"Miksi ette ehdottanut, että muut ihmiset olisivat sellaisia kuinTe?" sanoi mies nauraen.
"En ollut kyllin viisas", sanoi hän pahoitellen. — "Naisen on hyvin vaikea olla, tiedättehän — kun ei ole ketään, joka ymmärtäisi. Kerran menin minä köyhäinlaitokselle katsomaan, minkä näköistä siellä oli. Tiedättekö mitään köyhäinlaitoksista?"
"En mitään", sanoi Montague.
"Kas siellä on ihmisiä, jotka menevät elämään köyhien joukkoon, ja koettavat heitä nostaa. Se vaatii kauheasti rohkeutta, luullakseni. Minä annan heille silloin tällöin rahaa, mutta en ole koskaan varma, saako se aikaan mitään hyvää. Vaikeus köyhäin suhteen näyttää minusta olevan siinä, että heitä on niinpaljon."
"Todella niitä on paljon", sanoi Montague ajatellen näkyä, minkä hän oli nähnyt Oliverin Kilpa-ajovaunusta.
Mrs Winnie oli istuutunut tyynyjen peittämälle sohvalle, lähelle hämärtyvään galleriaan johtavaa sisäänkäytävää. "En ole ollut siellä vähään aikaan", jatkoi hän. "Olen löytänyt jotakin, joka mielestäni enemmän soveltuu luonteelleni. Minulla on melkein taipumusta kaikkea okkultista ja mystillistä kohtaan, pelkään. Oletteko koskaan kuullut babisteista?"
"En", sanoi Montague.
"He ovat eräs uskonnollinen lahko — Persiasta luullakseni — ja he saavat ihmiset ihastuksesta aivan suunniltaan. He ovat pappeja, ymmärrättehän, ja he pitävät luentoja ja opettavat kaikellaista sisäisestä jumaluudesta, jälleensyntymisestä, Karmasta ja kaikesta sellaisesta. Uskotteko mitään noista asioista?"
"Enpä saata sanoa niitä tuntevani", sanoi hän.
"Se on hyvin kaunista ja ihmeellistä", lisäsi toinen.
"Se saa ihmisen käsittämään, kuinka hämmästyttävän salaperäinen on elämä. He opettavat, kuinka koko Kaikkeus on yhtä, ja sielu on ainoa todellisuus, ja siis ruumiilliset asiat eivät mitään merkitse. Jos olisin babisti, niin luulisin voivani olla onnellinen, vaikka minun olisi tehtävä työtä puuvillakutomossa."
Silloin nousi Mrs Winnie äkkiä ylös. "Te varmaankin mieluummin katselisitte maalauksia", sanoi hän, ja painoi nappulaa, ja pehmeä valovirta hyväili suuren kuvagallerian kaareutuvia holveja.
"Tämä on meidän suurin ylpeytemme elämässä" sanoi hän. "Mieheni tarkotus on ollut saada yksi teos edustamaan kutakin maailman suurimmista maalareista. Me hankimme heidän mestariteoksiaan, milloin ikinä saimme. Tuolla nurkassa ylhäällä ovat vanhat mestarit — oletteko ihastunut heitä katselemaan?"
Montague olisi mielellään katsellut niitä tarkoin, mutta hänestä tuntui, että hän tekisi sen mieluummin joskus silloin, kun Mrs Winnie ei ollut hänen sivullaan. Mrs Winnien oli varmaankin täytynyt näyttää galleriaa tuon tuostakin; ja nyt hänen mielensä oli yhä askartelemassa persialaisten yliaistillispappien parissa.
"Tuo pyhimyksen kuva on Botticellin", sanoi hän. "Ja tiedättekö, tuo oranssin värinen viitta saa minut aina ajattelemaan Swamia. Se on minun opettajani, nähkääs, Swami Babubanana. Ja hänellä on mitä ihanimmat, sirot kädet, ja suuret, ruskeat silmät, niin lempeät ja hyväntahtoiset — totta tosiaan niinkuin gasellien silmät maatilallamme etelässä!"
Näin tarinoi Mrs Winnie ja vaelsi kuvalta toiselle; mutta vanhojen, vakavien mestarien sielut katsoivat äänettöminä alas häneen.
Kuudes luku.
Montaguen oli hänen räätälinsä nyt julistanut virallisesti täydelliseksi; ja Réval lähetti kotia Alicen ensimäisen kävelypuvun, huolellisen yksinkertaiseksi laitetun; mutta se sopi hänelle aivan silmiinpistävän hyvin, ja maksoi senmukaisesti. Niin olivat he jo seuraavana aamuna valmiit lähtemään Mrs Devonin kutsuihin.
Tietysti Montague oli kuullut Devonista, mutta häntä ei oltu vielä vihitty kyllin syvälle salaisuuksiin, ymmärtääkseen, mitä merkitsi tulla pyydetyksi heidän kutsuillansa. Mutta kun Oliver astui sisään, vähän ennen puolta päivää, ja ryhtyi tutkimaan hänen pukuaan ja laittamaan häntä kuntoon, ja vaati, että Alicen oli järjestettävä uudelleen tukkansa, alkoi hän ymmärtää, että tämä oli erikoinen tilaisuus. Oliver oli aivan kiihtynyt; ja kun he olivat jättäneet hotellin, ja ajoivat pitkin katua, selitti hän heille, että heidän tulevaisuutensa seuraelämässä riippuisi tämän vierailun tuloksista. Tulla kutsutuksi Mrs Devonille, vastasi Amerikassa nähtävästi eurooppalaista hovi-esittelyä. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana oli tämä ylhäinen nainen ollut metropoliksen seuraelämän eittämätön valtijatar; ja jos hän ketä suosi, kutsuttiin hänet niihin joka vuosi pidettäviin tanssiaisiin, jotka Mrs Devon pani toimeen tammikuussa, ja sen jälkeen oli hänen asemansa ainaiseksi turvattu. Mrs Devonin tanssijaiset muodostivat joka vuosi yhden seuraelämän suurista tapahtumista; noin tuhatkunta kutsuttiin, kun taas kymmenentuhatta tyytymätöntä kiristeli hampaitaan ulkonaisessa pimeydessä.
Kaikki tuo pani Alicen jännityksestä vapisemaan.
"Ajattele, jos emme miellytä häntä", sanoi hän.
Oliver vastasi hänelle, että heidän tiensä oli tehnyt sileäksi ReggieMann, joka oli yksi Mrs Devonin suosikeista.
Yli sata vuotta sitten oli Devonin suvun perustaja tullut Ameriikkaan, ja sijoittanut säästönsä maatiluksiin Manhattan saarella. Muut ihmiset olivat raataneet ja rakentaneet sinne kaupungin, ja sukupolvi sukupolven jälkeen olivat Devonit pitäneet yllä valtaansa ja koonneet korkoja, kunnes nyt heidän omaisuutensa kohosi kahteen tai kolmeen miljaardiin markkaan. He olivat Ameriikan vanhoista perheistä rikkaimpia ja kaikista kuuluimpia; ja Mrs Devonissa, suvun vanhimmassa jäsenessä oli keskittyneenä koko suvun mahtavuus ja valta. Hän vietti ylhäistä ja tarkoin muodollista elämää, aivan kuin kuningatar; ei kukaan nähnyt häntä koskaan muualla kuin korotetulla valtaistuimellaan, ja hän kantoi jalokiviään aamiaisateriallaankin. Hän oli ihmisten kohtalon tuomari seuraelämässä, ja aallonmurtaja, jota vastaan uusien rikkauksien laineet löivät turhaan. Reggie Mann kertoi ihmeellisiä juttuja hänen suunnattoman postinsa sisällystä — mahtavien, rikkaiden miesten leskistä ja tyttäristä, jotka juoksivat hänen jalkoihinsa ja kerjäsivät ilettävästi hänen suosiotaan — jotka asettuivat kuukausimääriksi hänen taloonsa, juonittelivat ja vehkeilivät, pysyäkseen hänen läheisyydessään ja vieläpä ostivat hänen palvelijainsa suosion! Jos Reggietä saattoi uskoa, oli käyty suuria rahallisia taisteluita, ja maailman puutavaramarkkinat olivat useamman kuin kerran joutuneet näiden seuraelämätaistelujen kautta järkkymään; ja varakkaat ja kauniit naiset olivat tarjonneet itseään myytäviksi tuosta etuoikeudesta, joka heille niin mielellään sallittiin.
He saapuivat vanhan, arvokkaan yksityisrakennuksen luo ja soittivat kelloa; juhlallinen hovimestari johti heidät komeata rappukäytävää myöten ensimäiseen vastaanottohuoneeseen ja he jäivät sinne odottamaan. Noin viiden minuutin kuluttua astui hän sisälle, työnsi ovet auki, ja he nousivat seisomaan ja näkivät vanhan, ryppyisen naisen, joka näytti melkein kahdeksankymmenen vuotiaalta, istuessaan timanttien peittämänä jonkinlaisella valtaistuimella. He lähestyivät ja Oliver esitteli heidät. Vanha nainen ojensi heille elottoman kätensä; sitten istuivat he.
Mrs Devon teki heille muutamia kysymyksiä, kuinka paljon he olivat nähneet New-Yorkia, ja mitä he siitä pitivät ja ketä he olivat tavanneet; mutta melkein koko aikana hän tuskin kiinnitti heihin huomiotaan, ja jätti Oliverin asiaksi hoitaa keskustelua. Montague istui, tuntien itsensä hämmentyneeksi ja noloksi, ja hän ihmetteli syvällä itsessään, oliko se todella Ameriikka, missä tämä kaikki tapahtui.
"Katsokaas", selitti Oliver heille, kun he istuivat uudelleen vaunussaan, "hänen terveytensä horjuu, ja hänelle on todella suorastaan vaikeata ottaa vastaan."
"Olen iloinen, ettei minun tarvitse käydä siellä useammin kuin kerran", lisäsi Alice. "Milloin saamme tietää tuomion?"
"Kun saat kortin, johon on merkitty, 'Mrs Devon kotona'", sanoi Oliver. Ja hän rupesi heille kertomaan sodasta, joka kauan sitten oli järisyttänyt seuraelämää, kun tuo mahtava nainen oli vaatinut itselleen oikeutta olla "Mrs. Devon", ja ainoa "Mrs Devon." Hän kertoi myöskin heille ihmeellisestä posliinisesta päivälliskalustosta, joka oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja oli yhtä hauras kuin kolibrin siipi. Jokaisessa kappaleessa oli hänen vaakunakoristeensa, ja hänellä oli erikoinen asiantuntija, joka valvoi pesemistä ja niiden järjestämistä — ei koskaan sallittu minkään jokapäiväisen käden niitä koskettaa. Vielä kertoi hän heille, kuinka Mrs Devonin taloudenhoitaja oli saanut kauan aikaa tapella, koettaessaan opettaa tyttöjä järjestämään suurten vastaanottohuoneiden sisustuksen aivan sillä tavalla kuin rouva oli määrännyt; viimein oli otettu täydellinen valokuvasarja, joten tytöt saattoivat tehdä työnsä kuvien jälkeen.
Alice meni takaisin hotelliin, sillä Mrs Robbie Walling aikoi kutsua ja viedä hänet kotiaan aamiaiselle; Montague ja hänen veljensä ajoivat läpi katujen Reggie Mannin asuntoon, kertoakseen hänelle käynnistään.
