"Minkätähden teette sitä?" kysyi Montague keskeyttäen.
"Jumala tietää", sanoi toinen; "en minä. Ihmettelenpä joskus sitä itsekin. Arvatakseni teen sitä sentähden, että minulla ei ole mitään muuta tekemistä. Se muistuttaa aivan juttua, jonka he kertovat veljestäni — hän menetti omaisuuttaan Saratagan pelihelvetissä, ja muuan sanoi siellä hänelle, 'Davy, miksi sinä menet sinne — etkö tiedä, että peli on väärä?' 'Tietenkin se on väärä', sanoi hän, 'mutta kautta manalan, se on ainoa pelipaikka kaupungissa!'"
"Paine on suurempi, kuin kukaan jaksaa kestää", sanoi Mrs Alden hetken mietittyään. "Se on samaa kuin koettaisi uida vastavirtaa. Sinun on pakko sujua virran mukana ja tehdä, mitä jokainen sinulta odottaa — lapsesi, ystäväsi, palvelijasi ja liiketuttavasi. Koko maailma on salaliitossa sinua vastaan."
"Se on kammottavaa", sanoi mies.
"Niin", sanoi toinen, "eikä siitä koskaan tule loppua. Luulet tuntevasi tuon kaiken kokonaisuudessaan, mutta huomaatkin, että todellisuudessa tunnet vain pikkuruisen osan siitä. Ajatella esim. niitä lukemattomia ihmisiä, jotka koettavat seurata mukana! Sanotaan että on seitsemän tuhatta miljonääriä tässä maassa, mutta minä sanon, että New-Yorkissa yksin on kaksikymmentä tuhatta — taikka elleivät he omista miljoonaa, niin kuluttavat he ainakin yhden miljoonan markan tulot, ja sehän on sama asia. Voittehan kuvitella, että mies, joka maksaa viisikymmentä tuhatta vuodessa vuokrana, maksaa kaksi ja puoli sataa tuhatta elääkseen; ja täällä on Viides Avenue — kaksi peninkulmaa pituudeltaan, jos laskemme kaupungin ylä- ja alaosat; ja Madison Avenue ja puolisen tusinaa taloja, jotka jokaisella sivukadulla; sitten on siellä hotelleja ja vuokrattavia huoneustoja, puhumatta ollenkaan lähisestä sivustasta ja virranvastaisesta ajotiestä. Ja näitä ihmislaumoja saat kohdata kaikkialla: puodeissa, hotelleissa ja teattereissa, ja kaikki tahtovat olla puettuja paremmin kuin mitä sinä olet. Näin täällä tänä päivänä erään naisen, jota en koskaan ennen elämässäni ollut nähnyt, ja minä kuulin hänen sanovan, että hän oli maksanut kymmenen tuhatta markkaa yhdestä ainoasta pitsinenäliinasta; ja tuo saattaa olla totta, sillä minua on pyydetty maksamaan muutamassa myymälässä viisikymmentätuhatta yhdestä pitsishaalista. Aivan jokapäiväinen asia on se, että näkee naisen kävelevän Viidennellä Avenuella yllään sadan tai sadan viidenkymmenen tuhannen markan arvoiset turkit. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta maksetaan usein sopulinnahkaisesta päällysnutusta, ja minä tiedän yhden, joka maksoi yhden miljoonan. Tunnen naisia, joilla on tusinan verran erilaisia turkkeja — näätän,chinchinellan, mustan ketun, karitsan, kärpän ja sopulin nahkasta; ja minä tiedän erään miehen, jonka kuski jätti isäntänsä, kun hän ei tahtonut ostaa hänelle viidenkymmenen tuhannen markan ajoturkkia! Yhteen aikaan oli ihmisten tapana pakata turkkinsa talteen ja pitää niistä tarkkaa huolta; mutta nyt kantavat he niitä päällään kaduilla ja meren rannikoilla, ja voi selvästi nähdä niiden haalenevan. Taikka sitten menee niiden malli pois muodista, ja niin täytyy heidän saada uudet!"
Kaikki tuo antoi ajatuksille työtä. Se oli kaikki totta — siitä ei ollut epäilystäkään. Näytti olevan sääntönä, että joka kerta kun kysyit jotakin uutta New-Yorkin ylhäisön määrättömyyksistä, sait seuraavana päivänä kuulla jotakin monta vertaa hämmästyttävämpää. Montaguea huimasi ajatus yhden miljoonan markan arvoisesta ajonutusta; ja kuitenkin vähän aikaa sen jälkeen saapui kaupunkiin ylhäinen englantilaisnainen, jolla oli viiden miljoonan markan arvoinen päällysnuttu, jonka itsepäiset vakuutusasiamiehet olivat vakuuttaneet vain kahdesta ja puolesta miljoonasta. Se oli tehty harvinaisten havaijilaisten lintujen untuvista, ja kaksikymmentä vuotta oli mennyt sitä tehtäessä; jokainen sulka oli puolikuun muotoinen, ja niissä oli ihmeellisiä kuvioita purppuraisista, kultaisista ja mustista sulista. Keskustellessasi sattumalta tuttaviesi kanssa, saatoit joka päivä kuulla samallaatuisia uskomattomia asioita; ohuen ohut antiikkinen persialaismatto, joka voitiin kääriä päällystakin taskuun, oli maksanut viisikymmentä tuhatta markkaa; viisi-lehtinen "taideviuhka", jonka jokaisen lehden oli maalannut kuuluisa taiteilija, oli maksanut kaksisataaviisitoistatuhatta markkaa; kristallinen malja neljäsataatuhatta;edition de luxe[korupainos. Suom.] Dickensin teoksista viidellä sadalla tuhannella; muuan rubiini, joka oli Kyyhkysen silmän kokoinen, oli maksanut puolitoista miljoonaa markkaa. Muutamissa näistä New Yorkin suurista palatseista oli suihkulähteitä, joiden pulppuaminen maksoi viisisataa markkaa minuutissa; ja satamassa oli huvipursia, joiden matkakunnossa pito tuli tekemään satatuhatta markkaa kuukaudessa.
Ja sinä samana päivänä sattui niin, että hän sai kokea aivan uuden uutukaisen tuhlaamistavan. Hän meni syömään lunchia Mrs Winnie Duvalin kanssa, ja siellä tapasi hän Mrs Caroline Smythen, jonka kanssa hän oli jutellut Havensin linnassa. Mrs Smythe, jonka mies oli ollut kuuluisa Wall Streetiläinen ratsupäällikkö, oli pehmoinen ja puoleensavetävä ja käytökseltään hyvin kiihkeä; ja hän pyysi Montaguen kotiinsa päivällisille, lisäten, "Esitän siellä Teille lapseni."
Siitä, mitä Montague tähän saakka oli ehtinyt nähdä, oli hän päättänyt, että lapset näyttelivät hyvin pientä osaa hienoston naisten elämässä; siksi herätti se nyt hänen mielenkiintoaan ja hän kysyi, "Kuinka monta Teillä niitä on?"
"Ainoastaan kaksi kaupungissa", sanoi Mrs Smythe. "Olen juuri ikään tänne saapunut, nähkääs."
"Kuinka vanhoja he ovat?" kysyi Montague kohteliaasti, ja kun nainen lisäsi, "Noin kahden vuoden", kysyi hän. "Eivätkö he ole jo vuoteessa päivällisaikana?"
"Oh, rakkaani, ei!" sanoi Mrs Smythe "Nuo rakkaat pikkukaritsat odottavat valvoen minua. Minä löydän heidät aina raappimassa huoneeni ovella ja heiluttamassa pieniä häntiään."
Silloin kuului Mrs Winnien iloinen nauru, ja hän sanoi, "Miksikä kujeilette hänelle?"; ja hän kääntyi Montaguen puoleen ja ilmotti hänelle, että Carolinen "lapset" olivatgriffons Bruxalloises. Sanagriffonsnosti hänen mieleensä hämäräperäisen kuvan lohikäärmeistä ja yksisarvisista ja ihmisenpäällä varustetuista pedoista; mutta hän ei virkkanut sanaakaan, vaan hyväksyi kutsun, ja sinä iltana tuli hän näkemään, että griffons Bruxelloises olivat vähäpätöisiä koiranpenikoita, pitkävillaisia, keltaisia ja pehmeitä kuin untuva; ja että kahta kallista aarrettaan varten oli Mrs Smythellä kokenut hoitajatar, jolle hän maksoi viisisataa markkaa kuukaudessa, sekä myös oma omituinen lakeijansa ja erikoinen kyökki, jossa niiden monimutkaiset ruuat valmistettiin. Näiden luona kävi säännöllisesti tohtori ja hammaslääkäri, ja heillä oli kultalautaset, joilta ne söivät. Mrs Smythellä oli myöskin kaksi pitkäkarvaista bernhardilaiskoiraa, hyvin harvinaista lajia, ja julma ja iso tanskalaiskoira, ja hyvin lihava bostonilainen mopsipenikka — viimemainittu oli opetettu menemään aivan yksin vilvoitusmatkalle vaunussaan, juhlallisen kuskin ja lakeijan ollessa ajajina.
Pitäen taitavasti keskustelua kotieläimissä, sai Montague tietää, että tämä oli aivan yleistä. Useat ylhäisön naiset tekivät itsensä keinotekoisesti hedelmättömiksi, välttäen mahdollista epämukavuutta joutua raskauden ja äitiyden alaiseksi, ja sen sijaan tuhlasivat he tunteitaan kissoihin ja koiriin. Joillakuilla näillä eläimillä oli loistavat puvut, jotka kalleudessaan kilpailivat äitipuoltensa pukujen kanssa. Niillä oli jaloissaan pienen pienet kengät, jotka maksoivat neljäkymmentä markkaa pari — erityiset koti- ja katukengät, jotka nauhoilla sidottiin aina polviin saakka; niillä oli erityiset koti- ja kävelytakit, tomuharjat ja hienkuivaajat, ja päällystakkeja, jotka olivat reunustettuja näätän nahalla, ja automobiilinuttuja, joihin kuului pään ja rinnan suojustimet, sekä pääkauhtanat ja lasiset silmäsuojat — ja jokaisessa nutussa oli mukavuuden vuoksi tasku pienen pientä hienoa liina- tai pitsinenäliinaa varten! Ja niillä oli kaulanauhat, joissa loisti rubiineja, helmiä ja timantteja — muutaman kaulanauha oli maksanut viisikymmentä tuhatta markkaa! Täytyipä joskus olla erityinen takki vastaamassa kutakin omistajansa pukua. Siellä oli koirakamareita ja lepohuoneita, joihin ne voitiin tilapäisesti jättää; ja terveyskamareita kissoja varten, ja niitä valvomassa oli erikoinen lääkäri. Kun nämä hoidokit kuolivat, oli Brooklynissä kallis ruumiinpolttolaitos yksinomaan niiden hautaamista varten; ja sitten ne asianmukaisesti palsamoitiin ja poltettiin samettireunusteisessa arkussa, ja haudalleen tuli niiden saada kalliit marmoriset muistopatsaat. Kun yksi Mrs Smythen enin rakastetuista mopsikoirista oli tullut sairaaksi verenpysähdyksen takia maksassa, oli hän antanut kattaa karvarinparkilla kadun talonsa edessä; ja kun koira tästä huolimatta kuoli, oli hän lähettänyt mustareunaisia kortteja, joissa hän kutsui ystäviään "muistopalvelukseen." Myöskin näytti hän Montaguelle joukon kirjoja, jotka olivat kalliisiin korukansiin sidotut ja joissa oli todistettuna kissojen ja koirien sielujen yhteys, yksinkertaisuus ja kuolemattomuus.
