"Esittäkäähän te suunnitelmanne, kapteeni!" kehoitti Styler. "Sitten saatamme puhella rahoista. Lienee kai turvallista puhua täällä?"
"On varmasti, sir — tähän aikaan illasta ei täällä ole ketään liikkeellä", vastasi Polbeck. "No niin, suunnitelmat siis ensin. Ne ovat yksinkertaiset ja selvät. Kaikki käy tähän tapaan: lähden Weymouthista kahdentenakymmenentenä päivänä — ensin käyn Länsi-Intian satamissa ja sitten purjehdin Georgetowniin. Siellä viivyn pari viikkoa, ottaen alukseeni lastin demeraralaista sokeria. Niiden kahden viikon ajalla tuodaan mies maitse laivaani — niiltä ranskalaisilta alueilta. Siihen tarvitaan neljä päivää. Siten ne, joiden on se suoritettava, saavat neljä päivää menomatkaansa varten, sitten kun olen saapunut Georgetowniin, päivän tai pari hommatakseen hänet vapaaksi, ja neljä päivää tuodakseen hänet perille. Sitten he saattavat hänet alukseeni, ja minä tuon hänet suoraapäätä kotiin Englantiin. Kaikki se luonnollisestikin sillä ehdolla, että vien heille rahat ja saan oman osuuteni. Teillä kai on rahaerä valmiina, hyvät herrat?"
Stylerin onnistui nykäistä Smithiä, ja hän otti itse vastatakseen tähän kysymykseen.
"Raha-asiat kyllä järjestyvät, kapteeni", vakuutti hän. "Mutta menetelläksemme liike-elämän tapaan, mikä olikaan sovittu summa täsmälleen? Meillä tietysti on siitä muistiinpano, mutta haluaisimme teidän muodollisesti toteavan sen oikeaksi."
"Juuri niin — juuri niin!" myönteli Polbeck. "Liikeasia kuin liikeasia. Summa on se, jonka sikäläiset otaksuttavasti ilmoittivat kirjeessä niille, joita te edustatte. Kolmetuhatta puntaa sikäläisille, viisisataa minulle. Puolet minun osuudestani on maksettava nyt, toiset puolet laskettuani hänet maihin Englannissa. Heidän rahansa, kolmetuhatta, on minun vietävä sinne. Ja erikoisesti saamani määräys, hyvät herrat, on — kultaa!"
Taaskin Styler nykäisi esimiestään; uudelleen hän kävi puhetorveksi.
"Kultaako?" kertasi hän. "No hyvä, kapteeni — Englannin punnankolikoita tietysti?"
"Englannin punnankolikoita, niin on käsketty, sir", vahvisti Polbeck. "Eivät mitkään siitä metallista tehdyt kappaleet ole niiden veroisia, hyvät herrat!"
"No niin, mutta emme luonnollisesti kanna kolmeatuhatta kultapuntaa liivintaskuissamme", huomautti Styler. "Mutta meillä on sellaista, minkä pian voimme niiksi vaihtaa. Teidän, kapteeni, on huomenna tultava tapaamaan meitä Weymouthissa."
"Se sopii, sir", lupautui Polbeck. "Milloin tahansa ja missä vain haluatte, hyvät herrat. Näin kotimaissa ollessani asun tosin tuolla taempana olevassa kylässä, mutta käyn Weymouthissa joka päivä. Huomenna siis, niinkö? Mihinkähän aikaan ja missä?"
Siihen kysymykseen vastasi Smith.
"Kahdentoista aikana — postikonttorin edustalla. Sopiiko se teille, kapteeni?"
"Mainiosti, sir", vakuutti Polbeck. "Pistäydyn joka aamu katsomassa, miten alukseni lastaaminen sujuu — vien sekalaista tavaraa noihin Länsi-Intian satamiin. Entä niiden kultarahojen kuljetus, hyvät herrat? Kolmetuhatta puntaa painaa aika paljon. Jos voisitte panettaa ne lujiin pusseihin pankissa, niin minä voisin tuoda muassani pari vankkaa poikaa niitä kantamaan."
"Tulkaa ensin kohtaamaan meitä! Sen asian saamme pian järjestetyksi", lupasi Smith. "Voisittehan viedä ne laivallenne vaikka ajurilla. Siis huomenna kello kaksitoista päivällä postitoimiston edustalla."
Pian Polbeck toivotti hyvää yötä ja poistui maantietä pitkin ilmeisesti epäilemättä mitään ja perin tyytyväisenä. Sen sijaan että Smith ja Styler olisivat palanneet majataloon, he lähtivätkin kävelemään kallioille päin. Iltaruskon viimeinen hehku oli himmennyt lännen taivaalla, ja yö verhosi maan ja meren tummaan, paksuun vaippaansa. Harvat maisemat olisivat saattaneet näyttää autiommilta ja yksinäisemmiltä, mutta sittenkin kumpaakin miestä peloitti puhella peittelemättä.
"Varovasti, Styler!" kuiskasi Smith. "On mahdoton aavistaa, keitä täällä on liikkeellä. Mutta puheltava meidän on. Kun nyt olen tavannut tuon miehen, toivoisin olevani Weymouthissa."
"Se käy helposti", virkkoi Styler. "Ajatte sinne moottoripyörälläni. Voitte istua takanani, sir, ja minä ohjaan vakavasti. Kuten huomautitte, on mahdoton arvata, minkälaisia kuuntelijoita täällä saattaa hiipiä — eikä tuo majatalokaan näytä kovin mukavalta, ja me olemme tehneet kaikki, mitä tarvitaan."
Weymouthiin palaaminen tuntui järkevimmältä menettelyltä, ja Smith kävi majatalossa selittämässä emännälle lähtöään ja maksamassa laskunsa, otti vähäiset tavaransa ja poistui jälleen maantielle, jossa Styler järjesteli pyöräänsä. Tunnin kuluttua he olivat mukavan hotellin hiljaisessa makuuhuoneessa, välissään uniryyppyyn tarvittavat ainekset, ja kohdistivat kaksin miehin koko älynsä hetken pulman pohdintaan.
"Styler", lausui Smith, "tämä juttu ei ole lainkaan sellainen, jollaiseksi kuvittelimme sen muodostuvan. Ei ole lainkaan kysymyksessä auttaa jotakin vankia karkaamaan Portlandista. Eittämättä on homma samanluontoinen, mutta sen menettelytapa, vivahdus ja merkitys ovat kokonaan toisenlaiset, ja saamme kiittää onnentähteämme siitä, että kapteeni Polbeck mukautui kaikkeen niin yksinkertaisesti ja helposti. No niin, miltä kaikki tämä teistä tuntuu?"
"Nähtävästi aiotaan tuoda joku Englantilainen kotimaahan jostakin; jotkut henkilöt vaativat kolmetuhatta puntaa ollakseen siinä mukana; Polbeck vaatii viisisataa puntaa omalle osalleen", vastasi Styler. "Sen pitemmälle, sir, en ole päässyt — en pääse."
"Minä olen mennyt pitemmälle", sanoi Smith. "Ajattelen seuraavasti. Tämä miekkonen, Polbeck, on ilmeisesti jonkun kauppa-aluksen — luultavasti pienen kuunarin — laivuri — ja käy säännöllisillä matkoilla Länsi-Intiassa, Barbadosissa, Tobagossa. Trinidadissa ja niin edelleen, sekä Georgetownissa brittiläisessä Guianassa. Brittiläisessä Guianassa, huomatkaa, Styler! No, tiedättekö mitään Guianasta?"
"En paljoakaan, sir, paitsi sen, että se on Etelä-Amerikassa", tunnusti Styler. "Mutta tiedän enemmän, ennenkuin kello on kymmenen huomenaamulla, jos tässä kaupungissa on lainakirjasto."
"No niin, minä tiedän siksi paljon, että tulemme toimeen tänä iltana", virkkoi Smith. "Guiana on laajahko maa-alue Etelä-Amerikan koilliskulmassa. Se on jaettu — mikäli vain Euroopan vallat otetaan huomioon — Englannin, Hollannin ja Ranskan kesken, joten on olemassa brittiläinen, hollantilainen ja ranskalainen Guiana. Georgetown on brittiläisen Guianan pääkaupunki — se on suurehko paikka, tärkeänlainen satama. Mutta meitä ei liikuta Georgetown, Styler, muuta kuin sikäli, että se on se satama, josta Polbeck aikoo ottaa laivaansa tämän — jonkun. Meistä on tärkeä ranskalainen Guiana — josta se joku on noudettava. Arvaatteko, minkä tähden ranskalainen Guiana on meistä tärkeä?"
"Tällä hetkellä — en", vastasi Styler. "Siispä ilmoitan sen teille. Meitä liikuttavat se ja sieltä noudettava salaperäinen joku, koska ranskalainen Guiana on juuri se siirtomaa, Styler, johon Kanaalin tuolla puolen asuvat naapurimme lähettävät rangaistusvankinsa — ainakin pitkiksi ajoiksi tuomitut. Se siis — oivallatteko?"
"Tämä joku on otaksuttavasti ranskalainen rikosvanki!" huudahti Styler.
"Juuri niin, poikani! Ranskalainen rangaistusvanki — ja luultavasti semmoinen, joka on tuomittu hyvin raskaasta rikoksesta. Muistan tämän asian kyllin hyvin kertoakseni, että Ranskan hallitus aikoinaan kokeili rangaistussiirtolain perustamista Guianan alueelle; tulokset eivät vastanneet odotuksia, mutta edelleenkin lähetetään rikosvankeja sinne, Cayenneen ja joihinkuihin sen läheisiin saariin — kuuluisa kapteeni Dreyfushan oli sikäläisellä tunnetulla Pirunsaarella. Pitäen kaiken tämän mielessäni, Styler, kuvittelen asianlaidan seuraavaksi. Tämä joku on ranskalainen rikosvanki —"
"Saattaa olla Ranskassa tuomittu englantilainen", huomautti Styler.
