Laulu.
Kun keimaileva Toivo ohi kulkien käännähtää ja kyynärpäällään tyrkkää, käy eespäin ja hymyää;
mies mieltänsä silloin seuraa.Kevyt tuulessa pääskyn tie,mut painavampi on pääskykuin mies, jota vietti vie.
Ah, tenhotar haihtuva, tietäs omin käynetkö askelin? Miks vanha Kohtalo saanut niin nuoren on lemmikin?
Hyvästi.
Hyvästi! En elämässäni, luulen,sua kohtaa. Jumalan kulkevan kuulen,hän pois sinut kutsuu, hän unhotti minut;sua lemmin ma enin, kun kadotan sinut.
Ei itkuja turhia: taakkani kannan.Ma vastaisuudelle arvon annan.Jo tulkohon huntu, mi huolii sun lymyyn!Kun lähdet sa pois, vedän huuleni hymyyn.
Niin toivoa täynnä sa matkalle halaat,niin ylpeyttä täynnä sa matkalta palaat,mut jälkeesi jää moni suruun ja huoleen,et enää sa heidän katsone puoleen.
Hyvästi! Käyt unen kaunihin iloonja vaarallisen huvin hulluhun kiloon.Sun tiellesi tähti on noussut, se vieläon kauan sun tuikkiva elosi tiellä.
Mut kenties kerran sa huomaat hinnan,mitä maksaa ymmärrys rakkahan rinnan,mikä aarre on löytää ystävä ylin,mikä kärsimys kadottaa kallehin syli.
Minon.
Jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua, mitä vastaisit, sinisilmä, ruskeatukka? Sa tiedät, rakkaus kiusaa rangaistua, jos tuskani tuntisit, sinä säälisit mua; tai kenties rankaiseis mua ruskea kukka.
Jos sanoisin sentään, että kuuta jo kuusima vaieten vaivaa toivojen hullujen siedän!Ninon, olet viisas, ja huoleton, punainen suusion ennalta vastannut moneen jo arvailuusi;kenties sinä virkkaisit vain tään: "Minä tiedän."
Jos sanoisin, ett' olen suloisen hulluuden vanki,olen orjasi iki ja varjona seuraan ma sua!Pien' epäilyn piirre ja murheen murtelevanki,sa tiedät, Ninon, voi soristaa soreanki;kenties sinä vastaisit, ett'et usko mua.
Jos sanoisin, että mun sieluni pohjahan puuttuusana pienin, jonka me joskus vaihdamme illoin!Sa tiedät, Ninon, sinisilmää kaksi jos suuttuu;lyö taivahat tulta ja maailma mustaksi muuttuu,kenties sinä kieltäisit minun käyntini silloin.
Jos sanoisin, että yöni ma huokaan hukkaan,että itken päivät ja rukoilen runoja sulle;Ninon, kun naurat ja luomesi luot runo-rukkaan,vois eksyä perho sun punaisten huultesi kukkaan;jos sanoisin sen, sinä kenties nauraisit mulle.
Siis en sano mitään. — Luoksesi saavun, ma luulen, kuin ennen ja istun lamppusi luo pakinoiden; ma hengitän henkäystäs, minä äänesi kuulen, voit epäillä, arvata, sipristää simahuulen, nää silmäs ei syytä, mi kaihtaa vois sulot noiden.
Ma salaa poimin kukkia kummia illoin, sun takanas kuuntelen, kun säveliin sinä aukeet; yli soittimen kulkevan nään kätes valkean silloin, ja valssihin riemuavaan kun yhdymme milloin, ma tunnen, kuin käsivarsiini ruokona raukeet.
Ja öisin, maailma kun välillämme laaja, kun kotiini käyn sekä suljen huoneeni oven, mun ympäri yössä muistojen tarha on taaja, ja vain jumalalle, kuin ahnas aartehen saaja, tuon julki ma sua täpötäydet lippahat poven.
Ma lemmin, sa et sitä tiedä, ma en sitä sano,ma lemmin, ja kyllin en voi jumaloita ma kiittää.Rakas mulle on rakkautein, pyhä lempeni jano;olen vannonut, rakkaudelta en toivoa ano,vain onnea, saan sitä myös: — sinut nään ja se riittää.
Ylin ollut ei mulle, ah, auvo se ansaittua: sun syliisi kuolla ja elää sun jalkojes eessä. Tuon tuskakin todistaa, joka vaivaa mua… jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua! Mitä virkkaisit, sinikukka synkässä veessä?
Suru.
Mun eloni mennyt on hukkaan, ilo poissa ja ylpeys ja voima, ainut ystävä epäily, soima, kun neroni päässyt ei kukkaan.
Kun Totuuden tuntemaan tulin, sitä ystäväks ensin ma luulin, mut Totuuden kun sanat kuulin, sen ohi jo kernaasti kulin.
Se sentään on ihana iki!Ja ken sitä käynyt ei likimaan päällä, ei ymmärrä mitään.
Hyvä kaikki pois häviää nyt.Herra puhuu, vastata pitää;vain itkuni mulle on jäänyt.
Vaeltava ritari.
