"Ensiksi. Näyttää epäilemättömältä, että sinä yönä, jona te, Tress, palasitte Lynne Courtiin seurassanne Kesteven ja Tickell, viimemainitut pitivät neuvottelun, jonka johdosta Tickell lähti Weymouthiin muassaan suuri rahasumma, aikoen luovuttaa sen kapteeni Polbeckille; rahat oli käytettävä sellaisen suunnitelman toteuttamiseksi, jonka tarkoituksena oli auttaa eräs tuntematon mies — nimittäkäämme häntä X:ksi — karkuun ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolasta.
"Toiseksi. En lainkaan epäile, että Kesteven ja neiti Brock tunsivat St. Eanswythen kirkossa Cityssä vihittyjen, Edward Charleston Legetten ja Maud Eleanor Riversin nimiä silloin käyttäneiden henkilöjen avioliiton yhteydessä olevan salaisuuden. Neiti Brock epäilemättä tiesi vihkimätodistuksen olevan Kestevenin hallussa piilotettuna tähän huoneistoon jätettyyn pukuun; epäilemättä hän miehen kuoleman jälkeen lähti Lynne Courtista, aikoen tulla tähän asuntoon anastaakseen sen.
"Kolmanneksi. Sanoin jo, että nämä kaksi kohtaa ovat mielestäni ehdottoman varmat. Nyt siirryn kiistanalaisemmalle alueelle. Esitän itselleni kaksi kysymystä. Toinen on: Onko ranskalaisessa Guianassa oleva englantilainen rikosvanki sen vihkimätodistuksen yhteydessä, jota Kesteven säilytti niin huolellisesti ja jonka neiti Brock hänen kuoltuaan niin välttämättä tahtoi saada? Toinen on: Saivatko sekä Kesteven että neiti Brock surmansa henkilön tai henkilöiden kädestä, jotka tahtoivat vaimentaa heidät, koska he tunsivat nämä asiat? No niin — omasta puolestani minun ei ole kovinkaan vaikea vastata näihin kysymyksiin. Minä vastaan niihin molempiin — molempiin, huomatkaa! — myöntävästi. Minun mielestäni voitaisiin näiden murhien koko salaisuus selvittää, jos saataisiin käsiin se mies, kuka hän sitten lieneekin, joka nyt on vankina ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolassa! Hän otaksuttavasti tietää,tietää!— Ja —"
Varovainen koputus ovelle ilmoitti Fowlerin tulevan huoneeseen; hän astui äänettömänä sisälle ja sulki oven jälkeensä.
"Rouva Renton pyrkii puheillenne, sir", ilmoitti hän, lähestyen Darrellia. "Hän käski minun sanoa välttämättä haluavansa tavata teitä, tohtori Hextallia ja herra Smithiä — heti."
Ennenkuin Darrell ehti kylliksi selviytyä ällistyksestään vastatakseenFowlerille, nykäisi hänen vieressään istuva Smith häntä hiljaa hihasta.
"Sallikaa minulle puheenvuoro, Tress!" pyysi hän. "Missä", jatkoi hän, kääntyen kamaripalvelijan puoleen, "rouva Renton on?"
"Seurusteluhuoneessa, sir", vastasi Fowler empimättä.
"Pyytäkää häntä odottamaan hetkinen, kunnes herra Tress vapautuu", käski Smith. Fowlerin poistuttua huoneesta hän kääntyi kumppaniensa puoleen ja ravisti päätään varoittavasti. "Sana varoitukseksi teille kaikille. Rouva Renton saapuu tietysti tänne; valitkaa huolellisesti sananne, joka mies! Oikeastaan — älkää virkkako mitään! Antakaa minun kuulla, mitä hän puhuu! Sillä muistakaa, ettei rouva Renton tietääksemme aavista Stylerin nähneen hänen ajavan siihen taloon Kensingtonissa, jossa neiti Brock asui. Emme ole hiiskuneet siitä kenellekään, kuten tiedätte, emme poliiseille emmekä sanomalehtimiehille. Yhtäkaikki olisin valmis lyömään kuinka paljon tahansa vetoa siitä, että hän on tullut puheillemme juuri siitä asiasta. Ja nyt, Tress, kutsukaa hänet sisälle — ja muistakaa sanani. Antaa hänen puhua — me kuuntelemme."
Rouva Renton, jonka Fowler pian opasti sisälle, silmäili tutkivasti neljää miestä, jotka nousivat seisomaan hänen astuessaan sisälle. Stylerin nähdessään hän epäröi ja oli vetäytymäisillään takaisin.
"Sihteerini ja apulaiseni, rouva Renton", kiiruhti Smith esittelemään, heiluttaen kättään Styleriin päin. "Täysin vaitelias ja luotettava nuori mies, madam — teidän ei tarvitse lainkaan pelätä puhuessanne hänen kuultensa."
Rouva Renton kumarsi ja istuutui Hextallin tarjoamaan tuoliin saman pitkulaisen pöydän päähän, jonka ääressä miehet olivat istuneet. Hän heilautti syrjään huntunsa, paljastaen jonkun verran kiihtyneet ja hämmentyneet kasvonsa.
"Tulin tänne", sanoi hän, "koska arvasin tapaavani tohtori Hextallin ja hera Smithin luotanne, herra Tress, ja — ja — lyhyesti, olen kauhean huolissani — ja kaipaan neuvoa — tässä — tässä kamalassa neiti Brockin jutussa, tiedättehän. Olette tietenkin lukenut viimeisiä sanomalehtiä?"
"Emme — ainakin olen varma, ettemme ole lukeneet mitään sellaista, mitä te tarkoitatte", vastasi Smith, ryhtyen seurueen puhetorveksi. "Viimeinen näkemämme oli kai keskipäivän lisälehti. Siinä ei ollut paljoakaan, kuten tiedätte."
"Niin, mutta tässä on paljoa myöhäisempi!" huudahti rouva Renton, ottaen laukustaan kokoontaitetun sanomalehden. "Ostin sen tunti takaperin — sen sisältö juuri ajoikin minut tänne — olen tosiaankin huolissani, koska en tahdo, että minut sekoitetaan tähän hirveään juttuun, enkä totisesti tajua, miksi se pitäisi tehdä."
Hän ojensi sanomalehden Smithille, joka hätäisesti luki hänen osoittamansa uutisen.
"Viimeiset tiedustelut neiti Brockin, Lynne Courtin kotiopettajattaren, murhan johdosta osoittavat uhrin kaksi päivää sitten vuokranneen huoneiston Laburnum-pengermän varrella, joka on rauhallinen katu Kensington-aukion läheisyydessä. Siellä oli häntä käynyt tapaamassa yksi vieras, jota emäntä, rouva Hodgson, osaa mainiosti kuvailla. Tärkeämpi tämän salaperäisen arvoituksen yhteydessä ilmennyt seikka on se, että murhan edellisenä iltana — siis eilenillalla — rouva Hodgsonin palvelija näki neiti Brockin astuvan ajurinvaunuihin Laburnum-pengermän kulmassa erään kookkaan miehen seurassa, jonka palvelija muistaa olleen pitkän, vanhahkon ja sotilaallisen näköisen. Poliisit työskentelevät ankarasti, koettaen päästä naisvieraan, ajurin ja neiti Brockin seurassa olleen miehen jäljille."
Smith laski sanomalehden kädestään ja katsoi rouva Rentoniin.
"No?" äänsi hän.
"No niin", vastasi rouva Renton, "minä olen siinä uutisessa mainittu vieras. Juuri minä kävin neiti Brockin asunnossa. Olin siellä, niin, kenties puoli tuntia. Ja tahtoisin kysyä teiltä — luuletteko poliisien vaivaavan minua? Luuletteko heidän saavan asian selville? Luuletteko, että minun on esiinnyttävä todistajana ja niin edelleen? Ja arveletteko, että minun olisi parasta, viisainta mennä suoraan poliisiasemalle ja kertoa kaikki, mitä tiedän?"
"Se", virkkoi Smith, hiljaa potkaisten Styleriä pöydän alla, "se riippuu kokonaan siitä, mitä tiedätte".
"En tiedä juuri mitään!" vakuutti rouva Renton. "Ja se, mitä tiedän, saattaa minut perin ymmälle. Kaikki oli niin — niin kovin kummallista."
"Mikä sitten oli kummallista?" tiedusti Smith.
"Oi, kaikki! Neiti Brock — hänen käyttäytymisensä — hänen — oi, se oli kummallista kaikki!" huudahti rouva Renton. "En ole ymmärtänyt enkä ymmärrä sitä ollenkaan. Ehkä minun olisi parasta selittää. Nähkääs, tulin kaupunkiin muutamiksi päiviksi. Kaupungissa ollessani asun aina Claridgen hotellissa ja päivää ennen saapumistani lähetän sanomalehtiin —Timesiin, Morning Postiin, Telegraphiin— ilmoituksen siitä, että aion viipyä Claridgessa niin ja niin kauan. Siten saavat ystäväni tietää minun olevan kaupungissa, ja se säästää minulta aika lailla puuhaa. Tuonnottain kaupunkiin lähteissäni lähetin tietysti tavanmukaisen ilmoituksen. Ja otaksuttavasti näki neiti Brock juuri siitä, että olen Claridgessa. Joka tapauksessa sain ollessani siellä ensimmäistä iltapäivää häneltä kirjeen, jossa hän pyysi minua tulemaan hänen luokseen samana iltana."
"Se kirje ei kaiketi ole muassanne, rouva Renton?" kysyi Smith.
Rouva Renton aukaisi heti laukkunsa.
"Mutta tietysti se on!" huudahti hän. "Kas tässä!"
Hän viskasi pöydälle pahasti rypistyneen arkin halpaa kirjoituspaperia; Smith otti sen ja kiinnitti siihen muiden miesten huomiota. Se oli päivätty Laburnum-pengermällä, ja merkeistä näkyi, että se oli hätäisesti kirjoitettu.
"Hyvä rouva Renton.
Sanomalehdestä näin Teidän asuvan Claridgen hotellissa. Olisin teille suuresti kiitollinen, jos tulisitte tapaamaan minua otsikossa mainitussa paikassa kello puoli yhdeksän tänä iltana. Olen kovin pahoillani vaivatessani Teitä, mutta uskon varmasti Teidän tulevan, kun ilmoitan Teille, että olen hyvin vaikeassa asemassa.