"Erinomainen ajatus, Styler, — niin hän saattaa olla ja lieneekin. Joka tapauksessa hän on ranskalaiseen Guianaan lähetetty rikosvanki, ja hänellä on täällä Englannissa vanhoja tuttavia, jotka kykenevät tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Luullakseni Kesteven on niistä yksi ja Tickell mahdollisesti toinen. Otaksuttavasti siellä, todennäköisesti Georgetownissa on joku henkilö, joka voi auttaa tämän miehen karkuun; hän tai he ovat olleet kirjeenvaihdossa täkäläisten kanssa, ja Polbeck on pelkkä välittäjä. Ja mielessäni pyörii kolme tärkeää kysymystä. Ensiksi: missä määrin, jos lainkaan, Kestevenin murha on tämän salajuonen yhteydessä? Toiseksi: onko Samuel Pegge, toisella nimellä Septimus Philcox, jollakin tavoin sekaantunut siihen? Kolmanneksi: kuinka paljon enemmän kapteeni Polbeck tietää siitä kuin hän on teille ja minulle kertonut? Kaksi ensimmäistä kohtaa saamme jättää silleen tällä hetkellä; niistä saadaan ehdottomasti selko aikanaan. Kolmas meidän on koetettava jollakin tavoin selvittää heti."
Styler mietti äänettömänä hetkisen.
"Meidän on muistettava muuan seikka, sir", sanoi hän vihdoin. "Polbeck myönsi meille, ettei hän hyötyisi puuhasta muuta kuin viisisataa puntaa."
"Juuri niin!" virkkoi Smith. "Ajatukseni juoksevat samaa latua. Ja huomenna toimimme sen pohjalla."
Tämän päätöksen mukaisesti Smith oli sähkösanomatoimistossa, niin pian kuin se aukaistiin seuraavana aamuna, ja viisi minuuttia yli kahdeksan hän oli lähettänyt Darrell Tressille sanoman, jossa hän tiedusti, valtuuttaisiko tämä hänet, Smithin, kuluttamaan parisataa puntaa Kestevenin jutussa. Darrellin vastaus, joka tuotiin Smithille hänen ollessaan aamiaisella Stylerin kanssa, oli kuvaava. Smith sai kuluttaa pari tuhatta, jos halusi; hän, Darrell, oli kovin hyvillään kuullessaan hänen työskentelevän asiassa.
"On mainiota, että ihmisen tukena on äveriäs nuori mies", huomautti Smith kuivakiskoisesti ojentaessaan Darrellin sähkösanoman sihteerilleen. "Nyt voimme puhutella merimiesystäväämme paremmin toivein. Mikäli saatoin eilisiltaisen näkemäni perusteella arvostella kapteeni Polbeckiä, luulisin häntä varmasti sellaiseksi mieheksi; josta pyy pivossa on parempi kuin kaksi oksalla. Joka tapauksessa tunnustelemme häntä."
Käymällä eräässä sikäläisessä pankkiliikkeessä ja sähköttämällä omaan lontoolaiseen pankkiinsa Smith sai paljon ennen keskipäivää näppiinsä pari uudenuutukaista sadan punnan seteliä. Ja kahdentoista aikaan saapui kapteeni Polbeck virkkuna ja valmiina suorittamaan osansa kaupasta. Hän ei näyttänyt vähääkään kummastuvan, kun Smith ja Styler opastivat hänet hotellinsa tupakkasalongin rauhaiseen sopukkaan ja osoittivat hänelle vieraanvaraisuuttaan, tarjoten hänelle rommia ja sikaareja. Mutta hänen ällistyksensä oli syvällinen ja kestävä, kun Smith asianajajan selvään ja perinpohjaiseen tapaan esitti hänelle asian oikean laidan, ja hänen kasvonsa venyivät kovin pitkiksi, kun hän käsitti, että tilaisuus ansaita viisisataa puntaa verrattain helposta työstä oli luisumassa, niin, oli jo luisunut hänen käsistään. Hänen romminsa jäähtyi, hänen sikaarinsa sammui, ja hän silmäili näitä kahta ihan liian ovelaa herrasmiestä milteipä harmistuneen näköisenä.
"Kova onni!" puhkesi hän äkkiä puhumaan epätoivoisesti. "Sillä viisisatasella aioin ostaa sen pienen talon, jossa asun! Niinpä niin! Koko ajan minusta tuntuikin, että siinä jutussa oli jotakin eittämättömän vaarallista. Se on lopussa, niinkö? Sitten minun lienee parasta sanoa teille jäähyväiset."
"Älkäähän vielä, kapteeni!" esteli Smith. "Virittäkää uusi sikaari, täyttäkää lasinne jälleen ja vilkaiskaa näihin lappusiin!"
Hän ojensi kahta seteliään Polbeckin nähtäviksi, ja merikapteeni säpsähti.
"Ne ovat teidän, jos suostutte ilmaisemaan meille kaikki, mitä haluamme tietää", lupasi Smith. "Kuulkaahan, teillä ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan. Kertokaa meille kaikki, mitä tiedätte — kaikki yksityiskohdat — tästä asiasta! Sen tehtyänne saatte pistää nuo setelit taskuunne. Katsokaahan!"
Hän laski setelit pöydälle ja sijoitti niiden päälle pikarin. Ja Styler, joka valppaasti tähysti kapteeni Polbeckia, näki hänen silmäinsä kiiluvan.
"Kas noin, hyvät herrat", äänsi hän mieli ilmeisesti hyvin keventyneenä. "Se on rehti tarjous, ja minä hyväksyn sen. Mutta älkää pettykö, jollen tunnu osaavan kertoa teille varsin paljoa! Joka tapauksessa puhun teille koko totuuden."
"Se riittää", vakuutti Smith. "Muuta emme halua."
"No niin, siis; se kävi näin", jatkoi Polbeck. "Kun viimeksi, noin neljä kuukautta sitten, olin Georgetownissa, kysyi muuan outo mies, joka hieroutui tuttavakseni eräässä kapakassa, tahtoisinko ansaita viisisataa puntaa. Luonnollisesti, vastasin, tahdoin — jos tehtävä vain oli rehellinen. Sitten hän ilmaisi, että oli autettava karkaamaan erästä englantilaista, joka oli väärin tuomittu Ranskassa ja lähetetty ranskalaisten rangaistussiirtolaan Cayenneen — elinkaudeksi."
"Elinkaudeksi!" huudahti Smith.
"Elinkaudeksi, sir. Liikerikos — jonkunlainen petos — ei suinkaan murha, ei edes pahoinpitely; muutoin en olisi puuttunut asiaan, vaikka tuomio olisikin ollut väärä, kuten se saattoi olla ja saattoi olla olemattakin. Mutta kun asia oli, kuten mies väitti, ja kysymyksessä oli englantilainen ja Cayenne on toisenniminen helvetti, suostuin siihen. Sitten puhelimme yksityiskohdista. Mies vakuutti, että Englannissa oli mahtavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka hankkisivat tarvittavat rahat, kolmetuhatta puntaa. Minun oli toimittava välittäjänä ja tuotava ne rahat kullassa Georgetowniin. Hän tiedusti minulta jotakin täkäläistä paikkaa, jossa voisin kohdata niiden henkilöiden edustajat saadakseni rahat. Kun asun siinä kylässä, jonka näitte eilen illalla, ehdotin sopivaksi paikaksiTanskan Kuningastaja laskettuani päivämäärät mainitsin voivani käydä siellä joka ilta tämän toukokuun kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välillä. Ja joka ilta olenkin siellä ollut, ja eilenillalla saavuitte te — ja muuta en todellakaan tiedä", lopetti kapteeni Polbeck, silmäillen seteleitä. "En jaksa muistaa sen enempää siitä."
"Kuulitteko sen miehen nimen, jonka karkaamista suunniteltiin?" tiedusti Smith.
"En kertaakaan, sir! En saanut tietää muuta kuin sen että hänet tuotaisiin laivaani Georgetownissa ja että minun piti laskea hänet maihin Englannissa — Falmouthissa, Plymouthissa, täällä — missä hyvänsä."
"Kuka oli se mies, jonka kanssa asiasta sovitte?" kysyi Styler.
"Sitäkään en osaa sanoa. Hän kävi usein siinä kapakassa, josta puhuin — siellä käy paljon merimiehiä, ja luultavasti hän oli etsimässä sopivaa miestä tehtäväänsä varten."
"Mainitsiko hän ehkä sattumalta, kuinka kauan tämä englantilainen oli ollut Cayennessa?" kysyi Smith.
"Kas siinä!" riemuitsi Polbeck. "Sen hän ilmoitti! Kuusi vuotta."
Smith ei kysellyt kapteenilta sen enempää. Polbeckin otettua setelit ja poistuttua hän kääntyi Stylerin puoleen.
"Ja nyt toimeen!" virkkoi hän. "Ensi työksi on tarkastettava ranskalaisia tuomioselostuksia. Se on aikamoinen puuha, Styler — mutta se on mahdollinen ja se on tehtävä. Se on ainoa mahdollisuutemme, jollei —"
Siihen soppeen, jossa he istuivat, tuli tarjoilija, tuoden asettimella sähkösanoman.
"Herra Smith — herra John Smith? Sähkösanoma teille, sir."
Smith repäisi kuoren auki. Ja Styler kumartui likemmäksi, totellen esimiehensä kehoittavaa nyökkäystä, ja luki sanoman yhtä aikaa hänen kanssaan.
"Lynchfieldin poliisipäällikkö sähkötti juuri äsken Tickellin äkkiä kuolleen sairaalassa kello kymmenen tänä aamuna.
Smith käänsi miettivänä kokoon Barreliin sähkösanoman, pani sen huolellisesti taskuunsa ja otti sitten toisesta taskustaan kartan, alkaen levittää sitä pöydälle, jonka ääressä hän ja Styler istuivat.
"Styler", alkoi hän, "meidän on heti lähdettävä Lynchfieldiin. Jos Tickellin kuoleman yhteydessä on jotakin kuulemisen arvoista, täytyy meidän saada se kuulla. Ja nyt on kysymys — miten päästä sinne mahdollisimman pian? Me olemme täällä, Weymouthissa — tuossa on Lynchfield — sadan tai sadankymmenen kilometrin päässä täältä, mikäli voin kartasta päättää. Ja sikäli kuin minusta näyttää, tekee rautatie sinne pitkän kierroksen ja kulkee mäkisiä maita, minkä lisäksi on usein vaihdettava junaa. Mitä arvelette autosta?"
