"Kiinni!" huudahti hän; ja toiset, jotka olivat kuulleet huudahtuksen, huusivat, "Oho, Ollie! kerro se meille"!
Oliver kertoi jutun ja sillä välin hänen veljellään oli tilaisuus katsella ympärilleen. Kaikki seurueen jäsenet olivat nuoria — hän päätti, että hän oli heistä vanhin, He eivät olleet loistavasti puettuja, mutta ei tarvinnut katsoa kahdesti nähdäkseen, että siinä joukossa oli paljon rahaa. He olivat juoneet ensimäisen kierroksen loppuun ja rupesivat keskenään huvittelemaan. Kaikki olivat he läheisiä tuttuja ja kutsuivat toisiaan etunimillään. Montague huomasi, että ne aina päättyivät "ie":llä — siellä oli Robbie, Freddie, Auggie, Clarrie, Bertie ja Chappie; jos heidän nimiään mitenkään ei voitu saada loppumaan oikealla tavalla, oli heillä niiden sijasta lisänimet.
"Ollie" kertoi, kuinka he olivat jättäneet taakseen poliisin; ja Clarrie Mason (yksi tuon mahtavan rautatiekuninkaan pojista) kertoi samallaisesta urotyöstä, minkä hänen vaununsa oli suorittanut. Ja sitten se nuori nainen, joka istui hänen vierellään, kertoi, kuinka muuan lihava irlantilainen vaimo oli loikannut heidän edestään, kun he pyörähtivät ympäri kadunkulman, seisonut ja haukkunut heitä sitten turvallisesti sivukäytävältä.
Tarjoilija tuli liköörin kanssa, ja Montague kiitti naapuriaan, Miss Priceä. Anabel Price oli hänen nimensä ja he kutsuivat häntä "Billyksi"; hän oli pitkä, erinomainen kaunotar, ja Montague sai aikaa myöten kuulla, että hän oli kuuluisa voimailija. Hän oli varmaankin aavistanut, että Montague tuntisi itsensä oudoksi tässä tuttavallisessa seurapiirissä, ja ryhtynyt herättämään hänessä kodikasta tunnelmaa, yritys, jossa hän ei ollenkaan onnistunut.
Heidän oli määrä mennä eräälle metsästystilalle, ja hän kysyi Montaguelta, oliko hän innostunut metsästykseen. Oli, vastasi hän ja sitten vastasi hän hänelle osotettuun uuteen kysymykseen, että hän oli metsästänyt etupäässä hirviä ja villejä kalkkunoita. "Ah, sittenhän Te olette oikea metsästäjä!" sanoi Miss Price. "Minä pelkään, että Te teette pilkkaa meidän tavallemme."
"Kuinka te menettelette?" kysyi hän.
"Odottakaa, niin saatte nähdä", vastasi hän; sitten hän lisäsi aivan sattumalta, "Kun alatte näyttää happamelta meidän joukossamme, niin tulette Te vetämään? sellaisen johtopäätelmän, että me emme varustele."
Montaguen leuka värähti hieman. Hän sai kuitenkin tasapainonsa ja sanoi, että hän otaksui edeltäkäsin sitä, tai että hän ei uskonut sitä; perästäpäin kun hän kyseli ja sai tietää, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, oli hän täydellisesti unohtanut, mitä hän oli sanonut. — Alhaalla Natchezissa oli muutamassa hotellissa vanha ylitarjoilija, jota hän kerran oli vaatinut asettamaan itseään, lähinnä erästä ystävää istumaan. Nähdessään seuraavalla aterialla, että pyyntö oli otettu huomioon, sanoi hän vanhalle miehelle, "Pelkään, että olette osottanut minulle puolueellisuutta", johon hän sai vastaukseksi, "Minä aina koetan osottaa sitä niin paljon kun mahdollista." Montague aina muisti tämän, joka kerta kun hän palautti mieleensä ensimäisen kohtauksensa "Billy" Pricen kanssa.
Nuori nainen, joka istui hänen toisella puolellaan, huomautti nyt hänelle, että Robbie tilasi uuden "annoksen sekalaisilla höysteillä." Hän kysyi, mikä sellainen annos oli, johon nuori nainen sanoi, että Robbie kutsui sitä "ruoansulatusharjoitukseksi." Se oli ainoa huomautus, minkä Miss de Mille lausui hänelle aterian aikana Miss Gladys de Mille, pankkiirin tytär, jonka hänen likeiset tuttavansa tunsivat "Babyn" ["Baby", suom. pienokainen. Suom.] nimellä. Hän oli paksu ja pyöreäkasvoinen tyttö, joka suurella huolellisuudella omistautui aterioimistehtäväänsä; ja Montague huomasi aterian loputtua, että hän hengitti tavallista kovemmin, ja että hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät suuremmilta kuin koskaan.
Keskustelu koski yleensä pöytää, mutta sitä ei ollut helppo seurata. Se oli enimmäkseen kietoutunut yhteisten tapahtumain ympärille ja täytyi olla yksityiskohtaisesti perehtynyt henkilöihin ja menneisiin tapahtumiin voidakseen seurata mukana. Myöskin käyttivät he hyvin paljon tuttavallista, mutta outoa murretta, joka piti vieraan älyn lakkaamatta vireillä. Kuitenkin Montague tuumaili, että kaikki hänen puutteellisuutensa korvasi hänen veljensä, jonka kokkapuheet saivat aikaan äänekkäimmän naurun. Juuri tällä hetkellä näytti hän hänestä enemmän siltä Oliverilta, jonka hän oli ennen tuntenut — sillä Montague oli jo ehtinyt huomata hänessä tapahtuneen muutoksen. Kotona ei hänen ilveilyllään ja leikinlaskullaan ollut koskaan ollut loppua, ja häntä oli hyvin vaikea saada ottamaan mitään vakavasti; mutta nyt hän säästi kaikki kujeensa tovereita varten ja kun hän oli yksin, oli hän äärettömästi totinen. Nähtävästi teki hän paljon työtä huvituksiensa eteen.
Montague ymmärsi kyllä, kuinka tämä saattoi olla mahdollista. Joku esimerkiksi oli suurella vaivalla valmistanut päivällistilauksen — aikaansaadakseen varmasti voimakkaimmin hämmästyttävän vaikutuksen. Se alkoi jäätelöllä, joka oli laitettu siroihin kuvioihin ja sitten kastettu munavalkuaiseen ja paistettu ruskeaksi. Ja senjälkeen oli tunturikyyhkyskeitosta, vihreää, rasvaista ja maukasta; ja sitten — varjelkoon taivas — suuri, höyryävä rusinasoppa. Se tarjottiin kummallisen näköisellä vadilla, jossa oli kuusi pitkää, hopeaista jalkaa; ja tarjoilija asetti sen Robbie Wallingin eteen ja nosti kannen ylös kaikille osotetulla kumarruksella — siirsi sen sitten toisen eteen ja tarjoili itse. Montague oli jo mielessään päättänyt, että nyt oli varmaan kaikki lopussa, ja alkoi täyttää itseään voileivällä, kun ilmestyi kylmää parsakeitosta, tarjottuna hopeaisissa, tulijalustoja muistuttavissa säiliöissä kullekin erikseen. Sittenkun ruokahalua näin oli kylliksi kiihdytetty — tuli peltopyytä, sihisevissä tulikuumissa, pikkukattiloissa ja sitten rypälehedelmäannos jäiden ja viinin seassa; ja sitten pieniä ankanpoikasia, pyöreitä ja täyteläisen lihavia, ja latvushernekeittoa; ja senjälkeencafé parfait; ja sitten — ikäänkuin huimapäisyyden kruununa — suunnattoman paksuja häränpaistiviipaleita! Montague oli lopettanut kauan sitten — hän ei mitenkään jaksanut seurata ylenmääräistä ruoan tulvaa, joka virtasi pöydälle. Ja jokaisen annoksen välillä oli viinejä, kallismerkkisiä, jotka seurasivat toisiaan suloisessa epäjärjestyksessä — sherryä ja portviiniä, shampanjaa ja bordeauxilaista punaviiniä ja likööriä. Montague tarkasti syrjäsilmällä "Baby" de Mille-parkaa ja säälitteli häntä; sillä saattoi huomata, että hän ei jaksanut vastustaa houkutusta syödä kaikkea mitä vaan hänen eteensä asetettiin, ja se tuotti hänelle silminnähtävästi kärsimystä. Montague ihmetteli, onnistuisiko hän kääntämään hänen huomionsa keskustelun kautta muuanne, mutta häneltä puuttui rohkeutta yrittää sitä.
Ateria loppui kello neljän aikaan. Useimmat muut joukkueet olivat jo pitkän matkan päässä matkalla New-Yorkin, ja ravintola oli tullut tyhjäksi. Jokunen otti omat tavaransa ja yksi toisensa perästä vierivät heidän vaununsa kohti "Mustaa metsää."
Montaguelle oli sanottu, että se oli "metsästystila." Hän näki edessään maalaishakamaan ja hän ihmetteli hämärästi, mihin sellainen ihmisjoukko kätkeytyisi. Kun he kääntyivät pääkäytävälle ja hänen veljensä huomautti, "Nyt olemme perillä", oli hänen hämmästyksensä suuri, nähdessään jokseenkin suuren graniittisen rakennuksen ja holvinmuotoisen portin, joka kaareutui tien yli. Hän hämmästyi yhä enemmän, kun he ajaa huristivat siitä sisälle ja jatkoivat matkaa.
"Mihinkä me olemme matkalla?" kysyi hän.
"Mustaan metsään!", sanoi Oliver.
"Mikä oli sitten se, jonka ohi ajoimme?"
"Se oli portinvartijan asunto", oli Oliverin vastaus.
Neljäs luku.
He ajoivat lähes kolme peninkulmaa leveää viertotietä, joka kulki suorana kuin nuolen lento halki metsän; silloin alkoi meren ääni kuulua heidän korviinsa ja he näkivät edessään mahtavan graniittipalatsin, joka jykevänä kohosi hämärissä; sen edessä oli työntösilta ja ympärillä leveä vallihauta ja nurkissa kohosi neljä suurta, pyöreää tornia. "Musta metsä" oli rakennettu erään muinaisen provencelaislinnoituksen malliin — mutta siinä oli ainoastaan neljäkymmentä pienikokoista huonetta ja sen nykyaikaisessa jäljennöksessä oli seitsemänkymmentä suurta, ja nyt säteili jokaisesta akkunasta valoa. Ihminen ei anna kahdesti yllättää itseään sellaisesta erehdyksestä ja tehtyään käynnin "metsästystilalle", joka oli maksanut kolme neljäsosa miljoonaa dollaria ja jossa kymmenen tuhatta eekeriä maata oli varattu metsästyspuistoksi, oli hän valmistunut näkemään Adirondackin "kentät" jotka olivat maksaneet puoli miljoonaa ja Newportin "metsästysmajat", jotka olivat maksaneet miljoonan tai pari.