Niin kauan kuin vääryyttä puolustetaan, kuin en kohdannut voittajaani, kuin kunnian laakerin kaunistetaan päät konnien kautta ulkomaan ja kautta myös Tanskanmaani;
niin kauan on sieluni myrskyinen ja kulkeva ritari kulkee. Voi, ijäisyyden ma tarvitsen, kuin muutkin hauta mun sulkee.
Huhtik. 1859.
Proteus.
Proteus ei ole kuiva eikä kylmä,on luontonsa lämmin kuin auringonsilmä.
Hän voi ihailla miestä: on ihailu rikkaus;hän jumaloi naista: on jumala rakkaus.
Jos miehell' on raja ja naisella pisama,hänen silti ei sammu ihailun vasama.
Mut jos joku luuli, ett' on vanki hän konsaan,hän huomasi, Proteus ei antaudu ansaan.
Hän ei voi ystävä joka-miehen olla,on itsensä kaikkien muotojen alla.
Hän erikoista etsii, ei erikoinen itse,hän rakastaa suurta, siihen pyrkivi katse.
Maistre vanhoillinenkaan häntä ei peljätä;Lassallea kiittää hän voi, opin hyljätä.
Hän vapautta lempii, mut ilman lippua;hän murehtia voi myös tyrannin loppua.
Tuhat tehdä hän voi joka hetkestä huomiota;mut hällä on naamio, on sata naamiota.
Hänen tarvis ei olla valenimien takainen:hän omassa nimessään on valepukuinen.
Monet kutsuvat häntä kiihoittajaksi.Sana tosi jos oisikin, ois se vaan yksi!
Se tyhjentävämpi ei selitys oisikuin jos hän uneksijan mainesanan saisi.
Hän ei ole muka historioitsija,vaikka on menneiden kansojen kaitsija;
hän vaikka on entisten aikojen tuntijakuin koskaan tieteellispatentin kantaja;
hän vaikka on suurten henkien tutkijakuin koskaan pölyisten paperien matkija.
Ne syöksevät hänen yli sappea, myrkkyä,ne tahtovat kuitenkin lähellä kärkkyä.
Väitetään, on hällä salatarkoitus joku,vaikka on hän tuhma ja naivi hällä maku.
Ei oppinut, ei runoniekka muussakuin arvosteluissaan. Mi hirviö maassa!
Vihollinen kirkon ja yhteiskunnan,radikaali — ja ystävä ylimyskannan.
Aina paikallaan päin rahvasta raakaa.Mi otsake olla vois hänelle liikaa?
Mut jos joku tahtoo sen käärmeen kettää,hän käärme-nopeasti nahkansa jättää,
on kaukana, kun väki kirkuva uhkaaja pistää ja tuikkii tyhjää nahkaa.
*
Toki vanhoissa taruiss' on Proteus kuvattu,hän siis on jo tuhatvuosia tavattu.
Hän ammatiltansa on todenpuhuja,mut tarpeen tullen hän voi paljon pahoja.
Ne häntä vangita kokeen tekivät,niin eessänsä partaisen leijonan näkivät;
kun leijonata ajettiin, se oli salamanteri,ja sitten piikkisika ja sitten pantteri.
Taas häikäisi hän kuin liekki ja tuli,mut myös tulimuodossa sama hän oli.
Vesilähteeksi vaihtui ja kukkivaksi puuksi;sama aina, jos näit sinä muotojen taaksi.
Sido häntä ei yksityinen hahmo, ei muoto,kun kaikkeus hän on, hälle mikään ei outo.
Hautakammio.
(Koottujen teosten valmistuessa).
Mausoleum on valmis,joka paasi pantu,hakattu, tilkittyhuolellisesti.Se on suuri, se on laaja; oven eessäkaks sfinksiä vahtina seisoo.
Jos ovat sen suhteetselvät ja hyvät,jos viiva viivaan sattuu —ei säästetty työtä.Kaikk' on harkittu, punnittu parhain,kukin kohta laatunsa jälkeen.
Öin aavisteltu,suunniteltu päivin,hiljaisuudessavitkaan viimeisteltyon työni. Se suorana nouseekuin itse pyhän omantunnon aate.
Ja rakkaudellajoka koriste tehtiin,lie hakattu kiveentai poltettu saveen,se on sydämenlämmöllä luotu,koko sieluni siihen ma panin.
En usko, että työ,minun elontyöni, pysyy.Se on merkitty, tiedän,se katoo, kaatuu.Töiden kuolemattomien tekoonen ollut minä mies kykenevä.
On maine kuin meri:se nousee ja vaipuu;mun työni murenee,sen kuolema vihkii,mut paasista rakennuspaikansadat majat ynnä kodit kohoavat.
Mua siit' älä etsi,min muovasin muotoon!Mun parhaani lensikuin myrsky ja tuli,löi säenten sähköisten parvetvailla määrää mun työpajastani.
Kuin välkkyvä juovaalla avaran taivaan,vangitsematonkuin meren vaahtioli olemukseni. Vain leimaus,valokaari se kaikkiaan oli.
