The Project Gutenberg eBook ofMaailman kannelThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Maailman kannelEditor: Eino LeinoRelease date: February 27, 2016 [eBook #51316]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAILMAN KANNEL ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Maailman kannelEditor: Eino LeinoRelease date: February 27, 2016 [eBook #51316]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Title: Maailman kannel
Editor: Eino Leino
Editor: Eino Leino
Release date: February 27, 2016 [eBook #51316]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAILMAN KANNEL ***
E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Toim.
Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.
Horatius:
Postumukselle.Licinukselle.Chloë.Vergiliuksen lähtiessä.
Goethe:
Prometheus.Jumala ja bajaderi.Vanitas! Vanitatum vanitas!Harpunsoittaja 1-2.Salliman virsi.Henkien laulu vetten päällä.Kalamies.Thulen kuningas.Sotalaulu.Muhamedin laulu.Ergo bibamus!Ihmisyyden rajat.Jumaluus.Jumalattareni.
Schiller:
Sveitsin lauluja:Kalastajapoika.Paimen.Alppi-ampuja.Walter.Hautavirsi.
Heine:
Pohjanmeri:Kruunaus.Iltahämärä.Auringonlasku.Yö rannikolla.Tunnustus.Yö kajutassa.Merikummitus.Rauha.Sotaveikot.Kuolema on kylmä yö.Sinisin silmin kauan.
Musset:
Laulu.Hyvästi.Ninon.Suru.
G. Brandes:
Vaeltava ritari.Proteus.Hautakammio.
Drachmann:
Tarina.Syys-ilta.Minä vihaan suuria totuuksia —
V. Krag:
Runous.Heleä heila.
Anna Haava:
Kyllä tuikkivat tähdet.Kunne kuljen?Älä sa kysy!Kun oisin kuollut.
Tavaststjerna:
Laureatus obstinatus.Siipeen ammuttu.Pyhä Antonius.Sonetteja Dianalle:Diana.Tuonen virran tuolta puolen.Kevätsade.En tahdo —.Lopputili.Tenn-koski.Ja jos joku aatos —.Polyteknikkojen marssi.
Lybeck:
Kun tuli kuoli.Pojilleni!Väsyneitä puita.
Mörne:
Viha.Runoilijat.Minun vihani I-Il.Gripenberg.Teodora.Kaunehin maa.Kauniille naisille.Albert Edelfelt.
Lisäys:
Kauniit silmät.Taide.Syksy.Legenda.Suru.
HORATlUS
Postumukselle.
Voi, aika rientää, Postumus, Postumus, kuin siivin siirtyy vuodet, ei viivytä miel' hurskas töitä kuolon kolkon, ryppyjä, vanhuutta uhkaavaista.
Vaikk' kolmin sadoin härkiä uhraisitjokainen päivä, ystävä, ehdy eituo virta suruinen, mi sulkeeGeryonin, Tityonkin kuulun.
Sen poikki kerran käyminen kaikkein on,maan minkä lapsia liemmekin, lienemmekuninkahia tai kerjureita,kaikille pursi on purjevalmis.
Varomme turhaan vaaroja taistelon,pelkäämme merta Hadrian myrskyisää,oi turhaan! Turhaan välttelemmesyksyllä terveyden syöjää tuulta.
Ei auta, kerran nähtävä kunkin ontuo virta tumma, vierivä hiljalleen,myös heimo herja Danaon lasten,Sisyphus, tuomittu pitkään työhön.
On heitettävä maa, koti, vaimokin,tuo mieluinen, ja puista sun tarhassassua, hetken lyhven herraa, seuraamatkalle sypressi synkkä yksin.
Perijä tulee ansiokkaampi, juo satojen salpain sulkemat viinit, käy sun pöytääs niinkuin pappi, kastaa kaulaa ja paasia permannonkin.
Licinukselle.
Parhain teet sa, oi Licinus, kun ainakulje aavaa et etkä liioin pelkäämerta myrskyisää etkä liioinrantoja seuraa.
Tuuli tutjuttaa väkevimmin honkaalakkalatvaa, suistuvat suuret tornitryskinällä, näin salamatkin lyöväthuippuja vuorten.
Toivoo viisas mies pahan päivän tullen,pelkää onnessaan elon oikkuisuutta.Katso, talvet antavi kolkot, kylmätJuppiter, hänpä
keväätkin. Ei ain ole ahdas, joskinnyt on ahdas. Eipä Apollo itseaina joustaan jännitä, virittää myösvirren ja soittaa.
Näytä uljuutt' ain elon ahdingoissa,mieltä miehen myös! Puhaltaissa tuulenliian myötäisen, ole viisas, reivaapaisuvat purjeet.
Chloë.
Kartat kaurihin laill', oi minua, Chloë, kauriin kulkevan laill' Libyan vuorilla; emää etsivi rukka, metsää, myrskyjä pelkäillen.
Milloin, kas, kahahtaa lentävä lehti tuo,milloin marjojen taas varsia vihreäliikuttaa sisilisko;polvet pettävät, rinta lyö.
Kaunis karkuri, oi! En ole tiikeri, en lie leijonakaan Libyan korvesta, jätä äitisi jäljet, kypsä miestä jo seuraamaan!
Vergiliuksen lähtiessä.
Suojelkoon sua taivas, oi, suojelkoot Helenan veljyet, tähtöset! Teljetköön isä tuulien kaikki muut, toki ei leyhkiä läntisen.
Kannat, oi alus, kallista!Saata Vergilius Attikan rannalle,saata ehjänä sankari,että säilyisi, oi, puoli mun sielustain.