Livreijapukuiset palvelijat ottivat heidän vaununsa ja toiset avasivat oven ja ottivat heidän vaatteensa. — Ensimäinen, minkä heidän silmänsä kohtasi, oli suunnaton takka, jonka läpimitta oli toista kymmentä jalkaa ja joka oli rakennettu suurista mukulakivistä; suuret pinot mäntypuuta roihusi sen päällä. Jalusta oli kiillotettua kovaa puuta, joka oli karhun ja puhvelin nahoilla peitetty. Tulikielekkeet nuoleskelivat kilpiä ja sotakirveitä ja lyömämiekkoja, jotka olivat ripustetut tammisiin pilareihin; niiden välillä oli seinäverhot, joihin oli maalattu kuvauksia Rolandin Laulusta ja Roncevallen tappelusta. Katse kohosi pylväitä myöten suuren salin holvikattoon, jonka lasi hehkui veripunaisena lännen valossa. Leveä rappukäytävä kohosi toiseen kerrokseen, joka vei salin ympäri kulkeville lehtereille.
Montague meni tulen ääreen ja seisoi käsiään hieroskellen iloisen takkavalkean edessä. "Skotlantilaistako vai irlantilaista herra?" kysyi lakeija, joka hyöri hänen sivullaan. Hän oli tuskin antanut tilauksensa kun ovi avautui ja siitä ilmestyi toinen vaunu täysi seuruetta, väristen, ja rynnäten tulen ääreen. Parissa minuutissa olivat he kaikki kokoontuneet — nauraen täyttä kurkkua "Baby" de Millen kustannuksella, kun hänen vaununsa oli ajanut mäyräkoiran yli. "Oh, tiedättekö", huusi hän, "se vainpaukahti!"
Puoli tusinaa tarjoilijoita hääräili heidän ympärillään, ja pian olivat pöydät salissa täytetyt tarjottimilla, joiden päällä oli viinimaljakoita ja imupillejä. Siten jokainen seurueessa oli tuossa tuokiossa lämmennyt, ja senjälkeen hajaantuivat he pieniin joukkueihin huvittelemaan itseään.
Siellä oli myöskin suuri tennishalli sisäurheilua varten, ja puoli tusinaa krikettikenttiä. Montague ei osannut kumpaakaan leikkiä, mutta hän oli huvitettu seuraamaan vesipooloa uima-altaassa, ja tarkastamaan tämän rakennuksen osan rakennetta. Allasta ympäröivät seinät ja lattia olivat kokonaan marmorista; pronssinen lehteri kiersi sen ympäri ja siltä saattoi vaipua katselemaan vihreän veden syvyyksiä. Miehiä ja naisia varten oli ylellisesti varustetut pukuhuoneet, joissa kuumat ja kylmät neulakylpyhuoneet, höyrykaapit ja hierojat, jotka olivat alituisesti saapuvilla, punnitsemis- ja nostokoneet, sähkökoneet synnyttämään "violettisäteitä", ja sähköllä käyvät ilmanpuhalluskoneet naisten hiuksien kuivaamista varten.
Hän seurasi useita, leikkejä, joihin miehet ja naiset ottivat osaa; ja myöhemmin, kun tennikseen y.m. peleihin osaaottajat saapuivat, heittäytyi hän niiden kanssa vesialtaaseen. Senjälkeen astui hän erääseen sähköhissiin ja hänet nostettiin turvallisesti huoneeseensa, missä hän löysi matkakapineensa purettuina ja iltapukunsa asetettuna vuoteelleen.
Noin yhdeksän aikaan siirtyi seurue ruokahuoneeseen, joka aukeni graniittiterassille ja loggialle, joka antoi merelle päin. Huone oli peitetty jollakin harvinaisen mustalla puulla, jonka nimeä hän ei tietänyt; pehmeä valovirta sulautui siihen ja pöytää valaisi sähkökynttilät, jotka oli asetettu hopeaisille jalustoille ja peitetyt silkkisillä varjostimilla. Se säteili tulvillaan kristalli- ja hopeaesineitä ja sitä koristivat sinne tänne sirotellut orkkideiat ja sananjalat. Näytti siltä kuin iltapäivän ateriana heillä tulisi olemaan ainoastaan yksinkertainenlunch[yksinkertainen ateria aamiaisen ja päivällisen välillä. — Suom.] — ja nyt heillä olikin suuremmoinen päivällinen, jonka oli valmistanut Robbie Wallingin kuuluisa kymmenen tuhannen dollarin mestarikokki. Vastakohdan majatalon hälinälle muodosti tämän ruokailuhuoneen luostarimainen hiljaisuus, missä tunteettomat lakeijat näyttivät liikkuvan täytetyt tohvelit jaloissa, ja annokset ilmestyivät ja hävisivät ikäänkuin taikavoimasta. Montague koetti parhaansa totuttaakseen itseään naisten pukimiin, jotka olivat leikatut alemma kuin hän koskaan ennen elämässään oli nähnyt; mutta hän joutui hämilleen joka kerta, kun hän kääntyi puhuttelemaan vieressään istuvaa nuorta neitiä, sillä hän saattoi nähdä liian syvälle alas hänen rintaansa, eikä hänen ollut helppo käsittää, että tyttö ei siitä ollenkaan välittänyt.
Keskustelu oli melkein samallaista kuin ennenkin, ainoastaan sillä poikkeuksella, että se oli vähän yleisempää ja äänekkäämpää; sillä vieraat olivat tulleet lähemmin tutuiksi, ja kun Robbie Wallingin huimaavan kalliin viinisadon viinit vuosivat esille, alkoi heidän mielialansa hieman "kohota." Nuori nainen, joka astui Montaguen oikealla puolella, oli eräs Miss Vincent, erään sokerikuninkaan tyttären tytär; hän oli tummaihoinen ja solakka, ja oli esiintynyt äskeisessä kenttäjuhlassa intiaanitytön puvussa. Seurue huvitti itseään valitsemalla hänelle intiaanien tapaista nimeä; kaikellaisia hullunkurisia ehdotuksia tehtiin, riippuen erilaisista läheisistä yksityiskohdista nuoren naisen persoonallisuudessa ja tavoissa. Robbie herätti yleistä naurua ehdottamalla "Pikku Kastepisaran" — tuli ilmi, että hän kerran oli löydetty kirjottamassa runoa kastepisarasta; joku toinen ehdotti "Pikku Sadepisaraksi", ja sitten Oliver tempasi koko seurueen mukanaan huudahtamalla, "Pieni Sadepisara mutahaudassa!" Hillitön naurunremakka valtasi kaikki ja kesti ainakin minuutin, ennenkuin he saivat takaisin mielentyyneytensä; käsittääkseen sukkeluuden naurettavuuden oli välttämätöntä tietää, että Miss Vincent viimeisellä Long Islandin metsästysklubin retkellä oli "marssinut suohon" ja hänet oli täytynyt vapauttaa useita jalkoja syvästä mutahaudasta.
Tämän selitti Montaguelle se nuori nainen, joka istui hänen vasemmalla sivullaan — sama, jonka puoleksi verhottu ulkoasu saattoi hänet hämilleen Hän oli vasta noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänellä oli uhkea kullan värinen tukka ja lapsellisen viattomat kasvot; hän ei ollut kuitenkaan tullut nimensä kaltaiseksi, sillä kaikki kutsuivat häntä "Keruubiksi". Kohta senjälkeen teki hän pöydän yli jonkun huomautuksen Baby de Millelle — ihmeellisellä tavuyhdistelmällä, joka sointui niinkuin englanti, eikä kuitenkaan ollut sitä. Miss de Mille vastasi, ja useat yhtyivät keskusteluun, kunnes se oli ylt'yleensä käynnissä. "Keruubi" selitti hänelle, että "Baby" oli keksinyt salakielen, muuttamalla kirjainjärjestystä; ja Ollie ja Bertie aivan päättömällä innolla koettivat löytää siihen avainta, mutta eivät sitä keksineet.
Päivällinen kesti myöhään. Viinilasit tyhjenivät alinomaa ja täyttyivät salaperäisellä tavalla yhä uudelleen ja uudelleen. Nauru kävi äänekkäämmäksi ja silloin tällöin kuului lyhyitä laulunpätkiä; naiset viruttelivat velttoina itseään tuoleissaan — joku suloinen poikanen istui uneksivasti tuijottaen yli pöydän Montaguea, tuontuostakin sulkien silmiään ja avaten ne taas yhä lisääntyvällä vastahakoisuudella. Palvelijat liikkuivat edestakaisin, tunteettomina ja äänettöminä niinkuin ennenkin; kukaan ei näyttänyt olevan tietoinen heidän olemassaolostaan muu kuin Montague, joka ei saattanut olla heitä huomaamatta, ja ihmettelemättä, mitä he siitä kaikesta mahtoivat ajatella.
Kun seurue viimein hajaantui pöydästä, tapahtui se siksi, että pelitaiturit tahtoivat saada kaikki kuntoon iltaa varten. Toiset kokoontuivat takkavalkean ääreen, tupakoiden ja tarinoiden. Kotona, kun joku aikoi seuraavana päivänä lähteä päiväksi metsälle, meni hän aikaisin maata ja nousi ennen aamun sarastusta; mutta täällä näytti siltä, kuin leikki olisi heille ollut kylliksi ja metsästäjillä ei ollut muuta huolehtimista kuin oma mukavuutensa.
Kortinpelaajat siirtyivät holvikattoiseen "kiväärihuoneeseen." Montague harhaili sen läpi ja hänen silmänsä mittaili seinää, jolle oli asetettu rivittäin lasisia koteroita, täynnä kaikellaisia metsämiehelle tuttuja tuliluikkuja. Hän muisti heikolla itsenöyryytyksen tunteella, että hän oli ehdottanut otettavaksi matkaan myöskin hänen haulikkopyssynsä!
Hän liittyi eräässä nurkassa olevaan ryhmään ja vetäytyi varjoon ja tarkasteli "Billy" Priceä, joka keskustellessa oli häntä niin ivannut. "Billy", jonka isä oli pankkiiri, osotti olevansa innokas hevosihailija; hän oli oikea amatsooni, jonka elämän ainoana intohimona oli kunnia. Nähdessä hänen istuvan tuossa ryhmässä, polttaen paperosseja, ja juoden maljoja ja kuunnellen kylmänä karkeita juttuja, saattoi helposti vetää alhaisia johtopäätöksiä Billy Pricen suhteen. Mutta tosiasiassa oli hän tehty marmorista; ja miehet, sensijaan että olisivat rakastuneet häneen, tekivät hänet uskotukseen ja kertoivat hänelle huoliaan tavotellen hänen myötätuntoaan ja hakien häneltä neuvoa.