Kunnioittaen TeidänSophie Brock."
"Tuo on otaksuttavasti neiti Brockin käsialaa, Tress?" tiedusti Smith."Tunnettehan sen?"
"Niin, kyllä se on varmasti hänen käsialaansa", vakuutti Darrell."Hieman hutiloitua, mutta hänen se on."
Smith ojensi kirjeen takaisin.
"Menitte siis sinne, rouva Renton?" huomautti hän.
"Koska minulla ei ollut mitään muita sopimuksia sen illan varalle, menin", myönsi rouva Renton. "Tosinhan se tuntui minusta omituiselta pyynnöltä, enkä jaksanut käsittää, miksi se oli esitetty juuri minulle ja miksi neiti Brock ei voinut tulla hotelliini. Mutta luonteessani on kelpo annos uteliaisuutta, ja kun ajattelin neiti Brockin karanneen talostanne, herra Tress, Kesteven-jutun tähden, niin minä — no niin — menin. Söin siinä tarkoituksessa päivälliseni aikaisin ja ajoin sinne heti päivällisen jälkeen. Ja kun sinne saavuttuani kohtasin neiti Brockin, jouduin entistä pahemmin ymmälle!"
"Kuinka niin?" kysyi Smith, joka kuunteli hänen jokaista sanaansa hyvin tarkkaavasti. "Mikä teitä erikoisesti hämmästytti?"
"Neiti Brockin käyttäytyminen ja puheet — tai se, mitä hän ei sanonut — ja ja hänen esiintymisensä — ja kaikki", vastasi rouva Renton; "Hän ei oikein näyttänyt olevan selvillä siitä, mitä teki. Hän ei kertonut tai ei voinut kertoa, mikä se vaiva oli, johon hän kirjeessään viittasi; hän puhui katkonaisesti ja kävi yhtenään ikkunan ääressä tähyämässä kadulle —"
"Ikäänkuin olisi odottanut jotakuta, niinkö?" pisti Smith väliin.
"En tiedä, odottiko hän jotakuta vai eikö", sanoi rouva Renton. "Tiedän vain, mitä hän teki ja että hän oli rauhaton ja vaivautunut. Ja kesken kaiken saapui hänelle sähkösanoma, ja —"
"Ahaa!" huudahti Smith. Hän loi Hextalliin merkitsevän katseen. "Niin", jatkoi hän sitten, kääntyen jälleen rouva Rentoniin päin. "Sähkösanoma, vai niin? Entä sitten? Hän luonnollisesti luki sen teidän nähtenne?"
"Hän luki sen minun nähteni ja poltti sen minun nähteni", vastasi rouva Renton. "Hänen vierashuoneensa pöydällä oli makuukamarin kynttilä, ja hän sytytti sen ja poltti siinä sähkösanoman heti sen luettuaan. Ja sitten hän lausui — toistan hänen sanansa niin tarkoin kuin muistan: 'Voi, rouva Renton, en voi puhua enkä kertoa teille mistään tänä iltana. Suvaitsisitteko poistua ja sallia minun tulla luoksenne päivän tai parin perästä?' Ja näin hänen olevan hyvin kiihtyneen jostakin, minkä vuoksi lähdin — heti paikalla."
"Ja — siinäkö kaikki?" tiedusti Smith, katsahtaen kertojaan terävästi.
"Siinä kaikki!" vakuutti rouva Renton jyrkästi ja empimättä. "Poistuin hänen luotaan kuulematta, minkä tähden hän oli minua kutsunut tai mikä oli hätänä — kuulematta mitään. Enkä sitten nähnyt häntä enkä kuullut hänestä, ennenkuin tänään keskipäivällä ostin sanomalehden ja luin, että hänen ruumiinsa oli löydetty. Ja nyt oikein todella, herra Smith, mitä neuvoisitte minua tekemään?"
Smith näytti punnitsevan tätä kysymystä; toiset tarkkasivat häntä äänettöminä ja mitään tekemättä — paitsi Styleria, joka hiljaa kyhäsi rivin paperilapulle ja työnsi sen vaatimattomasti pöytää pitkin esimiehensä nähtäväksi.
"No niin, se kysymys vaatii hieman miettimistä, rouva Renton", virkkoi Smith vihdoin. "Ja ennenkuin vastaan teille, haluaisin esittää kysymyksen tai pari. Tunsitteko neiti Brockin yleensä hyvin?"
"Minäkö?" huudahti rouva Renton ilmeisen kummastuneena. "Hyvä Jumala, enhän toki! Kuinka olisin hänet tuntenut? Näin hänet herra Tressin talossa — silloin tällöin. Kerran tahi pari kohtasin hänet maantiellä Lynne Courtin läheisyydessä tai Lynnen kylässä hänen ollessaan ulkosalla herra Tressin pienen veljen kanssa. Niin, en tuntenut sitä nais-parkaa lainkaan — sen enempää."
"Sikäli kuin te voitte käsittää, ei hänellä niin ollen ollut mitään syytä vedota teihin?" jatkoi Smith.
"Ei vähääkään! Sehän minua niin ällistyttikin. Ja", lisäsi rouva Renton miettivästi, "kummastuin sitäkin enemmän, kun hän oli vedonnut minuun ja minä vastannut hänelle, eikä hänellä tuntunutkaan olevan mitään minulle kerrottavaa, sitten kun olin mennyt hänen luokseen. Olin totisesti perinpohjin ymmällä ja hämmästynyt koko jutun tähden."
"Niinpä niin", virkkoi Smith. "Oletteko puhunut kaikesta tästä kellekään muille kuin meille? Maininnut siitä jollekulle — kenellekään?"
"Kyllä olen", myönsi rouva Renton. "Mainitsin siitä veljelleni, majuri Esmondhaughille ollessani seuraavana päivänä hänen kanssaan puolisella. Te tunnette hänet — olette ainakin nähnyt hänet seurassani Lynnen asemalla. Ettekö muista — saatoin hänet autolla asemalle eräänä päivänä ja te lähditte Lontooseen samassa junassa, herra Smith?"
"Muistan oikein hyvin — kookas, vanhanpuoleinen mies", vastasi Smith miettivästi. "No niin! Entä mitä majuri Esmondhaugh arveli?"
"Ei mitään, paitsi että se kaikki oli hyvin kummallista", sanoi rouvaRenton. "Ja niinhän se olikin. Ja — mitä on minun tehtävä?"
"No niin", vastasi Smith, katsahtaen toisiin miehiin, "luullakseni menettelette viisaimmin, jos menette kertomaan New Scotland Yardin viranomaisille kaiken sen, mitä olette kertonut meille. Ja — teidän asemassanne menisin heti. Jos sen teette, säästätte itseltänne sen harmin, että teitä tullaan etsimään, että teitä tiedustellaan sanomalehti-ilmoituksissa, että teitä vakoillaan — ja paljon muuta."
Rouva Renton nyökkäsi, huokaisten helpotuksesta, ja nousi heti pystyyn.
"Te olette varmasti oikeassa", virkkoi hän. "Ja minä lähden juuri nyt. Ehkä palvelijanne hankkii minulle ajurin, herra Tress? — Ajan sinne suoraapäätä."
Smith saattoi rouva Rentonin ajuriin, jonka Fowler heti kutsui. Kun hän palasi toisten seuraan, kuvastui hänen kasvoistaan jokin salainen päätös.
"Nyt, Tress," sanoi hän, "haihduttakaamme mielestämme äskeinen pieni välinäytös ja palatkaamme siihen asiaan jota olimme pohtimassa. Olen päättänyt noudattaa määrättyä toimintasuunnitelmaa ja käydä siihen käsiksi tällä minuutilla. Mainitsin jo teille, että minun mielestäni sisarenne on vaarassa. Valtuutatteko minut käyttämään kolmetuhatta puntaa, jos se on tarpeellista — heti?"
"Kolmekymmentätuhatta, jos niin haluatte", vastasi Darrell epäröimättä."Kirjoittakaa maksuosoitus heti, jos tahdotte."
"Voitte lähettää kolmentuhannen maksuosoituksen minulle tänä iltana asuntooni", virkkoi Smith. "Seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa olen minä matkalla — samoin Styler. Tapaamme teidät huomenillalla. Siihen mennessä älkää jättäkö neiti Tressiä yksin. Ja nyt, Styler, lähdetään!"
Kadulla Smith tarttui sihteerinsä käsivarteen.
"Styler, teidän on heti lähdettävä Lynneen", käski hän, "ja oltava yötäLynnen Vaakunassa. Ottakaa millä ilveellä hyvänsä selvä siitä, oliko rouva Rentonilla vieraita Kestevenin murhayönä ja keitä he olivat! Tulkaa kohtaamaan minua huoneistooni kello seitsemän huomenillalla. Minä puolestani lähden ensi junassa Weymouthiin — Polbeckin puheille."
Ennen sen illan päättymistä Smith oli taaskin Weymouthissa hauskasti sijoittuneena samaan hotelliin, jossa hän ja Styler olivat haastatelleet kapteeni Polbeckia vasta kaksi päivää aikaisemmin. Kello yhdeksän seuraavana aamuna hän oli syönyt aamiaista; ennen kymmentä hän oli laivalaitureilla etsimässä Polbeckia ja hänen kuunariaan. Ja neljännestä yli kymmenen hän oli löytänyt pienen merimiehen ja istui hänen kanssaan kahden kesken kajuutassa, jossa oli parhaiksi tilaa kääntyä ympäri.
Polbeck oli ovelan utelias. Heti Smithin pyöreät kasvot nähtyään hän arvasi tämän näennäisesti yksinkertaisen lontoolaisen herrasmiehen, jolla oli kultasankaiset silmälasit, tarvitsevan häntä ja koettavan hankkia lisätietoja. Hänen terävissä silmissään alkoi väikkyä uusia edullisia sopimuksia. Eikä Smith jättänyt häntä kauaksi aikaa epäilyksen valtaan, vaan kävi suoraan käsiksi asiaan, niin pian kun Polbeck oli saattanut hänet kajuuttaan ja sulkenut oven heidän jälkeensä.