Rautatammi ja vaski liekolminkertahinen ympäri rinnan senollut, ensin mi uskoaaaltoin armoille voi haahtensa haurahan,
eikä peljännyt puuskia pohjoisen, idän ei inhoisan raivoa, tuon, mi hyökyjä Hadrian hallitsee, pelännyt ei sadetähtiä.
Olla kuoleman-kylmä semahtoi mies, joka voi silmillä kuivillanähdä nuo merihirviöt,kauhun kalliot myös, Acrocerauniat.
Turhaan maat sekä mantereetluojat leikannehet lie meren kuohuilla,koska kuitenkin irstahathaahdet kaalamojen kiellettyjen yli ui.
Uljas kaikkea uhmaamaan,heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.Uhmin Iapetuksen iapsvilpillä viekkauden toi tulen kansoille.
Tuotu kun tuli linnastaantaivaisest' oli näin, paisehet, kuumehetoudot maan yli lankesi,kuolo askeliaan kiiruhti ankara.
Nousi Daedalus ilmoillesulkalentimin, joit' ei ole sallittuihmiselle; ja Herkuleenvoima murskaksi löi Tuonelan portitkin.
Missä määrä on ihmisen? Taivaankin pyhättöön pyrjimme, tyhmyrit, sentään nurkuen, nuoliaan koska sinkoelee suuttunut Juppiter.
Prometheus.
Peitä taivaasi, Zeus, pilvi-usmalla, koe kuin lapsi, hosuva nokkosia, voimaasi tammiin ja vuorten huippuihin! Minun maani seisoo sentään, minun majani myös, jota tehnyt et, ja minun lieteni, jonka lämpöä minulta kadehdit.
En tunne kurjempaa auringon alla kuin te, jumalat! Te elätte vaivoin uhri-anneista, rukousten hengestä. Mut kuninkuutenne kuolisi, ellei ois lapsia, kerjureita, toivon houruja.
Kun olin lapsi, kun tiennyt en tietä, en määrää, niin käänsin silmäni erheen päin päivää, niinkuin siellä oisi korva, kuuleva itkuni, sydän, kuin minun, ahdistettua armahtava.
Ken mua auttoi vastaan jättien julkeutta? Kuka mun esti kuolemasta, ken orjuudesta? Tätä etkö kaikkea itse tehnyt, pyhä, hehkuva sydän? Ja etkö kiittänyt hyvänä, nuorna, petettynä, pilvien nukkujaa?
Mun sua kunnioittaa? Miksi? Liensitkö vaivoja milloinkaan sa raskautetun? Pyyhitkö kyynelet milloinkaan sa ahdistetun? Mua eikö mieheksi tehnyt kaikkivaltias aika ja ikuinen kohtalo, herra minun ja sinun?
Mainitsitko, mun pitäisi elämää vihata, erämaahan paeta, kun eivät kaikki kukka-unelmat kypsyneet? Tässä istun, teen ihmisiä kuvani mukaan, sukukuntaa, kaltaistani ilohon, itkuun, kärsimään, nauttimaan ja sua ylenkatsomaan, kuin minä!
Jumala ja bajaderi.
Intialainen legenda.
Mahadöh, maan herra, alasastui kerran kuudennen,tuta Tuomar' itse halasilot, huolet ihmisten.Alentuu tääll' asumahan,inehmo, kanss' inehmoin,palkitakseen hyvän, pahan,itse kaikki kokee noin.Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,hän illalla lähtee, eespäin käy.
Näkee portin luona neidon,luona taloin viimeisten,kadotetun, kauniin, keidon,immen maali-ihoisen:Terve, neitsyt! — Tyttö ehtiportahille: Tänne jää! —Ken sa olet? — Lemmen lehti,rakkauden on maja tää.Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.
Viekoitellen kynnykselle,vilkkahasti sisään vie:Lampun-kirkas maja kelle,jos ei sulle, kohta lie.Väsynytkö? Liennän sultavaivat, jalkas virkistän.Mitä tahdot, saat sa multa,levon, riemun, leikinnän.Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyyjumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyysydän sykkivä turmeluksessakin.
Ja hän vaatii töitä orjan,ilahtuvi tyttö vaan,taide-eljet immen sorjanmuuttuu luonnoks uudestaan.Katoo kullan päältä kuona,kukka hellii hedelmään:miss' on kuuliaisuus luona,loitolla ei lempikään.Mut hänt' yhä tutkien taivainen Hyvyys,hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.
Suukoin maaliposken peittää;tyttö vaivat rakkaudentuntee, säikkyy, empii, eittää,ensi kerran itkien;vaipuu jalon jalkain juureen,vuoks ei palkan, hekkuman,sulaa riutumukseen suureen,raukee syliin rakkahan.Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeenyön hetkien karkelo kaunoinen.
Myöhään uupuin kisailulta,varhain nousten leikkimään,näkee tyttö, ett' on kultakuollut hänen sylissään.Huutaa, mainii armastansa,eipä armas nousekaan;kohta liekkihautahansaruumis kylmä kannetaan.Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkeelyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkeeväkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?
Parkuen hän sydänhuollapaarin luokse vaipuvi:Mieheni ma tahdon. Kuollatahdon kanssa mieheni.Katoaisko kaunis multa?Hälle soin, min muuten myön.Mun hän oli, oma, kulta,ah, vain yhden, kauniin yön!Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaatelon nuoret jo ennen kuin aavistavat.
Kuule pappeis opetusta:Ollut eihän miehes tää.Mitään sull' ei velvoitusta,bajaderi hourupää!Yksin varjo ruumiin tiestäeroa ei kuollenkaan,vainen vaimo seuraa miestähiljaisehen tuonelaan.Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaapois päivien kaune hän kannelkaa!