Reggie otti heidät vastaan silkkisissä, mustissa alushousuissaan, jotka olivat koristellut rimpsuilla ja kaariompeleilla, ja silkillä koristelluissa tohveleissa, joihin oli kiinnitetty helmiä — ne oli hänelle lahjottanut eräs naisihailijatar. Montague huomasi kauhukseen, että pienellä miehellä oli kultainen rannerengas käsivarressaan! Hän selitti olleensa edellisenä iltana johtamassa katrillia — taikka paremmin, tänä aamuna; hän oli tullut kotiin kello viiden aikaan. Hän näytti aivan valkoiselta ja väsyneeltä, ja pöydällä oli hänen aamiaisensa jätteet, suudaa ja paloviinaa.
"Näittekö vanhan tytön?" kysyi hän. "Ja kuinka hän jaksaa?"
"Hän on reipas", sanoi Oliver.
"Minulla oli vietävänmoinen työ saada teitä pääsemään", sanoi toinen."Se tulee päivä päivältä yhä vaikeammaksi."
"Teidän tulee suoda anteeksi", lisäsi Reggie, "jos minä laitan itseni kuntoon. Minulla on kohtaus." Ja hän kääntyi toalettipöytäänsä päin, jonka peitti täydellinen rintama hajuvesipulloja ja koristelutarpeita, ja alkoi aivan kylmäverisesti maalata kasvojaan. Sillä aikaa hänen kamaripalvelijansa liukui äänettömänä, edestakaisin, laittaen kuntoon hänen iltapukuaan; ja Montague, istuen välinpitämättömänä, seurasi silmillään pikkumiehen liikkeitä. Joku korutavarakauppias olisi saattanut hyvän aikaa pitää puotiaan auki Reggien varastojen sisällöllä. Hänen vaatteensa säilytettiin huoneessa, joka oli toalettihuoneen yhteydessä; Montague, joka istui lähellä ovea, saattoi nähdä ruusupuiset kammiot, joista kukin oli omistettu eri vaatekappaleille — siellä oli kaiken värisiä paitoja, jotka oli tehty mitä erilaisimmista kankaista, ja ripustettu sileille puutelineille. Siellä oli kaappi, joka oli täynnä hyllyjä ja laitettu aivankuin pieneksi kenkävarastoksi — ja siellä näkyi korkeita ja matalia kenkiä, mustia, ruskeita ja valkeita, ja kaikki oli pingotettu lesteihin, jotta niiden ulkomuoto säilyisi täydellisenä. Nämä kaikki kengät oli tehty Reggien tilauksen ja määräyksen mukaan, ja neljä viisi kertaa vuodessa tapahtui perinpohjainen tarkastus; silloin ne jotka olivat joutuneet pois muodista, joutuivat hänen "miehensä" saaliiksi. Eräässä kammiossa oli kassakaappi, jossa Reggien jalokivet säilytettiin.
Pukuhuone oli sisustettu naisen salonkihuoneen malliin ja kalusto oli peitetty hienon hienoilla silkkikoristeilla, ja vuoteen edessä riippuva verho oli samallaista silkkikangasta. Keskellä huonetta olevalla pöydällä seisoi suunnaton ruusukimppu, ja ruusujen tuoksu levisi raskaana huoneessa.
Kamaripalvelija seisoi odottaen, ja pitäen kädessään kaulaliinatelinettä, josta Reggie valitsi huolellisesti yhden, joka sopi hänen paitaansa. "Aiotteko ottaa Alicen kanssanne Havensille?" kysäsi hän, ja jatkoi, "Te saatte siellä tavata Vivie Pattonin — hänellä on ollut toinen rajuilma kotonaan."
"Ei suinkaan se ole totta!" huudahti Oliver.
"On", sanoi toinen. "Frank vartioi häntä koko yön, ja itki ja repi tukkaansa ja vannoi tappavansa kreivin. Vivie käski hänen mennä helvettiin."
"Hyvä Jumala!" sanoi Oliver. "Kuka kertoi sen sinulle?"
"Uskollinen Alphonse", sanoi Reggie nyökäten kamaripalvelijaansa. "Vivien kamarineitsyt kertoi hänelle. Ja Frank vannoo, että hän vetää oikeuteen — odottelin jo puoliksi saavani nähdä jotakin tämän aamun sanomalehdissä."
"Tapasin eilen Vivien kadulla", sanoi Oliver. "Hän näytti yhtä veitikkamaiselta kuin ennenkin."
Reggie kohautti olkapäitään. "Oletteko nähneet tämän viikon lehteä?" kysyi hän. "Ne ovat saaneet yhden uuden Ysabelin salatuista runoista siihen." — Ja hän kääntyi Montagueen, selittäen että "Ysabel" oli erään nuoren alottelijattaren salanimi, joka oli joutunut Baudelairen ja Wilden lumoihin, ja oli julaissut runokokoelman, joka oli täynnä sellaista hurjaa rakkautta, että hänen vanhempansa ostivat satumaisilla hinnoilla jo laajalle levinneitä kappaleita.
Sitten kääntyi keskustelu hevosnäyttelyyn, ja he juttelivat kauan siitä, mitä väriä kukin kantaisi. Viimein Oliver nousi ja sanoi, että heidän tulisi saada jotakin haukata ennenkuin he läksisivät Havensille. "Teillä on kylliksi aikaa", sanoi Reggie. "Olisin itsekin mennyt, mutta lupasin jäädä pois ja auttaa Mrs de Graffenriediä laittamaan päivällissuunnitelmaa. Näkemiin!"
Montague ei ollut kuullut mitään käynnistä Haverisilla; mutta nyt heidän vieriessään alas katua selitti Oliver heille, että he tulivat viettämään loppuviikon Havensin linnassa. Pieni joukkue aikoi lähteä sinne tänään, perjantai-iltapäivällä, ja he löytäisivät yhden Havensin yksityisvaunuista odottamassa. Sillä välin ei heillä ollut mitään tekemistä, sillä kamaripalvelijat kyllä valvoisivat heidän pakkauksensa ja Alice kamarineitsyeineen tapaisi heidät asemalla.
"Havensin linna on yksi tämän maan nähtävyyksistä", lisäsi Oliver. "Tällä kertaa saat nähdä jotakin todellista." Ja aamiaista syödessä jatkoi hän tarinaa, huvittaen veljeään yksityiskohdilla linnan ja sen omistajain suhteen. John oli perinyt suurimman osan Havensin suunnattomista rikkauksista ja hän liittyi nyt isänsä seuraajana teräs trustiin. Eräänä päivänä joku noista suurista miehistä varmaan tyhjentäisi hänet puti puhtaaksi; sillä välin huvittelee hän itseään pitämällä melua trustin hallinnon mitättömistä pikkuasioista. Mrs Havens oli ihastunut maaseutuelämään, ja he rakensivat tämän suunnattoman palatsin Connecticutin kukkuloille, ja hän kirjottelee värssyjä, joissa hän kuvailee itseään yksinkertaiseksi paimentytöksi — ja kaikkea tuollaista roskaa. Mutta ei kukaan siitä välitä, sillä paikka on suuremmoinen, ja siellä on aina niin paljon tekemistä. Heillä oli esimerkiksi neljä- tai viisikymmentä pooloponia, ja joka kevät oli seutu täynnä pooloa pelaavia miehiä.
Asemalla näkivät he Charlie Carterin suuressa, punaisessa matkailuvaunussaan. "Oletteko matkalla Havensiin?" sanoi hän. "Sanokaa siellä, että me aiomme matkalla pistäytyä Chaunceyssä."
"Se on Chauncey Venable, Majurin serkku", sanoi Oliver ajaessaan asemalle. "Chauncey-parka — hän on maanpaossa!"
"Mitä tarkoitat?" kysyi Montague.
"No, hän ei uskalla tulla New-Yorkiin", sanoi toinen. "Etkö ole lukenut siitä sanomalehdissä? Hän hävisi eräänä yönä pelipaikassa lähes miljoonan, ja piirilakimies koettaa saada häntä kiinni."
"Tahtooko hän saada hänet vankeuteen?" kysyi Montague.
"Havensin, ei!" sanoi Oliver. "Panna joku Venable vankeuteen? Hän tarvitsee häntä todistajaksi pelaajaa vastaan; ja Chauncey-parka pakenee hänen edessään ympäri maata ja piileksii ystäviensä luona, ja valittaa, sillä hän ei voi nyt olla läsnä hevosnäyttelyssä."
He astuivat palatsimaisen komeaan yksityisvaunuun, ja heidät esitettiin toisille vieraille. Niiden joukossa oli Majuri Venable; ja kun Montague vaipui tutkimaan erään fantastisilla kansilla varustetun aikakauslehden uutta painosta, joka sisälsi eroottisen "Ysabelin" runon, jaaritteli hänen veljensä Majurin kanssa. Jälkimmäinen oli suorastaan ihastunut suureen, kauniiseen muukalaiseen, jolle kaikki kaupungissa oli niin uutta ja mieltäkiinnittävää.
"Sano minulle, mitä tuumasit Lumipalatsista", sanoi hän. "Luulenpa, että Mrs Winnie on aivan vimmoissaan sinun päällesi. Saat nähdä, että hän on vaarallinen, poikani — hän panee sinut vielä maksamaan päivällisistäsi, ennenkuin pääset irti!"
Kun juna oli lähtenyt, ympäröi Majuri itsensä apollinariksella ja skotlantilaisella viinillä, ja ryhtyi sitten huvittamaan itseään. "Näittekö 'humalaista vohlaa' laudalla?" kysyi hän. (Siten kutsuu meidän kohtuudenpitävä piirilakimiehemme minun siivoa esikoisperijääni). "Te olette tapaava hänet linnassa — Havensit ovat hyviä hänelle. He tietävät, miltä se tuntuu, arvaan minä; kun hän oli vielä pojannallikka, sai hänen merirosvomainen setänsä tapella Jerseyssä kuusi kuukautta heitä vastaan, välttääkseen lain ankaraa kouraa."
"Ettekö ole siitä kuullut?" jatkoi Majuri, imeksien juomaansa. "Sic transit gloria mundi![Niin katoaa maailman kunnia! Suom.] Se tapahtui silloin, kun suuri kapteeni Kidd Havens kasasi miljoonia, joita hänen jälkeläisensä tuhlaavat sellaisella hurmaavallainsouciancella. Hän ryösti paljaaksi erään virran äyränteet, ja Wallingien varsinainen kantaisä koetti ostaa häneltä pois sitä oikeutta, mutta Havens uitti suunnattoman määrän uusia tukkeja yöllä, rehellisesti vasten oikeuden määräystä, ja meni matkoihinsa melkein kaikkine rahoineen. Se kuulostaa aivan ooperamaisen koomilliselta — he pitivät säännöllistä, aseellista leiriä virralla lähes kuusi kuukautta — kunnes kapteeni Kidd matkusti parin miljoonan markan arvoinen setelipinkka laukussaan Albaniaan, ja sai lakialaativan tuomiokunnan laillistuttamaan menettelynsä. Tämä oli juuri sodan jälkeen, niinkuin tiedätte, mutta minä muistan sen aivankuin se olisi tapahtunut eilessä päivänä. Tuntuu kummalliselta ajatella, että joku ei olisi siitä kuullut."