"Tulin Lontoosta myöhään eilenillalla tavatakseni uudelleen teidät, kapteeni", alkoi Smith. "Olisin heti saavuttuani lähtenyt Portlandiin teitä etsimään, jollei olisi ollut liian myöhäistä. Sitäpaitsi muistin, ettette lähde merelle ennenkuin yhdentenäkolmatta päivänä, joten uskoin varmasti tapaavani teidät täältä tänä aamuna. Tarvitsen teiltä lisää tietoja, ja te saatte hyvän maksun kaikesta, mitä voitte minulle ilmaista."
"Mielihyvin kerron teille kaikki, mitä osaan, sir", lupasi Polbeck. "Mutta", lisäsi hän, pudistaen päätään puolittain surullisesti, "eipä taida olla paljoa, jos on ensinkään, sellaista, mitä en jo ole teille kertonut".
"Kenties on minun mieleeni johtunut uusia asioita", virkkoi Smith. "Teistä saattaa todellakin olla minulle hyötyä. No niin, ettekö tiedä sen englantilaisen nimeä, jota teidän oli osaltanne avustettava karkaamaan ranskalaisten rangaistussiirtolasta Guianasta?"
"En tiedä", vastasi Polbeck. "En ole sitä koskaan kuullut."
"Ettekö kuullut häntä mainittavan jollakin liikanimellä?"
"En! Häntä ei kertaakaan nimitetty muutoin kuin englantilaiseksi."
"Ettekö myöskään tiedä sen miehen nimeä, jonka kanssa olitte neuvotteluissa?"
"En. Mutta", riemastui Polbeck muistin äkkiä välähtäessä, "hänet tunnen lisänimellä, tunnen kun tunnenkin!"
"Ahaa! Sepä hyvä!" sanoi Smith, huoahtaen helpotuksesta. "Mikä hänen lisänimensä sitten oli?"
"Kuuba-Sam", vastasi Polbeck empimättä. "Se miekkonen kehuskeli yhtenään, mitä kaikkea hän oli tehnyt Kuubassa — joka minun luullakseni oli käynyt hänelle liian kuumaksi."
"Tunnettiinko hänet yleisesti sillä nimellä?" tiedusti Smith.
"En koskaan kuullut häntä mainittavan millään muulla", vastasi Polbeck. "Niin, kyllä hänet tunnetaan sillä nimellä hyvin Georgetownissa — ainakin siinä kapakassa, jossa hänet aina kohtasin."
"Se on oikein hyvä. Mikä sitten on sen kapakan nimi", kysyi Smith, "olipa se sitten kapakka, ravintola tai vierasmaja?"
"Aykinin ravintola — niin sitä nimitetään, ja se sijaitsee Gunfire-telakalla. Se on englantilaisten ja amerikkalaisten lempikapakka. Ravintolaksihan sitä sanotaan, mutta se on jonkunlainen hotelli, johon saa majoittua, jos tahtoo", sanoi Polbeck. "Monta kertaa olen itsekin asunut siellä."
"Sekin on hyvä, kapteeni — edistymme mainiosti", kehui Smith. "Te kykenette sittenkin antamaan minulle arvokkaita tietoja. Ja nyt kaikkein tärkein kysymys: Tunnetteko Georgetownissa ketään ihmistä — liikemiestä — johon voitte täydelleen luottaa?"
"Kyllä tunnen, sir", vakuutti Polbeck varmasti. "Se sikäläinen asiamies, jonka kanssa olen suhteissa, on niin suora mies kuin suinkin saattaa tavata. Daniel Brine, yleinen välitysliike. Olen tuntenut hänet lähes kaksikymmentä vuotta."
"Onko hän sellainen mies, että hän suorittaisi teille jonkun salaisen luottamustehtävän, jos sähköttäisitte hänelle?" tiedusti Smith.
"Kyllä hän sen tekisi, sir", vastasi Polbeck. "Ei kukaan paremmin. Minun on ollut sähkötettävä Daniel Brinelle aikaisemminkin — tietysti pikku asioissa. Mutta jollette ole ennen sähköttänyt sinne, sir, varoitan teitä, sillä se on kallista hommaa — viisi shillingiä kuusi pennyä sana, jollei sanomaa lähetetä hitaana, ja silloinkin on maksu puolet siitä."
"Kulunkeja tuskin saamme arkailla", huomautti Smith. "Ne on maksettava. Jos teillä on jotakin puuhaa aluksessanne, kapteeni, jättäkää minut kyhäämään sähkösanomaa. Kun olen sommitellut sen mieleiseeni muotoon, menemme yhdessä lennätintoimistoon. Voitteko antaa minulle kirjoitusvehkeet?"
Polbeck otti esille vanhanmallisen kirjoitustelineen ja kirjepaperia, selitti haluavansa huolehtia laivansa lastaamisesta ja poistui kannelle, jättäen Smithin omaan työhönsä. Se ei ollutkaan niin helppoa kuin hän oli luullut; hänen kävi vaikeaksi täsmälleen ilmaista tarkoituksensa yli viidentuhannen kilometrin päässä olevalle miehelle. Ja asia sellaisenaan oli arkaluontoinen. Smith tiesi varsin hyvin, ettei hän saanut tehdä mitään auttaakseen, ei edes näyttää haluavansa auttaa karkuun miestä, joka ystävällisessä valtakunnassa oli tuomittu vankeusrangaistukseen; jos kävisi ilmi, että sellaista oli yritetty, johtaisi se ikäviin selkkauksiin Englannin ja Ranskan ulkoministeriöiden välillä. Hän ei suinkaan halunnut avustaa nykyisin Cayennessa säilytettyä salaperäistä englantilaista karkaamaan, vaan saada varman selon siitä, kuka hän oli. Kuuba-Sam saattoi sen tietää, mutta saattoi olla tietämättäkin. Mutta nykyisissä vakavissa oloissa hänen varmasti kannatti kuluttaa jonkun verran Darrell Tressin rahoja saadakseen selville, mitä Kuuba-Sam tiesi.
Vihdoinkin Smith sai kokoon seuraavan sanoman, jonka hän luki lävitse viiteen tai kuuteen kertaan, ennenkuin kutsui Polbeckin kuulemaan sitä.
"Brine, Georgetown, Demerara. Menkää tapaamaan Kuuba-Samia Aykinin ravintolassa. Kertokaa hänelle, että englantilaisen asia on nyt toisissa käsissä, kaikki valmiina, mutta ennen alkua vaaditaan todistuksia Kuuba-Samin vilpittömyydestä. Hänen on heti sähkötettävä englantilaisen nimi ja milloin hän lähti Ranskasta osoitteella Smith, 68 c, Pumppu-piha, Lontoo. Hänen tehtyään sen maksakaa hänelle sata puntaa, jotka olen sähköttänyt teille British Guiana-pankkiin Georgetowniin, ja käskekää hänen olla valmiina odottaen lisäohjeita. Polbeck, Weymouth."
"Kuinka varovainen herra Kuuba-Sam lieneekin, tämän pitäisi pystyä häneen, jos hän vielä on elävien kirjoissa", mietti Smith mennessään portaille huutamaan Polbeckia. "Siinä ei mikään voi herättää hänen epäluulojaan, mutta kaikki lietsoo hänen toiveitaan. Tulkaahan, alas, kapteeni, katsomaan tätä", jatkoi hän ääneen nähdessään Polbeckin vantteran olemuksen kannella. "Mitä arvelette siitä?" kysyi hän laskettuaan paperiarkin merimiehen eteen. "Ymmärrättehän, mihin tähtään — tahdon tietää, mitä nimeä se englantilainen käyttää. Tepsiikö tuo Kuuba-Samiin? Onko hän sellainen veitikka, joka halukkaasti tarttuu sataan puntaan?"
Polbeck luki sähkösanoman hitaasti, luki sen toistamiseen ja alkoi sitten kynsiä korvallistaan.
"No", virkkoi hän, "hänen ei juuri voisi sanoa olevan kireissä oloissa, tämän Kuuba-Samin. Hänellä on aina ollut rahaa tarpeisiinsa. Mutta onhan sata puntaa pelkästä miehen nimen ilmoittamisesta hyvä maksu. Tiedän kuitenkin", jatkoi hän, naurahtaen viekkaasti, "mikä tehoaa Kuuba-Samiin vieläkin paremmin. Parantaaksenne tuota sanomaa on teidän ainoastaan lisättävä siihen kaksi sanaa."
"Mitkä niin?" kysyi Smith.
"'Ja rahalähetyksiä'", vastasi Polbeck, iskien ovelasti silmää. "'Ja rahalähetyksiä'. Antakaa tuon lopun kuulua: 'olla valmiina odottaen lisäohjeita ja rahalähetyksiä'. Käsitättekö? Silloin hän arvelee asian sujuvan vieläkin nopeammin kuin hän on luullut. Lisätkää ne, herra, lisätkää ne sanat!"
"Hyvä huomautus!" kiitti Smith ja kirjoitti sanat paperiin. "Ja nyt, kapteeni, voitte tulla mukaani pankkiin ja lennätintoimistoon, joten saamme tämän pikku puuhan suoritetuksi. Katsokaahan! Nyt on puoliyksitoista Englannin aikaa. Paljonkohan kello on siellä kaukana?"
"Georgetown, sir, on suunnilleen viisikymmentäkahdeksan astetta länteen päin Greenwichistä", vastasi Polbeck viisaan näköisenä. "Siellä on siis tällä hetkellä noin kahtakymmentä minuuttia vaille seitsemän aamulla."
"Siten saatamme otaksua asiamiehenne Daniel Brinen saavan tämän sähkösanoman ryhtyessään töihinsä", sanoi Smith. "Sitten hänen kaiketi on odotettava Kuuba-Samia."
"Kuuba-Samin tapana oli pistäytyä Aykinin kapakkaan kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä", huomautti Polbeck, "ja koska Brine tavallisesti tuli sinne vähän myöhemmin, kohtaavat he luultavasti toisensa, kun kello meillä on noin kolme."
"Siinä tapauksessa, ja jos Kuuba-Sam on Georgetownissa, voin odottaa sähkösanoman saapuvan Lontooseen kello kuuden vaiheilla tänä iltana", virkkoi Smith. "Lähdetään järjestämään asia."
Kun Smith oli aikaisemmin ollut asioissa erään Weymouthin pankin kanssa, ei hänen ollut ensinkään vaikea saada käteistä rahaa eikä lähettää sata puntaa Daniel Brinen nimelle British Guiana-pankkiin Georgetowniin. Eikä hän tarvinnut pitkää aikaa lähettääkseen sähkösanoman lennätinkonttorista ja antaakseen kapteeni Polbeckille setelin, jonka saamisesta mies näytti olevan perin mielissään.