Kuuluu kuorolaulu; syttösydämessä armoton,käsin ojennetuin tyttösyöksyy kuumaan kuolohon.Jumal-sulho liekin keskennousee, kantaa päältä maantulisiivin tumman leskenilman kotiin korkeaan.Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.
Vanitas! Vanitatum vanitas!
Nyt tyhjän pohjalla onneni on.Hih hei!Siks on minun olla niin huoleton.Huh hei!Kera maista, jos olet ystävä,kera laula tässä piirissä,tään viinin vierellä.
Panin onneni maailman mammonaan.Hih hei!Ei riemua, rauhaa milloinkaan.Ah, ei!Rahan kierivän kiinni ken saada vois?Kun täältä sen ehkä jo saanut ois,se tuolta oli jo pois.
Panin onneni naisten suosioon.Hih hei!Tulin siitä mä moneen turmioon.Ah, voi!Haki heilakka uuden sulhasen,mua ikävystytti uskollinen,paras tullut ei tarjollen.
Panin onneni pitkiin matkoihin.Hih hei!Isänmaani ihanan hylkäsin.Ah, voi!Ei ollut missään mukava,eväs huonoa, huonoja vuoteita,myös kieli outoa.
Panin onneni kunnian etsintään.Hih hei!Kas, toinenpa ehti jo enempään.Ah, voi!Kun kunnostausin, katsottiinmua karsaasti, mua vainottiin,tein kaikille väärin niin.
Panin onneni miesten taistohon.Hih hei!Me voitimme myös monen voittelon.Huh hei!Vihamiehiä miekkamme surmasi,se ystäviä ylen hurmasi,multa koipi katkesi.
Nyt onneni tyhjän on pohjalla.Hih hei!Siks omani on koko maailma.Huh hei!Pidot päättyy nyt, myös laulumme,nyt tyhjiks juokaa maljanne,niin vaatii virsi se.
Harpunsoittaja.
1.
Ah, muista pois ken poikkeaa, on kohta yksin hän; muut elää, muita rakastaa ja jättää kärsijän. Niin! herja heittäkää! Ken oikein yksin jää, jää päälle maan, ei yksin olekaan.
Vait sulho kulkee kuunnellen Lie yksin tyttöni? Niin yöt ja päivät hiipien mua murhe kiertävi, mua yksinäistä yö. Ah, kun mun kuolo lyö, kun lepään alla maan, kai yksin olla saan!
2.
Ken kyynelin ei milloinkaan leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan yöt tuijottanut vuoteeltaan, hän teit' ei tunne, vallat taivaan!
Te viette meidät elämään, sallitte syypääks tulla täällä, jätätte tuskaan jäytävään; syy kaikki kostetaan maan päällä.
Salliman virsi.
Peljätköön jumalia ihmisten suku! He kantavat valtaa ikuisin käsin ja käyttävät sitä mielensä mukaan.
Hän peljätköön enin, kenen kerran he nostavat! Vuorilla, pilvissä tuolit on valmiit ja kultaiset pöydät.
Syntyvi riita: syöstähän vieraat, herjatut, häväistyt, kuiluihin synkkiin, ja vartovat turhaan, vankeina, tuloa tuomarin hurskaan.
Vaan ikijuhliin jumalat jäävät ympäri pöytäin. He vuorelta vuorelle kulkevat, huuruu rotkoista henki titaani-rintain tukahtuneitten kuin lemu uhrein tai kevyt pilvi.
Kääntävät silmän siunaavan jumalat pois koko heimoista: välttävät pojassa armaita kerran, vait puhuvaisia piirteitä taaton.
Soi salliman virsi: kuulevi kirottu kuilujen yössä, tuo harmaja, miettii heimoa, lastaan ja päätänsä puistaa.
Henkien laulu vetten päällä.
On ihmisen sielu veteen verrattava: se taivaalta tulee, se taivaalle nousee ja jälleen alas sen maahan täytyy alati vaihtuen.
Jos korkealta jyrkänteeltä säde kirkas virtaa, se vienona, kauniina pilven-utuna
paadelle pirskaa, ja hellävaroin vastaan-otettuna, terhentä tehden kuiluun solisee.
Jos kalliot nousevat virtaa vastaan, se vaahdoten astuu askelittain syvyyteen.
Vuoteella vehreällä hiipii se niittylaakson luo ja tyynessä järven sen kasvoja kaitsevat tähdet kaikki.
Tuuli on aallon suloinen sulho; velloo pohjia myöten vaahtiset laineet.
Ihmisen sielu, kuink' olet kaltainen veen! Ihmisen kohtalo, kuink' olet kaltainen tuulen!
Kalamies.
Meri kuohui, vyöryi voimassaan, mies istui luona veen; hän tyynnä katsoo onkeaan, tyly saakka sydämeen. Hän kuinka istuu, kuuntelee, niin syvyys sylkähtää, aalloista ilmi humisee veen vaimo vaahtipää.
Se laulaa näin, se lausuu noin: "Miks kansaa kiehdot mun sa ihmis-eljin, ongelmoin ylös kuolonhehkuhun? Ah, tietäisit, kuink' autuas on kala kuilussaan, astuisit, parka, paadeltas terveyttä tuntemaan!
"Meressä eikö päivä käy, kuu päily kuohupäin, taas kahta kauniimmalta näy laineita hengittäin? Sua eikö taivaan syvyys tuo, sinikuulas soilu veen, omat eikö kasvos kutsu nuo kalpeesen kasteiseen?"
Meri huokui, huuhtoi rannalla jo jalkaa onkijan; povi hällä paisui kaihosta kuin puoleen armahan. Soi sanat noin, soi laulu näin, hän kohtalonsa ties, veti vaimo luo, hän vaipui päin, ja oli mennyt mies.