Ja kuului kuin humu,kuin herätys-huuto,sen tuhannet tunsi,se viittasi toivoon.Se oli ääni, mi korvesta kutsui,se vapaudenkasteella kastoi.
Ja sotaan se soittija vapauden aamuun,se lempivät vihki,se laulajat sytti.Soi pohjolassa kannel tai kalpa,on kaikessa väre sitä ääntä.
Ei hauta, jonka tein,ei siemen, jonka kylvin,päämäärääni näytä,elontyöni päätös ole.Se on versova, kasvava kauan,siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy.
Kun nälkää ei enäänäe työn lapset,kun vaiva palkitaanja vaimo saa leipää,oi, silloin on hiessä, joka virtaseestä voiton, pisar minun otsaltani.
Kun valtiokirkkokerran maahan kaatuu,Jerikon torvien soidessa,maan järistessä,oi, silloin on pasuunain parvessapieni torvi, jota minä kerran soitin.
Kun idästä kaikuu:Terve, vapaus, terve!Kun herää hurja voima,kun Venäjä leimuaa,oi, silloin on roviossa varmaansäen pieni minun tulipalostani.
Kun seppele päässäkerran Puola seisoo,vapaana, vankkana,ehjänä jälleen,oi, silloin on hurmeessa, jokasen hinta oli, osa hurmettani.
Älä usko, että säikyn,siis vaikka tiedän,ma vaipuvan unhoon,mitä tein, kuka olin.Ajan vastaisen parhaissa elääon myös laji kuolemattomuutta.
Tarina.
Oli kirkko, mahtava muinoisin, sen ympäri korpi sankka, toki nyt on se vanha ja rappeutunut — mut urkujen ääni on vankka.
Sen holvit on reikihin haljenneet,sen kaaret on kallellansa,tuon tuntee soittaja harmaapää,kun koskee hän soitintansa.
Käsi mestarin päästää tohdi eisen myrsky-ääniä soimaan,hänen tyytyä täytyy ja kansan myösvain hillityn sävelen voimaan.
Taru kertoo: soittajan harmaapääntuon vangitsi naisen valta,yöstä päivästä silmät sen paistoivat,enin sävelten aaltojen alta.
Tuli iltamessuhun nainen tuo;ne leimusi silmää kaksi,sopet hämärät haavehin täyttyivät,kohos kattokin korkeammaksi.
Ne liekehti, leimusi silmää kaks,kyti pohjalla murheen hiili,punahuulilla neitseen hurmausja morsiussuukko piili.
Tuo hullausi soittaja harmaapää,se aaltosi naispovi nuorikuin hälle ois tarjonnut kaiken sen,mitä verhosi vaatteen kuori.
Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun,hänet valtasi vaikea loihtu,säde illan ikkunat ruskosi kuinveripuuntavan sydämen soihtu.
Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi,kuin tuomiontorvi suuri.Kansa kirkaisi. Taas tuli hiljaisuus.Oli murtunut kirkon muuri.
Syys-ilta.
Ilma värähti, päivä vaipuu;eron hetki himmeä ehti.Nyt tummuu lehtimyös luona veen.Nyt, lauluni, nouse korkeuteenja kerro mieleni kaipuu!Kas, syys-yössä kuihtuu se seppele nuori,min keijuset kevät-yön kulmille suori,syys tarjoo aate-seppelehen,mut raskahat, ah, ovat ruusut sen.
Ne kastuivat kasteessa ehtoon,yö-pilven ne vihmassa päilyivät,ne nukkuivat tuulien kehtoonja joskin ne sirpiltä säilyivät,ne hallan hengessä häilyivät.Surumielinen sai niistä kukkaissuku,väri vaikka on kaunis ja puhdas puku,ne tuoksuvat multaa kosteaa,ne lämpöä, päivää päin halajaa.
Nyt nouse, lauluni, ilmahan yönja kerro mieleni kaipuu!Vaikk' kukkaisvyönlemu poissa onja kuudan on kalpea, armoton,viel' lauluhun mieleni taipuu.Mitä kevät-yö tuhlasi, luottaen kesään,sen syksy nyt kokoo synkkähän pesään.Ken tietää tuon, on voimakkain:vähän jäljellä enää on aikaa vain.
Minä vihaan suuria totuuksia —
Minä vihaan suuria totuuksia, joita kantaa voi katupylväs, en tahdo ma olla maailmankuulu, en jumalien ystävä ylväs.
Minä suuruutta lemmin, mi voitoista hyveen ja siveyden huoli ei lempoakaan, mulle rakkain on armeija sankarin takana: vähät, heikot ja vaivaiset maan.
Runous.
Lasi pieni, hieno, kirkas, siinä kullan kallis neste, jonka joka helmi syttää tulet suonten suihkamahan.
Sadan liljasanan mahla, tuhat tuskan valmumieltä vasta rivin yhden pienen ijäks saavat tuoksumahan.
Heleä heila.
Taas nään minä taivahan siintävän ja auer ilmoja leijaa — oi, siintäös, taivas, siintäös niin, kun saapuvi heleä heila!
Täys nuppuja nuoria metsä onja tuulet tuoksuja heijaa —oi, lemua, metsäni, lemua niin,kun saapuvi heleä heila!