"Jos voin vielä tehdä jotakin, sir, teen sen hyvin mielelläni", vakuutti hän. "Mainitkaa vain asia, niin tässä on mies valmiina!"
"Siinä tapauksessa suokaa minulle se nautinto, että syötte puolista kanssani", vastasi Smith, suunnaten askeleensa hotelliansa kohti. "Olemme suorittaneet asiamme ja voimme huvitella tunnin. Sen jälkeen on minun lähdettävä pikajunassa Lontooseen."
Polbeck ja Georgetownin sähkösanoma olivat vieneet Smithiltä koko aamun, joten hän ei ollut ehtinyt lainkaan ajattelemaan neiti Brockin juttua. Aamiaista syödessään hän oli silmäillyt aamulehteä ja nähnyt, ettei uusia käänteitä ollut ilmaantunut; ainakaan ei poliisilaitos ollut antanut sanomalehdille tuoreita tietoja. Smith ei niin ollen tiennyt, oliko rouva Renton lupauksensa mukaan käynyt New Scotland Yardissa ja mitä siitä oli koitunut. Mitään uutta ei myöskään ollut sanomalehdessä, jonka hän osti junassa lähtiessään Weymouthin asemalta aikaisin sinä iltapäivänä. Mutta Readingiin saavuttuaan hän sai Lontoon iltalehtien aikaisemmat painokset, ja huomiotaherättävä otsake osoitti poliisien olleen toimeliaita — tai ainakin saaneen osakseen kunnian toisten toimeliaisuudesta.
Otsakkeessa puhuttiin tärkeistä käänteistä. Mutta ensimmäisen kappaleen luettuaan Smith nauroi hiljaa ja ivallisesti. Ilmeisesti oli rouva Renton käynyt etsivässä osastossa ja kertonut viranomaisille täsmälleen samat asiat kuin oli kertonut Darrell Tressin työhuoneessa olleille miehille. Ja sanomalehdille annetun, virallisen tiedotuksen nojalla oli perin selvää, että viranomaiset katsoivat tämän täydelleen selittävän, miksi rouva Renton oli käynyt neiti Brockin asunnossa.
"On aivan ilmeistä", jatkui selostus, "että kovaonninen nuori nainen oli kovin hermostunut ja huolestunut rouva Rentonin käydessä hänen luonaan, ja emännän, rouva Hodgsonin lausunto tuntuu osoittavan, että hän oli yhtä hermostunut ja vaivautunut seuraavana päivänä. Rouva Hodgsonin sanojen mukaan neiti Brock tuskin maistoi hänelle tarjottuja ruokia, hänen nähtiin ja kuultiin paljon kävelevän edestakaisin huoneessaan, ja hän oli silminnähtävästi tuskainen ja hajamielinen. Hän näytti äärimmäisen hermostuneelta, kun hänelle tuotiin aikaisemmin mainittu sähkösanoma, ja palvelija, joka näki hänen astuvan ajurin vaunuihin tuntemattoman miehen seurassa, väittää hänen puhuneen kumppanilleen hyvin kiihtyneeseen tapaan. Onneksi on ajuri ilmoittautunut. Myöhään eilenillalla hän saapui New Scotland Yardiin ja kertoi tarinansa viranomaisille. Hän muisti, että kysymyksessä olevat henkilöt olivat pysähdyttäneet hänet Laburnum-pengermän kulmassa, ja miehen käskystä hän oli ajanut Park Lanen kohdalle Upper Grosvenor-kadulle, jota myöten hän oli jatkanut matkaansa laskettuaan kyydittävänsä maahan. Poliisit suorittivat tiedusteluja tämän kertomuksen perusteella."
Smith naurahti taaskin heittäessään sanomalehden syrjään. Sen jälkeen hän vaipui pohtimaan asioita oman järkeilynsä mukaisesti ja oli yhäti mietteissään, kun hän kello seitsemän saapui Pumppu-pihaan, aukaisi toimistonsa oven ja näki vastassaan aina säntillisen Stylerin.
Sillä aikaa kun Smith matkasi Weymouthiin, meni Styler, jonka aika ei ollut niin täpärällä, verkkaisesti asuntoonsa, pani uskollisen moottoripyöränsä kuntoon ja lähti aikanansa hupaiselle ilta-ajelulle pitkin Surrayta. Hänellä ei ollut erikoista syytä saapua Lynneen ennen pimeän tuloa, ja sen mukaisesti lian eteni etelään päin kohtuullista vauhtia. Ajan runsaus myöskin viekoitteli Stylerin matkansa puolivälissä poikkeamaan miellyttävään, tien ohessa olevaan majataloon Dorkingin läheisyydessä ja tilaamaan tuopin vaahtoavaa, karvasta olutta; ja kun hän rakasti todellista maalaisluontoa ja raitista ilmaa, vei hän tuoppinsa kapakan pihalle ja istuutui rakennuksen vinoruutuisten ikkunoiden ja heiluvan nimikilven alle sijoitetulle penkille. Ja istuessaan tummenevassa hämärässä, keskustellen ystävällisesti erään tavarankuljettajan kanssa, joka juotti hevosiaan altaasta, hän huomasi Lontoosta päin etelää kohti kiitävän siron auton. Se suhahti majatalon ohitse vinhaa vauhtia ja oli kadonnut yhdessä sekunnissa. Mutta Stylerillä oli erittäin terävät silmät, ja hän oli tuntenut komeassa autossa istuvista henkilöistä toisen rouva Rentoniksi. Mutta hän oli hyvillään nähdessään, ettei rouva Renton tuntenut häntä aikaisemmin samana päivänä Darrell Tressin asunnossa kohtaamansa seurueen neljänneksi jäseneksi. Rouva Renton ei itse asiassa vilkaissutkaan majataloon eikä sen penkillä istuvaan oluenjuojaan; ohi kiitäessään hän innokkaasti keskusteli kumppaninsa kanssa. Ja Styler pani merkille, että hänen puhetoverinsa oli pitkä, vanhahko herra, joka ulkonäöstä päättäen oli tai oli ollut armeijassa.
Styler tyhjensi oluttuoppinsa vähääkään hätäilemättä, mutta noustuaan jälleen pyörälleen hän kiihdytti nopeuttaan. Pimeä alkoi olla käsissä, kun hän ajoiLynnen Vaakunantallipihalle, sijoitti koneensa vaunuvajaan ja meni tarjoiluhuoneeseen tilaamaan yösijaa. Siellä hän viipyi muutamia minuutteja, tarinoiden isännän kanssa; sitten hän vihjasi, että hänen oli suoritettava pieni asia kylässä, ja lähti pimeään ulko-ilmaan. Isäntä luuli Stylerin aikovan poliisiasemalle, mutta vaikka Styler kääntyikin siihen suuntaan, poikkesi hän pian toisaalle. Jos joku olisi seurannut hänen jälkiään, olisi hän huomannut niiden monien mutkien ja koukeroiden jälkeen vievän rouva Rentonin asunnon, Warrenin, läheisyyteen.
Kuten hyvin monilla muilla ihmisillä, jotka ovat antautuneet tällaisiin tutkimuksiin, ei Stylerilläkään ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hänellä oli hyvä usko sattumaan; hän uskoi varmasti, että ilmenisi jotakin, mistä olisi hänelle hyötyä ja etua. Aluksi hän luikerteli käärmeen tavoin rouva Rentonin rauhaiselle pihalle ja silmäili taloa pensaan suotuisesta piilosta. Sekä ylä- että alakerrassa oli valaistuja ikkunoita, mutta koska kaikki verhot olivat tiiviisti suljetut, oivalsi Styler pian, ettei hän saisi kovinkaan hyvää tilaisuutta tirkistää sisälle. Se oli harmillista, koska hän oli toivonut näkevänsä rouva Rentonin kumppanin läheltä. Hänen sitten aprikoidessaan, mitä hänen pitäisi ensinnä tehdä, avautui eteissalin ovi, ja sisältä tulvivassa valossa Styler näki rouva Rentonin ja hänen kanssaan autossa istuneen miehen astuvan ulos ja lähtevän ripeästi kävelemään erästä sivukäytävää myöten. Minuutin kuluttua hän kuuli puutarhaportin salvan kalahtavan ja sitten askelia kovalta maantieltä. Vielä toisen minuutin kuluttua hän oli kiskaissut kengät jalastaan, pujahtanut pois pensaikosta ja seurasi askelten ääniä turvallisen välimatkan päässä.
Hänen edellään olevat henkilöt nousivat rinnettä ja astelivat raittia pitkin Lynne Courtin puistoa ja kartanoaluetta ympäröivää metsikköä kohti. Styler arveli rouva Rentonin kumppaneineen ehkä mielivän sinne; ja minne tahansa he menisivät, sinne veisi hänenkin matkansa. Mutta ennenkuin hän ennätti sen enempää pohtia sitä seikkaa, kääntyivät hänen vainuttavansa syrjään ja lähtivät metsäpolkua pitkin suoraan sitä syrjäistä majaa kohti, jossa Samuel Pegge asui.
Stylerin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tämä, mietti hän itsekseen, tämä oli jo jotakin; tämä oli oikein todellinen seikkailu! Vierailulle Samuel Peggen, toiselta nimeltä Septimus Philcoxin, luokse myöhänlaiseen illalla ja salakähmäiseen tapaan — hyvä! Jospa hän nyt vain voisi muuttua hengeksi, joista kuulee puhuttavan, tunkeutua kenenkään näkemättä majaan ja olla saapuvilla alkavassa keskustelussa, kuullen kaikki, mitä puhuttaisiin! Oi, sepä olisi todellakin ihana, oivallinen temppu! Mutta koska Styler oli olennaisen aineellinen, oli sellainen mukava menettely kerrassaan mahdoton toteuttaa ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli tehdä, mitä voi — niissä oloissa.
Styler tunsi Peggen kotoisen järjestelyn kyllin hyvin tietääkseen tämän kelpo herrasmiehen asuvan yksin. Hänen taloudestaan huolehti muuan kylän vaimo, joka saapui kello kymmenen ja poistui kello viisi, joten Pegge vietti iltansa yksin. Senvuoksi ei hänen, Stylerin, olisi kovinkaan vaikeata tarkastella majan ympäristöä. Ja kuultuaan, että rouva Renton kumppaneineen päästettiin sisälle, hän jätti kenkänsä polun vieressä kasvavan, mukavan rautatammipensaan alle, sujahteli puulta puulle, pensaalta pensaalle ja vihdoin hiipi kuistille silmäilläkseen varovasti ikkunasta ainoaan valaistuun huoneeseen.