"Olen kuullut Havenseista ainoastaan ylimalkaisesti", sanoi Montague.
"Niin", sanoi Majuri. "Mutta minä tunnen heidät yksityiskohtaisesti, sillä minä olen hoitanut muutamia niistä tukkivarastoista kaikkina näinä vuosina, eikä koskaan sen jälkeen ole maksettu mitään voitto-osuuksia. Se ja käsitykseni Johnin ylellisestä vieraanvaraisuudesta pyrkivät ajatuksissani liittymään toisiinsa."
Majuri johdatti Montaguen mieleen kertomuksen roomalaisesta keisarista, joka huomautti, että rahalla ei ollut mitään hajua.
"Ehkei ole", sanoi Majuri. "Mutta olkoon miten tahansa, jos olisit taikauskoinen, saattaisit tehdä mitä tahansa päätelmiä Havensin onnesta. Ottakaa tuo tyttöraukka, joka nai Paroonin."
Ja Majuri alkoi kuvailla tuon kuuluisan kansainvälisen ystävyysliiton julkaisemista, joka monta vuotta sitten oli liikuttanut ihmisten mieliä kummallakin mannermaalla. Koko ylhäisö oli ollut läsnä loistavissa häissä, ja arkkipiispa oli toimittanut juhlamenot, ja sanomalehdet olivat omistaneet palstamääriä pukujen, jalokivien, lahjojen ja kaiken muun juhlallisuuksien prameuden kuvailemiseen. Ja Parooni oli rappeutunut pikku-raukka, joka potki ja löi vaimoaan, ja rehenteli hänen kasvojensa edessä, ja kulutti kuusikymmentä miljoonaa markkaa hänen rahoistaan parissa vuodessa. Ajatus tuskin saattoi seurata tämän melkein mielipuolen olennon juominkeja — hän oli tuhlannut miljoonan markkaa yksissä pidoissa, ja uhrannut puolta vertaa enemmän kilpikonnanluiseen vaatesäiliöön, jossa Ludvig XVI oli pitänyt vaatteitaan! Hän oli hankkinut timanttisen kaulakoristeen vaimolleen, ja ottanut kaksi sen neljästä timanttirivistä pois, ennenkuin lahjoitti sen hänelle. Hän oli maksanut viisisataatuhatta markkaa vuodessa eräälle ratsastajalle, jota pariisilaiset ihaili, ja kokonaisen omaisuuden muutamasta palatsista Veronassa, jonka hän oli heti revittänyt maahan muutamien paneelimaalausten takia. Majuri kertoi eräästä ulkoilmajuhlasta, jonka hän äkkinäisestä mielijuohteesta oli pannut toimeen: kymmenentuhatta venetsialaista lyhtyä, kymmenentuhatta metriä mattoa; kolmetuhatta kullattua tuolia, ja pari kolmesataa tarjoilijaa ihastuttavissa puvuissa; kaksi palatsia rakennettuna veden päälle, merihevosineen ja delfiineineen, ja puoli tusinaa orkestereja ja useita satoja kuorotyttöjä suuresta oopperasta! Ja välillä kaikellaisia seikkailuja, hän osti paikan edustajakamarissa, puhui ja taisteli kaksintaisteluja Pyhän Katoolilaisen Kirkon puolesta — ja kirjotti artikkeleita Ameriikan keltaisiin sanomalehtiin. "Ja sellainen on minun menetettyjen voitto-osuuksieni kohtalo!" valitti Majuri.
Asemalla oli joukkuetta vastassa useita automobiileja, ja he ajaa viilsivät pitkin leveää tietä läpi laakson, sivuuttivat pienen järven ja niin olivat he Havensin linnan kaduilla.
Se oli suuremmoinen rakennus, parisen sataa jalkaa korkea. Ensin astuttiin suureen saliin, joka oli noin viisikymmentä jalkaa leveä, ja siinä oli suuri takka ja marmorista ja pronssista tehdyt rappuset, ja huonekalusto kullatusta puusta ja tulipunaisesta sametista, ja jättiläismäinen maalaus, joka peitti kolme seinää, ja kuvasi Perun valloitusta. Jokainen huone oli kalustettu eri ajanjaksojen tyyliin — yksi Ludvig IV:nen, yksi Ludvig V:nen, yksi Marie Antoinetten, ja niin edespäin. Siellä oli vastaanottohuone ja kuninkaallinen musiikkisali; päivällishuone gregoorialaiseen tyyliin, ja biljaardihuone samoin englantilaiseen malliin, korkealle ulottuvine laudoituksineen ja paljaine paneeleineen; ja kirjasto, ja aamuhuone ja kasvihuone. Yläkerrassa, huoneryhmän keskustassa oli kuninkaallinen vuode ja makuusija, jonka yksin huhuttiin maksaneen satakaksikymmentäviisituhatta markkaa; ja jonkinlaisen käsityksen tämän palatsin häikäisevästä ylellisyydestä voi saada, kun sai tietää, että huonekaluja peittävän kultauksen alla oli harvinaista ja kallista tsherkessiläistä pähkinäpuuta.
Kaikki tämä oli kaunista. Mutta se, mikä veti ihmisiä Havensin linnaan, oli kasino — niin oli Majuri huomauttanut. Se oli oikeastaan yksityinen urheiluklubi, ja heillä oli karvarinparkkinen kilpa-ajorata, jonka pinta-ala oli yhtä suuri kuin Madison Square Gardenin hippodroomin, ja siinä oli taivaansininen katto ja kolme- tai neljäkymmentä kaarilamppua yöllisiä leikkejä varten. Siellä oli keiliratoja, biljaardi- ja lepohuoneita, pallo-, tennis- ja rakettikenttiä, täydellinen voimistelusali, ampumagalleria, ja uima-allas turkkilaisine ja venäläisine kylpyineen. Tässä kasinossa yksin oli huoneita neljällekymmenelle vieraalle.
Sellainen oli Havensin linna; se oli maksanut viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa markkaa, ja kaksitoista jalkaa korkean muurin sisäpuolella, joka ympäröi sen pinta-alaa, eli kaksi maailmaan väsynyttä ihmistä, jotka eivät pelänneet mitään muuta niin paljon kuin yksinjäämistä. Siellä oli aina vieraita, ja erikoisissa tilaisuuksissa saattoi olla kolme tai neljä joukkuetta. He ajella huristivat ympäri maatilaa automobiileillaan; he ratsastivat ja ajelivat; he leikkivät sisä- ja ulkoilmaleikkejä, tai pelasivat, tai vetelehtivät tyhjäntoimittajina ja lörpöttelivät, taikka vaeltelivat ympäri oman makunsa mukaan. Kun tuli johonkin näistä paikoista, oli se samaa kuin olisi pysähtynyt hotelliin, mutta seura oli täällä vain valittua, ja sen sijaan että olisit ainoastaan maksanut laskun, sait antaa lähtiessäsi palvelijoille sata tai puolitoistasataa markkaa.
Havensin linna oli suuri huvittelupalatsi, jossa kauniit ja komeannäköiset miehet ja naiset yhdessä toimeenpanivat mitä moninaisimpia, kauniita ja miellyttäviä leikkejä. Iltasin roihusivat suuret halot salin takassa, ja saatettiin panna toimeen vaatimattomat tanssit — musiikkia oli siellä aina saatavilla. Silloin tällöin oli heillä juhlalliset tanssiaiset, joissa vilisi rikkaita pukuja ja säihkyviä jalokiviä, ja ympäristö hehkui yhtenä valomerenä lyhtyjen valossa; täydellinen orkesteri soitteli säveleitään, ja erikoiset junat kuljettivat vieraita kaupungista. Taikka sitten tuotiin koko näyttelijäseurue esittämään näytäntöä teatterissa; tai kuunneltiin viisunlaulajia, tai katseltiin temppujentekijäjoukkuetta, tai opetettujen eläinten näyttelyä. Taikka sitten saattoi olla joku suuri pianisti, povari, tai transsimediumi. Kuka tahansa, joka toi sinne uutta, väreilevää elämää, oli sinne tervetullut — se ei merkinnyt mitään, vaikka maksu olisi ollut useita satoja markkoja minuutilta.
Montague pudisti isäntänsä ja emäntänsä ja muutamien muiden käsiä; niiden joukossa oli Billy Price, joka heti kutsui hänet luokseen ja vei hänet ulos ampumagallerialle. Montague otti kiväärin, ja tyydytti Billyn ihastusta näyttämällä hänelle taitoaan. Sen huomasi myöskin Siegfried Harvey, joka oli kuuluisa halkimetsien-ratsastaja ja "poolomies." Harveyn isä omisti kuparikaivoskentän, ja oli antanut pojalleen nimen yhden kilpajuoksuansa jälkeen; hän oli suuri, leveäolkainen nuorukainen, jokaisen suosikki; ja huomatessaan seuraavana aamuna, että Montague istui hevosen selässä aivankuin olisi siihen syntynyt, pyysi hän häntä tulemaan maatilalleen Long Islandiin, katsomaan vähän ketunjahtia.
Pukeuduttuaan päivällispukuunsa tuli Montague alakertaan, ja kohtasi Betty Wymanin, joka seisoi loistavana niinkuin aamuruskon haltijatar oransin värisellä pilvellä. Hän esitti Montaguelle Mrs Vivie Pattonin, joka oli pitkä, solakka ja hurmaava, ja sama, joka oli käskenyt miehensä mennä helvettiin. Mrs Viviellä oli mustat silmät jotka vilkkuivat ja säteilivät, ja hän oli vetreän elinvoimaisuuden lämmin tulivuori, joka oli aina purkautumistilassa. Montague aprikoi, olisiko Mrs Vivie jutellut hänen kanssaan niin iloisesti, jos olisi tietänyt, mitä hän oli kuullut hänen perheselkkauksistaan.
Seurue siirtyi päivällishuoneeseen, missä tarjottiin toinen noista loistavista ja suunnattoman kalliista aterioista, ja Montague oli näkevinään kohtalonaan koko jälellä olevan elämänsä ajan syödä tuollaisia aterioita. Mutta Mrs Billy Aldenin sijasta skotlantilaisineen whiskyineen oli Mrs Vivie, joka joi shampanjaa hirvittävät määrät; ja päivällisen jälkeen kokoontuivat peliveikot säännönmukaisesti omiin ryhmiinsä.
Vieraiden joukossa oli pitkätukkainen ja fantastisen näköinen ulkomaalainen, joka oli illan "leijona", ja istui puolen tusinan ihailevan naisen ympäröimänä. Nyt saateltiin hänet musiikkihuoneeseen, ja silloin kävi selville, että hän oli viuluvirtuoosi. Hän soitti niin kutsuttua "salonkimusiikkia" — sellaista, joka oli kirjotettu etupäässä herroille ja naisille kuunneltavaksi päivällisaterian jälkeen; myöskin soitti hän ihmeellisen yhdistelmän, jota kutsuttiinconcertoksi, ja se tuntui olevan kokoonpantu yksinomaan sitä varten, että lyhyessä ajassa voisi näyttää äärimmäisen vaihtelevaa sormivoimistelua. Oppiakseen suorittamaan näitä urotöitä, täytyi aivankuin jonkun sirkusakrobaatin omistaa koko elinaikansa niiden harjottelemiseen; ja Montaguen mieli tuli alakuloisen väsyneeksi; ainoa, mikä hänelle siitä jäi, oli tunne jostakin typerästä ja alkuperäisen naivista turhuudesta.
