Huomiota veti tanssijaisissa puoleensa Mrs Winnie loistavassa, taivaan sinisessä silkkipuvussaan. Ja hän pudisti uhkaavaisena viuhkaansa Montaguelle, huudahtaen, "Te onneton mies — lupasitte käydä minua katsomassa!"
"Olen ollut poissa kaupungista", puolusti Montague.
"Kas niin, tulkaa päivällisille huomenillalla"; sanoi Mrs Winnie."Siellä tulee olemaan muutamiabridge-tovereita."
"Te unohdatte, että minä en ole oppinut pelaamaan", lennätti hän vastaan.
"No hyvä, mutta tulkaa sittenkin", vastasi Mrs Winnie. "Me opetamme Teitä. Minä itse en ole mikään pelaaja, ja minun mieheni tulee olemaan siellä ja hän on hyväluontoinen; ja veljeni Dan — hän saa luvan olla mukana, halutkoon hän sitä tai ei."
Ja niin meni Montague toisen kerran lumipalatsiin ja kohtasi pankkiiri Winton Duvalin — pitkän, sotilaallisen näköisen, noin viisikymmenvuotiaan miehen, jolla oli suuret, harmaat viikset, ja tuuheat kulmakarvat ja leijonan pää. Hän omisti yhden kaupungin suurimmista pankkihuoneista, ja hän oli liitossa vaikutusvaltaisten liikkeiden kanssa Wall Streetillä. Hän oli parhaallaan tekemisissä Mexikon ja etelä-Ameriikan kaivosten kanssa, ja siksi oli hän hyvin harvoin kotona. Hän oli mies, jolla oli mitä jyrkimmät tavat — hän saattoi kuukauden liikematkan jälkeen yht'äkkiä odottamatta saapua kotiin, varmana siitä, että kaikki oli yhtä valmiina häntä varten sekä kotona että toimistossa, kuin jos hän olisi vast'ikään pyörähtänyt ympäri kadun kulmasta. Montague huomasi, että hän otti ruokalistansa ja kirjotti siihen nopeasti määräyksensä kutakin pöytää varten, ja lähetti sen sitten kyökkimestarille. Toisten ihmisten päivällisillä oli hän hyvin harvoin läsnä, ja kun hänen vaimonsa piti kestejään, söi hän poikkeuksetta päivällisensä klubissa.
Hän esitti anteeksipyynnöksi liikeasiat, jotka ottivat häneltä koko illan; ja kun Dan-veli ei ollenkaan näyttäytynyt, ei Montague oppinut pelaamaanbridgeä. Neljä muuta vierasta syventyivät pelaamiseen ja Montague ja Mrs Winnie istuivat ja pakisivat, lämmitellen itseään takan ääressä suuressa etusalissa.
"Oletteko nähnyt Charlie Carteria?" oli ensimäinen kysymys, minkä MrsWinnie teki.
"En viime aikoina", vastasi hän; "mutta minä tapasin hänet Harveyllä."
"Minä tiedän", sanoi hän. "Minulle kerrottiin, että hän joi itsensä humalaan."
"Pelkäänpä, että hän sen teki.", sanoi Montague.
"Poika-parka", huudahti Mrs Winnie. "Ja Alice näki hänet! Charlie on varmaankin murtunut!"
Montague ei virkkanut mitään. "Tiedättehän", jatkoi Mrs Winnie, "Charlie todellakin tarkottaa hyvää. Hänellä on rehellinen ja rakastettava luonne."
Hän keskeytti, ja Montague sanoi epävarmasti, "Niin otaksun."
"Te ette pidä hänestä", sanoi toinen. "Voin sen huomata. Ja luulen, että Alicekaan ei enää kaipaa häntä. Ja minä olen sen kaiken suunnitellut ja määrännyt niin, että Alice kohottaisi hänet!"
Montague hymyili uhmalla.
"Oi, minä tiedän", sanoi Mrs Winnie. "Se ei olisi ollut helppoa.Mutta Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mikä ihastuttava poikaCharlie aina ennen oli, ennenkuin kaikki naiset ryhtyivät yhdessäsaattamaan häntä perikatoon."
"Voin kuvitella sitä mielessäni", sanoi Montague; mutta hän ei ollut koko kysymyksestä huvitettu.
"Te olette aivan niinkuin minun mieheni", sanoi Mrs Winnie surullisena. "Te ette välitä yhtään siitä, mikä on heikkoa tai onnetonta."
Sitten oli hetken vaitiolo. "Ja luulempa", sanoi hän lopuksi, "että Tekin muututte liikemieheksi — jolla ei ole hiukkaakaan aikaa kenellekään eikä millekään. Oletteko jo alkanut?"
"En vielä", vastasi hän. "Katselen vielä ympärilleni."
"Minulla ei ole pienintäkään käsitystä liikeasioista", myönsi hän."Kuinka ne pannaan alulle?"
"En itsekään voi sanoa vielä niitä tuntevani", sanoi Montague nauraen.
"Ettekö tahtoisi olla minun mieheni holhokkina?" kysyi hän.
Ehdotus tuli jotenkin äkkiä, mutta Montague vastasi hymyillen,"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mitä hän tekisi minulla?"
"Minä en sitä tiedä. Mutta hän voi tehdä, mitä hän vaan haluaa kaupungissa. Ja hän osottaisi Teille, kuinka voidaan ansaita tukuttain rahaa, jos minä häntä pyytäisin." Ja sitten lisäsi Mrs Winnie nopeasti, "Minä todellakin sitä tarkotan — hän voisi sen tehdä."
"Minä en yhtään sitä epäile", vastasi Montague,
"Ja lisäksi", jatkoi Mrs Winnie, "Teidän ei tarvitse hävetä käyttää hyväksenne niitä tilaisuuksia, jotka Teille tarjoutuvat. Tulette huomaamaan, että New Yorkissa ette pääse eteenpäin, jollette kulje suoraa tietä ja sieppaa sitä, mitä voitte. Ihmiset ovat kyllä sukkelia ehtimään aina etukäteen."
"He kaikki ovat olleet minulle tähän saakka hyvin ystävällisiä", sanoi hän. "Mutta kun minä olen valmis ryhtymään liikeasioihin, kovennan minä sydämeni."
Mrs Winnie istui vaipuneena mietiskelyyn. "Minusta liikeasiat ovat vallan kauheita", sanoi hän. "Niin paljon ankaraa työtä ja huolehtimista! Minkätähden eivät ihmiset voi oppia tulemaan toimeen ilman niitä?"
"On laskuja, jotka ovat maksettavat", vastasi Montague.
"Kiitos meidän hirvittävän ylellisen elämäntapamme", huudahti toinen. "Joskus minä toivon, että minulla ei olisi koskaan elämässäni ollut rahaa."
"Te väsyisitte pian siihen", sanoi Montague. "Te menettäisitte siten tämän talonkin!"
"Minä en menettäisi rahtustakaan", sanoi Mrs Winnie nopeasti. "Se on oikein totta — minä en välitä tästä kaikesta vähääkään. Minä eläisin mielelläni yksinkertaisesti, ja vapaana niin monista huolista ja vastuunalaisuuksista. Ja jonakin päivänä minä myöskin aijon sen toteuttaa oikein todella aijon. Aijon hankkia itselleni pienen maatilkun kaukana jossain maaseudulla. Ja minä aijon viettää siellä elämäni, kasvattaa kananpoikasia ja kasveja, ja minulla tulee olemaan oma kukkatarha — korutonta ja yksinkertaista —" ja siihen Mrs Winnie äkkiä pysähtyi, huudahtaen, "Te nauratte minulle!"
"En ollenkaan!" sanoi Montague. "Mutta en voinut olla ajattelematta sanomalehtireporttereita —."
"Siinä Te taas olette!" sanoi Mrs Winnie. "On mahdotonta ajatella koskaan mitään kauniita unelmia taikka koettaa tehdä jotakin järkevää — sanomalehtireportterien takia!"
Jos Montague olisi tavannut Mrs Winnie Duvalin ensi kertaa, olisi häneen vaikuttanut hänen ikävöimisensä yksinkertaiseen elämään; hän olisi pitänyt sitä tärkeänä ajanmerkkinä. Mutta ah, hän tiesi nyt, että tämän hänen hurmaavan emäntänsä ympärillä oli enemmän turhanpäiväistä korua kuin kenenkään muun ympärillä, minkä hän vielä oli kohdannut — ja kaikki se oli hänen omien suunnitelmiensa tuotetta! Mrs Winnie poltti omia, erikoisella merkillä varustettuja paperosseja, ja kun hän tarjosi niitä jollekulle, oli niiden kääreissä Montmorencin vanhan herttuallisen huoneen vaakuna! Ja kun joku sai kirjeen Mrs Winnieltä, huomasi hän kolmenkymmenen pennin postimerkin kirjekuoressa — sillä harmaa violetti oli hänen värinsä, ja kahdenkymmenen pennin postimerkit olivat inhottavan punaisia! Siksi saattoi varmuudella päättää, että jos Mrs Winnie joskus läksisi kanoja kasvattamaan, niin tulisi poikasten olla erikoisesti tuotettuja Kiinasta tai Patagoniasta, ja kanakoppien tulisi olla tarkkoja mestarijäljennöksiä niistä, joita löytyi vanhassa Montmorencin linnassa, missä hän automobiilillaan oli pistäytynyt.
Mutta Mrs Winnie oli kaunis, ja kovasti innostunut juttelemaan, ja siksi Montague kunnioittavalla myötätuntoisuudella kuunteli, kun hän kertoi ihanteellisista maalaisunelmistaan. Ja sitten kertoi Mrs Winnie hänelle Mrs Caroline Smythestä, joka oli kutsunut joukon ystäviään koolle erääseen suureen hotelliin, ja järjestänyt seuran ja perustanut "pysähdy hetkeksi kodin" suojattomille kissoille. Sen perästä heittäytyi hän psyykillisiin tutkimuksiin — joku oli vienyt hänet istuntoon, missä arvokkaan näköiset yliopistojen professorit ja naiset rillit nenällä istuivat piirissä ja odottivat henkien aineellistumista. Se oli ollut ensimäinen Mrs Winnien tämän suuntainen kokemus ja hän oli yhtä innostunut kuin lapsi, joka juuri on löytänyt makeislaatikon avaimen. "Tuskin tiesin nauraako vai peljätä", sanoi hän. "Mitä Te siitä ajattelette?"
"Minulla on ilo saada Teiltä ensimäiset vaikutelmani siinä suhteessa", sanoi Montague nauraen.