"Teitä varten auto — minä voin ajaa moottoripyörälläni", vastasi Styler. "Kello on täsmälleen puoli kaksitoista — saavumme sinne neljän tienoissa. Eikä sinne sen pikemmin pääsisi junallakaan. Tämän hotellin lähellä on autotalli — menenkö tilaamaan parhaan saatavissa olevan auton?"
"Tehkää se heti", suostui Smith. "Sillä välin minä suoritan laskumme ja panetan vähän ruokaa evääksi — meidän on syötävä puolinen matkalla. Tämä Tickellin kuolema on tärkeä tapaus — se johtaa uusiin käänteisiin. Lähtekää jo!"
Esimies ja käskyläinen kuluttivat seuraavat kolme tuntia, kiitäen kahden kreivikunnan liepeen poikki ja yhden kokonaisen kreivikunnan halki. Juuri kun kauppalan kello alkoi lyödä neljää, pysähtyivät he Lynchfieldin poliisikamarin edustalle, ja pian heidät opastettiin poliisipäällikön puheille. Tämä oli ollut mukana Smithin, Hextallin ja Barreliin käydessä siinä mökissä, johon Tickell oli häntä kohdanneen tapaturman jälkeen saatettu, ja hän tunsi Smithin heti.
"Ahaa!" äänsi hän. "Olette siis kai kuulleet? Mies on kuollut."
"Herra Tress sähkötti siitä minulle", vastasi Smith. "Käsitättehän? Pidän silmällä tämän jutun kehitystä hänen puolestaan. Tickell kuoli otaksuttavasti äkkiä?"
"Hänen tilansa paheni, ja hän kuoli hyvin äkkiä tänä aamuna — hän murtui", kertoi poliisipäällikkö lakoonisesti. "Se juttu on siis päättynyt."
Smith oli huomauttamaisillaan, että tämä todennäköisesti oli vasta alkua, mutta muisti virkamiesten järjen toimivan ainoastaan määrätyllä tavoin ja hillitsi kieltänsä.
"Otaksuttavasti teillä ei ole sen enempiä tietoja?" kysyi hän. "Ei mitään sen enempää ole kai tullut ilmi — täällä?"
"Ei mitään! Emme ole kuulleet mitään — emme saaneet selville mitään. Entä te?" tokaisi poliisipäällikkö, kääntyen haastattelijaansa päin veitikkamaisen näköisenä. "Te amatöörit — suokaa anteeksi sanontatapa! — olette joskus näppärämpiä, kuten tiedätte."
"Emme mitään Tickellistä", vastasi Smith. "En tiedä hänestä mitään muuta kuin sen, minkä tiesin ollessani täällä tuonnottain."
"Niinpä niin, se on kummallinen juttu minun mielestäni", huomautti poliisipäällikkö. "Siitä on ollut sanomalehdissä aika paljon uutisia — nuo kirotut reportterit ovat kiusanneet minut melkein hulluksi! — ja luultavasti ihmiset ovat märehtineet sen yhteydessä olevia seikkoja Land's Endistä John o'Groatsiin saakka, mutta sittenkään ei ole ilmestynyt ketään tuntemaan tätä miestä. Se on tavatonta!"
"Ei myöskään ole ilmestynyt ketään, joka olisi tuntenut Kestevenin", virkkoi Smith.
"Siinäpä se!" huudahti poliisipäällikkö. "Kaksi miestä! Ihan kuin olisivat pudonneet taivaasta tai kuin olisi meri viskannut heidät rannalle, sillä kukaan ei tunnu tietävän heistä mitään. Mutta onhan jonkun täytynyt tuntea Kesteven samoin kuin Tickellkin. Luonnollisesti he ovat saattaneet viime aikoina käyttää vääriä nimiä, mutta olemmehan julkaisseet heidän valokuvansa kaikissa lehdissä, jotka sellaisia painattavat. Eikä sittenkään saavu ketään kertomaan heistä mitään! Mutta eikö herra Tress kuulustelussa maininnut kohdanneensa Kestevenin joissakin ratsastuskilpailuissa? Niin, kyllä, Newburyssa. No niin, jos Kesteven usein kävi ratsastuskilpailuissa, on jonkun täytynyt tuntea hänet. Mitähän tämä hiljaisuus oikein merkinnee?"
"Ihan samaa koetan minäkin selvittää", vastasi Smith. "Ja koska täältä ilmeisesti ei ole tietoja saatavissa, matkustan edemmäksi."
"Niin, me emme tiedä mitään", sanoi poliisipäällikkö. "Tiedämme vain sen, että Kestevenin ampujaksi epäilty mies joutui tapaturman johdosta käsiimme ja kuoli vammoihinsa ilmaisematta meille hitustakaan itsestään. Siinä kaikki. Ja kuten mainitsin, siihen se päättyy. Mutta kuulkaahan!" ehätti hän lisäämään, kun Smith alkoi siirtyä ovelle. "Näin meidän kesken puhuen, herra Smith, luuletteko te, että se mies, joka viruu tuolla kuolleena, tosiaankin murhasi Kestevenin?"
"En!" vastasi Smith. "Sitä en usko."
"Juuri niin", vahvisti poliisipäällikkö hymyillen. "Onko teillä aavistustakaan, kuka sen teki? Ehdottomasti kahden kesken, ymmärrättehän, herra Smith."
"Ehdottomasti suoraan sanoen — minulla ei ole", tunnusti Smith. "Minulla ei ole siitä sen parempaa aavistusta kuin tuolla kirjoituspöydällänne — kuin sillä saattaisi olla. Mutta sittenkin olen ihan varma, ettei Tickell sitä tehnyt."
"Niinpä niin, se on kummallinen juttu", toisti poliisipäällikkö. "En koskaan ole tutustunut kummallisempaan… Oletteko te?"
"Kyllä", kehaisi Smith, avaten oven. "Ainakin puoli tusinaa kertaa."
Poliisipäällikkö naurahti epäilevästi, ja Smith ja Styler poistuivat hänen luotaan kadulle.
"Entä nyt?" tiedusti Styler. "Täällä ei ole mitään tekemistä."
Smith nousi autoon.
"Lynne Courtiin, Styler", ilmoitti hän. "Käydään katsomassa, miten asiat siellä sujuvat. Ajakaa edellä, jos tunnette tien — jollette, niin minä neuvon ohjaajaa!"
Mutta Styler oli tutkinut matkakarttaa syödessään voileipiä ja juodessaan olutta tien syrjässä olleessa majatalossa ja lasketti hyvää vauhtia edellä Lynneä kohti. Ennen kello viittä hän ohjasi auton kylän tavallisesti niin hiljaiselle raitille. Sinä iltapäivänä ei raitti kuitenkaan ollut suinkaan hiljainen — kirkkotarhan ympärille oli keräytynyt paljon väkeä, ja itse kirkkotarhassa seisoi ihmisiä ryhmittyneinä erääseen kohtaan. Ja kun Smith pysäytettyään autonLynnen Vaakunanedustalle tiedusti tämän hälinän syytä, selitti majatalon isäntä, joka oli tullut ulos tervehtimään häntä ja Styleriä, hyvin muistettuja vieraitaan, että Kestevenin ruumis oli haudattu sinä iltapäivänä ja että kaikki nämä ihmiset olivat saapuneet läheltä ja kaukaa sulan uteliaisuuden kannustamina.
"Kaikki kävi hyvin hiljaisesti tästä väen paljoudesta huolimatta", jatkoi hän, heilauttaen kättään ihmisiin päin, joista monet parhaillaan lähestyivät hänen oveaan. "Murehtijoita ei ollut ketään, sir, ei ketään muita kuin herra Tress — niin, herra Tress ja pari hänen palvelijaansa. Kummallista, sir, ettei ainoatakaan hänen sukulaistaan eikä ystäväänsä ollut saapunut."
"Perin kummallista", myönsi Smith. Hän laskeutui autostaan ja viittasi Styleriä seuraamaan itseään. Yhdessä he menivät raitin poikki kirkkotarhaan ja astelivat Kestevenin haudalle. Haudankaivaja oli juuri saanut turpeet tasoitetuksi kummulle, ja Smithin lähestyessä hän sijoitti niiden päälle orvokkikimppua.
"Katsokaahan tuota, Styler!" supatti Smith heidän saapuessaan naudalle. "Orvokkikimppu! Kukahan muistelee Kesteveniä niin hellästi, että on lähettänyt tuon?"
Styler kumartui kääntämään kukkakimpun toisin päin.
"Siihen ei ole kiinnitetty korttia, herra Smith", huomautti hän.
Smith katsahti haudankaivajaan, joka kokoili työvälineitään.
"Tiedättekö, kuka laski tämän kukkakimpun haudalle?" kysyi hän.
"Kyllä, sir", vastasi haudankaivaja vitkastelematta. "Minä sen tein."
"Otaksuttavasti oli sen sitten joku lähettänyt teille sitä varten?" jatkoi Smith. "Kuulkaahan, en kysele pelkästä uteliaisuudesta. Olette nähnyt minut ennenkin, muistattehan — kuulustelussa."
"Oh, mielelläni olen valmis kertomaan kaikki, mitä tiedän", vakuutti mies empimättä, sujauttaen taskuunsa pari Smithin ojentamaa kolikkoa. "Tietääkseni ei siinä ole mitään salaista. Jos tulette tänne, sir, niin näytän teille."
Hän opasti heidät kirkkotarhan tietä myöten tornin juurella olevaan synkkään huoneeseen, joka ilmeisesti oli varattu lapioiden, kuokkien, kankien, mittanuorien, vainajien viimeisten leposijain valmistamiseen tarvittavien kolkkojen vehkeiden säilytyspaikaksi. Siellä hän osoitti vanhalle pyökkiselle pöydälle huolimattomasti heitettyä pahvilaatikkoa, jonka vieressä virui rypistetty konekirjoitusarkki.
"Sain sen orvokkivihon tuossa laatikossa tämän päivän aamupostissa", ilmoitti hän. "Ja tuo kirje oli kukkakimpun päällä, ja siihen oli neulalla kiinnitetty viiden shillingin postiosoitus. Voittehan lukea, mitä kirjeessä on — se on ihan kuin painettua."
Smith otti arkin pöydältä ja luki sen koneella kirjoitetun sisällyksen:
"Lynnen haudankaivajaa pyydetään hyväntahtoisesti laskemaan tämä kukkakimppu John Kestevenin haudalle."