Mun rintani pelkää ja riemuitsee, mun vereni seisoo ja seilaa — oi, seiso hiljaa sydämein, kun saapuvi heleä heila.
Kyllä tuikkivat tähdet.
Kyllä tuikkivat tähdet, niitä näe ma en. Kyllä ärjyvät tuulet, niitä kuule ma en. Sua näen, sua kuulen yksin ma, sa olet mun tuskani, riemuni sa.
Anna tuikkia tähtein! Niitä näe ma en. Anna ärjyä tuulten! Niitä kuule ma en, niitä väistä ma en. Minä tahdon koko maailman unhoittaa, sua tahdon ma ainiaan armastaa.
Kunne kuljen?
Oi, kunne koito kuljen ma?Ma orpo, ilman onnea.Tulevi tuuli, viepi munja myrsky huutaa: murran sun!
Jo kylläks eikö murhetta?O, taivas, auta, armahda!Ma toki raudast' ole en —ma olen laululintunen.
Älä sa kysy!
Oh, älä sa kysy, ma lemminkö sua, sa nääthän, mun sieluni on pakahtua! Ah, älä sa kysy, sa murhetat mua — ees itse en tiedä, ma lemminkö sua.
Niinkuin lilja aurinkoa,niinkuin lintu vapauttaan,niinkuin laiva lainehiltakaipaa kotivalkamaan;
Niinkuin lapsi uinuvainenääntä kaipaa äityenniinkuin totta ijäisintäeloss' etsii ihminen;
niinkuin laulun lohdutusta mieli kaipaa murheessa, niinkuin kurja kuolemata — niin sua ikävöitsen ma.
Onko se lempeä? En minä tiedä!Lempi lie paljon korkeempi viel',paljon kauniimpi, pyhempi paljon,siksi niin araksi käypi mun miel'.
Siks älä sa kysy, ma lemminkö sua, sa nääthän, mun sieluni on pakahtua. Jos lien sulle armas, niin armasta mua ja sano mulle itse, ma lemminkö sua.
Kun oisin kuollut.
Oi, oisinpa silloin kuollut, kun tuntenut ei mua kukaan, kun en edes itse tiennyt, min rakastan sua mitan mukaan.
Mun lempeni suuri ja syväois ijäksi mullassa ollut;mun lauluni, syömeni veri,nyt kaikille tiedoks on tullut.
Oi, oisinpa silloin kuollut, kun lempi ei polttanut mua: mun lempeni, mua väkevämpi, ei niin oisi kiusannut sua.
Laureatus.
Laureatus obstinatus.
Laureatus muiden lailla syntyi, potki, huus ja pestiin, juur' kun joulujauhot lestiin illan suussa Suomen mailla. Nukkui nuhtehia vailla, kasvoi, karttui kaunihiksi, talon pikku tyranniksi kuin on tapa kuninkailla.
Lapsest' asti vaiva hällä tuot' ol' eroitusta nähdä, mitä voi ja tahtoo tehdä, mitä täytyy täytymällä. Piti päänsä, päällä tällä lakeja hän laati, antoi, uppiniskan nimen kantoi, varhaisvanhan myöhemmällä.
Piennä piiskan koulut suori, potki vastaan varsan lailla, kärsi valitusta vailla — haavat arpeen, päälle kuori! Nuorten kesken vanha; nuori, vallan nuori vanhain luona, etsi kultaa, missä kuona, kuonaa, missä kultavuori.
Pari ystävää ja hyvää, maailma muu vastassansa, näin hän nautti nuoruuttansa, etsi elämältä jyvää. Vapahasti merta syvää seilas nuoren miehen mielet; vaan jo kutsui toiset kielet virren töille viehättyvää.
Oppimatta opin teitä lauloi Laureatus nuori, torpan tyttö soiton suori, koski kuohui säveleitä. Matkineeks ei tullut heitä maun ruhtinaita maassa, lauloi vain kuin rastas haassa oman syömen sytykkeitä.
Kohta niitä lauleskeli joka piika, renki siellä, taikka missä maalla, tiellä vinkui viulu, käsipeli. Niissä ilo hurja eli, kieli ruotsin, suomen mieli, nuotti niinkuin koski nieli, sanat riemuin remahteli.
Veren nuoren aallot kuumat, onnen ahjo, lemmen liesi! Ollut siin' ei höylän miesi, joka mittaa vaaksat, tuumat. Oli hengen nuoren huumat, tulet, onnet, innostukset, joille aukee sydän-ukset — harvoin kirjapainon ruumat.
Siinä tuntui haju tallin, hollin, reen ja renkutuksen, tahti väärä tavauksen, jot' ei opin herrat salli: käskis käydä joka jallin runovuoren ruusuteitä, kuka sitten kuulis meitä? korko, laajuus mullin mallin!
Laureatus laulajana tutkittihin, tuomittihin, suomustettiin, suomittihin, kynittiin kuin kylmä kana. Veri nuori vellovana tuosta paisui, tuosta nousi, suuret myrkkykuplat sousi, missä muinen onnen vana.