Nähtävästi herkkätunteinen Mrs Smythe aikoi jutella näistä hoidokeista koko päivällisajan; ja samaten hänen tätinsä, ohut ja kulmikas neitsyt, joka istui Montaguen toisella puolella. Ja hän kuunteli mielellään — hän halusi tietää kaikki. Heillä oli sateenvarjoja koiria varten, jotka kiinnitettiin sateisella säällä yli niiden pienten selkien; siellä oli parannus- ja toilettilaitoksia, hopeaisia lääkearkkuja ja jalokivillä koristeltuja piiskoja. Heillä oli eri ryhmiä kaiverrettuja käyntikortteja; ja heillä oli pyörien päällä lykättäviä tuoleja, joissa rammat kissat ja koirat voitiin viedä ulos vilvottelemaan. Siellä oli koira- ja kissanäyttelyjä, sukutauluineen ja palkintoineen, ja miltei yhtä suurine väkijoukkoineen kuin hevosnäyttelyssäkin; Mrs Smythen bernhardilaiset maksoivat kolmekymmentäviisi tuhatta markkaa kappale, ja kuului olevan mopsikoiria, jotka maksoivat kaksi vertaa enemmän. Oli eräs nainen, joka oli matkustanut koko tuon pitkän matkan Pacific-rannikolta saadakseen spesialistin suorittamaan leikkauksen yorkshireläisen terrierinsä kurkussa! Ja sitten oli eräs toinen, joka oli rakennuttanut koiralleen Anna-kuningattaren malliin pienen pienen majan, jonka huoneet olivat paperoidut ja lattiaa peittivät raskaat matot ja ikkunoissa riippui pitsiverhot! Kerran oli muuan aikaansa seuraava nuorukainen tullut Walfordiin ja merkinnyt päiväkirjaan itsensä ja "Miss Elsie Cochranen"; ja kun kirjanpitäjä teki tavanmukaiset kysymykset nuoren naisen sukulaisuudesta, tuli päivän valoon, että Miss Elsie oli koira, joka oli vaatetettu komeaan pieneen teenjuontipukuun, ja tarvitsi huoneen itseään varten. Ja sitten kerrottiin eräästä kissasta, joka oli perinyt elinkautisen eläkkeen kahdensadan tuhannen markan maksavasta maatilasta; sillä oli kaksikerroksinen asunto itsellään ja useita palvelijoita, ja se istui pöydässä syöden kuoreita ja italialaisia kastanjanpähkinöitä, ja sillä oli samettinen tyyny lyhyitä unihetkiä varten ja turkiksilla reunustettu kori yöllä nukkumista varten!
* * * * *
Neljä päivää hevosista oli Montaguelle kylliksi, ja kun Siegfries Harvey kutsui hänet perjantai-aamuna luokseen ja kysyi, eikö hän ja Alice tulisi loppuviikoksi hänen luokseen "Yöpuulle", hyväksyi hän sen ilomielin. Charlie Carter aikoi mennä, ja hän ottaisi heidät vaunuunsa; ja niin uudelleen ajoivat he yli Williamsburgin sillan — "juutalaisten pääsiäisuhrin", niinkuin Charlie sitä nimitti — ja menivät ulos Long Islandiin.
Montague tahtoi kaikin mokomin saada jonkun "piirteen" Charlie Carterista, sillä hän ei ollut ollut valmistunut siihen hämmästyttävään nopeuteen, millä tämä nuorukainen oli langennut Alicen jalkoihin. Se oli niin selvästi havaittavaa, että jokainen hymyili sille — hän oli Alicen kanssa joka hetki, jonka hän vaan voi järjestää, ja hän ajoi joka paikkaan, minne Alice oli kutsuttu. Sekä Mrs Winnie että Oliver olivat nähtävästi aivan tyytyväisiä, mutta Montague ei sitä ollut ollenkaan. Charlie esiintyi hänelle hyväluontoisena mutta heikonpuoleisena nuorukaisena, taipuvaisena synkkämielisyyteen; hänellä oli aina paperossi sormien välissä, ja merkeistä päättäen ei hän ollut aivan turvattu seuramaailman ansoja vastaan, joita se kannujen ja viinimaljojen muodossa viritteli hänen ympärilleen; vaikka tosin maailmassa, missä väkijuomien tuoksu ei koskaan haihtunut sieramista, ja missä ihmiset joivat sellaisella hämmästyttävällä kohtuuttomuudella, oli vaikea tietää, missä vetää raja.
"Olette huomaava, että minun paikkani ei ole samallainen kuin Havensin", oli Siegfried Harvey sanonut. "Se on todellista maaseutua." Montague huomasi sen miellyttävimmäksi kodiksi, mitä hän siihen saakka koskaan oli nähnyt. Se oli suuri, hajanainen rakennusryhmä, rakennettuna kokonaan maalaistyyliin, ulkopuolella suuret, veistetyt hirret ja sisäpuolella katto-orret, ja mutkitteleva tammikäytävä, ja lukematon joukko majoja, miellyttäviä teenjuontinurkkia, ja leveitä istuimia akkunoiden ääressä, joille oli pinottu kokonaisia vuoria tyynyjä. Kaikki oli täällä rakennettu mukavuutta silmällä pitäen — siellä oli biljaardihuone ja tupakkahuone, ja oikea kirjasto, jossa oli lukemisen arvoisia kirjoja, ja suuria tuoleja, joihin istuutuessa uppoutui aivan näkymättömiin. Kaikkialla paloi takkatulia, ja seinillä riippui maalauksia, jotka puhuivat urheilusta, ja loppumaton määrä kiväärejä ja hirvensarvia ja kaikellaisia voittomerkkejä. Mutta teidän ei tullut otaksua, että tämä loistava maalaistalo olisi mitenkään sallinut puuttuvaksi livreijapukuisia palvelijoita ja mestarikokkia, joka komeilicordon bleuntoimessa, ja päivällispöytää, jolla säteilivät kristalli, hopea, orchikset ja saniaiset. Sittenkin, vaikka isäntä kutsuikin sitä "pieneksi" paikaksi, oli hän kutsunut kaksikymmentä vierasta, ja hänellä oli tallissaan metsästysratsu jokaista heitä varten.
Mutta kaikista ihmeellisintä oli "Yöpuulla" se, että erästä nappulaa kosketettaessa hävisivät alakerran huoneiden kaikki seinät toiseen kerrokseen, ja jälelle jäi vain yksi ainoa, suunnattoman suuri takkatulen valaisema huone, jossa viulut alkoivat soida ja kutsuivat jalkoja tanssiin. He panivat toimeen iloiset hypyt — tanssia kesti kello kolmeen saakka, ja aamun koittaessa olivat he jälleen puetut ja satulassa, ja seurasivat mustatakkisia tallipoikia ja koiria yli huurrepeittoisten kenttien.
Montague oli puoleksi valmistautunut näkemään kesyn ketun, mutta siitä hän toki säästyi. Se oli nähtävästi tosileikkiä; pian päästettiin koirat irti, ja pois nelisti metsästysjoukkue. Se oli hurjin ratsastus, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa — yli kantojen, kanavien, virtojen ja lukemattomien rautalanka-aitojen, ja läpi tiheiden ryteikköjen ja tiheästi asuttujen maalaiskylien; mutta hän oli mukana hengenvaarallisessa ajossa, ja Alice oli seurueen suunnattomaksi huviksi ainoastaan muutamia kyynäriä taaempana. Montague tunsi nyt kohdanneensa ensi kerran todellista elämää, ja hän ajatteli itsekseen, että nämä täysiveriset ja ylevähenkiset miehet ja naiset muodostivat sen säädyn, mihin hän mielellään olisi tahtonut kuulua — ainoastaan sillä erotuksella, että hänen oli ansaittava elatuksensa, mutta heidän ei.
Iltapäivällä oli enemmän ratsastusta ja kävelyä kuulakassa marraskuun ilmassa; ja sisällä pelattiin bridgeä ja rakettia ja ping pongia, ja kiihkeää ja tulista rulettia, isännän ollessa pankkiirina. "Näytänkö minä suuresti viralliselta pelurilta?" kysyi hän Montaguelta; ja toisen vastattua, ettei hän ollut vielä tavannut ainoatakaan new-yorkilaista peluria, kääntyi Harvey selittämään hänelle, kuinka hän oli mennyt ostamaan tätä apparaattia (jonka myynti oli lain uhalla kielletty) ja myyjä oli kysynyt häneltä, kuinka "voimakkaan" hän sen halusi!
Illalla sitten oli enemmän tanssia ja sunnuntaina toinen metsästysretki. Sinä yönnä näytti pelihalu tarttuvan koko seurueeseen — kaksi pöytää istui pelaamassa bridgeä, ja toisessa huoneessa kävi huolettomain korttipeli, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa. Se keskeytettiin kolmen aikaan aamulla, ja yksi peliseurueesta kirjotti hänelle shekin kolmellekymmenelle viidelle tuhannelle markalle; mutta sekään ei täydellisesti rauhottanut hänen omaatuntoaan, eikä tyynnyttänyt hänen kuumentuneita veriään.
Tärkeintä kaikista kuitenkin oli hänelle se, että hän viimeinkin oppi tuntemaan Charlie Carterin. Charlie ei pelannut siitä syystä, että hän oli juovuksissa, ja muuan seurueesta sanoi sen hänelle ja kieltäytyi pelaamasta hänen kanssaan; nyt ei jäänyt Charlie-paralle muuta tekemistä kuin juoda yhä enemmän Sitä hän tekikin, ja hän tuli ja riippui pelaajien olkapäillä ja kertoi seurueelle kaiken itsestään.
Montague oli valmistunut sietämään nuorten junkkarien hurjastelua, joilla oli rajattomat määrät rahaa, mutta koskaan elämässään ei hän ollut kuullut tai uneksinut mistään sellaisesta kuin tämä poika toi esille. Puoli tuntia kierteli hän pöydän ympärillä, ja vuodatti ulos keskeymättömän virran kaikellaisia ruokottomuuksia salassa; hänen mielensä oli niinkuin sammalmätäs, jossa oleskeli iljettäviä ja luikertelevia käärmeitä, jotka tulivat yöllä pinnalle ja näyttivät lihavia päitään ja limaisia ruumiitaan. Ei ylhäällä taivaassa eikä alhaalla maan päällä ollut hänelle mitään pyhää; ei ollut olemassa mitään liiaksi kapinallista, joka ei hänelle olisi kelvannut. Ja seurue hyväksyi esityksen vanhana juttuna — miehet saattoivat nauraa ja sysätä pojan luotaan ja sanoa: "Äsh, Charlie, mene helvettiin!"
Kun kaikki tuo oli ohi, otti Montague yhden seurueesta syrjään ja kysyi häneltä, mitä se merkitsi, johonka mies vastasi: "Hyvä Jumala! Tarkotatteko, ettei kukaan ole kertonut Teille Charlie Carterista?"
Kävi ilmi, että Charlie oli yksi Tenderloinin "kultaisista nuorukaisista", joiden urotöitä oli kuulutettu sanomalehdissä. Ja kun palvelijat olivat sitoneet hänet vuoteeseen, kerääntyi useita miehiä tulen ympärille, ja imeksien kuumaa punssia kertoivat Montaguelle muutamia hänen pääurotöistään.
