"Suoraan puhuen", virkkoi Hextall hieman ärtyneesti, "tarkoitatte, että hänet vangitaan? Paras sanoa se suoraan."
Etsivä katsahti Smithiin ja hymyili jälleen.
"No niin, jos pidätte suorasta puheesta, sir — kyllä", vastasi hän. "Otaksuttavasti huomenaamulla. Nähkääs, häntä vastaan on riittävästi todistuksia sitä varten. Hämmästynette, hyvät herrat, mutta asia on niin, että kamaripalvelija on kielinyt!"
"Kamaripalvelija? Fowlerko?" huudahti Hextall.
"Juuri hän, tohtori, Fowler", myönsi etsivä tyynesti. "Hän kävi osastolla tänä iltana — selittäen, ettei hän enää suostunut pitämään asioita salassa. Hän kertoi siitä herra Tressin asunnossa sattuneesta tapahtumasta, jota varten teidät kutsuttiin. Ja ymmärrät tehän, sir, jos neiti oli valmis käyttämään revolveriaan sinä iltana, niin minkä tähden —"
Taaskin sisäkkö avasi oven — tällä kertaa päästäen sisälle vieraan, jolla ilmeisesti oli hyvin kiire. Heti hänet nähtyään Hextall ja Smith ponnahtivat pystyyn. Tulija oli Victor Demetriadi hilpeänä, hyväntuulisena, ja heti huomasi, että hänellä oli kiihdyttäviä uutisia. Hän astui käsi ojossa Hextallin luokse, hymyillen leveästi.
"Hyvää iltaa — kuinka voitte — hyvin?" huudahti hän. "Oh, niin! Pistäydyin tänne kertomaan teille hyvän uutisen. Luultavasti ystäväni Chimbouloglos ja minä olemme — niin! — miten sanotte — tavoittaneet sen miehen, joka tappoi Kestevenin ja pienen kotiopettajatarrukan — niin; kyllä!"
Neljä miestä, jotka seisoivat huoneessa, erilaisissa, hämmästystä kuvaavissa asennoissa, tuijottivat Victor Demetriadiin, ikäänkuin hän olisi ollut suoraan siniseltä taivaalta laipion läpi singahtanut ukonnuoli. Hetkisen vallitsi kuoleman hiljaisuus; sitten Smith astui askeleen tulokkaaseen päin, joka edelleenkin hymyili ryhmälle ikäänkuin perin mielissään tekemästään vaikutuksesta.
"Te — mitä?" virkkoi Smith. "Mitä?" Demetriadi heilautti kättään, tehden kuvaavan liikkeen.
"Niin kyllä!" huudahti hän. "Te olette — vai mitä? — ällistyneet?Ette lainkaan — kun selitän sen teille, eikö niin?"
"Selittäkää sitten Jumalan tähden!" pyysi Smith. Hän loi Hextalliin kysyvän silmäyksen. "Tietystikin toinen kreikkalaisista herrasmiehistänne?" mutisi hän. "Armias taivas — millainen tilanne!"
"Herra Demetriadi", vastasi Hextall. "Istukaa, herra Demetriadi! Onko teillä jotakin meille ilmoitettavaa?"
Demetriadi istuutui ja otti esille savukekotelonsa.
"Sallitteko?" kysyi hän. "Niin, kyllä minulla on. Tulin luoksenne, tohtori, suoraa päätä — no? Nämä herrat — ovat kai ystäviänne?"
"Olette tavannut minut aikaisemmin", pisti Smith äkkiä väliin, "vaikka ette muista. Kohtasin teidät ja Chimbouloglosin Manchesterissa viime talvena — herra Porrin luona."
"Niinkö?" huudahti Demetriadi. "Ahaa, nyt muistan — te olette Smith — ettekö olekin? Muistan silmälasinne — luonnollisesti. Voitte kai hyvin?"
"Voin koko paljon paremmin saatuani tietää, mitä olette tullut kertomaan meille", vastasi Smith. "Väititte Chimbouloglosin kanssa tavanneenne Kestevenin ja neiti Brockin murhaajan —"
"Niin kyllä, niin, luulemme olevamme oikeassa", sanoi Demetriadi hilpeästi. "Se ei ole varmaa, käsitättehän, mutta hyvin todennäköistä. Kerron teille, mitä tiedämme — ja olemme nähneet, vai mitä? Nähkääs, tohtori", jatkoi hän kääntyen Hextallin puoleen, "silloin kun puhelimme kanssanne tuolla kadunkulman takana olevassa huoneistossa sattuneen pikku jutun jälkeen, emme me, Chimbouloglos ja minä, kertoneet teille kaikkea. Emme hiiskuneet mitään siitä, missä ensi kerran kohtasimme Kestevenin ja miten tutustuimme häneen — emmehän?"
"Kyllä, kyllä siitä mainitsitte", vastasi Hextall. "Kerroitte tavanneenne hänet Café Imperialissa ja joutuneenne puheisiin hänen kanssaan."
"Vai — niin! — mutta siinä ei ollut kaikki!" huudahti Demetriadi. "Nähkääs, Chimbouloglos ja minä söimme sinä iltana hyvin myöhään päivällistä Café Imperialissa — tämä Kesteven oli myöskin päivällisellä, viereisessä pöydässä. No niin, hänen syödessään tulee hänen puheilleen toinen mies — myöskin hyvännäköinen, hieno mies — ja he puhelevat paljon. Toinen mies — hän ei syönyt — nautti ryypyn tai pari, poltti sikaarin, ja koko ajan hän ja Kesteven puhelivat paljon hiljaa, ymmärrättehän. Vihdoin hän poistui, tämä toinen mies, poistui koko kahvilasta. Ja jollakin tavoin — en muista miten — Chimbouloglos ja minä jouduimme keskustelemaan Kestevenin kanssa, ymmärrättehän — jollakin tavoin aloimme seurustella ystävysten tapaan. Ja loppujen lopuksi hän pyysi meitä siihen pieneen korttipeliin."
Smith vilkaisi New Scotland Yardin mieheen.
"Herra Demetriadi", huomautti hän, "tarkoittaa herra Tressin asunnossa sattunutta kohtausta, josta Fowler, kamaripalvelija, on hyväntahtoisuudessaan käynyt kielimässä. Herra Demetriadi on toinen siellä olleista herrasmiehistä."
"Niin kyllä, minä olin siellä!" vahvisti Demetriadi hihittäen. "Juuri minuthan piti ampua petollisen pelaamisen tähden — hohhoo! Mutta sen kaiken unohdamme nyt — ei se mitään ole! Mutta Kesteveniä me emme unohda, Chimbouloglos ja minä. Ja nähtyämme sanomalehdistä selostuksen ajattelimme paljon — aika paljon. Juuri silloin kuitenkin poistuimme Lontoosta — lähdimme muutamiksi päiviksi Brightoniin — huvittelemaan. Eikä meillä Brightonissa ollessamme ollut lainkaan aikaa ajatella murhia — siellä pidetään hauskaa, vai mitä? Mutta tuonnottain palasimme tänne ja saman päivän iltana menimme syömään päivällistä Chimbouloglosin sedän herra Antonio Chimbouloglosin luokse Park-Lanen varrella — hän on hyvin rikas mies, tämä vanha Antonio — tunnetteko hänet? Niin — innokas taulujen kokoilija ja niin edelleen. No niin, vanha Antonio tarjosi meille erittäin hyvän päivällisen ja näytti tauluja, mutta me — ymmärrättehän — ikävystyimme hiukan siihen ja halusimme nähdä jotakin eloisampaa. Niinpä toivotimme herra Antoniolle hyvää yötä vähää vaille kymmenen ja selitimme lähtevämme hotelliimme. Ja sitten astelimme Park Lanea pitkin käsikoukkua, aikoen jonnekin, missä on hupaisempaa. Ja juuri silloin näimme miehen, josta puhuin teille — sen miehen, joka keskusteli Kestevenin kanssa Café Imperialissa. Käsitättekö?"
"Missä nimenomaan näitte tämän miehen?" tiedusti Smith.
"Sanon sen teille. Upper Grosvenor-kadun kulmassa — hän tuli sitä katua pitkin. Ja", lisäsi Demetriadi huulillaan merkitsevä hymy, joka paljasti hänen mustien viiksien takaa välkkyvät valkeat hampaansa, "hän ei ollut yksin".
"Eikö yksin? Kuka sitten oli hänen seurassaan?" kysyi Smith.
Demetriadi viskasi pois savukkeensa ja näpsäytti sormiaan. "Sanon sen!" kehaisi hän painokkaasti. "Neiti Brock."
Smith vilkaisi muiden kolmen kasvoihin, joista kaikista kuvastui kiihkeä jännitys. Sitten hän kääntyi kreikkalaisen puoleen tekeytyen epäilevän näköiseksi.
"No, olkaahan toki!" virkkoi hän. "Mistä tiedätte, että se oli neitiBrock?"
"Emme tietäneet sitä — silloin", tunnusti Demetriadi. "Silloin tiesimme vain sen, että mies oli sama kuin se, jonka näimme Kestevenin seurassa Café Imperialissa — hänestä emme voineet erehtyä! Ja nainen oli nuori,— hento, pieni, sievä, vaaleatukkainen. Kun seuraavana päivänä luimme sanomalehtiä, silloin tiesimme, että hän oli pieni kotiopettajatar — neiti Brock. Niin juuri!"
Kaikki neljä kuuntelijaa istuivat äänettöminä minuutin tai pari. Sitten etsivä tiedusti rauhallisesti:
"Mitä he tekivät, herra Demetriadi?"
"He vain kävelivät ja puhelivat — kävelivät aika ripeästi", vastasi kreikkalainen. "He sivuuttivat meidät kadunkulmassa olevan lampun kohdalla ja menivät edelleen."
"Panitteko merkille, mihin suuntaan?" kysyi etsivä.
"Kyllä — kerron sen teille. He menivät kadun poikki Stanhope-portille — niinhän sitä nimitätte — ja sitten puistoon", vastasi Demetriadi.
"Oletteko siitä varma?"
"Kyllä, ihan varma. Me tarkkailimme heitä. Huomautin Chimbouloglosille: 'Tuo on sama miekkonen, joka oli murhatun Kestevenin seurassa.' Ja Chimbouloglos vastasi: 'Kyllä näin hänet.' Niin, siitä ei ole epäilyksen hiventäkään! Minulla on nopea — miten sanottekaan — huomiokyky."
"No?" äänsi Smith vähän aikaa kestäneen äänettömyyden jälkeen. "Entä sitten?"