"No hyvä", sanoi hän, "sitten siellä oli pöytien kohoamista ja oli mitä salaperäisintä nähdä pöydän hyppien kulkevan ympäri huonetta! Ja sitten oli koputuksia — ja kuvitelkaa, kuinka ihmeellistä on nähdä ihmisiä, jotka oikein todella uskovat saavansa sanomia hengiltä. Se kerrassaan pani kylmiä väreitä liikkeelle minun ruumiissani. Ja sitten tämä nainen — rouva Se-ja-se — meni ranssiin uh! Perästä päin puhelin minä yhden miehen kanssa, ja hän kertoi minulle, kuinka hänen isänsä oli ilmestynyt hänelle yöllä ja kertonut, että hän oli juuri hukkunut mereen. Oletteko koskaan kuullut sellaista?"
"Sellainen kertomus kulkee meidän perheessämme", sanoi hän.
"Jokaisessa perheessä näyttää sellainen olevan", sanoi Mrs Winnie. "Mutta, paras ystävä, se teki minut niin rauhattomaksi — makasin valveilla koko yön odottaen näkeväni oman isäni Hänellä oli hengen-ahdistusta, nähkääs; ja minä kuvittelin kuulevani hänen hengityksensä."
He olivat nousseet ja harhailivat kasvihuoneeseen; ja Mrs Winnie katsahti aseissa olevaan mieheen. "Minä rupesin kuvittelemaan, että tämä henki tulisi minua katsomaan", sanoi hän. "Luulen, etten tästä lähtien käy enää istunnoissa. Minun miehelleni oli kerrottu, että minä olin luvannut heille vähän rahaa, ja hän raivostui — hän pelkää, että se joutuu sanomalehtiin." Ja Montague nauroi sisässään niin että vapisi, kuvitellessaan, mikä työ ylimyksellisellä ja ylpeällä vanhalla pankkiirilla mahtoi olla koettaessaan estää vaimoansa joutumasta sanomalehtien palstoille!
Mrs Winnie sytytti valot suihkulähteessä, ja istuutui sen reunalle ja seurasi silmillään kaloja. Montague puoleksi odotti hänen kysyvän, luuleeko hän niillä olevan henkeä; mutta hän säästyi siitä, Mrs Winnien jatkaessa aivan toiseen suuntaan.
"Minä kysyin sitä tohtori Parryltä", sanoi hän. "Oletteko kohdannut hänet?"
Tohtori Parry oli St Cecilian, Viidennen Avenuen varrella olevan uudenaikaisen kirkon sielunpaimen, ja useimmat Montaguen tuttavista kävivät siellä. "En ole vielä ollut kaupungissa ainoatakaan sunnuntaita", vastasi hän. "Mutta Alice on hänet tavannut."
"Teidän täytyy tulla minun kanssani jonkun kerran", sanoi hän. "Mutta mitä tulee henkiin. —."
"Mitä hän niistä sanoi?"
"Hän näytti niitä pakenevan", nauroi Mrs Winnie. "Hän sanoi, että se vie helposti vaarallisille aloille. Mutta ah, minä unohdin — minä kysyin myöskin swamiltani, ja hän ei siitä ollenkaan hämmästynyt. He ovat tottuneet henkiin; tiedättehän, että he uskovat henkien takaisinpalaamiseen maan päälle. Minä ajattelin, että jos se olisi hänen henkensä, niin mielelläni katsoisin sitä — sillä hänellä on niin kauniit silmät. Hän antoi minulle kirjan, jossa kerrottiin hindulaisia legendoja, — ja niissä oli niin ihana kertomus nuoresta prinsessasta, joka rakasti turhaan ja kuoli surusta; ja hänen sielunsa siirtyi naarastiikeriin; ja hän tuli yön aikana siihen paikkaan, missä hänen rakastajansa lepäsi, nukkuen nuotiotulen ääressä, ja hän vei hänet mukanaan henkimaailmaan. Se miltei pani veret hyytymään — minä istuin täällä ja luin sitä, ja minä saatoin mielessäni kuvitella hirvittävän naarastiikerin kiemurtelevan puiden varjossa, ja juovat sen taljalla loistivat nuotion valossa, ja sen viheriät silmät hehkuivat. Tunnettehan tuon runon — me luimme sitä ennen koulussa — 'Tiikeri, tiikeri, tulisilmä!'"
Montaguen oli vaikea kuvitella mielessään naarastiikeriä Mrs Winnien kasvihuoneessa, jollei, todellakaan, tahtonut ottaa esitystä kuvaannollisessa merkityksessä. Ihmisen sydämessä nukkuu rajuja petoja, jotka silloin tällöin ulvovat, ja liikuttavat likasenkeltaisia jäseniään, ja saavat ihmisen erkaantumaan ja muuttumaan kylmäksi. Mrs Winnie oli puettu harsomaisen pehmeään pukuun, joka oli koristeltu punasilla kukkasilla, mutta ne kalpenivat hänen kasvojensa syvän punan rinnalla. Hänellä oli oma hajuvetensä, jossa oli kummallinen, kiihottava tuoksu, joka kosketteli muistojen kieliä niinkuin vain tuoksu voi niitä koskettaa. Hän nojasi Montaguea kohti, puhuen kiihkeästi, ja pehmeät, valkoiset käsivartensa nojasivat marmoriseen renanteeseen. Sellaista hurmaavaisuutta oli mahdoton katsella ilman viettelystä; ja hieno väristys kävi läpi Montaguen, niinkuin tuulenhenki kulkee lammikon yli. Se lienee koskettanut myöskin Mrs Winnietä, sillä hän vaikeni äkkiä, ja hänen katseensa harhaili kauas pimeyteen. Pari minuuttia oli kaikki hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin lähteen säännöllinen pulpunta, ja naisen rinnan aaltomainen, tasainen kohoilu.
Ja seuraavana aamuna sitten kysäsi Oliver, "Missä sinä olit eilen illalla?" Ja hänen veljensä vastattua, "Mrs Winnien luona", hymyili hän ja sanoi, "Oh!" Sitten lisäsi hän vakavasti, "Kasvata Mrs Winnietä — se on parasta, mitä voit tehdä tätä nykyä."
Yhdestoista luku.
Montague hyväksyi ystävänsä tarjouksen jakaa hänen penkkinsä St Cecilian kirkossa, ja seuraavana sunnuntaiaamuna läksi hän yhdessä Alicen kanssa ja kohtasi Mrs Winnien joka oli serkkunsa seurassa. Charlie-parka oli nähtävästi pesty ja hiottu sekä ruumiillisesti että moraalisesti, ja oli valmis ottamaan varteen "vielä yhdestä tilaisuudesta"! Pudistaessaan Alicen kättä, tuijotti hän häneen äänettömällä ja anteeksipyytävällä katseella; hän näytti olevan syvästi kiitollinen siitä, että Alice ei kieltäytynyt astumasta samaan penkkiin hänen kanssaan.
St Cecilian kirkko oli mitä mieltäkiinnittävin paikka. Kirkossakäynti oli toinen yhteinen tapa niillä ihmisillä, jotka seuramaailma oli sulkenut piiriinsä ja se oli niinkuin oopperakin muodostunut virkavelvollisuudeksi. Tuo loistava temppeli oli rakennettu kaiverretusta marmorista ja harvinaisista puulajeista, ja jalokivet hohtivat koristeellista vaikutusta lisäten uskollisena hämärässä valossa. Tämän rakennuksen ovilla pysähtyivät ylhäisön vaunut, lesket ja tyttäret laskeutuivat alas niistä, uusien silkkihameiden ja tärkättyjen ja hajuvesille tuoksuvain liinakankaiden kahistessa joka askeleella; jokainen niistä oli niinkuin hienosti puettu, hansikkaisiin ja hattuun kiedottu kuva, joka kantoi siveää pikku rukouskirjaa. Heidän takanaan seurasivat kärsivälliset ja pitkämieliset miehet, kaikki uusissa frakkinutuissaan ja kiiltävissä silkkihatuissaan; ylhäisön mieshenkilöt esiintyivät aina vastikään pestyinä ja ajeltuina, ja juuri harjattuina ja kiillotettuina, mutta nyt näyttivät he olevan sitä vieläkin enemmän — he olivat täynnä sunnuntai tunnelmaa. Voi niitä uudestasyntymättömiä, uskottomia ja pakanoita, jotka puhuvat pilkkasanoja ulkonaisessa pimeydessä, eivätkä tiedä sunnuntain suloisestatunnelmasta— nautinnosta pestä ja harjata ja voidella hajuvesillä taas itsensä kaiken tuon kuusi päivää kestäneen nykyaikaisen touhun hirvittävän mielettömyyden jälkeen, ja tuntea sitten itsensä puhtaaksi ja olon mukavaksi ja hyväksi! Ja sitä paraadia myöhemmin Avenuella, minne oli kertynyt useiden kymmenien muidenkin kirkkojen seurakunnat; ja sitä muodinmukaista pukunäyttelyä, jota puolet kaupungista tuli katsomaan!
St. Cecilian kirkossa läsnäolevaa hienon hienoa seurakuntaa eivät kristinuskon vallankumoukselliset opit ollenkaan hämmentäneet eikä häirinneet. Kohtalon tutkija olisi kuunnellut kauhulla juhlallisia julistuksia ikuisesta kadotuksesta, tuomioita rikkaista miehistä ja neulansilmistä sekä kukkasista kedolla, jotka eivät kehränneet. Mutta St. Cecilian seurakunta ymmärsi, että tällaiset asiat oli otettava runollisessa merkityksessä, ja se oli yhtämieltä ranskalaisen markiisin näkökannan kanssa, että Kaikkivaltias ajatteleisi kahdesti, ennenkuin tuomitseisi hänen kaltaisensa herrasmiehen.
He olivat kuulleet näitä lauseita aina lapsuudestaan saakka ja hyväksyivät ne luonnollisina asioina. Mutta sittenkin nämä opit olivat tulleet jumalallisen olennon huulilta, ja tyhmän ylpeäähän olisi yrittääkään tavallisen kuolevaisen koettaa häntä jäljitellä. Sellaisten kohtien suhteen ei voinut muuta kuin jättää ne niille, joiden asiana oli niitä tulkita — tohtoreille ja kirkon johtohenkilöille; ja kun he niitä kohtasivat, rauhoittui heidän sydämensä — sillä he eivät olleet kuvien raastajia eikä kirkkorauhan häiritsijöitä, vaan sivistyneitä ja säädyllisiä herrasmiehiä. Piispa, joka johti tätä maailmankaupungin osaa, oli juhlallisen näköinen persoona, joka liikkui paraimmissa seurapiireissä ja kuului suljetuimpiin klubeihin.
