The Project Gutenberg eBook ofMaahengen salaisuus: Tohtori salapoliisinaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Maahengen salaisuus: Tohtori salapoliisinaAuthor: Valter JuvaRelease date: September 7, 2005 [eBook #16668]Most recently updated: December 12, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAHENGEN SALAISUUS: TOHTORI SALAPOLIISINA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Maahengen salaisuus: Tohtori salapoliisinaAuthor: Valter JuvaRelease date: September 7, 2005 [eBook #16668]Most recently updated: December 12, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Title: Maahengen salaisuus: Tohtori salapoliisina
Author: Valter Juva
Author: Valter Juva
Release date: September 7, 2005 [eBook #16668]Most recently updated: December 12, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAHENGEN SALAISUUS: TOHTORI SALAPOLIISINA ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
KirjoittanutHeikki Kenttä [Valter Juva]
Ensimmäisen kerran julkaissutKustannusosakeyhtiö Otava 1915.
1.
Olin kaiken kesää viipynyt Helsingissä fysikaalisia ja kemiallisia tutkimuksiani varten, kun heinäkuun loppupuolella sain ystävällisen kutsun tulla sorsanajoon Savoon, tilanomistaja O. E. Malmfeltin suureen kartanoon. Pitkä, ruohoinen lahdenpohjukka, kaisloineen ja rantakortteineen pistäytyy Holman ja Lahisten kartanoiden väliin. Jo viime kesänä vietin toista viikkoa Holmassa ja opin pitämään arvossa näitä erinomaisia sorsamaita.
Isäni ja Malmfelt olivat aikoinaan olleet hyviä ystäviä. Setä Malmfeltilla oli tytär, Signe, johon olin tutustunut jo edellisenä talvena Helsingissä. — Voi meitä, tieteen orjia!
Ei siis muuta, — pyssyt ja ampumavarat kuntoon, metsästyspuku tyrolilaiseen reppuun, vierasvaatteet keltaiseen nahkalaukkuun ja mies matkaan ystävälliseen Savon-perheeseen.
Savo on tunnettu suurista aatelistiloistaan, maanviljelijäin vieraanvaraisuudesta ja komeasta elämästä. Puhdasverisessä savolaisessa tilanomistajassa luulisi yleensä aina olevan suurisanaista kerskaavaisuutta ja suupalttiutta. Mutta jospa niinkin, — Malmfelt teki tässä suhteessa kylläkin silmiinpistävän poikkeuksen. Hänen kunniansa piili syvemmällä. —
Kun illalla saavuin taloon, paria tuntia ennenkuin vesilintujen metsästysaika oli yöllä alkava, niin täällä jo pitäjän arvohenkilöt olivat koossa, metsästystamineissaan, pyssyineen ja koirineen. Kehuskeleva, isoääninen seurue, jonka väittelevä puhelu kuului avoimesta ikkunasta pihalle. Paikkakunnan vanha perintätapa vaati, että sorsanajo oli pantava alkuun Holman rannasta.
Malmfeltin perhe otti minut mitä ystävällisimmin vastaan. — "Emme enää osanneet toivoakaan tohtoria tänne."
Rouva Malmfelt oli hieno vallasnainen, ylhäissukuinen ja vieläkin erinomaisen kaunis. Hänellä oli kasvoissaan jotain etelämaista sävyä.
"Ilo on kokonaan minun puolellani."
"Tohtori Pohjamo on jalo metsämies Herran edessä. Hän tulee meille ainoastaan viattomia sorsaraukkoja tappamaan."
Tytär tuli äitiinsä. Hän oli tummatukkainen tyttö, jonka profiilista kannatti nähdä yksinäisyydessä unta. Tähän tuli lisäksi jotain erikoista, Signe neidin kasvoissa olivat ihmeellisellä tavalla sulautuneet yhteen etelän hehku ja pohjan heleä ihonväri. Hän oli vilkas, vienon kuulas tyttölapsi, joka luonnonraikkaudellaan oli heti ensi päivästä, jo toista vuotta sitten, suorastaan hurmannut minut.
Malmfelt itse oli pitkä ja roteva, vaaleaverinen herra. Pehmeät, keltaiset viikset, korkea pyöreä otsa, pysty nypykkänenä ja voimakas leuka. Hyväntahtoisen leikillinen ilme eli aina hänen kasvoillaan. Hänessä oli melkoinen määrä tyyntä huumoria, ja hermosto ei varmaan ollut koskaan häntä kiusannut. Teki hyvää yksin jo nähdä tämä peräti terve maapatroona. Ei sopinut kieltää, — jokin isotteleva aito-savolainen luonteenpiirre hänessä varmaankin oli. Muuten parhaita miesten miehiä.
Kohteliaisuuksien vaihtoon ja pistosanojen vastaanottoon ei ollut paljonkaan aikaa. Isäntäni vei minut huoneeseeni, yläkerran puutarhanpuoleiseen otsikkokamariin. Metsästyspukuun puettuna olin pian alhaalla muiden metsästäjien seurassa.
Pitäjän herroista, joista useimmat jo tunsinkin viime kesästä, oli kaikin puolin huomattavin Malmfeltin naapuri G. A. Wallenberg, Lahisten herra. Komea, pulska mies, jossa oli jotain itsetietoista ja käskevää. Hänen hyväilynimensä kumppanien keskuudessa oli "Kustaa II Aadolf", jota muuten koko profiili, otsa, nenä, ja vaalea pujoparta sekä tukevat olkapäät ja vatsan ulkokaari suuressa määrin muistuttivat. Ellen erehdy, hän oli kuumaverinen äkkipikainen herrasmies. Maanviljelystään hän hoiti mallikelpoisesti, ja hänen oivallinen karjansa oli laajalti tunnettu.
Merkillisintä Malmfeltin ja Wallenbergin suhteissa oli se, että naapurukset seurustelivat keskenään varsin ystävällisesti, vaikka heidän välillään oli käymässä pitkällinen maariitajuttu, joka oli kestänyt jo miespolven ajan, niellen tuhansia ja taaskin tuhansia markkoja.
Koko maailmahan tuntee kuuluisan "Lankinsuon riitajutun", jota jo meidän isiemme aikana naurettiin kaikkialla maassa.
Holman ja Lahisten entiset isännät, "vanhat-patroonat", olivat panneet riita-asian vireille ja sillä piristäneet itseään maalaiselämän yksinäisyydessä. Riitajuttu venyi venymistään, ja lopulta elettiin naapureissa kuin kissa ja koira. Ei kummankaan kunnia myöntänyt sovintoa tehtäväksi, ja näiden herrain "varat kannattivat" ylläpitää vaikkapa isompaakin riitaa!
Nykyiset isännät, "nuoret-patroonat", perivät melkein yhtaikaa kumpikin tilansa sekä samalla myöskin tämän sitkeäperäisen maariidan, pöytäkirjapinkkoineen, karttoineen ja katselmuskirjoineen. Luonnollisesti ei kumpikaan voinut myöntää isänsä olleen väärässä ja naapurinsa isän oikeassa. Suvun perinnäiset katsantotavat olivat kummallekin pyhiä. Periaatteellisista syistä siis jatkettiin riitaa yhä edelleen. "Varojen kannattamattomuudestakaan" ei ollut mitään pelkoa.
Mutta kun sekä Malmfelt että Wallenberg olivat elämänhaluisia, uuden-ajan miehiä, ja heidän pakostakin täytyi tavantakaa kohdata toisensa yhteisissä seurapiireissä, niin nämä kunnon naapurit olivat tehneet ikäänkuin äänettömän keskinäisen sopimuksen: — "Älkööt henkilöt riidelkö; riidelköön yksistään asia!" Vääjäämättömästi, tinkimättä, — vieläpä entistä suuremmalla tarmolla, — ajettiin "Lankinsuon riitajuttua" oikeuksissa. Ottelujen väliajoilla naapurit eivät olleet kysymyksestä tietävinäänkään, vaan kävivät toistensa luona vieraissakin. Korkeintaan saattoi toinen, keksittyään jonkun uuden, pätevän vastaväitteen, sormellaan toista uhata:
"Varo itseäs ensi käräjillä! silloin sinut nujerran."
Riitajuttu ja sen ajaminen oli itse asiassa muuttunut kahden urheilijan väliseksi kunnia-asiaksi. Taistelu tuotti jännitystä ja mielen tyydytystä. Se oli miekkailukisa, jota käytiin sukevan notkeilla miekkasimilla. Timantti tahtoi toista timanttia leikata. Tämän ohella oli kysymyksessä yhä edelleen periaatteellinen puolensa, ja periaate on kuitenkin aina periaate.
Nämä seikat tunsin pääpiirteissään varsin hyvin, ja oli hauska nähdä, kuinka kumpikin riitaveli, nähtävästi hyvässä sovussa, nyt hankkiutui yhteiselle kilpakentälle, nujertelemaan Kaislahden lukuisia vesilintuliutoja.
Metsästysseurueen puheesta päättäen, sorsansaalis varmaankin oli tänä vuonna oleva tavallista niukempi. Kevät oli Savossa ollut kylmä ja myöhäinen. Useat poikueet eivät vielä olleet täysin lentokykyisiäkään.
Herrat väittelivät, puhuivat toistensa suuhun ja kerskuivat tarkkoja havaintojaan.
Myös isäntämme puuttui puheeseen. Suvikassorsat olivat epäilemättäkin heikosti kehittyneitä. Viljavuosikin tulee huono. Sen parhaiten näkee rukiista, joka jää koko joukon alle keskikerran.
Herra Wallenberg iski asiaan: "Holman puolella lahtea sorsat voivat todella olla pieniä ja keskenkasvuisia. Mutta meillä, Lahisten puolella, ne ovat suuria ja lihavia kuin syöttiläsankat. Veli Malmfeltin ruis on huonoa. Ennenkuin mennään järvelle, voimme katsoa minun ruistani Pässinmutkassa. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Mutta sen tekeemaahenki, jolla ensi kuussa vielä teen jymyt Suomessa."
— "Eläköön maahenki!"
— "Eläköön vesihenki! Eläköön Kustaa II Aadolf!"