Thulen kuningas.
Tuo kuningas Thulen harmaan oli hautaan uskollinen. Hän kädestä kuolevan armaan sai maljan kultaisen.
Se juhlissa tuotihin esiin,hän kalliiks sen arvioi,hänen silmänsä menivät vesiinjoka kerta kun siitä hän joi.
Ja kun tuli kuolema hälle,luki kaupungit maansa hän,muun kaiken soi perijälle,ei maljaa elämän.
Hän linnassaan pidot laatimeren rannalla myrskyisen,hän juhlahan vasallit vaatialle kaarien korkeiden.
Nous kesken naurun ja naljan,elon joi tulet viimeiseen,pyhän heitti hehkujen maljanveen valtavan syvyyteen.
Näki, kuinka se upposi, haipui, miten ahnas aalto sen vei. Hänen silmälautansa vaipui; sen enempi juonut ei.
Sotalaulu.
Korkeat linnat, muurit ja pylväät, tyttöjen mielet, tyrskivät, ylväät tahtoisin voittaa! Kaunis on palkka, rohkea työ.
Soi sotatorvi urhojen hurmaan, riemuun se kosii, kuoloon ja surmaan. Tää elämää on! Myrskyn on hetki! Tyttöjen, linnain antaumishetki. Kaunis on palkka, rohkea työ! Urhojen lähtöön rumpu jo lyö.
Muhamedin laulu.
Nähkää vuorilähde riemun-kirkas kuin tähtikatse; hyvät henget pilvein päällä ruokkivat hänen nuoruuttaan lomassa pensasten, louhten.
Nuorna, raikkaana taivaasta tanssii se marmoripaadeile, jälleen riemuiten pilviä päin. Kautta vuoripolkujen kirjokiviä ajelee se, ja tempaa mukaansa veljeslähteet varhain jo johtaja-askelin.
Laaksossa kukat kasvavat hänen astunnastaan, ja hänen hengestään niitty elää.
Eivät estä häntä varjolaaksot, eivät kukat kaartavaiset häneltä polven, imartavaiset lempisilmin; tasangolle hän tahtoo käärmeenä kiertäen.
Purot yhtyy ystävinä häneen heljät. Nyt hän astuu aavikolle hopeaisna, aava itse kimmeltää, riemuavat hälle virrat, vuoripurot huutavat: "Veikko! Veikko! Ota meidät matkallesi veljinä, myötä isäs vanhan luokse, Meren iankaikkisen, joka vartoo avosylin lapsiansa turhaan ikävöiviään; sillä meitä erämaassa autiossa ahmaa hiekka ahnas; päivä päämme päällä imee hurmehemme; kumpu meidät lammeks salpaa! Veli, ota veljet alangolta, ota veljet vuoristosta myötä, isäs suuren luo!"
Uupumatta eespäin käy hän, jättää tulihuippu-tornit, marmoriset linnat, luomat runsautensa, jälelleen.
Atlaana hän hartioillaan kantaa laivat sedripuiset, liput liehuu päänsä päällä, humisevat ilman halki hänen kuulun kunniaa.
Näin hän kantaa kaikki veljet, kalliit hälle, armaat hälle, riemuraiuin taaton vanhan, vartovaisen sydämeen.
Ergo bibamus!
Täss' seura on koolla, sen tarkoitus kait ylistettävä:ergo bibamus!Lasit kaikuvat vaan, sana suussa on vait, siks ystävät:ergo bibamus!Sana yks toki on, sana mainio tää, joka kaikkehen käy, joka kaikille jää, kemun keskeltä soi sana seppelepää, sana autuas:ergo bibamus!
Olin nähnyt ma ystävän armastetun, niin aattelin:ergo bibamus!Tuli luokseni hän, jopa jätti hän mun, oli lohdutus mulla:bibamus!Ja jos joku teillekin suutelon suo, ja jos joku poistuvi, ken tuli luo, niin siks kuni paremman tiedätte, tuo paras lohtu on:ergo bibamus!
Minut kohtalo teistä nyt kauaksi vie, siks ystävät:ergo bibamus!Kevyt kassani on, kevyt laukkuni lie, siks kaksinpa kerroin:bibamus!Ja vaikk' ikävyyksiä tulvisi ties, saa lainaksi ain ilomielinen mies, on liedolle ain joku lämpöinen lies, siks ystävät:ergo bibamus!
Mitä päivästä tästä ois lausuminen? Ma tuumisin:ergo bibamus!Erikoinen kun kerran on laatukin sen, siks ain eri kerrat:bibamus!Ulos uksesta, nähkää, se riemumme vie jo haihtuvi huntu, on taivohon tie, kuva kangastuu, jumalainen se lie, me laulamme:ergo bibamus!
Ihmisyyden rajat.
Kun ikivanha, pyhä taivaan taatto tyynellä kädellä piirtävistä pilvistä siunaavat salamat maan yli kylvää, ma suutelen viimeistä vaatteensa poimua, rinnassa hartaus ja lapsen pelko.
Näät ei kera taivaisten itseään mitata ihmisen tule. Jos hän nousee ja kiireellänsä pilviä koskee, niin missään maahan ei kanta iske, hän on leikkikalu tuulten ja pilvein.
Seisoen lujin, luisevin nivelin kauniisti kaartuvalla, vankalla maalla, ei hän yllä ees tammen latvaan, niinipuun ei vertainen ole.
Mikä erottaa jumalat ihmisistä? Että heidän eellään monet aallot käyvät, ikuinen virta: meidät nostaa aalto ja ahmaa aalto ja me uppoomme.
Pieni piiri elomme rajoittaa, ja monet sukukunnat liittyvät lujasti olemassa-olonsa köyteen katkeamattomaan.