St Cecilian penkkejä annettiin vuokralle, ja niillä oli aina suuri kysyntä; ja niillä, jotka riippuivat ylhäisön liepeissä, oli tapana saapua joka sunnuntai, kumarrella, hymyillä ja toivoa mahdollisuutta jonkin tilaisuuden avautumiseen. Muukalainen, joka sinne tuli, oli kokonaan vieraanvaraisuudesta riippuvainen; mutta siellä oli samettikenkäiset ja ammatissaan taitavat ovenvartijat, jotka kyllä löysivät yhden istuimen, jos henkilö kelpasi esitettäväksi. Harvoin sattui, että olisi joku kelvoton sattunut tulemaan, sillä köyhälistö ei liikkunut St. Cecilian kaduilla. Vapaaehtoisista lahjoistaan karttuneilla tuloilla ylläpiti se "lähetystyötä" itäisellä rannikolla, missä nuoret apulaispapit taistelivat alempien luokkien siveellistä ja luonnollista alennustilaa vastaan — kehittäen sillä välin sydäntä liikuttavaa ääntä, ja odottaen, kunnes heidät ylennettäisiin oikeaan kirkkoon. Ylhäisö antoi asianmukaisesti perää uskonnollisille oppailleen, ja se olisi kerrassaan hämmästynyt, jos joku olisi esittänyt sellaista ajatusta, että he muka painoivat heitä; mutta nuoret apulaispapit huomasivat tuskallisina luonnottoman valitsemistavan, jonka mukaan ne, joiden käytös ja takin leikkaus ei ollut miellyttävä, jätettiin pitkäksi aikaa köyhäin kortteleihin. — Erään kerran oli sattunut huvittava erehdys; New Portiin oli rakennettu kaunis, uusi kirkko, ja kaunopuheinen nuori herranpaimen oli vihitty toimeen, ja koko ylhäisö oli läsnä avajaisjumalanpalveluksessa ja istui ja kuunteli hämmästyneenä omaa tuomiotaan harjottamistaan mielettömyyksistä ja paheista! Seuraavana sunnuntaina, tarpeetonta sanoa, ei ylhäisö ollut saapunut; ja puolen vuoden sisällä oli kirkko ajautunut karille, ja se oli purettava ja myytävä!
He saivat kuulla loistavaa musiikkia St Ceciliassa, niin kaunista, että Alicelle tuli paha olla, ja hän arveli, että se on vaarallisen "ylhäistä." Mrs Winnie nauroi hänelle, tarjoutuen viemään hänet iltapäiväjumalanpalvelukseen toisen kadun varrella, missä heillä oli täydellinen orkesteri, harpun soittoa, ooperamusiikkia ja suitsutusta, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen ja tunnustivat syntejään. Nähtävästi oli sellaisia ihmisiä, jotka mielellään hivelivät tunteitaan ottamalla osaa typeriin "katolilaisiin" toimituksiin; ne muistuttivat pientä poikaa, joka koettaa nähdä, kuinka lähellä kallionreunannetta hän voi kävellä. Tämän kirkon "isä" kantoi yllään jalokivillä peitettyä manttelia, jossa oli monen monta kyynärää pitkä laahustin, ja oli maksanut uskomattoman monta kymmentä tuhatta markkaa; ja tuon tuostakin marssi hän komeassa juhlakulkueessa läpi kirkon sivukäytävien, niinettä kaikki katselijat saattoivat hänet hyvästi nähdä. Kaiken tämän johdosta väiteltiin kirkossa kiivaasti, ja kirjotettiin tukuttain lentolehtisiä ja niiden takia punottiin vehkeitä ja taisteltiin monta taistelua seuramaailmassa.
Mutta Montague ja Alice eivät saapuneet tähän jumalanpalvelukseen, sillä he olivat luvanneet toisilleen lähteä kuluttamaan aikaansa sangen sivistymättömällä tavalla — pienellä kiertomatkalla maanalaisissa tunneleissa; sillä siihen asti eivät he vielä olleet nähneet sitä puolta kaupungista. Ylhäisössä elävät ihmiset näkivät Madisonin ja Viidennen Avenuen, missä heidän kotinsa olivat, kirkkoineen ja hotelleineen, joita oli toinen toisensa vieressä niiden varsilla; ja juuri alapuolella oli myymäläalue, ja teatterialue oli yhdellä puolella, ja pohjoisessa oli puisto. Jollei lähtenyt ajelemaan automobiililla, oli siinä kaikki, mitä kaupungista näkyi. Kun kaupungissa kävijät kysyivät Aquariumia, arvopaperipörssiä, taidemuseota, Tammany Hallia ja Ellisin saarta, jonne siirtolaiset saapuivat, näyttivät vanhat new-yorkilaiset hämmästyneiltä ja sanoivat: "Ystäväni, tahdotteko tosiaankin nähdä kaikkia niitä? No jaa, minä olen ollut täällä koko elämäni, enkä ole niitä koskaan nähnyt!"
Katselijoiden laumoille oli järjestetty erityiset laitokset, suunnaton automobiili-omnibussi, johon mahtui istumaan kolme- tai neljäkymmentä henkilöä, ja ajoi Batterystä Harlemiin nuoren miehen selittäessä kovalla äänellä suunnattoman torven kautta näköaloja. Kunniattomat olivat antaneet sille lisänimen "tora-vaunu", ja pilaa tehdessään sanoivat, että yksi näistä laitoksista ylläpiti "opiumikeskustaa" kiinalaisessa kaupunginosassa, ja "taskunpuhdistus-laitosta" Boweryssä, ja vuokrasi jykevärakenteisia yksilöitä istumaan Oklahomasta ja Kalamazzoosta tulevien matkailijoiden ihmetyksellä katseltavaksi. Tietenkään ei koskaan olisi sopinut henkilöiden, jotka juuri oli otettu hienostoon, nousta "toravaunuun"; mutta heidät päästettiin maanalaisille rautateille, ja he mennä vinhasivat korviasärkevällä jyryllä läpi pitkän teräs- ja kivitunnelin. Ja sitten pääsivät he ulos ja kiipesivät ylös äkkijyrkälle vuorelle niinkuin kaikki muutkin tavalliset kuolevaiset, seisoivat ja katselivat ihmetyksellä Grandin hautakammiota: suunnattoman suurta valkoista marmorirakennusta paikalla, josta näki yli koko Hudsonin. Rakennustyyliltään ei se ollut mikään kaunis rakennus — mutta arvostelua lievensi tieto, että sankari itse ei siitä olisi välittänyt. Sitä saattaisi kuvata saippualaatikoksi, jonka kärjessä oli juustonelikko; ja nämä kotoiset ja tutut kappaleet eivät kenties olleet aivan vieraita tuon vaatimattomimman suurmiehen luonteelle, mitä koskaan on elänyt.
Näköala virralle oli suuremmoinen, epäilemättä hienoin, mitä kaupunki saattoi tarjota; mutta sen särki siivottoman näköinen kaasusäiliö, joka oli rakennettu suoraapäätä sen keskelle. Mutta tämäkään toiselta puolen ei rikkonut kokonaisuutta — se tyypillisesti muistutti kaupungin kaikkia ominaisuuksia. Se oli kaupunki, joka oli aivan yhtäkkiä kasvanut, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt taikka sitä auttanut; se oli jättiläismäinen ja jykevä, alkuperäisen voimakas, kolkko ja kammottava. Ei missään näkynyt siinä kaunista kohtaa, missä katselijan silmä olisi saattanut levätä, ilman että jokin ruma jossain aivan lähellä ei olisi sitä häirinnyt. Aivan virran partaalla kulki likainen tavarajuna ja virran yli kulkeva kaunis paalutus oli hakattu rikki, ja niiden sijalla oli nyt louhittuja kivilaattoja, joita peitti maayhtiöiden ilmotusplakaatit. Ja jos jossakin oli kaunis rakennus, niin sen vierellä oli varmasti tupakkailmotus; jos missä sattui olemaan kaunis katu, oli siellä aina kuormavankkureita ja nääntyneitä hevosluuskia, jotka tempoivat valjaissa; jos sattui olemaan kaunis puisto, oli se täynnä kurjan näköisiä, työstä karkotettuja miehiä. Missään ei näkynyt säännöllisyyttä eikä järjestystä — jokainen taisteli itsensä edestä, riiteli ja tappeli jokaisen muun kanssa; ja tämä mursi sen taikamaisen voiman, minkä tuo jättiläiskaupunki muutoin olisi voinut luoda. Se näytti jättiläismäiseltä, hukkaan menneeltä voimakasalta — vuorelta, joka oli alituisessa työssä ja sai aikaan loppumattoman sarjan epäonnistuneita tuotteita. Sen miehet ja naiset kuihtuivat tuskasta;, mutta heitä painoi lumous sellainen, että vaikka olisivat kuinka taistelleet, eivät he saaneet mitään aikaan.
Tultuaan ulos kirkosta oli Montague kohdannut tuomari Ellisin; ja tuomari oli sanonut hänelle, "Minulle tulee kohta juttelemista Teille." Ja Montague antoi hänelle osotteensa, ja paria päivää myöhemmin saapui hänelle kutsu tulla aamiaiselle tuomarin kanssa hänen klubiinsa.
Tuomarin klubi käsitti korttelin Viidennen Avenuen varrella, ja se oli komea ja kunnioitusta herättävä. Se oli muodostunut kansalaissodan painostuksen aikoina; kalpeat ja nälkiintyneet sankarit olivat tulleet tappelusta kotiinsa ja ryhtyneet liikeasioihin ja ne jotka olivat onnistuneet, olivat sijottuneet tänne lepäämään. Nähdessä heidät nyt torkkumassa suurissa nahkapeitteisissä nojatuoleissa, olisi ollut vaikea arvata heidän olleen kerran kalpeita ja nälkiintyneitä sankareita. He olivat diplomaatteja ja valtiomiehiä, piispoja ja lakimiehiä, suuria kauppiaita ja rahavaltiaita — miehiä, jotka vuosisadan aikana olivat muodostaneet kaupungin hallitsevan luokan. Kaikki täällä oli hauskasti koristeltua ja juhlallisen näköistä, ja tarjoilijat liikkuivat ympäri äänettömin askelin.
Montague jutteli tuomarin kanssa New-Yorkista ja kaikesta, mitä hän oli ehtinyt nähdä, ja niistä ihmisistä joita hän oli kohdannut; isästään ja sodasta; ja vastikään tapahtuneesta valinnasta ja liikeasioista. Ja sillä välin tilasivat he aamiaisen; ja kun he olivat päässeet sikaareihin, yskäsi tuomari ja sanoi, "Ja nyt minun on puhuttava Teidän kanssanne eräästä liikeasiasta."
Montague asettui kuuntelemaan. "Minulla on muuan ystävä", selitti tuomari — "muuan hyvin hyvä ystävä, joka on pyytänyt minua hakemaan itselleen lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen tärkeän jutun. Minä juttelin asiasta kenraali Prenticelle, ja hän oli yhtä mieltä minun kanssani, että erinomainen ajatus olisi tarjota asiaa Teille."
"Olen hyvin suuresti Teille kiitollinen", sanoi Montague.
"Asia on hyvin arkaluontoista laatua", jatkoi toinen. "Se koskee henkivakuutusta. Oletteko perehtynyt vakuutusasioihin?"