Oli ilmeistä, että herra Wallenbergillä oli jotain erikoista sydämellään. Myös hän epäilemättäkin oli aikeissa haastaa pientä toraa. Kaikki puheet jäivät kuitenkin sikseen, kun emäntämme tuli sisään, pyytäen herroja yksinkertaiselle kahveli-illalliselle, ennen metsästäjien lähtöä järvelle.
Hienon hieno illallinen oli syöty kaikessa kiireessä ja sorsien tuhoksi jo edeltäkäsin otettu kolme- ja nelikertaiset välipalat. Lehtori Soinivaara oli viime ryypyn edellä ivallisesti mukaillut klassikoitaan jotenkin ontuvin säkein, joissa viimeinen eloon jäänyt urossorsa ylisti surmaan suistuneita kumppaneitaan kolmin- ja nelinkerroin autuaiksi, kun olivat saaneet kaatuaHolmanylhäin muurien alla, silloin kuin "Kaisilalahti" vyörytti niin useita aaltojen alle temmatuita kauloja, räpylöitä ja urheita ruumiita. Runo oli herättänyt innostusta, taisteluun lähdön huumaa! Kaikki oli muodostunut komeaksi, atavistiseksi sotatanssiksi, jossa vähin jokainen meistä oli kalskutellut nuolikonttiaan, heiluttanut joustansa ja heristellyt kivikärkistä heittokeihästään. Naiset olivatkin — viisaasti kyllä — pysyneet irokeesein illallisesta loitolla.
Kello jo lähenteli puolta kahtatoista, ja alkoi olla aika lähteä. Kukin asetti taskukellonsa Helsingin-ajan mukaan, joka minulla oli tarkimmin tiedossani.
Tiemme kävi rantaa kohti yli kotipellon, ja tästä se kääntyi kulkemaan pitkin vanhain viljelysmaiden palletta aina lähellä olevaan Lahisten kartanon piirirajaan saakka. Alavan niityn ja korteikon päässä, lähellä piirirajan johdetta, oli selvän veden rannassa pieni kivikkoluoto. Ainoa paikka, mistä matalan ja ruoppapohjäisen Kaislahden vesille voi veneissä päästä. Kivikkoluoto jäi Holman puolelle rajaa, ja nähtävästi tästä Holman kartano olikin maailman sivussa nimensä saanut.
Ennenkuin lähdettiin alas märälle niitylle, jonka poikki kulki kaksirivinen jono pitkittäin asetettuja, puolilahoja porraspölkkyjä, vaati herra Wallenberg meitä katsomaan ruispeltoaan Pässinmutkassa, johon oli ainoastaan kivenheitto matkaa.
Mikäs siinä, — sopihan lähteä katsomaan! Kuljimme parisataa metriä pitkin selkärajaa, ja tässä Pässinmutkan pelto pistäytyi suorakulmaisen suunnikkaan muotoisena maakaistana Holman tilusten sisään. Se oli komea pelto, aitauksesta päättäen arviolta kahdeksan hehtaarin kokoinen.
"Siinä näette, hyvät herrat, miltä rukiin tulee näyttää. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Kolmen kihlakunnan alueella ei ole toista sellaista ruista. Katsokaahan tuonne rajan toiselle puolen Holman kartanon ruista. Koko joukon alla keskikerran, — Malmfelt itse on sen myöntänyt! — Minä aion ottaa kylvöstäni kaksikymmentä jyvää raskasta viljaa. Elokuulla vielä, kun olen viljani riihennyt, mitannut ja punninnut, teen jymyt Suomessa. — Huomatkaa, hyvät herrat: keväällä minun laihoni ei ollut sen parempaa kuin Malmfeltinkaan! Kaikki, nähkää, riippuumaahengestä!"
Siinä tuli nyt sana "maahenki" tänä iltana toistamiseen esiin, erityisellä painolla ja salaperäisyydellä mainittuna.
"Mutta mikä semaahenkion, se on oma salaisuuteni!"
Lahisten kartanon ruis oli todella erinomaista. Luja ja vankka olki kantoi pitkää, täytelästä tähkää. Toisella puolen rajaa oli olki harvaa ja paikoittain melkein kitukasvuista. Tähkäpäät olivat pieniä ja epätasaisessa terässä.
Kun tieteelliset tutkimukseni ja kokeiluni olivat osalta kosketelleet myös maanviljelyskemian alaa, ja muutamat herra Wallenbergin lauseet ja viittaukset olivat kiinnittäneet erityistä huomiotani, päätin lähemmin tiedustella häneltä asioita.
Astuessamme rantaan päin, käännyin Lahisten herran puoleen. "Sillä on omituinen nimi, teidän pellollanne, — Pässinmutka", — lausuin keskustelun aluksi.
Herra Wallenberg oikaisi kookasta varttaan. "Tohtori on vieras paikkakunnalla, — kysymyksenne on siis luvallinen! — Asia on lyhyesti seuraava, ja sen kuulkoot kaikki nämä herrat. Pellon nimi on isonjaonkartanoissa Pesimäviidan aitaus — 'Pesimæ vithæ gerde'. — Kansan suussa sen nykyisenä haukkumanimenä on Pässinmutka. Lahisten ja Holman välinen raja käy, rannasta lähtien, yhtä jonoa suorana linjana kuusitoista kilometriä, pitäjänrajaan saakka. Ainoastaan tässä se tekee neljä suorakulmaista käännettä, jotka leikkaavat pois maata Holman kartanon puolelta. Tämän johdosta on sittemmin syntynyt kansantarina. Entisinä aikoina, ison jaon käydessä, oli Lahisten silloinen herra muka lahjonut maanmittarin ja tästä maakappaleesta maksanut hänelle pässin. — Mutta se on kirottu vale! — Vai pässin? Köyhää Wallenberg-raukkaa! — Jos esi-isäni olisi tahtonut toimitusmiestä lahjoa, niin hän olisi maanmittarille lähettänyt kymmenen härkää! — Lisäksi huomattakoon: isonjaon jakokirjasta käy ilmi, että 'Pesimæ vithæ gerde' on Lahisille rehellisesti jaettu. Ja sen sai kaikissa oikeuksissa kuulla veli Malmfeltin isä, — sama herra, joka rupesi rettelöimään myöskin Lankinsuosta. — Mutta se on toinen historia! Lankinsuo on ulkoniittypalstalla, ja suo kuuluu kokonaan Lahisiin, kuten ensi syyskäräjillä tulen lopullisesti todistamaan."
Kas niin! Kaikessa viattomuudessani olin puhaltanut kaikki kytevät kekäleet ilmituleen.
Onneksi joku minua älykkäämpi huusi: "Kello on kohta kaksitoista!Puuttuu vain kymmenen minuuttia."
Holman luodolle oli tuotu joukko veneitä ja ruuhia, joihin asetuimme kaksittain istumaan. Soutajina oli kokeneita torppareita. Meitä oli kaikkiaan kuusi venekuntaa, jotka hajaantuivat pitkin Kaislahden ruovikoita ja kaislasaarten sokkeloita. Holman ja Lahisten pehtorit miehineen olivat jo aikaisemmin asettuneet sinne tänne pitkin rantaniittyjä koirien kanssa. Sorsanajo oli suurisuuntaisesti järjestetty.
Tarkkaan kello kaksitoista Holman herra ampui laukauksen ilmaan. Ajo oli alkanut. Sitä myöten kuin veneet etääntyivät, kuului uusia ja yhä uusia laukauksia, välistä nopeasti toisiaan seuraavina kaksoispamauksina. Ilmeisestikin riistaa oli viljalti.
Tyynessä, sumuisessa kesäyössä milloin laukaus meni kuin umpilukkoon, milloin taas pamaus kaikui takaisin Haukkavuorelta pitkänä ratinana. Veneet lipuivat hiljaa, kaisla kahisi, märät airot mulahtivat ja sirisivät, koirat molskivat, uivat ja pulikoivat, tai rämpivät läähättäen ja nuuskien korteikossa. Taas ja taas sorsat pyrähtivät lentoon; ajo muodostui komeaksi joukkomurhaksi.
Aamu oli valoisa, ja aurinko jo koillisessa katsoi yli korkeiden selkäsaarten, kun kokoontumismerkki soi Holman herran torvesta.
Venekunta toisensa perästä saapui takaisin luodolle, jonka sileälle kantakalliolle riista kannettiin ja ladottiin eri ryhmiin. — Olipa tavaton saalis! Metsästyspullot kiertelivät, sukkeluuksia sinkoili, ja riista luettiin.
"Sataseitsemän!"
"Olipa vahinko, — valehtelijan määrä! — Kuinka nyt uskallamme puhua saaliistamme pitkin pitäjiä?"
"Niinpä sadaskahdeksas tässä!" Lahisten herra paiskasi sorsiensa joukkoon pienen, viheliäisen tavin.
"Lahisten lihavia syöttiläsankkoja!" pääsi vahingossa Holman herran suusta.
Yleinen riemastus. — "Ja katsokaa, onpa Lahisten herran saalis muutenkin lihava! Viisi sorsaa ja yksi tavi." —
— "Ja patruunavyö melkein tyhjä." —
— "Nyt on Kustaa II Aadolf puolustanut maataan Kustaa IV Aadolfina." —
— "Kuningas viralta pois, Kustaa Aadolf Gustafsson!" —
Herra Wallenberg oli hienosti sivistynyt mies. Hän pysyi näköjään välinpitämättömän tyynenä, vaikka hänen mielensä epäilemättä kuohahti. Jo huonossa metsästysonnessa itsessään oli kylliksi kiukun syytä. Olivathan muutamat, — kuten juuri herra Malmfelt, — ampuneet viisitoista sorsaa.
Malmfelt kiiruhti sovittamaan ajattelemattomuuttaan.
"Mitäpä tuosta! Onni sattuman varassa. — Ja varmaan saan pyytää veljeä, samoin kuin kaikkia herroja, jahtipäivällisille Holmaan tänään kello kuusi. Olemme saaneet rauhassa nukkua ja ehtineet karistaa öiset vaivat ruumiistamme."
Holman jahtipäivälliset kuuluivat paikkakunnan perintätapoihin ammoisista ajoista saakka.