"Tietenkään", huomautti haudankaivaja, "siinä ei mainita lähettäjän nimeä, vai mitä?"
Smith otti käteensä laatikon kannen. Siinä ainakin oli vihjaus.Kannessa oli painettu osoitelappu: Hethertonin kukkakauppa,Gloucester-tie, S. W. Hän kääntyi toisaalle, vilkaisten Styleriin.
"Herra Tress kai oli hautajaisissa?" kysyi hän heidän poistuessaan tornista.
"Kyllä, herra Tress ja kaksi hänen palvelijaansa, sir — hovimestari ja kamaripalvelija", vastasi haudankaivaja. "Ei ketään muita — tuota töllistelijäjoukkoa lukuunottamatta."
"Herra Tress on otaksuttavasti palannut Lynne Courtiin?" sanoi Smith."Kuinka kauan siitä on?"
"Ei, sir — herra Tress lähti Lontooseen", oikaisi haudankaivaja. "Hän ja hänen palvelijansa — Fowler — poistuivat heti hautajaisten päätyttyä tuosta portista. Tänä aamuna kuulin heidän lähtevän pois — kartano jätetään tyhjille joksikin aikaa, paria tai kolmea palvelijaa lukuunottamatta."
"Onko myöskin neiti Tress poistunut?" tiedusti Smith.
"Näin neiti Tressin tänä aamuna menevän kylän lävitse muutamienhoitajattarien ja pikku pojan seurassa", kertoi haudankaivaja."Kartanossa ei nyt ole ainoatakaan perheenjäsentä — vain herraMountain ja palvelijat."
Smith ja Styler astelivat kirkkotarhan portille ja pysähtyivät sen luona, kääntyen katsomaan toisiinsa.
"Hethertonin kukkakauppa, Gloucester-tie", virkkoi Smith. "Älkää unohtako sitä, Styler!"
Styler nyökkäsi ikäänkuin huomauttaakseen, että varoitus oli tarpeeton.
"Se talo, johon näin ensin neiti Brockin ja sitten rouva Rentonin menevän, on hyvin lähellä Gloucester-tietä", sanoi hän.
"Niin onkin", vahvisti Smith. "Ja juuri niillä seuduin meidän on suoritettava hieman kuulusteluja. Nyt, Styler, palataan kaupunkiin; täällä on tarpeetonta viipyä, kun kerran Tressit ovat poissa. Käsken ohjaajan saattaa minut asemalle; te otaksuttavasti menette pyörällänne. Ensi yön lepäämme. Huomenaamulla tulkaa tapaamaan minua Gloucester-tien piiriasemalle kello kymmenen!"
Sitten Smith nousi autoon ja ajoi Lynnen asemalle, ajatellen orvokkikimppua. Joku oli surrut Kesteveniä siksi haikeasti, että oli lähettänyt kukkia vainajan yksinäiselle haudalle. Mutta kuka se oli? Eiköhän näiden kukkien avulla voisi saada jotakin tärkeätä vihjausta?
"Ja jos voi", mietti hän ensimmäisen junan viedessä häntä Lontooseen, "niin kovalle ottaa, jos Styler ja minä emme saa sitä selville. Yksi seikka on varma — se orvokkivihko ei ollut lähtöisin keltään Tressin perheen jäseneltä."
Sillä välin Styler, joka tunsi kaipaavansa virvokkeita ja arveli kelpo aterian olevan hyvän evästyksen hänen lähtiessään Lontooseen, alkoi työntää moottoripyöräänsä takaisin majataloon, aikoen syödä ja juoda siellä. Matkalla hän kohtasi Lynnen poliisikomisariuksen, joka hänet nähdessään hymyili ovelannäköisenä.
"Yhäti jälkiä nuuhkimassa?" huomautti hän, hyvin tietäen Stylerin ja tämän esimiehen olevan, kuten hän nimitti, hänen tieteensä amatöörituhrustelijoita. "Mitäs kuuluu?"
"Eipä muuta kuin sitä, että Tickell on kuollut", vastasi Styler.
"Noo, sen saimme me tietää varhain tänä aamuna", kehui komisarius. "Niinpä niin, hän pelasti kuin pelastikin kaulansa. Hänet olisi hirtetty, se on ihan varma."
"Oletteko te kuullut mitään?" tiedusti Styler.
Komisarius mittasi kysyjää katseellaan. Hänen ilmeensä oli aluksi ankaran virallinen, mutta alkoi sitten lientyä.
"Kas niin!" äänsi hän. "Taidamme olla kaikki samassa juonessa — mutta me ajamme asiaa niin sanoakseni tiukan täsmällisesti, kun taas te ja esimiehenne ette niin tee. Lakimies, eikö niin, esimiehenne? Niin, kuulin sen kuulustelussa. No niin, tietääkseni emme ole kuulleet sen enempää kuin tekään. Mutta olemme löytäneet pienen esineen, josta voi tulla hyötyä — muuan miehistäni löysi sen sille aukeamalle vievältä polulta, jossa Kestevenin ruumis virui."
"Mikä se on?" kysyi Styler.
Komisarius kääntyi mitään vastaamatta, mennen edellä poliisiasemalle. Siellä hän otti virkahuoneensa kassakaapista pienen pahvirasian, jossa oli pumpuliin kääritty esine. Kierrettyään kääreen auki hän ojensi vähäisen kultakappaleen, hindulaisen epäjumalan pään muotoisen taikahelyn, joka kuluneen renkaan katkettua ilmeisesti oli kirvonnut jonkun kellonperistä.
Styler otti pienen kultahelyn vasempaan käteensä ja pyöritteli sitä varovasti oikean kätensä etusormella.
"Ulkomaista tavaraa, komisarius", huomautti hän. "Hienoa työtä, eikö olekin! Intialaista kirjailua luullakseni — olen ennenkin nähnyt tällaisia vehkeitä. Ja vanha se on myöskin — katsokaahan, kuinka kulunutta on kaiverrus tai miksi sitä nimitettäneen. Ja tämä siihen jäänyt renkaankappale — hankautunut ohueksi kuin kultapaperi!"
"Niin, senpä vuoksi se onkin pudonnut kellonperistä tai joistakin muista ketjuista", sanoi komisarius. "Olemme tarkoin etsineet niiden ketjujen useampia renkaita, mutta emme ole löytäneet mitään. Mutta onhan tuokin jonkinlainen tienviitta, vai mitä, herra Styler?"
"Se on epävarmaa", väitti Styler. "Hyvin monet viattomat ihmiset ovat saattaneet pudottaa tuollaisen pikku helyn. Niissä metsiköissä kai kävelee koko joukko ihmisiä?"
"Ei suinkaan", pani komisarius vastaan. "Vanha herra Tress, nykyisen nuoren isännän setä, piti tuiki tarkkaa huolta kartanon puistosta ja alueesta eikä sallinut kenenkään liikkua siellä, varoen harvinaisia puitaan ja pensaitaan ja muuta semmoista, ja sama komento on jatkunut — siellä ei liiku ketään muita kuin Lynne Courtin asukkaita. Ja tuo kultapalanen, herra Styler, on pudotettu äskettäin — se oli yhtä hyvin säilynyt ja kirkas kuin se nytkin on — se ei ollut virunut kauan ulkoilmassa."
"Mistä se oikein löytyi?" kysyi Styler. "Oliko se hyvin lähelläKestevenin ruumiin löytöpaikkaa?"
Komisarius penkoi asiakirjakasaa ja veti esille käärön kalkkiopaperia, levittäen sen sitten pöydälleen ja kiinnittäen sen paperipainoilla.
"Me teetimme tämän kartan", sanoi hän. "Arvelimme siitä joskus olevan hyötyä — siihen on merkitty välimatkat ja niin edelleen. Kuten näette, siinä on Lynne Court — rakennus, puutarhat, leikkikentät, puisto ja läheisin ympäristö. Tuossa on talo, tuossa se paikka — aukeama kuusistossa — josta Kesteven löydettiin ammuttuna — kahden ja puolen sadan metrin päässä talosta. Tuossa on polku, joka vie aukeamalta metsän läpi Lynchfieldin tielle aukeavalle portille. No niin, eräs miehistäni löysi tämän helyn tuon polun vierestä, sitä kohdalta, johon olen punaisella musteella merkinnyt pienen ristin. Näettekö?"
"Kyllä näen", myönsi Styler. Hän silmäili karttaa perinpohjaisesti ja pani merkille, että sen paikan, josta koru oli löydetty, erottivat vain puiston ulkoreunan tiheiköt herra Samuel Peggen huvimajasta toisella puolen ja rouva Rentonin komeammasta asunnosta toisella puolen. "Kyllä sen näen. Ette kaiketi huomannut siellä minkäänlaisia taistelun merkkejä?"
"Emme jälkeäkään", vakuutti komisarius. "Kävin itse katsomassa. Ja heti kun tämä hely oli löydetty, riensin Lynchfieldiin ottamaan selkoa, oliko Tickellillä mitään tämäntapaisia koristuksia kellonperissään. Mutta hänen kellonperänsä olivat yksinkertaiset, sileät teräsketjut. Eikä se ole pudonnut Kesteveniltäkään, eikä kukaan kartanon asukkaista tuntenut sitä — vein sen sinne ja näytin sitä kaikille."
Mielessään Styler halveksi tällaista tiedustelutapaa, mutta hän piti suunsa kiinni siihen nähden. Hänen nälkäinen vatsansa alkoi esittää vaatimuksiaan äänekkäämmin.
"No niin, pitäkää se tarkoin tallella", kehoitti hän, siirtyen ovelle päin. "Ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka tärkeihin seurauksiin tuollaiset pikku seikat saattavat johtaa. Minäkin pidän silmäni auki, ja jos kuulen jotakin, tulen puheillenne, kuten toivon teidänkin kertovan minulle kuulemanne. Kuten mainitsitte, olemme kaikki samassa juonessa."