"En ollenkaan."
"Olin juuri otaksunut, ettette olisi", sanoi tuomari, "Niissä on muutamia asianhaaroja, jotka eivät ole yleisesti tunnettuja, mutta joita, lievästi sanottuna, voisin kutsua vähän epätyydyttäviksi Ystäväni on suuri vakuutusten omistaja useissa yhtiöissä, ja hän ei ole tyytyväinen niiden hoitoon. Asian arkaluontoisuus mikäli se minua koskee on siinä että yhtiö, jonka menettelyssä hän huomaa suurimman virheen, on yksi niistä, joissa minä olen itse yhtenä johtajana. Te ymmärrätte?"
"Täydellisesti", sanoi Montague. "Mikä yhtiö se on?"
"Fidelity", vastasi toinen — ja hänen kumppanilleen lensi salamana aivoihin Freddie Vandam, jonka hän oli kohdannut Havensin linnassa! Sillä Fidelity oli Freddien yhtiö.
"Ensimäinen asia, mitä Teiltä pyydän", jatkoi tuomari, "on se, että pidätte minun sekaantumistani asiaan, ryhdyttekö sitä ajamaan taikka ette, ehdottomastientre nous[meidän keskisenä. — Suom.] Minun asemani on yksinkertaisesti tällainen: olen pannut yhtiön johtajain kokouksissa vastalauseeni kaikkea sitä vastaan, mitä pidän epäviisaana politiikkana — ja minun vastalauseeni on jätetty huomioon ottamatta. Ja kun ystäväni pyysi minulta neuvoa, annoin minä hänelle; mutta samalla asemani ei ole sellainen, että voitaisiin julkisesti vedota minuun asian yhteydessä. Seuraatteko minua?"
"Täydellisesti", sanoi toinen. "Minä suostun pyyntöönne."
"Erinomaista. Ja nyt siis, asiantila on lyhyesti tällainen: yhtiöt saavuttavat suunnattomia ylijäämiä, jotka lain mukaan kuuluvat vakuutuskirjain haltijoille; mutta eri yhtiöiden hallinnot pidättävät nämä voitto-osingot itselleen pankkiliikkeen kasvamisen takia, jonka nämä lisätyt rahastot heille ja heidän liittolaisilleen takaavat. Tämä on minun mielestäni aivan ilmeinen vääryys, ja mitä vaarallisin asiantila."
"Samaa sanoisin minäkin!" vastasi Montague Häntä hämmästytti sellainen tiedonanto, joka hänelle vielä tuli sellaisesta lähteestä. "Kuinka se on saattanut jatkua?" kysyi hän.
"Se on jatkunut kauan aikaa", vastasi tuomari. "Mutta miksi ei siitä tiedetä?"
"Sen tietää täydellisesti jokainen, joka on vakuutusasian kanssa tekemisissä", oli vastaus. "Asiaa ei ole koskaan otettu käsille eikä julkisuuteen yksinkertaisesti siitä syystä, että sen yhteyteen punoutuneilla langoilla on niin suunnattoman suuri ja laajalle ulottuva voima, että kukaan ei ole vielä milloinkaan uskaltanut käydä niiden kimppuun."
Montague nojasi eteenpäin, katse lujasti kiinnitettynä tuomariin."Jatkakaa", sanoi hän.
"Asema on lyhyesti tällainen", sanoi toinen. "Ystäväni Mr Hasbrook, tahtoo nostaa jutun Fidelity-yhtiötä vastaan, pakottaakseen sen maksamaan hänelle asianmukaisen osansa voitosta. Hän haluaa juttua julkisuuteen ja ajettavaksi viimeiseen oikeusistuimeen saakka."
"Ja tarkotatteko", kysyi Montague, "että Teidän olisi vaikea löytää New-Yorkissa ainoatakaan lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen sellaisen jutun?"
"En", sanoi toinen, "en juuri sitä. New-Yorkissa on kyllä lakimiehiä, jotka ryhtyisivät vaikka mihin. Mutta löytää huomattavassa asemassa olevaa lakimiestä, joka sen ottaisi ja kestäisi kaiken painon, mikä hänen päällensä virtaisi — se veisi ehkä jonkun verran aikaa."
"Te hämmästytätte minua, tuomari."
"Raha-asiat tässä kaupungissa ovat arvaamattoman läheisesti kiedotut toisiinsa, Mr Montague. Tietenkin löytyy lakitoimistoja, joiden harrastukset ovat yhtä puolta niiden harrastusten kanssa, jotka vastustavat yhtiöiden johtajien etuja. Helppo asia olisi saada heidät ryhtymään asiaa ajamaan, mutta siinä tapauksessa, ymmärrättehän, syytettäisiin ystävääni siitä, että hän nosti jutun heidän harrastuksia ajaakseen; jotavastoin hän toivoo, että juttu näyttäisi, niinkuin se todellisuudessa onkin, puolueettoman henkilön asialta, joka etsii vakuutuskirjain omistajain suuren ryhmän oikeuksia. Siitä syystä tahtoi hän löytää asianajajan, jonka harrastukset eivät olisi minkäänlaisessa yhteydessä kenenkään kanssa, ja joka olisi vapaa omistamaan jakamattoman huomionsa jutulle. Siten tulin ajatelleeksi Teitä."
"Minä otan jutun", sanoi Montague äkkiä.
"Velvollisuuteeni kuuluu varottaa Teitä", sanoi tuomari vakavasti, "sillä Te otatte siten hyvin vakavaluontoisen askeleen. Teidän tulee olla valmistunut katsomaan silmästä silmään voimakasta, ja pelkäänpä, tunnotonta vihollista. Saatte kenties huomata, että olette tehnyt mahdottomaksi toisille ja ehkä toivotummille kundeille olla kanssanne tekemisissä. Te saatte kenties huomata liikeasioittenne, jos Teillä sellaisia on, menevän sekaisin — luottonne vähenevän ja niin edespäin. Tulette kenties huomaamaan, että ylhäisön paine lepää Teidän hartioillanne. Siksi on se askel, jonka astumisesta useimmat nuoret miehet, joiden on uurrettava omat uransa, kieltäytyisivät."
Montaguen kasvot olivat hänen kuunnellessaan muuttuneet hiukkasen kalpeammiksi. "Saanen otaksua", sanoi hän, "että asiat ovat niinkuin minulle olette ne kertonut — että asiaintilassa on olemassa vääryys."
"Sen lupaan."
"Hyvä on." Ja Montague pusersi kätensä nyrkkiin ja laskien sen pöydälle sanoi, "Minä otan jutun."
He istuivat muutamia minuutteja vaiti.
"Minä järjestän niin", sanoi viimein tuomari, "että Te ja Mr Hasbrook tapaatte toisianne. Minun täytyy kohtuudenmukaisesti selittää Teille, että hän on rikas mies, ja voi maksaa Teille palveluksestanne. Hän pyytää Teiltä paljon, ja toivoo saavansa siitä suorittaa korvauksen."
Montague istui ja tuumi. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa saada jalansijaa New-Yorkissa", sanoi hän viimein. "Luulen, että minun on parasta jättää Teidän tehtäväksenne sanoa minulle, minkä verran minä häneltä otan."
"Jos minä olisin Teidän asemassanne", vastasi tuomari, "niin aikoisin pyytää kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota ajamisesta. Uskon, että hän odottaa saavansa maksaa vähintäinkin sen."
Montague tuskin voi olla horjahtamatta. Kaksi sataa viisikymmentä tuhatta markkaa! Sanat panivat hänen päänsä pyörälle. Mutta sitten samassa silmänräpäyksessä palautti hän mieleensä puoleksi piloillaan tekemänsä päätöksen näytellä ankaran liikemiehen osaa. Siksi nyökkäsi hän arvokkaana päätään, ja sanoi, "Hyvä on; olen Teille suuressa kiitollisuuden velassa."
Lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi hän, "Toivon, että osottaudun kykeneväksi käsittelemään juttua ystävänne tyytyväisyydeksi."
"Teidän asiaksenne jää näyttää kykynne", sanoi tuomari. "Minä en ole voinut muuta kuin antaa hänelle vakuutuksen Teidän luonteestanne."
"Ymmärrän", sanoi Montague, "että hän käsittää muukalaisen, ja että vie siis jonkun aikaa, ennenkuin olen ehtinyt saada selville asiaintilan."
"Luonnollisesti hän sen tietää. Mutta saatte havaita että Mr Hasbrook itsekin tuntee jokseenkin paljon lakia. Ja hän on jo jonkun määrän työstä suorittanutkin. Teidän tulee ymmärtää, että on hyvin helppoa saada lakimiehenneuvoasellaisissa asioissa — mutta etsiä täytyy sellaista henkilöä, joka ottaisi asian ajaakseen."
"Ymmärrän", sanoi Montague; ja tuomari lisäsi hymyillen, "Joka nousisi hevosen selkään ja ottaisi vastaa vihollisen tykkitulen!"
Ja silloin muistui tuolle suurelle miehelle, kuten tavallisesti aina mieleen juttu; ja sitten yhä useampia juttuja; kunnes he viimein nousivat pöydästä, ja pudistivat sopimuksen päättäjäisiksi toistensa kättä ja erosivat.
Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa!Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa!Montaguella oli täysi työ olla huutamatta sitä ääneen kadulla. Hän saattoi tuskin uskoa, että se oli todellisuutta — jos se olisi ollut joku vähemmän tunnettu henkilö kuin tuomari Ellis, olisi hän epäillyt, että joku varmaankin teki pilaa hänestä. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa oli enemmän kuin mitä moni asianajaja sai kokoon koko elämänsä aikana: ja korvauksena vain yhden ainoan jutun ajamisesta! Toimeentulokysymys oli painanut hänen mieltään aina ensimäisestä päivästä lähtein kun hän oli saapunut kaupunkiin, ja nyt se oli yht'äkkiä ratkaistu; aivan muutamissa minuuteissa oli tie lakastu puhtaaksi hänen edessään. Hän käveli kotia aivankuin ilmassa.
Ja voi sitä innostusta, millä hän kertoi siitä kotijoukolleen. Hän aavisti, että hänen veljensä säikähtäisi, jos hän saisi kuulla asian vakavaluontoisuudesta; ja siksi hän yksinkertaisesti sanoi, että tuomari oli tuonut hänelle rikkaan kundin, ja että se oli vakuutusjuttu. Oliver, joka ei tuntenut ollenkaan lakia, eikä siitä sen enempää välittänyt, ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan tyytyi huomautukseen, "Sanoinhan sinulle, kuinka helppoa on ansaita rahaa New-Yorkissa, kun vaan tuntee oikeita ihmisiä!" Mitä taas tuli Aliceen, oli tämä aina tietänyt, että hänen serkkunsa oli suuri mies, ja että ihmiset kääntyisivät apua pyytäen hänen puoleensa niin pian kuin hän olisi ripustanut seinälle nimikilpensä.