Herra Wallenberg hymähti: "Täytyneehän tulla. Mutta sen sanon, veli Malmfelt, — olit tänään kolme kertaa parempi metsästäjä kuin minä: — minä olen tänä kesänä ollut kolme kertaa parempi maanviljelijä kuin sinä."
Seurueemme nyt hajosi. Ne herrat, joiden koti oli likempänä, ajoivat välillä kotiinsa nukkumaan, toiset lähtivät Lahisiin, tai jäivät Holmaan. Vielä pitkän aikaa juttelimme Holmassa sorsanajosta, ja kello taisi käydä kahdeksatta, ennenkuin vihdoin lähdimme levolle.
2.
Signe neitiä olin päivän mittaan ainoastaan vilahdukselta tavannut. Naisilla oli kiireiset taloustoimensa, ja murkina-gongongi oli kello yhden aikana soinut yksinomaan herroille.
Talon hauskoihin tapoihin kuului, että isäntäväki ei tahtonut olla vierailleen rasitukseksi. Heidän vapauttaan ei rajoitettu, vaan kukin sai mielensä mukaan käyttää aikaansa. Tästäpä syystä eivät vieraatkaan Holman talossa koskaan tunteneet olevansa ylenmäärin vaivoiksi ystävälliselle isäntäväelleen. Vieraanvaraisuudesta ei tehty erityistä tohinaa. Kaikki oli hupaista, ja kohtelu mitä luonnollisin ja herttaisin. Täällä elettiin kuin kotona, niiden hienojen seurustelurajain sisällä, joita ainoastaan todella sivistyneissä perheissä noudatetaan.
Malmfelt oli murkinan jälkeen ratsastanut ulkoniityilleen tuulettelemaan. Tilanomistaja Ruuth, joka oli kotoisin naapuripitäjästä, oli päivemmällä valinnut itselleen seikkailuromaanin ja alakerrassa olevassa huoneessaan nähtävästi jatkanut niukanpuoleista aamu-untansa.
Toisessa otsikkokamarissa, vastapäätä minua asui nuori lehtori Soinivaara. Olimme yhdessä olleet kävelyllä, kiivenneet Haukkavuorelle sekä lopuksi aikailleet Holman upeassa puutarhassa ja sen viileissä varjostoissa.
Haukkavuorella, järvi- ja saarimaisemia katsellessamme, herra Soinivaara oli kääntynyt runolliseksi ja lausunut, "kuin Virtain järvet ihanat". — Puutarhan syreenimajassa hän oli ollut romanttisena ja aiheettoman avomielisesti puhunut minulle Signe neidistä. — "Siinä on rikas tyttö! Talon ainoa lapsi." —
Idealistit aina toivovat onnenkeikauksesta rikastuvansa ja ovat pohjaltaan materialisteja ylimmässä muodossaan. Heille ei sitkeä, tyyni, vakava työ itsessään tuota tyydytystä; aatteellisen työn tulos ei ole oma palkintonsa. Pintapuolisten ponnistusten perästä he itsekkäästi vaativat korkeita korkorahoja, odottavat arpajaisten suurta voittoa, joka alati väikkyy heidän silmissään. Heidän ihailuunsakin liittyy ulkonainen etu, puhdas omanvoiton pyynti. Sydänveri ja punainen kulta ovat kaksi keskenään mitallista suuretta. — Muuten herra Soinivaara oli aistikas käytöksessään ja pedagogina epäilemättäkin onnistunut.
Kukapa tietää, ehkäpä itsekkyys, joka omaan nimeensä tahtoo kaikkea, mitä maailma parasta tarjoaa, lopulta onkin korkeinta? — Ehkä meidän, aatteenmiesten hiltymys ja harkinta juuri kytkee meitä matalimpaan maakamaraan! — Kuinka hyvänsä, minun täytyi katsoa sulaksi onnettomuudeksi, että Signe neiti oli niin suunnattoman rikkaan miehen tytär. —
Oli jo aika pukeutua juhlatilaisuuteen.
Koko eilinen seurueemme, myös herra Wallenberg, oli päivällisille saapunut.
Rouva Malmfelt, tummassa sinipunervassa silkkipuvussa, istui ylinnä päivällispöydässä. Perheen vanha ystävä, herra Ruuth, oli saanut oikealle puolelleen talon tyttären, jonka henkäyksenhieno, valkoinen puku saattoi aivan erikoisella tavalla esiin Signe neidin omituisen ja ihmeellisen helakkuuden.
Eilisten luolaihmisten metsästyskiihko oli kuin pois puhallettu. Herrat olivat hienoina seuramiehinä ja puettuina nuhteettomiin juhlapukuihin.
Päivällinen oli vallattoman komea. Luonnollisestikin tähän asianmukaisimmasti kuului myös musta sorsanpaisti sitruunoineen ja astrakaani-omenoineen. Sorsanpaisti oli valmistettu keittotaiteen viimeisten saavutusten mukaan, ja herrat metsästäjät sitä söivät yhtä totisina ja tyytyväisen näköisinä, kuin englantilaiset loordit Euroopan ensimäisillä perunapäivällisillä väänsivät suuhunsa sokeroituja perunansiementen nuppuja.
Juhlapäivällisten jälkeen herrat aluksi näkyivät mieluimmin haluavan tehdä hartaita itsetutkisteluita. Useimmat istuivat tupakkahuoneessa, ääneti, puhvelinnahkaisiin sohviin ja nojatuoleihin painuneina. Luulen melkein, että herra Ruuth käytti tilaisuutta hyväkseen ja omassa kamarissaan hetkeksi ummisti toisen silmänsä.
Salissa saatiin kuulla musiikkia. Tyttären soitellessa, koetin pitää seuraa rouva Malmfeltille. Hän oli todella miellyttävä, hienosti, herkästi tunteva nainen. Herra Soinivaara, notkeana ja kohteliaana, oli asettunut pianon viereen seisomaan.
Kahvin jälkeen herrat vilkastuivat. Likööri päästi kielet kantimistaan; humua ja leikillisiä huudahduksia kuului saliin.
Saavuin parhaiksi herrojen puolelle, huomatakseni, kuinka pieni, ystävällinen väittely oli nousemassa Holman ja Lahisten herrain välillä. Malmfelt ei nähtävästi ollut täysin sulattanut herra Wallenbergin viime lausetta aamulla, ja häntä luonnollisestikin harmitti, ettei hänen rukiinsa ollut naapurin rukiin veroista.
"Kuules, Wallenberg, sinä käytit eilen illalla väärää terminologiaa, puhuessasi *maahengestä*. Ymmärtääkseni maahenki on jokin yleinen maanviljelysharrastus, eikä chilesalpietaria."
Herra Ruuth avusti Malmfeltia. Muuten hänen vakaumuksensa oli takavuosina kallistunut yleisen suurviljelijäin liiton puolelle, ja hänellä oli platoonisia taipumuksia saksalaisia maanviljelysaikakauskirjoja kohtaan, joita — ainakin viime kesänä — ajelehti hänen kodissaan auki leikkaamattomina pitkin pöytiä. Hän puhui harvaan, harkittuun tapaansa:
"Minä olen luullut — tähän saakka, että maahenki on jotain — aatteellista, eikä — ainetta, mikä viedään — pellolle."
"Niinpä niin! Minun peltoni kasvaa siitä syystä, että minulla on aatteita, ja käytän ne peltoni hyväksi. — Malmfelt juuri erehtyy, kun hän tahtoo käsitteitä toisistaan erottaa! Vetäisit pellolles, Malmfelt, kaiken sen, mitä puoluelehtiisi kirjoittelet, — chilesalpietaria sinun ei ikinä enää tarvitsisi ostaa."
Yleinen naurun remahdus ja lasien kilinä. Herrat usuttelivat väitteleviä uudestaan toisiansa vastaan. Kaikki oli muuttumaisillaan puhtaaksi pilaksi. Malmfelt itse hymyili iloisesti. Juhlapäivällinen oli onnistunut, ja hänen vieraansa viihtyivät talossa.
Malmfelt oli nuoruudessaan virkauralla saavuttanut varatuomarin arvonimen. Hän oli tunnettu perustuslaillisista mielipiteistään, ja hänen monipuoliset yhteiskunnallis-valtiolliset kirjoituksensa sanomalehdistössä, varustettuina nimimerkillä O. E. M., herättivät aina melkoista huomiota. Eduskunnassa hän oli ollut henkilö, jonka lausunnoilla oli pontta ja ryhtiä.
Herra Wallenberg taas piti kiinni "Suomen todellisista sivistystraditsioneista", ja hänen oma ruotsinkielinen sanomalehtensä oli ainoa puolueeton lehti.
Lahisten herran äskeinen menestys nyt löi häntä päähän. Liköörikin alkoi tehdä vaikutustaan.
"Ei, chilesalpietaria en ole käyttänyt, — en kainiittia, en fosfaatteja, enkä mitään vierasta apulantaa. Minun maahenkeni on jotain ihan toista, — ihan uutta! Se on sitä todellista maahenkeä! Olen kaikessa hiljaisuudessa miettinyt asiaa ja kokeillut. — En puhu kellekään mitään. — Minä olen vielä kokeilujen kannalla. — Kymmenen päivän päästä leikkaan rukiini. Hypoteeseista ja teoriioista tulee todistettu tosiasia. Silloin kirjoitan minäkin sanomalehtiin, veli Malmfelt! Ja kirjoitan jouluksi uuden käsikirjan maanviljelijöitä — myöskin veli Ruuthia varten!"
"Jos et osta — apulantaa, niin laitatko lantaa — *ilmasta*, niinkuin norjalainen — patentti-insinööri?" Herra Ruuth nauroi epäuskoisen ylenkatseellisesti.
"Niin juuri, ilmasta, mutta Lahisten patentin mukaan!"
Keskustelu alkoi muuttua yhä isoäänisemmäksi; maanviljelijät kehuivat ja valehtelivat apulantojensa vaikutuksista. Salpietarit ja superfosfaatit rakeilivat, tuomaskuonat pölisivät ilmassa.
Herra Wallenberg oli käynyt yhä kerskuvammaksi. Hän saattoi nyt päästä kostopuolelle viime-öisen huonon onnensa jälkeen.