Tästä kertoi hänelle eräs nuori nainen, joka illan kuluessa tuli hänen luokseen ja asettui hänen rinnalleen. "Minun nimeni on Betty Wyman", sanoi hän, "ja Teidän ja minun on oltava ystäviä, sillä Ollie on minun vieruskumppanini."
Montague ei voinut muuta kun ottaa vastaan hänen ehdotuksensa, ja hänelle ei jäänyt aikaa paljoa tuumailla, mitä tuon sanan "vieruskumppani" saattoi ajatella käsittävän. Betty oli säteilevä pieni olento, puettuna tummanpunaiseen vaippaan, joka oli tehty jostakin pehmeästä, harson kaltaisesta, monimutkaisesta kankaasta; hänen tukassaan oli tulipunainen ruusu, ja luonnollinen, elävä puna hehkui hänen poskillaan. Hän oli kirkas ja elävä niinkuin perhonen, täynnä ihmeellisiä oikkuja ja päähänpistoja; pahansuopainen tuli hehkui hänen silmissään ja epäluuloinen hymy leikki noilla jumaloitavilla pienillä kirsikkahuulilla. Jokin outo hajuvesi seurasi hänen harsopukuaan ja täydensi ulkoasun tahallisen narrimaista sekavuutta.
"Minulla on suosituskirje Mr Wyman'ille New-Yorkissa", sanoiMontague. "Hän on kenties Teidän sukulaisenne."
"Onko hän rautatiepäällikkö?" kysyi hän; ja kun Montague vastasi myöntäen, kuiskasi hän ivallisella, pelonsekaisella äänellä, "Onko hän rautatiekuningas? Onko hän rikas — oh, rikas kuin Salomon — ja onko hän pelottava mies, joka ilman muuta syö elävänä ihmisiä?"
"On", sanoi Montague — "sen täytyy siis olla saman."
"Hyvä", sanoi Betty, "minulla on kunnia olla hänen, lapsenlapsensa; mutta älkää viekö mitään suosituskirjettä hänelle."
"Miksi ei?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Sillä hän söisiTeidät", sanoi tyttö. "Hän vihaa Ollieta."
"Mutta rakas Miss Wyman", sanoi toinen; ja tyttö kysyi, "Tahdotteko sanoa, että poika ei ole puhunut minusta sanaakaan Teille."
"Ei", sanoi Montague — "otaksun, että hän jätti sen Teidän itsenne tehtäväksi."
"No hyvä", sanoi Betty, "se on kuin satua. Luetteko koskaan satuja? Tässä sadussa oli prinsessa — oi, mitä kaunein prinsessa! Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", sanoi Montague. "Hän kantoi punaista ruusua hiuksissaan."
"Ja sitten", sanoi tyttö, "siellä oli nuori hovimies — hyvin kaunis ja iloinen; ja he rakastuivat toisiinsa. Mutta tuo hirveä vanha kuningas — hän tahtoi, että hänen tyttärensä olisi odottanut vielä jonkun aikaa, kunnes hän olisi saanut voiton vihollisistaan, niin että hänellä olisi ollut kyllin aikaa valita joku prinssi tai — kukaties — joku jättiläinen, joka hävitti hänen maitaan — seuraatteko minua?"
"Täydellisesti", sanoi hän. "Ja sitten se ihana prinsessa varmaan kuihtui surusta?"
"Hm — ei", sanoi Betty, huuliaan rypistäen. "Mutta hän sai tanssia kauheasti pitääkseen ajatuksiaan kaukana itsestään." Sitten hän nauroi ja huudahti, "Mutta rakas Mr Montague, mehän tulemme runollisiksi!" Näyttäen jälleen vakavalta sanoi hän senjälkeen, "Tiedättekö, minä puoleksi pelkäsin puhella Teidän kanssanne. Ollie sanoi minulle, että Te olette hirmuisen vakava. Oletteko Te?"
"Empä tiedä", sanoi Montague — mutta tyttö keskeytti hänet nauraen, "Me puhuimme Teistä eilen päivällisaterialla. Pöydässä oli jotakin vispattua kermaa, muovailtuna lystikkään näköisiin pikkukiemuroihin ja Ollie sanoi: 'Nähkääs, jos minun veljeni Allan olisi täällä, ajattelisi hän varmasti parhaallaan sitä miestä, joka on laatinut tämän kerman, ja kuinka kauan hän siinä viipyi, ja kuinka hän kukaties on lukenut 'Yksinkertaista elämää'. Onko se totta?"
"Siihen sisältyy eräs kirjallista arvostelua koskeva kysymys" — sanoi Montague.
"En halua puhella mistään kirjallisuudesta", huudahti toinen. Itse asiassa hän ei halunnut mitään muuta kuin oppia tuntemaan hänen varustustensa lujuuden ja löytää sieltä, jos mahdollista, se heikko kohta, jonka kautta hänet voisi saada ärsytetyksi. Montague oli aikaa myöten huomaava, että tuo jumaloitava Miss Elizabeth olikin hyvin orjantappurainen ruusu — hän oli melkein kuin kirkasvärinen ampiainen, jolla oli ryöstönhaluinen luonne.
"Ollie sanoo, että Te haluatte mennä alas tuonne kaupunkiin ja tehdä työtä", jatkoi hän. "Minun mielestäni Te olette hirveän mieletön. Eikö ole paljon suloisempaa viettää aikaansa tällaisessa linnassa kuin tämä?"
"Saattaa olla", sanoi hän, "mutta minulla ei ole mitään linnaa."
"Te voisitte saada jonkun", vastasi Betty. "Jääkää hetkeksi tänne ja sallikaa meidän naittaa Teidät jollekin ihanalle tytölle. He tulevat kaikki heittäytymään Teidän jalkojenne juureen, sillä nähkääs, Teillä on sellainen suloinen, lempeä ääni, ja Te näytätte romanttiselta ja sytyttävältä." (Montague teki pienen huomautuksen, kysyen, oliko New-Yorkissa tapana puhua jostakin henkilöstä niin avoimesti vasten kasvoja.)
Miss Betty tarkasteli häntä sillä välin koomillisesti. "En tiedä", sanoi hän. "Tarkemmin ajatellessa Te kenties pelästytätte tyttöjä. Silloin varmasti aviovaimot tulevat Teihin rakastumaan. Teidän tulee olla varuillanne."
"Räätälini on sen jo minulle sanonut", sanoi Montague naurahtaen.
"Se olisi vieläkin nopeampi tie onnenne päähän", sanoi tyttö. "Mutta luullakseni Te ette sovi näyttelemään kesyn kissan osaa."
"Minkä?" huudahti hän; ja Miss Betty nauroi.
"Ettekö tiedä, mikä se on? Oh, rakas Mr Montague — kuinka hurmaavan yksinkertainen! Mutta ehkä Teidän olisi parempi saada Ollie selittämään sitä Teille."
Se johti heidän keskustelunsa murrepuhetapaan; ja Montague äkkinäisessä luottamuksen puuskassa kysyi selitystä Miss Pricen sanoihin. "Hän sanoi" — toisti hän hitaasti — "että kun minä alan näyttää happamelta hänen seurassaan, tulisin minä tekemään sellaisen päätelmän, että hän ei tee varustuksia."
"Oh, minä sanon", sanoi Miss Wyman. "Hän tarkotti sillä ainoastaan sitä, että jos Te tuntisitte hänet, olisitte Te varmasti tyytymätön. Hän, näettekö, kerää kaikki sananparret kilpa-ajoradalta — eikä sille voi mitään, ymmärrättehän. Ja viime vuotena matkusti hän vaunuinensa Englantiin, ja niin hän on saanut kaikki englantilaiset sananparret. Se tuottaa meillekin vaikeuksia."
Ja sitten Betty purjehti sisälle saadakseen itselleen pieniä luonnoksia seurueen toisistakin jäsenistä. Yksi ilmiö, mikä heti oli ihmetyttänyt Montaguea, oli se ennenkuulumaton vapaus, millä ken hyvänsä New-Yorkissa jutteli toisesta henkilöstä. Tosiasiassa he harvoin muusta puhuivatkaan; eikä sillä ollut pienintäkään eroa, oliko se henkilö teidän omaa säätyänne — söikö se teidän leipäänne ja suolaanne, tai te hänen — se oli aivan yhdentekevää, te huvititte itseänne tuomalla esille mitä kiusallisimpia, nöyryyttävimpiä ja kauhistuttavimpia asioita hänestä.
Siellä oli myöskin Clarrie Mason-parka: hän istui korttipöydän ääressä, kalpeilla kasvoillaan kuumeentapaisen kiihkon ilme. Clarrie hävisi aina, ja se suorastaan mursi hänen sydämensä, vaikka hänellä olikin kymmenen miljoonaa sijotettuna sokerivarastoihin. Clarrie vaelsi ympäri päivät päästään, surkutellen veljeään, joka oli joutunut ryöstön uhriksi. Eikö Montague ollut siitä kuullut? Sanomalehdet olivat kutsuneet sitä naimiskaupaksi, mutta itse asiassa se olikin ryöstö. Larry Mason-parka oli hyväluontoinen, ja polvista sairas, ja hänet oli vienyt hirvittävä olento, kolme kertaa niin suuri kuin hän itse, ja luonne niinkuin — oh, ei löytynyt sanoja sitä kuvaamaan! Tyttö oli ollut näyttelijätär; ja nyt hän oli kantanut Larryn kynsissään, ja rakensi suurta linnaa pitääkseen hänet siellä — sillä hänellä oli kymmenen miljoonaa myöskin, nähkääs!
Ja sitten siellä oli Bertie Stuyvesant, kaunis ja puoleensa vetävä — sama poika, joka istui Montaguea vastapäätä aterioidessa. Bertien isä oli ollut kivihiilikauppias, eikä kukaan tietänyt, kuinka monta miljoonaa hän oli jättänyt jälkeensä. Bertie oli iloinen veitikka; viime viikolla oli hän kutsunut heidät aamiaiselle, jossa hän tarjosi heille jokirauskuja — marraskuussa — se oli ollut suuremmoinen kuje! Kuka lienee hänelle sanonut, että rauskut eivät milloinkaan oikein maistuneet, jollei niitä ole itse pyydystänyt, ja Bertie oli äkkiä päättänyt pyydystää ne itse sitä aamiaista varten. "Adirondackissa on niitä suunnattomat määrät", sanoi Betty; "ja Bertie tilasi yksityisen junan, hän, Chappie de Peyster ja eräät toiset läksivät matkalle sinä iltana; seuraavana päivänä ajoivat he, taivas tietää, kuinka monta peninkulmaa, ja pyydystivät suuren kasan rauskuja — ja me söimme niitä aamiaiseksemme seuraavana päivänä! Naurettavinta kaikesta oli se, kun Chappie vannoi niitä olleen niin paljon, että heidän oli mahdoton onkia, vaan rauskut täytyi pyydystää verkoilla! Bertie-parka — joku varmaankin tahtoo hänet erottaa nyt viinikannustaan!"