Hänen kilpensä ei ollut vielä ulkona, se oli ensimäinen asia, mikä hänen oli pantava toimeen. Hänen täytyy saada itselleen oma toimistonsa aivan hetipaikalla, muutamia kirjoja ja ryhdyttävä lukemaan vakuutuslainsäädäntöä; ja niin nousi hän reippaana ja virkkuna varhain seuraavana aamuna ylös ja ajoi maanalaisia rautateitä pitkin kaupungin alaosaan.
Ja täällä näki Montague ensimäisen kerran oikean New-Yorkin. Kaikki muu oli pelkkää varjoa — siellä muualla ihmiset nukkuivat ja pelasivat, täällä taistelivat he loppuun elämänsä taistelun. Täällä sen raivoisat aallot pieksivät häntä vasten kasvoja hän näki sen julman hävityksen rauniot, ja sokean, häilyvän taistelun pirstoutuneet sirpaleet.
Täällä oli kaupunki aivankuin satimeen tarttunut lintu. Se oli suljettu yhden ja kapean pikku saaren ainoaan nurkkaan. Ei kenenkään asiana ollut ollut nähdä etukäteen, että kerran vielä sen täytyisi laajeta ulkopuolelle sitä aluetta; nyt oli miehiä kaivamassa pariakymmentä tunnelia, joiden kautta se pääsisi vapauteen, mutta he eivät olleet ryhtyneet siihen, ennenkuin paine tuli sietämättömäksi, ja nyt oli se saavuttanut huippukohtansa. Siellä, missä rahalaitokset sijaitsivat, oli myyty maata kahdenkymmenen markan hinnalla neliötuumanala. Suunnattomia rakennusryhmiä kohosi maasta muutamissa kuukausissa — viisitoista-, — kaksikymmen- — ja kaksikymmenviisikerroksisia, ja puolen tusinaa alimmaisista kerroksista oli hakattu kiinteään kallioon; muuan rakennus tuli olemaan neljäkymmentäkaksikerroksinen, ja kuusisataa viisikymmentä jalkaa korkea. Ja niiden välissä kulkivat kadut kapeina, syvinä rotkoina, missä kiirehtivät ihmislaumat tulvailivat jalkakäytävillä. Mutta toiset kadut olivat täynnä kuormavaunuja ja raskaita kulkuneuvoja, ja sähkön avulla kulkevat jykevät vaunut ajoivat hiljalleen eteenpäin, ja pienten vesipyörteiden taikka lumituprujen lailla hyökkäsivät ihmiset sinne tänne.
Nämä jättiläismäiset rakennusryhmät olivat niinkuin mehiläispesät, jotka surisivat täynnä elämää ja toimintaa, ja kymmenet hissit lensivät niiden läpi pelottavalla vauhdilla. Kaikkialla oli ilma täynnä levotonta menoa; sama henki tarttui kaikkiin ja he alkoivat kiirehtiä, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään mihin olisi mennyt. Sellainen, joka kulki hitaasti ja katseli ympärilleen, oli tiellä — häntä tuupittiin sinne tänne ja ihmiset heittivät häneen epäluuloisia ja närkästyneitä silmäyksiä.
Toisissa osissa saarta suoritettiin kaupungin oma työ; täällä tehtiin koko maailman työtä. Jokainen huone tässä loppumattomassa rakennuslabyrintissä muodosti yhden solun mahtavassa aivostossa; puhelinlangat olivat hermoja, ja koko tämä suunnaton elimistö suoritti yhden mannermaan ajattelun ja tahtomisen. Se oli fyysilliselle korvalle meluinen paikka; mutta älyn korvalle pauhasi se tuhannen Niagaran pauhulla. Täällä oli arvopaperipörssi, missä liike-elämän vaakakuppeja pidettiin maan silmien edessä. Täällä oli vaihtokonttori, missä miljaardeja markkoja vaihdettiin joka päivä. Täällä oli suuret pankit, säilytysholvit, joihin maan varallisuuden virrat virtasivat. Täällä oli aivokoneisto, joka ohjasi suurta rautatiejärjestelmää, sähkölennätin- ja puhelinlaitosta, kaivoksia, myllyjä ja tehtaita. Täällä olivat maan liikenteen keskustat; yhdessä paikassa oli laivausliikenne, toisessa jalokivi-, makeis-, leivos- ja nahkakaupat. Vähän kauempana kaupunkiin päin olivat vaatetustavarakaupat, missä saattoi nähdä juutalaisten kilpiä enemmän kuin mitä niitä Jerusalemissa koskaan oli ollut; vielä oli toinen seutu sanomalehtitoimistoja ja koko maan aikakauskirjojen ja kirjojen kustannusliikkeen keskustaa varten. Saattoi kiivetä yhden tuollaisen suuren pilvenpiirtäjän huippuun saakka ja katsoa alas suunnattomaan rakennuskaaokseen, josta kattoja kohosi yhtä lukuisina kuin puiden latvoja, ja josta katsoen ihmiset siellä alhaalla näyttivät pienen pieniltä hyönteisiltä. Taikka sitten saattoi mennä alas satamaan myöhäisenä talvi-iltana, ja katsella kaupunkia miljoonien lyhtyjen valossa, jotka kohosivat merestä niinkuin hämärässä lekuttavat virvatulet. Yhtäjaksoisena kaarena ympäröi sitä laivatelakoiden ketju, ja sen sisäpuolella vilisi lauttoja ja hinaaja-aluksia, jotka puhkuttivat edestakaisin, ja purjelaivoja, joita oli tullut kaikista maailman satamista, ja tyhjensivät nyt lastejaan Maailman kaupungin suunnattomaan kitaan.
Ja kaikki tämä oli syntynyt ilman kenenkään suunnittelua! Kaikki oli juuri sillä tavalla kuin oli sattunut tulemaan, ihmiset kestivät tätä sekamelskaa ja kauhistusta parhaansa mukaan. Täällä oli suunnattomia teräsholveja, joissa makasi monien biljoonien markkojen arvosta arvopapereita, jotka hallitsivat maan raha-asioita; ja parin korttelin pinta-ala toiseen suuntaan käsitti tavaravarastot ja pumpulikehräämöt, ja toisella suunnalla olivat helppohintaiset vuokra-asumukset, kylpy- ja pesuhökkelit. Ja määrätyllä tunnilla koko tämä suunnaton koneisto pysähtyi, ja sen miljoonat ihmisykseydet ryntäsivät sokealla riennolla kotiaan kohti. Ja sitten siltojen suulla, lautta- ja junasilloilla kohtasi katse mielettömiä ja kauhun leimaamia kasvoja; raskaat ihmislaumat huojuivat sinne tänne, tyrkkien ja rynnistäen, huutaen ja kiroillen — tapellen tuon tuostakin kuumeentapaisessa pelossa. Kaikki soveliaisuus oli täällä unohdettu — ihmiset läjättiin vaunuihin niinkuin jalkapallonpelaajat ryntäävät yhteen kasaan, vartijat ja poliisit sulkivat lujasti portit — elleivät halunneet itse joutua tuon töykkivän, rähisevän vääntelevän ihmismassan muodostaman vyöryn kuljetettavaksi. Naisia pyörtyi ja ne poljettiin jalkoihin; miehiä tuli ulos vaatteet riekaleiksi revittyinä, ja joskus käsivarret tai kylkiluut taittuneina. Ja kauhistuksella katselivat ajattelevat ihmiset tätä näkyä ihmettelivät vavisten, kuinka kauan kaupunki saattoi kestää koossa, kun sen asukaslaumoissa joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen kutsuttiin esille raaka peto, mikä syvälle vaipuneena asusti heidän sisällään.
Tällä laajalle ulottuvalla liikealueella olisi Montague varmaan tuntenut itsensä mitättömäksi ja avuttomaksi, jollei hänellä olisi mielessään ollut noita kahtasataa viittäkymmentä tuhatta markkaa, ja niiden tuottamaa varmuuden tunnetta. Hän etsi käsiinsä kenraali Prenticen ja valitsi hänen ohjauksellaan itselleen huoneuston, ja toimitti kaluston ja kirjat valmiiksi. Ja paria päivää myöhemmin saapui, niinkuin oli sovittu, Mr Hasbrook.
Hän oli jäntevän näköinen, hermostunut pieni mies, joka ei vaikuttanut niin suuresti toisiin personallisuudellaan; mutta hänelle oli vakuutusliikkeiden toiminta päivän selvä asia huolehtimisensa oli nähtävästi häneen vaikuttanut syvästi. Varmasti, jos puoletkaan hänen väitöksistään olivat tosia, oli jo aika tuomioistuinten tarttua asiaan.
Montague vietti kaiken päivää asiaa pohtiessa, ja hän läpikävi jokaisen puolen kysymyksestä ja laati valmiiksi menettelysuunnitelmansa. Ja sitten lopuksi Mr Hasbrook huomautti, että heidän oli välttämätöntä tehdä joitakin rahallisia järjestelyitä. Ja toinen pusersi lujasti hampaansa yhteen, ja halliten itsensä sanoi, "Ottaen lukuun asian tärkeyden ja kaikki olosuhteet ajattelen kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota."
Ja pieni mies ei vähääkään hämmästynyt! "Olen täydellisesti tyytyväinen", sanoi hän. "Minä toimitan sen hetipaikalla." Ja Montaguen sydän hypähti rinnassa.
Aivan oikein, seuraavan aamun posti toi rahat shekin muodossa, jonka oli kirjoittanut erään suuren pankin kassanhoitaja. Montague sijoitti sen omalle tililleen, ja tunsi, että nyt oli kaupunki vallotettu!
Ja niin uppoutui hän kokonaan työhön. Hän meni toimistoonsa joka päivä, ja illalla sulkeutui hän omiin huoneisiinsa. Mrs Winnie oli epätoivon vallassa, kun hän ei saapunut opettelemaan bridgeä, ja Mrs Vivie Patton etsi häntä turhaan viedäkseen hänet pienen seurueen mukana maalle loppuviikoksi. Hänestä ei juuri saattanut sanoa, että hän ahersi yöllä sillä aikaa kun toiset nukkuivat, sillä toiset eivät yöllä nukkuneet; mutta saattoi sanoa, että sillä aikaa kun toiset tanssivat ja juhlivat, painautui hän tutkiskelemaan vakuutuslakia. Oliver järkeili turhaan saadakseen hänet käsittämään, että ei hän ijän kaiken saattanut elää yhdellä kundilla; ja että lakimiehelle oli yhtä tärkeää olla loistotähtenä seuramaailmassa kuin voittaa ensimäinen suuri oikeusjuttunsa. Montague oli niin imeytynyt tutkimuksiinsa, että häntä ei vähääkään saanut häiriintymään sekään, kun hän eräänä aamuna avatessaan kutsukirjeen luki seuraavan kohtalorikkaan lauseen: "Mrs Devon pyytää Teitä kunnioittamaan läsnäolollanne" — joka kertoi hänelle, että hän oli "läpäissyt" tuona kriitillisenä tutkintoaamuna ja että hän kuului epäämättömästi ja peruuttamattomasti ylhäisöön!