"Ymmärrän kyllä, että Malmfelt otti puheeksi koko asian, vain urkkiakseen salaisuuttani tietoonsa. Vaan enpä ilmaise mitään. — Ja keinoistani ei, lempo vie, kukaan ota selkoa. Ei kukaan! Oma väkenikään Lahisissa ei niitä tunne. — Olen tehnyt kokeiluni juuri Pässinmutkassa, voidakseni paremmin verrata toisiinsa eri maanviljelystapoja. Kokeiluni käsittää seitsemän hehtaarin maa-alan. Itselläni on Pässinmutkassa yksi hehtaari — hm —indifferenttiä. Ja ympärillä on koko Holman ruis —indifferenttiä."
Tämä oli jo melkein loukkaavaa. Malmfelt heti iskikin asiaan.
"Sanot, ettei kukaan ota keinoistasi selkoa. — Silloin mahdan Matti olla" —
"Et otakaan selkoa, vaikka lemmon kanssa tekisit liiton, ja maailma mätänisi. Niin juuri: — vaikka maailma mätänisi."
"Lyödäänkö vetoa?"
"Vaikka vaan! — Mutta kymmenen päivän päästä olen viljani leikannut, ja silloin" —
"Seitsemässä päivässä olen viekastellut tietooni kirotut keinosi."
"Et, lempo vie, olekaan!"
"Tuhannen markkaa vetoa!"
— "Hoi, kuulkaa, tuhannen markan veto! — Hurraa!" — Herrat tungeksivat väittelevien ympärille. Malmfelt seisoi pää pystyssä, tarmokkaana ja isottelevana. Hän nyt oli oikealla hevosvaihtotuulella, parhailla hevospäivällisillä kaupungin kilpa-ajoissa.
Herra Wallenberg esiintyi ylpeän mahtipontisena. "Sinä panet tuhannen markkaa vetoon. Ja minä, osottaakseni, kuinka mahdotonta sinun on saada Pässinmutkan viljelyskeinoistani selkoa, sanon näin: Jos seitsemässä päivässä, — meillä on nyt perjantai, ja kello on 10 tuossa paikassa, — jos ensi perjantaiksi kello 10 illalla olet saattanut viljelyskokeeni ilmi ja voittanut vedon, jätän Lankinsuon riitajutun sikseen. Teen sovinnon ja suostun siihen, että Lankinsuo jaetaan manttaalin mukaan Lahisten ja Holman välillä. — Siinä minun tarjoukseni, ja se vastannee sinun tuhannen markkaasi."
"Olkoon sanottu! — Minä hyväksyn. — Väärään tynnyriin hyppäsitkin!"
Veto lyötiin. Varsinaisiksi todistajiksi nimitettiin kruununvouti Wirsén ja herra Ruuth, joka asianmukaisesti erotti vedonlyöjäin kädet toisistaan.
Ei voinut kieltää, — seurue oli muuttunut hiukan liian suurisuuntaiseksi. Malmfeltin vedontarjous oli alkujaan epäilemättä pelkkää ajattelemattomuutta, uhotteleva päähänpisto. Asia sai kuitenkin sellaisen muodon, että hän ei enää voinut kunnialla peruuttaa uhkarohkeaa lausettaan. Sanasta miestä, sarvesta härkää! — Oikeastaan minua pahoitti, että setä Malmfelt, — tyven, leikillinen Malmfelt, — oli sillä tavoin antanut äkilliselle mielijohteelleen valtaa.
Mitä herra Wallenbergin "maahenkeen" tuli, niin se jo eilen illalla herätti erityistä mielenkiintoani. Olin nyt koko ajan tarkkaan seurannut hänen jokaista lausettaan, hänen äänensä jokaista vivahdusta, ja koettanut arvostella noiden salaperäisten viittausten todellista sisällystä. Jota enemmän asiaa mietin, sitä hämärämmäksi se tuntui jäävän. Tässä oli edessä todellinen probleemi. Mihin suuntaan hyvänsä lähdin kulkemaan, jouduin aina umpikujaan. Esteenä nousi joka puolella vastaani seikka, että tämä "ihan uusi maahenki" näkyi edellyttävän niin itsetakeista yritteliäisyyttä, alotteen kykyä, ja ennen kaikkea niin laajoja joko fysikaalisia tai kemiallisia tietoja, että tuskin oli syytä olettaa herra Wallenbergin niitä omistavan.
Kuinka hyvänsä, yksi asia oli varma: Holman herra oli kuin olikin auttamattomasti menettänyt tuhat-markkasensa, jonka hän suotta aikojaan oli pannut vedossa alttiiksi.
Katsellessani ikkunasta, näin valkoista vilahtelevan puutarhasta. Loin katseen herra Soinivaaraan, joka istui pienen pöydän ääressä yhdessä laihan ja hermostuneen henkikirjurin kanssa. He olivat omaan pöytäänsä anastaneet konjakkipullon puolikkaan, ja herra Soinivaara kertoi viime ulkomaanmatkastaan. Hän oli äskettäin käynyt Madridissa saakka. Innostuneesti hän puhuitoreadoreistajauna corridasta, — näkemänsä härkätaistelun vaiheista. Otin hattuni ja lähdin puutarhaan.
Olin arvannut oikein, Signe neiti oli täällä kävelemässä.
"Neiti on koko päivän ollut niin toimissaan, että paras ilo Holmassa" —
"Tunnustakaa pois, paras ilonne on kuitenkin sorsanajo. — Kuinka te miehet voitte olla niin sydämettömiä? Minä en voisi koskaan ottaa pyssyä käteenikään."
"Ymmärtäkää minua oikein! Metsästyksessä ei suinkaan ampuminen ole pääasia. Olo vapaassa luonnossa on se, mikä niin vastustamattomasti viehättää. Jota kauemmaksi olemme luonnosta vieraantuneet, jota enemmän kaupungin pölyssä, kiihkeässä, hermostuttavassa aivotyössä kiusaantuneet, sitä voimakkaammin halaamme takaisin sinne, mistä alkuaan olemme lähteneet. — Luonto kutsuu, — ihmissuvun aikaisimman elämän vaistot pyrkivät jälleen oikeuksiinsa; kymmenientuhansien, satojentuhansien vuotten väliajat häipyvät, entisyys ja nykyisyys kohtaavat toisensa. — Luonnon keskellä tunnemme seisovamme jonkun suuren, salaperäisen, ylevän edessä. — Kaipuumme on veressä, tunnossa, se on periytynyttä."
"Niin, te osaatte kyllä puhua. Mutta ammuittepas kuitenkin. — Alkukesästä on aina niin hauska soutaa Kaislahdella. Emä poikueineen kulkee. Kääk — ei ole vaaraa, mutta paras loitota! Poikaset ovat niin tottelevaiset. Kääk — kääk — nyt juosta räpytellään pitkin veden pintaa, niin että vesi kymmenenä siimana sirisee. Ja sitten pulahdus! Kaikki sukeltavat. — Vielä eilen aamulla sorsat pitivät Kaislahdella sellaista peliä, jotta —! Se loppuu joka vuosi tänä päivänä! Voi, kuinka surkeaa! — Miten monta ammuitte?"
"Heti ensi tunteina luullakseni seitsemän laukausta. En ampunut vialliseksi ainoatakaan lintua. Mielestäni olin murhannut kylliksi, ja senjälkeen olin vain muuten mukana."
"Aha, tunnustittepa sentään murhanneenne."
"Eipä kieltoni taitaisi paljonkaan auttaa. Olen huono asianajaja. Mutta ampuahan minun täytyi. Olisinko jäänyt toisten pilkan, tai ehkäpä säälin alaiseksi?"
"Nytpä olitte juuri asianajaja! Ja sitä paitse, mitä auttoi se, että te lakkasitte ampumasta? Olitte samassa veneessä kuin isäni. — Hän sai ampua sitä enemmän, — viisitoista sorsaa!"
"Mistä tiedätte, että minä olin isänne veneessä?"
"Minä kysyin pehtorilta" —. Hän punastui ja loi äkkiä katseensa alas.
"Sovitaan pois, neiti Signe! Ja silloin te annatte minulle toisen noista neilikoista."
Kiinnitin rintaani tulipunaisen kukan, jonka sain hänen poveltaan. Kävelimme pitkän aikaa puutarhan varjoisilla käytävillä. Puheemme oli hiltynyttä ja sisälsi paljon enemmän kuin ne lauseet, joita vaihdoimme. Jouduimme vihdoin puutarhan päähän, syreenimajaan, johon istuimme kahden. En tiedä, kuinka kävi, mutta vastoin kaikkea seurustelukieltä aloin puhua omista pyrinnöistäni, toiveistani. Kerroin nykyisistä töistäni, jotka olivat pidättäneet minua kesälläkin Helsingissä. Oli tärkeitä tehtäviä, jotka täytyi saada syyspuolella valmiiksi. Mieleni olisi teknillisen korkeakoulun opettajaksi. Tunsin, että siinä löytäisin harrastuksiani vastaavan työalan. Minulla oli mitä parhaat toiveet saada opettajatoimi, jota olin hakenut.
— "Neiti sanoi jo eilen, että olin Holmaan tullut murhanhimosta. Jo viime kesänä asetin itselleni eräitä lähimpiä elämänmääriä. Ennen joulua tahdon tulla Holmaan uudestaan ja silloin jätän tärkeimmän niistä neiti Signen ratkaistavaksi."
Katsoin häntä silmiin ja tiedän, että hän minut ymmärsi. Astuessamme hiljaa taloon päin, hän ei vetäytynyt pois luotani. En millään ehdolla tahtonut nyt lausua enempää. Olimme ääneti. Kun saavuimme lähelle puutarhanpuoleista kuistia, hän äkkiä huudahti:
"Äiti odottaa. — Hyvää yötä nyt!" Hän riensi portaille.
"Tulen tänä iltana valveillani näkemään kauniita unia, neiti Signe", sanoin hänen jälkeensä.
Ovella hän kääntyi takaisin: "Niin minäkin, herra Viktor Pohjamo!"
Avoimessa ikkunassa istuin huoneessani vielä kauvan valveilla.