Montague seisoi hetken katse tuijottavana; ja sitten alkoi hän silmillään seurata joukkoa: kuka jutteli, kuka nauroi koko suorituksen ajan. Sitten kuljeskeli hän ja tuli biljaardihuoneeseen, missä Billy Pricellä ja Chauncey Venablella oli jännittävä peli käynnissä; ja sieltä meni hän tupakoimishuoneeseen, missä paksu, pieni Majuri oli kerännyt ympärilleen joukon elämänhaluisia nuorukaisia pelaamaan "klondikea." Se oli murhaava uhkapeli, jota he pelasivat ilman määrää; pelaajat itse olivat vaiti ja kylmiä, — mutta katsojat, jotka kerääntyivät ympärille, olivat täynnä jännitystä.
Aamulla huristi Charlie Carter Alicen, Oliverin ja Bettyn kanssa ulos automobiilillaan; ja Montague kulutti aikaansa koettelemalla muutamia Havensin kilpajuoksijoista. Maanantaina avattiin New Yorkissa hevosnäyttely, ja ilmassa tuntui olevan odotuksen herättämää, pidätettyä jännitystä; Mrs Caroline Smythe, ihastuttava nuori leski oli liittynyt hänen kanssaan kuljeksimaan, ja hän jutteli Montaguelle kaiken tästä näyttelystä, ja ihmisistä, jotka siihen ottaisivat osaa.
Ja iltapäivällä otti Majuri Venable hänet kävelylle ja näytti hänelle maatilukset. Hänelle oli kerrottu, mitä suunnattomia summia oli uhrattu niiden laittamiseen; mutta sittenkään, numerot eivät olleet mitään, verrattuina siihen, mikä todellisuudessa avautui silmien eteen. Siellä oli vuoria ja jyrkänteitä, ja niin kauas kuin silmä kantoi vihreitä kenttiä ja puistoja, ja siellä täällä kohosi portaita, ja suihkulähteitä ja kuvapatsaita, jotka olivat tehdyt hohtavan valkoisesta marmorista. Siellä oli leveä italialainen käytävä, joka useiden toisiaan seuraavien avonaisien ruohokenttien läpi vei sähkön avulla toimivalle suihkulähteelle; sen jalusta oli kuusikymmentä jalkaa läpimitaten, ja siinä oli pronssiset vaunut ja marmoriset hevoset. Siellä oli vedenalaisia puutarhoja suihkulähteineen, jotka olivat tuodut etelä-Ranskasta, ja kreikkalaisia pylväskäytäviä, ja marmorisia istuimia, ja kukkamaljakoita ja muita taidekalleuksia.
Ja sitten olivat tallit; jättiläismäinen renessanssityylinen rakennus, jonka yläkerrassa oli täydellisesti järjestetty teatteri. Siellä oli myöskin maanviljelysmallitalo ja meijeri; ja poolokenttä, ja aitauksella suljettu ratsastuskenttä lapsia varten; ja koiratarhoja ja kyyhkyslakkoja, kasvihuoneita ja hirvipuistikoita — karhujen luolalle ja eläintarhalle oli oma puistikkonsa. Paluumatkallaan kulkivat he lopuksi kasinon ohi, missä musikaaliset kellonsoinnut ilmaisivat joka neljännestunnin. Montague pysähtyi ja tuijotti ylös torniin, mistä äänet olivat tulleet.
Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän huomasi hän siinä katseltavaa. Tämän rakennuksen katossa oli monta päätyä, Anna-kuningattaren tyyliin; ja niiden keskustasta kohosi ylös torni, joka oli kahdeksan kulmainen ja vankka rakenteinen, muistuttaen normandilaista tyyliä. Se oli koristettu jouluseppeleillä, jotka oli hakattu valkoiseen marmoriseokseen, ja koristetut muutamilla kirjavilla kaiverroksilla, jotka olivat kuin kullatut tupsut, joita näkee samettiverhoissa. Kaiken tämän yläpuolella kohosi vielä turkkilaisen moskeijan kupooli. Kupoolista nousi ylös kyyhkyslakan näköinen koroke; ja tästä kohosi maalaismetodistikirkon solakka, valkoinen huippu. Sen kärjessä oli Dianan kuvapatsas.
"Mitä Te katsotte?" kysyi Majuri.
"En mitään", sanoi Montague, lähtiessään jatkamaan kulkuaan. "Onko koskaan esiintynyt heikkomielisyyttä Havensin perheessä?"
"En tiedä", vastasi toinen hämmästyneenä. "Kerrotaan, että vanha isäntä ei koskaan voinut nukkua yöllä, ja hänen tapanaan oli kierrellä yksin puistossa. Otaksuttavasti hänellä oli jotakin omallatunnollaan."
He kulkivat pois; ja Majurin lörpöttelyn salvat aukenivat. New Yorkissa oli vanha kauppias, joka oli ollut Havensin yksityissihteeri. Ja Havens pelkäsi aina hirveästi joutuvansa salamurhan esineeksi, ja siksi joka kerta kun he matkustivat ulkomaille, vaihtoivat hän ja sihteeri asemaa. "Tuo vanha mies on suuri ja kunnioitusta herättävä", sanoi Majuri, "ja hullunkurista on kuulla hänen kertovan, kuinka hänellä oli tapana ottaa vastaan kävijöitä ja kuinka ihmisjoukot häneen tuijottivat, sillä aikaa kun Havens, joka oli pieni ja mitättömän näköinen, oli olevinaan hyvin asiaan kuuluva. Ja sitten eräänä päivänä tuli muuan hyvin villin näköinen olento Havensin toimistoon, ja alkoi repiä kääreitä yhden paketin ympäriltä, joka loisti aivankuin metalli, — ja nopeaan kuin salama heittäytyivät hän ja Havens laattialle kasvoilleen. Sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoivat he ylös, ja näkivät hämmästyneen vieraan katselevan heitä kaidepuun yli. Hänellä oli kuparista tehty patenttikirnu, jonka hän oli antanut Havensin myytäväksi!"
Montague olisi toivonut, että tämä vierailu kestäisi viikon tai pari kahden päivän asemasta. Hänen mieltänsä kiinnitti elämä täällä, ja ne henkilöt, jotka sitä elivät; kaikki, joita hän tapasi, olivat huomattavia yhteiskunnallisissa piireissä, ja muutamat myöskin liikemiesmaailmassa, eikä voinut toivoa parempaa tilaisuutta oppia heitä tuntemaan.
Montague tunsi ajan kuluvan ja työnsä käyvän hitaasti. Mutta ollessaan leikkimässä taikka hulluttelemassa, ei hän hetkeksikään kadottanut mielestään todellista tarkoitusperäänsä, jona oli paikan löytäminen itselleen liikemaailmassa; ja hän seurasi tarkoin ihmisiä, ja toivoi, että heidän keskustelustaan saisi jonkinlaisen näkökannan toiveensa toteuttamiseen. Siksi herätti hänen mielenkiintoaan, kun Mrs Smythe huomautti, että heidän vieraidensa joukossa oli Vandam, joka oli erään suuren henkivakuutusyhtiön virkailija. "Freddie" Vandam, niinkuin nainen häntä kutsui, oli mies, jolla oli merkitystä rahamaailmassa; ja Montague sanoi itselleen, että kohdatessaan häntä täytyisi hänen todella jotain saada aikaan. Etevät kielikellot ja poolonpelaajat ja nelivaljakkojen tuntijat olivat kyllä kaikki hyvin hyviä, mutta hänen oli ansaittava toimeentulonsa, ja hän pelkäsi, että kysymys tulisi olemaan vaikea ratkaista.
Sentähden oli hän iloinen, kun sattuma toi hänet ja nuoren Vandamin yhteen, ja Siegfried Harvey esitteli heidät. Ja sitten Montague sai kestää suurimman kolauksen, mitä New York oli vielä hänelle tarjonnut.
Ei sitä antanut Freddie Vandamin keskustelu; eittämättä hänellä oli oikeus olla innostunut hevosnäyttelyyn, sillä hän itse aikoi panna näytteelle useita hienoja hevosia, eikä hänellä ollut mitään syytä tuntea velvollisuudekseen keskustella vieraan henkilön kanssa, yksityisillä vierailuilla mistään vakavammasta asiasta. Vaan sen antoi hänelle miehen käytös, hänen koko persoonallisuutensa. Sillä Freddie oli oikea muotileijona, jolla oli täydellinen pilalehtien keikarinarrien liioitellun naurettava esiintymistapa. Hänellä oli silmiinpistävä ja hullunkurinen keikarin puku, ja pieni keppi, jolla hän teki asentoja; hän käytti aaltoilevaa tukkaa ja hänen silkin hienot viiksensä ja partansa olivat laitetut hienoihin suipukoihin, joita hänen toimeliaat sormensa alinomaa pitivät terävinä. Hänen keskustelunsa oli täynnä ranskalaisia lauseparsia ja ranskalaisia mielipiteitä; hän oli kasvanut ulkomailla, ja halveksi sydämestään kaikkea ameriikkalaista — kauppakirjeensäkin saneli hän ranskaksi, jättäen pikakirjoittajansa asiaksi niiden kääntämisen. Hänen paitansa olivat koristellut orvokeilla, ja ne tuoksuivat orvokeille — ja hänen hevostensa päissäkin oli orvokkikimppuja, jotta hän ajaessaankin voisi nauttia niiden tuoksusta!
Oli olemassa eräs julma puheenparsi Freddie Vandamista — että jos hänellä vaan olisi ollut hiukkasta enemmän aivoja, olisi hänestä tullut narri. Ja Montague istui, tarkastaen hänen käyttäytymistään ja kuunnellen hänen tyhjänpäiväistä puhettaan, ja hänen järkensä oli aivan hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän viimein nousi ja läksi, kohosi hänen eteensä uusi puoli tuosta luonteeltaan monimutkaisesta probleemista. Kuka kykenisi antamaan hänelle avaimen tähän mysterioon — ken olisi sellainen, joka kykenisi selittämään hänelle maailman, missä sellainen mies kuin tämä, hallitsi kahta kolmea miljaardia markkaa uskottuja varoja.
Seitsemäs luku.
Aivan hyödytöntä oli koettaa saada ketään puhumaan vakavista asioista juuri tähän aikaan — sillä tuleva viikko koko seuraelämässä kuului yksinomaan hevosille. Sunnuntai-aamuna kirkkoon ajavat seurueet juttelivat koko matkan hevosista, ja ihmisryhmät, jotka olivat kerääntyneet kirkon ovien eteen nähdäkseen heidän laskeutuvan automobiileistaan, ja tehdäkseen huomautuksia heidän huomiota herättävistä puvuistaan; lukivat koko iltapäivän sunnuntain sanomalehdistä hevosista ja loistavista puvuista, joita naiset tulisivat näyttelyssä kantamaan.