"Niin, entä sitten? — juuri niin", vastasi Demetriadi taaskin hymyillen. "Nyt alkaa sukkela kohta — vai mitä? Seuraavana päivänä kuulimme Hyde-puistossa tapahtuneesta murhasta — luimme siitä sanomalehdistä. Luimme kuvauksen nuoresta naisesta. Katsoimme toisiimme. Sanoimme: 'Se on sama nuori nainen, jonka eilenillalla näimme sen miehen seurassa!' Minä sanoin niin — Chimbouloglos sanoi niin myöskin. Molemmat sanoimme: 'Se on epäilemätöntä. Emme ole, kuten te sanotte, pölkkypäitä — emme vainkaan!' Sitten sanoimme — jos vielä kerran näemme sen miehen, jonkun toisen kerran, vai mitä?"
"Juuri niin!" huudahti Smith. "Jos!"
Kreikkalainen purskahti nauramaan ja heilutti uutta, juuri kotelostaan ottamaansa savuketta.
"Niin!" äänsi hän. "Me näimme hänet. Näemme hänet nytkin — ainakinChimbouloglos näkee! Niin — kyllä!"
"Näkee? Chimbouloglos? Missä?" tiedusti Smith. "Taivaan tähden, mies, älkää kujeilko tällaisessa asiassa!"
Demetriadi viritti tyynesti savukkeensa ja viskasi tulitikun pois, heilauttaen taaskin kättään.
"Kaikki on hyvin", vakuutti hän varmasti. "Älkää hätäilkö. Chimbouloglosilla on kaksi silmää kasvoissaan ja kaksi takaraivossaan. Asia on näin: tänään me menimme päivälliselle Café Noiriin — tunnettehan Café Noirin? Äskettäin avattu ravintola. Hauska paikka — muistuttaa enemmän Pariisia kuin Lontoota, kuten tiedätte — niin. Ja meidän lopettaessamme tuli se mies syömään päivällistään: Käsitättehän —"
Smith, joka oli laskenut hattunsa ja päällystakkinsa syrjään tullessaan Hextallin huoneeseen, liikahti sitä tuolia kohti, jolle hän oli ne heittänyt.
"Hyvä Jumala!" jupisi hän hiljaa. "Lähdetään!" huudahti hän sitten. "Mennään kaikki sinne niin nopeasti kuin päästään — tuhlaamme — olemme tuhlanneet — aikaa. Tulkaa kaikki!"
"Ei ole hätää, ei hätää!" tyynnytti Demetriadi yhäti järkkymättömän kylmäverisenä. "Älkää olko levoton, hyvä herra Smith. Kuuntelimme, kun hän tilasi ateriansa — kuluu runsas tunti, ennenkuin se on lopussa. Nyt ei ole vielä puolta tuntia siitä, kun lähdin sieltä ja kiiruhdin tänne, ja Chimbouloglos väijyy sitä miestä niinkuin kissa hiirtä. Jos se mies lähtee, seuraa Chimbouloglos — jos hän menee minne ikinä tahansa, menee George Chimbouloglos sinne myöskin. Kaikki hyvin!"
"Parasta on myöskin olla hiukan varovainen, sir", huomautti Styler. "Meidän kaikkien neljän ei sopisi marssia yhdessä sinne sisälle. Ja vielä yksi asia." Hän loi etsivään viekkaan katseen. "Hän saattaisi tuntea teidät", lisäsi hän. "Se ei kelpaisi, käsitättehän?"
"En usko hänen tuntevan minua", väitti etsivä. "Yhtä kaikki on sanoissanne paljon perää. Enkä minäkään neuvoisi meitä kaikkia menemään sinne. Se ei ole hyväksi. Ja", jatkoi hän, silmäillen Styleriä arvostelevasti, "jos kukaan kykenee seuraamaan jälkiä, niin luulisin teidän kykenevän. Sallikaa minun tehdä ehdotus, sir", lisäsi hän, kääntyen Smithin puoleen. "Voimme kaikki keskittyä tämän Café Noirin luokse — minä tiedän, missä se on — mutta menemme erikseen emmekä mene sisälle — paitsi tätä teidän apulaistanne, jollaiseksi hänet otaksun. Menköön herra Demetriadi takaisin — seuratkoon herra Styler ihan hänen kintereillään. Herra Styler voi tilata jotakin, ja hän saa pian selville, kuka mies on — herra Demetriadi antaa hänelle vihjauksen. Miehen lähtiessä seuratkoon herra Styler häntä. Me muut voimme olla tähyilemässä kadulla — joka tapauksessa näemme miehen vilahdukselta ja voimme pitää herra Stylerin näkyvissämme."
Viisihenkinen seurue jakautui kahteen osaan. Styler ja kreikkalainen lähtivät samalla ajurilla; Hextall, Smith ja etsivä seurasivat toisella. Oxford-sirkuksen luona Styler ja hänen kumppaninsa laskeutuivat maahan ja lähtivät kävelemään pitkin sivukatua, jonka varrella Café Noirin nimellä tunnettu uusi laitos oli äskettäin avannut ovensa. Ennenkuin he saapuivat sinne, nykäisi Demetriadi, joka ilmeisesti nautti seikkailuistaan suuresti, Styleriä hihasta.
"Ja nyt", kuiskasi hän, "teemme sotasuunnitelmamme, vai mitä? Minä menen sisälle ja liityn ystäväni seuraan — niinkö? Istumme pikku pöydässä jokseenkin lähellä ovea — mies on vastaisella puolella. Te tulette sisään myöhemmin — sijoitutte meidän kanssamme samalle seinämälle — katsotte huoneen poikki ja näette hänet — hän on iso mies, näyttää siltä kuin olisi ollut sotilaana — viikset kierretyt ylöspäin, ymmärrättehän?"
"Selvä on", vakuutti Styler. "Kyllä minä hänet näen, hyvä herra. Ja kun hän lähtee, katsahdan teihin, ja jos olen oikeassa, katsahdatte te minuun, ja sitten seuraan häntä. Ja jos te lähdette seuraamaan, niin muistakaa olla varovaisia! Älkää seuratko häntä, vaan minua! Minä olen tottunut heidän temppuihinsa — ollut mukana aina viisitoistavuotiaasta saakka."
Kreikkalainen nyökkäsi ja astui pian ravintolan ovesta sisälle. Styler meni jälessä vasta muutamien minuuttien kuluttua. Sitten hänkin tekeytyi huolettomaksi, asteli verkalleen uuteen liikkeeseen, vilkaisi ylimalkaisesti ympärilleen ja istuutui sellaisen pöydän ääreen, joka oli lähellä Demetriadin ja Chimbouloglosin istumapaikkaa. Hetkisen hän käytti tilatakseen jotakin sellaista, mitä voitiin tarjota viipymättä. Tarjoilijan poistuttua hänen luotaan hän katsahti naapureihinsa näennäisen välinpitämättömästi. Ja suoraan hänen kohdallaan oli Demetriadin kuvaama mies, huolettomasti lukien iltalehteä polttaessaan sikaariaan ja ryyppiessään kahviaan.
Styler ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi suuren joukon West Endin hämäriä olentoja, mutta tämä mies oli hänelle uppo-outo. Hän oivalsi heti, että hänen olisi voinut sanoa vastaavan sitä kuvausta, jonka poliisit olivat saaneet Laburnum-pengermän palvelijattarelta ja neiti Brockia ja hänen kumppaniaan Upper Grosvenor-kadun kulmaan kyydinneeltä ajurilta. Mutta samalla hän näki, että mies oli jotensakin tavallisen mallinen — kookas, vanhuuden puolelle kallistuva, sotilaallisen näköinen, hyvin puettu, ihmiskunnan täysikarvainen kaupunkilaisedustaja. Saattoiko hän olla se mies, jota poliisit jo väijyivät? Olisiko hän siinä tapauksessa uskaltanut näyttäytyä ravintolassa, johon sen uutuus ja omalaatuisuus juuri silloin houkuttelivat ihmisiä suurissa joukoin? Hän olisi saattanut ajatella, mietti Styler, olisi saattanut sen tehdä, että pelkkä rohkeus takaisi hänen turvallisuutensa. Runsaan puolituntisen kuluttua saapumisestaan Styler seurasi pitkää tuntematonta Café Norista ja asteli hänen jälessään Oxford-kadulle. Minuutin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt ravintolasta, hän sivuutti Hextallin, sitten etsivät ja vihdoin Smithin. Stylerin kasvot olivat ilmeettömät kuin kiviseinän hänen mennessään heidän ohitseen, mutta hänen onnistui nykäistä heistä kutakin verkkaisesti edetessään vainuttavansa jälessä.
Kookas tuntematon asteli verkkaisesti Oxford-sirkuksen suuntaan, rauhallisesti tupruttaen uutta sikaria, jonka hän oli ottanut täysinäisestä kotelosta juuri ravintolasta lähtiessään. Hänen liikkeensä, hänen koko sävynsä ja käyttäytymisensä alkoivat arveluttaa Styleriä — ne eivät totisesti olleet samanlaisia kuin vainotun miehen, eivät sellaisen miehen, joka tietää, että häntä joku epäilee, että hänestä on ollut kuvaus sanomalehdessä ja että sen seurauksena välttämättä on hänen vangitsemisensa tai hänen vapautensa häiritseminen. Kun tarkkaili häntä hänen kävellessään iltatungoksessa, heräsi katselijassa ajatus, että hän tunsi olonsa vapaaksi ja riippumattomaksi — hän ei esiintynyt pälyillen eikä piileksien, hänen käyttäytymisensä ei antanut aihetta luulla, että häntä peloitti toisten huomio. Oxford-sirkuksen kaakkoisnurkalla hän seisahtui rauhallisesti, katseli ympärilleen, vilkaisi läheisyydessä olevaan kelloon, veti oman taskukellonsa esiin ja vertasi sitä isoon seinäkelloon, osti sanomalehtipojalta iltalehden ja kääntyi Langham-torille päin. Perin omituinen veitikka, ajatteli Styler pysytellessään visusti perässä — ja epäilemättä kummallinen tämä ajo johon he kaikki olivat ryhtyneet!
Stylerin jälessä seuraavien kolmen miehen eteneminen keskeytyi äkkiä. Etsivä oli edellä, Smithin ja Hextallin astellessa näennäisen huolettomina muutamia metrejä jälempänä, ja hänen luokseen tuli mies, jonka ulkoasu oli hyvin samanlainen kuin hänenkin, veti hänet ihmisvilinästä katukiveyksen reunalle ja vaihtoi hänen kanssaan muutamia sanoja. Pian kääntyi etsivä katselemaan kumppaneitaan ja viittasi terävästi Smithiä ja Hextallia lähestymään. Smith huomasi heti jotakin tapahtuneen ja riensi hänen luokseen.
