtivät kävelemään yksinäistä maantietä. Hän pudisti Smithin kättä ylenpalttisen ystävällisesti.
"Palvelukseksenne, sir!" kuiskasi hän. "Surma minut periköön, jollen edeltäpäin arvellut teitä siksi herrasmieheksi, joka minun piti kohdata, tai yhdeksi niistä. Vilkaisin teihin tullessani sisään ja näin teidänkin katsovan minuun. Mutta ehkä te odotitte tilaisuutta lausuaksenne tunnussanan?"
"Olette oikeassa, kapteeni. Odotin sitä", vakuutti Smith.
"Juuri niin, ja se onkin ihan paikallaan — tällaisissa asioissa ei voi olla liian varovainen. Mutta tämä toinen herra pujautti tunnussanan puheeseensa taitavasti, sen hän teki", kehui kapteeni. "'Yritys', sanoi hän! — kas niin! Ja 'suoritus', sanoin minä — täsmälleen! Hyvä! Ja nyt voimme keskustella asiasta, hyvät herrat."