Sitten hän meniLynnen Vaakunaansyömään ja juomaan, kuunnellen valppain korvin ihmisten täyttämässä majatalossa syntynyttä puhelua. Hän kuuli suuren joukon hämmästyttävän omituisia otaksumisia ja varmistui siitä, ettei keskinkertaisesta vetelehtijästä ole mikään sen mieluisempaa kuin omien mielipiteittensä lausuminen sellaisista asioista, joita hän ei ymmärrä. Vihdoin hän ajoi verkkaisesti takaisin Lontooseen ja paneutui aikaisin makuulle. Seuraavana aamuna hän kohtasi Smithin Gloucester-tien asemalla yllään arvokkain pukunsa moottoriasunsa sijasta.
"Se oli oikein, Styler", kehui Smith, joka puolestaan oli puettu perin moitteettomaan vaatteukseen. "Oli hyvä, että ajattelitte sitä. Meidän on tänään tunkeuduttava vakavien ja siistien ihmisten seuraan — ainakin niin arvelen. Ja ennen kaikkea kukkakauppaan. Meidän on jos suinkin mahdollista, saatava tietää, kuka orvokkikimpun lähetti. Luonnollisesti", jatkoi hän esimiehen ja käskyläisen astellessa Gloucester-tiellä, "luonnollisesti olette muodostanut jonkunlaisen mielipiteen siitä asiasta".
"Enpä juuri", vastasi Styler. "Se ei vielä ole oikein joutunut toimintakentälleni, jos niin saan sanoa, sir — mutta otaksuttavasti niin käy muutamien minuuttien kuluessa. Jos kuulisin, että kukkavihon lähettäjä on neiti Brock, niin tietäisin, mitä ajattelisin. Samoin tietäisin sen, jos kuulisin, että sen on lähettänyt rouva Renton, joka äsken kävi tapaamassa neiti Brockia. Mutta — me emme saa kuulla, että sen lähettäjä oli kumpikaan heistä, herra Smith."
"Niinkö luulette, Styler?" kummasteli Smith. "Miten niin? Antakaahan tulla!"
"He molemmat ovat hiukan liian ovelia", selitti Styler, "ainakin, jos kykenemme arvostelemaan luonteita".
Smith vatvoi mielessään tätä arvelua, kunnes he saapuivat kukkamyymälään. Sen kynnyksellä varmistui hänenkin mielessään se johtopäätös, että hänen sihteerinsä oli otaksuttavasti oikeassa. Rouva Renton oli varmasti sellainen nainen, joka osasi pitää asiansa omina tietoinaan; ja yhtä varmasti näytti neiti Brock sellaiselta nuorelta ihmiseltä, joka ei ainoastaan kyennyt toimimaan salaisesti, vaan myöskin viekkaasti.
"Taidattepa totisesti olla oikeassa, Styler", huomautti hän. "Nythän sen näemme."
Muutamissa minuuteissa todettiin Stylerin aavistus paikkansapitäväksi. Kohtelias myymälänjohtajatar, jolle Smith ojensi käyntikorttinsa ja puheli muutamia sanoja kahdenkeskisesti, kertoi tiedustelijoille kaikki, mitä itse tiesi. Ja kuten Styler oli arvannut, ei sitä ollut paljon, ja sen merkitys oli mitätön. Johtajatar ei osannut kertoa heille muuta kuin sen, että toissapäivänä oli myymälään (suureen, vilkkaaseen, muodikkaaseen liikkeeseen) saapunut palveluspuvussa oleva poika (jota hän ei ihan varmasti ollut ennen nähnyt eikä myöskään tuntisi, koska kaikki palveluspukuiset pojat hänen mielestään olivat jotakuinkin samannäköiset) tuoden kirjeen, jonka hän nyt näytti vieraille. Kirjeessä oli toinen Lynnen haudankaivajalle Surreyhin osoitettu kirje, ja se oli suljettu sinetillä. Koneella kirjoitetussa päällyskirjeessä ei ollut nimeä eikä osoitetta, ja siinä yksinkertaisesti pyydettiin, että liikkeessä valmistettaisiin yhden punnan arvoinen (kirje sisälsi kultaisen punnankolikon) orvokkivihko, ja se lähetettäisiin toiseen kirjeeseen merkityn osoitteen mukaan ja viimemainittu kirje pantaisiin kukkavihon laatikkoon.
"Se kaikki suoritettiin heti — laatikko lähetettiin samana iltapäivänä postipakettina", lisäsi johtajatar, silminnähtävästi ihastuneena toivoessaan kuulevansa salaperäisestä tapahtumasta. "Mutta lähettäjästä en, ikävä kyllä, tiedä sen enempää, sir. Jos joskus tuntisin sen pojan —"
"Kuten jo huomautitte, madam, ovat kaikki palveluspukuiset pojat hyvin toistensa näköisiä", virkkoi Smith vakavana. "Ja tässä kaupunginosassa heitä on luullakseni monia satoja."
Hän vei Stylerin myymälästä ja kääntyi piiriasemalle päin.
"Niin se kävi, Styler", totesi hän. "Sieltä ei paljoa herunut. Yhtä kaikki voitte joskus ottaa selkoa, onko siinä talossa, johon kotiopettajatar sinä iltana ajoi, palveluspukuista poikaa. Se käy helposti huomiota herättämättä. Mutta nyt lähdemme takaisin Cityyn. Onko teillä sen vihkimätodistuksen jäljennös taskussanne?"
"Tässä se on", vastasi Styler. "Pidättekö sitä tärkeänä?"
"Jos kerran Kesteven piti sitä niin tärkeänä, että säilytti sitä ommeltuna sen ainoan takkinsa salataskuun, joka hänellä oli tullessaan asumaan Darrell Tressin luokse, ja jos joku toinenkin piti sitä kyllin tärkeänä varastaakseen sen siitä salataskusta heti Kestevenin kuoleman jälkeen, niin luonnollisesti myöskin minä pidän sitä hyvin tärkeänä. Ja tämän nojalla, Styler — käy ilmi, että se henkilö, joka niin kiihkeästi halusi saada sen haltuunsa Kestevenin kuoltua, ei tunne näitä asioita ollenkaan. Hän — olen varma siitä, että hän on nainen (vaikka saattaisihan hän kylläkin olla naisen yllytyksestä toimiva mies) — todennäköisesti kuvittelee, että jos vihkimätodistus tuhotaan ja vastaava kirkonkirjan vienti tuhritaan tai hävitetään, on avioliiton kaikista jäljistä ja muistoista selviydytty. Se on tietenkin hölynpölyä, koska Somerset Housessa on luettelo kaikista avioliitoista. Mutta se seikka, hyvä Styler, ei ole kaikkien tiedossa — tavallinen yleisö kokonaisuutena on merkillisen tietämätön tällaisiin pikku asioihin nähden. Kuten sanoin, halusi se henkilö, jonka kanssa olemme tekemisissä, saada käsiinsä Kestevenin niin huolekkaasti kätkemän todistuksen otaksuttavasti hävittääksensä sen — tai ainakin tarkoin varoakseen, ettei se pääsisi julkisuuteen. Ja nyt uskon entistä lujemmin, että Kestevenin murha ja se avioliitto, jota tämä todistus koskee, ovat jollakin tavattomalla tavalla kietoutuneet toisiinsa, ja nyt olemme matkalla siihen kirkkoon, jossa se avioliitto solmittiin, katsomaan, mitä sieltä saamme selville. Voitte huutaa tuota ajuria; sen verrattain turvaisilla rattailla silmällemme vielä kerran teillä olevaa todistusjäljennöstä."
"Minne hänen on ajettava?" tiedusti Styler heidän noustessaan rattaille. "En tiedä, missä se kirkko on."
"Minä tiedän", vastasi Smith. "Ja se onkin varsin mielenkiintoinen vanha paikka. Käskekää ajurin pysäyttää Cornhillin puoliväliin — lopussa kävelemme. Ja nyt", lisäsi hän rattaiden lähdettyä liikkeelle, "antakaa minulle jäljennös, jotta saan virkistää muistiani!"
Styler otti esille muistikirjansa ja avasi sen sivun, johon hän oli jäljentänyt todistuksen. Smith tarkasti sitä hitaasti ja miettivästi heidän ajaessaan Cityyn päin ja kiinnitti vihdoin sihteerinsä huomiota muutamiin kohtiin.
"Kas niin, Styler! Punnitkaamme tätä kohta kohdalta. Tämä on todistus avioliitosta, joka solmittiin St. Eanswythen kirkossa, Lontoon Cityssä, lokakuun kuudentenatoista päivänä 1904 — siis lähes kymmenen vuotta sitten. Vihittävät olivat nuorimies Edward Charleston Legette ja neito Maud Eleanor Rivers. Molemmat olivat täysi-ikäisiä. Sulhasen osoitteeksi on ilmoitettu Metropole-hotelli, Charing Cross, ja morsiamen Broom Lodge, Alnwickin lähellä, Northumberlandissa. Sen mukaan täytyi toisen heistä, sulhasen, hankkia lainmukainen asunto St. Eanswythen seurakunnassa, minkä hän saattoi helposti tehdä vuokraamalla huoneen kolmeksi viikoksi ja jättämällä sinne matkalaukun. Meidän on mahdollisesti selvitettävä, minkätähden nämä ihmiset valitsivat juuri tämän Cityn seurakunnan vihkimäpaikakseen, Styler; minusta tuntuu, että heillä oli siihen joku painava syy. Mutta tässä on todistus siitä, että vihkimisen suoritti asianmukaisesti Gervase Bright, kirkkoherra, Anthony Dentonin ja Sarah Giddinsin ollessa saapuvilla. Minun mielestäni Anthony Denton ja Sarah Giddins olivat ja saattavat vieläkin olla — sillä siitä ei ole täyttä kymmentä vuotta — kirkon vahtimestari tai suntio ja siivoojatar tai penkkiovien avaaja. Sen nojalla arvelen herra Legetten ja neiti Riversin viettäneen häänsä hiljaisesti ottamatta ystäviään vihkimisen todistajiksi. Ja ennen kaikkea toivon pastori Gervase Brightin vieläkin olevan siellä kirkkoherrana tai ainakin elossa ja hyvissä sielun voimissa, jotta hän voisi kertoa meille jotakin."
Ajuri seisautti vaununsa keskelle Cornhillin meluisaa hyörinää, ja Smith opasti heti kumppaninsa sokkeloisille pihoille, kujille ja kapeille käytäville, pujottelehtien rakennusten välitse, joista jotkut olivat uusia, toiset taas huomattavan vanhoja. Styler yleensä kerskui tuntevansa Lontoon erittäin hyvin, mutta nyt hänen oli tunnustettava, että hän oli joutunut oudolle alueelle ja ettei hän ollut tiennyt niillä seuduin olevan kirkkoa.