Sen ikkunan edessä ei ollut muuta kuin huolimattomasti vedetty pitsinen verho, ja pysytellen tarkoin pylvästön varjossa näki Styler tarkoin ja esteettömästi huoneen ja sielläolijat. Pegge näytti olleen nauttimassa illan rauhasta vieraittensa saapuessa häiritsemään häntä. Takassa roihusi kirkas valkea, pesälaa'an lähelle oli vedetty lepotuoli ja keskelle lattiata sijoitetulla pöydällä oli karahvi, suihkupullo ja tupakka-astia. Samalla pöydällä virui myöskin kasa kuvalukemistoja ja sanomalehtiä sekä keltaselkämyksinen romaani, jonka Pegge ilmeisesti oli viskannut kädestään alassuin pöydälle, kun ovelle kolkutettiin.
Huoneessa olevat kolme henkilöä olivat jo syventyneet keskusteluun, kun Stylerin onnistui saada heidät näkyviinsä. Rouva Renton istui lepotuolissa, josta Pegge oli juuri noussut; hänen kumppaninsa istui toisessa pöydän toisella puolen. Pegge seisoi ruusupuinen piippu kädessään uunimatolla heidän välissään. Hän kuunteli hyvin tarkkaavasti toisen miehen sanoja, ja Styler kiroili talon rakentajaa liian hyvästä työstä. Se ei ilmeisestikään ollut hutiloimalla valmistettu rakennus, sillä ikkuna sopi puitteisiinsa tiiviisti, eikä ainoatakaan ääntä tunkeutunut raoista hänen korviinsa. Ja vaikka hän tähyili ja odotti runsaasti puoli tuntia, ei hän kuullut mitään eikä nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sisälläolijat näyttivät pohtivan jotakin — jotakin vakavaluontoista, päättäen heidän kasvojensa ilmeistä. Milloin puhui rouva Renton, milloin hänen kumppaninsa, milloin Pegge. He näkyivät olevan perin hyvissä väleissä; vanhahko herrasmies hyväksyi Peggen tarjouksen ja otti lasin wiskyä ja soodaa käteensä ja viritti sikaarin laatikosta, jonka Pegge otti tulisijan yläpuolella olevalta hyllyltä. He näyttivät tosiaankin olevan hyvin ystävällisiä toisilleen, ja uudelleen Styler sadatteli talon rakentajaa.
"Toivottavasti hänen saamansa vuokra ei riitä korvaamaan niitä menoja, jotka hän kulutti tähän kirottuun paikkaan!" tuumi Styler. "Jos hän vain olisi käyttänyt tuoretta puuta kyhätessään tämän kirotun ikkunan puitteita, olisi siinä nyt sellaisia halkeamia, joihin voisi työntää sormensa, ja silloin kuulisin, mitä nuo kolme puhelevat. Mutta nyt en erota edes kärpäsen surinan vertaa! Joka tapauksessa he keskustelevat jostakin vakavasta — sen erotan heidän kasvoistaan."
Puolen tunnin kuluttua Peggen vieraat nousivat seisomaan ja aikoivat nähtävästi lähteä, ja senvuoksi Styler pujahti portille, otti kenkänsä ja piiloutui tien ohessa kasvavaan pensaikkoon. Pian rouva Renton ja hänen kumppaninsa tulivat majasta ja lähtivät kotiin päin, ja Styler herkisti korviaan, toivoen heidän lausuvan jonkun valaisevan huomautuksen mennessään hänen ohitseen. Mutta he astelivat polkua alaspäin äänettöminä; miehen polttaman sikaarin hieno tuoksu haihtui; askelten ääni häipyi, ja Styler oli yksin keväisessä yössä.
Oltuaan jonkun aikaa kahden vaiheilla hän lähti verkalleen Warrenia kohti. Hän ei ollut likimainkaan tyytyväinen, vaikka olikin lisännyt tietovarastoonsa hyvin mielenkiintoisen havainnon. Oli varmasti jotakin — kenties hyvinkin paljon — että hän oli saanut selville rouva Rentonin kumppaneineen olevan ystävällisissä ja läheisissä suhteissa entisen rikosvangin, aikoinaan kuuluisan Imperial Splendour Development and Enterprise Societyn esimiehen ja toimitusjohtajan, kanssa. Äkkiä Styler hätkähti — melkein hypähti kengissään, jotka hän oli hyvin miettivänä vetänyt takaisin jalkaansa.
"Hitto!" huudahti hän hiljaa. "Hitto soikoon! Tietystikään he eivät tiedä, kuka se vanha veitikka on! He eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus Philcox! Luonnollisesti eivät! — Rouva Renton pitää sitä vanhaa veijaria vain naapurinaan. Mutta sittenkin olen valmis vannomaan, ettei tämäniltainen käynti ollut pelkkä ystävällinen vierailu. Ei sinnepäinkään! Se oli totisesti vakava, asiallinen haastattelu! Mitä se koski? Tulimmaista! Tuhannen tulimmaista! Mitä se koski?"
Juuri silloin Styler huomasi olevansa Warrenin portin kohdalla. Hänen mieleensä juolahti äkkiä loistava ajatus; hän työnsi oven auki, astui pihalle, käveli päättävästi pääovelle ja soitti kelloa. Hän kuuli sen kimeän kilinän kaikuvan hiljaisessa talossa. Seuraavalla hetkellä hänen eteensä ilmestyi siisti sisäkkö, joka katseli häntä silminnähtävästi ällistyneenä.
"Onko rouva Renton kotosalla?" tiedusti Styler. "Sepä hyvä — kiitos. Tahtoisitteko hyväntahtoisesti kysyä häneltä, ottaisiko hän puheilleen herra Stylerin, herra Smithin sihteerin? Ilmoittakaa hänelle, että olen tullut Lontoosta tapaamaan häntä."
Palvelijatar painoi vaivoin tämän sanoman mieleensä, kehoitti Styleriä astumaan sisälle ja katosi eteissalin oikealla puolella olevaan huoneeseen, jonka ikkunasta Styler oli talolle saapuessaan nähnyt loistavan valoa. Pian hän palasi, pyytäen vierasta tulemaan sisälle, ja Styler, joka jo oli valmistautunut esittämään aikomaansa osaa, astui eteenpäin kohtaamaan rouva Rentonia, joka oli tullut huoneen ovelle hyvin kummastuneen näköisenä.
"Hyvää iltaa, rouva", alkoi Styler tuiki itsevarmana ja luottavana. "On ikävää, että vaivaan teitä näin myöhään, mutta mieleemme johtui teidän lähdettyänne eräs kysymys —"
Rouva Renton viittasi häntä astumaan sisälle ja sulki oven tultuaan itse jälessä. Hän osoitti vanhahkoa herrasmiestä, joka nyt oli lopettanut Peggen tarjoaman sikaarin ja valitsi parhaillaan uutta vanhanaikaisesta kotelosta, mutta keskeytti puuhansa, kiinnitti monokkelin oikeaan silmäänsä ja tuijotti Styleriin uteliaana.
"Veljeni, majuri Esmondhaugh, josta kuulitte minun puhuvan tänään", esitteli rouva Renton. "Majuri Esmondhaugh tietää hyvin, mitä herra Tressin luona tänään tapahtui, herra Styler, joten voitte puhua hänen kuultensa. Mistä on kysymys — ja mistä tiesitte minun olevan täällä?"
"Tiedustin hotellistanne, madam, ja kuulin teidän lähteneen maaseudulle", vastasi häpeilemätön Styler. "Ja kun meidän oli kysyttävä teiltä paria tärkeätä seikkaa, hyppäsin moottoripyörälleni ja ajoin tänne. Ensinnä neiti Brockin luona käyntinne, rouva Renton", jatkoi hän, istuutuen emännän osoittamalle tuolille. "Saattaisitteko, madam, virkistää muistianne, kylliksi muistaaksenne, sattuikohan mitään — — jotakin pikku seikkaa — mikä herätti tai mietittyänne herättäisi teissä ajatuksen, että neiti Brock narrasi teidät sinne — narrasi, huomatkaa! — kohtaamaan jotakuta!"
Rouva Renton, joka oli silmäillyt vierastaan hyvin uteliaana, säpsähti.
"Sitä en ole ajatellut", virkkoi hän miettivästi. "Mutta kerroinhan teille, että hän kävi vähäväliä ikkunan ääressä tähyilemässä kadulle. Se olisi saattanut merkitä sitä, mihin viittasitte."
"Entä se — nimitämmekö sitä rauhattomuudeksi, madam? — näyttikö se — asettuvan hänen saatuaan mainitsemanne sähkösanoman?" kysyi Styler. "Nämä tuntuvat epäilemättä pikku seikoilta, mutta ovat hyvin tärkeitä."
"Saatuaan sähkösanoman", vastasi rouva Renton, "hän yksinkertaisesti pyysi minua — kuten kerroin — menemään tieheni."
"Juuri niin, juuri niin!" äänsi Styler, ravistaen päätään salaperäisesti. "Se luonnollisestikin selittää sen — toinen henkilö ei tullutkaan. Ette kai voi vaivata muistianne siinä määrin, että muistaisitte hänen kertaakaan vihjanneen — jonkun kolmannen henkilön saapumiseen?"
"Vaivaamatta muistiani voin vakuuttaa teille, ettei hän sitä tehnyt!" vastasi rouva Renton jyrkästi. "Siitä olen ehdottoman varma."
Styler nousi pystyyn ja pudisti päätään vieläkin salaperäisemmin.
"Niinpä niin, niinpä niin, madam!" virkkoi hän. "Niin — tietenkään hän ei sitä tehnyt, rouva Renton, ei tehnyt! Aikoi tuottaa teille yllätyksen, madam — siinä se. Niin juuri, tietysti!"
"Minkälaisen yllätyksen?" tiedusti rouva Renton.
Mutta Styler kohoili kättään torjuvasti.