"Työtoverini", sanoi etsivä, osoittaen tulokasta. "Hän kertoi juuri äsken, että neiti Tress saatetaan vangita milloin tahansa — tänä iltana hyvin luultavasti. Siinä tapauksessa —"
"Siinä tapauksessa", keskeytti Smith ottaen tilanteen johdon käsiinsä ja puhuen ponnekkaan jyrkästi, "täytyy sinun, Hextall, palata Tressin asuntoon heti! Lähde — tässä paikassa! Sinun on oltava saapuvilla. Ja kuulkaahan", jatkoi hän, kääntyen etsivän puoleen ja samalla luoden huolestuneen katseen loittonevaan Styleriin, "menkää te tohtori Hextallin kanssa — menettehän? Jos teikäläisiä saapuisi sinne, Tressin huoneistoon, selittäkää, ettei ole tietoja — koettakaa taivuttaa heidät —"
"Minä menen, herra Smith, mutta jos sinne lainkaan tullaan tänä yönä, en kykene tekemään paljoa, jos mitään", virkkoi etsivä. "Tiedättehän —"
"Tiedän — tiedän!" katkaisi Smith hänen lauseensa, työntäen heitä molempia ajurinvaunuihin päin, joitten ohjaajalle hän oli vinhasti viittoillut. "Mutta menkää — heti! Tehkää mitä voitte! Minun täytyy seurata sihteeriäni. Älä hukkaa minuuttiakaan, Hextall", varoitti hän toisten noustessa vaunuihin. "Jos tyttö on yksin, kuten saattaa olla, pelästyy hän kuoliaaksi. Ja kuulehan — jos kävisi pahimmin, taivuta heidät sallimaan sairaanhoitajatar Palliserin seurata häntä! Hän on vielä siellä, eikö olekin? Ja sinä — vakuuta heille, ettei hän ole kyllin hyvissä voimissa mennäkseen yksin! Käsitäthän?"
Hextall nyökkäsi synkkänä, ja Smith ilmoitti ajurille Tressin asunnon osoitteen ja viittasi häntä lähtemään liikkeelle. Ajurin poistuttua hän kääntyi rientämään Stylerin jälessä ja kohtasi molemmat kreikkalaiset. Demetriadi osoitti sormellaan.
"He menivät tuonne", sanoi hän, iskien silmää ovelannäköisesti. "Se mies ja teidän palvelijanne. Hyvä! Me seuraamme heitä — eikö niin?"
"Älkää!" kielsi Smith. "Jos te kaksi tahdotte auttaa meitä, niin älkää tehkö sitä. Jos meitä on liian paljon, turmelemme kaikki. Sihteerini pystyy suorittamaan kaiken tarvittavan tarkkailun. Jos todella tahdotte auttaa, menkää takaisin sinne kahvilaan — ottakaa vielä ryyppy, polttakaa sikaari ja pistäytykää Hextallin luokse myöhemmällä tänä iltana."
Demetriadi näytti hetkisen pettyneeltä, mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän veti kumppaniaan taaksepäin.
"Hyvä niinkin!" virkkoi hän. "Teemme niinkuin te luulette parhaaksi — selvä on, tulemme tapaamaan teitä tohtorin luona — vai mitä? — joskus. Onni mukananne!"
Smith kiiruhti kadunkulman ympäri Upper Regent-kadulle. Keväinen ilta oli pimennyt, ja silläkin kirkkaasti valaistulla liikeväylällä oli varjoisia läikkiä. Yhdestä sellaisesta edessä päin olevasta hän näki Stylerin ilmestyvän ja kävelevän hitaasti edelleen. Ja Stylerin jälkeen lähti hänkin, verkalleen, varovasti. Hän tunsi Stylerin kyllin hyvin tietääkseen, ettei mikään vähempi kuin vedenpaisumus saisi häntä menettämään näkyvistään seuraamaansa miestä.
Mies asteli leveätä käytävää pitkin, katsellen välinpitämättömästi ympärilleen, kunnes saapui Margaret-kadulle. Sitten hän kääntyi, meni kadun poikki ja samosi edelleen yhtä hitaasti, kunnes saapui eräälle Kaikkien Pyhien kirkon läheisyydessä olevalle talolle. Sinne hän astui sisälle. Styler, joka piti häntä tarkoin silmällä kadun vastaiselta puolelta, näki hänen menevän himmeästi valaistun eteisen läpi ja nousevan sen takaosassa olevia portaita ylös. Minuutin kuluttua kierrettiin valo palamaan eräässä toisen kerroksen huoneessa, ja sen ikkunaan vedettiin verhot. Sitten kulki kookkaan miehen varjo verhon poikki.
Styler kiersi kadun päitse, ennenkuin lähestyi avonaista ovea. Ketään ei ollut näkyvissä, kun hän pujahti siitä sisälle; kadulla oli silloin verrattain vähän liikettä. Mutta vähän matkan päässä hän erotti Smithin juurevan hahmon, ja käväistyään hämärässä eteisessä — mikä temppu kävi kymmenessä sekunnissa — hän meni esimiehensä luokse ja veti hänet ulkonevan ovipylvästön varjoon.
"Hän on tuolla", kuiskasi Styler, osoittaen toisen kerroksen valaistua ikkunaa. "Tuo talo on nyt ilmeisesti vuokrattu toimistoiksi. Kävin vilkaisemassa eteisen asukasluetteloon. Toisen kerroksen kadun puolella on Francis Milhirst, yksityinen tiedustelutoimisto."
Smith säpsähti ja jäi tuijottamaan sihteeriinsä.
"Yksityinen tiedustelutoimisto, vai niin?" mutisi hän. "Hm — toisilla ja selvemmillä sanoilla lausuttuna: yksityisetsivä. Jos hän on se mies, Styler —"
"Hän on joka tapauksessa se mies, jota kreikkalainen osoitti", vahtasi Styler. "Näin hänen menevän yläkertaan, näin hänen kiertävän kaasulamppunsa palamaan, näin hänen varjonsa ikkunaverholla. Eikä toisessa kerroksessa kadun puolella ole muita — siis luulen, että hän on Francis Milhirst — mikä mies hän sitten lieneekin."
"Jos hän on yksityisetsivä", virkkoi Smith epäilevänä, "tuntuu —"
Äkkiä Styler veti isäntäänsä vielä syvemmälle sen oven varjoon, jossa he seisoivat.
"Pysytelkää taempana!" supatti hän. "Kääntykää oveen päin!"
Koneellisesti Smith totteli näitä jyrkkiä määräyksiä, ja samassa kiiti auto heidän ohitseen, hidasti vauhtiaan ja pysähtyi lähelle sen talon ovea, josta Styler oli juuri äsken tullut. Pian heltisi ote, jonka Styler oli kouraissut hänen käsivarrestaan, ja hän tunsi sihteerin kääntävän häntä ympäri.
"Katsokaahan!" mutisi Styler. "Näettekö?"
Varovasti Smith pilkisti ovenpielen takaa. Hän näki kolmen miehen laskeutuvan autosta ja menevän käytävän poikki samaan taloon, johon Stylerin vainuama kookas mies oli mennyt. Mutta hänen näkönsä ei ollut kovinkaan hyvä hämärässä, ja hän ravisti päätään.
"Näin kolme hahmoa, mutta sen enempää en erottanut", valitti hän."Näittekö te — jonkun, jonka tunsitte?"
Styler ei vastannut mitään vähään aikaan. Hän tarkasti autoa. Liveripukuinen ohjaaja oli laskeutunut avaamaan ovea miehille, jotka olivat äsken menneet taloon — nyt hän pamautti sen jälleen kiinni, nousi omalle istuimelleen ja ajoi Wells-kadun kulmaan. Styler veti esimiehensä takaisin katukäytävälle.
"Näin ainakin kaksi, jotka tunsin!" huudahti hän. "Tämä alkaa käydä hieman hämäräksi, sir! Niin, kaksi — Esmondhaughin ensiksikin. Ja toiseksi Peggen! Peggen — Philcoxin! Mitä ihmettä se merkitsee? Ne kaksi — tuonne — yhdessä?"
"Mutta olihan vielä kolmas", huomautti Smith.
"Nuorehko, keikarinnäköinen mies", vastasi Styler. "En tunne häntä. Kyllä näin heidät kaikki. He olivat näkyvissäni vain hetkisen — tuo kaasulamppu valaisi heidät selvästi. Esmondhaugh ja Pegge — sen miehen luokse! Hyvä Jumala! Kaiken tämän takana ja pohjalla piilee jotakin, mitä me emme ole ottaneet huomioon laskuissamme. Yksityisetsivä, niinkö?" jatkoi hän, ikäänkuin ääneen ajatellen. "Nähty neiti Brockin seurassa — nyt neuvottelemassa majuri Esmondhaughin — ja Pegge-vanhuksen kanssa — hm!"
"Emmehän me tiedä, että he ovat menneet sen miehen puheille", huomauttiSmith. "Tuossa rakennuksessa on tietysti muitakin liikkeitä."
"Pohjakerroksessa myymälä — yksi; vakuutustoimisto — kaksi; Milhirst — kolme; muotiliike, madame se ja se. He eivät ole menneet sisälle ostamaan muotitarpeita tai jotakin muuta eivätkä vakuutusasioissa tähän aikaan illasta", vastasi Styler. "Sitäpaitsi — katsokaahan!" He olivat puhellessaan siirtyneet kadun poikki, ja nyt Styler heilautti peukaloaan valaistua ikkunaa kohti. Ikkunaverholle kuvastui selvästi kookas hahmo, jonka päässä oli homburgilainen hattu.
"Tuo on majuri Esmondhaugh", vakuutti sihteeri. "Tunnen hänet hatustaan. He neuvottelevat jostakin, tietysti. Antaisin puolet kaikesta, mitä ikänä saan omakseni, jos tietäisin, mistä he keskustelevat — kuvaannollisesti puhuen! Kaikki tämä on seuraus Esmondhaughin, rouva Rentonin ja Pegge-vanhuksen eilisiltaisesta keskustelusta Peggen asunnossa. Mutta miten sekaantuu tämä yksityisetsivä leikkiin? Mitä hän on puuhaillut? Onko hän ollut heidän palveluksessaan?"