Jumaluus,
Jalo olkoon ihminen, avulias ja hyvät Sillä se yksin erottaa meidät kaikista olennoista, jotka tunnemme.
Terve te oudot, korkeammat olennot, joita aavistamme! Kaltaisenne ihminen olkoon, esimerkki, että teihin uskoisimme.
Sillä luonto on tunteeton aurinko paistaa yli hyvän ja pahan, ja syypään polulla kuin syyttömän, loistavat kuu sekä tähdet.
Tuuli ja virrat, ukkonen ja rakeet humisevat tietään, ja ohitse rientäen tarttuvat toiseen niinkuin toiseen.
Niin kulkevi onni myös ihmisten kesken, pään päältä poian kutri-puhtaan vikapään miehen kaljulle kiireelle.
Ikuisten, vaskisten, suurten lakien mukaan meidän täytyy täyttää elomme piiri.
Vain ihminen yksin mahtaa mahdotonta: hän valikoi, erottaa, tutkii, tuomitsee; voi hetkelle antaa pitemmän ijän.
Hänen yksin on voima hyvää palkita, pahaa rangaista, parantaa, pelastaa, häilyvää, harhaista hyötyhyn sitoa.
Ja me kunnioitamme kuolemattomia kuin oisivat ihmisiä, tekisivät suuressa, mitä parhaat pienessä tekevät, tahtovat.
Jalo ihminen olkoon avulias ja hyvä! Tehköön hyötyä, oikeutta, olkoon esikuva olentojen aavistamaimme.
Jumalattareni.
Kelle kuolemattomista kiitos nyt korkein? Kiistelemättä saakoon sen taivahan outo tytär, tuo aina uusi, tuo ijäti liikkuva Taaton helmalaps, Fantasia.
Näät hälle Yli-isä salli kaikki oikut omansa, jotka muuten hän itse pitää, ja häntä huvittaa huppana tuo.
Käyköön hän seppelpäänä, lilja kädessään, kukkaniituilla, kesälintujen käskijänä, ja juokoon kastetta kukkain janoon keveään mehiläishuulin.
Taikka hän juoskoon hajalla hapsin, silmä synkkänä tuulen tupia, tunturihuippuja, väri-välkkyen niinkuin aamu ja ehtoo, alati vaihtuen kuin kuolevaiselle vaihtuvat katsehet kuun.
Kiittäkäämme kaikki Isää, vanhaa, ylhää, mi moisen kauniin, kuihtumattoman, kuolevaiselle antanut puolison on.
Näät meihin yksin tuon immen liitti hän taivas-sitein, ja käski häntä ilossa, murheessa uskollisna, pyhänä pysymään.
Kaikki muut sukukunnat kurjat lapsirikkaan, eloisan maan käyvät, kaitsevat tummin riemuin, himmein tuskin äärtä elämän hetkellisen, pakkotarpeen ikeen painamina.
Mutta meille hän antoi armaimman, hemmotellun tyttärensä! Tuota lempikää kuin lemmittyä! vaimon arvo talossa antakaa!
Ja älköön vanha anoppiviisaus herkkä-henkeä haavoittako!
Myös tunnen hänen siskonsa, vanhemman, hiljaisen, ylevän ystävättäreni. Ah, että vasta elon valkeuden kanssa hän eroisi minusta, tuo jalo jaksaja, lohduttaja, Toivo!
Sveitsin lauluja.
1.
Kalastajapoika.
Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy,poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy,hän helkkehen kuuleekuin huilujen ois,kuin enkelikuorotmaill' Edenin sois.Hän herää, jo autuutta ahmaisee,hänen rintaansa lainehet huuhtoelee.Soi aalloista ääni:mies nuor', ole mun!Ma nukkujan noudanjo nuorena sun.
2.
Paimen.
Kesä keikkuen läks,jäi laitumet huoleen,syys saa, kotipuoleenjo paimenet käy.Me vuorille lähdemme, jällehen näymme,käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme,kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu,runot raikuu ja tohisee toukojen kuu.Kesä keikkuen läks,jäi laitumet huoleen,syys saa, kotipuoleenjo paimenet käy.
3.
Alppi-ampuja.
Jyly vuorilla käy, epävarma on tie,ei pelkää, ken alppi-ampuja lie,hän uljaana astuu,on ympäri jää,kevät ei kuki, virpiei vihreäpää.Hänen allansa on meri usmainen ain,hälle maailma on rako pilvien vain,hän ihmisten kaupungitunhoittaa,mikä luonnon on muotoja kukkiva maa.
Walter.
Myötä nuoli, jousi vuorta, korpea metsästäjä nousi aamunkoitossa.
Niinkuin ilmat ylhätkotka hallitsee,metsämiesi jylhätvaarat vallitsee.
Nuolenkantamalta hänen kaikki on, saalis yltä, alta yhtä verraton.
Hautavirsi.
Pian saapuu kuolo ihmisen, ei pitkää anna aikaa armon, pois tempaa kesken päivien, pois syöksee kesken toimen, tarmon, liet valmis tai et, pakko sulla on tuomarisi eteen tulla.
Pohjanmeri.
1.
Kruunaus.
Te laulut! Hyvät lauluni! Nyt nouskaa! Asestaikaa! Torvia soittakaa, kilvelle nostakaa tää nuori tyttö, sydämeni valtiatar, mun kuningattareni.