Kahdestoista luku.
Montague oli nyt kapitalisti, ja sen vuoksi mahdollisuuksien porttien avainten haltija. Näytti siltä kuin suosioon pyrkijöillä olisi ollut jokin salaperäinen tie, jolla sen saivat tietää; miltei heti kohta alottivat he piirityksen hänen suhteensa.
Noin viikon perästä sen jälkeen kun hänen shekkinsä oli saapunut, tuli majuri Thorne jonka hän oli tavannut ensimäisenä iltana uskollisen legionan kokouksessa hänen luokseen, ja pyysi saada tavata häntä; ja hän astui Montaguen huoneeseen, ja pakistuaan hetkisen vanhoista ajoista, alkoi hän kehittää liikeyrityssuunnitelmaa. Majurilla kuului olevan pojanpoika, nuori koneinsinööri, joka oli työskennellyt pari vuotta erään hyvin tärkeän keksinnön kanssa — sen avulla voitiin lastata hiiliä höyrylaivoihin ja samalla punnita ne automaattisesti. Se oli tietysti ollut hyvin monimutkainen kysymys, mutta se oli kuitenkin tullut onnellisesti ratkaistuksi, ja sille oli haettu patentit, ja järjestetty kokeilemistyöt. Mutta aivan odottamattoman vaikeaksi oli osottautunut saada suurten höyrylaivayhtiöiden virkailijoita keksintöön innostumaan. Ei ollut mitään epäilyksiä koneen käytännöllisyydestä, taikka taloudellisista eduista, joita se tuottaisi; mutta viranomaiset asettivat mitättömiä esteitä, ja saivat siten aikaan viivytystä, sekä tarjosivat hintoja, jotka olivat suorastaan naurettavan vähäpätöisiä. Siten oli nuoren keksijän päähän pälkähtänyt aate järjestää yhtiö, joka valmistaisi näitä koneita, ja vuokraisi niitä patenttikorvausta vastaan. "En tietänyt, oliko Teillä rahoja", sanoi majuri Thorne "mutta ajattelin, että Te mahdollisesti olette tekemisissä toisten kanssa, joiden huomion voisi kenties saada kääntymään asiaan. Siinä on koko rikkaus niille, jotka siihen ryhtyvät."
Montaguea asia innostutti, ja hän silmäili suunnitelmia ja piirustuksia, joita hänen ystävänsä oli tuonut mukanaan, ja sanoi haluavansa nähdä mallityöt käynnissä ja jutella ehdotuksesta toisten kanssa. Ja niin läksi majuri matkaansa.
Ensimäinen henkilö, jolle Montague siitä puhui, oli Oliver, jonka kanssa hän sattui yhtaikaa aamiaiselle viimemainitun klubissa. Tätä klubia kutsuttiin nimellä "Kaiken yötä", ja siellä kokoontuivat seuramaailmassa elävät nuoret miehet ja miljonääriseikkailijat, jotka harjottivat maatamenoa päivän valolla, ja olivat ottaneet tunnuslauseekseen Tennysonin sanat — "Sillä ihmiset saattavat tulla ja mennä, mutta minä kuljen tietäni ikuisesti." Se ei ollut Oliverin mielestä oikea klubi, mihin hänen veljensä voisi liittyä; Montaguen "peli" oli vakavaluontoinen ja arvokas; ja henkilö, jolle hänet oli esitettävä, oli kenraali Prentice. Mutta hänen annettiin aterioida siellä veljensä kanssa, saatellakseen sitten häntä kotia — ja Reggie Mannin kanssa, joka sattumalta oli siellä, lämpimänä vielä innokkaasta keskustelustaan Mrs Ridgley-Clievedenin kanssa ulkomaisen prinssin kiertomatkasta; ja hänellä oli kerrottavana huvittava kasku, kuinka Mrs R.-C:llä oli ollut käsikähmä kamarityttönsä kanssa.
Montague mainitsi sattumalta keksinnöstä, eikä hän luullut veljellään olevan minkäänlaista mielipidettä puoleen eikä toiseen. Mutta Oliverilla oli aivan luja mielipide: "Hyvä Jumala, Allan, et kai aikone antaa houkutella itseäsi sellaiseen juttuun!"
"Mutta ethän sinä tiedä vielä mitään siitä?" kysyi toinen. "Se saattaa olla suuremmoinen keksintö."
"Tietysti!" huusi Oliver. "Mutta mitä sinä osaat siitä kertoa? Sinä tulet olemaan niinkuin lapsi toisten ihmisten käsissä, ja varmasti he ryöstävät sinut putipuhtaaksi. Ja miksi taivaan nimessä sinä tahdot ryhtyä kokeilemaan siinä, missä ei ole pakkoa."
"Täytyyhän minun sijoittaa rahani jonnekin", sanoi Montague.
"Ensimäinen palkka polttaa reijän hänen taskuunsa!" pisti väliin Reggie Mann kikattaen. "Siirtäkää se minulle, Mr Montague, ja antakaa minun kuluttaa se komeissa pidoissa Alicen kunniaksi; ja olenpa varma, että sen taikamainen vaikutus tuo Teille enemmän juttuja kuin mitä ehditte käsitellä yhden elämänne aikana!"
"Sinun olisi paljon parempi kuluttaa se suudaveteen, kuin ostaa sillä joukon hiilitorvia", sanoi Oliver, "Odota pikkusen, ja anna minä etsin sinulle jonkin paikan, mihin rahasi panisit, ja tuletpa näkemään, että sinun ei tarvitse mitään riskeerata."
"En ajattelekaan ryhtyä siihen, ennenkuin olen päässyt varmuuteen", vastasi toinen. "Ja ne, joiden arvostelun olen saanut, tulisivat mukaan."
Nuorempi miehistä ajatteli hetkisen. "Sinä aijot syödä päivällistä majuri Venablen kanssa tänä iltana, eikö niin?" kysyi hän; ja kun toinen vastasi myöntävästi, jatkoi hän, "Siis hyvä, kysy häneltä. Majuri on ollut kapitalistina neljäkymmentä vuotta, ja jos saat hänet siihen ryhtymään, niin voit olla varma siitä, että et tarvitse pelätä."
Majuri Venable oli aivan hurmaantunut Montagueen — kenties tuota vanhaa herraa huvitti pitää ystävänään jotakuta, jonka kanssa saisi rupatella, ja jolle kaikki hänen kaskunsa olisivat uusia. Hän oli liittänyt Montaguen nimen "Miljonäärien" luetteloon, missä hän itse eli, ja oli pyytänyt häntä sitten tekemään tuttavuutta sen muutamien toisten jäsenten kanssa. Ennenkuin Montague erosi veljestään lupasi hän puhua asiasta majurin kanssa.
"Miljonäärit" oli kaupungin komeimpia klubeja, sellainen, jonka kaikista rikkaimmat olivat erityisesti järjestäneet itseään varten. Se oli ylhäällä puiston kupeella, suuremmoisessa, valkosessa marmoripalatsissa, joka oli maksanut viisi miljoonaa markkaa. Montaguesta tuntui, että hän ei ollut oikein tuntenut majuria, ennenkuin hän näki hänet täällä. Majuri oli suuremmoinen aina ja joka paikassa, mutta tässä klubissa tuli hänestä itsestäänedition de luxe[korupainos. — Suomentaja.]. Hän piti täällä pääkortteeria, ja ylläpiti itseään varten huoneuston kaiken vuotta; ja koko tämän paikan ympäristö ja ilmapiiri näytti olevan osa hänestä.
Montaguen mielestä majurin kasvot tulivat päivä päivältä punakammiksi, ja tummanpunaiset suonet yhä rusottavammiksi; tai oliko se sitä, että tuon vanhan herran paidan rinnus loisti kirkkaampana lamppujen loisteessa? Majuri tuli häntä vastaan juhlallisessa eteisessä, joka oli viisikymmentä jalkaa neliömitaten ja tehty kokonaan numidialaisesta marmorista, ja katto kullasta ja suuret pronssiset raput, jotka johtivat ylhäällä olevalle lehterille. Hän pyysi anteeksi samettisia tohveleitaan ja ontuvaa käyntiään — häntä alkoi taaskin ahdistaa tuo kirottu nivelleini. Mutta hän nilkutti ympäri ja esitti ystävänsä toisille miljonääreille — ja kertoi sitten häväistysjuttuja itse kustakin heistä heidän selkänsä takana.
Majuri oli oikein tyypillinen, puhdasverinen, vanha ylimys; hänen käytöksensä oli täydellisestinoblesse oblige[= aateluus velvoittaa. — Suomentaja.] niitä kohtaan, jotka kuuluivat hänen tuttavuutensa taikapiiriin — mutta voi niitä, jotka kuuluivat sen ulkopuolelle! Montague ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään pauhaavan palvelijoille sillä tavalla kuin majuri pauhasi "Tomppeli!" kiljui hän, kun jokin meni pöydässä hullusti. "Etkö tiedä mitään parempaa tehtävää kuin kantaa tuollaista pöytää minun eteeni. Mene ja lähetä joku, joka osaa kattaa pöydän!" Ja, uskomatonta kuulla, kaikki palvelijat tunnustivat hänelle täydellisen oikeuden sättiä itseään, ja he lensivät säikähtyneinä täyttämään hänen pyyntöään. Montague huomasi, että koko klubin palveluskunta ryhtyi työhön joka kerta kun majuri ilmestyi; ja kun hän istui pöydän ääressä, alotti hän tähän tapaan — "Tahdon kaksi kuivaa Martinista. Ja tahdon ne hetipaikalla ymmärrättekö? Älä vitkastele voilautasten ja huuhtelukuppien kanssa — tahdon kaksi kukonpyrstöä, ja niin pian kuin käpäläsi ehtivät ne kantaa!"
Päivällinen oli hyvin tärkeä toimitus majuri Venablelle — elämän tärkein toimitus. Nuorempi miehistä kieltäytyi vaatimattomasti tekemästä mitään ehdotuksia, istui ja odotteli sillä aikaa kun hänen ystävänsä suoritti tilaamisen. Heille tarjottiin jotakin pienen pientä osterilajia, ja sipulisoppaa, metsäkanaa, asparagusta ja niiden kanssa viiniä majurin omasta yksityisestä varastosta, ja sitten roomalaista salaattia. Kunkin eri annoksen suhteen antoi majuri erikoiset määräykset, ja koko keskustelun ajan teki hän huomautuksia niiden johdosta: "Tämä on erinomaista lihavaa soppaa — verraton määrä ravintoainetta sipulisopassa. Ottakaa loput tästä, — Arvelenpa, että Burgundilainen on kylmää. Burgundilainen ei saisi milloinkaan mennä alapuolelle kuudenkymmenen viiden. Minä en pidä sherrystä, joka on kuudessakymmenessä. — Ne keittävät aina lintua liian kauan — Robbie Wallingin kokki on minun tunteakseni ainoa henkilö, joka ei koskaan tee erehdystä leikissä."