"Otaksuttavasti osuitte nyt naulan kantaan, hyvä ystävä", virkkoi Smith, naurahtaen kuivasti. "Sen arvelun luulisin pitävän paikkansa. Ja siinä tapauksessa —"
"Joka tapauksessa meidän on pidettävä heitä silmällä", sekaantui Styler puheeseen. Hän katsahti huolestuneena kahden puolen pitkin katua. "Missä ovat tohtori Hextall ja etsivänosaston mies, sir?"
Smith selitti lyhyesti, miten asiat olivat, eikä Styler lausunut minkäänlaisia huomautuksia eikä osoittanut erikoista mielenkiintoa; silminnähtävästi hän oli keskittänyt kaikki ajatuksensa ja kaiken tarmonsa valaistuun ikkunaan.
"Yhtäkaikki", sanoi hän äkkiä, "jos neiti Tressiä uhkaa välitön vaara, on meillä sitäkin enemmän syytä olla päästämättä tätä joukkiota näkyvistämme".
"Ei minunkaan tarkoitukseni ole kadottaa heitä näkyvistämme", vastasi Smith, "etenkin kun majuri Esmondhaugh ja Septimus Philcox selvästikin ovat jollakin tavoin liittoutuneet. Ilmeisesti he eivät aio viipyä kauan — onhan auto odottamassa."
Styler katsahti autoon päin; hänen katsoessaan ohjaaja käänsi sen ympäri ja ajoi katua myöten takaisin sen talon kohdalle, jossa valo paloi. Siihen hän seisautti vaunun, ja Styler viittasi Smithille ja lähti astelemaan poispäin.
"Meidän ei tarvitse näyttää itseämme tuolle ohjaajalle", virkkoi hän. "Meidän olisi parasta erota. Pitäkää te silmällä tämän kadun Regent-kadun puolista päätä! Minä pujahdan vähän ajan kuluttua takaisin vahtimaan tätä autoa — varmasti he tulevat siihen ennemmin tai myöhemmin."
"On parempikin suunnitelma", pani Smith vastaan. "Minä menen kadun päähän, etsin vuokra-auton ja pidän sen valmiina. Sillä he lähtevät tuossa autossa, ja meidän on seurattava heitä."
"Entä — se mies!" intti Styler. "Se mies, jota vainusin — Milhirst, jos se on hänen nimensä. Häntähän me olemme ajamassa takaa."
"Minun luullakseni", selitti Smith, "saatte nähdä hänen lähtevän toisten mukaan. Jollei hän sitä tee — sitten voimme päättää, miten menetellä. Mutta minä uskon hänen lähtevän — ja luulenpa arvaavani, minne he ajavat! Pitäkää te siis silmällä, mitä täällä tapahtuu, Styler, sillä aikaa kun minä noudan auton valmiiksi. Jos he lähtevät, niin juoskaa tuonne kadun yläpäähän! Kulmassa tapaatte minut."
Sihteeri nyökkäsi, pyörähti ympäri ja lähti astelemaan takaisin päin Margaret-katua pitkin huolettoman vetelehtijän tapaan. Näennäisesti hän ei katsellut mitään eikä nähnyt mitään, mutta koko ajan hän tähyili valaistua ikkunaa ja ovella odottavaa autoa. Silloin tällöin lipui varjo ikkunan kaihtimen ohitse; useammin kuin kerran Styler tunsi sen muodon. Siinä huoneessa oli epäilemättä tuo omituisesti yhtynyt kolmikko, joka oli tullut tapaamaan salaperäistä neljättä. Ja alhaalla katukivityksellä luki autonohjaaja sanomalehteä autonlyhtyjen valossa, odotellen huolettomana.
Äkkiä sammui valo toisessa kerroksessa. Kadun vastaisella puolella peräytyi Styler lähimpään pimentoon tähyämään. Pian hän näki miesten laskeutuvan portaita himmeästi valaistuun eteiseen; sitten kaksoisovi sysättiin auki, ja he tulivat näkyviin. Styler oli pelkkänä silmänä ja laski. Yksi — kaksi — kolme — neljä! Kaikki siis — ja kaikki nousivat autoon.
Juuri silloin oli kadulla hyvin hiljaista; auton oven läjähdys kuulosti räjähdykseltä. Ja Styler, jonka korva oli yhtä tarkka kuin silmäkin, erotti selvästi kimakan, käskevän äänen ohjaajalle lausuman määräyksen.
"Wilson — ajakaa suoraan New Scotland Yardiin!"
Kun Hextall lähti ajamaan etsivän seurassa, tuntui hänestä, ikäänkuin kaikki olisi ollut hukassa. Hän oli jo oppinut käsittämään, kuinka painavia todistuksia Paquitaa vastaan voitiin esittää; hän tiesi kuinka voittamattoman tylsiä valamiehet — ja parasaikeisetkin tuomarit — saattavat olla; hän aavisti, että joka tapauksessa olisi heillä kaikilla odotettavissa ikävyyksiä, herjauksia, katkeria kärsimyksiä. Paquita vangittuna — Paquita raahattuna viranomaisten kuulusteltavaksi — Paquita heitettynä johonkin kammottavaan pidätyskoppiin — Paquita tutkittavana ja tuomittavana muodikkaiden naispuolisten pilkkaajien ja vampyyrien nähden — uh! se oli liian kamalaa ajateltavaksi. Vastoin tahtoaankin hän ähkyi ääneen. Seuraavalla hetkellä hän pyörähti jyrkästi ja harmistuneesti seuralaisensa puoleen, sillä etsivä oli nauranut — nauranut hiljaa, mutta eittämättä nauranut.
"Ei mitään pahaa, tohtori Hextall!" ehätti toinen tyynnyttämään. "Suonette minulle anteeksi — omat ajatukseni. Ja nyt, sir, kun olemme päässeet eroon ylen hoppuisesta ystävästänne, seisauttanette ajurin, jotta voimme laskeutua maahan ja haastella hiukan rauhallisesti. Herra Smith on hiukan — hätäinen."
Kovin ällistyneenä tästä uudesta käänteestä, pysäytti Hextall ajurin Harley-kadun kulmassa, painoi kuskin käteen rahakolikon laskeutuessaan maahan ja kääntyi maltittomana etsivän puoleen. "Mitä tarkoitatte?" huudahti hän. "Millä tavoin — hätäinen?"
"Tarkoitan", vastasi etsivä tyynesti, "että tällainen hoppu on ihan tarpeeton. Herra Smith ei ymmärrä näitä asioita yhtä hyvin kuin minä, ja hän joudutti meidät ajurinvaunuihin ja matkaan sallimatta minun puhua. Jos meikäläiset päättävät pidättää neiti Tressin tänä iltana, ei se missään nimessä tapahdu tuntiin tai pariin — nähkääs. Asianlaita on niin, että — määräys on minun taskussani."
"Teidän taskussanne?" jupisi Hextall. "Teillä on — ase?"
"Se on ollut minulla aamusta saakka", vastasi etsivä. "Ja — siinäpä se! Ja ennenkuin teen sillä mitään, menen käymään päämajassa kertomassa tänä iltana saamani tiedot. Jotakin siitä sukeutuu, tohtori — varmasti! Näittehän minun puhuttelevan muuatta miestä, kun olimme Café Noirin edustalla? No niin, hän oli yksi miehiäni ja pitää nyt silmällä sitä miekkosta, josta kreikkalainen nuori herra meille kertoi — herra Smith sihteereineen saattavat hoitaa asian oikein hyvin, mutta minä tahtoisin olla varma. Se tuntematon on siis kaksinkertaisen tarkkailun alainen, ja mihin hän tänä iltana menneekin, seurataan häntä varmasti. Ja kuten sanoin, ennenkuin teen mitään, käyn osastolla. Ja niin ollen —"
Hän pysähtyi ja katsoi Hextalliin kasvoillaan hymy, joka oli hyvin läheisesti silmäniskun luontoinen. Ja Hextall tuijotti häneen ihmeissään.
"Nähkääs", jatkoi etsivä pian, "minä en mieskohtaisesti usko neiti Tressiä syylliseksi — en uskokaan! Se on kaikki pötyä — siitä huolimatta, mitä renki ja kamaripalvelija ovat kertoneet. Mutta minähän olen vain välikappale. Sittenkin, kuten jo mainitsin, on vangitsemismääräys uskottu minulle käytettäväksi harkintani mukaan — se mies, joka äsken minua puhutteli, ei tietänyt sitä eikä kaikkia muita puuhiani — enkä aio panna sitä toimeen, ennenkuin olen päämajassa kertonut tästä uudesta käänteestä. Ja niin ollen —"
Taaskin hän katsoi Hextalliin ovelannäköisesti, ja äkkiä Hextall punehtui viriävästä toivosta.
"Tarkoitatteko — tuota —" hän sopersi hätäisesti. "Tarkoitatteko —"
"Tarkoitan", vastasi etsivä, "että jos olisin teidän kengissänne ja tietäisin, mitä te nyt tiedätte, toimittaisin neiti Tressin johonkin sivulle kuudeksineljättä tai vaikkapa vain neljäksikolmatta tunniksi — senjälkeen ja ehkä paljoa ennenkin on määräykseni pelkkää tuhlattua paperia. Ja kuulkaahan, tohtori — olen kohdellut teitä herrasmiehen tavoin — kohdelkaa te minua samoin. Onko teillä jossakin joku ystävä, jonka luokse voisitte viedä neiti Tressin, niin että jos tulisimme tapaamaan häntä tänä iltana tai huomenna, emme löytäisi häntä eivätkä palvelijatkaan luonnollisesti tietäisi, mihin hän on mennyt?"
"Kyllä!" vakuutti Hextall. "Kyllä minulla on."
"Entä annatteko minulle kunniasananne siitä, että tuotte hänet esille, jos minun pitäisi pyytää sitä?" kysyi etsivä. "Antaudun teidän valtaanne, nähkääs."
"Kyllä annan!" vastasi Hextall. Hän ojensi kiihkeästi kätensä, ja hänen kumppaninsa nauroi hiljaa puristaessaan sitä.
"Sepä hyvä, tohtori", virkkoi hän. "Ja nyt sitten — noudattakaa neuvoani! Älkää hiiskuko mitään todellisesta asianlaidasta neiti Tressille älkääkä hänen veljelleen, mutta menetelkää niinkuin parhaaksi katsotte saadaksenne hänet pois heidän asunnostaan — heti. Sen te kyllä osaatte järjestää. Esittäkää mitä syitä hyvänsä — mutta viekää hänet pois. Ja sitten — niin, toivomme, että hän voi palata vaaratta. Nyt lähden asioilleni — te menkää hoitamaan omat tehtävänne."