Muutamat joukkueesta läksivät jo sunnuntai-iltana; Montague läksi jälelle jääneiden kanssa maanantaiaamuna, ja söi aamiaista Mrs Robbie Wallingin, Oliverin ja Alicen kanssa. He olivat pukeneet hänen hännystakkiin, silkkihattuun ja hienoihin säärystimiin; ja he ottivat hänet mukaansa ja panivat hänet istumaan Robbien aitioon eturiviin.
Siellä oli suuri parkkinen arena, jolla hevoset esiintyivät; ja ympärillä oli kaideaitaus ja leveä kävelyalue katselijoita varten; viimeisinä, muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella kohosivat aitiot, joissa istui koko New Yorkin seuraylhäisö. Sillä hevosnäyttelyyn osaaottaminen oli nyt muodostunut tärkeäksi kansalliseksi velvollisuudeksi. Muuan vieraileva ulkomaalainen prinssi oli viime vuonna katsonut sopivaksi käydä sitä katsomassa, ja tänä vuonna "jokainen" tahtoi tulla.
Montague tottui nopeasti asioiden tilaan; hän huomasi hymyillen, kuinka helppoa oli tottua pitämään luonnollisena silkillä koristeltua vuodetta ja pöytäliinaa, seinämaalauksia, yksityisvaunuja ja kultalautasia. Aluksi oli hänestä tuntunut oudolta ja aivan mahdottomalta nähdä valkopukuisen naisen tai valkopukuisen miehen odottavan, valmiina vastaanottamaan hänen määräyksiään; mutta hän alkoi tottua noihin äänettömiin ja sanattomiin lakeijoihin, joita oli kaikkialla hänen ympärillään, odottamassa hänen pienintä viittaustaan. Samoin hän arveli vähitellen tottuvansa myöskin hevosiin, joiden hännät olivat leikatut lyhyiksi ja harjat tasarivisiksi töyhdöiksi; ne olivat opetetut nostelemaan jalkojaan kummallisella, erikoisella tavalla, ja ajettaessa oli niillä suussaan teräväsyrjäiset suitset, jotka repivät niiden suuta ja teki niiden käynnin vilkkaaksi.
Siellä oli kuormahevosia, kyytihevosia, ratsastus- ja metsästyshevosia, pooloponia, siitoshevosia — kaikkia hevoslajeja, mitä ihmiset huviksensa käyttävät; niitä oli siellä ainakin sata eri "luokkaa." Ratsastajat esittivät niillä korkeakouluratsastusta kiertämällä arenaa, ja varta vasten asetettu komitea, toimi palkintotuomarina, joka arvosteli sinisiä ja punaisia ohjia. Nähtävästi niiden suuresti keinotekoinen sirous oli todellisuutta niille ihmisille, jotka ottivat osaa näyttelyyn, sillä katselijat väreilivät kiihtymyksestä ja tervehtivät käsien taputuksella yleisiä voittajia. Heillä oli kokonainen sarja sovittuja merkkejä, joita kaikki ymmärsivät — olipa heillä uusi puhekielikin. Sanottiin, että nämä "nyöpelit" olivat "ylväitä" ja "ketteriä"; nuo olivat "huojuvia" ja "konstikkaita" ja "höllyviä."
Hevoset muodostivat todellisuudessa kuitenkin vain pienen osan tästä näyttelystä, ei tarvinnut istua siellä koko iltapäivää ennenkuin pääsi selville, että tilaisuus oli itse asiassa ylhäisönäyttely. Sillä kuusi tai seitsemän tuntia päivästä oli leveä käytävä ahtautunut niin täyteen ihmisolentoja, että vain suurella vaikeudella saattoi liikkua; ja tämä väkijoukko katseli tuskin koskaan arenalle — se tuijotteli ylös aitioihin. Koko vuoden ympäriinsä saivat tyytymättömät keskiluokkiin kuuluvat miljoonat lukea "hienon säädyn" elämästä; ja tänne oli heillä tilaisuus saapua ja nähdä heitä — elävinä ja todellisina ja puettuina loistaviin pukuihinsa. Täällä oli kokogrand mondenumeroiduissa aitioissa ja heidän nimensä merkittyinä ohjelmiin, niin että jokainen saattoi löytää heidät suoraan. Kymmenen tuhatta ihmistä muista kaupungeista oli tullut New Yorkiin vain siinä tarkotuksessa, että olisi tilaisuudessa heitä näkemään. Naiset, jotka elivät pensionaateissa ja laittoivat itse vaatteensa, olivat tulleet saamaan viitteitä muoteihin; kaikki kaupungin vaatteiden valmistajat olivat samaa tarkoitusta varten saapuvilla. Hienostoelämän reporterit olivat tulleet muistiinpanokirjat käsissään; ja seuraavana aamuna hienoston matkijat kaikkialla ympäri koko Yhdysvaltojen lukivat näyttelystä sanomalehdissä tähän tapaan: "Mrs Venable oli puettu aistikkaaseen, purppuraviolettiin pukuun ja Eton-sakettiin, jota koristi silkkinen reunustin, ja joka aukeni pitsirinnustimen yli. Hänen hattunsa oli samaa väriä, ja sen ympäri oli kiedottu paksulti helakan punaisen ja oranssin väristä harsoa, ja päälaella oli paratiisilintuja, jotka täydensivät ulkonäköä. Turkikset olivat hopeaketun nahkaa." [Hopeakettu,Vulpes argentatus, on eräs ulkomaalainen kettulaji. Suom.]
Kaikista oivallisimmat Metropoliksen suurista päivälehdistä painoivat palstamääriä tällaista luettavaa; ja "keltaisissa" sanomalehdissä oli mielipiteiden vaihtoa "asiantuntijain" kesken puvuista, ja puolisen sivua kuvia enimmän huomiota herättäneistä aitioiden haltijoista. Montaguen istuessa juttelemassa Mrs Wallingin kanssa, näppäsi puoli tusinaa kameeroja heistä pikakuvat; ja kerran muuan nuori mies luonnoskirjanen kädessään tuli ja alkoi kylmäverisenä tehdä työtä. — Tuollaisten asiain suhteen osotti hienoston nainen kolmea eri tunnealaa; ensimäinen se, mitä hän osotti yleisölle — tuota väsynyttä, halveksivaa välinpitämättömyyttä; toinen se, minkä hän ilmaisi ystävilleen — naivin raivokas, mutta avuton harmi; ja kolmas se, mitä hän itse asiassa tunsi — tuo ilkamoiva voitonriemu kilpailijoitaan kohtaan, joiden kuvia ei oltu julkaistu ja joiden pukuja ei oltu kuvattu.
Se oli ylimystönaisten suuri pukuparaadi. Hänen, joka tahtoi näytellä asiaankuuluvaa osaa siinä, täytyi kuluttaa ainakin viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa sillä viikolla. Oli aivan välttämätöntä käyttää joka päivä eri pukua iltapäivällä ja illalla; mutta muutamat, jotka olivat mestareita vaihtamaan nopeasti ja olivat ylpeitä siitä, saattoivat kantaa kolme tai neljä pukua päivässä, ja tarvitsivat siten pari tusinaa koko näyttelyä varten. Tietenkin täytyi olla hatut, kengät ja käsineet, jotka arvokkuudessa vastasivat muuta pukua. Huikean kalliita turkisviittoja riippui huolettomasti yli aition reunanteen, ollakseen siinä näytteellä; ja illalla oli sitten pyroteknillinen jalokivinäyttely. Mrs Virginia Landis kantoi yksinkertaisia helmikorvarenkaita, joiden hän reporttereille kertoi maksaneen satatuhatta markkaa; ja siellä oli kaksi naista, jotka kopeilivat kahden miljoonan markan arvoisella timanttipaljoudella — ja kumpikin heistä oli vuokrannut salapoliisin kiertelemään väkijoukossa ja pitämään heitä silmällä!
Ei kenenkään kuitenkaan tarvitse otaksua, että hevoset, vaikka näyttelivätkin huomaamatonta osaa näyttelyssä olisivat näytelleet halpahintaisinta osaa. Yhden nähtiin ajavan mustalla, neliorhisella valjakolla, joka oli maksanut kaksisataatuhatta; siellä oli toisia, jotka ajoivat ainoastaan yhdellä hevosella, ja olivat maksaneet siitä kaksisataatuhatta. Kaksi ja puoli miljoonaa oli kohtuullinen määrä, minkä joku näytteelle panemisen arvoinen "ryhmä" maksoi. Ja tietenkin nämä hevoset olivat kelpaamattomia muuhun kuin tällaisiin näyttelyihin ja toisten samallaisten hevosten siitokseen. Monet niistä eivät menneet koskaan muulloin ulos talleistaan, kuin vietäessä radalle harjottelemaan; ja noita mutkallisia ja suunnattoman kalliita vaunuja ei missään tapauksessa voitu käyttää muualla — kun niitä kuljetettiin paikasta toiseen, kulkivat ne harvoin omien pyöriensä päällä.
Ja siellä oli ihmisiä, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi elämässä oli muodostunut päästä sinisten ohjien voittajaksi näissä näyttelyissä. He pitivät yllä suuria maa-alueita yksinomaan hevosia varten, ja heillä oli vartavasten rakennettuja yksityisiä näyttelyareenoja. Robbie Walling ja Chauncey Venable olivat kumpikin sellaisia ihmisiä; seuraavana kesänä vei toinen Wallingeista täydellisen ryhmän yli meren, opettaakseen hevosten näyttelyleikkiä Lontoon hienostolle. Hän otti pari kolmekymmentä hevosta asiantuntevan hoitajan ja kymmenkunnan apulaisen valvonnan alla; hän lähetti kuusitoista erimallista vaunua, ja kahdet suuret ajopelit, ja tonnin verran varustuksia ja kaikellaisia kankaita. Ne vaativat kokonaisen laivan kannen, ja matka vapautti hänet kolmesta miljoonasta markasta.
Kaiken päivää oli Robbie tietysti arenalla hevoskouluttajiensa ja toisten kilpailijoiden kanssa, ja Montague istui pitämässä seuraa hänen vaimolleen. Heidän luokseen tulvaili lakkaamatta vierailijoita, jotka saapuivat onnittelemaan Mrs Robbieta heidän menestyksestään, ja surkuttelemaan yhdessä Mrs Chauncey Venablen kanssa julkisuutta etsivän piirilakimiehen uhrin kärsimyksiä.
Oli ainoastaan yksi heikko puoli hevosnäyttelyn suhteen, kuten Montague pääsi perille niiden keskustelusta, jotka kävivät heidän luonaan: näyttely oli julkinen, eikä ollut mitään keinoa estää epämieluisia ihmisiä ottamasta siihen osaa. New Yorkissa oli nähtävästi laumoittain rikkaita ihmisiä, jotka eivät kuuluneet hienostoon, ja joiden olemassaoloa ylhäisö kopeasti ei ollut huomaavinaan; mutta nämä ihmiset saattoivat tuoda hevosia kilpailuun, ja voittaa palkintoja, ja vieläpä vuokrata aitionkin ja näytellä pukujaan. Ja he voivat saada reportterit mainitsemaan niistä lehdissä — ja tietenkään nuo tyhmät väkijoukot eivät tietäneet erotusta, vaan tuijottelivat heihin yhtä paljon kuin Mrs Robbieen tai Mrs Winnieen. Ja niin kokonaisen viikkokauden ajan saivat nämä ihmiset elää moisessa autuaallisessa tunnelmassa, että kuuluivat ylhäisöön! "Ei kestä kauan, ennenkuin tuo tekee lopun hevosnäyttelystä", sanoi Mrs Vivie Patton, räpäyttäen mustia silmiään.