Mielestään ei mennyt, miksi tahtomansa pyhin, parhain, pahimmaksi kääntyi varhain, hälle ikihäpeiksi. Veret muuttui mustemmiksi, sappi suomalainen suuttui, hauki nuotan päähän puuttui, häkkiin lintu lieto siksi.
Nyt ol' aika hirnujaamme viedä hyödyn vempeleihin. Kovasti se koskee meihin, että satuloida saamme näin me parhaat nuoret maamme, mutta vitsa väännettävä nuorna on ja käännettävä iloks armaan isäinmaamme.
Pesi kätensä Pilatus, kansa huusi: ristinpuuhun! Mutta vielä surman suuhun tahtonut ei Laureatus. Juur' tää julkeuden status hälle pilkkanimen antoi, jota sitten kauan kantoi Laureatus obstinatus.
Nöyryyden ei valju valta seissut hänen kehdollansa: runon orhi vaahdossansa vaatii voimaa ratsahalta. Epäs ruoskan maailmalta, elämältä emon piiskan, nosti ylvään, korskan niskan korkealle ristin alta.
Veri kuohui kulkevainen ja hän löysi ystäviä, neroja niin säihkyviä, ettei arvaa aikalainen. Ryypyn vaati aamiainen, ja hän kasti kaulaa, suuta, eikä tunnustanut muuta holhojaa kuin Herran vainen.
Eikä niitä perinnöitä ollut ole holhotilla tämän taivaan tanhuvilla! Käyty siin' ei käräjöitä, käytetty ei konnantöitä: tuuli antoi, pilvi satoi, taivas lapsellensa latoi kukkasia, kuuhut-öitä.
Laureatus lauloi, lempi, riipi onnen omenoita, puri hampain nuorin noita nähdäkseen, mi mieluisempi. Yhden hylkäs, toisen hempi, soi ja joi kuin turkkilainen, eli niinkuin elää vainen poika nuori, kaunis, kempi.
Suonet suihki, sydän eli, joka kukka kutsui, kiehtoi, epätoivo alla liehtoi, viha päällä punoitteli. Joka veitikka ol' veli, joka viisas vihamiesi, ja hän taisi ja hän tiesi, missä kulki miehen keli.
Kaunis oli hän kuin voima; ja jos oisi neitten kieli virkkanut, min kätki mieli, sana ollut ei ois soima. Valko-otsa, varsi roima; — näin hän kylän kassapäitä monta otti ennen häitä, ehtimättä kirkon hoiman.
Tuhlas niinkuin lapsi linnan säästöt isäin ankarien, säästöt voiman, säästöt hien, monen sukupolven hinnan: tahdon voimat, tarmot rinnan sai hän sotataatoiltansa, mutta äitimuoriltansa talonpojan potran pinnan.
Emo rukka paljon yksin itki pojan elämätä, toivoi kera vaimon tätä viihtymähän vieretyksin. Vaan hän vastas syleilyksin, pojan suukkoin polttavaisin eikä saatu miehin, naisin tätä pyytä pyydetyksi.
Opinjooni, joll' on valta, kiros hänet kokonansa, huhu piti huutoansa, maine kulki maankin alta. Kivet sinkui kaikkialta, pilkka yksi toisen siitti; näin nyt Laureatus niitti ensi laihot maailmalta.
Siipeen ammuttu.
Sen, ken syntyi laulajaksi, polttakaamme, paistakaamme, alas kotka ampukaamme tallin oven vartiaksi! Kiveä jos jauhaa kaksi, vaikka tyhjää, siit' ei haaraa, mutta runo tuottaa vaaraa, jos se rupee mahtavaksi.
Hymyilkäämme häntä houkkaa, joka käy kuin kruunupäinen, vaikk' on keppikerjäläinen, sieltä täältä sirun noukkaa. Vaan jos houkka käy ja loukkaa kuntoamme, kunniaamme, hänet suitsin suistakaamme silloin käymään tietä soukkaa.
Laureatus, lauluhuuli, tunsi melkein tärkeäksi itsensä ja ylpeäksi. Ja hän hymyi vaan ja luuli, että koko myrskytuuli vaan ol' ohimenevätä, ettei sitä onni jätä, ken sen laulut kerran kuuli.
Viel' ei voinut ymmärtää hän, että perintönsä suuri lopussa jo oisi juuri; tuota saanut ei hän päähän, että näin nyt myrskysäähän hänet jättäis holhojansa: vielä elo korkojansa kasvaa, ja ne hälle jäähän!
Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää, kantaa kateuden loka vastuksien pirun, joka haukkuu kovaa, hiljaa kiittää, rintaan kiviriipan liittää, vastaa kuuman haalealla, sankartöistä vait on vallan, veren hyytää, riemun riittää.
Ja se painoi leukaan asti lauluniekan suohon tuohon, vaali joka rikkaruohon sydämessä varuisasti; lietsoi tulta uutterasti, joka miehen mieltä pouti, aron aavikosta nouti juoman, jolla suuta kasti.
Siinä joi hän yhtä toista: sairaan jalopeuran pelon, erämaiden öisten elon, huolet hullun-kammioista. Kului kulta unelmoista, haihtui tuoksu haavehilta, päivä painui, joutui ilta, nousi sumut notkosoista.