Hän poistui nyökättyään rauhoittavasti. Huojentuneena välittömän vaaran aiheuttamasta huolesta ja suuresti ihmetellen tätä ammatillisen valtiotaidon näytettä riensi Hextall Queen-Anne-kadulle. Hän oli jo etsivän puheita kuunnellessaan osittain päättänyt mitä tekisi. Hänellä oli sisar, joka asui Hampsteadissa ja johon hän saattoi luottaa; hänen huostaansa hän uskoisi Paquitan ainakin kuudeksineljättä tai neljäksikolmatta tunniksi, joiden kuluessa voitiin toivoa suuria tuloksia. Hänen tarvitsi vain toimittaa Paquita pois — jos kävisi välttämättömäksi, olisi hänen kerrottava Darrellille asia peittelemättä; Paquitan itsensä hän taas varmasti uskoi tekevän kaikki, mitä hän pyytäisi.
Mutta lähdön pitäisi käydä varmasti ja salaisesti; astellessaan Tressien asunnolle hän alkoi pohtia ja suunnitella. Onneksi oli Tressien palveluskunta Waltersin ja Fowlerin luopumisen jälkeen vajanainen — huoneistossa ei nyt ollut ainoatakaan miespalvelijaa. Mutta palvelijattaria siellä oli kaksi tai kolme, ja saattaisi olla vaikea viedä Paquita pois heidän tietämättään. Lisäsi siellä oli hoitajatar Palliser, joka edelleen oli huolehtimassa Paquitasta, vaikka tämä olikin jo toipuva. Toinen hoitajatar oli vapautettu toimestaan Tressien palattua Lynne Courtista; myöskin hoitajatar Palliser olisi voitu vapauttaa, mutta Hextall oli pitänyt häntä edelleen Smithin nimenomaisesta pyynnöstä. Nyt hän olisi vastuksena. Mutta Hextall oli neuvokas, ja keksimiskykyinen ja koputtaessaan huoneiston pääovelle hän tiesi, miten pääsisi eroon hoitajatar Palliserista.
"Onko herra Tress kotosalla?" tiedusti hän ovea avanneelta sisäköltä."Tapaanko hänet työhuoneestaan?"
"Herra Tress on ulkosalla, sir", vastasi tyttö. "Hän lähti noin tunti sitten. Kuulin hänen mainitsevan menevänsä kerhoon, sir."
Hextall kääntyi työhuoneen ovelta seurustelusalin ovelle.
"Neiti Tress on tietysti kotona?" sanoi hän. "Täälläkö?"
Sisäkkö empi.
"Luullakseni neiti Tress on paneutunut makuulle, sir", vastasi hän sitten. "Hän meni jo huoneeseensa, sen tiedän. Hoitajatar on hänen luonaan."
"Niinkö?" virkkoi Hextall. "No, pyytäkää neiti Palliseria tulemaan puheilleni työhuoneeseen, teettehän sen."
Tyttö katosi käytävään, ja Hextall meni työhuoneeseen ja kiersi keskipöydällä olevan lampun palamaan. Hetkisen väikkyi hänen silmissään kuva Paquitasta, joka olisi kutsuttu outojen miesten tutkivien katseiden eteen kuulemaan, että häntä syytettiin —.
"Se on jollakin tavoin estettävä!" jupisi hän vavahtaen. "Niin ei saa käydä!"
Ovelta kuului keveitä askelia, ja sisälle astui hoitajatar Palliser kylmänä ja hillittynä. Hän katsoi Hextalliin ilmeisen ällistyneenä.
"Neiti Tress oli juuri vuoteeseen menossa, tohtori Hextall", ilmoitti hän. "On teidän määräämänne aika — kello kymmenen."
"Kyllä — kyllä", vastasi Hextall, vilkaisten uuninreunustalla naksuttavaan kelloon. "Mutta haluaisin erikoisesti puhutella häntä. Pyytäkää häntä tulemaan luokseni hetkiseksi. Ja oletteko hyvä ja tulette itsekin hänen kanssaan, neiti? Pyytäisin teitä tekemään minulle palveluksen."
Hoitajatar Palliserin poistuttua huoneesta Hextall katsahti peilikuvaansa. Hän oli hermostunut ja huonossa vireessä, ja suureksi harmikseen hän huomasi näyttävänsä kalpealta ja huolestuneelta.
"Reipastaudu, sinä aasi!" mutisi hän. "Nyt on aika —"
Hän kääntyi äkkiä; huoneeseen saapui Paquita, ja hänen takanaan oli kookas neiti Palliser. Ja suureksi mielihyväkseen Hextall näki Paquitan vielä olevan täydessä asussa eikä yöpuvussa, kuten hän oli pelännyt. Se oli hyvä — nyt kävisi kaikki helposti — hän kietoisi tytön vaippaan, kiidättäisi kadulle, lähimmän kulman ympäri ja pois. Mutta ensin — hoitajatar Palliser.
"Hetkinen", sanoi hän, nyökäten herttaisesti Paquitalle tytön astuessa sisään. "Haluaisin puhua teille, neiti Palliser." Ja hän meni Paquitan ohitse ja viittasi hoitajatarta takaisin eteissaliin. "Kuulkaahan, neiti", alkoi hän, puhuen niin huolettomasti kuin kykeni; "pyytäisin teitä tekemään minulle palveluksen. Tiedättehän, missä asun — Wimpole-kadun kulman takana. Menisittekö sinne ja pyytäisitte sisäkköni opastamaan teidät pieneen kamariin, johon päästään pukeutumishuoneestani? Takan viereisessä, vasemmanpuolisessa sopessa näette pienen, seinään upotetun kassakaapin. Tässä on sen avain. Kaapissa, oikeanpuolisessa lippaassa on pieni kotelo, jonka pronssilevyssä on nimeni alkukirjaimet. Tuokaa se minulle. Jollei se olisi siinä, niin etsikää sitä kaapista!"
Hoitajatar Palliser otti avaimen hiiskumatta mitään ja kääntyi heti eteissalin ovelle.
"Mikä olikaan numeronne, tohtori Hextall?" kysyi hän.
"Kuusikymmentäkolme A", vastasi Hextall, yhäti tekeytyen huolettomaksi."Ovella on nimikilpi. Sallikaa minun avata!"
Hän aukaisi hoitajattarelle huoneiston oven, siirtyi syrjään päästääkseen hänet ulos ja sulki oven jälleen. Sitten hän veti syvälle henkeään ja asteli suoraan takaisin työhuoneeseen. Tähän asti oli kaikki sujunut hyvin — pieni kotelo, jota noutamaan hän oli hoitajatar Palliserin lähettänyt, oli juuri sillä hetkellä hänen päällystakkinsa taskussa. Neiti Palliser viipyisi poissa ainakin neljännestunnin ja sillä aikaa —
Paquita tuijotti häneen kummastuneen kysyvänä, kun hän palasi huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
"Jotakin on viassa!" virkkoi tyttö. "Näen sen — näin sen, heti kun tulin luoksenne. Mitä —"
Hextall meni suoraan hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Nyt ei ole aika puhella — meidän on toimittava. Jotakin on tapahtunut — joskus toiste kerron, mitä se on. Mutta nyt haluaisin teidän tekevän täsmälleen, kuten pyydän. Teettekö?"
Hän piti yhäti Paquitan käsiä omissaan, ja kiihkeässä innossaan hän huomaamattaan veti tyttöä puoleensa; lähemmäksi tullessaan Paquita alkoi vapista ja vetäytyä takaisin.
"Kyllä!" kuiskasi hän. "Tietysti. Mutta — mitä?"
"Tahtoisin teidän — heti, huomatkaa! — ottavan yllenne vaipan — lämpimän — ja lähtevän ulkosalle kanssani", vastasi Hextall. "Älkää välittäkö, mitä käteenne sattuu — kunhan se vain kelpaa verhoksenne. Pääasia on — nopeus! Juoskaa nyt noutamaan jotakin!"
Hän hellitti tytön kädet ja melkein työnsi hänet ovelle. Mutta ovellaPaquita kääntyi äkillisen, levottoman ajatuksen valtaamana.
"Darrell?" huudahti hän. "Ei kai Darrellille ole sattunut mitään pahaa?"
"Ei mitään!" vakuutti Hextall, maltittomana melkein polkien jalkaa. "Siellä päin ei ole mitään heikkoa. Täyttäkää vain pyyntöni — ja joutukaa!"
Hän kuuli Paquitan juoksevan eteissalin poikki ja käytävää myöten huoneeseensa ja hänen huoneensa oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. Sitten alkoivat välttämättömät minuutit tuntua hänestä tunneilta. Hän meni ikkunan ääreen, siirsi kaihtimen syrjään ja katsoi kadulle. Kadunkulmassa oli pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat lähellä lamppua ja ilmeisesti keskustelivat vakavasti. Hetkisen hänen sydämensä sykähteli rajusti pelosta, mutta sitten hän muisti ystävällisen etsivän viimeiset sanat.
"Hän sanoi: 'ei tuntiin tai pariin!'" jupisi Hextall. "Tuntiin tai pariin! Ja hän tarkoitti totta — olen valmis vannomaan, että hän tarkoitti totta!"
Eteissalista kuului hiljaisia askelia, ja hän juoksi hätäisesti lattian poikki. Vaippa yllään seisoi Paquita odottamassa — hymyillen.
"Tulkaa!" kuiskasi Hextall ja astui ovea kohti.
Mutta kun hän laski kätensä rivalle ja painoi sitä, kuului ulkopuolisesta laudoituksesta kolkutus, jyrkkä, vaativa. Hän raotti nopeasti ovea pari sentimetriä, tirkisti raosta ja horjahti taaksepäin, tukahduttaen epätoivon ähkäisyn. Portaissa seisoi miehiä, joiden pelkkä ulkonäkö jo ilmaisi heidän ammattinsa.
Kun auto omituisesti kokoonpantuine seurueineen oli pyyhältänyt Stylerin ohitse ja kääntynyt Margaret-kadulta eteläänpäin, asteli Styler verkalleen katukäytävää myöten Smithiä vastaan. Tämä oli jo nähnyt auton ja miltei tanssi maltittomuudesta. Hän viittoi tarmokkaasti Stylerille toisella kädellään, osoittaen toisella ajuria, joka seisoi odottamassa käytävän reunalla Regent-kadulla.
"Joutukaa! Joutukaa!" hoputti hän Stylerin lähestyessä. "He ovat livahtamaisillaan käsistämme!"