Miss Yvette Simpkins esimerkiksi; hienosto vaahtosi ja kuohusi, kun hänen nimensä mainittiin. Miss Yvette oli erään varakkaan arvopaperien välittäjän veljentytär, ja hän piti itseään hienostoon kuuluvana, ja tyhmä yleisö luuli myöskin samoin. Miss Yvetten erikoisena erikoisuutena oli sanomalehtiyleisö; kaikkialla sai nähdä hänen kuvansa, jossain uudessa, "huomiota ja seuraamista ansaitsevassa" puvussa, ja kuvan selityksenä saattoi olla "Miss Yvette Simpkins, New Yorkin parhaiten puettu nainen", taikka "Miss Yvette Simpkins, joka tunnetaan hienoston etevimpänä naistähtenä." Sanottiin, että Miss Yvette, joka oli lyhyt ja paksu, ja jolla oli ruusunhohteiset saksalaiskasvot, oli maksanut kaksi ja puoli tuhatta markkaa yhdestä valokuvasarjasta, missä hän parhaallaan istui uudessa pukeumishuoneessaan; ja hänen kuviaan lähetettiin sanomalehtiin tusinan verran sisältävissä nipuissa kerralla. Miss Yvette omisti yli viidenmiljoonan markan arvosta timantteja — maan hienoimpia, sanomalehtien mukaan; hän oli kuluttanut tänä vuonna kuusisataa viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa, ja hän antoi pitkiä haastatteluja, joissa hän toi esille tuon tosiasian, että nykyajan nainen ei itse asiassa voi olla hyvin puettu vähemmällä kuin viidelläsadalla tuhannella vuodessa. Miss Yvetten keppihevosena oli se, että hän ei koskaan elämässään ollut ajanut raitiovaunussa.
Montaguella oli aina lämmin kohta sydämessään onnetonta Miss Yvetteä kohtaan, joka teki niin ankarasti työtä tullakseen johtavaksi tähdeksi; sillä tapahtui niin, että Miss Yvetten ollessa arenalla näyttämässä taitoaan irtovaljakoilla ajamisessa, sattui hänelle kohtalorikas kohtaus. Myöhemmin elämässään, kun hän tuli katselleeksi taaksepäin näihin kaukaisiin aikoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että hän oli tullut tänne niin huolettomana ja mitään odottamatta, samalla aikaa kun kohtalottaret kutoivat ihmeellisiä lankojaan hänen ympärillään.
Oli tiistai-iltapäivä, ja hän istui Mrs Venablen aitiossa. Mrs Venable oli Majurin sisarpuoli, ja tuo huoleton vanhapoika oli siellä itsekin, sekä myöskin Betty Wyman, joka teki säkenöiviä huomautuksia ohikulkevista; ja aitioon astui Chappie de Peyster erään nuoren naisen seurassa.
Niin paljon oli ihmisiä pysähtynyt ja tullut esitetyksi Montaguelle ja sitten taas mennyt tiehensä, että Montague vain kerran katsahti häneen. Hän huomasi, että hän oli pitkä ja miellyttävän näköinen, ja kuuli hänen nimensä. Miss Hegan.
Ajopelien edessä arenalla oli kaksi hevosta, jotka olivat valjastetut toinen toisensa eteen; ja Montague aprikoi itsekseen, mikä käsittämätön vaikutin sai ihmiset satuloimaan ja ajamaan hevosia moisella tavalla. Keskustelu kohdistui Miss Yvetteen, joka oli arenalla; ja Betty teki huomautuksia siitä peittelemättömästä mielihyvästä, jolla hän heilutti pitkää piiskaa, joka hänellä oli kädessään. "Oletteko nähneet, mitä lehdet sanoivat hänestä tänä aamuna?" kysyi hän. "'Miss Simpkins oli puettu hienoon purppuran väriseen samettiin', ja niin edespäin! Hän esiintyi koko maailmalle kilpa-ajoradan Venuksena!"
"Minkätähden hän ei kuulu seuramaailmaan?" kysyi Montague, uteliaana.
"Hän!" huudahti Betty. "Oh, hänhän on naurettava apina!"
Oli hetken vaitiolo, jota seurasi heidän nuoren naisvierailijansa huomautus. "Mielestäni todellinen syy", sanoi hän, "siihen, että hän ei koskaan ole päässyt ylhäisön jäseneksi, on se, että hän rakasti vanhaa enoansa."
Montague heitti lyhyen silmäyksen puhujaan, joka tähysteli kiinteästi arenalle. Hän kuuli Majurin hihittävän, ja oli kuulevinaan Betty Wymanin hiljaa tirskuvan. Hetkistä myöhemmin nousi nuori nainen, ja huomauttaen muutamin sanoin Mrs Venablelle, kuinka hyvin hänen pukunsa sopi hänelle, poistui hän aitiosta.
"Kuka hän on?" kysyi Montague.
"Hän", vastasi Majuri, "hän on Laura Hegan — Jim Heganin tytär."
"Oh!" sanoi Montague, haukkoen ilmaa. Jim Hegan — rahamaailman Napoleon — jättiläismäisen rautatiejärjestelmän tsaari, ja lukuisten valtioiden poliittisten valtaistuinten takanaoleva voima.
"Lisäksi hänen ainoa tyttärensä", lisäsi Majuri. "Tuhattulimmaista, mikä mehukas pala jollekulle!"
"Joka antaa hänen maksaa joka pennin kaikesta, mitä saa, olkoon hän kuka hyvänsä!" heitti Betty kostonhimoisena.
"Ettekö pidä hänestä?" kysyi Montague; ja Betty vastasi nopeasti."En!"
"Hänen pappansa ja Bettyn suurpappa ovat aina sotajalalla keskenään", pisti väliin Majuri Venable.
"Minulla ei ole mitään tekemistä isoisäni riitojen kanssa", sanoi nuori nainen. "Minulla on kylliksi huolia itselläni."
"Mikä häntä sitten vaivaa, Miss Hegania?" kysyi Montague nauraen.
"Omasta mielestään on hän liian hyvä siihen maailmaan, missä hän elää", sanoi Betty. "Ollessaan hänen kanssaan tuntuu samallaiselta kuin jos seisoisi tuomioistuimen edessä."
"Kieltämättä sekottava tunne", lisäsi Majuri.
"Häneltä ei koskaan saa mitään, jossa ei olisi kätkettynä piikkiä", jatkoi tyttö. "Kaikki hänen huomautuksensa ovat tarkotetut takaperin luettaviksi, ja ainakin minun elämäni on liian lyhyt oikaistakseni niiden mutkia. Tahdon, että jokainen sanoisi selvällä englanninkielellä sen, mitä hän tarkoittaa, sittenpähän voin hänestä pitää tai olla pitämättä."
"Useimmin olla pitämättä", sanoi Majuri ilkeästi; lisäten,"Kuitenkin, kaikitenkin, hän on kaunis."
"Saattaa olla", sanoi toinen. "Sellainen on tuo neitsyt; mutta minä pidän enemmän jostakin siedettävämmästä."
"Mitä varten Chappie de Peyster kiemailee hänen ympärillään?" kysyiMrs Venable. "Onko hän ehdolla?"
"Ehkä hänen velkansa ahdistelevat häntä taas", sanoi Mistress Betty. "Hänen täytyy olla epätoivoisessa asemassa. — Oletteko kuulleet, kuinka Jack Audubon teki hänelle tarjouksen?"
"Onko Jack tehnyt tarjouksen?" huudahti Majuri.
"Tietysti on", sanoi tyttö. "Hänen veljensä kertoi minulle." Sitten selitti hän, Montaguen suosioksi, "Jack Audubon on Majurin serkku, ja kuiva kirjatoukka, ja viettää kaiken aikansa kooten sittiäisiä."
"Mitä hän on sanonut tytölle?" kysyi Majuri suuresti huvitettuna.
"No niin", sanoi Betty; "hän sanoi tietävänsä, että tyttö ei rakastanut häntä; mutta tyttö myöskin tiesi, että hän ei välittänyt vähääkään hänen rahoistaan, ja ehkä hän siis tahtoisi naida hänet, jotta toiset miehet jättäisivät hänet rauhaan."
"Tuhannen tulimmaista!" huusi vanha herra, iskien kämmenillä polviinsa. "Mestaritunnustus!"
"Onko hänellä niin paljon kosijoita?" kysyi Montague! ja Majuri vastasi: "Rakas poikani — hänellä on eräänä päivänä oleva puoli miljaardia markkaa!"
Nyt astui Oliver aitioon, ja Betty nousi ylös ja meni ulos kävelemään hänen kanssaan; silloin Montague pyysi valaistusta Miss Heganin huomautuksen suhteen.
"Mitä hän sanoi, on täydellisesti totta", vastasi Majuri; "se vain ärsytti Bettyä. Seuramaailman vesiä luovii moni ylhäinen nainen, joka on lähettänyt vanhat sukulaiset pois näkyvistä telkien taakse."
"Kuinka vanhan Simpkinsin on käynyt?" kysyi toinen.
"Hän on taitava vekkuli", vastasi Majuri. "Hänellä on suuri talo, ja hänen ainoa ilonsa elämässä on jumalallinen Yvette. Se on oikeastaan hän, joka tekee hänet naurettavaksi — hänellä on säännöllinen sanomalehtiasiamies häntä varten, miekkonen, jonka hän kattaa timanteilla, kunnes saa tyttärensä kuvan lehtiin."
Majuri pysähtyi hetkeksi tervehtiäkseen muuatta tuttavaa, ja ryhtyi sitten jatkamaan keskustelua. Nähtävästi saattoi hän jaaritella tähän tuttavalliseen tapaan kenestä tahansa henkilöstä, jonka nimen toinen tuli maininneeksi. Vanha Simpkins oli ollut nuorena hyvin köyhä, eikä hän ollut koskaan päässyt siitä muistosta. Miss Yvette kulutti yhdellä kerralla kaksi ja puolisataatuhatta pariisilaisiin pukuihin; mutta joka päivä säästä vanha eno sokeripalat, jotka tulivat kalliin "lunchin" mukana, minkä hän tuotti toimistoonsa. Ja kun hänellä oli muutamia puntia, lähetti hän ne kotia lähettilään mukana!
Tästä keskustelusta sai Montague uuden aavistuksen sen maailman mutkallisuudesta, mihin hän oli joutunut. Miss Simpkins oli "mahdoton"; ja kuitenkin oli siellä esimerkiksi Mrs Landis, jonka hän oli kohdannut Mrs Winnie Duvalilla. Hän oli tavannut häntä useita kertoja näyttelyssä; ja hän kuuli Majurin ja hänen sisarpuolensa nauraa hihittävän muutamalle kappaleelle seuramaailman aikakauslehdissä, jossa kerrottiin, että Mrs Virginia van Rensselaer Landis oli äskettäin palannut onnelliselta metsästysmatkalta kaukaisessa lännessä. Hän ei nähnyt siinä mitään naurettavaa, ennenkuin he kertoivat hänelle toisesta artikkelista, joka oli ilmestynyt joku aika ennen; siinä oli ollut ilmotettuna, että Mrs Landis oli matkustanut etsimään itselleen asuinpaikkaa etelä-Dakotaan, ottaen mukanaan kolmekymmentäviisi lipasta ja villakoiran; ja että "Leanie" Hopkins, kaunis, nuori arvopaperimeklari oli tehnyt kuuden kuukauden köyhyys-, siveys- ja kuuliaislupauksen.