"Cityssä on joitakuita vanhoja kirkkoja, Styler, piilossa tämäntapaisissa syrjäisissä kolkissa", huomautti Smith. "Ne ovat somia vanhanaikaisia rakennuksia, ja sunnuntaisin niihin kokoontuu seurakuntaa alulle toistakymmentä. Ja nyt olemme perillä", jatkoi hän heidän käännyttyään kahdennestakymmenennestä kulmauksesta ja saavuttuaan vähäiselle aukiolle, jossa yksinäinen plataani kohosi aidatulla nurmiläikällä harmaiden muurien ympäröimänä. "Tässä on St. Eanswythen, marttyyrineidon, kirkko, ja tuolla luultavasti on pappila. Meidän —"
Läheisestä kujasta juoksi sanomalehtipoika, kiljuen täyttä kurkkua.
"Keskipäivän lisälehti! Lynne Courtin murhajuttu! Huomiotaherättävä käänne! Lisälehti!" Smith sieppasi pojalta liuskan ja viskasi hänelle muutamia kuparikolikoita.
"Otaksuttavasti se on ainoastaan Tickellin juttu", virkkoi hän epäillen. "Mitäpä muuta —"
Seuraavalla hetkellä hän sysäsi paperin Stylerin silmien eteen. JaStyler unohti kaiken muun tuijottaessaan mustaan otsakkeeseen.
Smith luki hätäisesti ne muutamat rivit, joita tuskin huomasi lehteä painoon pantaessa saapuneiden viimeisten tietojen sarekkeelta, luovutti lehden Stylerille, murahti ja kääntyi astelemaan vanhaan kirkkoon päin. Styler levitti lehden ja luki:
"Tänä aamuna kohta päivän valjettua löydettiin Reformaattorin puun läheltä Hyde-puistosta, nuoren, ilmeisesti teräaseella surmatun naisen ruumis, joka todennäköisesti oli virunut paikallaan jo muutamia tunteja. Nyt on vainaja tunnettu neiti Brockiksi, kotiopettajattareksi, joka katosi Lynne Courtista kohta John Kestevenin nimellä tunnetun miehen murhan jälkeen."
Styler rypisti sanomalehden taskuunsa ja lähti esimiehensä jälkeen, joka heti osoitti kirkon vieressä olevan kirkkoherranviraston ovea.
"Yksi asia kerrallaan, Styler ", sanoi Smith. "Ensin suoritamme sen tehtävän, jonka tähden olemme Cityyn tulleet, ennenkuin edes keskustelemme neiti Brockin kuolemasta. Mutta yksi huomautus kuitenkin: Jos neiti Brock todella on murhattu, silloin jutussa luullakseni ilmenee arvaamattomia käänteitä, ja meidän on kenties aloitettava tutkimuksemme uudelleen alusta alkaen. Ja — kukapa tietää? — ehkä saamme jonkun tärkeän tiedon täältä."
Smithin lähetettyä käyntikorttinsa käskettiin hänet ja Styler vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jonka seiniä peittivät kirjahyllyt. Pian saapui sinne heidän luokseen pappi, jonka nähdessään Smith heti tunsi pettymystä. Sillä St. Eanswythen kirkkoherra oli verrattain nuori mies ja hänestä huokui eräänlainen uransa alussa olevan sielunpaimenen tuntu, minkä vuoksi Smithin päähän heti pälkähti, ettei tämä mies ollut solminnut sitä avioliittoa, josta hän ja Styler olivat hankkimassa tietoja.
"En tiedä", alkoi Smith, käyden suoraan käsiksi asiaan, "onko minulla kunnia puhutella pastori Gervase Brightia?"
Kirkkoherra pudisti hymyillen päätänsä.
"Pastori Bright kuoli kaksi vuotta sitten. Minä olen hänen seuraajansa."
"Mieltäni pahoittaa kuulla, että pastori Bright on kuollut", valitti Smith. "Olisin halunnut tavata erikoisesti juuri häntä erään virka-asian tähden. Mutta tämän kirkon palveluksessa oli aikaisemmin kaksi henkilöä, jotka ehkä ovat vielä elossa — Anthony Denton-niminen mies ja Sarah Qiddins-niminen nainen?"
"Suntio ja siivoojatar", vastasi kirkkoherra. "Myöskin he ovat kuolleet. Minä itse hautasin heidät."
Smith ravisti päätään ja otti esille Stylerin todistusjäljennöksen. "Sepä kova onni", vastasi hän. "Olisin tahtonut puhutella jotakin niistä henkilöistä, jotka olivat henkilökohtaisesti saapuvilla, kun tässä, kuten näette, pastori Bright-vainajan kirjoittaman vihkimätodistuksen jäljennöksessä mainittu avioliitto solmittiin. Te ette luonnollisestikaan tiedä siitä mitään?"
Kirkkoherra, joka vilkaisi jäljennökseen, kohotti kulmakarvojaan ja huudahti vilkkaasti:
"Ohoo, niinköhän!" sanoi hän naurahtaen. "Mutta kummallista kylläkin käytiin minulta tiedustamassa tätä samaa vihkimistä — antakaahan kun katson vielä — niin, Edward Charleston Legetten ja Maud Eleanor Riversin vihkimistä — ihan äskettäin — toissapäivänä, täsmällisesti sanoen."
"Niinkö todellakin?" huudahti Smith. "Mutta kuulkaahan! Minusta — ja sihteeristäni herra Styleristä — se on hyvin mielenkiintoista. Saanko kysyä, kuka teiltä sitä tiedusteli? Voin vakuuttaa, etten kysy sitä pelkästä uteliaisuudesta."
Kirkkoherra, joka oli jo pannut merkille Smithin käyntikortin osoitteen korkean lakitieteellisen luonteen, vastasi empimättä.
"Tiedustaja oli nuori rouvashenkilö. Luullakseni osaan kuvailla häntä. Hyvin hoikka, jokseenkin sievä, vaaleatukkainen, harmaasilmäinen — kenties silmät olivat hiukan siniselle vivahtavat — rauhallisesti puettu, käytökseltään ujo ja hillitty. Satutteko ehkä tuntemaan hänet kuvaukseni nojalla?"
Smith katsahti Styleriin, ja he kumpikin pudistivat päätään. Sitten Styler veti taskustaan sanomalehden ja ojensi sen Smithille, joka näytti sitä ällistyneelle kirkkoherralle.
"Kuvauksenne tuntuu meistä hyvin sopivan tässä mainittuun onnettomaan nuoreen naiseen", virkkoi Smith. "Siitä näette, kuka hän oli. Sattuiko hän ehkä mainitsemaan teille nimensä?"
Perin tyrmistyneenä kirkkoherra otti sanomalehden Smithin kädestä ja luki itsekseen lyhyen uutisen Hyde-puistossa tehdystä löydöstä. Senjälkeen hän ojensi lehden takaisin, pudistaen päätään.
"Ei!" vastasi hän. "Hän ei ilmaissut nimeään. Hän pyrki puheilleni — niin, se oli toissapäivänä kello neljän vaiheilla iltapäivällä — ja näytti vihkimätodistusta —"
"Todistusta?" kertasi Smith, vilkaisten Styleriin. "Alkuperäistä todistustako eikä tämäntapaista jäljennöstä?"
"Niin, todistusta — tavallista vihkimätodistusta — jonka edeltäjäni, pastori Bright, oli asianmukaisesti kirjoittanut ja allekirjoittanut", vakuutti kirkkoherra. "Hän halusi verrata sitä avioliittoluettelon vastaavaan merkintään. Hän teki sen — minun nähteni. Ja samoin kuin tekin oli hänkin ilmeisesti pahoillaan siitä, että pastori Bright ja vihkimisen molemmat todistajat ovat kuolleet."
"Neiti Brock, epäilemättä", jupisi Smith. "Mutta mitähän hän lienee hakenut — saammeko tarkastaa sitä luetteloa?" lisäsi hän, äkkiä katkaisten oman lauseensa. "Tahtoisin mielelläni nähdä vihittyjen käsialoja."
Kirkkoherra otti luettelon esille kassakaapista, ja pian Smith ja Styler kumartuivat lukemaan merkintää ja tarkastamaan nimikirjoituksia. He molemmat olivat huolellisesti tutustuneet muutamiin Kestevenin kirjoittamiin ja olivat uteliaita näkemään, oliko hänen ja todistuksessa mainitun miehen käsialoissa yhtäläisiä piirteitä. Mutta tuntemattoman Edward Charleston Legetten käsiala ei lainkaan muistuttanut Kestevenin kirjoitusta. Ja Maud Eleanor Riversin nimikirjoituksesta — hienoa, italialaista käsialaa — ei käynyt ilmi mitään muuta kuin se, että sen oli kirjoittanut hyvän kasvatuksen saanut nainen.
Pian he poistuivat St. Eanswythen rauhalliselta alueelta luvattuaan hyvin uteliaalle kirkkoherralle antaa hänelle asiasta lisävalaistusta sitä mukaa kuin sitä ilmaantuisi ja palasivat yhdessä Cornhillin tungokseen. Mutta ennenkuin he ehtivät pois hiljaisilta kujilta, taputti Smith sihteerinsä käsivartta.
"Styler!" sanoi hän. "Neiti Brock näytti kirkkoherralle epäilemättä samaa todistusta, jota Kesteven niin huolellisesti säilytti takkinsa salataskussa. Siispä juuri neiti Brock tunkeutui Darrel Tressin asuntoon ja otti sen."
"Niin päättelin, sir, heti kun kirkkoherra siitä kertoi", vastasi Styler. "Nyt olen aprikoinut, mitähän varten hän tahtoi nähdä luetteloa."
"Sitä en minäkään jaksa tällä hetkellä käsittää", tunnusti Smith. "Mutta siihen hänellä epäilemättä oli hyvä syy. Ja nyt, Styler, lähdemme taaskin ajamaan — Kensingtoniin. Käskekää ajurin viedä meidät sille talolle — tai sen lähelle — johon näitte neiti Brockin toissa-iltana menevän!"