"Ei tarvitse kiirehtiä, sir", vastasi Styler järkkymättömän tyynesti."Minä tiedän, minne he lähtivät."
"Minne?" tiedusti Smith. "Minne?"
"New Scotland Yardiin. Kuulin keikarinnäköisen miehen antavan määräyksen ohjaajalle. He menivät kaikki — Esmondhaugh, Pegge, nuori teikari ja se mies, jota seurasimme — Milhirst, kuten otaksun hänen nimensä olevan. Ja sanonpa teille, miten on asia, herra Smith", jatkoi Styler, äkillisen, synkän päättäväisen purkauksen vallassa. "Minun luullakseni me olemme hävinneet!"
"Hävinneet?" kummasteli Smith. "Miten? Mitä tarkoitatte?"
"Hävinneet!" toisti Styler entistä synkempänä. "Tulimmaista! Keittomme on sotkettu. Jalansijamme on rikottu. Olemme käyttäytyneet kuin sylilapset tai sokeat hevoset! Sitä minä ajattelen."
Smith vilkaisi tuskaisesti odottavaan ajuriin ja sitten sihteeriinsä.
"Jos puhuisitte selvästi, niin ymmärtäisin, mitä tarkoitatte", murahti hän äreästi. "Mitä ihmettä oikein tarkoitatte, mies?"
"Sitä, mitä sanon — kielenkäyttöni on vain hiukan — miten sitä nimitetään? — kuvaannollista", vastasi Styler.
"Tarkoitan, että joku — luultavasti tämä Milhirst — korjaa tulokset nenämme editse. Mitä tarkoittaa kaikki tämä — tämä majuri Esmondhaughin, vanhan Pegge-Philcoxin ja kolmannen tuntemattoman miekkosen kohtaus yksityisetsivän toimistossa? Ja he kaikki sitten etsivän poliisin päämajaan! Niin — hän on viekas veitikka, tämä majuri — hän on tehnyt minulle kepposen! Minusta tuntui, että hän loi minuun kummallisen katseen, kun eilenillalla tapasin hänet rouva Rentonin luona — niin kyllä! Asia on niin, herra Smith, että joku on tehnyt myyräntyötä, puuhaillut maan alla. En ole vedonlyöjä", lopetti Styler juhlallisesti, "mutta jos olisin, panisin kaikki säästöni vetoon siitä, että nämä veitikat ovat saaneet murhat selville ja menneet etsivään osastoon tekemään niistä selkoa! Ja me olemme — hävinneet!"
Smith ei vastannut mitään. Hänelle alkoi selvitä, että hänen sihteerinsä sanoissa oli paljon perää — nämä liikkeet olivat todellakin tavattomia. Hän asteli kadunkulmauksessa minuutin tai pari syvissä mietteissä.
"Kas niin!" huudahti hän äkkiä. "Tunnemme siellä erään miehen, joka ilmaisee meille, mitä on tekeillä. Tulkaa, Styler, me menemme heidän jälessään."
Hän työnsi Stylerin vaunuihin, käski ajurin seisauttaa Whitehallissa ja ähkäisi vaipuessaan istumaan soppeen ja pamauttaessaan oven kiinni.
"On kovin ikävä, jos lopuksi petymme saaliistamme, Styler", valitti hän. "Mutta mitä nämä ihmiset saattavat tietää?"
"Mitäpä kukaan tietäisi, mitä me tiedämme?" tokaisi Styler. "Me emme tiedä, mitä poliisit tietävät… Emme tiedä, mitä tämä Milhirst tietää — emmekä myöskään sitä, mitä Esmondhaugh ja Pegge tietävät. He ovat hoitaneet omaa peliään — me olemme hoitaneet omaamme. Mutta yhdestä seikasta olen ollut varma aina siitä saakka, kun menin sinne Café Noriin."
"Mistä niin?" kysyi Smith.
"Siitä, että tuo Milhirst-miekkonen ei ole mikään rikollinen", vastasi Styler varmasti. "En välitä vähääkään hänen ja Kestevenin suhteista enkä siitä, kuinka usein hänet nähtiin pienen kotiopettajattaren seurassa. Niin, sir — sitä miestä ei vainuta — hän vainuaa. Ei yksikään rikollinen olisi poistunut sieltä kahvilasta sillä tavoin kuin hän poistui eikä astellut hänen toimistoonsa hänen tavallaan. Minussa on hieman psykoloogin vikaa, vaikka niin ei ehkä luulla, ja minä saan varsin pian selon muutamista ihmisistä!"
Smithin pohtiessa tätä huomautusta ajuri pysähtyi Whitehallissa, ja laskeuduttuaan vaunuista kävelivät hän ja Styler reippaasti New Scotland Yardiin päin. Mutta heidän lähestyessään sen rakennusrykelmän sisäänkäytävää ajoi sieltä ulos toinen ajuri, ja vaunujen vieriessä ohitse Stylerin tarkat silmät osuivat valppaina kyydittäviin.
"Siinä oli se Milhirst ja pari etsivää!" huudahti hän. "Tunnen molemmat viimemainitut ulkonäöltä, mutta en tiedä heidän nimeään. No niin, jonnekin he ovat joka tapauksessa menossa!"
"Mikäli me tiedämme", huomautti Smith "on se veitikka saatettu juuri vangita".
"Ei, sir!" väitti Styler varmana. "Ei sinnepäinkään — he ovat kolmisin menossa vangitsemaan jotakuta. Ja tuossa ovat majuri ja muut."
Stylerin puhuessa he olivat kääntyneet nurkkauksesta, ja vähän matkan päässä seisoivat eräällä ovella majuri Esmondhaugh, Samuel Pegge ja se nuorehko mies, joka oli ollut molempien edellämainittujen mukana Margaret-kadun toimistossa, ja heidän seurassaan oli kaksi tai kolme miestä, jotka näyttivät viranomaisilta. Yksityinen auto, joka oli sinä iltana ollut niin paljon näkyvissä, oli seisautettu kiveyksen reunalle; sen takana oli kahdet tai kolmet ajurinvaunut. Ja kadunkulmauksessa kävelevien Smithin ja Stylerin katsoessa sinnepäin, astui se mies, jota Styler oli nimittänyt teikariksi, yksinään autoon ja ajoi suunnalleen, kun taas Pegge samoin yksin astui ajurin vaunuihin ja katosi toiseen suuntaan. Hetkistä myöhemmin majuri Esmondhaugh nyökkäsi ja lausui sanan jäähyväisiksi ovella seisovalle ryhmälle, kääntyi ja lähti keppiään heilutellen astelemaan Whitehallia ja valppaasti tarkkailevia kumppanuksia kohti.
"Puhutelkaa häntä, Styler!" supatti Smith. "Hän muistaa teidät.Koettakaa saada jotakin selville!"
Styler astui esille varjosta, jossa hän ja Smith olivat tähyilleet, ja sijoittui lähestyvän Esmondhaughin tielle.
"Suokaa anteeksi, majuri", alkoi hän anteeksipyytäen. "Tuntenette minut, sir — eilenillalla, siellä Warrenissa, muistattehan?"
Majuri Esmondhaugh, joka ilmeisesti oli vaipunut joihinkin syviin mietteisiin, pysähtyi, jäi tuijottamaan puhujaan, kiinnitti monokkelin oikeaan silmäänsä ja taivutti rotevaa vartaloaan tarkastaakseen kysyjää. Sitten hän vilkaisi Smithiin — ja hymyili omituisesti ja arvoituksellisesti.
"Niin — hm — ahaa!" äänsi hän. "Juuri niin. Herra — hm — Styler, muistaakseni? Niin, kyllä muistan teidät varsin hyvin. Ja tämä herra epäilemättä on tohtori Hextallin ystävä, herra Smith?"
Smith siirtyi likemmäksi; hän oli päättänyt hankkia jonkunlaista hyvitystä ilkeästä tilanteesta.
"Teidän täytyy suoda meille anteeksi, että häiritsemme teitä, majuri Esmondhaugh", pyysi hän. "Asia on niin — varmaankin tiedätte, että me herra Tressin puolesta koetamme selvittää näitä murhia. Ja —"
Majuri Esmondhaugh keskeytti hänen sanansa, heilauttaen kättään.
"Kyllä, kyllä, niin olen muistaakseni kuullut, herra Smith", sanoi hän. "Mutta todellakaan minä — minä en voi kertoa teille mitään. Minä — asia on niin, että kaikki on näiden ihmisten huostassa — poliisiviranomaisten, ymmärrättehän — näiden täkäläisten. Luullakseni — niin, jos kenties siunailette huomisaamuisia sanomalehtiä, niin näette — hm."
Häntä näytti haluttavan poistua tiehensä, ja huomattuaan, ettei hän tahtonut ilmaista mitään, Smith kumarsi ja vetäytyi takaisin. Mutta Styleristä ei ollut niin helppo selviytyä.
"Ettekö voi kertoa meille mitään, majuri?" kysyi hän vakavasti. "Olemme nähneet kauheasti vaivaa, seuranneet pitkiä jälkiä tänä iltana ja tiedämme teidän tietävän enemmän kuin me tiedämme, ja —"
"No niin, todellakin, herra Styler", vastasi majuri Esmondhaugh varsin suopeasti. "Tosiaankin — toivoisin voivani, ymmärrättehän, mutta sitten, nähkääs, minun ei pitäisi, tiedättehän. Hm. Minä — ammattisalaisuus, käsitättehän, hm. Mutta sanonpa teille", huudahti hän äkkiä iloisena kuten sellainen mies, jonka äly ei ole juuri säkenöivä ja joka saa harvinaisen mielijohteen, "sanonpa teille erään seikan, nähkääs — ajattelen, että jos — niin — jos käytte ystävänne, tohtori Hextallin luona pian, kuulette jotakin — niin, jotakin varsin, niin kyllä, varsin tärkeätä, käsitättehän! Ikävä, etten voi viipyä, herra Smith — minulla on kauhean kiireellinen kohtaus, ja nyt olen jo myöhästynyt."
Nyökättyään hymyillen hän asteli kiireesti edelleen, ja Smith ja Styler jäivät katselemaan toisiansa. Sitten hekin lähtivät liikkeelle ja palasivat Whitehalliin. "Hänen käytöksestään päättäen en uskoisi, että hänellä olisi ollut kovinkaan paljoa ilmaistavaa", huomautti Smith. "Mitä te arvelette, Styler?"