Salista kuului äänekästä naurua, meteliä ja huutoja, "Antakaa se minulle"! — "Se on Baby de Mille", sanoi Miss Wyman. "Hän haluaa aina metelöidä. Robbie oli aivan suunniltaan, kun hän viime kerran oli täällä; hän rupesi heittelemään sohvatyynyjä ja kaatoi kumoon kukkamaljakon."
"Eikö sitä pidetä täällä sopivana"? kysyi Montague.
"Ei Robbien läheisyydessä", sanoi hän. "Onko Teillä vielä ollut tilaisuutta puhella Robbien kanssa? Te tulette pitämään hänestä — hän on niin vakava, aivankuin Te."
"Mikä tuottaa hänelle huolia"?
"Rahojensa säästäminen", sanoi Betty. "Se on ainoa asia, mikä hänelle tuottaa päänvaivaa."
"Onko hän perinyt niin suunnattoman paljon"?
"Kolme- tai neljäkymmentä miljoonaa", vastasi hän; "mutta sitten, nähkääs, osa siitä on sijotettuna rautatieverkkonsa johtajain käsiin ja he maksavat hänelle satumaisesti. Ja hänen vaimollaan on rahaa, myöskin — hän oli Miss Mason, tiedättehän, hän, jonka isä on yksi teräsruhtinaista. Meillä on tapana sanoa, että on olemassa miljonäärejä, ja sitten miljonäärejä, ja sitten pittsburgilaisia miljonäärejä. Kuinka tahansa, kaksi heistä kuluttavat kaikki tulonsa kestitsemisessä. Robbien erikoisena kiihkona on näytellä täydellisen isännän osaa — hän näkee mielellään suuret ihmisjoukot ympärillään. Hän todellakin panee toimeen hyviä kekkereitä — mutta hän on niin ylenmäärin mahtava siitä ja hänellä on lukemattomia päähänpistoja sopivaisen ja sopimattoman suhteen! Minä uskon, että suurin osa hänen seurapiiristään menisi koska tahansa mieluummin Mrs Jack Warden'ille; tänä iltanakin olisin minä siellä, jollen olisi tullut tänne Ollien takia."
"Kuka hän on, Mrs Jack Warden"? kysyi Montague.
"Ettekö ole milloinkaan hänestä kuullut"? kysyi Betty. "Hän oli ennen Mrs van Ambridge, mutta sitten hän sai eron ja nai Wardenin, suuren puutavararuhtinaan. Hänellä oli tapana järjestää 'poika- ja tyttöjoukkueita' englantilaiseen malliin; ja sitten kun me menimme sinne, saimme me tehdä, mitä tahdoimme — juosta hippasilla yli koko talon, leikkiä tyynysotaa, ja tutkia vaatekomeroita, ja panna toimeen naamiaisia! Mrs Warden on hyväntahtoinen niinkuin vanha lehmä. Te tulette vielä hänet tapaamaan — älkää vain antako noiden hänen lempeiden silmiensä panna päätänne pyörälle. Olette kyllä huomaava, että hän ei sitä tarkoita; hän vain haluaa nähdä kauniita miehiä riippumassa ympärillään."
Yhden aikaan muutamat Robbien vieraista menivät nukkumaan, Montague niiden joukossa. Heidän jälkeensä jäi kaksi pöytää korttipelureita, naiset hehkuvin kasvoin ja kädet kuumeisina, ja miehet paperossit riippuen huulilla. Jokaisen korttipöydän vierellä oli tarjottimet ja viinikannut; salissa kulki hän kolmen nuoren miehen ohi, jotka toinen toisensa käsivarsiin nojaten kulkivat horjuen ja lauloivat heikolla äänellä pätkiä "reisusällien lauluista." Ollie ja Betty olivat siirtyneet yhdessä tuntemattomiin paikkoihin.
Montague oli merkinnyt nimensä tilauskirjaan ja merkinnyt herätysajakseen kello yhdeksän. Mies, joka herätti hänet ylös, toi hänelle teetä ja kermaa hopeaisella tarjottimella ja kysyi häneltä, tahtoiko hän mitään voimakkaampaa. Hänellä oli oikeus syödä aamiaista omassa huoneessaan, jos häntä halutti; mutta hän meni alikertaan, koettaen parhaansa mukaan olla luonnollinen loistavassa metsästyspuvussaan. Ei ketään muuta vielä näkynyt, mutta hän huomasi eilisen illan jäljet siivotuiksi ja aamiaisen odottavan — tarjoiltuna englantilaiseen malliin, tee- ja kahvikeittiöt tarjottimella. Ankarapiirteinen ylitarjoilija ja hänen orjamaiset apulaisensa olivat saapuvilla, valmiina vastaanottamaan hänen tilauksensa, mitä hyvänsä auringon alla hänen päähänsä olisi pälkähtänyt haluta.
Montague meni mieluummin lyhyelle kävelylle verannalla, katsellakseen auringonsäteitä, jotka kimmelsivät merenpinnalla. Aamu oli ihana — kaikki tämän paikan ympärillä oli niin ihanaa, että häntä ihmetytti, kuinka ihmiset saattoivat elää täällä tuntematta sen lumousta.
Billy Price tuli myöskin kohta sen jälkeen alas, puettuna tuhkanharmaaseen metsästyspukuun, jossa oli polvihameet ja metallinappiset taskut, kiväärityynyt ja kasakkamalliset kuulakotelot. Hän yhtyi Montagueen, kävellen hänen kanssaan alas mäentöyrästä, ja jutellen hänelle tulevasta talvikaudesta, ja sen huomattavimmista johtohenkilöistä ja tapahtumista — hevosnäyttelystä, joka avattiin ensi viikolla, ja oopperamahdollisuuksista ja Mrs de Graffebriedin avajaiskesteistä. Kun he palasivat takaisin, oli kello jo yksitoista, ja he huomasivat useimpain vieraiden olevan jo koolla, melkein kaikki: näyttäen hiukan kalpeilta ja kiusaantuneilta armottomassa aamuauringon valossa. Kun he molemmat saapuivat, näkivät he Bertie Stuyvesantin seisomassa ravintolahuoneen edessä, parhaallaan nieleksimässä alas kulhollista paloviinaa. "Bertie on alkanut käytännössä toteuttaa ohjetta, 'aamiaisella ei mitään keppihevosia'", sanoi Billy pilkallinen hymy huulillaan.
Sitten alkoi metsästys. "Mustan metsän" varustuksiin kuului höyrylämmityksellä ja suuremmoisilla mukavuuksilla varustettu graniittinen rakennus, jossa englantilainen asiantuntija apulaisineen kasvatti ulkomaisia fasaaneja — komeita, pronssinvärisiä lintuja, joilla oli pitkät, liehuvat pyrstöt. Vähää ennen metsästyskauden alkamista ajettiin niitä tuhansittain katettujen aitauksien sisään — noita lihavia lintuja jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi miltei kädestä syöttää; ja nyt tulivat sinne "metsästäjät."
Aluksi vetivät he arpaa, sillä heidän tuli metsästää parittain, mies ja nainen yhdessä. Montague veti Miss Vincentin — "Pienen Sadepisaran mutahaudassa." Senjälkeen Ollie, joka oli seremoniiamestari, asetti heidät pitkään riviin, ja antoi heille määräykset; ja yhdestä merkistä alkoivat he vaelluksen metsän läpi. Jokaista henkilöä seurasi jäljessä kaksi palvelijaa, jotka kantoivat varakiväärejä ja latasivat ne uudelleen; ja edessä oli miehiä, jotka raivasivat tieltä pensaat ja pelästyttivät linnut lentoon.
Montaguen oli ollut tapana metsästäessään hiipiä salaa kuivuneiden virtojen ja vesien pohjalla kasvavien metsien läpi, ja kohdata silmästä silmään villiä kalkkunaa, ja ampua siltä pää pois yhdellä haulikon luodilla. Kun siis nyt yksi näistä linnuista kohosi ilmaan hänen edessään, laukaisi hän ja lintu tipahti maahan; ja hän olisi mielestään saattanut tehdä sitä kuinka kauan tahansa — mutta se oli hänestä mieletöntä lahtausta, ja se iljetti häntä. Kuitenkaan, jolleivät ne tulisi ammutuiksi, ei niitä mikään pelastaisi häviämästä talven lumiin; ja hän oli kuullut, että Robbie lähetti metsästyksen saaliin sairashuoneille. Sen lisäksi pidettiin ampumaluetteloa, ja Miss Vincent, joka miltei oli ampua itsensä, seurasi häntä kiihkeällä innostuksella, palaten mielettömänä halusta lyödä syrjään Billy Price ja Chappie de Peyster, jotka olivat seurueen mestariampujat. Baby de Mille, joka oli Montaguen vasemmalla puolella, ja joka ei osannut ollenkaan ampua, kompasteli eteenpäin, puhkuttaen hengästyneenä ja silmäillen häntä kateellisesti; ja palvelijat, jotka seurasivat hänen takanaan, vapisivat ihastuksesta ja osottivat äänekkäällä nurinalla suosiota. Hän jatkoi ampumista niinkauan kuin ajoa kesti, ja vielä paluumatkalla, joka tapahtui toista tietä. Joskus linnut saattoivat nousta parittain ilmaan, ja hän saattoi tipauttaa ne molemmat maahan; ja pari kertaa, kun eksynyt parvi lensi suoraan häntä kohti, tempasi hän toisen kiväärin ja pudotti alas vielä toisenkin parin. Kun päivän urheilu oli loppunut, oli hänen luettelonsa viisitoista suurempi kuin hänen lähimmän kilpailijansa, ja hän ja hänen parinsa olivat voittaneet päivän.
He parveilivat hänen ympärillään, onnitellen häntä; ensin hänen parinsa, ja sitten hänen kilpailijansa, ja hänen isäntänsä ja emäntänsä Montague huomasi, että hän äkkiä oli tullut henkilöksi, jolla oli merkitystä. Muutamat, jotka eivät olleet ennen olleet ollenkaan huomanneet häntä, alkoivat huomata hänen olemassaoloaan; ylpeät, ylhäiset kaunottaret alentuivat keskustelemaan hänen kanssaan, ja Clarrie Mason, joka vihasi de Peysteriä, löysi keinon, jolla kiusottaa häntä. Oliverin edessä hän säteili riemusta. "Kohta kun Te tulisitte hevosien ja kiväärien luo, tiesin minä, että Te tulisitte olemaan erinomainen."