Ja kuitenkin Mrs Landis "kuului" hienostomaailmaan! Ja lisäksi, hän kulutti melkein yhtä paljon pukuihinsa kuin Miss Yvette, ja puvut olivat aivan yhtä merkillisiä; ja että lehdet eivät kirjottaneet palstamääriä niistä, ei riippunut siitä, että Mrs Landis ei olisi sitä täydestä sydämestään halunnut. Hän oli maalattu ja puettu aivan yhtä vapaasti kuin joku kuorotyttö näyttämöllä. Hän nauroi jokseenkin paljon ja kimakalla äänellä, ja hän kertoi ystäviensä kanssa juttuja, joita kuullessa Montaguen teki mieli poistua.
Mrs Landis oli jostakin syystä ihastunut Aliceen, ja kutsunut hänet kahdesti näyttelyn kuluessa kotiaan "lunchille". Ja kun he saapuivat taas kotia illalla, istui tyttö vuoteella turkiksilla peitetyssä vaipassaan, ja jutteli Montaguelle ja äidilleen ja Lucy-mummolle koko käyntinsä.
"Uskon, että naisella ei ole mitään muuta tekemistä tai ajattelemista maailmassa kuin vaatteet yllänsä!" sanoi hän. "Oo, hänellä on pallojalustoilla siirrettäviä peilejä, niin että hän voi nähdä joka ainoan osan hameestaan! Ja hän saa kaikki vaatteensa Pariisista, neljästi vuodessa — heillä on nyt neljä muotikautta kahden asemesta, sanoo hän! Luulin, että minun uudet vaatteeni olivat jo jotakin, mutta voi viheliäistä, kun näin hänet!"
Sitten siirtyi Alice kuvailemaan neljäntoista lippaan purkamista, jotka juuri sinä päivänä olivat tuodut tullaushuoneelta. Mrs Virginiancoutourièrelläoli hänen maalattu valokuvansa (esiintyen luonnollisissa väreissä) ja täsmällisten mittojen mukainen vartalo; siten jokainen hänen puvuistaan sopi hänelle täydellisesti. Kaikki puvut saapuivat silkkipaperilla täytettyinä, ja ne kuljetettiin nauhaverkkoihin kiedottuina; ja jokaisen puvun mukana seurasi palanen tehdaskangasta, josta hänen suutarinsa saisi tehdä hänelle kenkiä tai tohveleita. Siinä oli katupukuja ja oopperavaippoja,robes de chambreja teenjuontiviittoja, vastaanottopukuja, ja ihmeellisiä tanssijais- ja päivällispukimia. Useimmat jälkimäisistä tuli koristella jalokivillä, ennenkuin niissä sai esiintyä, ja niihin oli siroteltu valejalokiviä osottamaan, kuinka oikeat ovat aseteltavat Nämä puvut olivat tehdyt oikeasta pitsi- ja pariisilaisesta koruompelukankaasta, ja niistä maksettuja hintoja oli melkein mahdoton uskoa. Muutamat niistä olivat tehdyt niin hienon hienosta pitsistä, että naisten, jotka niitä tekivät, täytyi istua kosteissa kellareissa, muuten auringonvalo kuivattaisi ohuet langat ja ne katkeaisivat; yksi ainoa kyynärän mitta pitsiä edusti neljänkymmenen päivän työtä. Siellä oli pastellivärinen "batiste de sole" Pompadour-mallinen mantteli, joka oli koristeltu sametinhienoilla silkkikukkasilla, ja maksanut viisituhatta markkaa Siellä oli hattu, jota hänen tuli kantaa sen kanssa, ja se oli maksanut kuusisataakaksikymmentäviisi markkaa, ja kengät harmaasta antiloopin nahkasta, jotka olivat napitetut luonnollisilla helmillä, ja olivat maksaneet kaksisataa markkaa. Ja sitten oli loistava ja monirakenteinen tanssijaispuku vaalean vihreästächiffon-satiinista, kukitettu syövytetyllä hopealla koristetuillaorchiksilla, ja pitkä hovilaahustin, ylt'yleensä peitetty timanteilla — se oli maksanut kolmekymmentätuhatta markkaa ilman timantteja! Ja sitten oli erityinen automobiilinuttu, joka oli maksanut viisitoistatuhatta; ja leipzigiläinen oopperavaippa tehty valkoisesta syntymättömän lampaan nahkasta ja reunustettu kärpännahkalla, ja se oli maksanut kuusikymmentätuhatta — ynnä lisäksi viisituhatta hatusta, joka oli vaippaa varten! Mrs Landis ei ollenkaan epäillyt maksaessaan sataseitsemänkymmentäviisi markkaa yhdestä silkkinenäliinasta, taikka kaksisataa markkaa yhdestä silkkisukkaparista, taikka tuhat markkaa helmillä ja kullalla kirjaillusta päivänvarjosta, jossa oli ryöpyittäinchiffon-laskoksia, ja niitä oli yksi jokaista pukua varten, samalla tavalla kuin hattujakin.
"Ja hän väittää, että kaikki nuo esineet ovat hintansa arvoiset", sanoi Alice. "Hän sanoo, että ei yksinomaan niiden aine merkitse jotakin, vaan ajatus. Jokainen puku on taideluoma samalla tavalla kuin maalaus. 'Minä maksan taiteilijan luovasta nerosta', sanoi hän minulle — 'hänen taitavuudestaan siepata ajatuksiani, ja hänen taidostaan sovittaa niitä minun persoonallisuuteni — ihonväriini, tukkaani ja silmiini. Joskus suunnittelen minä itse omia pukujani, ja siksi tiedän, mitä vaikeaa työtä se on!'"
Mrs Landis polveutui yhdestä New Yorkin vanhimmista perheistä, ja hän oli oman asemansa nojalla varakas; hänellä oli palatsi viidennellä Avenuella, ja nyt kun hän oli ajanut miehensä ulos, ei hänellä ollut siellä mitään muuta kuin vaatteensa. Alice kertoi heille paikoista, joissa hän niitä säilytti — se oli täydellinen museo! Siellä oli yksi pukuhuone, joka oli tehty tomunpitäväksi kiillotetusta kovastapuusta, ja sen poikki kulki rivi riviltä pitkiä tankoja, joista riippui topattuja hametelineitä. Kaikkialla vallitsi huolellinen järjestys ja sopusointu — jokainen paita oli numeroitu ja samalla numerolla merkityssä kaapin laatikossa voi löytää liivin — j.n.e., hatut, sukat, käsineet, kengät ja päivänvarjot. Siellä oli kaappirivejä, joiden laatikot olivat täyteen pinkatut aistikkaalla, pitsireunusteisellalingeriellä; siellä oli kaksi kaappia, jotka olivat täynnä hattuja, ja kolme, jotka olivat täynnä kenkiä. "Kun hän oli Lännessä", sanoi Alice, "laski yksi hänen kamarineitseistään, ja huomasi, että hänellä oli yli neljäsataa paria! Ja hänellä tosiaan on laatikko, jossa hän säilyttää luetteloa, voidakseen pitää niistä lukua. Ja jokaisen laatikon ympäri kiertää lemuava, silkkinen hajuvesipussi, ja jokaiseen hameeseen ja liiviin on siroteltu pienen pieniä hajuvesipusseja; ja hänellä on oma erikoinen hajuvetensä — hän antoi minulle sitä vähän. Hän kutsuu sitäCoeur de Jeannette, ja hän sanoo keksineensä sen itse ja omistavansa sille patentin!"
Ja sitten ryhtyi Alice kuvailemaan kamarineitsyeen työhuonetta, joka myöskin oli kiillotetusta kovastapuusta ja tomunpitävä, ja siinä oli balkongi vaatteiden harjaamista varten ja metallilangat, joiden päälle asetettiin vaatteet, ja kuumaa ja kylmää vettä ja rautainen silityspöytä, ja sähköllä kuumennettava hella. "Mutta sielläpä ei varmaankaan ole paljoa tekemistä", nauroi tyttö, "sillä hän ei koskaan esiinny samassa puvussa useammin kuin kaksi tai kolme kertaa. Ajatelkaapa vain, että maksaa useita kymmeniä tuhansia markkoja yhdestä puvusta, ja antaa se köyhälle sukulaiselle, sittenkuin sitä on käyttänyt ainoastaan pari kertaa! Ja mikä pahinta; Mrs Landis sanoo tuon kaiken olevan aivan tavallista; sellaisen asiaintilan tapaa jokaisessa kodissa, joka on yhteiskunnallisesti huomattavassa asemassa. Hän sanoi, että on olemassa muutamia naisia, jotka kopeilevat sillä, etteivät koskaan esiinny kahdesti samassa puvussa, ja Bostonissa on yksi hirvittävä henkilö, joka käyttää jokaista pukuaan kerran, ja sitten poltattaa sen juhlallisesti hovimestarillaan!"
"On aivan mieletöntä menetellä moisella tavalla", lisäsi vanha Mrs Montague, kuultuaan koko kertomuksen. "En saata nähdä, kuinka ihmiset voivat sellaisesta saada mitään nautintoa."
"Niin minäkin sanoin", vastasi Alice
"Kenelle sanoit sinä sillä tavalla?" kysyi Montague. "Mrs Landisille?"
"Ei", sanoi Alice, "yhdelle hänen serkulleen. Olin alikerrassa odottamassa häntä, ja tämä tyttö astui sisälle. Ja me jouduimme keskusteluun siitä, ja minä en sanonut uskovani koskaan voivani tottua kaikkeen tuollaiseen."
"Mitä hän sanoi?" kysyi toinen.
"Hän antoi minulle omituisen vastauksen", sanoi tyttö. "Hän on pitkä ja hyvin ylhäisen näköinen, ja minä vähän pelkäsin häntä. Hän sanoi: Te tulette tottumaan siihen. Jokainen, tiedättehän, tekee sitä, ja jos koetatte menetellä toisin, niin he loukkaantuvat; ja Teillä ei ole rohkeutta tehdä sitä ilman ystäviä. Te aijotte joka päivä lakata, vaan Te ette koskaan sitä tee, ja Te jatkatte aina kuolemaanne saakka."
"Mitä sinä siihen vastasit?"
"En mitään", vastasi Alice. "Juuri samalla astui Mrs Landis sisään, ja Miss Hegan meni pois."
"Miss Hegan?" toisti Montague.
"Niin", sanoi toinen. "Se on hänen nimensä — Laura Hegan. Oletko kohdannut häntä?"
Kahdeksas luku.