3
Ponnahdin vuoteeltani pystyyn, kuin joku asia olisi unessa minulle äkkiä selvinnyt. — Mikä se oli? — Olin eilen ollut raukkamies! Tärkein elinkysymykseni on nyt jo tänään ratkaistava!
Kello oli vasta neljä, ja aamuaurinko paistoi hauskasti huoneeseen. Pukeuduin nopeasti, avasin ikkunaoven ja astuin huoneeni edustalla olevalle parvekkeelle Oli keveä hengittää, aurinko oli jo alkanut karkoittaa yön utuisia harsoja. Tuoksua, vihannuutta, väriloistoa oli ympärilläni; — valkoisia, sinisiä, kullankeltaisia, tummanpunaisia kukkia väikkyi puutarhassa. Lehtokertut livertelivät vanhain saarnien ja korkeiden koivujen oksilla.
Alakerrassa ikkuna kirahti. Setä Malmfelt, puolipukeissa ja sikari suussaan, kurkisti ulos.
"Aha, oletko jo hereillä? Sepä hauska. — Hyvää huomenta! — Tulenkin heti luoksesi sinne."
Hän astui huoneeseeni, puolileikillinen ilme kasvoissaan. "Näyttää siltä, kuin hyvä omatunto saisi ihmiset hereille, yhtä hyvin kuin pahakin. Pelkään, että minussa on hiukan niinkuin itsesoimausta ja talonpoikaiskatumusta."
"Setä tarkoittaa eilistä vetoaan."
"No, itse vetosummasta en niinkään välittäisi. — Vaikka tietysti saanen kyllä eukoltani kuulla, että minulla on 'kalliit elämäntavat'. — Mutta asia muodostuu minulle todelliseksi kunnia-asiaksi! Sitä enemmän, kun Wallenberg pani vetoon Lankinsuon riitajutun. Koko maassa tulevat nauramaan vetoamme, ja vanhat kertomukset Lankinsuosta joutuvat uudestaan kaikkien hampaihin."
"Jos Lankinsuo jaetaan, niin Holman osuus siitä siis olisi tuhannen markan arvoinen?"
"Jaosta olisi arvaamaton voitto kummallekin talolle! Parasta tekomaata 32 hehtaaria makaa joutilaana. Luja savipohja, — melkein metrin vahvuudelta mustaa ruoppaa, ja päällinnä vain ohut kerros kontua ja pehkua. Viljeltynä tulee suosta kymmenen-jyvän maa. Koko suon arvo on vähintään 25 tuhatta markkaa. Holman ja Lahisten manttaalit ovat yhtä suuret. Maa tulisi jaettavaksi tasan kahtia."
Purskahdin väkisinkin nauruun. — "Olen aina tiennyt savolaiset itsepintaisimmiksi kaikista itsepintaisista suomalaisista. Mutta miten, taivaan nimessä, koko riitaa on lainkaan viitsitty jatkaa? Sovintohan olisi ollut paras."
Malmfelt hymyili. — "Kaksi vuotta sitten tarjosin sovintoa juuri kahtiajaon perustalla. Tarjous hylättiin. — Kun en voinut suorastaan kääntyä Wallenbergin puoleen, käytin välittäjänä Lauri Hiertan asianajotoimistoa. Wallenberg ei itse ole lakimies, ja hänellä on vakinaisina asianajajina Svartström & Ikävalko. Välittäjältäni sain kuulla, että Wallenbergin ja hänen asianajajiensa kesken on tehty välikirja, jonka mukaan Wallenberg on maksava kolmetuhatta markkaa, jos tekee sovinnon Lankinsuon riitajutussa."
"Riita on tietysti tullut ajan pitkään hirveän kalliiksi?"
"Minulle vähemmän, — esiinnyn itse persoonallisesti oikeuksissa. Mutta Svartström & Ikävalko käyttävät Wallenbergiä lypsylehmänään. Wallenbergin lasku oikeudenkuluistaan nousi viime käräjillä 24. tuhanteen markkaan, — ymmärrettynäcum grano salis!" — Malmfelt naurahti. — "Minä tietysti esitin melkein yhtä suuren vastalaskun. Luemme kulut Aatamin ajoista alkaen."
— "Ja jos toinen tai toinen lopullisesti voittaa?" —
— "Niin oikeudenkulut 'kuitataan vastakkain tasan, asianlaatuun nähden', kuten tavanmukainen lauselma kuuluu."
Tämä kuuluisa riitajuttu tuli yhä hupaisemmaksi, jota enemmän sai sen saumoja tarkastella. Pyysin sentähden, että Malmfelt kertoisi minulle riidan vaiheet alusta pitäen.
Hän alkoi puhua tyynellä, asiallisella, huvittavalla tavallaan. Silloin tällöin hän hymyili tyytyväisesti, kuin onnellinen perheenisä, kertoessaan rakkaan esikoisensa oikullisesta sisusta ja juonittelevista kepposista.
"Lankinsuon aikaisempaa nimeä ei tunneta. Riitamaa on Holman ja Lahisten ulkoniittypalstalla." — Hän meni pöydän luo ja piirsi paperille hiukan vinokulmaisen suunnikkaan muotoisen kuvan. — "Tämä on ulkoniittypalsta. Väliraja käy etelästä pohjoiseen, tästä yli entisten luonnonniittyjen, jotka nyt ovat peltoina, suon laitaan saakka. Lankinsuo on tämä pitkänsoikea monilokeroinen kuvio keskellä maapalstaa. — Yli suon ei isonjaonkarttaan ole merkitty mitään rajaa. — Heti suon takana jatkuu väliraja samaa suuntaa eteenpäin, suoraan pohjoiseen, yli hakamaan ja aidasmetsän, aina palstan päähän saakka. Jos raja jatkuisi yli suon, jäisi riitamaata jotenkin saman verran kummallekin puolen rajaa. Mutta nyt se ei jatku!"
— "Siis suota ei isossajaossa ole lainkaan jaettu!" —
— "On kyllä!Kaikki maat jaetaan isossajaossa.— Anna anteeksi, että minun täytyy käyttää eräitä lakitieteellisiä kardinaalilauseita! — Isonjaon aikana se muuten ei ollut suota, vaan suoniitty. Karttaan on merkitty: 'Pensaita kasvava suoniitty, niitetään paikoittain'. (Måssäng, bevext med buskar, afmejas somligstädes.) — Tosiasia on, että koska väliraja ei käy suon ylitse, niin se käy pitkin suokuvion laitaa, — joko suon länsipuolitse, taikka suon itäpuolitse. Huomattava on, että aikaisemmissa jakokartoissa yksinkertaiset kuviorajoitukset useinkin muodostavat tilojen välisen rajan. Isojako toimitettiin v. 1806. Tässä suhteessa ei siis voi isonjaon-maanmittaria mitenkään moittia. Ainoa puutteellisuus on siinä, että maanmittari, viimeistellessään jakokarttaa, on sattumalta unhottanut merkitä talon litteraa tälle suoniitylle. Siinä olisi oleva joko littera L, tai H: Lahisten, tai Holman merkki. — Kumpiko, on vaikea tietää! — Kysymykseen ei saada valaistusta jakokirjasta, jossa kumpaisenkin talon kaikki etäisimmät niityt ovat yhdistetyt yhteen ainoaan loppusummaan. Tässäkin summassa nähdään ainoastaan jyvityksen aiheuttama n. k. muunnettu ala; todellista pinta-alaa ei ole lainkaan mainittu. Kun siis pinta-alatietojakaan jakokirja ei anna siitä, kuinka paljon maata kummallakin talolla on oleva ulkoniittypalstalla, — mene, tiedä silloin, kummalleko riitamaa todellisuudessa kuuluu!"
"Oikeastaan on siis riidelty paavin parrasta."
"Eipä aivan niinkään! Isäni ja Lahisten vanhan herran eläessä, pidettiin riitamaalla kolmet, neljät maanmittarinkatselmukset. Viimeinen maanmittari, vanha Blanck vainaja, vihdoin paalutti riitamaan erilleen. Se on nyt sitä myöten aidassa."
"Kummanko talon nautittavana se on?"
"Ei kummankaan! — Ihan saman kysymyksen teki isäni Blanck vainajalle. Insinööri löi nyrkkinsä toimituspöytään ja tiuskaisi: 'sitä ei saa kumpikaan nauttia, ennenkuin riita-asiasta on oikeudenkäynnin kautta saatu lainvoimainen tuomio'. — Tässä sitten tapahtui pieni lystikäs välikohtaus!" — Malmfelt nauroi makeasti.
— "Asia oli tämä: Seuraavana kesänä saapui insinööri Blanck päiväläisineen niitylle ja aikoi itse ruveta riitamaata niittämään. Isäni renkeineen ja torppareineen joutui hätään. Sillaikaa kuin Holman miehet pitivät vieraita tulijoita silmällä, sai isäni Blanckin houkutelluksi viidakkoon ja antoi hänelle kelpo selkäsaunan."
— "Koko juttuhan on kuin hullunkurinen, vanha kansannäytelmä!" —Nauroin kohti kurkkuani.
"Mutta kuulehan, kuinka sitten kävi! — Blanck lähti Lahisiin valittamaan kärsimäänsä pahaa kohtelua. Lahisten vanha herra vei hänet riihen taakse ja antoi ukolle uudestaan selkään. — Toisena kesänä Blanck ei enää saapunutkaan niitylle, mutta riitamaa sai nytLankinsuonnimen."
"Niinkö? — Minua kohta alussa kummastutti tämä outo nimi. — Mutta kuulkaa, setä, eikö insinööri Blanck olisi yksinkertaisesti voinut jakaa riitamaan kahtia? Olisi ajanut linjan, rakentanut pyykit ja sanonut: alkakaa nauttia kumpikin omaa puoltanne!"
"Ei lainkaan! Hän silloin olisi 'tehnyt riidanalaiseksi sen, mikä ei sitä ole, ja antanut aihetta uusiin riitoihin'. — Riitamaan puoliskoista ei ole koskaan riidelty. Maa kokonaisuudessaan kuuluu joko Lahisille, tai Holmalle. — Ukko Blanck vainaja oli taitava maanmittari ja tiesi kyllä, mitä hän teki."