Jättäen leikin, sijottuivat he vaunuihinsa, ja kääntyivät ajamaan kotia, ja siellä molemmat voittajat saivat palkintonsa. Miehen palkinnon muodosti täydellinen parranajolaite, lujassa, kultaisessa kotelossa, joka oli koristeltu timanteilla. Montague oli suorastaan huumautunut, sillä laitos oli maksanut vähintäinkin tuhat tai parituhatta dollaria. Hän ei mitenkään voinut vakuuttaa itselleen, että hänellä oli oikeutta ottaa vastaan sellaista vieraanvaraisuutta, jota hän ei koskaan saattanut toivoa voivansa korvata. Hän oli aikaa myöten tuleva ymmärtämään, että Robbien elämännautintona oli saada sillä tavalla nöyryyttää toverejaan.
Aamiaisen jälkeen seurue hajautui. Muutamat lähtivät paluumatkalle niinkuin olivat tulleetkin; ja toiset, joilla oli päivällistilaukset, palasivat isäntänsä kanssa hänen yksityisessä vaunussaan, jättäen omansa ajajiensa palautettaviksi. Montague ja hänen veljensä olivat näiden joukossa; ja pimeässä, työläisjoukkojen virtaillessa ulos kaupungista, ajoivat he lautan yli ja ottivat ajurin hotelliin saakka.
Viides luku.
He tapasivat asuntonsa sellaisessa kunnossa, että näytti aivankuin sitä olisi kohdannut lumimyrsky — punanen, vihreä ja keltanen lumisade, ja kaikki muut värit mitä löytyi niiden välillä. Kaiken päivää oli uudenaikaisten muotiompelijattarien ja räätälien vaunuja pysähtynyt oven eteen, ja niiden sisältö oli aina löytänyt tiensä Alicen huoneeseen. Lattialla oli nilkkaan asti silkkipapereita ja sidenauhoja, sängyt, leposohvat ja tuolit olivat kaikki katetut laatikoilla, joista näkyi ihmeellisiä värisinfoniioja, puoleksi peitettyinä harsomaisilla kääreillään. Kaiken sen keskellä seisoi tyttö, silmät ihastuksesta loistavina.
"Oi, Allan!" huusi hän, heidän astuessaan sisään. "Miten maailmassa voin minä kiittää sinua?"
"Sinun ei tule kiittää minua", vastasi Montague. "Nämä ovat kaikkiOliverin töitä."
"Oliver"! huudahti tyttö, kääntyen häneen "Kuinka saatoitkaan sinä näin tehdä"? huusi hän, "Miten aiot saada rahaa maksaaksesi sen kaiken"?
"Se on minun asiani ratkaista", sanoi mies nauraen. "Ainoa mitä sinun tarvitsee ajatella, on, että näytät kauniilta."
"Jollen", vastasi hän, "niin ei se ole vaatteiden puutteen tähden. En koskaan elämässäni ole nähnyt niin paljon ihmeellisiä asioita kuin olen nähnyt tänä päivänä."
"Siinähän on koko näyttely niitä", lisäsi Oliver.
"Ja Reggie Mann! Se oli niin outoa, Allan! En ole koskaan ennen mennyt ostoksille miehen kanssa Ja hän on niin — niin asiallinen. Tiedätkö, että hän osti minulle — kaikki!"
"Niin oli määrätty hänen tehdä", sanoi Oliver. "Piditkö hänestä"?
"En tiedä", sanoi tyttö. "Hän on omituinen — en koskaan ennen ole tavannut sellaista miestä. Mutta hän oli hirvittävän ystävällinen; ja ihmiset heti hakivat sisällä olevat varastonsa meidän eteemme — puoli tusinaa ihmisiä hääräili ympärillä valmiina silmänräpäyksessä palvelemaan!"
"Sinä olet vähitellen tottuva sellaisiin asioihin", sanoi Oliver; ja sitten, astuen sänkyä kohti, sanoi hän, "Katsokaamme, mitä olet saanut."
"Enin osa esineistä ei ole saapunut", sanoi Alice. "Puvut kaikki ovat saatava sopiviksi. — Tuo yksi on tätä iltaa varten", lisäsi hän, kun Oliver nosti ylös ihanan näköisen esineen, joka oli tehty ruusunvärisestächiffon-kankaasta. Oliver tarkasti sitä ja katsahti pari kertaa, tyttöön. "Luulempa että voit sitä kantaa", sanoi hän; "Mutta minkälainen vaippa tulee sinulla olemaan?"
"Ah, vaippa"! huusi Alice. "Oliver, minä en saata uskoa, että se todella kuuluu minulle. En tietänyt, kantavatko muut kuin prinsessat sellaisia esineitä."
Viitta oli Mrs Montaguen huoneessa, ja yksi tytöistä toi sen sisälle. Se oli harmaa, kullalla kirjailtu oopperavaippa, reunustettu syntymättömän lampaan villoilla — sen loistava upeus sai Montaguen hengityksen pysähtymään ja hän haukkoloi ilmaa.
"Oletko koskaan elämässäsi nähnyt mitään sellaista"? huusi Alice, "Ja Oliver, onko totta, että minä saan käsineet, kengät ja sukat — ja hatun — jokaista pukua varten?"
"Tietysti", sanoi Oliver. "Jos tahtoisit kaiken kunnolliseksi, pitäisi sinulla olla vielä eri vaippa joka iltapukua varten."
"Se näyttää uskomattomalta", sanoi tyttö. "Onkohan oikein tuhlata niin paljon rahaa esineisiin, joita kannetaan päällä"?
Mutta Oliver ei ryhtynyt keskusteluun siveydellis-filosofisista kysymyksistä; hän tutkisteli parhaallaan värillisencrêpe de chine lingerienkokoonpanoa, ja silkkilangoista käsinkudottua sukkaa. Monet laatikkokerrokset, ja vaatekaappien kotelot ja hyllyt olivat jo täynnä käsinkoristeltuja ja pitsillisiä laitteita — liinakankaita ja korsettisuojustimia, yövaippoja "nenäliinakankaisesta liinabatistista", pitsinenäliinoja ja -huntuja, ranskalaisiacoutill-korsetteja, päällyssaketteja vaalean värisestä silkistä, ja keveitä aamunuttuja pehmeästä batistista, koristeltuja valencelaisilla pitseillä tai oikeilla turkiksilla.
"Se on varmaankin vienyt teiltä koko päivän", sanoi Oliver.
"En ollut koskaan elämässäni nähnyt niin paljoa esineitä", sanoiAlice. "Ja Mr Mann ei koskaan kysynyt ainoankaan kappaleen hintaa."
"En tullut ajatelleeksi kehottaa häntä", sanoi Oliver nauraen.
Sitten läksi tyttö pukeutumaan — ja Oliver katseli ympärilleen ja näki veljensä istuvan ja tuijottavan ankarana häneen.
"Sano minulle"! huudahti Montague. "Jumalan nimessä, mitä tämä kaikki tulee maksamaan"?
"En tiedä", sanoi Oliver kylmästi. "En ole nähnyt laskuja. Arvatenkin seitsemänkymmentäviisi tai sata tuhatta."
Montaguen kädet pusertuivat nyrkkiin vasten tahtoaan, ja hän istui jäykkänä. "Kuinka kauan se riittää hänelle"? kysyi hän.
"No jaa", sanoi toinen, "kun hän saa kylliksi, niin riittää se tietysti kevääseen asti — jollei hän matkusta etelään talven aikana."
"Kuinka paljon tulee maksamaan hänen vaatetuksensa koko vuodeksi?"
"Otaksuakseni sataviisikymmentä tai kaksisataa tuhatta", oli vastaus."En aio pitää niistä laskua."
Montague istui vaiti. "Et suinkaan tahdo sulkea häntä, ja pitää häntä kotona, ethän?" kysyi hänen veljensä lopuksi.
"Tarkoitatko, että toisetkin naiset tuhlaavat sellaisen summan vaatteisiin"? tiedusteli hän.
"Tietysti", sanoi Oliver, "sadat tekevät niin. Muutamat kuluttavat kaksisataa viisikymmentä tuhatta — tunnen useita, jotka kohoavat yli viiden sadan."
"Se on luonnotonta"! huudahti Montague.
"Loruja"! vastasi hänelle toinen. "Kas näetkös, tuhannet ihmiset elävät sillä — eivätkä tietäisi, mitä muuta he tekisivät."
Montague ei sanonut mitään siihen. "Onko sinulla varaa kustantaa Alicen kilpailua sellaisten naisten kanssa määräämättömän kauan"? kysyi hän viimein.
"En ollenkaan kuvittele hänen tekevän sitä määräämättömän kauan", oli Oliverin vastaus. "Minun tarkoituksenani on yksinkertaisesti antaa hänelle tilaisuuksia. Kun hän on mennyt naimisiin, on hänen miehensä maksava hänen laskunsa."
"Aha", sanoi toinen, "sitten tämä prameus onkin tarkoitettu juuri hänen näyttelemisekseen."
"Miksi et voi niin sanoa", vastasi Oliver, — "jos tahdot olla tyhmä Sinä tiedät vallan hyvin, että vanhemmat, jotka lähettävät tyttärensä seuramaailmaan, eivät ajattelekaan pitää yllä heidän elämäänsä koko heidän elinikäänsä."
"Me emme olleet ajatelleet naittaa Alicea", sanoi Montague.
Ja hänen veljensä vastasi, että parhaat lääkärit jättivät kaiken, minkä voivat, luonnon käsiin. "Otaksuppas", sanoi hän, "että me juuri olemme saattaneet hänet oikeaan säätyluokkaan ja jättäneet hänet omiin hoiviinsa ja antaneet hänen nauttia itse — ja sitten vedämme sulun ensimäisen sillan eteen, jonka luo tulemme."
Montague istui kulmakarvat rypistettyinä, pohtien itsekseen. Hän alkoi nyt nähdä vähän päivän valoa. "Oliver", kysyi hän äkkiä, "oletko varma, että panokset pelissä eivät ole liian suuret?"
"Mitä sinä tarkotat"? kysyi toinen.
"Jaksatko sinä pysyä pystyssä, kunnes näyttely on lopussa? Kunnes joko Alice taikka minä alamme tuoda jotakin takaisin?"
"Älä siitä huolehdi", sanoi toinen naurahtaen.
"Mutta eikö sinun olisi parempi ottaa minua uskotuksesi?" intti Montague itsepintaisesti. "Montako viikkoa jaksat maksaa vuokriamme tässä paikassa? Oletko saanut rahat maksaaksesi kaikki nämä vaatteet?"