Heidän laskeuduttuaan ajurin rattailta hiljaisen kadun kulmassa, Victoria-tien ja Kensington-aukion välillä sijaitsevien yhtä hiljaisten liikeväylien muodostamassa verkossa, Styler vitkastelematta ohjasi kumppaninsa eräälle talolle, joka silminnähtävästi oli täysihoitolarakennuksia. Ja heidän astellessaan sen ja katukäytävän välillä olevan pienen puutarhan poikki avautui ovi ja siitä ilmestyivät Darrell Tress ja Hextall ilmeisesti harmistuneen ja huolestuneen, hyvin suulaasti juttelevan emännän seuraamina. Nähdessään uudet tulijat näytti viimeksimainittu ärtyneenä peräytyvän takaisin taloon, mutta Hextallin sanat pysähdyttivät hänet.
"Ei mitään hätää", sanoi tohtori rauhoittavasti. "Nämä herrat hoitavat tätä juttua herra Tressin puolesta. Ja koska me voimme kertoa heille kaikki teiltä saamamme tiedot, eivät he vaivaa teitä."
"Ja siitä olen totisesti hyvilläni!" riemuitsi nainen. "En ole saanut hetkisenkään rauhaa tästä aamusta kello seitsemästä alkaen, kun poliiseja, etsiviä ja sanomalehtiherroja on juossut kimpussani. Koska se nuori nais-parka oli tämän herrasmiehen palveluksessa, olin luonnollisesti mielihyvin valmis kertomaan hänelle kaikki, mutta nyt tiedätte yhtä paljon kuin minäkin, ja —"
"Juuri niin", keskeytti Hextall, viitaten vastatulleita vetäytymään takaisin! "Emme tällä kertaa enää kiusaa teitä. Tule, Smith", jatkoi hän, tarttuen asianajajan kainaloon ja taluttaen häntä poispäin. "Olemme saaneet kaikki saatavissa olevat tiedot, ja minä voin kertoa ne sinulle. Tuo nainen on tulemaisillaan hulluksi tämän jutun tähden — meidän saapuessamme oli siellä kolme miestä."
"Ja jos ne miehet olivat etsiviä, on joku heistä epäilemättä tarkastanut neiti Brockilta jääneet tavarat", virkkoi Smith.
"Niin on — ainakin poliisit ovat", myönsi Hextall. "Mutta he eivät löytäneet mitään. Eikä emäntäkään tiedä juuri mitään. Mutta jotakin hän sentään kertoi. Nimittäin", jatkoi hän kaikkien neljän poistuttua puutarhasta ja seisahduttua ryhmäksi portin edustalle, "että neiti Brock oli saapunut tänne joku päivä sitten iltapäivällä — samana päivänä, jona hän katosi Lynne Courtista. Hän oli aikaisemmin, kaksi vuotta takaperin, asunut täällä kuukauden päivät ja oli niin ollen tuttu talossa. Hän ilmoitti emännälle tarvitsevansa taaskin asuntoa ja valitsi seurustelusalin kerroksesta kaksi huonetta. Matkatavaroita hänellä ei ollut muassaan — niiden piti muka tulla myöhemmin, mutta niitä ei ole kuulunut. Hän pysytteli sisällä seuraavaan päivään saakka, mennen sitten ulos iltapäivän keskivaiheilla. Hän palasi kello kahdeksan illalla, ja kohta sen jälkeen tuli hänen luokseen rouvasihminen, joka varmastikin oli rouva Renton. Sen me luonnollisesti tiedämme — Stylerhän näki rouva Rentonin saapuvan."
"Kello kahdeksan ja kaksikymmentäviisi, täsmällisesti", huomauttiStyler. "Neiti Brock meni sisälle kello kahdeksan ja viisitoista."
"Rouva Renton viipyi neiti Brockin luona jonkun aikaa", jatkoi Hextall. "Siitä ei emäntä tietenkään osaa kertoa mitään, koska vierailussa ei ollut mitään epäilyttävää. Mutta hän itse päästi rouva Rentonin sisälle ja näki hänet taaskin hänen poistuessaan, joten ei ole lainkaan vaikea todeta, että kävijä oli rouva Renton, mitä asiaa hänellä sitten lieneekään ollut."
"Hän ei intäkään, ettei hän ollut täällä", tokaisi Smith. "Jatkahan!"
"Koko eilispäivän oli neiti Brock kotosalla", pitkitti Hextall. "Seitsemän seuduissa illalla hän sai sähkösanoman. Tuntia myöhemmin hän lähti ulos. Emännän palvelija, joka oli ulkosalla asioilla, näki neiti Brockin heti hänen tultuaan talosta. Hänen seurassaan oli mies — kookas, vanhahkon näköinen mies, mikäli palvelija muisti. Palvelija näki heidät puhelemassa tuolla kadunkulmassa. Katua myöten lähestyi ajuri, mies huusi sitä, he nousivat molemmat rattaille ja ajoivat pois. Ja senjälkeen ei neiti Brock palannut eikä emäntä kuullut hänestä mitään, ennenkuin tänä aamuna saapui poliisi kertomaan, että hänen ruumiinsa oli löydetty Hyde-puistosta."
"Mistä saattoi hänen löytäjänsä arvata, kuka hän oli?" kummasteli Smith.
"Sähkösanoma löytyi hänen käsilaukustaan", selitti Hextall. "Minä näin sen — Tress ja minä menimme poliisilaitokselle, heti kun kuulimme tapahtumasta. Sähkösanomasta ei paljoa viisastu. Sen sisältö oli yksinkertaisesti: 'Asuntosi kohdalla tänä iltana kahdeksan.' Allekirjoitusta ei ollut."
"Panitko merkille, mistä se oli lähetetty?" kysyi Smith.
"Kyllä. Regent-kadulta — neljännestä vaille kahdeksan."
"Sähkösanoma on luonnollisesti poliisien hallussa", sanoi Smith.
"Niin tietysti — kaikki on heidän hallussaan. Ja muuten", lisäsi Hextall, "he löysivät hänen laukustaan jotakin, mitä sinä varmasti pidät tärkeänä — summan ranskalaisia seteleitä."
"Ahaa!" äänsi Smith. "Se on merkittävä tosiaankin!"
"Hänellä oli mukanaan hyvä joukko rahaa. Mutta sähkösanomaa lukuunottamatta ei minkäänlaisia papereita", jatkoi Hextall. "Mikä murhan vaikutin lieneekin ollut, ainakaan se ei ollut ryöstö. Hänen rahansa ja arvoesineensä olivat kaikki koskemattomina. Mutta poliisit väittivät kuitenkin, että merkeistä päättäen hänen taskujaan ja vaatteitaan oli tarkastettu."
"Ahaa! Vai niin!" huudahti Smith, katsahtaen Styleriin. "Niinpä tietenkin. No niin, tässä seisominen ei hyödytä mitään. Muita tietoja ette kai emännältä saanut?"
"Emme", vastasi Hextall. "Mutta mitä aiot tehdä?"
Ennenkuin Smith ennätti vastata, pyörähti kadunkulmasta heihin päin ajuri ja vaunujen ikkunasta näkyivät Fowlerin kasvot. Nähtyään isäntänsä hän pysäytti ajurin, hypähti maahan ja riensi Darrellin luokse perin huolestuneen näköisenä.
"Voitteko te ja tohtori Hextall tulla kotiin, sir?" virkkoi hän. "Teitä tarvitaan siellä."
Darrell Tress, joka Hextallin ja Smithin puhellessa oli seisonut synkkänä ja äänettömänä, hätkähti ja katsahti kamaripalvelijaansa epäluuloisesti.
"Mitä nyt, Fowler?" kysyi hän. "Onko jotakin muuta vinossa? Olen tulemaisillani sairaaksi tästä! Mitä on tapahtunut?" Fowler loi ryhmän muihin jäseniin laajasisältöisen katseen. "Walters, sir", sopersi hän.
Darrell säpsähti uudelleen — tällä kertaa rajusti. Hän kääntyiHextallin puoleen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
"Walters!" huudahti hän. "Mitä —"
Hän katkaisi lauseensa äkkiä, yhäti tuijottaen Hextalliin. Ja Hextall alkoi nopeasti puhua palvelijalle.
"Mikä hätänä, Fowler?" tiedusti hän. "Mitä Waltersista?"
"Luultavasti hän on mennyt sekaisin, sir", vastasi Fowler. "Ainakin siltä näyttää. Senjälkeen kun te ja herra Tress olitte tänä aamuna lähteneet, saimme tietää, miten neiti Brockin oli käynyt, sir — muuan poika tuli myymään sanomalehtiä ja minä ostin yhden. Ja vähän senjälkeen tapasin Waltersin eteissalissa itkemässä ja valittamassa. Sitten hän alkoi höpistä kaikenlaista kummallista, hyvin sekavasti. Sen verran minulle selvisi, että hän oli rakastunut neiti Brockiin ja että tämän äkillinen kuolema oli pahasti järkyttänyt hänen tasapainoansa. Hän puhui — vimmaisen hurjistuneena, sir — murhasta ja revolvereista enkä muista mistä kaikesta, ja vihdoin hän jupisi jotakin sellaista, että hän ilmoittaa poliiseille kaikki, mitä tietää, ja äkkiä, ennenkuin ennätin häntä estää, hän sieppasi hatun päähänsä ja syöksyi ulos huoneistosta sanoen, ettei hän enää pidä asioita omina tietoinaan, vaan menee Scotland Yardiin. Ja siksi arvelin tulla teitä hakemaan, sir — tiesin, minne olitte menneet."
Hextall viittasi Darrellia nousemaan odottavan ajurin vaunuihin ja kääntyi puhuttelemaan Smithiä.
"Seuraa heti perässä Tressin huoneistoon Stylerin ja Fowlerin kanssa!" pyysi hän hiljaa. "Saatatte olla siellä hyödyksi. Minä menen sinne suoraapäätä Tressin seurassa — haluan keskustella hänen kanssaan."
Vaunujen lähtiessä liikkeelle Darrel vaipui niiden nurkkaan, ähkäisten epätoivoisesti.
"Kaikki on hukassa, Hextall!" valitti hän. "Se aasi on varmasti mennyt etsivään osastoon ja kertonut siellä kaikki Paquitasta ja hänen unissakävelystään. Ja nyt tullaan vangitsemaan hänet!"