"Minä arvelen — noustaan tuon ajurin vaunuihin ja ajetaan tohtorin asunnolle, sir", ehdotti Styler. "Majuri Esmondhaughia ei mielestäni juuri voi pitää mielikuvitukseltaan voimakkaana herrasmiehenä ja jos hän sanoo, että Hextallin luona kuulemme jotakin, niin kuulemme myöskin."
Heidän saapuessaan Hextallin asunnolle ei siinä ulkoapäin ollut mitään nähtävää; ei myöskään Queen-Anne-kadulla ollut mitään erikoista heidän ajaessaan siitä ohitse. Styler oli katsahtanut Tressien huoneiston valaistuihin ikkunoihin ja kadulle avautuvaan yhteiseen oveen — kummassakaan ei ollut näkynyt mitään tavatonta. Eikä Hextallin sisäkön käytös ollut lainkaan tavallisuudesta poikkeava, kun hän päästi heidät sisälle.
"Tohtori Hextall ei ole palannut, sitten kun hän lähti teidän seurassanne", ilmoitti hän. "Tahdotteko tulla sisälle odottamaan? En tiedä, mihin aikaan hän tulee kotiin. Ne ulkomaalaiset nuoret herrat olivat täällä äsken, mutta he lähtivät jälleen pois."
"No, me odotamme", vastasi Smith. "Tohtori Hextall ei voi viipyä kauan."
Tuntien talon hyvin Smith meni edellä ruokasaliin. Vain vähän toista tuntia sitten he olivat kaikki lähteneet sieltä Demetriadin saavuttua uutisineen, ja tuolit, joissa he olivat istuneet, olivat yhäti samoissa asennoissa, joihin he olivat ne jättäneet. Pieneen sisähuoneeseen vievän parioven toinen puolisko oli auki, ja siellä sisällä oli hoitajatar Palliser lamppu kädessä koluamassa hyllyjä ja kirjakaappeja. Kuultuaan heidän saapuvan hän katsahti isompaan huoneeseen.
"Herra Smith, toivoisin teidän ja herra Stylerin auttavan minua etsimään erästä esinettä. Tohtori Hextall lähetti herra Tressin asunnosta minut noutamaan pientä koteloa, jonka hän vakuutti olevan tuolla kaapissa. Mutta sitä ei siellä ole, ja nyt etsin sitä; luultavasti hän tarvitsee sitä välttämättä."
"Onko tohtori Hextall siis siellä?" kysyi Smith, astuen huoneeseen."Onko hän ollut siellä kauan?"
"Hän on siellä neiti Tressin seurassa", vastasi sairaanhoitajatar. "Hän saapui neidin ollessa paneutumaisillaan makuulle. Varmastikin hän tarvitsee tätä koteloa jotakin erityistä tarvetta varten, ja hän sanoi minun löytävän sen jostakin muualta, jollei se olisi siellä, missä hän arveli. Herra Styler — ettekö katsoisi, onko se tuossa komerossa?"
Smith, joka silmäili ympärilleen välinpitämättömästi eikä ollut erikoisen innostunut etsimään, kuuli äkkiä askelia eteishallista. Sitten hän erotti Hextallin äänen.
Hän vilkaisi Styleriin, meni ruokasaliin ja sulki parioven jälkeensä. Ja hänen työntäessään sitä kiinni avautui eteishallista tuova ovi, ja saliin astui Hextall kalpeana, sekavannäköisenä, mutta ilmeisesti omituisen tarmon puuskan vallassa. Hänen jälessään seurasi tyynesti kolme miestä — Margaret-kadun kookas mies ja ne miehet, joiden seurassa hän oli lähtenyt ajamaan New Scotland Yardista.
Äkkiä Smithistä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat tarttuneet mattoon, jolla hän seisoi. Hän töllisteli Hextalliin suu auki. Ja Hextall sai kahdesti kostuttaa huuliaan kielensä kärjellä, ennenkuin pystyi puhumaan. Sittenkin hänen äänensä oli kuiva ja käheä.
"Sairaanhoitajatar", kuiskasi hän. "Onko hän täällä?"
Entistä enemmän ihmeissään Smith kohotti kättään ja osoitti sormellaan perähuoneeseen. Hextall nyökkäsi, katsahti takanaan oleviin miehiin ja ikäänkuin päätettyään tehdä ankaran ponnistuksen kiskaisi oven äkkiä auki.
"Hoitajatar!" lausui hän, pakottaen äänensä rauhalliseksi. "Tulkaa tänne, olkaa hyvä!"
Neiti Palliser tuli huoneesta suoraan mieskolmikon keskelle. Ja sittenSmith näki ja käsitti kaikki, ja myöskin komeron hyllyjä penkonutStyler kääntyi katsomaan, näki ja ymmärsi.
Myöskin nainen ymmärsi. Ja nopeasti kuin pelästynyt käärme sujahti hänen oikea kätensä hoitajatarpuvun sivutaskuun. Mutta poliisinsilmät olivat kerkeät näkemään ja poliisinkädet vikkelät toimimaan, ja ennenkuin Smith ennätti hievahtaakaan, kuuli hän kilahduksen, näki jotakin kirkasta välähtävän ja arvasi lain kouran taaskin tarttuneen — mihin?
Hetkisen ajan Smith sitten näki vastauksen tähän kysymykseen, kun naisen julkeat, kostonhimoiset silmät uhkuivat ruumiillistunutta pirullisuutta ja ilkeyttä. Hoitajatar Palliser oikaisihe ja purskahti nauramaan; ja ainakin kaksi miestä, jotka kuulivat sen naurun, tunsivat näkevänsä siitä unta ja hikoilevansa pelosta unissaan — eivät ainoastaan kerran, vaan monesti vastaisuudessa.
"Te kirotut!" sähähti hoitajatar Palliser, kiristellen hampaitaan. "Olkaa kirottuja kaikki tyyni! Mutta vähätpä siitä! Ette kykene riistämään minulta sitä tyydytystä, jonka heidän surmaamisensa minulle tuotti."
Ennenkuin Smith ennätti tointua ällistyksestään, olivat etsivät kiidättäneet hoitajatar Palliserin huoneesta ja koko talosta, ja vasta kuultuaan ulko-oven sulkeutuvan hän sai puhelahjansa takaisin.
"Hoitajatar Palliser!" huudahti hän. "Luotetuimpia apulaisiani!Syytettynä murhasta! Mahdotonta! Siinä täytyy olla suuri erehdys!"
Hän kääntyi Hextallin puoleen kiukkuisena ja harmissaan. Mutta Hextall, joka oli vieläkin hyvin kalpea ja pyyhki hermostuneesti otsaansa, pudisti päätään ja osoitti kookasta miestä, joka oli pysytellyt takalistolla ja silmäili nyt Smithiä miettivästi.
"Kysy — häneltä!" kehoitti Hextall. "Minä — minä olen yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Ja minä olen — järkytetty. Emmekö — emmekö ota ryyppyä?"
Hän astui epävakaisesti tarjoilupöydän luokse, mutta sinne päästyään hän nojasi sitä vastaan ja kääntyi Stylerin puoleen, hymyillen heikosti.
"Kuulkaahan. Styler! Tulkaa te — ottamaan meille — konjakkia!" kutsui hän. "Hyvä Jumala! Kylläpä sain iskun!"
"Iskun!" huudahti Smith. "Niinpä kai." Hän pyörähti kookkaaseen mieheen päin. "Te siis tunnette koko jutun, niinkö? No niin, eikö teidän sopisi kertoa meillekin? Väitättekö tosissanne, että hoitajatar Palliser surmasi Kestevenin — ja neiti Brockin? Mahdotonta!"
Mies istuutui lähimpään tuoliin ja katseli Smithiä silmissään hyvin merkitsevä ilme.
"Neiti Brock" puhkesi hän puhumaan, "oli sisareni. Se nainen tappoi hänet — samoin kuin myöskin sen miehen, jota nimitätte Kesteveniksi. Todistukset ovat varsin selvät — sitäpaitsi kuulittehan, mitä hän itse sanoi."
"Jumala sieluani armahtakoon!" jupisi Smith. "Kuuletteko sitä, Styler?Ettekö te ole hämmästynyt?"
"En milloinkaan hämmästy mistään, sir", vastasi Styler, rauhallisesti käsitellen pulloja ja karahvia. "Huomautinhan teille jonkun työskentelevän maan alla. Yhtä kaikki, ollakseni rehellinen en voi väittää koskaan epäilleeni juuri sitä henkilöä. Mutta", lisäsi hän työntäessään pikarin Hextallin käteen, "nähtyäni hänen katseensa, silloin kun hän tunnusti, uskoisin hänen pystyvän surmaamaan vielä joitakuita ihmisiä lisää. Ja luullakseni arvaan hänen vaikuttimensa näissä kahdessa tapauksessa. Kostoa, vai mitä, herra Milhirst, eikö ollutkin?" lopetti hän, katsahtaen kookkaaseen mieheen. "No, ei teidän tarvitse säpsähtää sitä, että tiedän nimenne — me osaamme katsella ympärillemme yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä."
"Tahtoisin tietää kaikki", sanoi Hextall, joka virkistyi Stylerin hoitamana. "En tiedä mitään; minä — minä luulin teidän ja niiden toisten tulleen herra Tressin asuntoon — kokonaan toisessa tarkoituksessa. Toivoisin teidän kertovan meille kaikki totuudenmukaisesti. Ottakaa ryyppy ja kertokaa!"
"Se on pitkä ja sekava tarina, tohtori Hextall", vastasi Milhirst. "Enkä tällä hetkellä voi muuta kuin esittää teille sen pelkät hahmopiirteet — kuulette lisää, kun sitä naista tutkitaan ja tuomitaan. Sanoitte muuten muistaakseni, herra Smith, että hän oli apulaisenne?"
"Hän oli palveluksessani", murahti Smith. "Ja luotin häneen."
"Yhtä kaikki en otaksu teidän tietävän hänestä paljoakaan", huomautti Milhirst. "Enkä voi väittää itsekään tietäväni varsin paljoa — mutta äskeisten tapahtumien yhteydessä tiedän hänestä kyllin paljon vakuuttaakseni, että hänet varmasti hirtetään. No niin — jos aion lyhyesti esittää teille tietoni, on minun alettava siitä, mikä tuntuu alulta. Ja minun on mainittava muutamien arvoasemassa olevien henkilöjen nimet — niitä ei muuten voidakaan pitää salassa. Ja ensimmäinen on Oronsayn kreivitär."
Smith nykäisi Styleriä, joka juuri silloin sivuutti hänet viedessäänMilhirstille lasia.