"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi hän, hymyillen ovelasti. "Valtiosalaisuuksia, ymmärrättehän, madam. Tärkeätä kuitenkin on, että jotkut merkit — kovaonnisen naisen usein toistunut ikkunasta tähyäminen — osoittavat hänen odottaneen jotakuta."
Sitten Styler kumarsi ja poistui, vastaukseksi rouva Rentonin kyselyyn selitettyään yöpyvänsäLynnen Vaakunaan. Ja siihen majataloon hän lähtikin suoraapäätä heti Warrenista päästyään. Sinne jouduttuaan hän istui puoleen yöhön saakka valveilla pakisten isännän kanssa. Maata pannessaan hänellä oli lohdullinen tieto siitä, että hän oli saanut selville useita tärkeitä seikkoja, joilla hän voisi ilahduttaa Smithin korvia viimemainitun palattua omalta retkeltään.
Styler, joka mielellään nautti elämästään, milloin vain ammatilliset tehtävät saattoivat hänet maaseudulle, virui seuraavana aamuna vuoteensa lavendelituoksuisten raitien välissä verrattain myöhään. Sen jälkeen hän kulutti aikaansa, kuten hän nimitti aitomaalaisen liikkiö- ja muna-aamiaisen kimpussa lähes kello yhteentoista. Hän oli suorittanut kaikki tehtävänsä, ja hänellä oli useita tunteja vapaata aikaa, ennenkuin hänen sopimuksen mukaisesti oli mentävä tapaamaan esimiestään tämän toimistossa Pumppu-pihassa. Ja koska maaseutu häntä viehätti, päätti hän tehdä mutkan palatessaan Lontooseen. Hän poikkeaisi Dorkingiin ja sieltä Reigateen, ehkäpä aina Sevenoaksiin saakka, levähtäen silloin tällöin tiepuolessa olevissa majataloissa, jotka tehosivat hänen luonteessaan piilevään, kehittymättömään taiteelliseen vaistoon. Päivä oli kaunis, tiet olivat hyviä, ja hyvällä moottoripyörällä saattaa seitsemässä tunnissa katkaista pitkän matkan. Ennenkuin kirkonkello löi kaksitoista, maksoi Styler senvuoksi laskunsa, sanoi jäähyväiset isännälle, jolle hän leikillisesti huomautti, ettei hänen saapumisestaan pitäisi koskaan kummastua, ja lähti itään päin. Mutta kiitäessään kylän raitilla hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että tuntuisi säädyttömältä ja epäkohteliaalta, jollei hän kävisi poliisiasemalla tervehtimässä komisariusta. Niinpä hän pian seisautti koneensa, minkä jälkeen hänet kohta opastettiin arvoisan poliisimiehen pyhättöön.
Komisarius, joka käsitteli monenlaisia sinisiä papereita, ojensi kätensä ja salli tuikeiden piirteittensä laueta virnistykseen.
"Omituista! Ajattelin juuri teitä", virkkoi hän. "Mietin, että minulla olisi jotakin kertomista teille, kun ensi kerran tapaamme, nähkääs."
"Nyt on se ensi kerta", vastasi Styler. "Aina valmis kuulemaan uutisia."
"Muistattehan sen intialaisen helyn — taikakalun, muistokorun, tai mikä se lieneekin", jatkoi komisarius, "kultaisen vehkeen".
"Kyllä muistan", myönsi Styler. "Entä sitten?"
"Olen saanut selville, kenen se on", ilmoitti hänen puhetoverinsa, virnistäen taaskin. "Lyhyesti sanoen, hän on saanut sen takaisin. Ja minä — nimittäin me — olemme saaneet tuon!"
Hän osoitti kirjoituspöytänsä eristettyä osaa, jossa oli uudenuutukainen Englannin Pankin seteli kirjepainimen alla. Rauhallisesti ja kursailematta Styler nosti painimen syrjään ja katsoi, kuinka suuri seteli oli.
"Viisipuntanen, kas vain", huomautti hän. "Palkkioksi kaiketi? Ohoo!Entä kelle se hely sitten kuului tai kuuluu?"
"Majuri Esmondhaughille — rouva Rentonin veljelle", vastasi komisarius. "Hän on sotilashenkilö — lienette nähnyt hänet näillä main. Hän oli täällä Kestevenin murhan tapahtuessa."
"Ahaa, varmasti olen hänet huomannut", virkkoi Styler huolettomasti. "Kookas mies, harmaat viikset. Niinkö — se on siis hänen? No niin, viitonen lienee teille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle hyvänsä, ja onhan kaikesta aina jollekulle jotakin hyötyä."
"Niin, meitä on kaksi tai kolme jakamassa tuota", sanoi komisarius. "Majuri Esmondhaughin se hely on. Hän kävi täällä noin tunti sitten. 'Kuulkaahan!' alkoi hän. 'Ollessani tuonnottain täällä sisareni luona kadotin kellonperistäni helyn — pienen, kultaisen, kaiverretun korun — ja lupaan palkkion sen löytäjälle, lupaan viisi puntaa!' sanoi hän. 'Se oli muisto. En tiedä, mihin sen pudotin', sanoi hän. 'Se on saattanut tapahtua tuolla raitilla tai Warreniin vievällä kujalla tai jollakin Lynne Courtin puiston metsäpolulla — kävelin siellä tunnin tai pari sinä iltana. Voitteko panna kylään nähtäväksi pari ilmoitusta, joissa luvataan viiden punnan löytöpalkkio?' sanoi hän. 'Tahtoisin kovin mielelläni sen takaisin — se oli muisto', sanoi hän uudelleen. Sen enempää vitkastelematta minä senvuoksi otin korun esille ja ojensin sen hänelle. Ja olipa hän totisesti hämmästynyt. 'Mistä sen löysitte?' sanoi hän. 'Eräältä Lynne Courtin polulta tutkiessamme murhaa', sanoin minä. 'Ahaa, niinpä niin!' sanoi hän. 'Olin niillä seuduin kävelemässä juuri sinä iltana', sanoi hän. Ja sitten hän huomautti, että tämä viitonen oli meidän, ja pisti sen tuohon, kauniisti kylläkin, ja siinä se on. Kuten näette, ei siinä helyssä siis sittenkään ole mitään salaperäistä", lopetti komisarius. "Perin selvä juttu. No, entä mitäs teille kuuluu? Otaksuttavasti olette ollut täällä tutkimusmatkalla?"
"Minulta unohtui eräs esine tänne viimeksi täällä käydessäni", valehteli Styler. "Eipä minulla erikoisia uutisia ole. Ovatko lontoolaiset virkaveljenne jo käyneet täällä tiedustelemassa neiti Brockin jutun tähden?"
"Eivät vielä", vastasi komisarius. "Mutta otaksun heidän sen tekevän.No — mitä arvelette? Oliko se saman käden työtä?"
"Jos minun pitäisi selittää teille mitä ajattelen", virkkoi Styler, "viipyisin täällä koko päivän. Sen kuitenkin sanon, että lopuksi saamme kaikki suuren yllätyksen. Ja onpa hauska, että voitte hyvin ja hyvää jatkoa! Minun on mentävä tapaamaan esimiestäni."
Mutta ennen sitä kohtausta Styler oli miettinyt asioita kelpo tavalla ja oli täysin valmis pohtimaan niistä selostettuaan ne Smithille Pumppu-pihan rauhallisessa toimistossa. Smith oli kuunnellut äänettömänä ja tarkkaavana ja oli innokas tekemään kaikesta lyhykäisen luettelon.
"Ja nyt, Styler", virkkoi hän, vetäen eteensä paperiarkin ja alkaen kirjoittaa, "pannaanpa suppeasti muistiin, mitä tiedämme kuulustelujen ja teidän havaintojenne nojalla. Pistän ne paperille — tuntuu niin varmalta nähdä asiat kirjoitettuina, vaikka paperi heti senjälkeen joutuisikin tuleen tai paperikoppaan.
"1:o. Tiedämme majuri Esmondhaughin olleen Lynnessä Kestevenin murhayönä.
"2:o. Tiedämme hänen sinä yönä tai iltana liikkuneen Lynne Courtin metsässä ja pudottaneen siellä korun, jonka katoamista hän ei lainkaan salaa.
"3:o. —"
"Tuossa toisessa kohdassa on eräs pykälä", keskeytti Styler. "Minkä tähden majuri ei ilmoittanut katoamisesta heti? Miksi hän vitkasteli ja kertoi siitä poliiseille vasta useita päiviä myöhemmin? Johtuiko hänen menonsa poliisien puheille jollakin tavoin siitä, että minä kävin eilen illalla hänen sisarensa luona?"
"Suoraan sanoen, Styler", virkkoi Smith, "teidän pitäisi saada koko joukko enemmän tietoja majuri Esmondhaughista".
"Suoraan sanoen, sir", vastasi Styler, "meidän on saatava koko joukko enemmän tietoja sekä majuri Esmondhaughista että rouva Rentonista — molemmista! Totisesti — meidän on!"
"Hyvä, hyvä — myönnän sen", sanoi Smith. "Ja — me saamme. Sillä — jatkaaksemme:
"3:o. Nyt tiedämme, että rouva Rentonin, majuri Esmondhaughin ja Samuel Peggen — toisella nimellä Septimus Philcoxin — kesken on joku salaisuus."
"Onko se salaisuus — vaiko liikeasia — vaiko jotakin ihan viatonta?" tokaisi Styler. "Olen miettinyt sitä joka suuntaan. He saattoivat mennä tapaamaan sitä vanhaa veitikkaa monesta syystä. Yhdestä seikasta olen varma, herra Smith — he eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus Philcox."
"Kuinka niin?" kysyi Smith.
"Koska olen varma siitä, että majuri Esmondhaugh on herrasmies ja kunnianmies — näyttää ainakin siltä", vastasi Styler, "enkä jaksa käsittää herrasmiestä, joka ottaa vastaan wiskyä ja soodaa ja sikaarin entiseltä rikosvangilta. Ymmärrättekö?"
Smithin silmät tuikahtivat kultasankaisten silmälasien takaa.