Terve! Nuori valtiatar! Otan auringolta tuon punakirkkahan kullan, teen otsalehden, painan sen päähäsi pyhään. Sinisilkistä liehuvan taivahan teltan, missä timantit yön säkenöivät, palan kalliin leikkaan, kruunausviittana käärin sen ympäri ylpeän olkapääsi. Sua palvelemaan panen sonetit kankea-pukuiset, kolmisoinnut korskat ja kohteliaat säe-kahdeksikot. Hovijuoksijas olkoot mieleni juohteet, hovinarrisi mieleni väikkyvät kuvat, ja airut, min kilvessä naurava kyynel, olkoon lauluni leikki. Mutta ma itse, valtiatar, eessäsi maahan vaivun ja kunnioittaen ojennan sulle samettipatjalla punaisella sen järki-vähän, min säälistä minulle jätti vielä sun valtasi edeltäjätär.
2.
Iltahämärä.
Yksin, ankeissa aatoksissa, meren rannalla valjulla istuin. Päivä painui, vesille hehkuvat juovat heitti, ja valkeat, laajat laineet, joita vuoksi ajoi, pauhaten, vaahdoten luo, liki vieri. Oli kohina outo, oli kuiskutus kumma, oli nauru ja mumina, huokaus ja humina, sen keskellä kehtolaulun viehkeä virsi; oli kuin oisin kuunnellut menneitä taruja, vanhoja, armaita, poikana kerran joita ma naapurinlapsilta opin, kun kesä-illoin kodin porraspaasilla vaivuimme vienohon kertoiluun, sydän sykkien pieni, silmä kärkkyen viisas; sill' aikaa kuin tytöt suuret ruusuisin poskin ikkunassa istuivat, kuuta paistattivat takaa tuoksuvan kukkaruukun.
3.
Auringonlasku.
Hehkuvan punainen päivä astuualas laajalle läikkyvään,hopeanharmaasen valtamereen;ruusureunaiset ilmakuvatkulkevat jälessä; vastapäätäsyyshämäräisistä pilvihunnuistaniinkuin kalman-kalpeat kasvotnousee kuu,ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpootähdet usma-aavat.
Kerran kannella taivaan loistivat vihkiparina Kuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala, ja heidän ympäri tähdet kuin pienet, syyttömät lapset kiersi.
Mut pahat kielet purskuttivat eripuraisuutta ja vihassa erosi korkea, loistava aviopari.
Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa, auringon-jumala taivasta astuu, palveltu, laulettu paljon vuoks ihanuutensa maassa ihmisten ylpeiden, onnen-koventamien. Mutta öisin taivasta kulkee Kuutar, äiti raukka, orpojen tähtilastensa kera ja paistaa murheessa hiljaisessa, ja lempivät neidot ja laulajat vienot vihkivät hälle laulunsa, kyyneleensä.
Kuutar kulta, jolla on naisen mieli, lempivi yhäti kaunista puolisoansa. Kun ilta joutuu, se valjuna, vavisten kuuntelee utupilven takaa ja katsoo kaihoten eroavaista ja tahtoisi tuskassa huutaa: "Tule! Tule! Lapseni sua ikävöivät —" Mutta uhmainen auringon-jumala puolison nähden syttyy punaan, purppurahan vihan ja tuskan, rientää leppymättömänä laine-kylmään leskivuoteesensa.
*
Pahat kähyjen kielet saattoivat tuskaa ja turmiota iki-jumalten itsensä yli. ja jumala-raukat kannella taivaan kulkevat tietään ääretöntä, lohdutonta, kärsimys-täyttä, eivät kuolla voi, kera kuljettavat kurjuuttaan säde-kimmeltävää. Mut ihminen, minä, maan taimi, jolla on kuoleman onni, en valita enää.
4.
Yö rannikolla.
Tähdetön, kylmä on yö, meri haukottelee; ja vatsallaan meren päällä lepää muodoton, muikea pohjatuuli, ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli, hän loruilee, veen väelle hassutuksia haastaa, jättiläistaruja, hirtehisleikkiä, Turjan harmaita tutkelmoita, taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo Eddan tuotteita, loihtulauluja, niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja, että veen valkeat lapset hyppivät, heiluvat, riemuitsevat ylimielen-hurmassa.
Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla, rantaa laakaa pitkin vieras kulkee, min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli. Kussa hän astuu, kipunat kirpoo ja raakut rauskaa; hän tiukasti kiintää viittansa harmaan ja halkoo nopsahan tuulista yötä, varmana oppaanaan valo pieni, mi kutsuen, lempeenä loistaa yksinäisestä kalastajamökistä.
Isä ja veikko merellä ovat; ypö-yöllisen yksin jäi majaan kalastajatyttö. Takan luona hän istuu, kuuntelee vesikattilan virttä ja tuleen räiskyvään risun heittää ja lieteen puhuu; punalieskavat liekit luovat tenhoisan, kauniin kajon yli kukkivan posken, yli hennon, valkean olkapään, mi orpona esiin pistää paidasta harmaasta, karkeasta; yli myös käden pienen, toimeliaan, alushametta kiinnittäväisen ympäri hienon lanteen.
Mutta äkkiä aukee ovi, käy sisään yöllinen vieras; lemmen-varmana silmänsä lepää tytössä hoikassa, valkeassa, mi väristen seisoo niinkuin säikkynyt lilja. Ja vieras viittansa maahan heittää ja nauraa ja puhuu:
"Näetkö, lapsi, ma sanani pidän, ma tulen, mun kanssani tulee aika vanha, jolloin jumalat astuivat ihmisten tytärten luokse ja kaulaten ihmisten tyttäriä kera heidän siittivät ruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja, urhoja, ihmeitä maan. Toki älä nyt kauemmin ällistele jumaluuttani, laps, sua pyydän vaan, tee-rommia keitä, on ulkona kylmä ja voi yön ilma myös meit' ikivaltoja pahoin pidellä: helposti saamme me nuhan jumalaisen, kuolemattoman yskän."