Kaikki nämä huomautukset tietenkin tulivat letkauksien lomassa läsnäolevista miljonääreistä. Siellä oli Hawkins, trustilakimies; terävänäköinen mies, kylmä kuin ruumis. Hänet nimitettiin lähettilääksi; erinomaisen vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli ennen vanhan Wymanin uskottu neuvonantaja ja osti raatimiehet hänen puolelleen. Ja mies, joka istui pöydässä hänen kanssaan, oli Harrison,Starintoimittaja, tuon terveen ja vanhoillisen hallitussanomalehden. Harrison harjotteli kabinettia varten. Hän oli suloinen pikku mies, ja saisi aikaan Washingtonissa huvittavan sekamelskan. Ja tuo pitkä mies, joka juuri astui sisälle, oli Clarke, teräsruhtinas; ja tuolla toisella puolella oli Adams, suuri asianajaja hänkin — etevä uudistaja — yhteiskunnallisten ja kaikenlaisten oikeuksien tasottaja. Edusti salassa öljytrustia ja matkusti alas Trentoniin väittelelemään jotakin uudistushanketta vastaan, ja otti mukanaan salkussa kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa vekseleinä. "Eräs minun ystäväni sai vihiä hänen aikeistaan ja verotti häntä siitä summasta", sanoi majuri ja nauroi makeasti suuren asianajajan vastaukselle. "Miten minä olisin tietänyt, että minun olisi maksettava omasta aamiaisestani?" Ja tuo lihava mies hänen kanssaan — se oli Jimmie Featherstone, miekkonen, joka oli perinyt suuren maatilan. "Jimmie-parka on menemässä päästään pyörälle", selitti majuri. "Matkustaa tuon tuostakin alas kaupunkiin laivaisännöitsijäin kokouksiin — kerrotaan muuan pöyristyttävä juttu hänestä ja vanhasta Dan Watermanista." Hän oli noussut ylös ja alkanut pitkän todistelun, kun Waterman keskeytti hänet, "Mutta edellisessä kokouksessa Te todistitte aivan päinvastaista, Mr Featherstone!" "Todellako?" sanoi Jimmie, näyttäen hämmentyneeltä. "Sepä ihmeellistä, miksi minä niin tein?" "No hyvä, Mr Featherstone! koska kysytte sitä minulta, niin minä sanon sen Teille", sanoi vanha Dan — hän on villi kuin metsäkarju, eikä halua mitään viivytyksiä kokouksissa. "Syy on siinä, että viimein olitte enemmän juovuksissa kuin nyt. Jos omaksuisitte muuttumattoman normaalihumalan tämän linjan johtajain kokouksissa, niin se auttaisi asioiden nopeaa kulkua melkoisesti."
He olivat päässeet roomalaiseen salaattiin saakka. Tarjoilija toi soppakulhon ja sen nähdessään vanha herra unohti Jimmie Featherstonen. "Mitä varten kannat sinä minulle tuollaista pötyä?" huusi hän. "Minä en sitä tarvitse! Vie se pois ja tuo minulle jotakin öljyä ja etikkaa."
Tarjoilija lensi tiehensä pelästyneenä, majurin muristessa vielä jotakin käheäksi painuneella äänellä. Silloin kuului hänen selkänsä takaa ääni; "Kuinka on laitasi tänä iltana, Venable? Sinä olet ärtynyt?"
Majuri katsahti taaksensa. "Halloo, sinä vanha merimetso", sanoi hän."Miten sinun laitasi on näinä Herran päivinä?"
Vanha merimetso vastasi, että hän voi erinomaisen hyvin. Hän oli lyhyenläntä, pönäkkä mies, jolla oli poimukkaat, rypistyneet kasvot. "Ystäväni Mr Montague — Mr Symmes", sanoi majuri.
"Sangen hupaista kohdata Teitä, Mr Montague", sanoi Mr Symmes, tarkastellen häntä rilliensä yli.
"Ja mitä sinä olet puuhaillut näinä aikoina?" kysyi majuri.
Toinen hymyili hyväntahtoisesti. "En mitään erikoisia", sanoi hän."Viekotellut ystävieni vaimoja, niinkuin tavallista."
"Ja kuka on viimeinen?"
"Lue sanomalehtiä, niin saat nähdä", nauroi Mr Symmes. "Minulle kerrottiin, että minut on maalattu mustaksi."
Hän jatkoi matkaansa huoneen toiseen päähän, hihittäen itsekseen. Ja majuri sanoi, "Se on Maltby Symmes. Oletteko kuullut hänestä?"
"En", sanoi Montague.
"Hänestä puhuvat sanomalehdet melkoisen paljon. Hänen täytyi olla saapuvilla ylimääräisessä oikeustutkinnossa toissa päivänä — ei ollut varaa maksaa liköörilaskuaan."
"Hänellä — miljonäärien jäsenellä?" nauroi Montague.
"Niin, sanomalehdet tekivät siitä paljon pilaa", sanoi toinen. "Mutta nähkääs, hän on kuluttanut loppuun kaksi suurta omaisuutta; viimeinen oli hänen äitinsä — viisikymmentäviisi miljoonaa, luulenpa. Hän oli reipas vanha veitikka aikoinansa."
Etikka ja öljy olivat nyt saapuneet, ja majuri ryhtyi valmistamaan salaattia. Se oli erikoinen seremonia, ja Montague seurasi sitä huvitettuna. Majuri kokosi ensiksi kaikki välttämättömät ainekset yhteen, tarkasteli niitä kaikkia ja purki niihin kiukkuansa. Sitten sekotti hän etikan, pippurin ja suolan, ruokalusikallisen kerrallaan, ja vuodatti sen salaatin päälle. Sen jälkeen hyvin hitaasti ja suurella huolellisuudella oli vuodatettava öljy sen päälle, ja salaattia tuli sillä aikaa käännellä ja pyöritellä niin, että se imi kaiken öljyn sisäänsä. Luultavasti siksi, että tuo vanha herra oli niin innostunut kertomaan Maltby Symmesin koirankujeita, viipyi hän niin kauan sen vatvomisessa; kaiken aikaa hääriskeli hän sen kanssa niinkuin naaraspeltopyy huolehtii poikasistaan, ja joka lauseen tai joka toisen jälkeen keskeytti hän oman puheensa: "Leonora oli sen ooperatähden nimi, ja Symmes antoi hänelle miljoonan markan edestä rautatieosakkeita (Itse asiassa roomalaista ei tulisi ollenkaan tarjoilla kulhoissa, tiedättehän, vaan nelikulmaisella, sileällä lautasella, niin että päät säilyisivät aivan kuivina.) Ja heidän riitaantuessa keskenään huomasi hän, että tuo vanha veitikka oli pettänyt häntä — osakkeet eivät olleet ollenkaan siirretyt. (Tämä on tarkotettu syötäväksi aivan ilman haarukkaa, nähkääs!) Mutta hän veti Symmesin oikeuteen, ja he sopivat noin puolesta osakkeiden arvosta. (Jos tämä soppa olisi tehty, niinkuin olla pitäisi, ei maljan pohjalla saisi löytyä tippaakaan öljyä jälellä.)"
Tämä viimeinen huomautus ilmaisi, että prosessi oli nyt saavuttanut huippukohtansa — että nuo pitkät, mureat lehdet saivat viimeisen, helläkätisen kääntelynsä. Sillä aikaa kun tarjoilija seisoi kunnioittavaisena odottaen laskettiin pari kolme palaa kerrallaan huolellisesti pienelle hopealautaselle, joka oli tarkotettu Montaguea varten. "Ja nyt", sanoi voitonriemuinen isäntä, "koettakaapa sitä! Jos se on hyvää, ei se saisi olla karvasta eikä makeaa, vaan juuri parahiksi." — Ja majuri odotteli levottomana, kun Montague maisteli sitä, ja sanoi: "Jos se on vähänkin karvasta, niin sanokaa, ja me lähetämme sen ulos. Minä olen kyllin monta kertaa ennen sanonut siitä heille."
Mutta se ei ollut karvasta, ja niin majuri ryhtyi auttamaan itseään, jonka jälkeen tarjoilija kiidätti kulhon tiehensä. "Minulle on kerrottu, että salaatti on ainoa kasvi, minkä me olemme saaneet roomalaisilta", sanoi vanha poika matustaessaan murevia, vihreitä lehtiä. "Horatius mainitsee sen, tiedättehän. Niinkuin sanoin, kaikki tuo oli Symmesin nuoruuden päivinä. Mutta kun hänen poikansa oli kasvanut suureksi, nai hän toisen kuorotytön. Hän sanoi minulle kerran, että hänellä on ollut elämässään yli viisisataa vaimoa!"
Salaatin jälkeen otti majuri vielä toisen kukonpyrstön. Alussa oli Montague huomannut, että hänen kätensä vapisivat ja silmät olivat vettyneet: mutta nyt, näiden runsassisältöisten maistajaisten jälkeen oli hän reipas, ja, jos mahdollista, enemmän kaskuja tulvillaan kuin koskaan ennen. Montague arveli, että nyt olisi hänelle hyvä aika esittää kysymyksensä, ja siksi, kun kahvi oli tarjottu, kysäsi hän, "Onko Teillä mitään sitä vastaan, että puhumme liikeasioista päivällisen jälkeen?"
"Ei, Teidän kanssanne", sanoi majuri. "Minkätähden? Mitä se on?"
Ja sitten kertoi Montague hänelle ystävänsä ehdotuksesta, ja kuvasi keksinnön. Toinen kuunteli tarkkaavaisena loppuun saakka; ja sitten, hetkisen vaitioltua kysyi Montague, "Mitä Te arvelette siitä?"
"Keksintö ei ole mikään hyvä", sanoi majuri nopeasti.
"Kuinka Te tiedätte?" kysyi toinen.
"Sillä jos se olisi ollut hyvä, olisivat yhtiöt ottaneet sen kauan sitten maksamatta hänelle siitä penniäkään."
"Mutta hänellä on siihen patentti", sanoi Montague.
"Patentti, saakeli!" vastasi toinen. "Mitä merkitsee patentti sen suuruisten yritysten asianajajille? Ne olisivat ottaneet sen ja se olisi käytännössä Mainesta Texasiin saakka; ja kun hän olisi vetänyt oikeuteen, olisivat he kietoneet jutun niin moneen solmuun ja teknilliseen ongelmaan, että hän ei olisi ehtinyt saada sitä päättymään kymmenessä vuodessa — ja hän olisi kymmenen kertaa sillä välin ajanut itsensä konkurssiin."