Charlie oli nähtävästi vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha; kun hän oli kymmenen, kuoli hänen isänsä ja jätti viisikymmentä miljoonaa vanhan ja köyhän tätihoukkion hoidettavaksi poikaa varten — tädin, jonka poika saattoi kääntää sormensa ympäri. Kahdentoista vuotiaana hän oli paperossien paras ystävä, ja hänellä oli vapaa pääsy viinikellariin. Mennessään kalliiseen yksityiskouluun, otti hän mukanaan kokonaiset varastot paperosseja, ja pakeni lopuksi Eurooppaan, hankkiakseen oppia Pariisin irstailussa. Ja sitten tuli hän takaisin kotiin, ja hämmästytti Tenderloinin; ja eräänä aamuna kello kolmen aikaan astui hän muutaman lasiakkunan läpi, ja silloin tarttuivat sanomalehdet häneen. Se avasi Charlielle äkkiä aivan uuden näkökannan elämästä — hänestä tuli maineen tavottelija; kaikkialla, minne hän meni, seurasi häntä sanomalehtireportterit ja tuijottava väkijoukko. Hän kantoi paksuja tekosäärystimiä ja antoi viisisataa markkaa juomarahoina kengänkiillottajille, ja hävisi kaksisataatuhatta markkaa korttipelissä. Hän pani toimeendemi-mondejuhlan, jossa oli jalokivillä koristeltu joulukuusi keskellä kesää, kahdensadanviidenkymmenen tuhannen markan edestä koristeita. Mutta suurin uutuus oli se, että hänen ilmoitettiin aikovan rakentaa merenalaisen huvipurren ja täyttää sen kuorotyttösillä! — Nyt Charlie oli menettänyt yleisen huomion, ja hänen ystävänsä eivät nähneet häntä päiväkausiin; hän makasi "urheilurakennuksessa" ja aivan sananmukaisesti kieriskeli shampanjassa.
Kaiken tämän — selvisi Montaguelle oli hänen veljensä täytynyt tietää! Ja hän ei ollut sanonut siitä sanaakaan — neljän tai viidenkymmenen miljoonan markan takia, jotka Charlie omistaisi, täytettyään kaksikymmentäviisi vuotta!
Yhdestoista luku.
Aamun tultua läksivät he toisten seurueeseen kuuluvien kanssa junalla kotia. He eivät voineet odottaa Charlietä ja hänen automobiiliään, sillä maanantai-ilta oli oopperan avajaisilta, eikä kukaan voinut sitä tilaisuutta hukata. Siellä hienosto esiintyisi loistavammassa asussaan, ja siellä tulisi olemaan jalokivinäyttely sellainen, jollaista ei saanut nähdä missään muualla maailmassa.
Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa olivat avanneet kaupunkitalonsa ja olivat kutsuneet heidät päivällisille luokseen ja tarjonneet heille tilaa aitiossaan; ja noin kello puoli kymmenen tienoilla huomasi Montague istuvansa suurella, hevosenkengän muotoisella balkongilla, ympärillään useita satoja kaupungin rikkaimpia ihmisiä. Ylhäällä oli toinen aitiorivi ja sen yläpuolella oli kolme lehteriä, ja hänen alapuolellaan istui ja seisoi yli tuhat ihmistä. Suurella näyttämöllä esitettiin loistavaa ja komeudessa kylpevää näytelmää, ja sanat siihen laulettiin orkesterin säestyksellä.
Montague ei ollut koskaan kuullut oopperaa, ja hän piti paljon musiikista. Toinen näytös oli juuri alkanut, kun hän tuli sisälle, ja koko sen ajan istui hän lumouksen vallassa kuunnellen hurmaavia säveliä, mitä hän koskaan elämässään oli kuullut. Hän tuskin huomasi, että Mrs Prentice kulutti aikaansa tutkistelemalla toisten aitioiden omistajia jalokivihohteisen lorgnettinsa läpi, taikka että Oliver lörpötteli hänen tyttärelleen.
Mutta kun näytös oli ohi, vei Oliver hänet yksin ulos aitiosta ja kuiskasi, "Jumalan tähden, Allan, älä tee narria itsestäsi."
"Mitä, mitä se merkitsee?" kysyi toinen.
"Mitä ihmiset ajattelevatkaan", huudahti Oliver, "nähdessään sinun siellä istuvan niinkuin miehen, joka on suloisessa unessa?"
"Joutavia", nauroi toinen, "he arvelevat minun kuuntelevan musiikkia."
Ja Oliver vastasi, "Ihmiset eivät tule oopperaan musiikkia kuuntelemaan."
Tämä kuulosti pilalta, mutta sitä ei ollut. Hienostolle oli oopperassa käynti suuri paraatitoimitus, jossa oli esillä vielä kalliimpaa ja suuremmoisempaa kuin hevosnäyttelyssä; ja hienostolla oli tietenkin oikeus määrätä, sillä se omisti oopperan ja piti sitä yllä. Todelliset musiikin rakastajat, jotka tulivat sinne, seisoivat joko takana tai istuivat viidennellä lehterillä, aivan katon rajassa, missä ilma oli töykeä ja kuuma. Kuinka paljon itse hienosto välitti esityksestä, tuli kyllin selvästi ilmi siitä seikasta, että kaikki oopperat laulettiin vierailla kielillä, ja niin huolimattomasti, että ne muutamat harvat, jotka niitä kieliä ymmärsivät, voivat tuskin ollenkaan saada selvää sanoista. Kerran oli siellä eräs yli maailman tunnettu runoilija, jonka koko elämä oli omistettu oopperan muodostamiselle taiteeksi! ja taistelussa hienoston kanssa ei hän lopuksi saavuttanut muuta kuin nälkäkuoleman. Nyt puolen vuosisadan perästä on hänen neronsa päässyt voitolle, ja hienosto suostuu istumaan tuntikausia pimeässä ja kuuntelemaan saksalaisten jumalten ja jumalattarien kotoisia kinasteluja. Mutta se mistä hienosto todella välitti, oli kauniit puku-, maisema- ja tanssiesitykset, miellyttävät laulut, joita hyvin saattoi kuunnella lörpötellessäkin; juonen tuli olla hyvin alkeellisen ja intohimoisen, niin että pantomiininäkin voi sen ymmärtää — sanokaamme kauniin ja yleväluontoisen ilotytön traagillinen rakkaus komeaan seuramaailman nuorukaiseen.
Miltei jokaisella, joka tuli oopperaan, oli kiikari, jonka avulla hän saattoi tuoda kenen tahansa ylellisesti puetun ylhäisön naisen aivan lähelleen, ja tutkistella häntä kaikessa hiljaisuudessa. New Yorkissa sanottiin olevan miljaardin markan arvosta timantteja, ja ne jotka eivät olleet kätköissä, olivat erinomaisen sopivat kannettaviksi tässä näyttelyssä; sillä täällä juuri ne saattoivat täyttää sitä tarkoitusta, mitä varten olivat olemassa — tänne juuri tuli koko maailma niitä tarkastamaan. Yhdeksän huomattavimman ylhäisön naisen kesken jakautui kahdenkymmenenviiden miljoonan arvosta timantteja. Saattoi nähdä rinnustimia, jotka näyttivät rautapaidalta ja olivat tehdyt kokonaan säihkyvistä timanteista. Saattoi nähdä emeraldeja, rubiineja, timantteja ja helmiä, jotka olivat muodostetut tiaramaisiksi pääkoristeiksi — s.t.s. jäljitellyiksi kruunuiksi ja kehyksiksi — ja jalustana niillä oli paksu ja juhlallinen leskirouva.
Yksi Wallingeista oli pannut alulle tämän muodin ja nyt jokainen, joka tahtoi olla jotakin, seurasi sitä. Muuan nainen, jolle Montague esitettiin, oli ottanut erikoisalakseen helmet — hänellä oli kaksi mustaa helmikorvarengasta, jotka olivat maksaneet kaksisataatuhatta markkaa, helminauha, joka oli maksanut yhden miljoonan viisisataatuhatta, kahdensadan viidenkymmenen tuhannen arvoinen, sysimustista helmistä laadittu rintaneula, ja kaksi kaulakoristetta, joista kumpikin oli maksanut yhden miljoonan.
Tämä lakkaamatta toistuva hintojen kuuleminen alkoi vähitellen tuntua tympäisevältä; mutta Montague huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa välttää sitä. Ylhäisön ihmiset, jotka maksoivat näitä hintoja, olivat olevinaan kaikkien sellaisten seikkojen ja kyselyjen yläpuolella, ja olevansa innostunut yksinomaan itse esineiden kauneudesta ja erinomaisesta taiteellisuudesta; mutta saattoi huomatakin, että he aina keskustelivat hinnoista, mitä toiset mistäkin olivat maksaneet, sekä sen, että toiset ihmiset jollain tavalla aina tiesivät, kuinka paljon kukin oli maksanut. He pitivät myöskin huolen siitä, että yleisö ja sanomalehdet tiesivät sen, mitä he olivat maksaneet, ja kaiken muunkin, mitä he tekivät. Tässä oopperassa esim. oli jokaiseen ohjelmaan painettu selitys aitioista, ja luettelo kaikista aitioidenomistajista, niin että ken hyvänsä saattoi sanoa, kuka kukin oli. Saattoi nähdä näiden suurten naisten loistavissa mantteleissaan astuvan ulos vaunuistaan, väkijoukkojen tähytessä niihin ja salapoliisien hääriessä ympärillä. Ja jokaisen rinta sykähteli rajusta ja ihmeellisestä näystä sinä hetkenä, jolloin hän astui aitioonsa, ja musiikki unohtui ja kaikki silmät kääntyivät häneen; ja sitten laskee hän viereensä päällysmanttelinsa ja häikäisevän loistavana näkynä säteilee hän nyt tuijottaville joukoille.
Muutamat näistä jalokivistä olivat perhekalleuksia, jotka New York oli tuntenut sukupolvien aikoina ja sellaisissa tapauksissa alkoi tulla tavaksi jättää todelliset jalokivet säilytysholveihin, ja kannettiin jäljennettyjä kiviä, jotka olivat aivan alkuperäisten näköisiä. Asunnosta, missä jalokivet säilytettiin, ei salapoliisit saaneet hetkeksikään poistua, ja monessa tapauksessa oli erikoiset salapoliisit vartioimassa vielä toisia salapoliiseja; ja kuitenkin sanomalehdet tuon tuostakin olivat täynnä mieltä kiihottavia kertomuksia ryöstöistä. Sitten ne onnettomat, joita satuttiin epäilemään, joutuivat poliisin käsiin ja pakotettiin tutkimuksen alaiseksi, mitä pilalla kutsuttiin "kolmanneksi asteeksi", ja siihen kuului kidutuksia, jotka olivat yhtä raskaita ja julmia, kuin mitkä tahansa Espanjan inkvisitionin keksimät. Tällaisten tapahtumain merkitys reklaamin kannalta katsoen huomattiin pian niin suureksi, että kuuluisat näyttelijättäret myöskin olivat omistavinaan huikean kalliita jalokiviä, ja silloin tällöin tulivat ne heiltä varastetuiksi.