"Olen", nauroi toinen — "mutta se ei merkitse, että minä aion maksaa niitä."
"Eikö sinun tarvitse maksaa laskujasi? Voimmeko tehdä kaiken tämän luotolla?"
Oliver nauroi uudelleen. "Sinä hyökkäät kimppuuni niinkuin oikeutta hakeva asianajaja", sanoi hän. "Pelkään, että saat kysymyksinesi kääntyä ympärillämme elävien ihmisten puoleen ja oppia heiltä vähän kunnioitusta veljeäsi kohtaan." Sitten lisäsi hän vakavana, "Näetkös, Allan, Reggien ja minun kaltaiseni ihmiset ovat sellaisessa asemassa, jossa he ovat tilaisuudessa tuomaan paljon uusia liiketuttavia liikemiehille ja siksi he mielellään poikkeavat tavoistaan palvellakseen meitä. Ja meillä on kaikellaisia välitystoimia, joihin olemme kietoutuneet, joten siinä ei koskaan tule kysymystä puhtaasta rahasta."
"Hoo"! huudahti toinen avaten silmiään, "minä ymmärrän!Silläkötavalla te hankitte rahaa?"
"Se on yksi niistä tavoista, joilla me sitä säästämme", sanoi Oliver."Sehän on sama asia."
"Tietävätkö ihmiset sen?"
"Oh, tietysti. Miksi eivät tietäisi?"
"En tiedä", sanoi Montague. "Se kuulostaa hieman kummalliselta."
"Ei ollenkaan", sanoi Oliver. "Muutamat New-Yorkin parhaimmista ihmisistä tekevät sitä. Muukalaisia tulee kaupunkiin, ja he haluaisivat mennä oikeihin paikkoihin, ja he kysyvät minulta ja minä lähetän heidät. Taikka ottakaamme Robbie Walling, joka ylläpitää viittä tai kuutta täydellistä taloutta, ja kuluttaa useita miljoonia vuodessa. Hän ei voi valvoa kaikkea sitä itse — jos hän tekisi sen, ei hän saisi koskaan tehdä mitään muuta. Miksi ei hän pyytäisi jotakuta ystävää hoitamaan asioita puolestaan? Taikka sitten, uusi liike avautuu, ja he tarvitsevat Mrs Wallingin liikkeen apua ilmottamista varten, ja he tarjoavat hänelle alennusta, ja minulle välityspalkkiota. Minkätähden en minä saisi antaa hänen koetella heitä?"
"Se on hyvin mutkallista", huomautti toinen. "Varastoilla on siis useampi kuin yksi hinta?"
"Niillä on niin monta hintaa, kuin heillä on ostajia", oli vastaus. "Miksi ei saisi niin olla? New-York on täynnä arvostelematonta rikasta ylhäisöä, joka arvioi asioita sen mukaan, mitä se niistä maksaa. Ja miksi eivät he saisi maksaa kalliisti ja olla onnellisia? Tuon oopperavaipan, jonka Alice sai — Réval lupasi sen minulle kymmenellä tuhannella, mutta minä löisin vetoa kanssasi, että hän kiskoisi joltakin hienottarelta Buttessa, Montanassa, kaksikymmentä tuhatta aivan samallaisesta kappaleesta."
Montague kohosi äkkiä ylös. "Pysähdy", sanoi hän, heiluttaen käsiään."Sinä otat kaiken pölyn pois mehiläisen siiviltä!"
Hän kysyi, minne he aikoisivat sinä iltana mennä, ja Oliver sanoi, että he olivat kutsutut yksinkertaiseen päivällisseuraan Mrs Winnie Duvalin luona. Mrs Winnie oli se nuori leski, joka äskettäin oli mennyt naimisiin suuren pankkihuoneen Duval & C:o perustajan kanssa — selitteli hänelle Oliver; Mrs Winnie oli hänen huonetoverinsa, ja he tulisivat kohtaamaan siellä mieltäkiinnittävän seurueen. Mrs Duval aikoi kutsua sinne serkkunsa, Charlie Carterin — hän toivoi Charlien tapaavan Alicen. "Mrs Winnie suunnittelee aina, mitenkä hän saisi Charlien vakiintumaan", sanoi Oliver iloisesti nauraen.
Hän pyysi telefoonissa miehen tuomaan hänelle vaatteensa, ja hän ja hänen veljensä pukivat päälleen. Sitten tuli Alice sisälle, kauniina kuin aamunkoiton jumalatar loistavassa, ruusunvärisessä puvussaan. Väri hänen poskillaan oli tavallistakin kirkkaampi, sillä häntä arvelutti nähdä, kuinka alas hänen pukunsa oli avonainen, ja hän pelkäsi tekevänsä _faux pas'_in. "Sanokaa, miltä se näyttää", sammalsi hän. "Lucy-täti sanoo, että minun varmasti saattaisi luulla kantavan jotakin pitsiröykkiötä tai kukkaislaitetta".
"Täti-Lucy ei ole mikään pariisilainen muotiräätäli", sanoi Oliver suuresti huvitettuna. "Rakkaani — odota kunnes olet nähnyt Mrs Winnien!"
Mrs Winnie oli ystävällisesti lähettänyt emaljisen vaununsa heitä hakemaan, ja se seisoi hotellin sisäänkäytävän edessä, puhkuttaen ja vuodattaen asetyliiniä kauas kadulle. Mrs Winnien koti oli Viidennen Avenuen varrella, vastapäätä puistoa. Se käsitti puoli korttelia, ja oli sen rakentaminen ja kalustaminen maksanut kymmenen miljoonaa. Sitä kutsuttiin "Lumipalatsiksi", sillä se oli kokonaan valkosesta marmorista.
Kun he olivat saapuneet talon eteen, avasi livreijapukuinen mies vaunun oven ja pylväskäytävässä näytti toinen livreijapukuinen mies heille kumarrellen tietä. Juuri oven sisäpuolelle oli järjestynyt riviin joukko juhlallisilta näyttäviä henkilöitä, puettuina tulipunaisiin liiveihin ja samettisiin polvihousuihin; heillä oli puuteroidut tekotukat ja kultaiset, napit, ja kultaiset soljet patenttinahkaisissa tanssikengissään. Nämä loistavan näköiset olennot ottivat heidän päällystamineensa, ja sitten tarjosivat Montaguelle ja Oliverille kukkaiskimpun hopeaisella lautasella, ja ohuen, pienen kirjekuoren toisella lautasella, jolla oli heidän seuratoverinsa nimet tässä todenperään "vaatimattomassa" päivällisseurueessa. Sitten palvelijat väistyivät tieltä, ja antoivat heidän nähdä Lumipalatsin sisäänkäyntisalin silmiä häikäisevän loiston. Siellä oli leveä marmorinen rappukäytävä, joka salin keskeltä kiersi ylös, ja ylhäällä oli kaiverruksilla koristeltu marmorinen lehteri, ja alhaalla marmorista tehty takka. Tämän rakennuksen koristamista varten oli ostettu oikea, kokonainen palatsi Punjabissa ja ryöstetty puti puhtaaksi; siellä oli tyttöjä mosaiikkiveistoksissa, ja ihmeellistä, mustaa marmoria, ja harvinaisia puulajeja, ja oudonnäköisiä, hämäräpiirteisiä kaiverruksia.
Ylitarjoilija seisoi salin sisäänkäytävällä, lausuen heidän nimensä; ja kohta sen sisäpuolella seisoi Mrs Winnie.
Montague ei koskaan unohtanut sitä hetkeä, jolloin hän ensi kerran näki Mrs Winnien; hän olisi saattanut olla oikea prinsessa Punjabilaisesta palatsista. Hänellä oli tumma, kirkasvärinen iho, täyteläinen kaula ja uhkea povi, punaiset huulet ja mustat silmät ja musta tukka. Hänellä oli yllään hopeakankaasta tehty hovipuku, ja valkoiset kiiltonahkakengät, koristellut jalokivillä sirotetuilla kukkasilla. Koko elämänsä oli hän koonnut suuria turkooseja, ja nämä hän oli muodostanut pääkruunuksi, rinta- ja kaulakoristeeksi, joka riippui alas rinnalle. Jokainen näistä kivistä oli ympäröity timanteilla, ja asetettu hennolle metallilangalle. Sentähden kun hän liikkui, vapisivat ne ja säihkyivät, ja vaikutus oli häikäisevä, barbaarimainen.
Hän oli varmaankin nähnyt, että Montague oli joutunut hämilleen, sillä hän soi hänelle hienon, ylimääräisen kädenpuristuksen, ja sanoi, "Olen niin iloinen, että tulitte. Ollie on kertonut minulle Teistä kaikki." Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ei niin luotansa sysäävä kuin hänen ulkoasunsa.
Montague läpi kävi yleisen esittelyn: Charlie Carter, kaunis, mustatukkainen poika, jolla oli kreikkalaisen jumalan piirteet, mutta harmaankeltainen ja epämiellyttävä ihonväri; majuri "Bob" Venable, paksu, pieni herrasmies, jolla oli punaset kasvot ja voimakas leuka; Mrs Frank Landis, nuori leski, jolla oli veitikkamaisen iloiset silmät, vaaleanpunaiset posket ja kastanjanruskea tukka; Willie Davis, joka oli ollut kuuluisa varaosakas, ja oli nyt nuorempana osakkaana eräässä pankkihuoneessa; ja kaksi nuorta avioparia, joiden nimiä Montague ei kuullut.
Hänen kortilleen kirjotettu nimi oli Mrs Alden. Hän astui sisälle juuri hänen jälessään — se oli noin viisikymmenvuotias rouvasihminen, jolla oli voimakas ulkoasu — ja uhkea vartalo, lähestyen täyteläisyyttä, jota hän melkein saattoi kutsua _embonpoint'_iksi. Hänellä oli yllään kirjailtu vaate, niinkuin tuli ollakin vakavalla leskirouvalla, ja hänen lavealla rinnallaan lepäsi miehenkäden muotoinen koriste, joka oli tehty kokonaan säihkyvistä timanteista — arvokkain esine, mitä Montaguen silmä oli koskaan nähnyt. Mrs Alden ojensi hänelle kätensä pudistettavaksi, eikä ollenkaan koettanut salata sitä tosiasiaa, että hänen silmänsä seurasivat Montaguea väliaikoina.