"Septimus Philcox, Styler, poikaseni", sanoi hän, "oli aikansa joustavimpia ja miellyttävimpiä herrasmiehiä. Vielä nytkin hyvin monet ihmiset uskovat, että häntä kohdeltiin perin huonosti ja että, jos laki olisi antanut hänen olla rauhassa, hän olisi hoitanut Imperial Splendour-yhtymän asiat ja hankkinut osakkaille tavattomat voitot. Majuri Esmondhaugh — palveluksesta eronneet sotilashenkilöt ovat tunnetusti omituisia, minkä seikan salaperäistä syytä kukaan ei ole koskaan selittänyt — saattaa olla sellainen osakas, joka edelleenkin syvästi luottaa Septimukseen. Mutta sanonpa teille erään asian, Styler — eräästä pienestä seikasta meidän olisi otettava selkoa — nimittäin siitä, mitä väkeä majuri Esmondhaugh ja hänen sisarensa, rouva Renton, ovat. Heistä emme tiedä mitään! He saattavat olla väärillä teillä liikkuvia ihmisiä, mikäli me tiedämme. Katsotaanhan! Mitä hakemistoja meillä on täällä, Styler? Mitä teillä on huoneessanne?"
Styler nousi ja katosi omaan pyhättöönsä, jossa hän alkoi etsiä tietokirjojen täyttämältä hyllyltä.
"Täällä on vanha pääriluettelo", ilmoitti hän avoimesta ovesta, "aateliskalenteri — se on viimevuotinen — ja tuossa on vanha 'Kuka kukin on' ja kymmenen tai kaksikymmentä armeijan luetteloa, joita saatte kerran kuukaudessa, ja useita Whitakerin almanakkoja".
"Armeijan luettelo tietystikin", virkkoi Smith, joka ylpeili siitä, että hän lakikoulun pataljoonan jäsenenä oli tekemisissä sotilasasiain kanssa. "Tuokaa se — majuri on joka tapauksessa siinä mainittu. Kas tässä", jatkoi hän selailtuaan luetteloa vähän aikaa. "Tässä hän on: Godfrey Hamilton Esmondhaugh, D.S.O., M.V.O., viimeksi yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä ulaanieskadroonassa — se on tietenkin hän, Styler. Mutta se ei ilmaise meille mitään hänen perheestään. Annappa kun ajattelen; niin — muistelen, että on senniminen pohjanpuolelaissuku. Meidän täytyy tosiaankin hankkia kunnollisia hakemistoja, Styler! Teidän on tilattava niitä heti — kaikenlaatuisia. Esmondhaugh! Katsokaahan Whitakerista, onko siellä sennimistä ritaria tai baronettia — näinä kansanvallan aikoina on niitä leivottu uusia niin paljon, että niitä vilisee kuin mustikoita eikä paraskaan aatelisten tarkkaa ja jaksa pitää niitä mielessään!"
"Baronettien luettelossa on sir Godfrey Dawkes Esmondhaugh", ilmoitti Styler, silmäiltyään Whitakerin almanakkaa, "eikä hän olekaan nousukas, sillä hänet aateloitiin 1681".
Smithiltä pääsi kiihkeä huudahdus, ja hän tarttui aateliskalenteriin, jonka Styler oli tuonut toisesta huoneesta.
"Hyvä — hyvä!" hoki hän. "Muistinhan kuulleeni sen nimen — näettekö, mitä merkitsee hyvä muisti? Esmondhaugh, niin — kas, tässä se on, Styler — se on löydetty! Kuunnelkaahan! Täällä on koko joukko. Hm! Näin se kuuluu, nimittäin sisältö, kun jätetään pois turhat koristukset. Godfrey Dawkes Esmondhaugh, Esmondhaughin, Northumberlandissa, yhdeksäs baronetti. Kaupunkiasunto Eaton-aukio 563, S. W. Aliluutnantti. Ollut parlamentin jäsen. Maata 3,167 acrea. Syntynyt heinäk. 12 p:nä 1837 — vanha herra, Styler. Leski. Puoliso oli Joan Cicely, sir David Chillinglinin tytär, Chillinglin Towerista, Northumberlandista. Jälkeläisiä: Godfrey Hamilton, majuri, syntynyt 1875 — siinä meidän miehemme; Rosalind, syntynyt 1884, avioliittoon 1906, puoliso Arthur Charles Renton, ylempi Brook-katu 320, W. Maud, syntynyt 1885, avioliittoon 1913, puoliso John Patrick Angus, kuudes Oronsayn kreivi. Styler!"
"Sir!" huudahti Styler, hätkähtäen esimiehensä kiihkeätä ääntä.
"Kuulitteko sen, Styler? Rouva Rentonin — ja majuri Esmondhaughin — sisar on kreivitär!"
"Kuulin, sir. Kuulin muutakin. Hänen nimensä on Maud."
Smith nosti katseensa aateliskalenterista.
"No?" äänsi hän.
"Siinä vihkimätodistuksessa mainitun naisen nimi oli Maud", selittiStyler.
"Ahaa! Niin olikin", vahvisti Smith. "Maud Eleanor Rivers, Broom Lodgesta, Northumberlandista, neito! Hm! No niin, Maud ei ole harvinainen naisten nimi. Tuokaahan pääriluettelo — se on muistaakseni julkaistu vain vuosi tai pari takaperin."
Styler toi paksun nidoksen, ja Smith käänteli sen lehtiä, kunnes löysi haluamansa kohdan.
"Tässä se on", virkkoi hän. "John Patrick Angus Chisholm-Huntley, kuudes Oronsayn kreivi ja niin edelleen — paljon yksityisseikkoja, jotka eivät liikuta meitä. Syntynyt 1881 — nainut — niin, siinä se on — Maudin, Esmondhaughin baronetin sir Godfreyn toisen tyttären. Asunto: Oronsay-linna, N. B., ja Upper Grosvenor-katu 86, W. — Styler!"
Taaskin tuo terävä huudahdus hätkähdytti Styleriä.
"Eikö ajuri kertonut kyydinneensä neiti Brockin ja tuntemattoman miehenLaburnum-pengermältä Upper Grosvenor-kadun kulmaan?" kysyi Smith.
"Niin hän kertoi", vastasi Styler.
Smith sulki kirjan ja nousi seisomaan.
"Olemme saamaisillamme selville jotakin, mutta en tiedä, mitä se on", virkkoi hän. "Tämä —"
Ulomman toimistohuoneen puhelinkello alkoi äkkiä kilistä. Styler meni vastaamaan ja palasi pian kasvoillaan merkitsevä ilme.
"Tohtori Hextall kutsuu meitä — molempia! — heti", ilmoitti hän.
Heti Hextallin sanoman kuultuaan Smith sieppasi hattunsa ja päällystakkinsa. Mutta kiskoessaan takkia yllensä hän pysähtyi kesken kaiken ja silmäili Styleriä hieman huolestuneen näköisenä.
"Sepä kiusallista", harmitteli hän. "Sähkösanoma saapuu! Toisen meistä pitäisi olla täällä ottamassa se vastaan. Sanoiko Hextall tarvitsevansa meitä molempia — nimenomaan?"
"Hän sanoi: 'Voitteko te molemmat tulla heti luokseni?'" vastasi Styler. "Mutta hän ei tuntunut erikoisen kiihtyneeltä." Smith harkitsi hetkisen ja teki pian päätöksensä.
"En halua viivytystä, jos se sähkösanoma tulee", sanoi hän. "Jääkää te tänne ainakin vähäksi aikaa, ja jos se tulee, tuokaa se Hextallin asuntoon! Soittakaa minulle sinne, että aiotte tulla! Minä puolestani ilmoitan puhelimitse teille, jos siellä on jotakin erikoista tekeillä."
Hän kiiruhti Strandille, huusi ensimmäisen näkemänsä vapaan ajurin ja ajoi suoraapäätä Hextallin asunnolle Wimpole-kadulle. Hextall oli ilmeisesti odottanut häntä ja vei hänet heti yksityiseen huoneeseensa.
"Totisesti, Smith!" alkoi hän. "Tämä alkaa käydä kirotun vakavaksi. Emmekö voi tehdä mitään? Jotakin on tehtävä! Jollei — no niin, minä pelkään — oikeastaan olen varma, että jotakin tapahtuu."
Smith oli jo huomannut, että Hextall oli hermostunut, kiihtynyt ja hämmentynyt, ja senvuoksi hän itse tekeytyi tyyneksi, asialliseksi, liikemiesmäiseksi. Hän riisui päällystakin ja hatun yltään, valitsi mukavimman tuolin ja sytytti kylmäverisesti savukkeen.
"Nyt, rakas naapuri", sanoi hän sitten, "sinun olisi parasta kertoa minulle, mitä on tapahtunut. Mutta luullakseni osaan minä kertoa sen sinulle. Sinua tapaamassa on käynyt joku etsivän osaston päämajan miehiä. Sinua on vaivattu neiti Paquitaa koskevilla kysymyksillä. Suu puhtaaksi!"
Hextall liikahti kärsimättömän levottomasti.
"Yksi heistä oli luonani eilen-illalla", huudahti hän, "toinen tänä aamuna, kaksi taaskin tunti sitten, ja kaikki he esittivät minulle kysymyksiä, joita minä pidän tuiki naurettavina! Luulinko tätä mahdolliseksi? Pidinkö sitä mahdollisena? Olinko pannut merkille sen? Olinko nähnyt tämän? Sanoin heille kaikille, että he tuntuivat koettavan saada minua viittailemaan, miten neiti Tress olisi voinut tai saattanut ampua tai ampunut Kestevenin."
"Niin tietysti, rakas Hextall; mitä muuta varten arvelet mies-parkojen tulleen?" huomautti Smith nauraen. "Heidän on tehtävä työnsä, täytettävä juhlalliset velvollisuutensa, ja luonnollisesti he käyttävät jokaista tilaisuutta saadakseen jonkun auttamaan työssä ja huojentamaan velvollisuuksia. He olisivat sinulle rajattoman kiitollisia, jos tekisit jutun yksinkertaisemmaksi ja sanoisit heti uskovasi varsin mahdolliseksi sen, että neiti Paquita ampui Kestevenin. Nämä herrat eivät niin kovin paljoa välitä vaikuttimista, jolleivät ne ole kouraantuntuvia ja heille avuksi; he pitävät selvistä, suorista todistuksista. Mutta saitko sinä puolestasi mitään irti heiltä? Ilmoittivatko he sinulle, aikovatko he toimia Waltersin ilmiannon nojalla? Aikovatko he vangita neiti Tressin?"