5.
Tunnustus.
Hämäräinen lankes ehtoo, hurjemmin kohisi meri, ma istuin rannalla, katsoin kisaa aaltojen valkeain. Mun rintani paisui niinkuin vuoksi ja kuin koti-ikävä mieleni täytti, sua kaipasin, kuva armas, mi ympärilläni liikut, mua kaikkialla mi huudat, kaikkialla, kaikkialla, pauhussa tuulen, kuohussa aallon ja huokauksiss' oman rinnan.
Ma kaislalla hennolla kirjoitin santaan: "Agnes, ma rakastan sua!" Mut vyöryivät pahat aallot yli tunnustukseni vienon ja pyyhkivät pois sen.
Kaisla, sa hauras, hiekka, sa häilyvä, vierivä aalto, nyt enää usko en teitä, jo taivas tummuu, jo järkeni sammuu ja kourin vankoin korvesta Turjan ma hongan tempaan ja kastan sen tulikitaan Etnan ja leimuavalla näin jättien kynällä kirjoitan kannelle taivaan synkän: "Agnes, ma rakastan sua!"
Joka yö on loistava siellä ikiliekissä lempeni kirjoitus ja kaikki kasvavat polvet noita lukevat riemuiten taivahan sanoja: "Agnes, ma rakastan sua!"
6.
Yö kajutassa.
Merellä päärlyt ovat ja taivahalla tähdet, mutta sydän, oi sydän, on sulla lempes.
Ovat suuret meri ja taivas,mut suurempi sydämeni,ja kauniimmin kuin päärlytja tähdet lempeni loistaa.
Sa pieni, nuori tyttö, tule suureen sydämeeni; sydän, meri ja taivas hukkuu vain pelkästä rakkaudesta.
* * *
Siniselle taivahalle, missä kauniit tähdet kiiluu, tahtoisin ma huulet hurjat painaa, itkeä myrskyisästi.
Tähdet nuo ovat kullan silmät,tuhatkerroin kimmeltävät,tervehtävät herttaisestisiniseltä taivahalta.
Kohden sinitaivaan kantta,kullan silmiä vilkkuvia,kädet kohotan ma hartaatja ma pyydän ja ma palvon:
"Silmät vienot, armon valot, suokaa mulle sielun autuus, sallikaa mun kuolla, saada teidät koko taivaan kanssa!"
* * *
Säkenöivät taivas-silmät kirpoo kultakipunoita halki yön, ja sydämeni laajentuu niin lemmen-laajaks.
Oi, te taivas-silmät siellä! Itkekää mun sydämeeni, että tähtikyynel-tulva täyttäis koko sydämeni.
* * *
Tuutimana aallon syvän sekä unelmitten omain lepään hiljaa kajutassa pimeällä vuotehella.
Läpi luukku-aukon näenkorkealta tähdet heljät,silmät lemmityt ja armaatarmaan liioin-lempimäni.
Silmät lemmityt ja armaatvalvovat mun pääni päällä,ja ne viittoo ja ne vilkkuusiniseltä taivahalta.
Siniselle taivahalle katson kauan autuaana, kunnes valkopilven huntu peittää multa silmät armaat.
* * *
Laivan seinään lautaisehen, missä pääni unelmoiva lepää, lyövät aallot, hurjat aallot; ne humisevat mun korvaani salaa: "Hullu mies! Lyhyt on käsivartesi, taivas on laaja, ovat tähdet korkeat naulatut kiinni kultaisin nauloin; on huokaus turha, on kaipaus tyhjä, paras oisi, jos nukkuisit."
* * *
Näin unta ahomaasta autiosta, min kattoi lumi laaka, hiljainen, ja alla hangen hiljaa, haudattuna ma nukuin tuonen kylmän, kolkon unta.
Mut alas puoleen hanki-haudan katsoi laelta taivaan tumman tähtisilmät, nuo silmät armaat, nyt niin voiton-varmat ja tyynen-kirkkaat, mutta lemmen-hellät.
7.
Merikummitus.
Laivan laitaa vasten lepäsin, katselin kauan veteen peilikirkkaasen unelmoivin silmin. Yhä syvemmä katsoin ja katsoin, siks kunnes pohjasta meren näin ensin kuin hämypilven; se muodostui, värit sai, jo nousivat tornit ja kirkonkaaret ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki muinais-alankomainen ja ihmis-vilkas. Miehet mietteiset, musta-viitat, pitsikauluksin, kunniaketjuin, pitkin miekoin ja pitkin naamoin astuvat poikki kirjavan torin päin raatihuonetta porras-ylhää, jota kiviset keisarikuvat vahtivat valtikoin sekä miekoin.
Mut eessä pitkien huonerivein,miss' akkunat ovat kuvastin-kirkkaat,pyramiideiksi leikatut lehmuspuut,käy sulkku-suhisevat immethoikka-varret, kukka-kasvotkainosti verhossa mustan myssynja kumpuavan hiuskullan.Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan,ohi teikkaavat,päätä nyökkäävät.Vanhemmat rouvatruskein, vanhanpartisin vaattein,helminauhoin ja rukouskirjoinkiiruhtavattuomiokirkkoon suureen,minne kellojen kaikuja urkujen pauhaavain sävel kutsuu.Minut itsenikinvaltaa kaiun kaukaisen väristys outo!Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuurintaani hiipii,rintaani tuskin tervehtyneesen;on kuin sydänhaavoja suuteleisivathuulet hellätauki jälleen;punapisarat kuumatvierivät vitkaantuonne syvyyden kaupunkiin,yli vanhan talon,vanhan, korkeapäätyisen talon,niin surumielisen, ihmis-tyhjän;akkunassavain impi istuupää vasten kättäkuin lapsi orpo ja unhoitettu —ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi
Niin syvään, meren-syvään siis minulta peityit sa oikusta lapsellisesta; etkä enää päässyt ylös, vaan istuit vieraana vieraiden ihmisten luona vuossadat pitkät, sill' aikaa kuin minä, sielussa kammo, yli kaiken maan sua etsein, yhä, aina etsein, sa aina-lemmitty, kauan-kaivattu, vihdoin-löydetty! Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen sun kasvojes sulon, nuo silmät viisaat ja uskolliset ja hymysi armaan; enkä ma milloinkaan sua heitä, alas astun ja luoksesi riennän, syli auki syöksyn sun, heleän, helmaas!