Halkes nuoruutensa haaksi, jolla retkelleen hän lähti, uneksijan onnen tähti vaipui valtamerten taaksi. Veri sakoi samakkaaksi, laulu maata myöten hiipi: poikki oli kotkan siipi, lehto kaattu kaskimaaksi.
Joka hymyssä hän näki, joka sanass' salanuolen, katsoi aina kahdenpuolen, pelkäs yötä päivälläki. Yöllä heräs Hiiden väki, nosti otsaan kylmän hien, voitti piru vastuksien, haukaks sai jo kevätkäki.
Nyt jo piru nauraa tohti, näytti aatteet akanoiksi, kirnus hengen voitot voiksi, kauas kannel niekan johti korven onkaloita kohti, erämaihin erakkuuden; yksin kanssa ikuisuuden näin hän istui, näin hän pohti.
Saapui aatteet kaikenlaiset suuren yksinäisen luoksi, tuli luode, tuli vuoksi, matoi kangastukset maiset. Joskus pilvet purppuraiset aron iltaan ilon heitti, vaan ne kaikki jälleen peitti samum-tuulet tuiskivaiset.
Mut ei aina murretulla ylvään yksinäisen mieltä, jok' ei kaipaa ilon kieltä, jot' ei kiehdo kiilto kullan. Laureatus, lapsi mullan, katkeruutta keitti, kantoi, kunnes kaikki heitti, antoi päivän mennä, toisen tulla.
Ja ne saapui maita soita, päivät pitkät, päivät harmaat. Piili laulun keijut armaat, jotka ennen karkelolta piti illoin ihanoita, väikkyviä, välkkyviä. Mieli punoi säikehiä. punaisia, kamaloita.
Yöt ja päivät yhtä hamaa aatos kiersi, aatos kulki, yhteen huulet kuumat sulki, saattoi kielen sammaltamaan. Lyöty, lannistettu lamaan, varmaan hulluks oisi luultu, ellei lapsest' asti kuultu hänestä ois melkein samaa.
Fatalismi, köyhän silta, aina parhain oppi orjan, teki itsepäästä norjan, taittoi niskat niskurilta. Kulki niinkuin kesä-ilta yli mielen uhman pahan; ja hän oppi poimimahan kukkasia kaljamilta.
Ja hän taipui taakan alle, tyytyi niinkuin tyytyy rukka nöyrtymyksen kalvas kukka kasvoi korven kulkijalle. Ja hän nousi kukkulalle, näki tyhjäks elontyönsä, laski sauvan, päästi vyönsä sekä kuoli maailmalle.
Hän, mi kärsinyt ei iestä, astui valjahisin hyödyn; karvas oli kalkki lyödyn, vaan se juuri koetti miestä. Mittas reunat mieron tiestä, kulki teitä köyhän, kurjan; näin voi piiska elon nurjan kaurihista kilin piestä.
Ja se suuri fatalisti oli mielestään jo kili: tunto pesty, tehty tili elon kanssa kaunihisti. Ja hän huokas, kädet risti maailman tään tähden huonon, vihdoin kauriin vuoriluonnon kirkon pihattoihin pisti.
Laureatus muiden lailla vangiks otti järjen oman, järjen aina rauhattoman, järjen vastausta vailla. Asui mailla autuailla, tuli verraks tuhansien, kiros riemun, siunas hien, sai jo majan armon mailla.
Saapui aika sovituksen, aika lapsuus-onnen lauhan, aika anteeks-pyynnön, rauhan, äidin helmaan palauksen; ja hän aukas kodin uksen, katsonut ei enää taaksi, ettei uppois Herran haaksi jälleen uneen kauhistuksen.
Katsoi ylle, katsoi alle, ja hän tunsi uudet tuoksut, kuuli uutten vetten juoksut, palas voima voipuvalle. Kruunu viittoo voittajalle! Paastoo paha lihas luuksi! Taivu sielu tarvispuuksi, taivu taivaan jumalalle!
Hän, se Mestari, mi muovaa maailman ja ihmismielet, virittää voi harpun kielet soimaan virttä uutta, luovaa; kohta sanan voimin huovaa Herran haaksi Herran teitä: ei Hän kiellä, ei Hän peitä armoansa anteeks suovaa.
Herran sana virvoittaapi niinkuin virta, vesilähde, Herra nostaa huomentähden poveen sen, ken rakastaapi. Elo selvityksen saapi, kaikki kirkastuu ja koittaa; Laureatus voittaa, voittaa, laaksot, vuoret valkeaapi.
Pyhä Antonius.
Pensaat puron vieremälle hiipiä hiljaiset ja taajat, hiljaa puiden latvat laajat hymyy laineen leikkinälle. Vieremälle vihreälle tyttö käy ja kuroittaapi, ja sen rinta riksuttaapi ja se ei lie hyvä hälle.
Laureatus, laulurukka, seisoo, miettii tytön luona; varoa ei tiedä vuona, mutta murheinen on hukka. Vihryt, kaunis nurmen nukka tuossa kutsuu, viittoo luokse, ruoho kuiskaa: "Joudu, juokse, viini vartoo, taita kukka!"