Kun he sinä iltana olivat saapuneet kotia, jutteli Montague serkkunsa kanssa Charlie Carterista. Hän sai selville omituisen suhteen. Nähtävästi Alice tiesi jo, että Charlie oli ollut "huono." Charlie oli sairas ja onneton; ja Alicen viattomuus oli koskettanut häntä ja saanut hänet häpeämään omaa itseään, ja hän oli synkästi viittaillut hirvittäviin tapahtumiin. Siten saattoi Montague ymmärtää, kuinka Charlie salaperäisyyden ja romantiikan huolellisesti verhoamana sai itsestään mieltäkiinnittävän ja puoleensa vetävän olennon. "Hän sanoo, että minä olen erilainen kuin mikään muu tyttö, minkä hän on kohdannut", sanoi Alice — huomautus, joka oli niin hämmästyttävän alkuperäinen, että hänen serkkunsa ei voinut pidättää hymyään.
Alice ei ollut vähimmässäkään määrässä rakastunut häneen, eikä hänellä ollut minkäänlaisia aikeitakaan rakastua; ja hän sanoi, ettei hän koskaan ottaisi vastaan mitään kutsuja, eikä koskaan menisi yksin hänen kanssaan; mutta hän ei löytänyt keinoa, kuinka hän voisi välttää Charlietä, kun hän kohtasi hänet toisten ihmisten kotona. Ja tässä oli Montaguen häntä avustettava.
Kenraali Prentice oli ystävällisesti kysellyt, mitä Montague oli nähnyt New Yorkissa ja kuinka hän siellä viihtyi. Hän lisäsi, että hän oli puhellut hänestä tuomari Ellisin kanssa, ja että heti kun hän olisi valmis ryhtymään työhön, olisi tuomarilla ehkä muutamia ehdotuksia hänelle tehtävänä. Hän hyväksyi kuitenkin Montaguen suunnitelman saada ensiksi yleiskuvan; ja sanoi, että hän esittäisi ja veisi hänet pariin johtavista klubeista.
Kaikki tämä jäi Montaguen mieleen; mutta sillä hetkellä ei maksanut ollenkaan vaivaa koettaa sitä ajatella Kiitosjuhlat olivat ovella ja lukemattomissa maataloissa matkan varrella tulisi olemaan huveja. Bertie Stuyvesant oli suunnitellut huvimatkan Adirondackin leirilleen, ja hän oli kutsunut sinne parisen kymmentä nuorta miestä, niiden joukossa Montaguet. Tämä tulisi olemaan yksi uusi piirre kaupungin elämässä, ja siihen maksoi vaivan tutustua.
Heidän retkensä alkoi teatterivierailulla Bertie oli tilannut neljä aitiota ja he tapasivat siellä noin tunnin verran sen jälkeen kun näytös oli alkanut. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään mitään, sillä näytelmä muistutti oopperaa — joukko lauluja ja tansseja oli kiedottu yhteen, ja tarkotuksena oli vain tarjota sopiva tilaisuus loistaville maisemille ja puvuille. Näytelmästä kuljetettiin heidät suurelle keskusasemalle, ja vähän ennen puoli yötä porhalsi Bertien yksityinen juna lähtöön.
Tämä juna oli täydellisesti varustettu hotelli. Siellä oli tavaraosasto, ruokavaunu ja keittiö; ja seurusteluhuone ja kirjastovaunu; makuuvaunu — ei sellaisilla nukkumasijoilla varustettu, joita tavalliset makuuvaunut tarjoavat, vaan siinä oli mukavat makuusuojat, jotka olivat sisustetut valkoisella mahonkipuulla, ja joissa oli käytettävänä vesijohtolaitos ja sähkövalo. Kaikki nämä vaunut olivat rakennetut teräksestä, ja ilmanvaihto tapahtui automaattisesti; ja ne olivat sisustetut siihen ylelliseen tapaan, millä kaikki muukin, jonka kanssa Bertie Stuyvesantilla oli jotakin tekemistä. Kirjastovaunussa oli samettiset matot lattialla, ja huonekalusto etelä-amerikkalaisesta mahongista, ja seinillä maalauksia, joihin suuret taiteilijat olivat uhranneet vuosikausien työn.
Bertien hovimestari ja palvelijat olivat matkassa, ja illallinen odotteli ruokailuvaunussa; sen kestäessä saivat he katsella Hudsonia kuutamossa. Ja seuraavana aamuna saavuttivat he määräpaikkansa, pienen pysäkin vuoristoisessa erämaassa. Juna seisahtui vekseliin ja siten heillä oli hyvää aikaa syödä aamiaista, ja sitten kääriytyneinä turkkeihin, tulivat he ulos kuuleaan, männyille tuoksuvaan metsäilmaan. Maassa oli lunta ja heitä odottamassa oli kahdeksan suurta rekeä; ja lähes kolme tuntia ajelivat he kirmakassa aamuauringon valossa läpi ihmeellisen ihanien vuoristomaisemien. Suurin osa alueesta oli Bertien "rauhottamaa", ja tie oli yksityinen, niinkuin suuret merkit jokaisen sadan metrin päässä osottivat.
Niin saapuivat he viimein järvelle, joka käärmeen lailla kiemurteli tornimaisten kukkulain välissä, ja jättiläismäinen aatelislinna seisoi ylhäällä kallion kielekkeellä. Tämä jäljennetty linnoitus oli "leiri".
Bertien isä oli sen rakentanut ja hän oli käynyt siellä vain viisi kuusi kertaa koko elämänsä aikana. Bertie itse oli ollut täällä vain kahdesti, kertoi hän. Hirviä oli siellä niin runsaasti, että talvella kuoli niitä parvittain. Siitä huolimatta oli siellä kolmekymmentä metsänvartijaa, jotka vartioivat kymmenen tuhannen akren suuruista metsä-alaa, ja estivät kenenkään siinä metsästämästä. Täällä Adirondackin erämaassa oli paljonkin tällaisia "rauhotettuja" seutuja, niin kerrottiin Montaguelle; eräällä miehellä oli kokonainen vuori, jonka ympäri hän oli laittanut vahvat, rautaiset kaiteet, ja siellä sisällä oli hänellä monenlaisia hirviä ja vieläpä villejä metsäsikojakin. Ja mitä itse "leireihin" tulee, oli niitä siellä niin paljon, että täällä oli kehittynyt aivan uusi arkkitehtuurityyli — puhumattakaan mitään niistä, jotka seurasivat vanhaa tyyliä, niinkuin tämä tärkeä reiniläinen linna. Yhdellä Bertien joukkoon kuuluvista oli suuri sveitsiläinenchalet; ja yhdellä Wallingeista oli jaappanilainen palatsi, johon hän tuli joka vuoden elokuussa — asunto, joka oli rakennettu Jaappanissa laadittujen suunnitelmain mukaan, ja erityisesti Jaappanista tuotetuilla työmiehillä. Se oli kokonaan jaappanilaisista tavaroista — huonekalusto, seinämatot ja mosaiikit; ja oppaat muistelivat ihmetellen noita kummallisen äänettömiä, ruskeaihoisia pikkumiehiä, jotka päiväkausia tekivät työtä yhden puukappaleen kaivertamisessa, ja rakensivat pienen pienen pagodamaisen teehuoneen useammasta puukappaleesta kuin mitä ihminen yhdessä viikkokaudessa ehti laskea.
He söivät aamiaisekseen verestä hirvenlihaa, peltopyytä ja forellia, ja iltapäivällä olivat he metsästämässä. Reippaimmat läksivät seuraamaan lumella näkyviä hirven jälkiä; mutta useimmat valmistautuivat katselemaan järven rantaa, samalla kun metsänvartijat päästivät koirat irti vuorille. Tällainen "koirajahti" oli vastoin lakia, mutta Bertiellä ei ollut täällä muuta lakia kuin hän itse — ja pahimmassa tapauksessa saattoi tulla vain joku mitätön sakko, joka tuomittiin jollekin vartijalle. He ajoivat kahdeksan tai kymmenen kappaletta hirviä veteen; ja kun he ampuivat noin parisen kymmentä laukausta jokaiseen hirveen, kului heidän aikansa erinomaisen vilkkaasti. Sitten hämärissä saapuivat he takaisin, kasvoillaan hieno innostuksen hehku, ja viettivät illan loimuavain takkatulten ääressä, kertoellen seikkailujaan.
Joukkue vietti täällä kaksi ja puoli päivää, ja viimeisenä iltana, jolloin oli kiitosjuhlat, oli heillä villiä kalkkunia, joita Bertie oli ampunut viikkoa sitten Virginiassa, ja he huvittelivat kuuntelemalla kiertäväin trubaduurilaulajain esityksiä, jotka olivat tuodut edellisenä iltana New Yorkista. Seuraavana iltana ajoivat he takaisin junalle.
Kun he aamulla saapuivat kaupunkiin, löysi Alice ilmotuksen Mrs Winnie Duvalilta, jossa hän pyytää häntä ja Montaguea tulemaan luokseen aamiaiselle ja olemaan läsnä Svami Babubananan yksityisessä luennossa; hän tulisi kertomaan heille kaiken heidän sielujensa edellisistä olotiloista. He menivät — eikä tietenkään ilman vanhan Mrs Montaguen vastalausetta, joka selitti hänen olevan "pahemman kuin itse Rob. Ingersollin."
Ja sitten iltasilla olivat Mrs Graffenriedin avajaispidot, jotka muodostivat yhden vuoden suurista tapahtumista seuraelämässä. Yleisessä touhussa ei Montaguella ollut oikein aikaa saada sitä selväksi itselleen, mutta Reggie Mann ja Mrs Graffenried olivat työskennelleet sen eteen viikkokausia. Kun Montaguet saapuivat, huomasivat he virranpuoleisen rakennuksen — joka oli koristettu arabialaisen palatsin malliin — muuttuneen troopilliseksi kasvitarhaksi.
He olivat tulleet Reggien pyynnöstä jo aikaisin, ja hän esitti heidät Mrs de Graffenriedille, pitkälle ja kulmikkaalle naiselle, jolla oli nahkan värinen ja suurella vaivalla maalattu iho; Mrs de Graffenried oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta niinkuin kaikki ylhäisön naiset, esiintyi hänkin kolmekymmenvuotiaana. Mutta nyt juuri näkyi hikikarpaloita hänen otsallaan; jotakin oli viimeisellä hetkellä mennyt väärin, ja niin ei Reggiellä ollut aikaa näytellä heille kaikkia nähtävyyksiä, niinkuin hän oli aikonut.
Noin sataviisikymmentä vierasta oli kutsuttu näihin pitoihin. Illallista tarjoiltiin pienien pöytien ääressä suuressa tanssisalissa, ja sen loputtua kiertelivät vieraat ympäri rakennusta, jolla aikaa pöydät salissa siirrettiin syrjään, ja huone muuttui teatterihuoneeksi. Muuan seurue Broadwayn teattereista tulisi suoraa päätä istuutumaan vaunuihin näytöksen loputtua, ja puoliyön aikana olisivat he valmiit toistamaan saman näytöksen Mrs Graffenriedin kotona. Montague sattui olemaan läsnä, kun tämä seurue saapui, ja hän havaitsi, että vieraat olivat ahtautuneet liian lähelle, eivätkä olleet jättäneet kylliksi tilaa näyttelijöille. Ohjaaja oli siksi asettanut heidät pieneen etuhuoneeseen, ja kun Mrs Graffenried huomasi tämän, ryntäsi hän miehen luo, ja manasi häntä niinkuin rakuuna, ja käski hämmästyneet näyttelijät sisälle pääsaliin.
Mutta Montague nuuski, mitä kulissien takana tapahtui, ja he otaksuivat hänen seuraavan näyttelemistä. Juhlan muodosti toinen samallainen "musikaalinen ilveily" kuin se, minkä oli muutamia päiviä sitten nähnyt. Siinä tilaisuudessa kuitenkin oli Bertie Stuyvesantin sisar jutellut hänelle koko ajan, jota vastoin nyt hän oli yksin, ja hänellä oli tilaisuus tarkata esitystä.