"Oh, en tiedä!" vastasi Hextall ähkäisten. "Ne kaksi, jotka olivat täällä tunti sitten, puhuivat hyvin varovasti jotakin sentapaista, etteivät he ryhdy äärimmäisiin toimenpiteisiin, jolleivät todistukset ole hyvin raskauttavat, mutta —"
"Täsmälleen; ja he ovat vaivanneet sinua, toivoen sinun lujittavan heidän todistusketjuaan", virkkoi Smith. "Toivottavasti olet kiinteästi pysynyt varmalla kannalla koko ajan puhellessasi heidän kanssaan. Miten esiinnyit?"
"Kerroin heille suoraan, että neiti Tressillä on unissakävijän taipumuksia ja ettei hän mitenkään ollut voinut ampua Kesteveniä liikkuessaan unissaan", vastasi Hextall. "Joku heistä tahtoi todenteolla tietää, pidinkö mahdollisena, että hän oli lähtenyt ulkosalle ja ampunut Kestevenin normaalisessa tilassaan ja vaipunut unissakävijän tilaan teon tehtyään palatessaan taloon! Aasi!"
"Sano mieluummin tieteellinen mietiskelijä, jonka ajatukset eivät vielä ole saavuttaneet kypsyysastetta", huomautti Smith. "No niin, mainitsinhan sinulle ja Tressille, että aina siitä alkaen, kun Walters kävi kertomassa tietonsa poliiseille, on ollut olemassa se vaara, että neiti Paquita vangitaan — kaikki on sen varassa, kuinka tärkeänä johtavat viranomaiset pitävät palvelijan lausuntoa ja minkälaisia lisätodistuksia he saavat haalituksi kokoon. Epäluulo on luonnollisestikin olemassa — sitä vastaan ei kannata väittää. Ja tärkein tehtävä, Hextall, päästääksemme sinut ja kaikki muutkin kaikesta levottomuudesta, on sen miehen tai naisen löytäminen, joka murhasi sekä Kestevenin että neiti Brockin — sillä on yhtä varmaa kuin kohtalo, että ne murhat olivat saman käden työtä!"
"Miehen tai naisen?" kertasi Hextall. "Luuletko todellakin, että se on saattanut olla naisen puuhaa?"
"Miksi ei? Kuka nainen hyvänsä osaa käyttää revolveria", vastasi Smith. "Muutamat seikat — minun ei tarvinne vielä syventyä niihin — panevat minut ajattelemaan, että murhaaja mahdollisesti oli nainen. Sinun on muistettava, että nainen on liukkaampi kuin mies — useammassa mielessä kuin yhdessä ja useammalla tavoin — ja että hänellä on enemmän oveluutta, suurempi pettämiskyky ja paremmat piiloutumistilaisuudet. Niin, Hextall, se käsi, joka riisti hengen niiltä molemmilta, saattoi olla naisen."
Hextall, joka oli rauhattomasti kävellyt edestakaisin huoneessa, seisahtui uuninmatolle ja loi Smithiin tutkivan katseen.
"Kunniasanalla, Smith!" huudahti hän. "Uskotko todella saavasi selville murhaajan — kummassakin tapauksessa? Tahtoisin sen tietää."
"Kunniasanalla, uskon saavani selville murhaajan molemmissa tapauksissa", vakuutti Smith. "Ja kuten jo huomautin, olemme tekemisissä vain yhden syyllisen kanssa. Tässä nuorassa on paljon säikeitä tässä kudoksessa paljon poimuja ja käänteitä, mutta asteettain löydämme muutamien päitä ja anomme toisten solmuja. Yhdestä asiasta olen varsin varma — näiden murhien vaikutin osoittautuu hyvin yllättäväksi. Ja epäämättömän varmasti voin nyt jo vakuuttaa sinulle sen, ettei se millään tavoin ole ystäviesi Tressien yhteydessä. Darrel ja Paquita Tress ovat ihan satunnaisia lisiä — pelkkiä korsia, jotka sula sattuma on imenyt tähän pyörteeseen. Minä tiedän sen! Tiedän sen vakuutan. Juuri senvuoksi odotan rauhallisena, että poliisit ehkä alkavat syyttää neiti Paquitaa. Se olisi hänestä vastenmielistä; se merkitsisi, että häntä pidettäisiin Brixtonissa muutamia päiviä, mutta —"
Samassa astui huoneeseen Hextallin sisäkkö, ja Smith nousi pystyyn, ennenkuin hän ehti virkkaa mitään.
"Tulitteko käskemään minua puhelimeen?" kysyi hän. "Ahaa, niin arvelinkin. Suo anteeksi, Hextall! Viivyn vain minuutin — soittaja on luultavasti Styler."
Hän oli niin varma olettamuksensa paikkansapitäväisyydestä, että hän heti tiedusti Styleriltä sähkösanomaa. Styler vastasi ihan yhtä lakoonisesti:
"Se saapui — juuri äsken!"
"Tuokaa se tänne heti!" komensi Smith. Hän palasi Hextallin luokse, vaipui jälleen nojatuoliinsa ja alkoi jatkaa katkennutta esitystään. "Olisi epämieluista Paquitalle", toisti hän, "jos hänet vangittaisiin ja häntä syytettäisiin Kestevenin kuoleman aiheuttamisesta; se olisi epämieluista hänen veljelleen, epämieluista kaikille. Mutta", puhui hän edelleen, "sellaisia ikävyyksiä on joskus mahdoton torjua; joka tapauksessa Paquitaan kohdistetun syytöksen täytyy romahtaa; ja se, että yleisön huomio kiintyy juttuun, saattaa mahdollisesti edistää todellisen syyllisen kiinnijoutumista."
"Minä toivoisin, että se saataisiin aikaan jollakin muulla tavoin", murahti Hextall jurosti. "Tahtoisin pitää neiti Tressin erillään siitä. Minusta on tavatonta, etteivät poliisit kykene tekemään mitään! Miksi he tuhlaavat niin paljon aikaa udellakseen minulta kaikenlaista eivätkä etsi sitä miestä, joka nähtiin neiti Brockin seurassa? Minkä tähden he eivät —"
"Rakas ystävä!" keskeytti Smith nauraen. "Sinä et ymmärrä poliisiemme menettelytapoja. Minä arvasin, miten kävisi, heti kun kuulin Waltersin lörpötelleen, Viralliset poliisimme pitävät aina selvistä asioista. Ja käsitäthän, on epäilemättä selvää, että neiti Paquita Tress oli revolveri muassaan Kestevenin läheisyydessä murhan aikana ja sentähden —"
"Sentähden he heti unohtavat, että neiti Brock on viimeksi nähty elävänä oudon miehen seurassa, jonka löytämiseksi he eivät näy tehneen mitään!" huudahti Hextall katkerasti.
"No, no, ethän sinä tiedä, mitä he ovat tehneet ja parhaillaan tekevät!" tyynnytti Smith. "Ethän oikein tiedä sitäkään, mitä minä puuhaan ja mitä olen puuhannut."
"Mieluummin haluaisin tietää sen kuin sen, mitä ne toiset ajavat takaa", vastasi Hextall. "Otaksuttavasti sinulla on syviä juonia — mutta minä olen kauhean huolissani, Smith — kauhean!"
"Kas niin", virkkoi Smith, kun Styler samassa saapui huoneeseen, "tässä tulee jotakin, mistä ehkä saat vähän tietoja — se on yli viidentuhannen kilometrin päästä saapunut sanoma, Hextall. Ja se saattanee tuntua sinusta merkityksettömältä — mutta minusta sillä ehkä on suuri merkitys — nimittäin luettuani sen."
Hän avasi hitaasti Stylerin ojentaman kuoren ja levitti yhtä verkkaisesti sen sisältämän arkin. Siinä ainakin oli vastaus. Hän luki sen ääneti ja miettivästi.
"Smith, Pumppu-piha, Lontoo.
Sain sähkösanomanne ja rahalähetyksenne Polbeckin ja Brinen välityksellä. Kysymyksessä oleva mies teki itsemurhan Cayennessa kolme viikkoa sitten. Oli tuomittu Pariisissa kuusi vuotta sitten Spencer Eilisin nimellä. Oli minulle tuttu Charleston Legettenä, Amerikan kansalaisena. Jos asia on sanomalehdissämme selostetun Kesteven-jutun yhteydessä, voin antaa tärkeitä tietoja. Sähköttäkää seuraavalla osoitteella, ja tarvittaessa voin lähteä seuraavassa laivassa Englantiin.
Sam Edwards, Georgetown."
Smith otti silmälasit nenältään ja ojensi mitään virkkamatta sähkösanoman Stylerille. Hän tarkkaili, kun Styler luki sen, ja kehoitti sitten antamaan sen Hextallille. Tämä luki sen, antoi sen takaisin Smithille ja pudisti päätään.
"En luonnollisestikaan tiedä, mitä se merkitsee", sanoi hän. "Te sen kaiketi tiedätte. Mutta tärkeämpää minusta onkin, auttaako tuo teitä? Onko se luonut lisävalaistusta —"
Hän katkaisi lauseensa, kun sisäkkö astui taaskin huoneeseen — tällä kertaa tuoden käyntikortin. Vilkaistuaan siihen Hextall kääntyi Smithin puoleen, päästäen puolittain tukahdutetun kiukkuisen huudahduksen.
"Siellä on taaskin joku poliisi!" jupisi hän. "Kirottua —"
"Rakas naapuri, anna heti opastaa tämä mies sisälle", kehoitti Smith. "Tietysti — tietysti! Hän epäilemättä luulee olevansa ylettömän kohtelias sinua kohtaan vaivautuessaan niin paljon — et tiedä, kuinka miellyttäviä poliisimme voivat olla, jos haluavat. Anna hänen tulla sisälle heti!"
Mies, joka astui huoneeseen — toinen niistä, jotka olivat käyneet Darrell Tressin asunnossa edellisenä iltapäivänä — oli tosiaankin varsin miellyttävä ja herttainen. Hän tervehti Smithiä ja Styleriä huulillaan kohtelias, hyväntuulinen hymy ja kääntyi anteeksipyytävästi Hextallin puoleen.
"Te ajattelette, etten ikinä lakkaa teitä vaivaamasta, tohtori", alkoi hän istuutuessaan. "Mutta asia on niin, että arvelin parhaaksi ilmoittaa teille, miten juttu sujuu. Minua peloittaa, että nuoren neidin on annettava jonkunlainen selitys, jos hän voi."