"Myöskin niittohommissaan?"
"Meidän kesken sanoen, hän oli suuri ilveilijä ja pilkkakirves. Hän tahtoi pitää paholaisen irvipeiliä riitelevien silmien edessä. — Blanckin selkäsaunan jälkeen isäni ja Lahisten herra ensin jo olivatkin melkein taipuvaiset sovintoon. Mutta riita virisi uudestaan ilmiliekkiin, kun vanhukset rupesivat keskenään väittelemään siitä, kumpiko oli omassa asiassaan antanut Blanckille ojennuksen, ja kumpiko sivullisena henkilönä, naapurin pyytämättä, pidellyt pahoin ukkoa. — Väittely tapahtui luonnollisestikin kirjeellisesti! Minulla on vieläkin eräitä näitä kirjeitä isä-vainajani säilöissä tallella. — Ne ovat kirjoitetut niin kohteliaaseen muotoon, että kohteliaisuus muuttuu ilmeiseksi ivaksi. — No niin, riita jatkui edelleen toistakymmentä vuotta. Entinen suoniitty pelehtyi yhä enemmän ja on nyt puhdasta suota. Lahisten herra oli sillä välin omalta puoleltaan riitamaata löytänyt kolme vanhaa kytöpohjaa. Hän nytylimuistoisen nautinnonoikeudella voitti jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa. Juuri näihin aikoihin isäni kuoli, ja kahta kuukautta myöhemmin Lahisten vanha herra. — Ukko Wallenberg oli tulinen mies, kiukkuinen kuin ampiainen. —
"Mutta tahdon jatkaa! Juttu oli nyt — noin yhdeksäntoista vuotta sitten — joutunut minun käsiini. Vastapuolekseni sain G. A. Wallenbergin, joka isänsä kuoltua otti Lahisten kartanon haltuunsa. — Olen koko ajan pysynyt ainoastaan puolustuskannalla; hyökkääjänä on ollut Kustaa II Aadolf. Säästän aina varsinaiset valttini viime tinkaan, — Senaattiin, — ja olen sillä keinoin jo kaksi kertaa saanut riitajutun romahtamaan takaisin kihlakunnanoikeuteen.
"Ensi kerralla kirjoitin Senaattiin kymmenen riviä, jossa pontena oli:isojako tekee ylimuistoisen nautinnon pätemättömäksi. — Tätä yksinkertaista seikkaa ei hovioikeus ollut huomannut.
"Lahisten asianajajiksi tulivat nyt Svartström & Ikävalko, ja he olivat saaneet onkeensa, että ylimuistoinen nautinto on isonjaonkin jälkeen voimassaulkoalueilla. He vihdoin olivat, monien mutkien perästä, voittaneet jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa, sen nojalla, että tämä ulkoniittypalstalla oleva riitamaa oli ulkoalue, johon Lahisilla oli ylimuistoinen nautinto.
"Senaattiin kirjoitin jälleen lyhyesti, ettäulkoalue voi sijaita ainoastaan vieraan jakokunnan piirissä. Riitamaa on Kaislahden kylän jakokunnan maiden keskellä, johon jakokuntaan sekä Holma, että Lahinen kuuluu.
"No niin, riitajuttu osotettiin Senaatista toistamiseen takaisin kihlakunnanoikeuteen. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten."
Olin kuunnellut tätä asiallista, hassua kertomusta kuin jotain rosvoromaanijuttua. Muistaessani herra Wallenbergin uhkausta, palatessamme viime yönä Pässinmutkasta, lausuin:
"Mutta nythän, Lahisten herran puheista päättäen, asia ensi syyskäräjillä on saava sedälle vaarallisen käänteen."
"Hätä ei ole sen suurempi kuin ennenkään. Lahisilla on aukumenttitila naapurijakokunnassa. He nyt ajavat sitä väitettä, että Lankinsuon riitamaa onLahisten aukumentin ylimuistoinen ulkoalue. Mutta Holmalla on myöskin naapurijakokunnassa aukumenttitila, heti edellisen vieressä, vieläpä likempänä Lankinsuota. Sitä paitse on huomattava, että Lahisten näennäinen etusija tässä riidassa on riippunut ainoastaan siitä, että Lahisten puolella riitamaata on tavattukolme vanhaa kytöpohjaa. — Ensiksikin on mahdotonta todistaa, minkä tilan torpparit ovat maailman sivussa täällä kytöviljelyksiä harjoittaneet. Entisinä aikoina ei koskaan tehty kirjallisia torpankontrahteja. — Toiseksi Wallenberg ei tiedä, että Holman puolella riitamaata on myöskin löydettykolme vanhaa kytöpohjaa. Tämän seikan olen visusti pitänyt salassa, ja tuon sen esiin vasta viime tingassa, Senaatissa."
Malmfeltin suu kävi leveään hymyyn: "Hyvin hoidettuna, voi riita helposti jatkua vielä parikymmentä vuotta eteenpäin."
Kaikesta voi nähdä, miten Malmfelt nautti, ajatellessaan entisiä taisteluita sekä vastaisia sotajohteellisia liikkeitään.
Mutta äkkiä hän kääntyi totiseksi: "Oikeastaan olemme joutuneet syrjään koko nykyisestä asiastani. Mainitsin jo, että olen kerran tehnyt Wallenbergille sovintotarjouksen. En voi tarjousta enää uudistaa. Olen pakotettu parhaan kykyni mukaan jatkamaan riitaa. Minun strategiakseni täytyy jäädä pikkupoikien menettelytapa korttipelissä, kun 'näännytetään repoa'. — Mutta toiselta puolen, nythän Wallenberg itse on tarjonnut sovintoa, — vedon muodossa! Jo tältä kannalta katsoen, soisin sydämestäni voittavani tämän vedon. Lisäksi vedon voittaminen on minulle todellinen kunnia-asia. Itse vetosummasta en huoli vähääkään. Päinvastoin maksan mielelläni tuhannen markkaa sille, joka paljastaa Wallenbergin kirotut viljelystemput. — Totta puhuen, tulinkin sitä varten sinun puheillesi. Sinä tunnet fysiikat ja kemiat ja voisit ehkä auttaa minua."
"Herra Wallenbergin 'maahengen salaisuus' tuntuu todella mielenkiintoiselta. Jos voisin, auttaisin setää mielelläni. — Mutta tietysti ilman palkkiota. — Asia on minusta kuitenkin kovin hämärä. Herra Wallenbergillä ei luonnollisestikaan voi olla syvempiä, itsetakeisia tietoja esimerkiksi kemian alalla."
"Mitä siihen tulee, erehdyt täydellisesti. Wallenberg on oppinut, monipuolinen, etevä mies. Hän ensin aikoi lääkäriksi ja on yliopistossa tehnyt laajoja fysikaalisia ja kemiallisia töitä. Muistan, miten hänestä ylioppilaspiireissä odotettiin jotain erinomaista! Kun vanhempi veli kuoli, hän kuitenkin kivulloisen isänsä pyynnöstä luopui lääkärinurastaan ja sai sittemmin Lahisten kartanon haltuunsa."
"Se muuttaa asian kerrassaan. Nyt alan toivoa, että voimme päästä Wallenbergin kokeiden perille." — Minä innostuin kokonaan tähän tehtävään. Asia alkoi tuntua jännittävältä. Minkä toinen on keksinyt, voinee toinen saada vihjotuksi esiin ja kokoon sommitelluksi, kun kumpikin liikkuu samalla tasolla.
"Omasta puolestani epäilen", lausui Malmfelt miettiväisenä, "että Wallenbergillä on Pässinmutkassa jonkinlaiset sähkökommervenkit. — Kuten tiedät, otamme kaikki isommat kartanot, kirkonkylää myöten, sähkövoimamme Maanilankoskesta. — Professori Lemströmhän teki kokeita sähkön vaikutuksesta kasvullisuuteen, ja hänen oli tapa aina kesäisin viettää pari viikkoa Lahisten vanhan herran perheessä. Kuka tietää, mitä kaikkea nuori Wallenberg ylioppilaana sai onkeensa ukko Lemströmin pakinoista."
"Lemström oli kyllä moniyritteliäs mies, mutta käsitti asioita yleensä liian mekaanisesti. Hän jännitti peltosarkojen ylitse hienoja teräspiikkilankoja eristettyjen patsasten väliin, metrin päähän toisistaan. Sähkökoneen positiivinen napa oli lankojen yhteydessä, ja pysyväinen sähkövirta sai tehdä vaikutustaan aamusta iltaan kesäkuun puolivälistä viljan leikkuuseen saakka. Lemström sai kyllä verraten aikaisen ja jotenkin runsaan sadon, mutta hänen kokeellaan ei — ainakaan tässä muodossa — ole suurempaa käytännöllistä merkitystä. Myöhemmät kokeilut tällä alalla, joita on tehty Amerikassa ja Ranskassa, näkyvät sen sijaan ansaitsevan suurempaa huomiota. Sähkövirran voimaa on koeteltu sovelluttaa eri tavoin eri kasveihin nähden, ottamalla samalla huomioon myöskin kasvien eri kehitysasteita. Esimerkiksi itämisaikana on voimakas sähkövirta kasveille suorastaan vahingoksi, — heikko sitä vastoin useille eduksi. Insinööri Pilland näkyy uusimmilla kokeillaan saavuttaneen eräissä tapauksissa todella erinomaisia tuloksia. — Voisimmehan ajatella, että Wallenberg olisi ryhtynyt kokeilemaan Pillandin viittaamaan suuntaan. Kuinka hyvänsä, tämä seikka on helposti tutkittavissa! — Voimme heti kohta mennä Pässinmutkan peltoa lähemmin tarkastamaan. Onhan mahdollista, että Wallenberg on jännittänyt sähkölankojansa aivan alas, lähelle maata, itse laihon sisään."
Aamu oli varhainen, ja kaste kimmelteli heinikossa, kun metsästyssaappaat jalassa saavuimme Pässinmutkan pellolle. Painalluin kulkemaan pitkin piennarta syvälle rukiiseen ja tästä hiivin varovasti läpi viljan kahden saran poikki, kopeloiden maata jaloillani, kohtaamatta merkkiäkään sähkölangoista. — Olettamus ei siis ollut oikea!