Tämä oli hyvin kansanomainen näytelmä; sillä oli ollut suuri menestys, ja sanomalehdet kertoivat, kuinka sen tekijällä oli ollut miljoonan markan tulot vuodessa. Ja täällä oli kuulijakuntana kaupungin rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat ihmiset: ja he nauroivat ja räpyttivät käsiään, ja toivat selvästi ilmoille sen, että he nauttivat täydestä sydämestään. Ja minkälaatuinen näytelmä tämä sitten oli?
Sen nimi oli "Kamtshatkan Kalifi." Siinä ei ollut hitustakaan juonta; Kalifilla oli seitsemäntoista vaimoa, ja sitten oli eräs amerikkalainen rummuttaja, joka halusi myydä hänelle vielä yhden — mutta sitten käy tarpeettomaksi muistaa tätä, sillä siitä ei tullut mitään. Näytelmässä ei ollut mitään, jota olisi saattanut kutsua punaseksi langaksi — siinä ei ollut mitään, mikä olisi ollut jossain tekemisissä minkään tunteen kanssa, mikä, koskaan on ihmisrinnassa liikkunut. Mahdoton on myöskin sanoa, että siinä olisi ollut mitään tapahtumia — ei ainakaan mitään sellaista tapahtunut, joka olisi ollut seurauksena jostakin muusia. Jokainen tapahtuma oli aivan toisestaan riippumaton seikka, niinkuin suonenvedontapaiset nytkähdykset, joita näkyy idiootin kasvoilla. Tämänlaatuista "toimintaa" oli siinä vaikka kuinka paljon — hetken havainnon perustalla olisi saattanut luulla jokaisen näyttämölavalla olevan yhtäaikaa vaipuvan tuollaiseen idioottimaiseen tempomistilaan. Esiintyjät hyökkäsivät edestakasin, kirkuivat, nauroivat ja huudahtelivat; näyttämö oli alinomaisessa levottomassa kiihtymistilassa, jossa ei ollut mitään järkeä tai tarkotusta. Siten oli mahdotonta ajatella heitä näyttelijöinä osissaan; mieluummin ajatteli heitä, inhimillisinä olentoina — ajatteli hirvittävää murhenäytelmää, jossa täysikasvaneet miehet ja naiset pakotetaan nälän ahdistamina hullunkurisesti pukemaan ja maalaamaan itseään, ja sitten tulemaan yleisön eteen tanssimaan, hyppimään, vääntelemään käsiään ja kasvojaan ja muutenkin olemaan "vilkkaita."
Puvut olivat kahta laatua: toiset fantastisia, itämaita edustaviksi aijottuja, ja toinen laji oli jonkinlainenredactio ad absurdumnykyaikaisesta muodikkaasta vaatetuksesta Johtajalla oli päällään siro kävelypuku ja hän keimaili pienen kepin kanssa; hänen osanaan oli näytellä huoletonta ilmettä, jonkinlaista yhtäjaksoista kukkeutta ja salasilmäyksiä, jotka olivat esittävinään satyyrin kavaluutta. Ensimäinen naisnäyttelijä muutti pukua useita kertoja jokaisessa näytöksessä; mutta sen varustuksiin välttämättä kuului paljaat käsivarret, rinta ja selkä, ja hame, joka ei ulottunut polviin saakka, kirkasväriset silkkisukat, ja kengät, joissa oli kaksi tuumaa korkeat kannat. Viimeisen kerran esiinhuudettaessa suoritti hän pienen piruetin, joka paljasti jälellä olevan osan sääriä, ja toi esille suunnattoman pitsiröykkiön. Ihmismielen luonteeseen kuuluu, että hän etsii loppua kaikille asioille; jos tämä nainen olisi kantanut ruumiinmukaista trikoopukua, eikä mitään muuta, olisi hän ollut yhtä vähän mieltäkiinnittävä kuin joku alusvaateilmoitus sanomalehdessä; mutta tämä jatkuva vähitellen paljastuminen kiihotti hienoa huumaa. Tuon Alostakin seuraavilla väliajoilla soitti orkesteri lyhyitä, mukaansatempaavia kappaleita, ja molemmat "tähdet" alkoivat laulaa nenä-äänillään joitakin sanoja, jotka ilmaisivat kiihkeitä tunteita; ja sitten mies tarttui naista vyötäisiin, tanssitti ja pyöritti häntä ympäri ja taivutti häntä taaksepäin ja tähysti häntä silmiin — liikkeitä, jotka himmeästi viittasivat sukupuolisuhteisiin. Kappaleen loputtua liukui esille kööri, puettuna kaikellaisiin pukuihin, mitkä antoivat tilaa väreille ja säärien riittävälle näkymiselle; tähän kööriin kuuluvat maalatut naiset eivät pysyneet hetkeään hiljaa paikoillaan — jos eivät he varsinaisesti tanssineet, vääntelivät he jalkojaan, ja tempoivat ruumistaan puolelta toiselle, ja nyökyttelivät päätään ja koettivat kaikilla muilla mahdollisilla keinoilla olla "vilkkaita."
Mutta ei tämän näytelmän fyysillinen ruokottomuus hämmästyttänyt Montaguea niin suuresti kuin sen tuottama älyllinen tyydytys. Kappaleen vuoropuhelu oli sellaista, mitä kutsutaan "hiotuksi sukkeluuksien heittelyksi"; se merkitsee, että se oli täynnä jonkinlaisia viittauksia, jotka ilmaisivat salaista pahan olemassaolon ymmärtämystä näyttelijän ja hänen kuulijakuntansa välillä — tunnussanoja, niin sanoaksemme, joita he välittivät keskenään. Kuitenkin, olisi erehdys sanoa, että näytelmässä ei ollut yhtään ainoata aatetta — siinä oli yksi aate, jonka päälle kaikki muu siinä perustui; ja Montague ponnisteli saadakseen tämän ajatuksen eritellyksi ja itselleen muovailluksi. On olemassa määrättyjä elämänprinsiippejä, — niitä voidaan kutsua moraalisiksi selviöiksi — jotka ovat tuloksena ihmisrodun kokemuksista mittaamattomien ajanjaksojen aikana, ja joiden kiinnipitämisestä rodun jatkuminen riippuu. Ja tässä oli kuulijakunta, joka kaikkia näitä prinsiippejä ei kysynyt, ei niistä väitellyt eikä niitä kieltänyt — vaan jolle niiden kieltäminen oli selviö, jotakin, jonka avoimesti julistaminen olisi sille ollut liiaksi raakaa, mutta jonka se hienosti ja viisaasti kyllä piti varmana. Tässä kuulijakunnassa oli vanhempia ihmisiä, ja naineita miehiä ja naisia, nuorukaisia ja tyttösiä; ja täydellinen, iloinen nauru tempasi heidät mukanaan kuunnellessa erään naidun naisen kertomusta, jonka rakastaja oli hyljännyt, kun he olivat joutuneet naimisiin. —
"Hänen sydämensä varmaankin murtui", sanoi johtava näyttelijätär.
"Hän oli toivoton", sanoi johtava näyttelijä irvistäen.
"Mitä hän teki", kysyi nainen. "Meni ja ampui itsensä?"
"Pahempaa vielä", sanoi mies. "Hän meni takaisin miehensä luo ja sai lapsen!"
Mutta täydentääksemme tämän näytelmän merkityksen ymmärtämistä, tulee meidän saada itsemme tajuamaan, että tämä ei ollut pelkkä näytelmä, vaan se oli näytelmänluontoinen; sillä oli nimi — "soitannollinen ilveily" — jonka merkityksen jokainen ymmärsi. Satoja sellaisia näytelmiä kirjotettiin ja tuotettiin, ja "dramaattiset kriitikot" kävivät niitä katsomassa ja keskustelivat niistä arvokkaalla vakavuudella, ja monet tuhannet ihmiset hankkivat elatuksensa matkustamalla yli maan ja näyttelemällä niitä; komeita teattereita rakennettiin niitä varten, ja satoja tuhansia ihmisiä joka ilta maksoi rahansa niitä nähdäkseen. Ja kaikki tämä ei ollut mitään pilaa tai painajaista — vaan asia, joka todella oli olemassa. Miehet ja naiset sitä tekivät — oikeat inhimilliset olennot lihasta ja verestä.
Montague ihmetteli kauhun lyömänä, mitä lajia inhimillisiä olentoja lienee mahtanut olla se, joka oli järjestänyt kepin ihmeelliset käännähdykset ja esiintyjän virnistykset näytelmässä. Myöhemmin, opittuaan tuntemaan "Tenderloinin" kohtasi hän tämän saman näyttelijän, ja hän sai tietää, että hän oli alkanut elämänsä pienenä irlantilaisena poikanaskalina, joka eli vuokratalossa ja jonka äiti seisoi rappukäytävän päässä puolustaen häntä kaulauspulikalla poliisia vastaan, joka häntä ahdisteli. Hän oli huomannut, että hän saattoi hankkia elatuksensa koomillisilla kujeillaan; mutta kun hän tuli kotiin ja kertoi äidilleen, että eräs näyttelyn pitäjä oli tarjonnut hänelle sata markkaa viikossa, antoi hän hänelle selkäsaunan valehtelemisesta. Nyt ansaitsi hän viisitoistatuhatta markkaa viikkokaudessa — enemmän kuin Yhdysvaltojen presidentti ja hänen kabinettinsa yhteensä: mutta hän ei ollut onnellinen — salaisuus, jonka hän uskoi Montaguelle — sillä hän ei osannut lukea, ja tämä oli hänellä alituisen nöyrrytyksen syynä. Tämän pikku näyttelijän salaisena haluna oli näytellä Shakespearea; hän oli antanut lukea "Hamletin" itselleen, ja hän hautoi päässään, kuinka sitä olisi näyteltävä — kaiken aikaa, kun hän kieputti pikku keppiään ja virnisteli kasvojaan; Hän oli sattunut olemaan näyttämöllä, kun tuli oli päässyt valloilleen, ja viisi tai kuusisataa ahneuden uhria paistui kuoliaaksi. Näyttelijä oli pyytänyt ihmisiä istumaan hiljaa paikoillaan, mutta turhaan; ja koko loppuelämänsä ajan senjälkeen kulki hän tämä kauhistuttava näky mielessään, alinomaisena painajaisenaan kuumeentapainen vakuutus siitä, että hän oli epäonnistunut kasvatuksen puutteen takia — että jos hän vain olisi ollut kulttuuri-ihminen, hän olisi varmasti kyennyt ajattelemaan jotakin, jonka esille tuominen olisi pitänyt paikallaan nuo kauhun lyömät ihmiset.
Kolmen aikaan aamulla päättyi esitys, ja sitten tarjottiin enemmän virkistystä; ja Mrs Vivie Patton tuli istumaan hänen viereensä, ja heidän välillään sukeusi iloinen pakina. Kun Mrs Vivie kerran alotti puhumisen ihmisistä, juoksi hänen kielensä niinkuin tuulimylly.
