Dan Waterman! Montague tarkasti miestä entistään tarkemmin, ja nyt tunsi hän nuo kasvot samoiksi, mitä hän oli kuvissa nähnyt. Waterman, rahamaailman jättiläispylväs, kupari- ja kultamarkkinoiden Kroisos! Kuinka monta trustia olikaan Waterman järjestänyt! Ja kuinka monta sanasutkausta olikaan hänen nimensä kustannuksella tehty!
"Ketä ovat nuo toiset miehet?" kysyi Montague.
"Oh, ne ovat vain pikkumiljonäärejä", vastattiin.
"Pikkumiljonäärit" seurasivat jonkinlaisena henkivartiostona kintereillä; yksi niistä oli lyhyt ja pönäkkä, ja hänen täytyi puoleksi juosten pysytellä Watermanin voimakkaiden harppausten rinnalla. Kun he saapuivat vaate-eteiseen, tunkivat he palvelijat tieltään, ja yksi auttoi nuttua tuon suuren miehen päälle, ja teinen piti hänen hattuaan, ja kolmas hänen keppiään, ja kaksi muuta koettivat puhutella häntä. Ja Waterman napitti tylsännäköisenä nuttunsa, ja sitten tarttuen hattuunsa ja keppiinsä ryntäsi suoraapäätä ulos ovesta virkkamatta sanaakaan kenellekään.
Se oli yksi naurettavimmista kohtauksista, mitä Montague oli elämässään nähnyt, ja hän nauroi koko matkan, kun he kulkivat tupakoitsijain huoneeseen. Ja kun majuri Venable oli asettunut mukavasti suureen tuoliin ja purrut poikki sikaarin pään ja sytyttänyt sen palamaan, mitkä muistojen virrat silloin avautuivatkaan!
Sillä Dan Waterman oli yhtä sukupuuta majurin kanssa, ja hän tunsi koko hänen elämänsä ja kaikki hänen tapansa Sellainen, millaisena Montague oli hänet juuri nähnyt, oli hän ollut aina; nopea, käskevä, peljättävä, joka tallasi maahan kaikki vastukset; kaupungin mahtavin mies vapisi hänen säihkyvän katseensa edessä. Ennen vanhaan oli Wall Street horjahdellut hänen ja mahtavimman kilpailijansa ankarassa ottelussa.
Ja majuri alkoi kertoa Watermanin kilpailijasta ja hänen elämästään. Hän oli ollut kaupungin liikennekuningas, hän oli kohottanut vanhan Wymanin jaloilleen. Hän oli prinssi valtiollisten rahamiesten joukossa; hän oli hallinnut demokraattista puoluetta valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä Hän saattoi antaa miljoonan kerrallaan Tammany Hallin johtajalle, ja kuluttaa viisi miljoonaa yhdellä ainoalla valtiollisella sotaretkellä; ja kun "taikina-päivänä" äänestysalueiden johtajat tulivat noutamaan valintarahoja, oli hänellä neljäkymmentä jalkaa pitkä pöytä ylt'yleensä katettuna viidensadan markan vekseleillä Hän olisi varmasti ollut Amerikan rikkain mies, jollei hän olisi kuluttanut rahojaan yhtä nopeasti kuin hän ne saikin. Hänellä oli ollut erinomaisen kuuluisa kilpa-ajorata Amerikassa; ja talo Viidennen Avenuen varrella, jonka sanottiin olevan maailman hienoimman italialaisen palatsin. Yli viisitoista miljoonaa oli tuhlattu sen koristamiseen; kaikki katot oli tuotu vahingoittumattomina ulkomaisista palatseista, jotka hän oli ostanut ja repinyt maahan! Majuri kertoi jutun osottaakseen kuinka sellainen mies kadotti kokonaan tajunnan rahan arvosta; hän oli kerran istunut hänen kanssaan aamiaisella, kun muuan hänen sanomalehtiensä toimittajista astui sisälle ja huomautti, "Sanoin Teille, että me tarvitsisimme neljäkymmentä tuhatta markkaa, ja Teidän lähettämänne shekki on viidellekymmenelle." "Tiedän sen", kuulin hänen hymyillen vastaavan, — "mutta miten kuten minusta näytti, että neljäkymmentä oli työläämpi kirjottaa kuin viisikymmentä!"
"Vanha Waterman saattaa olla oikea tuhlari myöskin, kun sattuu sille päälle", jatkoi majuri. "Hän kertoi minulle yhtenä päivänä, että hänen jokapäiväiset menonsa maksoivat hänelle kaksikymmentäviisituhatta markkaa päivässä. Mutta siihen ei ole luettu viiden miljoonan markan huvipurtta, eikä siitä johtuvia menoja."