Itse asiassa minä en ollut uskonutkaan, että herra Wallenbergin "maahenki" olisi millään tavoin "sähkökommervenkkien" yhteydessä. Hän oli eilen ylvästellen puhunut muun muassa "maailman mätänemisestä" ja lannasta, joka otetaan "ilmasta" Lahisten patentin mukaan.
Oma ajatukseni alkoi kypsyä yhä enemmän. Wallenbergin "ihan uusi maahenki" oli epäilemättä karjatarhaan ja lantakasoihin liittyvä. Minun täytyi lähteä Lahisiin ja jollakin verukkeella saada Wallenbergiä näyttelemään navettaansa, talliaan ja karjapihaansa. Voisinhan puhua hänen kuuluisista lehmistään ja liinakko-oriistaan.
Wallenberg oli kyllä vakuuttanut, ettei hänen oma väkensäkään tunne niitä keinoja, joita hän oli Pässinmutkassa käyttänyt. Missään tapauksessa hän ei kai sentään ole voinut toimia niin salaperäisesti, ettei hänen hommistaanjotainpuheltaisi Lahisten kartanossa. Ja ne puheet tiettävästikin ovat kulkeutuneet myös Holmankin väentupaan.
Palatessamme takaisin huoneeseeni, sanoin sentähden Malmfeltille, että pyytäisin saada Holman pehtoria puheillemme.
Pehtori Viklund oli nuori, älykkään ja reippaan näköinen mies.Malmfeltille olin maininnut tahtovani yksin johtaa kuulustelua.
"Viiklunti varmaan osaa sanoa, mitä Lahisten herra teki keväälläPässinmutkan laihossa?"
"Minä olen monta kertaa sitä kysynyt Nukariselta, mutta hän vain valehtelee, tai nauraa vasten silmiä."
"Kuka on Nukarinen?"
"Lahisten pehtori. — Useana aamuna keväällä, jo kello neljältä, — ihmisten maatessa, — olivat kahden Pässinmutkassa. Lahisten patroona oli itse mukana, ja pehtori kylvi, mitä lienee kylvänytkään! Hän ensin sanoi kylväneensä heinänsiementä laihoon, mutta kun minä ajoin sen valeeksi, puhui hän hiirenherneistä. — Mutta tottahan minä tiedän, miten hiirenherneet lentelevät pitkin."
"Mitä Viiklunti itse arvelee?"
"Minä luulen, että Lahisten patroona on kovasti kieltänyt pehtoria puhumasta kellekään halkaistua sanaa konsteistaan. — Että heillä konstit on ollut, sen kyllä näkee Pässinmutkan rukiista. — Ja parina aamuna kävivät pellolla oikein vesiruiskujen kanssa."
"Mitä muut siitä puhuvat Lahisten kartanossa?"
"Kaikki tehtiin salassa. Kukaan ei tiedä asiasta mitään. AinoastaanAlviina" —
"Kuka on Alviina?"
Rehellisen Viklundin naama levisi päivänpaisteiseen hymyyn. "Hänellä on niinkuin ylihoito navetan puolella. On käynyt karjakkokoulua. — On niinkuin parempia." —
"No niin Alviina —?
"Lahisten patroona on uskotellut hänelle, että lehmät lakkaavat lypsämästä, jos päästää ketään sivullista navettaan. Navetanlattiaa Alviina itse pesee aamuin illoin Jordanin vedellä, jota muka Aaron ja ylimäiset papitkin olivat antaneet kansalle. — Kerran lauantai-iltana Alviina vielä oli navetassa, ja minä menin sinne häntä hakemaan. Hän oli heti vastassa ovella ja kielsi kivenkovaan minua tulemasta sisään. Kun sanoin, 'älä nyt ole tuhma', hän rupesi itkemään ja vakuutti, että lehmät olivat pitkin vuotta antaneet parempaa maitoa kuin ennen, ja että Jordanin vesi heti menettää tehonsa, jos tulen kynnyksen yli. — Piispa itse kuuluu niin sanoneen! — Myös hän ei olisi nytkään saanut puhua Jordanin vedestä mitään. Kun minä rauhoitin häntä ja sanoin, 'ethän sinä olekaan puhunut siitä mitään', niin hän sanoi: 'En olekaan, sillä muuten saisin patroonalta sellaisen kyydin, että saisin hakea itseni ja kamssuni maantieltä yläveräjän takaa! — Ne on just'ikään patroonan omat sanat!'" —
Malmfelt ja minä vaihdoimme silmäyksen. Lähtökohta oli selvä. Toiselta puolen oli ilmeistä, että Wallenberg ei laskisi minua jalallanikaan takapihansa puolelle. Tietysti hän nyt vedonlyönnin jälkeen tulisi olemaan vielä entistäkin varovaisempi. — Muuten itse asia jo alkoi ollakin minulle melkein selvä: maahenki, joka mädättää ilman!
"Ja Viiklunti varmaan uskoo Jordanin veden taikoihin?" kysyin leikillä.
Viklund hymähti merkitsevästi. Vihdoin hän hitaasti ja oraakelimaisesti vastasi: "Lahisten patroona on oppinut ja viisas mies, mutta kova herra. Hän osaa ylläpitää kartanossaan komentoa tahtonsa mukaan ja tietää myös, mitä naisväelle sopii syöttää. — Naiset aina viljelevät virsikirjoja ja sellaisia", hän lisäsi hymyillen.
Viklund alkoi miellyttää minua yhä enemmän. Hän oli järkevä ja luotettava mies. — Minun täytyi ottaa hänet uskotukseni.
"Kuulkaas nyt, Viiklunti! Minä aion vielä tänä aamuna mennä Lahisten navettaan — vesi-ja sähköjohtojen korjaajana. Sitä varten tarvitsisin teidän pyhäpukunne."
Viklund näkyi tuumailevan hämmästyttävää uutista kaikilta puolilta. Vähitellen asia nähtävästi alkoi jossakin määrin hänelle selvitä. Ilmeisesti häntä kuitenkin joku seikka epäilytti. Raappien korvallistaan, hän vihdoin sanoi: "Minä pelkään vaan, herra tohtori, että se puku tunnettaisiin Lahisissa."
— "Aha! Viiklunti tarkoittaa, että Alviina on sen lauantai-illoin nähnyt liian usein?"
Viklund hypiskeli hämillään hattunsa liertä. Hän vältteli pilaani ja ehdotti: "Minä luulen, että rättäri Rimpeliinin puvusta tulisi hyvä!"
"No niin, tuokaa nyt heti rättäri Rimpeliinin pyhäpuku tänne. Myös hattu tai lakki, — niin, ja kaulahuivi! Saappaita en tarvitse. — Ja Viiklunti ymmärtää: ei kumpikaan teistä puhu sanaakaan tästä! — Vielä yksi asia: Tuokaa myöskin pienet teräslankapihdit ja muita pikkukapistuksia, joita monttööri tarvitsee."
Viklund hymähti ja lähti oitis.
"Hän ei ole puusta pudonnut, teidän pehtorinne. Tuntuu olevan ajatteleva, ymmärtävä mies", lausuin Malmfeltille.
"Hän on käytännöllinen maatöissä, valpas ja tarkka toimissaan. — Muuten suuri don Juan, kuten rehellisen maalaispojan tuleekin olla. Jos vuoden jokaisena sunnuntain-vastaisena yönä syttyisi tulipalo Holmassa, niin Viklund ei koskaan olisi tavattavissa kello yhdentoista ja neljän välillä."
— Malmfelt oli, Viklundia puhutellessani, ensin huolestuneena kävellyt edestakaisin huoneessa. Vähitellen hänen kasvoihinsa oli tullut jännittynyt piirre, ja nyt entinen leikillisyys oli jälleen hänessä vallallaan. Hän pysähtyi eteeni, löi minua olkapäähän ja naurahti:
"Luulen, että Mr Sherlock Holmes jo on saanut jutun jyväsimeensä. Olipa maailman onni, että tulit meille! Minä itse en lainkaan ymmärrä mitään tästä. Olen yhtä ymmällä kuin ennen. — Onko se kemiaa?"
"Se on kemiaa! — Vaikken seitsemän päivän kuluessa pääsisikään Lahisten navettaan ja takapihoille, niin luulen, että voimme umpimähkään, — voiton ja tappion uhalla — ilman muuta esittää herra Wallenbergille ratkaisumme. Varmuushan kuitenkin on paras! — Mutta asiasta toiseen: Milloin Holman suuri kivinavetta rakennettiin?"
"Se on jo kauvan ollut meillä. Isäni sen vanhalla iällään rakensi."
"Oliko siinä heti alussa nykyinen tuuletus- ja ilmanvaihtojärjestelmä?"
"Kyllä oli. — Isäni oli juuri palannut Tanskasta ja Ruotsista, ja navetta laitettiin skoonelaiseen malliin."
"Kuulkaa nyt, setä, — miettikää tarkoin, ennenkuin vastaatte! — Puhuiko isänne koskaan ikänsä loppupuolella, tai ovatko koskaan maanviljelijätuttavanne, joilla on uudenaikaiset, tilavat navetat, valitelleet, ettei karjanlanta enää kasvata jyvää, niinkuin ennen? — Enhän itse ole käytännöllisiin maanviljelysasioihin perehtynyt, mutta nyt juuri johtuu mieleeni, hypoteesini edellytyksenä, tämä mahdollisuus."
"Isälläni oli kyllä tapana sitä alinomaan valittaa, mutta hän kaikessa muussakin aina ylisti vanhoja hyviä aikoja. — Ja totta puhuen, myöskin Ruuth yhtä päätä jankuttelee: 'Minä luulen, ettei — lanta enää ole — lantaa!' — Olen aina luullut, että Ruuth tällä lausunnollaan on ainoastaan tahtonut alleviivata vanhoillisuuttaan. — Onko siinä jotain muuta?"