Sanat tuhmat eivät leikkaa ääntä sydänkielen herkän, iltarusko kuusenkerkän yli heittää kuperkeikkaa, yksin tuuli käy ja teikkaa heinäin huojuvitten päällä; kuule ei kuin kivet täällä, jotk' ei kerro joka seikkaa.
Laureatus aatteissansa kauan, kauan tuumii tälleen… vanha metsämieskö jälleen täällä panee paulojansa? Hyi, barbaari himoissansa! Pulmu pälvellään on pyhä. Vaan hän tuumii, tuumii yhä, eikä laukee pulmun ansa.
Immen posket pyörehinä puolikypsät punertavat, silmät suuret aukeavat katsomahan kysyvinä: "Nääthän, että annan minä! Laureatus, miks et ota? Ota taikka syttyy sota, paha, paha poika sinä!"
Ja nyt immen silmä tulta iskee nuoren immen vihan: "Eessämme on Eden ihan, etkö näe, kuule, kulta! Suotko nenän eestäs sulta kissalle sa maidon, rukka? Taita kukka, taita kukka, taikka loppuu maltti multa."
Laureatus aprikoipi. Kas, kuin silmä kaunis kiehtoo, veret liekkilöihin liehtoo, leikkilöihin somiin soipi! Vaan hän käden nähdä voipi, joka viittaa kärsittyihin, ja hän turvaa hymyilyihin, epää vaan ja eperöipi.
Loppui immen rauha silloin. Nyt jos milloinkaan oil aika hänen nähdä elon taika; nyt ol' aika, nyt jos milloin painaa vienoks pajunvilloin korven miehen kova mieli, nyt, kun kerran kertoi kieli, mitä sydän sykki illoin.
"lhanasti taivaan teitä saarnaat sanoissa ja töissä, mutta etkö ikävöi sä koskaan syömen säveleitä? Minut polje, minut heitä, mutta mua siedä, siedä! Mikä mull' on, min' en tiedä, peitä suu jo multa, peitä!"
Ja hän posken purppuraisen kätkee käsivarrellansa, rohkeutt' on rinnassansa, vaikk' on katse karitsaisen. Laureatus näkee naisen, huomaa sulon hienon, hennon, ja hän tuntee verten lennon, kuulee kutsun hurmaavaisen.
Vaan hän vait on ainoastaan. Vaikka on kuin maasta, puista ilkkuis tuhansista suista lasta, joka omenastaan huoli ei, vaan huitoo vastaan. Ja hän tietää loukkaavansa tyttöä, mi itkun kanssa hiljaa sotii onnelastaan.
Silloin, silloin anovalle apu joutuu, kieli kankee vapaa on, ja sanat lankee niinkuin kaste kanervalle. Tähdet syttyy taivahalle, Herra antaa armon soihdut, kääntää parhaaks Pahan loidut. Kiitos Hälle, korkealle!
"Anna pieni, Anna hyvä, en ma ole niinkuin luulet, mua viskoo vinhat tuulet, mua ahmaa aalto syvä. Synti, syömeen sisältyvä, usein mustaa mielen multa. Sielussani, Anna kulta, seulo nisu, seulo jyvä!
"Hyviks, ihanoiksi aivan uskot maailman ja minun, vaan on unta uskos sinun. Jos ma sainkin lahjat taivaan, sain ma myöskin lahjat vaivan, himot huonot, himot suuret… syvällä on synnin juuret, vaikka kuinka kaivan, kaivan.
"Vaikka orjantappuroita kyllin elontiellä niitin, kyllin niitin, kyllin siitin, viel' en aistejani voita, viel' en hengen hekkumoita suistaa voi ma synnintyöstä. juuri äsken olin syöstä… Anna, auttaa mua koita!
"Älä luule, että soimaan itseäni iloks vainen, mutta pienin kipunainen sydämessäin tulen voimaan syttää voi ja autioimaan. Siell' on paljon sytykettä! Anna suothan, suothan, että pääsen Jesuksen ma hoimaan!"
Anna vartoo vaan ja uottaa, mitä puhuu miesi pyhä. Ymmärtää hän ei voi yhä, miksi lempi synnin tuottaa: vaan hän luottaa vaan ja luottaa ja hän ymmärtää, ett' yksin hän saa käydä käsityksin, hän saa Herran miestä juottaa.
Anna lankee polvillensa, tarttuu käsiin voideltuihin, yhtyy yljän rukoiluihin tykö taaton taivaisensa. Ja hän häilyy hiljaksensa ja on valkea kuin vainaa, kun tää suvaitseepi painaa suukon hänen otsallensa.
Sonetteja Dianalle.
l.
Diana.
Sa synnyit sätehistä aamunmaan ja puiden vihreästä, ruohonpäistä, mut minä vaan sain syntys nähdä näistä, sa lienet ehkä hullun houre vaan.
Sun piirtees tyynet lepäs levossaan, kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä, ja paimenta sa lemmit leikkiväistä, sa jumal-synty, synnillistä maan!