Kas tuolla oli Reggie Mann, joka luikerteli ihmisten joukossa ja hymyili heille teeskennellyllä tavallaan. Reggie oli kunniansa kukkuloilla Mrs de Graffenriedin kesteissä. Reggie oli järjestänyt tämän kaiken — hän suoritti suunnittelut ja tilaukset ja teki asiamiesten kanssa sopimukset koristelua varten. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että hän oli saanut välityspalkkionsa niistä — vaikkakin joskus Mrs de Graffenried sai koristeet ilmaiseksi reklaamin takia, minkä hänen nimensä saisi aikaan. Kaikellaiset toimitukset olivat Reggien erikoisuutena — hän oli alottanut elämänsä automobiiliasiamiehenä. Eikö Montague tietänyt, mikä se oli? Automobiiliasioitsitsija oli mies, joka alinomaa pyysi ystäviään käyttämään määrätynlaista vaunua, jotta hän siten saisi toimeentulonsa; ja Reggie oli saanut kokoon lähes sataviisikymmentätuhatta vuodessa sillä tavalla. Hän oli tullut Bostonista, missä hän oli hankkinut maineensa sillä, että eräänä varhaisena aamuna, kun he ajoivat kotia juhlista, oli hän saanut erään nuoren ylimysrouvan uskaltamaan riisumaan kengät ja sukat jaloistaan ja kahlailemaan julkisessa suihkulähteessä; tämä oli tehnyt sen ja Reggie oli seurannut häntä. Tämän hämmästyttävän kepposen levittämän maineen nojalla oli Mrs Devon ottanut hänet suosioonsa; ja eräänä päivänä oli Mrs Devon pukenut ylleen valkoisen puvun ja kysynyt häneltä, mitä hän siitä ajatteli "Siitä puuttuu vain yksi asia ollakseen täydellinen", sanoi Reggie, ja ottaen punaisen ruusun, kiinnitti hän sen hänen rintaansa. Vaikutus oli tenhoava; jokainen huusi riemusta, ja siten oli Reggien maine pukuauktoriteettina taattu ikuisesti. Nyt hän oli Mrs de Graffenriedin oikea käsi, ja he punoivat ilveitään yhdessä, Kerran kesällä olivat he astuneet katua pitkin, suuri, rääsyinen nukke käsillään. Ja Reggie oli antanut päivälliset, joilla kunniavieraana oli ollut apina — varmasti oli Montague siitä kuullut, sillä se oli ollut koko kesäkauden puheenaiheena. Se oli todellakin hassunkurisin asia, mitä saattoi ajatella; apinalla oli päällään hieno puku, jossa oli kaulukset ja mansetit, ja hän pudisti kaikkien vieraiden käsiä, ja käyttäytyi aivankuin joku herrasmies — paitsi ei juonut itseään humalaan.
Ja sitten Mrs Vivie osotti suuren Mrs Hidgley-Clievedenin, joka istui yhden suosikkinsa, ankaran näköisen, mustapartaisen herrasmiehen seurassa, joka oli sukeltautunut maineeseen perimällä kaksisataa viisikymmentä miljoona markkaa. "Mrs R.—C." oli ottanut hänet suosioonsa ja järjestänyt hänen vieraskirjansa ja hän näytteli juhlallisesti seuramaailman tähden osaa. Hän oli ostanut vanhan new-yorkilaisen talon, jonka koristamiseen oli kulutettu viisitoistamiljoonaa markkaa; ja kun hän tuli kotia liikeasioilta Tuxedosta, odotti häntä yksityinen juna kaiken päivää lähtöön valmiina. Mrs Vivie kertoi huvittavan jutun eräästä naisesta, joka oli julistanut kihlauksensa hänen kanssaan, ja oli käyttänyt suuria rahasummia sen vahvistamiseen, ennenkuin hänen kieltonsa ehti tulla. Se oli tuottanut hyvin suurta iloa Mrs de Graffenriedille, joka oli hirmuisesti kateellinen "Mrs R.—C:lle."
Kaskuista, joista ihmiset kertoivat, päätti Montague, että Mrs de Graffenriedin täytyi olla yksi niistä seuraelämän uusista johtajista, joilla oli taipumusta kaikenmoisiin harvinaisuuksiin ja merkillisyyksiin. Mrs de Graffenried tuhlasi joka sesonkikautena kaksi ja puoli miljoonaa markkaa säilyttääkseen asemansa säätynsä johtajana, ja häneltä voi aina odottaa uusia ja hämmästyttäviä päähänpistoja. Kerran oli hän vierailleen antanut katrillilahjoina pienen pieniä palloja, joissa oli kultakaloja; ja toisen kerran oli hän toimeenpannut tanssiaiset, joissa jokainen oli laittanut itsensä erilaiseksi kasviksi. Hän läksi mielellään kävelemään ja kutsui aivan sattumalta ihmisiä aamiaiselle - kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan — ja sitten hämmästytti heitä loistavilla pidoilla. Sitten saattoi hän taas tarjota suuret, säädylliset päivälliset, ja saada ihmiset hämmästymään tarjoamalla heille sellaista syötävää, josta he todella pitivät. "Nähkääs", selitti Mrs Vivie, "näillä päivällisillä me tavallisesti saamme lihavaa, vihreää kalkkunapaistia, ja omelettia, jonka päälle on valeltu jonkinlaista Florida-vettä, ja lasin alla keitettyjä sieniä, ja oikeaa käsintehtyä jälkiruokaa; mutta Mrs de Graffenriedillä on uskallusta tarjota savustettua kinkkua ja nuoria perunoita, tai vieläpä oikeaa häränlihaakin. Näitte, että hänellä tänä iltana oli vihreää vehnää; hänen on täytynyt järjestää sitä varten kuukausia edeltäkäsin — Porto Ricolta emme saa sitä koskaan ennenkuin tammikuussa. Ja tässä näette pienen vadillisen villiä mansikoita — ne ovat luultavasti istutetut ja kasvatetut lämpimässä huoneessa, ja jokainen kappale niistä on kääritty huolellisesti erikseen, ennenkuin ne tuotiin laivaan."
Kaikki nämä vaivalloiset toimenpiteet olivat tehneet Mrs de Graffenriedistä suunnattoman voiman seuramaailmassa. Hänellä oli raakalaisen sanavarasto, sanoi Mrs Vivie, ja jokainen pelkäsi häntä; mutta kerran tapasi hän vertaisensa. Erään kerran oli hän kutsunut koomillisen oopperan tähden laulamaan vierailleen, ja kaikki miehet oli kertyneet tämän näyttelijättären ympärille, ja Mrs de Graffenried oli tulistunut ja koettanut ajaa heitä matkoihinsa; ja näyttelijätär, lojuen mukavasti tuolissaan ja tuijottaen välinpitämättömänä Mrs de Graffenriedin, oli venyttäen lausunut: "Kymmenen vuotta Jumalaakin vanhempi!" Mrs de Graffenried parka ei voisi unohtaa noita sanoja ennenkuin vasta kuoltuaan.
Jotakin, mikä muistutti hänelle tästä, huomasi Montague sinä samana iltana. Noin kello neljän aikaan, Mrs Vivie halusi päästä kotia, ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä hänen "henkivartijansa", kreivi St Elme de Champignonin — miehen, jota, sivumennen sanoen, hänen miehensä jahtasi kiväärin kanssa. Montague kiersi ympäri talon, ja meni lopuksi alikertaan, missä teatteriseurueella oli erikoinen huone virvoituspuoleen osaaottamista varten. Mrs de Graffenriedin sihteeri vartioi ovilla; mutta muutamat poikaset olivat päässeet pujahtamaan huoneeseen ja joivat shampanjaa ja kuhertelivat kuorotyttöjen kanssa. Ja siellä oli itse Mrs de Graffenried, joka työnsi ruumiin voimilla heitä ulos huoneesta — heitä oli parikymmentä kappaletta tai enemmänkin, ja niiden joukossa myöskin Mrs Vivien kreivi!
Montague toimitti perille sanomansa, ja meni sitten yläkertaan odottamaan, kunnes hänen oma seurueensa olisi valmis lähtemään. Tupakkahuoneessa oli joukko miehiä, jotka myöskin odottelivat; ja niiden joukossa huomasi hän Majuri Venablen keskustelussa erään miehen kanssa, jota hän ei tuntenut. "Tulkaa tännepäin", huusi Majuri; ja Montague totteli, samalla heittäen silmäyksen vieraaseen.
Hän oli pitkä, voimakasrakenteinen mies, jolla oli irtonaiset nivelet, ja pieni pää ja hyvin silmiinpistävät kasvojen piirteet; kapea suu, jonka alasvenyneet pielet olivat lujasti yhteenpuristetut, ja korkea kotkannenä, ja syvälle painuneet, vaanivat silmät. "Oletteko kohdannut Mr Heganin?" sanoi Majuri. "Hegan, tämä on Mr Allan Montague."
Jim Hegan! Montague kesti tutkivan katseen ja otti tuolin, jonka he tarjosivat. "Sikaari, olkaa hyvä", sanoi Hegan, ojentaen askiaan.
"Mr Montague on vast'ikään tullut New Yorkiin", sanoi Majuri. "Hän on myöskin etelästä."
"Todellako?" sanoi Hegan ja kysyi, mistä valtiosta hän tuli. Montague vastasi ja lisäsi: "Minulla oli ilo kohdata tytärtänne hevosnäyttelyssä viime viikolla."
Siitä pääsi keskustelu alkuun; sillä Hegan tuli Texasista, ja kun hän huomasi, että Montague tunsi hevosia — lämpeni hän hänelle. Sitten kutsui Majurin pois hänen seurueensa, ja nuo kaksi jäivät jatkamaan keskustelua.
Oli tavattoman helppoa pakista Heganin kanssa; ja kuitenkin syvällä toisen mielessä luikersi heikko vapistuksen sekainen tunne ajatellessaan, että hän tarinoi viidensadanmiljoonan markan kanssa. Montague oli siksi vasta-alkava pelissä, että hän kuvitteli mielessään olevan jotakin outoa, jotakin hirvittävää ja salaperäistä sellaisen miehen ympärillä, joka hallitsi toista kymmentä rautatietä, ja kymmenkunnan valtion politiikkaa.
Hän oli käytökseltään yksinkertainen ja hyvin ystävällinen, suora mies, joka rakasti kaikkea suoruutta. Hänen ympärillään oli, niinkuin hän sanoi, arkuuden, miltei anteeksiannon merkki, jonka Montague huomasi, ja jota hän ihmetteli. Vasta myöhemmin, kun hänellä oli aikaa ajatella, käsitti hän, että Hegan oli alkanut uutisviljelijän poikana Texasissa, "tyhjillä taskuilla" varustettuna, ja voiko olla mahdollista, että kaikkien näiden vuosien läpi hänessä oli säilynyt vaisto, niin että milloin hyvänsä hän kohtasi miehen vanhasta Etelästä, seisoi hän hänen kanssaan kunnioittavaisena, näyttäen aivankuin pyytävän anteeksi viittäsataa miljoonaa markkaansa?
Ja kuitenkin oli siinä miehessä jotakin voimaa. Sen saatoit tuntea silloinkin, kun hän pakisi hevosista; sinä tunsit, että hänessä oli jokin osa, joka ei rupatellut, vaan joka oli takana ja tarkasteli. Ja kummallisinta kaikista oli, että Montague huomasi kuvittelevansa noiden hymyilevien kasvojen takana olevan toiset kasvot, jotka eivät hymyilleet, vaan jotka olivat julmat ja vakavat. Ne olivat omituiset kasvot, paksuine, kokoonrypistettyine kulmakarvoineen ja alaspäin venähtäneine suupielineen; ne vainosivat Montaguea ja herättivät hänessä vaivaloisen tunteen keskellä mukavaa rauhallisuutta.