Hevosnäyttely pidettiin Madison Square Gardenissa — rakennuksessa, joka täytti kokonaisen kaupungin osan. Montaguesta tuntui, että niinä neljänä päivänä, jotka hän oli näyttelyssä, tuli hän esitetyksi niin monelle hengelle, että ne olisivat riittäneet täyttämään rakennuksen seiniään myöten. Jokainen hienoista herroista ja naisista ojensi hänelle suloisesti hansikoidun käden, ja huomautti, mikä erinomainen ilma heillä oli, ja kysyi, kuinka kauan hän oli ollut New-Yorkissa, ja mitä hän siitä piti. Sitten saattoivat he jutella hevosista, ja niistä ihmisistä, jotka olivat saapuvilla, ja vaatteista, joita he kantoivat.
Hän näki harvoin veljeään, joka enimmän ajan oli Wallingin naisten seurassa; ja Alice myöskin oli suurimmaksi osaksi hänestä erotettu, ja toiset pitivät hänestä huolta. Kuitenkaan ei hän koskaan ollut yksin — aina oli joku nuori rouva valmiina ohjaamaan hänet vaunulleen ja kiidättämään hänet kotiaan aamiaiselle tai päivälliselle.
Hän ihmetteli useasti, minkätähden ihmiset olivat niin ystävällisiä hänelle, muukalaiselle, ja henkilölle, joka ei voinut tehdä heille mitään korvaukseksi. Mrs Billy Alden ryhtyi hänelle sitä selittämään hänen eräänä iltapäivänä istuessaan Mrs Aldenin aitiossa. Nähtävästi täytyi olla muutamia ihmisiä, joista he saivat nauttia, muuten ei olisi ollut mitään hauskuutta leikissä. "Kaikki on Teille uutta ja ihmeellistä", sanoi hän, "ja Te olette tuores ja herkullinen; Te saatte nämä naiset ajattelemaan, että ehkä heidän ei sittenkään pitäisi olla niin kyllästyneitä! Kas tuossa on nainen, joka on ostanut suuren maalauksen; hän sanoo sitä suureksi, mutta hän ei itse sitä ymmärrä — ainoa, minkä hän tietää, on se, että se maksaa hänelle muutamia satoja tuhansia markkoja. Ja nyt Te tulette, ja Teille se on todellinen maalaus — ja ettekö huomaa, kuinka hyvillään hän siitä on?"
"Oliver opettaa minulle aina, että imarteleminen ei ole soveliasta", sanoi mies nauraen.
"Niinkö?" sanoi toinen. "No niin, älkää antako tuon veljenne pilata Teitä. Kaupungissamme on yllin kyllinblasê-ihmisiä olkaa Te oma itsenne."
Hän ymmärsi kohteliaisuuden, mutta lisäsi, "Pelkäänpä ihmisten väsyvän minuun, kun uutuuden viehätys on kulunut loppuun."
"Te tulette löytämään oman paikkanne", sanoi Mrs Alden — "ihmiset, joista Te pidätte, ja jotka pitävät Teistä." Ja hän jatkoi puhelua, selittäen, kuinka hän nyt sai kulkea keskellä monenlaatuisia, toisistaan eroavia "säätyjä", joihin kuuluvilla ihmisillä oli erilainen maku ja erilainen katsantokanta. Seuramaailma oli äskettäin hajaantunut sillä tavalla — jokainen sääty kadehti ja halveksi kaikkia muita. Nuo terävät kulmat tasaantuivat vähäsen tässä näyttelyssä, ja siksi saattoi hän kohdata täällä suuren joukon ihmisiä, jotka eivät koskaan tavanneet toisiaan, vaan vieläpä olivat kokonaan huomaamatta toistensa olemassaoloakin.
Ja Mrs Alden alkoi esittää hänelle erotusta näiden "säätyjen" välillä; ne ulottuivat kaikista suljetuimmasta kaikista "keltaisimpaan", josta ne jo alkoivat sulautua alhaissäätyiseen rahaylimystöön — jota nähtävästi oli laumoittain kaupungissa. Näihin kuului "urheilijoita" näyttelijöitä ja poliitillisia henkilöitä, joista muutamat olivat itse asiassa hirveän rikkaita; ja nämä säädyt vuorostaan häipyivät rikollisten jademi-monde-ihmisten kanssa yhteen — jotka myöskin saattoivat helposti olla rikkaita. "Teidän", sanoi Mrs Alden, "tulisi kerran saada minun veljeni kertomaan Teille kaikista näistä ihmisistä. Hän on ollut mukana politiikassa, niinkuin tiedätte, ja hänellä on kilpa-ajotalli."
Ja Mrs Alden kertoi hänelle niistä pikkiriikkisistä eroavaisuuksista, joita oli olemassa näiden eri ylhäisösäätyjen tapojen välillä. Yksi kysymys esimerkiksi oli naisten tupakoiminen. Kaikki naiset tupakoivat nykyaikana; mutta muutamat tekivät sitä vain omissa huoneustoissaan, taikka missä hyvänsä, missä miehetkin polttivat. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä, että "julkisuudessa" ei sopinut koskaan polttaa — se on, missä heidät näkisi sellaiset ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän säätyynsä. Sellainen oli joka tapauksessa aina ollut sääntönä, vaikka muutamat uhkarohkeat alkoivat uhmailla jo sitäkin vastaan.
Sellaiset säännöt olivat hyvin jyrkkiä, mutta ne olivat puhtaasti sovinnaisia, niillä ei ollut mitään tekemistä oikean ja väärän kanssa: tosiasia, jonka Mrs Alden esitti tavanmukaisella terävyydellään. Nainen, olkoon hän nainut tai naimaton, saattoi matkustaa miehen kanssa yli koko Euroopan, ja kuka hyvänsä saattoi tietää, että hän teki niin, mutta sillä ei ollut mitään väliä, niin kauan kuin hän ei sitä tehnyt Ameriikassa. Oli eräs nuori rouva, jonka Montague tulisi kyllä tapaamaan, raju kaunotar, joka säännöllisesti joi itsensä humalaan päivällisseuroissa, ja hovimestarin oli aina saateltava hänet vaunuunsa. Hän liikkui mitä ylhäisimmissä piireissä, ja jokainen piti sitä vain koirankujeena. Tällaiset epämieluiset asiat eivät vahingoittaneet ketään henkilöä, jollei hän mennyt "ulkopuolelle" — se on, jollei hän tullut skandaalin esineeksi oikeudessa tai sanomalehdissä. Mrs Aldenilla itselläänkin oli ystävä (jota hän sydämestään vihasi), joka oli saanut eron miehestään ja nainut rakastajansa heti kohta, ja oli tämän tähden karkotettu ulos seurapiireistä. Kun hän kerran oli tullut puoleksi julkiseen näytäntöön, viisikymmentä naista oli samalla noussut ylös ja jättänyt huoneen! Hän olisi huoletta voinut elää rakastajansa kanssa sekä ennen että jälkeen eroa, ja jokainen olisi saattanut sen tietää, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt; muttaconvenancesselittivät, että hänen ei tullut mennä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen erosta.
Yhden asian saattoi Mrs Alden koko elämänsä aikaisten havaintojensa tuloksena todeta, ja se oli se suuri nopeus, millä nämä sovinnaistavat, kaikista juurimmaisetkin, niistä, antoivat perää, ja sijalle tuli tuo ylimalkainen "tee niinkuin haluat." Jokainen saattoi nähdä, että sellaisen naisten valta, kuin Mrs Devon, jotka edustivat vanhaa järjestelmää, ja olivat kunnioitusta herättäviä, jyrkkiä ja ylhäisiä, taipui uusien ihmisten tuoman hyökylaineen tiellä, ihmisten, jotka olivat kummallisia, haaveksivia, suuriäänisiä ja kaikenkarvaisia. Ja nuorempi polvi ei välittänyt mitään kenestäkään eikä mistään muusta auringon alla kuin siitä, että heillä oli kylliksi aikaa tehdä huimapäisiä retkeilyjään. Vanhoina hyvinä aikoina sai aina sirolla käsialalla kirjotetun tai kaiverretun päivälliskutsun, joka oli jäsennetty persoonattomaan ja muodolliseen tyyliin; mutta toissa päivänä oli Mrs Alden löytänyt pöydällään sanoman, joka oli saapunut telefoonin kautta: "Saapukaa hyväntahtoisesti päivällisille, mutta älkää tulko, jollette voi tuoda miestä kanssanne, sillä muutoin tulee meitä kolmetoista pöytään."
Ja tämän mukana kasvoi ylellisyys ja hurjastelu kerrassaan uskomattomassa määrässä. "Teitä hämmästyttää kaikki tuo, mitä nyt näette täällä", sanoi hän — "mutta annan Teille sanani siitä, että jos olisitte viiden vuoden päästä tulemassa tänne takaisin, niin huomaisitte kaikki nykyiset normaalimittamme vanhentuneiksi, ja meidän nykyiset uranuurtajamme joutuneiksi taustalle. Te näkisitte uusia hotelleja ja teattereita avattavan, ruoka, vaatteet ja huonekalustot, ne maksavat kaksi kertaa niin paljon kuin nyt. Ei kauan sitten oli yksityiset ajopelit vielä ylellisyyttä; nyt se on yhtä välttämätön kuin ooppera-aitio taikka yksityinen tanssisalonki, ja henkilöillä, jotka todella merkitsevät jotakin, on yksityiset junat. Saatan vielä muistaa, kun tyttäremme kantoivat miellyttäviä musliinipukuja kesällä, ja lähettivät ne pestäviksi; nyt esiintyvät he niin kutsutuissalingerie-puvuissa, toimikkaissa pumpulikankaissaen princesse, joita koristivat silkkiompelukset ja oikeat pitsit ja nauhat, ja ne maksoivat viisituhatta markkaa kappale, eikä niitä voida pestä. Vuosia takaperin, kun minä annoin päivällisen, kutsuin minä tusinan ystäviäni ja minun oma mestarikokkini keitti aterian ja minun omat palvelijani tarjoilivat sen. Nyt on minun maksettava hovimestarilleni viisikymmentä tuhatta vuodessa, eikä mikään, mitä hän tarjoaa, ole tarpeellisen hyvää. Minun on kutsuttava neljä-, viisikymmentä henkilöä, ja sitten tuotan minä jonkun kyökkimestarin, ja hän kantaa kaiken mitä hänellä on, ja minun palvelijani menevät tiehensä ja juovat itsensä sikahumalaan. Ennen oli tapana saada viidelläkymmenellä markalla hyvä päivällisannos ja seitsemänkymmentäviisi oli jo jotain erinomaista; mutta nyt saamme kuulla päivällisistä, jotka maksavat viisituhatta markkaa annos! Eikä enää riitä kauniit kukkaset pöydällä — niitä tulee olla kokonainen 'maisema'; taustana täytyy olla maalaisnäköala, ja kultakaloja haaraisissa maljakoissa, ja kahdenkymmenenviiden tuhannen markan arvosta floridalaisia orchiksia pöydällä ja kukkivia ruusukimppuja, jotka maksavat seitsemänsataa viisikymmentä markkaa tusina. Olin viime vuonna läsnä päivällisillä Walfordissa, jotka olivat maksaneet kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa; ja kun minä pyydän heitä tulemaan vierailulle luokseni, on minun tarjottava heille yhtä hyvää kuin mitä itse olen saanut. Toissa päivänä maksoin minä viisi tuhatta markkaa yhdestä pöytäliinasta!"