"Lady Oronsay", jatkoi Milhirst, "on sir Godfrey Esmondhaughin nuorempi tytär ja majuri Esmondhaughin ja rouva Rentonin sisar. Hänellä on — noh niin, omaperäinen ja päättävä luonne — hän on sellainen, jollaisia nimitetään nykyaikaisiksi naisiksi. Hyvin monta vuotta sitten — suhteellisesti puhuen — hän saapui Lontooseen elääkseen omaa elämäänsä — hän piti taiteesta, hän hankki oman atelierin ja joutui sitten niin sanottuun boheemipiiriin — se lienee ollut perin soma joukkue. Teidän on muistettava, että hän oli nuori — hän käytti otettua nimeä — eikä kenties ollut kovin tarkka. Joka tapauksessa hän teki hyvin ajattelemattoman teon — hän mieltyi rajusti erääseen mieheen, jonka hän kohtasi niihin aikoihin, ja meni hänen kanssaan avioliittoon; heidät vihittiin eräässä Cityn kirkossa, ja hän käytti otettua nimeään eikä ilmaissut miehelle, kuka hän oikeastaan oli. Mies käytti vihittäessä nimeä Edward Charleston Legette ja muutamia viikkoja senjälkeen hylkäsi hänet.
"Teidän on pidettävä tämä mies mielessänne — hän on tässä yhteydessä tärkeä tekijä; hänellä oli muitakin nimiä, mutta me pidämme kiinni Legettestä. Legette ilmestyi näkyviin Ranskassa, jossa hän liittyi yhtiöön Kestevenin, Tickellin ja minun kanssani. Se oli luvallinen yhtiö — sen tarkoituksena oli sovelluttaa erästä viimeistellyn tarkoin kehitettyä pelaamisjärjestelmää Monte Carlossa, Homburgissa ja Boulognessa. Parina vuotena ansaitsimme hyvin — sitten minä otin osuuteni, palasin Englantiin ja ryhdyin muihin puuhiin — myöhemmin antauduin sille alalle, jolla nyt olen. Muita en vähään aikaan juuri nähnyt paitsi Kesteveniä. Minun kauttani hän oppi tuntemaan sisareni, jonka te tunnette neiti Brockina, ja minun tietämättäni he solmivat avioliiton. Ikäväkseni on minun tunnustettava, että Kestevenillä oli sisareeni hyvin paha vaikutus ja hän käytti sisartani useammin kuin kerran alttiina välineenä toteuttaessaan suunnitelmiaan.
"Kuusi tai seitsemän vuotta sitten joutui Ranskaan jäänyt Legette sikäläisten poliisien kynsiin, ja häneen kohdistettiin hyvin raskas syytös petoksesta ja väärennyksestä — niin raskas, että hänet tuomittiin pakkotyöhön elinkaudeksi ja lähetettiin aikanaan ranskalaiseen Guianaan, Cayennen rangaistussiirtolaan. Hän oli pysytellyt jollakin tavoin kosketuksissa Kestevenin kanssa, ja sitten kun hänet oli tuomittu, joutui erinäisiä hänen papereitaan ja asiakirjojaan Kestevenin haltuun. Niiden joukossa oli äsken mainitsemani avioliiton vihkimätodistus ja sitä koskevia muistiinpanoja. Kesteven, joka aina ajatteli tulevaisuutta, pisti nämä paperit varmaan säilöön tulevan tarpeen varalle.
"Varsin kohta senjälkeen joutui Kesteven itse ikävyyksiin täällä — samoin Tickell. He katosivat vähäksi aikaa — Dartmoorin vankilaan. Ja siellä ollessaan he kumpikin sattumalta tutustuivat vanhaan herrasmieheen, jonka te tunnette nimellä Samuel Pegge ja joka oikeastaan on Septimus Philcox.
"Kesteven oli jättänyt koko joukon asiakirjoja vaimonsa talletettavaksi — ja viimemainitulla oli luontainen lahja nuuskia asioita selville. Hän antautui ottamaan mahdollisimman tarkan selon Legetten ja tuntemattoman naisen avioliitosta. Ja hän sai selville — hän piti kaikki omina tietoinaan, muistakaa! — eräitä omituisia seikkoja. Hän sai selville, että todistuksessa mainittu neiti Maud Eleanor Rivers oikeastaan oli neiti Maud Esmondhaugh, joka aikoja sitten oli katunut boheemielämään tekemäänsä hyppäystä ja palannut omaan piiriinsä. Vieläpä hän odotettuaan seitsemän vuotta kuulematta Legettestä mitään oli mennyt uudelleen avioliittoon — loordi Oronsayn kanssa, jolle — voin ilmoittaa teille — hän tunnusti koko jutun. He olivat jonkun verran tiedustelleet, ja heillä oli hyvä syy olettaa Legetten todella kuolleen — missään nimessä he eivät saaneet tietää, että hän oli Spencer Ellis, joka oli elinkautisena vankina Cayennessa. Mutta Kestevenin vaimo sai kaiken tämän selville — ja lisäksi hän pääsi kosketuksiin eräiden brittiläisessä Guianassa asuvien henkilöiden kanssa, jotka olivat runsasta palkkiota vastaan valmiit järjestämään niin, että Ellis pääsisi vapaaksi.
"Kaikki tämä oli valmista, ennenkuin Kesteven ja Tickell uudelleen pääsivät Dartmoorista ihmisten ilmoille. Melkein heti Kesteven tutustui nuoreen herra Darrell Tressiin ja alkoi imeä hänen omaisuuttaan kuiviin, mutta varovasti. Hän vei vaimonsa Tressien perheeseen neiti Brockin, kotiopettajattaren, nimellä. Kesteven, hänen vaimonsa ja Tickell sommittelivat sillä välin jättiläismäistä suunnitelmaa loordi Oronsayn kiristämiseksi. Ja juuri silloin Kesteven teki suuren erehdyksen. He tarvitsivat määrätyn summan käteistä rahaa — erinäisistä syistä Kesteven ei tahtonut ottaa sitä Tressiltä. Mutta kuten mainitsin, Kesteven oli tutustunut Septimus Philcoxiin Dartmoorissa ja tiesi Philcoxin helposti voivan hankkia pääomaa. Kohdattuaan Philcoxin Lynnessä hän, arvellen Philcoxia yhtä suureksi roistoksi kuin hän itse oli ja valmiiksi yhtymään hänen rumiin puuhiinsa, oli kyllin typerä kertoakseen Philcoxille salajuonesta ja pyytääkseen häntä hankkimaan tarvittavat rahat, luvaten palkkioksi melkoisen osan tuloista. Se oli hänen erehdyksensä — Philcox esiintyi hänelle viekkaasti, urkki häneltä kaikki tiedot — ja kertoi ne rouva Rentonille, naapurilleen, jonka hän tiesi lady Oronsayn sisareksi.
"Mutta juuri sitten tapahtumat kehittyivät hyvin nopeasti, ja minun on puhuttava niistä myöhempien havaintojen valossa. Neiti Tressille sattui tapaturma, ja hän saapui Lynne Courtiin seurassaan kaksi hoitajatarta. Toinen näistä hoitajattarista oli Ann Palliser, jolla oli syytä hautoa kostonhimoisia tunteita Kesteveniä vastaan ja joka olikin etsinyt häntä vuosikausia. Samana iltana, jona hän saapui Lynneen, ilmestyi sinne Kestevenkin, ja hän ilmeisesti näki Kestevenin ja tämän vaimon välisen kohtauksen talossa. Kun Kesteven myöhemmällä meni ulkosalle näyttämään Tickellille oikopolkua tielle, jota myöten Tickellin piti lähteä Weymouthiin kohtaamaan erästä asiamiestä Ellis-Legetten jutun tähden, väijyi Ann Palliser häntä, seurasi häntä ja ampui hänet. Kukaan ei näyttänyt epäilevänkään häntä — paitsi Kestevenin vaimo. Tämä epäili häntä — ja seuraavana päivänä hän karkasi Lynnestä Lontooseen tapaamaan minua, veljeään, ja pyytämään apua minulta. Ja nyt minä —"
"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Smith. "Miten johtui neiti Brock eli rouva Kesteven epäilemään Palliseria?"
"Kerron sen teille", vastasi Milhirst. "On muistettava, että sisareni terävänäköisyys oli suuresti herkistynyt Kestevenin koulussa ja että hän oli hyvin neuvokas. Hän kuuli Kestevenin murhasta kello puolikahdeksan, noustessaan makuulta. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän näki Palliserin lähtevän talosta kylään päin. Hän oli jo pohtinut kaikenlaisia mahdollisuuksia ja hautonut monenlaisia mietteitä ja tiesi, että Palliser oli ainoa todella outo henkilö talossa. Palliserin huone oli hänen huoneensa vieressä — hän pujahti sinne. Ja pienessä käsilaukussa, jonka hän muiden muassa tarkasti, hän löysi muutamia vuosia aikaisemmin otetun Kestevenin valokuvan ja joitakuita kirjeitä. Hän löysi myöskin joitakuita Palliserin osoitekortteja ja otti niistä yhden — onnellinen ajatus!
"Te ette kenties pidä sitä kovinkaan paljona toimintapohjaksi, mutta sisaressani oli paljon — nimitettäköön sitä viekkaudeksi, jos niin haluatte — ja se riitti hänelle. Hän lähti — hiljaa. Kesteven oli edellisenä iltana antanut hänelle rahaa; hän otti rahat mukaansa. Hänellä oli myöskin herra Tressin Queen-Anne-kadun varrella sijaitsevan asunnon avain, ja heti kaupunkiin saavuttuaan hän kävi ottamassa sieltä mainitsemani vihkimätodistuksen — se oli kätketty hänen miehensä vanhaan pukuun. Sitten hän tuli minun toimistooni. Kovaksi onneksi olin matkoilla Pohjois-Englannissa. Hän oli hyvin hätäytynyt ja sai sihteerini sähköttämään minulle, pyytäen minua palaamaan. Senjälkeen hän kävi vuokraamassa asunnon, jossa hän oli ennenkin majaillut. Ja sitten hän teki teon, jota hän oli miettinyt aamusta saakka. Hän tiesi rouva Rentonin olevan kaupungissa ja kirjoitti viimemainitulle, pyytäen häntä tulemaan käymään luonaan, aikoen kertoa hänelle koko kiristyssuunnitelman jutun; nyt, kun Kesteven oli kuollut, ei hän enää tahtonut tietää siitä mitään. Mutta ennenkuin hän ehti sitä tehdä, hän sai minulta sähkösanoman, jossa ilmoitin palaavani heti.