Siit' asti luonto kaikk' on herännyt.Ma kuulen laulut puron pulpunnastaja joka puusta äänet puhuu nyt.
Tää riemua on vallatonta vasta:on lehdon karkeloihin kerännytPan paljas tuonne immet Metsolasta.
2.
Tunnen virran tuolta puolen.
Ma olen erakko vain murheen, huolen, mies yksinäinen, hullu haaveiden, ma muiden maailmoista huoli en, vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen.
Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen sun kutsus elon juhlahan; ma, ken jo uinuin untuvilla unien, ma nousen — ja sun sulokättäs nuolen.
Ei hyvä kuolleit' ole herätellä, ei leikkiä lie lempi vainajain, ei koirana sit' uneen silitellä.
Kas, kuolleen lempi palaa punottain, ja vaikka hullun huul' on valju vain, niin verta, verta vuotaa sydän hellä.
3.
Kevätsade.
Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille, joit' itken, itken onnen ilossain; näät eipä päästä kevään kekkereille, jos sydän sadettaan ei anna vain.
Maa kuiva vaatii jotain enemp' ain kuin pelkkää aurinkoa ahoteille. Ens sade juur' on hurma jumalain — ja sateen jälkeen itää ihme meille.
Se suuri ihme, kun me valveutaan, kun heräjävät sydänlehdet hienot maan loasta; kun loppuu kaihot maan,
ja elon salaisuudet suuret, pienot pyhinä puhkee, ole eikä vienot ne pirun juonia, vaan jumalan.
4.
En tahdo —
En tahdo yksin lentää, kun ma luulen pois pääseväni maihin parempiin sen kanssa, ken mun nosti keväimiin ja antoi laululleni aamutuulen.
Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen, mi rungon vanhan rintaan annettiin? Kateusko jälleen katkeroisi huulen, kun juhlamalja käteen kannettiin?
En tahdo yksin lentää niinkuin kotka, en vaania myös päällä vuorien, kuin metsänpeto peljättynä en.
Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka mua lempii, purren lehtipurjeisen taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.
5.
Lopputili.
Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit: mun lempeni sa herätit ja peit vain pilkkanas, mut pidit suloisesti, se harmenemasta nää hapset esti.
Ma paljon ymmärrän, mut totisestien yhtä: luoksein miksi hetken jäit,ees hetken tää miks onnen kupla kesti?Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.
Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa.Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain.Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.
Suo sentään uskoa mun muistossain,mun että siipeni kuin kiurun kantaaja lauluni kuin onnen virsi vain.
Tenn-koski.
Tähdetönnä suvi-yöhyt päilyy, saavu ei hämy eikä kuu, valkeat Tenn-järven neiet häilyy, kosken lauluhun nukkuu puu. Seisoo haavehissa metsä varjoton, maa on tyyni, taivas kirkastettu on; Areskuta vain hangessaan hohtava katsoo yöhön valkeaan.
Terhen vieno yli nurmen nuojuu, kaste runsaana lankeaa, tuuli nukkuu, koivunlehvä huojuu, vuoksi kaisloja keinuttaa. Vaahtoon käy Tenn-järvi, virta Indalin syöksyy autuaana aamuruskoihin, kuuntelee kesän kirkas yö, kannelta kaikuvaa Tenn-koski lyö.
Ja jos joku aatos —
Ja jos joku aatos mun luonani lie, kun lankee kuoleman ilta, sen olkohon viittoma viime tie, mi päivän ja metsien mailta mun vie, kesän kerkeän sointujen silta.
Tien laulavan polkua viipyen pois minä kulkisin haaveessa harhain, meri, aallot ja aurinko viimeisen lois kesän kaunihin katseen, mi ystävän ois, ois kuin on mun kaipuuni parhain.
Polyteknikkojen marssi.
EI meill' ole mainetta es'isien, ei muistoja, muinaisuutta, mut jäljissämmepä kultahinen kevät kasvavi laihoa uutta. On kalpamme tieto, on kilpemme työ, näin kultuurikansoa luodaan, toden tieltä ja valkeuden väistyvi yö ja kunnolle kunnia suodaan.
Ei hurmehin lippumme hulmuakaan, ei riepuina riipu sen vaate, ei murhista, kauhuista muistuttamaan käy puhtahan viirimme aate. Sen kultakirjoja katsokaa! Ne korkeella tahdomme kantaa. Ei kansalle onnea kauniimpaa kuin työ sekä terveys antaa.
Käsivarret jos vankat poikaisi lie, jalo lippu, nyt liehu ja loista! Väkivalta ei rankaisematta vie sun kruunuas aurinkoista. Sua suojaa vartio uskollinen, sen rinnoissa lyö ajan laineet, valo valta on vuossadan vastahisen, ei menneiden muistojen maineet.
Työn lapset! On aateliskilpemme tuo, sotatorvemme ylpeä, sorja, se vaikka ei maailman mainetta suo, maat, valtiot vaivamme korjaa. Me syrjässä seisomme, kuolemme vait, vain työmme on hautamme pylväs, se kestävä on ajan ankarat lait, on onnemme ainoa, ylväs.