"Tapahtuuko sellaista todellakin", kysyi Montague.
"Tapahtuuko!" huudahti Majuri. "Sitä tapahtuu niin useasti, että eipä muuta saata sanoa tapahtuvankaan. He aikonevat kai saada Teitä mukaan kepposella."
"Mahdotonta, eihän se mitenkään voi olla niin", vastasi toinen "Mies on muuan ystävä."
"Olen huomannut sen loistavaksi säännöksi olla koskaan ryhtymättä liikeasioihin ystävien kanssa", sanoi majuri ilkeästi.
"Mutta kuunnelkaa", sanoi Montague; ja hän todisteli kylliksi kauan saaden toverinsa vakuutetuksi, että tuo ei saattanut olla oikea selitys. Sitten istui majuri pari minuuttia ja tuumaili; ja äkkiä huudahti hän, "Olen keksinyt sen! Minä näen miksi he eivät halua siihen koskea!"
"Mikä se on?"
"Ne ovat hiiliyhtiöt! Ne antavat höyrylaivoille vajaan painomäärän, eivätkä halua, että hiilet punnitaan oikein!"
"Mutta siinähän ei ole mitään järkeä", sanoi Montague. "Nehän ovat juuri höyrylaivayhtiöt, jotka eivät halua ottaa konetta."
"Niin", sanoi majuri: "luonnollisesti niiden virkailijat saavat osansa saaliista." Ja hän nauroi sydämensä pohjasta Montaguen hämmästyneelle katseelle.
"Tunnetteko ollenkaan liikeoloja", kysyi Montague.
"En ollenkaan", sanoi majuri. "Minä olen niinkuin se saksalainen, joka sulkeutui sisäiseen tajuntaansa ja päätti elefantin ulkomuodon ensimäisistä perusteista. Minä kyllä tunnen suurten liikehuoneiden pelin alusta loppuun saakka ja sanon Teille, että jos keksintö on hyvä, eivätkä yhtiöt halua sitä ottaa, niin siinä on syy; ja lyönpä vetoa kanssanne siitä, että jos tahtoisitte tehdä tutkimuksen, niin jokin sellainen asia sieltä tulisi esille! Viime talvena matkustin etelään eräällä höyrylaivalla, ja lähestyessämme satamaa näin minä heidän heittävän yli kannen pari tonnia hyviä ruoka-aineita; ja kysellessäni siitä sain minä kuulla, että muuan yhtiön virkamiehistä hoiti maatilaa ja varusti laivan ruoka-aineilla — ja määräykset kuuluivat, että ne oli tyhjennettävä viimeiseen tippaan saakka joka matkalla!"
Montague kuunteli suu ammollaan. "Mitä mahtaisi majuri Thorne sellaista liittoa vastaan?" kysyi hän.
"En tiedä", sanoi majuri pudistaen olkapäitään. "Se on juttu, joka olisi jätettävä jollekin asianajajalle — sellaiselle, joka tuntee lankojen juoksun. Hawkins tuolla toisella puolella tietäisi kyllä, mitä sanoa Teille. Kuvittelenpa, että ainoa neuvo, minkä hän antaisi, olisi se, että hiilikauppiaat julistaisivat lakon, ja kietoisivat yhtiöt lujalle ja pakottaisivat heidät sovinnoille."
"Te laskette leikkiä!" huudahti toinen.
"En ollenkaan", sanoi majuri nauraen. "Sitä tehdään tuon tuostakin. Tässä kaupungissa on eräs rakennustrusti, joka syrjäytti kaikki kilpailijansa liikemaailmasta sillä tavalla, että julisti heidän työmaansa lakkotilaan."
"Mutta kuinka se voi sen tehdä?"
"Se on helpoin asia maailmassa. Työnjohtaja on mies, jolla on melkoinen valta, ja hyvin pieni palkka, jolla hänen on elettävä. Mutta vaikka häntä ei haluttaisi panna toimeen konkurssiloppuunmyyntiä — on vielä muitakin keinoja jälellä. Minä voisin esittää Teidät eräälle miehelle aivan tässä huoneessa, jonka työt seisautettiin lakkotilaan hyvin sopimattomalla ajalla, ja hän sai liiton johtajan suljetuksi satimeen erään naisen kanssa hotellissa, ja miesparka antoi perää ja peruutti lakon."
"Luulisinpa, että lakkolaiset joskus pääsisivät pois käsistä", sanoiMontague.
"Joskus he pääsevätkin", hymyili toinen. "Sellaistakin tapausta varten on olemassa vakiintunut menettelytapa. Silloin tulee sinun palkata salapoliisit ja turvautua väkivaltaan, kutsua sotaväki ja pistää lakonjohtajat vankeuteen."
"Nähkääs", jatkoi majuri innostuneena, "minä neuvon Teitä ystävänä, ja minä katson asioita sellaisen miehen näkökannalta, jolla on rahoja taskussaan. Minulla on niitä aina ollut siellä jonkun verran, mutta minä olen saanut tehdä kovasti työtä pitääkseni niitä siellä. Kaiken elämäni on minun ympärilläni ollut ihmisiä, jotka ovat tahtoneet tehdä minulle hyvää; ja se tapa, jolla he tahtoivat sitä tehdä, oli sellainen että he vaihettivat minun puhtaan rahani paperilappuihin, jotka oli koristeltu mielikuvitusrikkailla kiemuroilla, kotkan kuvilla ja lipuilla. Mutta tietysti, jos tahdotte katsoa asiaa toiselta puolelta niin miksipä ei, keksintö on sangen nerokas, ja liike-elämän meri parhaillaan vyöryy, ja tämä on suuri maa, jossa ansiot yksinomaan tulevat kysymykseen — ja kaikki muu on juuri niin kuin ollakin pitää. Se juuri muuttaa koko asian maailmassa, näettekös, ostanko minä hevosen vai myynkö minä sen!"
Montague oli kasvavalla hämmästyksellä huomannut, että tuollainen yllyttävä puhe oli yksi niistä luonteenomaisista piirteistä, mikä kuului näiden ylhäisten korkeuksien ihmisille. Se oli yksi heidän asemansa myöntämistä vapauksista. Toimittajien, piispojen, valtiomiesten ja kaikkien muiden kätyrien oli uskottava heidän korkeasti kunnioitettavaan asemaansa, yksin heidän klubiensa kammioissakin — ihmisten korvat tulivat hirvittävän tarkoiksi näihin aikoihin! Mutta ollessasi liike-elämän varsinaisten jättiläisten keskuudessa olisit saattanut luulla olevasi vallankumouksellisten seurassa; he saattoivat repiä alas vuorten huiput ja paiskata ne toisiaan vastaan. Kun joku näistä vanhoista sotaratsuista kerran pääsi alkuun, saattoi hän kertoa juttuja, jotka perkeleellisyydessään saivat alhaisimmankin konnan sielun vapisemaan. Se oli tietysti aina toisista seuraveikoista; mutta jos et päästänet häntä käsistäsi, ja jos hän arveli voivansa luottaa sinuun — saattoi hän tunnustaa taistelleensa joskus vihollista vastaan hänen omilla aseillaan!
Mutta luonnollisesti oli ymmärrettävää, että koko tämä radikalismi ei ollut tarkotettu muuta kuin hupaista seurustelua varten. Majurilla esimerkiksi ei ollut koskaan vähintäkään aikeita toteuttaa mitään kaikista niistä pahoista teoista, joista hän jutteli; kun toiminta tuli kysymykseen, piti hän parhaimpana menetellä siten, kuin hän koko elämänsä ajan oli menetellyt — istua lujasti omalla pienellä kasallaan. Ja Miljonäärit oli erinomainen paikka opetella sitä tekemään!
"Näettekö tuon vanhan rahasäkin tuolla nurkassa toisella puolella?" sanoi majuri. "Hän on mies, jonka Te mielellänne tahdotte painaa mieleenne — vanha Henry S. Grimes. Oletteko hänestä kuullut?"
"Huhuja", sanoi toinen.
"Hän on Laura Heganin eno. Miss Hegan tulee kerran saamaan hänen rahansa mutta taivas varjelkoon, kuinka hän sillä välin pitää niistä kiinni! Se on aivan traagillista, jos tulette hänet tuntemaan — hän säikähtää omaa varjoaankin. Hän menee köyhien kortteleihin, ja enpä erehdy arvatessani hänen ajavan ulos yhdessä kuukaudessa enemmän ihmisiä kuin mitä mahtuisi koko tähän rakennukseen!"
Montague katseli yksinäistä olentoa pöydän ääressä, miestä, jolla oli rypistyneet kasvot niinkuin kärpällä, ja suuri ruokalana sidottuna kaulan ympäri "Sitä pitää hän säästääkseen paidanrinnustintaan huomisaamua varten", selitti majuri. "Hän on todella vasta kuudenkymmenen seuduissa, vaikka luulisi hänen olevan jo kahdeksankymmenen. Kolme kertaa istuu hän joka päivä täällä ja syö asetillisen graham-korppuja ja maitoa, ja sitten nousee hän ja istuu tunnin verran jäykkänä nojatuolissa. Sellaisen järjestyksen ovat hänen lääkärinsä hänelle määränneet — säälin ja laupeuden enkelit meitä varjelkoot!"
Vanha herra pysähtyi ja pidätetty naurunpuuska tärisytti hänen rusottavan punaisia poskipäitään. "Ajatelkaapa vain!" sanoi hän — "ne koettivat tehdä samaa minullekin! Mutta ei, herraseni — kun Bob Venablen on pakko syödä graham-korppuja ja maitoa, panee hän sekaan arsenikkia sokerin asemasta! Sellainen on monen näiden rikkaiden miesten laita — kuvittelet hänen elävän kapualaisessa ylellisyydessä, kun tosiasiassa hän on mies, jonka maksa toimii epätäydellisesti ja jonka vatsa on heikko, ja hänet pannaan vuoteeseen kello kymmenen, vatsan ympärillä kuuma vesipussi ja koko ruumis käärittynä flanelliseen yöpaitaan!"
Molemmat olivat nousseet ylös ja etsivät tietä tupakkahuonetta kohti, kun äkkiä huoneen toisella sivulla avautui ovi ja joukko miehiä astui siitä sisälle. Heidän etunenässä oli tavaton olento, jolla oli suuri, voimakas ruumis ja julmat kasvot. "Halloo!" sanoi majuri. "Kaikki suuret lukit ovat täällä tänä iltana. On varmaankin isännistön kokous."
"Kuka tuo on?" kysyi hänen kumppalinsa; ja hän vastasi, "Tuoko? Pah, hän on Dan Waterman."