"Rouvani, päivällistä tarjoillaan", sanoi komea ylitarjoilija; ja tuo välkkyvä joukkue siirtyi ruokailuhuoneeseen — suunnattoman laajaan juhlasaliin, joka oli vuorattu jollakin kiiltävällä, sysimustalla puulla, ja seinillä oli suuret maalaukset, jotka kuvasivat Romaunt de la Rosea. Pöytä oli katettu kankaalla, joka oli ranskalaista koruompelutyötä, ja se säteili kristalli- ja kultalevyjen yltäkylläisyydessä. Kummassakin päässä seisoivat jättiläismäiset kynttiläjalat, jotka olivat puhtaasta kullasta, ja keskellä oli orkkis- ja kielovuori, joka värien loistavaisuudessa kykeni kilpailemaan monihaaraisten kynttiläjalkojen ja hienosti maalattujen päivällislistojen lukemattomien vivahdusten kanssa.
"Te olette onnellinen, kun tulette myöhään elämässänne New-Yorkiin", puhui Mrs Alden hänelle. "Useimmat meidän nuorista miehistämme ovat perin väsyneet, ennenkuin heillä vielä on edes ymmärrystä nauttia mistään. Ottakaa varteen minun neuvoni ja katselkaa ympärillenne — älkää salliko tuon elämänhaluisen veljenne määrätä omia askeleitanne."
Mrs Aldenin edessä oli skotlantilainen whisky-kannu. "Ettekö tahdo hiukkasen whiskyä?" kysyi hän kohottaen sen ylös.
"En, kiitos", sanoi Montague, ja tuumaili sitten, olisiko hänen ehkä pitänyt sanoa kyllä, nähdessään toisen valitsevan suurimman puolesta tusinasta viinilaseja, jotka oli ladottu hänen eteensä, ja kaatavan siitä runsaan annoksen maistajaisiksi.
"Oletteko nähnyt paljon kaupunkia"? kysyi hän kulautettuaan alas viinin — silmäluomenkaan edes vavahtamatta.
"En", sanoi hän. "He eivät ole antaneet minulle paljoa aikaa. He veivät minut ulos maalle — Robbie Wallingin metsästysretkelle."
"Ah niin", sanoi Mrs Alden; ja Montague, koettaen saada keskustelua aikaan, kysyi, "Tunnetteko Mr Clarrie Masonin?"
"Aivan hyvin", sanoi toinen, kainosti. "Minäkin olin ennen Mason, tiedättehän."
"Oo", sanoi Montague hämmästyneenä; ja lisäsi sitten, "Ennenkuin menitte naimisiin"?
"Ei", sanoi Mrs Alden entistäänkin kainompana, "ennenkuin minä erosin."
Kuoleman hiljaisuus vallitsi heidän välillään, ja Montague istui hengitystään tapaillen. Silloin yht'äkkiä kuuli hän heikon, pidätetyn naurunkikatuksen, joka kasvamistaan kasvoi, kunnes se puhkesi täyteen, hillittömään nauruun; ja hän heitti salaa silmäyksen Mrs Aldeniin, ja näki hänen silmiensä vilkuttavan; ja sitten alkoi hän itsekin nauraa. He nauroivat yhdessä, niin iloisesti, että toiset pöydässä alkoivat katsella heitä kummastuksissaan.
Niin oli jää murrettu heidän välillään; ja se täytti Montaguen sydämen suurella luottamuksella. Mutta hänessä oli vielä hiukkasen hämärää, pelonsekaista kunnioitusta — sillä hän tajusi, että tämän täytyi olla tuon suuren Mrs Billy Aldenin, jonka kihlaus Lontoon herttuan kanssa oli sillä hetkellä koko maan puheenaiheena. Ja tuo suunnaton timanttikoriste oli varmaan osa Mrs Aldenin miljoonien markkojen arvoisesta jalokivivarastosta!
Ylhäinen nainen ei tahtonut mielellään kertoa hänelle; sitten lisäsi hän avomielisesti, että kun Montague oli joutunut hänen päivällistoverikseen, olisi hänen pitänyt ilmoittaa hänelle, kuka oli oleva hänen kumppaninsa. "Se on epämieluista vieraalle, saatan sen ymmärtää", sanoi hän; ja jatkoi, katkerana: "Kun ihmiset eroavat, merkitsee se joskus että he ovat riidelleet — eivätkä he aina lakkaa siitä jälestäpäinkään, ei kumpainenkaan. Ja joskus toiset ihmiset riitelevät melkein yhtä katkerasti kuin olisivat olleet naimisissa. Monen emännän maine on mennyt sirpaleiksi, kun ei ole ottanut vaarin tällaisia asioita."
Montague teki sen havainnon, että suuri Mrs Billy, huolimatta luotansa työntävästä ulkomuodosta, saattoi olla hyväluontoinen, kun hän tahtoi, ja erinomaisen älykäs. Hän oli nainen, jolla oli oma pää — voimakkaasti kamppaileva luonne, joka oli näyttänyt tietä niille, jotka olivat olleet hänen ympärillään, ja valinnut itselleen paikan joukon etunenässä. Hän oli aina pitänyt itseään henkilönä, joka mielinmäärin saattoi tehdä aivan sitä, mikä häntä huvitti; päivällisen kestäessä saattoi hän ottaa skotlantilaisen whisky-kannun ja ojentaa sen Montaguelle, auttaakseen häntä — ja sitten, kun Montague kielsi, kaataa vähääkään hämmentymättä omaan lasiinsa mitä vaan itse halusi. "Minä en pidä Teidän veljestänne", sanoi hän vähän myöhemmin. "Häntä en sietäisi kauan; mutta hän kertoi minulle, että Te olette erilainen, joten saattaa olla, että minä tulen pitämään Teistä. Tulkaa joskus käymään minun luonani ja antakaa minun kertoa. Teille, mitä New-Yorkissa ei pidä tehdä."
Sitten kääntyi Montague puhelemaan emäntänsä kanssa, joka istui hänen oikealla puolellaan.
"Pelaatteko bridgeä", kysyi Mrs Winnie, suloisimmalla ja lempeimmällä äänellään.
"Veljeni on antanut minulle kirjan, josta minun tulisi opetella", vastasi hän. "Mutta jos hän ei anna minulle aikaa yöllä eikä päivällä, niin en todellakaan tiedä, kuinka siitä selviydyn."
"Tulkaa ja antakaa minä opetan Teitä", sanoi. Mrs Winnie. "Minä todellakin pyydän", lisäsi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä — ainakaan sellaista, johon en ole väsynyt. Mutta luulenpa ettette viipyisi kauan oppiessanne kaiken sen mitä minä osaan."
"Onko Teillä onni pelatessanne?" kysyi hän myötätunnolla.
"Luulen, ettei kukaan tahdo minua opettaa", sanoi Mrs Winnie. — "He tulevat paljon mieluummin vain saadakseen rahani. Eikö totta, majuri?"
Majuri Venable istui hänen oikealla puolellaan, ja oli parhaallaan viemässä lusikallista soppaa huulilleen; hän pysähtyi ja nauroi omituisesti hihittämällä, joka kuului syvältä kurkusta, ja värisytti hänen lihavia poskiaan ja pulleaa niskaansa. "Minä voin sanoa", sanoi hän, "tuntevani useita ihmisiä, joillestatus quoon aivan kylliksi."
"Te itse niiden joukossa", sanoi nainen, äänessään hienomoue. "Tuo säälittävän näköinen mies voitti minulta kahdeksankymmentätuhatta markkaa viime yönä; ja hän istui klubinsa akkunassa koko iltapäivän saadakseen vain nautinnon nauraa minulle kulkiessani ohi. Luulen, etten pelaa ollenkaan tänä iltana — tahdon miellyttää Mr Montaguea, ja annan vaihteen vuoksi Teidän voittaa Virginia Landisilta."
Ja sitten majuri keskeytti uudelleen hyökkäyksensä soppa-annoksensa kimppuun. "Rakas Mrs Winnie", sanoi hän, "Minä voin elää paljon kauemmin kuin yhden päivän kahdeksallakymmenellätuhannella markalla."
Majuri oli kuuluisa klubihenkilö jabon vivant, niinkuin Montague tuli myöhemmin huomaamaan. "Hän on Mrs Robbie Wallingin eno", kuiskasi Mrs Alden hänen korvaansa. "Ja sivumennen sanoen he vihaavat toinen toistansa niinkuin myrkkyä."
"Siksikö minun ei tulisi uudistaa tuota onnetonta kysymystäni hänelle?" kysyi Montague hymyillen.
"Oh, he kyllä tapaavat toisiaan", sanoi toinen. "Teidän ei tulisi olla tietävinänne mitään siitä. Haluatteko hieman skotlantilaista?"
Montaguen ajatuksille antoivat ihmiset tällä päivällisaterialla niin paljon askartelemista, että hän tuskin ollenkaan ehti ajatella ruokaa. Hän huomasi hämmästyksekseen, että heillä oli oikeata nuorta lammasta — ja nyt oli marraskuun puoliväli. Mutta hän ei tietänyt, että nuo kuuden viikon vanhat elukat, joiden lihaa se oli, olivat kasvaneet pumpulisissa tamineissa ja syöneet maitoa lusikalla, ja olivat maksaneet puolitoista dollaria naula. Mutta vähän myöhemmin kannettiin hänen eteensä tuoksuvaa, ruskeaksi paistettua leipävanukasta, kultaisella lautasella; samalla alkoi jokin kiinnittää hänen huomiotansa. Mrs Winniellä oli vaakunakilpi; hän oli huomannut sen jo automobiilissa ja sitten siinä pronssisessa portissa, joka vei Lumipalatsiin, ja sitten lakeijojen livreijapuvuissa, ja taas skotlantilaisessa viinikannussa. Ja nyt — uskomatonta ja kauheaa — huomasi hän sen poltetuksi ruskeaksi paahdettuun, tuoksuvaan leipävanukkaaseen!
Mitä saattoikaan kaiken tämän jälkeen odottaa? Pöydällä oli suuria kulhoja, täynnä harvinaisia hedelmiä, jotka olivat olleet pakattuina pumpulien sisään, ja kuljetetut laivoilla kylmissä säiliöissä maailman kaikilta kulmilta. Siellä oli persikoita, jotka olivat tulleet etelä-Afrikasta (ne olivat maksaneet viisikymmentä markkaa kappale). Siellä oli houkuttelevia terttuja hampurilaisia viinirypäleitä, tumman purppuran värisiä ja täyteläisen pyöreitä, jotka olivat kasvaneet kuumissa huoneissa, ympäröityinä paperikääreillä. Siellä oli nektariineja ja luumuja, ja granaattiomenia ja jaappanilaisia lootuspuun hedelmiä, ja myöhemmin ilmestyi pieniä maljakoita, täynnä herttaisen lihavia mansikoita — jotka olivat kasvaneet pienissä kipposissa. Siellä oli peltopyytä, Egyptistä tuotua, ja ihmeellinen laite, jota he kutsuivat omenamehukkeeksi à la Dewey, keitettynä hehkuvissa kulhoissa ja tarjoiltuna herkkusienien kanssa, jotka olivat kasvaneet hylättyjen kaivosten tunneleissa Michiganissa. Siellä oli salaattia, joka oli kasvatettu sähkövalolla, ja lima-herneitä, jotka olivat tulleet Puerto Ricolta, ja ranskalaisia latvusartisikkeja, jotka olivat maksaneet viisi markkaa kappale. — Ja kaikki nämä tavattomat ruokalajit huuhdeltiin alas kahdeksan tai yhdeksän eri viinilajin kanssa, jotka olivat tuodut miehen kellarista, miehen, jonka mielityönä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana oli ollut niiden kokoaminen; jolla oli viinitarha Ranskassa, mistä hän sai omaa shampanjaa, ja joka piti aina varastossa kaksikymmentä tuhatta tuoppia punaviiniä — ja toi Reinin viininsä Saksan keisarin kellarista, ja maksoi sata kaksikymmentä viisi markkaa tuopilta!