Nyt tuli Laura Hegan, joka tervehti heitä ylpeällä tavallaan; ja Mrs Hegan, uhkuva ja elinvoimainen, puettunaen grande dame. "Tulkaa joskus katsomaan", sanoi mies. "Teidän on vaikea tavata minua muuten, sillä minä en paljon oleskele ulkona." Ja niin läksivät he; ja Montague istui yksin, tupakoi ja tuumaili. Nuo kasvot yhä pysyivät hänen näkyvissään; ja nyt yht'äkkiä välähti hänelle salamana, mikä se oli: petolinnun kasvot — suuren, villin, yksinäisen kotkan! Kenties olet nähnyt sellaisen eläintarhassa istumassa korkealla, alistuen kärsivällisesti ja odottaen aikaansa. Mutta kaiken aikaa oli kotkan sielu kaukana poissa, vaelteli läpi laajojen avaruuksien, valmiina salamana hyökkäämään ja tarttumaan kynsin saaliiseen!
Kymmenes luku.
Seuraavalla viikolla oli Montagueilla kiirettä. Wallingit olivat tulleet kaupunkiin ja avanneet kotinsa, ja nyt oli lähellä ihmeellisten avajaistanssijaisten aika, joissa Alice muodollisesti tultaisiin esittämään seuramaailmalle. Ja tietenkin Alicen täytyi tilaisuutta varten saada uusi puku, ja sen välttämättä täytyi olla kaunein puku, mitä koskaan oli nähty. Muutamana joutavana hetkenä laski serkkunsa hänelle, että Alicen vierailu Wallingeilla tuli hänelle maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa minuutilta.
Mitä se maksaisi Wallingeille, sitä tuskin uskalsi ajatella. Heidän tanssisalinsa oli muuttuva kukkatarhaksi, ja siellä tultaisiin tarjoamaan illallista sadalle vieraalle, ja vielä toinen illallinen tanssin perästä, ja kalliita lahjoja jokaiselle läsnäolijalle. Näiden ostaminen oli uskottu Oliverin tehtäväksi, ja Montague kuunteli kauhistuksella, mitä ne olivat maksaneet. "Robbiella ei ole varoja tehdä mitään toisluokkaista", oli nuoremman veljen ainoa vastaus hänen huudahteluihinsa.
Alice jakoi aikansa Wallingeille ja räätäleillensä, ja joka ilta, kun hän saapui kotia, oli hänellä kerrottavana jostakin uudesta kehitysaskeleesta. Alice oli vielä vasta-alkaja leikissä, ja se sai hänet kiihottumaan; ja Mrs Robbie näki mielellään hänen kirkkaat kasvonsa ja kainon hymynsä hänen tehdessä innokkaasti kysymyksiään. Mrs Robbie oli itse antanut määräyksensä ylihovimestarilleen, kukkakauppiailleen ja kirjurilleen, ja sitten oli hän jatkanut matkaansa eikä ajatellut sitä sen enempää. Se oli suurten naisten tapa — taikka ainakin oli se heidän tapansa näytellä.
Wallingien kaupunkitalo oli juhlallinen palatsi, joka vallitsi korttelin alaa Viidennen Avenuen varrella — se oli yksi noista Wallingin perheen kymmenkunnasta palatsista, jotka luettiin kaupungin nähtävyyksien joukkoon. Kokonainen luettelo olisi muodostunut niistä täydellisistä maataloista, joita Wallingit ylläpitivät — heillä oli maa-alue Georgiassa, ja toinen Adirondackissa, ja toisia oli Long Islandissa ja New Jerseyssä. Myöskin oli useita New Portissa — yksi sellainen, jossa oli tuskin koskaan asukkaita, ja jota Mrs Billy Alden purevasti nimitti "viidentoista miljoonan markan linnaksi erämaassa."
Montague meni Alicen mukana pari kertaa, ja sai tilaisuuden tarkastaa Mrs Robbieta kotosalla. Kolmekymmentäkahdeksan palvelijaa oli hänellä asunnossaan; se oli itsessään kokonainen pikku valtio, jossa Mrs Robbie oli kuningattarena, ja hänen taloudenhoitajansa pääministerinä, ja niiden alapuolella oli monta eri arvoastetta, luokkaa ja säätyä, niinkuin feodaaliruhtinaskunnassa. Siellä täytyi olla kuusi erillään olevaa ruokailuhuonetta erilaisia palvelijoita varten, ja palvelijoiden palvelijoilla oli vielä palvelijoita. Ainoastaan kolme sanottiin olevan sellaisia, joille rouva antoi määräyksiä — ylitarjoilija, hovimestari ja taloudenhoitaja; hän ei edes tietänyt useimpien heidän nimiä, ja ne vaihtuivat niin usein, että, selitteli hän — hänen oli jätettävä salapoliisinsa tehtäväksi erottaa palvelijat ja murtovarkaat toisistaan.
Mrs Robbie oli aivan nuori nainen, mutta häntä miellytti tekeytyä huolien uuvuttamaksi rouvaksi, joka oli väsynyt korkean asemansa vastuunalaisuuteen. Tietämättömät pitivät ja kuvittelivat mielessään hänen viettävän elämäänsä suloisessa rauhassa, kaikkien tilaisuuksien ollessa hänelle avoinna; itse asiassa vähäpätöisin kyökkityttökin oli vapaampi — hän oli aivan nääntynyt laihaksi sen taakan alla, mikä hänen päällänsä lepäsi. Jättiläismäinen kone uhkasi alinomaa särkyä pirstoiksi, ja hänellä, joka tahtoi sitä pyörittää, täytyi olla Salomonin viisaus ja Jobin kärsivällisyys. Hovimestarin palkkaan meni kokonainen omaisuus, ja kuitenkin ryösti hän oikealta ja vasemmalta, ja riiteli päälle päätteeksi kyökkimestarin kanssa. Ylitarjoilijan epäiltiin juovan itsensä humalaan kalliilla ja harvinaisilla viineillä, ja uusi sisäkkö oli muuttunut valepukuiseksi sanomalehtireportteriksi. Mies, joka joka päivä oli kymmenen vuoden ajalla tullut vetämään rakennuksen kelloja, oli kuollut, ja se, joka piti huolta harvinaisista muinaiskaluista oli sairaana, ja taloudenhoitaja oli pahemmassa kuin pulassa huolehtiessaan toisen harjottamisesta.
Ja vaikkakin otaksuttaisiin, että pääsit pakenemaan kaikkia näitä asioita, olisi yhä vielä jälellä elämäsi varsinaiset kysymykset, joita sinun olisi silmästä silmään katsottava. Se ei ollut kylliksi, että pysyit hengissä; sinulla oli tehtäväsi — velvollisuutesi seuraelämän johtajana. Sitten oli päivittäinen posti kaikkine säälittävine kirjeineen tuhansilta ihmisiltä, jotka pyysivät rahaa — tosiasiassa yhden viikon sisällä saapui anomuksia kymmenen miljoonan markan arvosta. Ne olivat neroja, jotka olivat keksineet patenttimunanhautomislaitteet ja lämmityskoneistot, ja joka kerta kun annoit tanssijaiset, panit liikkeelle joukoittain anarkisteja ja vetelehtijöitä. Ja sitten oli kirjeet, joihin todella tuli vastata, ja kutsut, joita oli noudatettava. Näitä viimeksi mainittuja oli niin paljon, että samassa ympäristössä asuvat ihmiset olivat järjestäneet saman päivän, jolloin he olivat kotona; niinpä, jos asuit Madison Avenuella, oli se päivä torstai; mutta silloinkin meni koko iltapäivä kutsukorttien jakamiseen. Ja sitten oli lähetettävä ja vastaanotettava kutsuja; ja aina sattui erehdyksiä ja tuli loukanneeksi jotakuta — ihmiset saattoivat tulla verivihollisiksi yhtenä yönä ja toivoa sitä koko maailman tietoon jo seuraavana aamuna. Ja tätä nykyä tapahtui niin paljon avioeroja ja uudelleen-naimisia, ja niitä seurasi asianmukaiset nimenmuutot; ja muutamilla oli vihiä vaimojensa rakastajista, mutta eivät siitä välittäneet, ja muutamat taas välittivät, mutta eivät niistä mitään tienneet — kaikki tuo yhdessä oli kuin olisi pelannut kahtatoista shakkipeliä päässään. Ja sitten oli tukanlaittaja, terveydenhoitaja ja hieroja, ja räätäli, suutari ja jalokiviseppä; ja sitten täytyi välttämättä vilkaista sanomalehteä, ja käydä silloin tällöin lapsia katsomassa.
Kaiken tämän selitti Mrs Robbie aamiaisilla; sellainen oli rikkaan ihmisen taakka, josta jokapäiväisillä ihmisillä ei ollut vähintäkään käsitystä. Henkilö, jolla oli paljon rahaa, oli niinkuin siirappitynnyri — kaikki kärpäset läheisyydessä lensivät suuristen sen ympärillä. Kerrassaan uskomatonta oli, kuinka pitkälle ihmiset saattoivat mennä tullakseen kutsutuksi hänen kotiinsa; he eivät ainoastaan kirjottaneet ja pyytäneet häneltä, he saattoivat sekaantua hänen liikeasioihinsa ja vieläpä houkutella hänen ystäviänsäkin. Ja voi sitä vaikeutta toiselta puolen, kun piti saada heidät tulemaan, silloin kun he luulivat hänen heitä tarvitsevan! "Kuvitelkaa", sanoi Mrs Robbie, että tarjoatte päivällisen englantilaiselle kreivittärelle, ja hän yrittää velottaa tulemisestaan teitä! Ja uskomattomalta niinkuin se tuntuukin, muutamat ihmiset todellakin mukautuivat hänen vaatimuksiinsa ja tuo inhottava olento oli näytellyt seuramaailman kuuluisuuden osaa kokonaisen sesonkikauden, ja oli saanut sievoset tulot siitä. Ei näyttänyt olevan ollenkaan mitään rajoja muutamien ylhäisön loiselävien alhaisuudelle.
Oli opettavaista kuulla Mrs Robbien tuovan esille tuollaisia ikäviä puolia; ja kuitenkin — voi inhimillistä heikkoutta — seuraavalla kerralla Montaguen siellä käydessä tuo suuri nainen paloi aivan vihasta kuultuaan uutisen, että uusi ulkomaalainen prinssi aikoi saapua Ameriikkaan, ja että Mrs Ridgley-Clieveden oli etukäteen pitänyt varansa ja siepannut hänet huostaansa. Hän tuli olemaan hänen holhouksensa alla koko ajan, ja kaikki hänen ylhäisyydestään säteilevä loisto lankeaisi tuon nousukastalon yli. Mrs Robbie kosti puolestaan laskemalla suustaan niin monta epämieluista asiaa Mrs Ridgley-Clievedenistä, kuin hän suinkin saattoi ajatella; ja lopettaen julistuksella, että jos hän käyttäytyisi tämän prinssin kanssa niinkuin hän oli käyttäytynyt sen venäläisen suuriruhtinaan kanssa, niin, Mrs Robbie Walling omasta puolestaan ainakin olisi siitä lähtien häntä tuntematta. Ja todennäköisesti ne seikat, joita Mrs Robbie kertoi, olivat aijotut herättämään sellaisen käsityksen, että hänen kilpailijansa vieraanvaraisuus oli takaisin palaamista alkuperäisiin pakanuusaikojen tapoihin.