"Ei sen todistuksen nojalla minun luullakseni", rauhoitti Hextall häntä. "Tarvittanee toki varmemmat perusteet, ennenkuin mennään niin pitkälle."
Mutta vaikka hän koettikin saada äänensä mahdollisimman vakuuttavaksi, ei hän suinkaan ollut rauhallinen tämän äkillisen ja odottamattoman käänteen johdosta. Hän ei tietenkään ollut lainkaan otaksunut sellaista mahdolliseksi. Mutta nyt hän oivalsi, kuinka luonnollisesti kaikki oli käynyt. Walters oli epäilemättä salaisesti rakastanut kotiopettajatarta; tieto rakastetun traagillisesta kuolemasta oli järkyttänyt hänet pois suunniltaan, ja hän oli heti alkanut mielessään hautoa katkeria kuvitteluja salaperäisen tapahtuman johdosta, jolloin yksi vaikutelma varmasti esiintyi selvänä hänen ajatuksissaan — nimittäin se, että hän oli todella nähnyt Paquitan revolveri kädessä Kestevenin murhayönä. Ja se vaikutelma johti uusiin kuvitteluihin — otaksuttavasti hän oli huomaavinaan jonkun ovelasti järjestetyn murhasuunnitelman, jonka yksi uhri oli Kesteven ja toinen neiti Brock; heti hän oli unohtanut luvanneensa pitää asian salassa ja pysyä vaiti sekä syöksynyt umpimähkään kertomaan poliiseille kaikki tietonsa.
"Ikävä tilanne", jatkoi Hextall oltuaan vähän aikaa vaiti, "mutta en usko poliisien vangitsevan sisartanne sen nojalla, mitä Walters voi ilmaista siitä yöstä. Mutta yhtä kaikki minua peloittaa, että meidän on oltava valmiit kuulusteluihin."
Darrell murahti harmistuneena. Hän alkoi valitella toisten väliintulosta: hän oli poistunut Lynne Courtista sen vuoksi, että Kestevenin juttu oli kiinnittänyt siihen yleisön huomion, ja nyt hän saisi Lontoossa kestää vielä kiusallisempaa huomiota. Hänen olisi pitänyt, arveli hän, noudattaa ensimmäistä vaistomaista ajatustaan ja viedä sisarensa ja veljensä mannermaalle.
"Sitä olisitte tuskin voinut tehdä", sanoi Hextall. "Teitä vaaditaan todistajaksi vielä monta kertaa, kuten käsitätte. Emmekähän me aavistaneet asioiden kehittyvän tällaiseen suuntaan emmekä kuvitelleet, että Walters oli rakastunut opettajattareen. Ehkä hän ei sittenkään ole mennyt poliisien puheille."
Mutta kun he tuntia myöhemmin olivat pohtimassa asioita Smithin ja Stylerin seurassa Darrellin huoneessa hänen Queen-Anne-kadun varrella sijaitsevassa asunnossaan, ilmoitti Fowler kaksi vierasta, jotka sisälle ohjattuina osoittautuivat New Scotland Yardin miehiksi. Huoneistosta lähdettyään Walters oli mennyt suoraapäätä poliisilaitoksen keskusasemalle ja kertonut kaikki. Ja nyt viranomaiset halusivat tietoja. Noudattaen tavanmukaista virallista varovaisuutta he kyselivät asioita asteittain. He tiedustivat, oliko Walters täydessä tolkussaan, olivatko hänen väitteensä oikeat, oliko hänen ilmaisemastaan tapahtumasta mitään sen enempää kertomista.
"Hän mainitsi jo selostaneensa näkemänsä teille, herra Tress, ja myöskin teille, tohtori Hextall", virkkoi vanhempi vieraista. "Te niin ollen tunnette yksityiskohdat yhtä tarkoin kuin mekin. Teidän täytyy myöntää, että tämä todistus saattaa sekoittaa neiti Tressin Kestevenin kuoleman yhteyteen. Hän oli liikkeellä niillä seuduin revolveri kädessään —"
"En ole ikinä kuullut unissakävijän ampuneen täysin valveilla ollutta henkilöä!" keskeytti Smith ivallisesti. "Tekisi mieleni väittää, ettei lääketiede tunne ainoatakaan sellaista tapausta! Koko juttu on tuiki järjetön. Se osoittaisi —"
Etsivä hymyili vieläkin ivallisemmin kuin Smith.
"Hetkinen!" pyysi hän, kohottaen sormeaan. "Emme me tiedä neiti Tressin kävelleen unissaan. Siitä ei Walters puhunut mitään. Hän kertoi ainoastaan tämän: 'Sinä ja sinä yönä, siihen ja siihen aikaan, näin neiti Tressin tulevan sen kuusikon suunnalta, josta Kestevenin ruumis myöhemmin löydettiin, ja hänen kädessään oli revolveri!' Ymmärrättekö? Jos mies löydetään jostakin paikasta kuoliaaksi ammuttuna ja todistetaan jonkun henkilön olleen sen paikan läheisyydessä muassaan revolveri suunnilleen kuoleman aikana — niin mitä sitten? Mikäli me tunnemme asioita, on neiti Tressillä saattanut olla syytä ampua Kesteven. Emmekä me tiedä, että hän on unissakävijä."
Hextall oli kuiskaillut Smithin kanssa ja kiinnitti nyt vieraiden huomiota itseensä.
"Neuvoteltuani herra Smithin ja ystävämme herra Tressin kanssa katson parhaaksi kertoa teille kaikki, mitä tiedän", virkkoi hän. "Herra Tress on luonnollisesti hyvin huolissaan sisarensa turvallisuudesta eikä suinkaan halua, että näyttäisimme koettavan salata mitään. Saattanen sen vuoksi ilmoittaa teille omasta kokemuksestani tietäväni, että neiti Tressillä on unissakävijän taipumuksia, ja olevani ehdottoman varma siitä, että hän liikkui unissaan silloin, kun Walters hänet näki."
Sitten hän kuvasi yksityiskohtaisesti kokemuksensa ja näkemänsä ollessaan viimeistä yötä Lynne Courtissa; tahtoen esittää koko totuuden hän kertoi revolverin löydöstä ja siitä, että sen yksi panos oli ollut tyhjä. Etsivät kuuntelivat äänettöminä, eivätkä heidän kasvonsa vähääkään värähtäneet, ja kun he eivät vastanneet heti Hextallin lopetettua, kävi Darrell maltittomaksi.
"Kuulkaahan!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "Tahdon tietää, miten asiatovat! Olemme kertoneet teille kaikki tietomme — ainakin tohtoriHextall kertoi; emmekä osaa kertoa enempää, koska emme tiedä enempää.Ja nyt tahdon tietää — aiotteko vangita sisareni."
Vanhempi etsivä hymyili.
"Emme ainakaan tällä hetkellä, herra Tress", vastasi hän. "Ilmoitinhan teille, että tulimme tiedustelemaan, ja sen olemme tehneet. Nyt meidän on vain palattava selostamaan työmme tuloksia. Jos tarvitsemme sisartanne vielä — lisäkuulusteluja varten, käsitättehän", lisäsi hän, katsahtaen Smithiin — "no niin, otaksuttavasti tapaamme hänet milloin hyvänsä täältä tai Lynne Courtista".
"Hän ei missään nimessä lähde karkuun", murahti Darrell jurosti. "Mutta jos tahdotte kuulla neuvoani, niin suuntaatte koko huomionne saadaksenne selville, kuka todella murhasi Kestevenin ja myöskin neiti Brockin, ettekä haihattele perättömien vihjausten mukaan. En ole kovinkaan sukkelapäinen, mutta panen vetoa tuhat puntaa kuutta pennyä vastaan siitä, että Kestevenin murhaaja myöskin surmasi neiti Brockin! Ja jos se Walters-tomppeli on päämajassanne, voitte ilmoittaa hänelle, että hänen on parasta pysyä poissa täältä — en huoli häntä enää palvelukseeni."
Etsivät poistuivat hymyhuulin, ja heidän ehdittyään pois huoneesta kehoitti Smith muita sijoittumaan jälleen paikoilleen saman pöydän ympärille, jonka ääressä he olivat keskustelleet tilanteesta ennen viranomaisten käyntiä.
"Kuulkaahan nyt!" alkoi hän. "Meidän on parasta tarkastella asioita kylmästi. Minua peloittaa — hyvin pahasti peloittaa — että tämä päättyy neiti Tressin vangitsemiseen. Tunnet nämä miekkoset, Hextall; kerran saatuaan todennäköiseltä tuntuvan ajatuksen he pitävät siitä kiinni hellittämättä kuin kuolema. Ja nyt on edessämme se kovin surkea ja tärkeä seikka, että Tickell on kuollut."
"Miksi se on niin tärkeä — ja surkea?" tokaisi Darrell.
"Koska poliisit olivat mielessään päättäneet, että Tickell oli syyllinen", selitti Smith jyrkästi. "Jos Tickell olisi elänyt, olisivat he hirtättäneet hänet — se on varma kuin kohtalo! Mutta Tickell pääsi heidän käsistään — nyt he kääntyvät siihen suuntaan, jossa vastustus on vähäisin. Walters johti heidät jäljille — eikä kannata inttää, ettei sisartanne vastaan, Tress, olisi silminnäkijän todistusta. Kuten toinen äskeisistä miehistä huomautti, eivät he tiedä, minkälaisia syitä neiti Tressillä saattoi olla halutakseen surmata Kestevenin. Eivätkä he myöskään tiedä, että hän tosiaankin liikkui unissaan Waltersin nähdessä hänet. He tietävät sinun, Hextall, ja teidän, Tress, löytäneen hänen huoneestaan revolverin, jonka yksi panos oli äskettäin laukaistu. Niin, kyllä todennäköisyys on neiti Tressiä vastaan! Mainitsen — huomautan teille — kaikesta tästä, koska tosiasiain kierteleminen ja sivuuttaminen ei hyödytä mitään; meidän on punnittava kylmiä tosiseikkoja. Ja sallikaa minun nyt luetella teille tosiasiat — seuratkaa esitystäni tarkoin, te kaikki, ja miettikää, ettekö johdu saamaan johtopäätökseen, johon minä olen jo tullut! Otan esiin asiat yhden kerrallaan.