Päivällisillä oli kaksitoista henkeä, ja myöhemmin hajaantuivat he kahteen pöytään pelatakseen korttia, jättäen Charlie Carterin juttelemaan Alicen kanssa, ja Mrs Winnien omistamaan huomionsa Montaguelle, niinkuin hän oli luvannut. "Kaikki haluavat nähdä minun taloni", sanoi hän. "Ettekö tekin?" Ja hän kuljetti hänet ruokailuhuoneesta suureen kasvihuoneeseen, joka muodosti keskussalin, ulottuen rakennuksen kattoon saakka. Hän painoi pientä nappulaa, ja pehmeä valovirta virtaili alas ylhäältä; Mrs Winnie seisoi sen keskellä säihkyvine jalokivineen niinkuin itse tulen jumalatar.
Kasvihuoneessa saattoi hän viettää illat; se oli täynnä mitä harvinaisimpia kasvilajeja. "Ne ovat kootut kaikilta maailman kulmilta", sanoi Mrs Winnie nähdessään Montaguen tuijottavan niihin. "Miehelläni oli asiantuntija, joka etsi niitä hänen puolestaan. Hän teki sen ennenkuin olimme naimisissa — hän ajatteli niiden tekevän minut onnelliseksi."
Salin keskellä oli suihkulähde, kaksitoista tai neljätoista jalkaa korkea ja asetettu jalustalle, joka oli puhdasta carrara-marmoria. Koskettaessa erästä nappulaa valaisi lammikon veden pinnan alle pistetyistä sähkölampuista virtaileva valo, ja siinä saattoi nähdä joukottain uiskentelevan harvinaisia ja kauniita kaloja.
"Eikö ole siroa?" sanoi Mrs Winnie ja lisäsi kiihkeästi, "tiedättekö, joskus illalla kun minä en voi nukkua tulen minä tänne ja istun tuntikausia ja katsoa tuijotan siihen. Kaikki nuo elävät olennot, ihmeellisen sirotekoisine muotoineen — muutamilla niistä on kasvot ja näyttävät aivan inhimillisiltä olennoilta! Ja minä ihmettelen ja mietin, mitä he mahtavat ajatella, ja näyttäneeköhän elämä heistä yhtä ihmeelliseltä kuin se minusta näyttää".
Hän laskeutui istumaan lammikon reunalle, ja tuijotti siihen. "Nämä kalat antoi minulle serkkuni, Ned Carter. He kutsuvat häntä Buzzieksi. Oletteko häntä vielä tavannut? — Ei, ette tietysti. Hän on Charlien veli, ja hän kokoilee taide-esineitä — noita mitä epäluotettavimpia kappaleita. Kerran, kauan sitten, kohdistui hänen kiihkonsa kultakaloihin — muutamat kultakalat ovat hyvin harvinaisia ja kauniita, tiedättehän — ne saattavat maksaa pari sataa markkaa kappale. Hän sai kaikki, mitä myyjillä oli saatavana, ja saatuaan tietää, että vielä oli olemassa muutamia, joita he eivät mitenkään saaneet, teki hän vartavasten pienen huvimatkan Jaappaniin ja Kiinaan saadakseen ne. Te tiedätte, että niitä kasvatetaan siellä, ja muutamat niistä ovat pyhiä, eikä niitä myydä eikä sallita viedä pois maasta. Ja hänellä oli kaikellaisilla kaiverruksilla varustettuja elehvantinluisia säiliöitä niitä varten, joita hän toi mukanaan kotia — ja hänellä oli kaunis, noin kymmenen jalkaa pitkä marmorinen maljakko, joka oli varastettu Keisarilta."
Yli Montaguen olkapäiden, sillä paikalla, missä hän istui, riippui suuriorchis; mitä omituisimman muotoinen, aivankuin auennut, tulipunainen liekki. "Se ondontoglossum", sanoi Mrs Winnie. "Oletteko kuullut siitä?"
"En. en koskaan", sanoi mies.
"Oh, rakas Mr Montague", sanoi toinen.
"Pidetäänkö sitä kuuluisana?" kysyi hän.
"Hyvin kuuluisana", vastasi hän. "Siitä oli paljon puhetta sanomalehdissä. Näettekös, Winton — se on minun mieheni, tiedättehän — maksoi satakaksikymmentäviisi tuhatta markkaa miehelle, joka laittoi sen; ja se sai aikaan paljon turhanpäiväistä puhetta — ihmisiä tuli kaikkialta sitä katsomaan. Tahdoin saada sen, sillä sen ulkomuoto oli aivan samallainen kuin kruunun minun pääkoristeessani. Huomaatteko sen."
"Kyllä", sanoi Montague. "Se on hyvin omituinen."
"Olen hyvin ylpeä pääkoristeestani", jatkoi Mrs Winnie. "Tietysti on alhaistuntoisia rikkaita ihmisiä, joilla se on jäljennettynä, ja jotka tekevät sen naurettavaksi; mutta meidän on todellinen Se on minun omani — ei mieheni; Duvalit ovat vanhaa ranskalaista perhettä, mutta he eivät ole ylhäisiä. Minä olin Morris, tiedättehän, ja meidän sukumme juuret ulottuvat takaisin vanhaan Montmorencin herttualliseen huoneeseen Ranskassa. Ja viime kesänä ollessamme ajelemassa jouduin minä yhteen heidän linnoistaan ja katsokaa! minä toin saaliinani tämän."
Mrs viittasi täydelliseen sotilasvarustukseen, joka oli asetettu biljaardihuoneeseen johtavaan käytävään. "Olen antanut liittää lamput toisiinsa", lisäsi hän. Ja hän painoi nappulaa, ja koko valaistus hävisi, paitsi himmeää, punertavaa hehkua, joka virtasi varustuksissa seisovan miehen yläpuolelta.
"Eikö hän näytä luonnolliselta", sanoi hän. (Hänellä oli kypärisilmikko alhaalla, ja taistelukirves panssaroiduissa käsissään.) "Kuvittelen mielelläni, että hän on ollut minun kahdeskymmenes iso-isäni. Istun täällä, ja tuijotan häneen. Ajatelkaa, missä hirmuisessa ajassa silloin on täytynyt elää — kun miehet kantoivat sellaisia esineitä kuin nuo! Krapuna oleminenkaan ei voisi olla pahempaa."
"Te näytte rakastavan eriskummaisia tunteita", sanoi Montague nauraen.
"Kenties rakastan", sanoi toinen. "Minä pidän kaikesta, mikä on vanhaa ja romanttista, ja saa ihmisen unohtamaan tämän mielettömän seuraelämä-maailman."
Hän seisoi hetken surullisiin mietteisiin vaipuneena ja katseli muistomerkkiä. Sitten kysyi hän äkkiä, "mistä pidätte enemmän, maalauksista vaiko uimisesta?"
"Oh!" vastasi mies nauraen ja hämmästyneenä, "pidän niistä molemmista — aika ajoin."
"En tietänyt, kummanko Teille ensin näyttäisin", selitti hänen vartijattarensa; "taidegallerianko vai uimahuoneen. Pelkään, että väsytte, ennenkuin ehditte kaikki nähdä."
"Ajattelen, että alkaisimme taidegalleriasta", sanoi hän."Uima-altaassa ei ole paljon katsomista."
"Ah, mutta meidän on aivan erikoinen", sanoi nainen. — "Ja jonakin päivänä, jos tahdotte olla oikein hyvä, ja lupaatte olla sanomatta kellekään, päästän minä Teidät näkemään oman kylpyhuoneeni. Ehkä ovat he kertoneet Teille, minulla on erityinen kylpyhuone omassa osastossani, veistettynä mitä ihmeellisimpään viheriään marmoriin."
Montague osotti odotetun määrän hämmästystä.
"Tietystikin antoi se noille hirvittäville sanomalehdille uuden tilaisuuden juoruihin", sanoi Mrs Winnie valittaen. "Ihmiset saivat tietää, mitä minä olin maksanut siitä. On mahdotonta omistaa mitään kaunista, ilman ettei siitä kysymystä tehtäisi."
Ja sitten seurasi hiljaisuus, jolla aikaa Mrs Winnie odotteli hänen sitä kysyvän. Kun hän ei tehnytkään kysymystä, lisäsi hän, "Se maksoi kaksisataaviisikymmentä tuhatta markkaa."
He kulkivat hissiä kohti, missä pieni poikanen ihmeellisessä, tulipunaisessa samettilivreijassa seisoi tehtäväänsä valmiina paikallaan. "Joskus", jatkoi hän, "näyttää minusta mielettömältä maksaa sellaisia hintoja kaikista esineistä. Oletteko koskaan tullut sitä ajatelleeksi?"
"Joskus", vastasi Montague.
"Niin, tietysti", sanoi hän, "se antaa työtä ihmisille; ja mielestäni he eivät voi tehdä mitään parempaa, kuin valmistaa kauniita esineitä. Mutta joskus, ajatellessani kaikkea sitä köyhyyttä, mitä on olemassa, tulen minä onnettomaksi. Meillä on etelässä paikka talvioleskeluamme varten — yksi noita suunnattomia maalaistaloja, jotka näyttävät suurilta näyttelyrakennuksilta, ja joissa on huoneita sadoille vieraille; ja joskus ajan yksin tehdaskaupunkeihin, ja kuljen niiden läpi ja juttelen pienille lapsille. Opin tuntemaan muutamia niistä oikein hyvin — pienet lapsiraukat."
He astuivat pois hissistä, ja kulkivat hitaasti taidegalleriaa kohti. "Se teki minut aina niin onnettomaksi", jatkoi hän. "Koetin puhua siitä miehelleni, mutta hän ei tahtonut kuulla. 'En saata ymmärtää, minkätähden sinä et voi olla niinkuin muut ihmiset ovat', sanoi hän — ja hän toistaa minulle sitä aina. Ja mitä osaisin minä sanoa?"