Ylläoleva on kuvaavana näytteenä sen keskustelun laadusta, mitä sai kuulla aina vierailuilla kenen tahansa Wallingin luona. Kenties ne olivat heidän miljoonansa, niinkuin Mrs Robbie sanoi, jotka tekivät välttämättömäksi sellaisen suhtautumisen toisia ihmisiä kohtaan; se nyt oli joka tapauksessa varmaa, että Montague huomasi heidät kaikki mitä epämieluisimmiksi tuttaviksi. Teepöydän ääressä oli aina käynnissä myrsky heidän vihamiestensä viimeisten vehkeiden johdosta. Ja sitten oli olemassa kokonainen lauma elottomia ihmisolentoja, jotka imivät heitä ja ryömivät imarrellen heidän edessään; ja lopuksi nuo raakalaisjoukot ulkopuolella heidän tuttavuuspiirinsä taikarajaa — muutamia erinomaisia näytteitä niistä saapui sinne joka päivä pilkattavaksi. Niillä oli suuret jalat ja tekohampaat; ne söivät maissipuuroa ja siirappia; he kantoivat kaulassaan valmiiksi tehtyjä kahleita; ja niillä oli tapana kysyä, "haluatteko, että tekisin sen?" Heidän isoisänsä olivat olleet teurastajia, rihkamakauppiaita ja muita sellaisia kauhistuttavia olentoja. Montague koetti parhaansa mukaan miellyttää Wallingeja kaiken sen takia mitä he tekivät Alicen puolesta; mutta istuttuaan heidän aamiaispöydässään ja kuunneltuaan tämän luontoista keskustelua, huomasi hän kaipaavansa raitista ilmaa.
Ja sitten rupesi hän pohtimaan omaa suhdettaan näihin ihmisiin. Jos he puhuivat jokaisesta muusta hänen selkänsä takana, niin luonnollisesti heidän täytyi puhua hänestäkin hänen selkänsä takana. Ja minkätähden poikkesivat he tavastaan, ja koettivat saada häntä kotiutumaan, ja minkätähden tuhlasivat he rahojaan saadakseen Alicen heittäytymään seuraelämään? Alussa oli hän otaksunut, että he tekivät sen sydämensä hyvyydestä; mutta nyt, nähtyään heidän sydämiinsä, hylkäsi hän sen selityksen. Heidän tapoihinsa ei kuulunut sirotella kuninkaallisia lahjoja vieraille; yleensä kaikkien Wallingien suhtautuminen vieraita kohtaan oli samallainen kuin Lontoon hampuusin — "Paiskaa häntä tiilen kappaleella." He pitivät itseään kaitselmuksen erikoisesti asettamina olentoina suojelemaan ylhäisöä rikkailta raakalaisasukkailta, joita kaupunkiin virtaili, kuuluisuutta ja mainetta etsimään. He olivat ylpeitä tästä asemasta ja nimittivät sitä omaksi "erikoisuudekseen"; ja Wallingien nuoremman polven erikoisuus oli muodostunut jonkinlaiseksi mielisairaudeksi.
Ei myöskään voinut syynä olla se, että Alice oli kaunis ja puoleensavetävä. Sitä olisi saattanut kuvitella, jos Mrs Robbie olisi ollut niinkuin — sanokaamme, Mrs Winnie Duval. Oli helppoa ajatella Mrs Winniestä, että hän saattoi ihastua johonkin tyttöön ja kuluttaa suunnattomia summia häneen. Mutta tuhansista pikkuseikoista, mitä hän oli ehtinyt nähdä, oli Montague tullut siihen käsitykseen, että Robbie Wallingit kaikessa varallisuudessaan, vallassaan ja loistossaan olivat itse asiassa hyvin saitoja. Samalla kun koko maailma näki heidän sirottavan rikkauksia jälkeensä, seurasivat he todellisuudessa tarkasti jokaista viisimarkkasta. Ja Robbie itse oli taipuvainen kuumeen tapaisella kiihkolla tarttumaan kiinni rahoihinsa; siinä hän saattoi mennä mitä mielettömimpiin äärimäisyyksiin — Montague kuuli hänen kerran kinailevan parista markasta ajurin kanssa. Vaikka he kumpikin olivat tuhlaavaisia isäntiä, niin oli kirjaimellinen tosiasia se, että he eivät koskaan kuluttaneet rahojaan kenellekään muulle kuin itselleen — heidän kaiken toimintansa tarkotuksena ja päämääränä oli Robbie Wallingien voima ja vaikutusvaltaisuus.
"He tekevät sitä siksi, että he ovat minun ystäviäni", sanoi Oliver ja toivoi nähtävästi vastauksen tyydyttävän veljeään. Mutta se ainoastaan antoi kysymykselle uuden puolen, ja pani hänet tarkastamaan Robbieta ja Oliveria ja etsimään perustetta heidän ystävyyssuhteelleen. Tämän yhteydessä kohosi hänelle muuan hyvin vakavaluontoinen kysymys, Oliver oli tullut New Yorkiin verrattain köyhänä, ja nyt oli hän rikas — taikka ainakin hän eli rikkaan henkilön tavalla. Ja hänen veljensä, jonka vainu päivä päivältä hänen oleskelunsa aikana New Yorkissa oli kasvanut yhä terävämmäksi, oli miltei päättänyt mielessään, että Oliver sai rahansa Robbie Wallingilta.
Tälläkin kertaa olisi kysymys ollut yksinkertainen, jos kyseessä olisi ollut toinen henkilö kuin Robbie; Montague olisi silloin päättänyt, että hänen veljensä kuului "liepeessä riippujiin." Siellä oli useita suuria perheitä, joiden kodit olivat sellaisten loisasujanten vaivaamia. Siegfried Harvey esimerkiksi oli mies, jolla oli aina puoli tusinaa nuoria miehenalkuja riippumassa ympärillään; sironäköisiä ja reippaita veitikalta, jotka metsästivät ja pelasivatbridgeä, ja huvittivat aviovaimoja sillä aikaa kun heidän miehensä olivat toimessa, ja jotka, heitettyään pienen viittauksen siihen suuntaan, että olivat kireällä, saattoivat olla miltei varmoja siitä, että heille tarjottiin shekki. Mutta jos Robbie Wallingien tuli kirjottaa shekkejä, tapahtui se korvauksena saadusta arvosta. Ja mikä mahtoi olla se arvo?
"Ollie" oli miltei pikku jumala äärimmäiskeikarien joukossa; hänen makunsa antoi henkeä ja innostusta. Ja kuitenkin hänen veljensä havaitsi, että hän aina sellaisissa kysymyksissä heti kohta asettautui Wallingien mukaan; ja tietenkään Wallingit eivät olleet sellaisia ihmisiä, joita olisi saanut vakuutetuiksi siitä, että he tarvitsivat jonkun apua ohjaamassa itseään makuasioissa. Toiselta puolen, Ollie oli itse paholainen sukkeluuksien laskettelussa, ja ihmiset sydämensä pohjasta pelkäsivät häntä; ja Montague oli huomannut, että hän ei koskaan missään tilaisuudessa tehnyt pilaa Robbiesta — että Wallingin talon epäjumalat saivat aina osakseen häneltä kunnioittavaa kohtelua. Siksi oli hän aprikoinut, josko Robbie ylläpitäisi hänen veljensä kuninkaallista asemaa hänen erinomaisen kykynsä takia saada toiset ihmiset tuntemaan itsensä nolatuiksi. Mutta hän ymmärsi, että Wallingit, heidän omalta näkökannaltaan katsottaessa, eivät enempää tarvinneet älykkyyttä kuin panssarilaiva tarvitsee nallipyssyjä. Oliverin asema heidän läheisyydessään oli enemmän miehen, joka ystävänsä rauhattoman kateuden vuoksi tuskin koskaan uskalsi olla niin viisas kuin hän olisi voinut olla.
Se oli hyvin salaperäistä ja sai vanhemman veljen tuntemaan olonsa epämukavaksi. Alice oli nuori ja vilpittömän luonnollinen henkilö, jota mielellään suojasi; mutta hän oli maailman mies, ja hänen asiansa oli huolehtia hänestä. Hän oli aina kulkenut omaa tietään elämässä, ja häntä inhotti suuresti joutua kiitollisuuden velkaan Wallingin kaltaisille ihmisille, joista hän ei välittänyt, ja jotka — hän vaistomaisesti tunsi — eivät voineet välittää hänestä.
Mutta tietenkään ei hän siinä suhteessa olisi voinut tehdä mitään. Suurten juhlallisuuksien päivä oli määrätty; ja Wallingit olivat rakastettavia ja ystävällisiä, ja Alice aivan vapisi innostuksesta. Ilta saapui ja sen kanssa tulivat Wallingin vihamiehet, puettuina jalokiviinsä ja hienoihin vaatteisiinsa. Heitä oli kutsuttu, sillä he olivat liian tärkeitä syrjäytettäviksi, ja he olivat tulleet, sillä Wallingit olivat liiaksi vaikutusvaltaisia, uskaltaakseen heidän kutsuaan jättää huomioon ottamatta. He kostivat puolestaan nauttimalla monenkertaiset annokset kalliita ja ylellisiä ruokalajeja; ja pudistivat Alicea kädestä ja tuhlasivat säteilevää hymyään hänelle, ja sitten juttelivat keskenään hänestä hänen selkänsä takana aivankuin hän olisi ollut ranskalainen nukke näyttelysalissa. He päättivät yksimielisesti, että hänen vanhempi veljensä oli "jäykkä kuin seiväs", ja että koko perhe oli tungettelijoita ja häpeämättömiä seikkailijoita; mutta ymmärrettävää oli, että koska Robbie Walling oli katsonut sopivaksi ottaa heidät luokseen, niin oli välttämätöntä kutsua vuorostaan myöskin heidät.
Joka tapauksessa tällaisessa valossa näyttäytyi kaikki Montaguelle, joka sitä mielessään oli aprikoinut. Alicelle oli se loistava juhlatilaisuus, johon ylhäisiä ihmisiä saapui iloitsemaan toistensa seurasta. Siellä oli korskeita pukuja ja säihkyviä jalokiviä; siellä oli hurmaava hajuvesien tuoksu, joka huumasi aisteja, ja kultainen, musikaalinen sävelvirta hiveli sinfoniallaan korvia; siellä oli naurun sekaista melua ja ihastuneita katseita, ja kauniita kavaljeereja, joiden kanssa sai tanssia satumaisten porttien läpi. Ja sitten seuraavana aamuna oli selontekoja kaikissa sanomalehdissä, ja kuvauksia huomattavimmista puvuista ja kaikkien saapuvilla olleiden nimet, ja vieläpä täydellinen illallislista, jotka kaikki auttoivat muiston säilymistä tuosta ihmeellisestä tilaisuudesta.
Nyt he oikein todellisuudessa kuuluivat ylhäisöön. Muuan reportteri kävi pyytämässä Alicen valokuvaa sunnuntain lisälehteen; ja tulvimalla saapui kutsuja — ja niiden mukana kaikki ne huolet ja sekavuudet, joista Mrs Robbie oli kertonut. Muutamiin näistä kutsuista oli annettava kieltävä vastaus, ja täytyi tietää, ketä saattoi turvassa ja huoletta loukata. Vielä saapui pitkä kirje eräältä rutiköyhältä leskeltä, ja naimatarjous eräältä ulkomaalaiselta kreiviltä. Mrs Robbien sihteerillä oli luettelo monesta sadasta tällaisesta ammatti-kerjäläisestä ja kiristäjästä.