Mutta aikaan oikeahan jalkaani kapteeni tarttuu ja vetää mun laivanlaidalta pois ja huutaa suuttuen, naurain: "Tohtori, piru teitä riivaa!"
8.
Rauha.
Korkealla seisoi päivä, taivaan valkeat pilvet peitti, oli meri tyyni ja miettien istuin ma perässä laivan haaveksien; ja puoli-unessa, puolivalveilla näin minä Herran, maan Vapahtajan. Vaatteessa valkean-aaltoavassa hän pilven-pitkänä kulki yli maan ja meren; kohos päänsä korkean taivahan kupuun, hän kätensä siunaten laski yli maan ja meren; ja rinnassa, sydämenään hän kantoi päivää, punaleimuavaa kesäpäivää; ja punainen, hehkuva aurinko-sydän se valoi armonsa säteet ja valonsa lempeän, armaan, loistaen, lämmittäen yli maan ja meren.
Kellojen kaiut juhlalliset niinkuin joutsenet kuljettivat ruusuköysin laivaa lainehilla; vetivät rantaan vehreähän, miss' ihmiset asuu, kohoo kaupunki torni-kaunis.
O, rauhan ihme! On kaupunki hiljaa, ei kuulu sen kumea pauhu, ei arkitointen kielevä, mielevä sorina; kaduilla puhtailla, kaikuvilla käyvät ihmiset valkea-vaatteet palmunlehviä kantain; ja kussa kaksi yhtyy, he katsovat poven pohjaan toistaan ja värähtävät vienosta, armaasta alttiudesta; he toistaan otsalle suutelevat ja katsovat ylös aurinko-sydämeen Herran, mi sovittaen alas säteilee punaista vertaan; ja kolmesti autuaina he lausuvat: "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
* * *
Jos keksinyt oisit tuon unikuvan, kuoma kulta, mitä antaisit siitä! Sa, jonka on pää sekä jäsenet heikot, sa uskossa vahva, mi yksinkertaisuudessa palvelet kolminaisuutta pyhää, ja suutelet joka päivä korkean suosijattaresi mopsia, ristiä, kamaripiikaa; ja olet hurskastellen päässyt hovineuvoksen arvoon, sitten kanslianeuvoksen arvoon, vihdoin hurskaan kaupungin hallitukseen, missä hiekka ja usko kukkii ja pyhän Sprean nöyrä vesi sieluja pesee ja teetä pilaa — josp' oisit keksinyt tuon unikuvan, kuoma kulta!
Sa veisit sen kaupalle paikkaan korkeampaan, sun kasvosi pehmeät, pilkkiväiset sulaisivat autuaina aivan nöyrään hartauteen; ja korkea suosijattaresi ihastuneena, iionhurmassa rukoillen kanssasi polvistuisi; ja hänen silmänsä säteilevä sinulle lahjapalkkion lupais, sata Saksan taaleria käypää rahaa; sa kädet ristien sammaltaisit: "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
Sotaveikot.
Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, oli kumpikin Venäjän vanki. Majapaikan kun Saksassa kerran he saa, alas painuu pää molemmanki.
Sanan kuulivat: Kuollut on Ranska, senjo hautoja kattaa hanki,on voitettu armeija urhoollinenja keisari, keisari vanki!
He kauan yhdessä itkevät, kuntuon murhesanoman saavat.Yks lausuu: "Ah, taas sairastun,taas vuotaa vanhat haavat."
Näin toinen: "Täss' on laulun pää,ma tahdon kanssas kuolla,mut vaimo, lapset multa jää,ei heitä kenkään huolla.
"Mitä vaimostain, mitä lapsistain,suru mulla on suuremmanki,palan kerjätköön, kuka köyhä vain,mut keisari, keisari vanki!
"Tää pyyntö täytä kumppanin:jos nyt mun murtaa vaiva,vie Ranskahan ruumis kuitenkin,se Ranskan multaan kaiva!
"Lyö rintaan risti kunnianja punanauha myötä,piilukko paina kourahanja vyölle miekka vyötä!
"Näin valmiina varron ja kuuntelen kuinsotarinnassa äänetön vahti,kunis tykkien soi jyly rautaisin suin,käy ilmassa ratsujen tahti.
"Yli hautojen keisari ratsastaa, tuhat säilää säihkyy ja soittaa. Ma haudasta nousen ja taistelen, haa, taas keisari, keisari voittaa."
Kuolema on kylmä yö.
Kuolema on kylmä yö, elämä on kuuma päivä. Jo hämärtää, uni joutuu, minut päivä on uuvuttanut.
Yli vuoteeni nousee nuori puu, satakieli laulaa siinä; se laulaa lempeä pelkkää, ma kuulen sen unissanikin.
Sinisin silmin kauan —
Sinisin silmin kauan mua katsot, armas oi; mun mieleni haavehin haipuu, ma etten haastaa voi.
Siniset silmäs muistan yöt päivät, yksinäin; sini-aavain aatosten myrsky ei pois mene mielestäin.