"Meillä on nyt koko salaisuus täysin selvillä! Kunnioitukseni herra Wallenbergiä kohtaan kohoaa ylimpään huippuunsa. — Minkä moni muu on huomannut, sen on hänkin havainnut: karjanlanta huononee nykyaikaisissa navetoissa! Mutta hän on tieteellisesti arvostellut kysymystä, mikä on syynä tähän ilmiöön? — Tajuttuaan syyn, hän on ottanut avukseen kemian ja sillä keinoin hankkinut itselleen uuden kotimaisen apulannan. Hänen karjanlantansa ei navetassa enää huonone, ja sen ohella hän saa ilmaiseksi, ikäänkuin lahjaksi, lannoitukseen erinomaisen arvokkaita lisätuotteita. Herra Wallenberg on epäilemättä nerokas mies! Hänellä on kriitillinen kyky ja luova mielikuvitus. Johtopäätöksiensä arvoa hän tutkii kokeiluilla. — Professori Lemströmiltä hän tiettävästikään ei ole saanut ensimäistä aihetta näihin tuumiinsa. Hän on kyllä omin päin miettinyt asiaa ja sen mukaan ryhtynyt toimiin. — Mutta tässä tuleekin Viklund tavaroineen. Kello on jo kuusi, ja minun pitää olla Lahisissa, ennenkuin herra Wallenberg alkaa pitää aamukomentoa kartanossaan." —
— "Hyvä on, Viiklunti, — puku ja lisäksi mäyrännahkalaukku, — sopii vallan mainiosti! — Ja oikein johtolankakimppu laukussa. Eipä paremmin voisi olla! — Nyt Viiklunti pitää huolen siitä, että piha, matkaan lähtiessäni, pysyy puhtaana rengeistä ja piioista. — Niin ja vielä! — Kun Viiklunti menee ohi keittiön, niin käskekää tuoda kahvia tänne ylös."
Setä Malmfelt joutui hätään kahvin johdosta.
"Ei, paras setä, — kahvi on kyllä hyvä sisäisestikin käytettynä, mutta tarkoitin oikeastaan kahvia ulkonaista käytäntöä varten. Ihonvärini sopii huonosti monttöörin tamineihin, ja Viklundilta kuulimme, että Alviina on nähnyt maailmaa niinkuin laajemmalti." —
Vasta nyt, pukeutuessani, tulin ajatelleeksi, kuinka väärin tein Lahisten herraa kohtaan. Aioin salakavalasti tunkeutua hänen alueelleen urkkimaan toisen luvallisia toimia, joita tämä itse oli pitänyt tarkoin salassa. Herra Wallenberg oli aina ollut ystävällinen minua kohtaan, vieläpä viime kesänä osottanut minulle aivan erinomaista vieraanvaraisuutta. Tahdoinkin jo luopua koko puuhasta.
Mutta Malmfelt käänsi kaikki pilaksi. — "Älä nyt turhia! Asiahan koskee vetoa! — Kuka leikkiin lähtee, saa leikin kestää. Sodassa ja rakkausseikoissa on kaikki luvallista."
"Rakkausseikoissa, — niin!"
Huomasin, miten Malmfelt huvitettuna vilkaisi minuun sivulta päin.Lopetin kiireesti pukeutumiseni. —Où est la femme?
Olin nyt, maalaisen kannalta katsoen, varmaankin pulska poika. Sinisessä cheviotipuvussa ja korea villahuivi kaulassa! Kun takin ylimäinen nappi oli kiinni, ja se rinnasta sekä olkapäistä mukaantui tiiviisti ruumiin mukaan, olin pyöreä ja pullea nuorimies, niin että syystäkin saatoin ihailla itseäni. Jaloissani minulla oli omat saappaani. Olin herrastelevan keikaileva.
Tuhrin vielä kasvoni ja käteni ruskealla kahvivedellä. Ei paremmasta apua! Takin ulkopuoliseen povitaskuun pistin muistikirjan lyijykynineen selvästi näkyviin. Piti esiintyä kirjoitustaitoisena, liikkuvana toimimiehenä.
Malmfelt oli ihastuksissaan ja nauroi leveintä nauruaan: "Nyt luulen, että Lahisten herrasta teit pietin. Vaikka näkisikin sinut, ei hän sinua tuntisi."
"Itse asiassa koen puolustaa itseäni sillä, että Lahisten herran salaisuus ei oikeastaan enää olekaan mikään salaisuus. Ja sitä paitse, minussa on vielä jäljellä melkoinen määrä ylioppilashuliviliä. Osakunnan kuraattorina olen saanut elää vallattomimman nuorison parissa, ja entinen poikamaisuus pyrkii tänään väkisinkin esiin. Sitä lieneekin alkujaan minulla veressäni."
Otin mäyrännahkalaukun olalleni ja sain päähäni hiukan virttyneen, mustan huopahatun.
"Hyvästi nyt! — Jollen palaa takaisin tunnin, parin päästä, niin on paras, että naarailette Kaislahden pohjaa", nauroin mennessäni.
"Onnea matkalle!"
Lähdin kulkemaan talonpäädyn ympäri, mennäkseni pitkin peltokujaa oieti maantielle, kun takanani kuului raikas, heleä nauru.
Katsoin taakseni. Avoimessa ikkunassa hulmahtivat palttinauutimet, ja niiden keskeltä kurkisti esiin pieni, aamunsirkeä, punaposkinen, pörrötukkainen pää.
"Herra professori!" hän ilkkui. — "Luulin teitä ensin miksi mustalaiseksi, mutta tunsin teidät sitten profiilista. — Mitäs ihmettä nyt?"
"Hyvää huomenta, neiti! Saanko tulla katsomaan teitäkin profiilista?Tuntisin sen miljoonien joukossa."
"Ei, ette saa tulla likemmäksi lainkaan! — Mutta mitä kepposia te nyt olette tekemässä?"
"Lähden vain Lahisiin salapoliisina. Te saatte kuulla asian lähemmin isältänne. Minä palaankin takaisin melkein siksi, kuin te olette pukeutunut."
Vielä kauvan kuulin hänen nauraa hihittävän jäljessäni.
4.
Sain pian nähdä, että valepukuni kelpasi. Maantiellä tuli Lahisista päin mies, — mahdollisesti pehtori, — niittokoneen kanssa.
Pysähdyin, kysyäkseni hovin nimeä.
"Lahisiksihan sitä on täällä mainittu. — Kenenkä puulaakin mies sinä olet?"
"Oman puulaakini mies." — Sylkäisin tiepuoleen ja jatkoin matkaani. Hän oli luullut minua jonkun tukkiyhtiön metsänlukijoiksi.
Lahisissa oli kaksi uljasta navettaa. Hiukan pienemmän — nähtävästi uudemman — navetan keittohuoneen ovi oli auki. Astuin sisään ja aloin tyhjentää tavaroita laukustani muuripadan pankolle.
Karjakko tuli navetasta juosten: "So, ei saa! Menkää pois sukkelaan!"
"Ei vai saa!" — Katselin häntä ilmeisellä ihastuksella. —"Johtolankoja ja vesitorviahan minun piti täällä tarkastaa."
Hän oli pullea tyttöhempukka, posket tummanpunaiset ja täyteläät. —Olisi ollut synti sanoa, että intelligenssi loisti hänen kasvoistaan.
"Mutta patroona vielä tänä aamuna sanoi, — kutsui koko talonväen pihalle seisomaan, — siitä ei ole muuta kuin tunti aikaa, — veti kepillään viirun poikki pihatien ja sanoi: 'Ei ketään ihmistä saa kymmeneen päivään päästää tuon viirun ylitse kulkemaan. Ei elävää sielua kymmeneen päivään karjapihan puolelle, — muistakaa se! — Ja jos Holman hovista tulee herroja taikka narreja, niin ajakaa heidät ulos tuosta veräjästä!'"
— Aha! Kustaa II Aadolf oli jo ehtinyt ryhtyä varokeinoihin pappenheimiläisiään vastaan! —
"Olenko minä neidin mielestä herra taikka narri? — Ei ole enempää kuin kolme minuuttia aikaa, kun patroona konttorissaan sanoi minulle näinikään: 'Mene sinä tuosta poikki pihan navettaan, niin Alviina näyttää sinulle sähköjohdot ja torvet. Sano, että patroona itse käski!' — Neiti vissiin on se Alviina? — Kun on kaunis tyttö, niin passaakin, että on kaunis nimi!"
— "Ettehän te minun nimeäni voi tietää?" Hän katsoi minua tutkivasti.— "Ettehän te ole minua ennen nähnyt?"
"En ole eläissäni ennen tässä pitäjässä käynyt", vakuutin totisena."Koko hovissa en ole muita tavannut, kuin patroonan itsensä."
Alviina näytti epäröivän. Hän hypiskeli johtolankakimppuani, jonka olin laskenut pankolle, ja näkyi jo alkavan uskoa asiani oikeaksi. Mutta äkkiä uusi ajatus lensi hänen päähänsä.
"Tulkaa ulos, niin menen patroonalta kysymään."
— Aha! Pikkuvaleet eivät riitäkään. — Pitää valehdella oikein Porvoon mitalla! —
"Patroona hyvin tietää, ettei Jordanin vesi minun käsissäni pilaannu. Hän juuri käskikin minun samalla katsoa, onko laitteet täällä, niinkuin ovat piispanhovin navetassa."
"Tiedättekö tekin niistä asioista?"
"Vai en tietäisi? Kun olen kaksi vuotta ollut piispanhovin konttorissa. — Ei ollut palkka pieni, mutta onhan sitä nyt ollut, Jumalan kiitos, hyvät ansiot näissäkin toimissa. Naimaton nuorimies pyrkii maailmalle, — tahtoo tehdä tuttavuuksia!" — Katseeni, jonka loin Alviinaan, oli olevinaan sulava.
"Mahtoi olla suuri ja komea se piispanhovi?"
"Komea oli! — Kaksikymmentäneljä hevosta. — Ja kymmenen hevosta aina pitkin viikkoa veti vesitynnyreitä rautatieasemalta. Joka lauantai annettiin Jordanin vettä ilmaiseksi kaikille, kuka vaan tuli pyytämään. Minä itse sain olla tynnyrintapissa ja laskea. Moneen taloon ja hoviin sitä haettiin pitkin hiippakuntaa."