"Ja ajatelkaapa muuatta toista miestä, jonka minä tunnen, joka kulutti viisi miljoonaa markkaa graniittilaituriin voidakseen mukavasti laskea rantaan ja käydä rouvaansa tervehtimässä! — Se on tosiasia, niin totta kuin Jumala on minut luonut! Hän oli tunnettu ylhäisöön kuuluva nainen, mutta hän oli köyhä, eikä mies uskaltanut tehdä häntä rikkaaksi häväistysjuttujen takia. Siksi täytyi hänen tyytyä elämään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan huvilapahasessa; ja kun toisten naapurien lapset pilkkasivat hänen lapsiaan sentähden että he elivät kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan huvilassa, saattoivat he saada vastauksen: 'Mutta teilläpä ei ole sellaista laituria!' Ja jollette usko, että —."
Mutta nyt majuri äkkiä kääntyi ympäri ja näki pojan, joka äsken oli tuonut hänelle muutamia sikareja, seisovan lähellä, ollen oikovinaan muutamia pöydällä makaavia sanomalehtiä. "Kuule, junkkari!" huusi majuri, "Mitä sinä aijot — kuunnella mitä minä kerron! Ulos huoneesta heti paikalla, sinä lurjus!"
Kolmastoista luku.
Toisen viikon loppu oli käsissä ja sen mukana saapui Lester Toddeilta kutsu vierailuille heidän maatalolleen New Jerseyssä. Montague oli hautautuneena kirjoihinsa, mutta hänen veljensä ahdisteli häntä matkalle ankarilla väitteillä. Kirottu juttu — aikoiko hän viedä koko elämänuransa perikatoon yhden jutun takia? Ennenkaikkea tulisi hänen tutustua ihmisiin — "ihmisiin, jotka olivat jotakin." Ja Toddit olivat sellaisia; ne muodostivat suuren rahakeskustan ja vakuutusmaailman voiman; jos Montague aikoi olla vakuutusasianajaja, ei hän millään muotoa voinut hyljätä heidän kutsuaan. Freddie Vandam tulisi olemaan vieraana — ja Montague hymyili kuullessaan, että Betty Wyman myöskin olisi siellä. Hän oli tehnyt sen huomion, että hänen veljensä viikonloppu-vierailut aina sattuivat sinne, missä Bettykin oli, ja missä Bettyn isä ei ollut.
Niin Montaguen palvelija sai pakata hänen välttämättömät matkatarpeensa, ja Alicen kamarineitsyt täytti Alicen matkalippaan; ja he ajoivat yksityisessä vaunuseurueessa etäiseen Jerseyn esikaupunkiin, ja leveää, raakunkuorilla laskettua tietä myöten ajaa huristivat he pikavaunulla ylös vuoren huipulla olevaan palatsiin. Täällä elivät ylväät Lester Toddit hajaantuneina ympärillä kohoaville lähikukkuloille; he muodostivat äärimmäisen pohattasäädyn, joka oli vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. He olivat tuiki tarkkoja "säädystään", ja olivat katsovinaan koko kaupungin ylhäisöä ylevällä ivalla, ja heillä oli omat huvituksensa ympäri koko vuoden — hevosnäyttely vapaassa ilmassa kesällä, ja syksyllä lehtien alkaessa pudota puista, ketunjahti fantastisissa univormuissa.
Lester Toddit itse olivat innokkaita kaikellaisen urheilun ja jahdin harrastajia, ja useissa eri klubeissa ja yksityisnäyttelyissä seurasivat näyttelykausia aina Floridasta ja pohjois-Carolinasta Ontarioon saakka, ja satunnaisilla huvimatkoilla poikkesivat he Norjaan, tai New Brunswickiin ja Brittiläiseen Columbiaan. Täällä kotona oli heillä kokonainen vuori, jota ylt'yleensä peitti koskematon ja suurella huolellisuudella hoidettu metsä ja vuoren huipulla olevassa renessanssi-tyylisessä palatsissa — jota he ylhäisellä huolimattomuudella kutsuivat "majaksi" — saattoi löytääarticles de vertu[= arvoesineitä. Suomentaja.], sellaisia kuin viidenkymmenen tuhannen markan arvoinen pöytä, johon kuului kymmenen tuhannen markan arvoinen tuolikalusto ja aivan jokapäiväisen näköiset matot, jotka olivat maksaneet viisikymmentä tai satatuhatta markkaa kappale. Kaikki nämä hinnat saatoit mitä helpoimmin todeta, sillä lukuisia sanomalehtiartikkelia, jotka kuvasivat taloa, oli luettavana salissa löytyvässä albumissa. Lauantain iltapäivällä otti Mrs Todd aina vieraansa vastaan pastellin harmaassa vastaanottopuvussa, jonka etuosa oli riikinkukon muotoinen ja koristeltu silkillä, ja jokaisessa sulassa oli jalokiviä, ja silmänä oli yksinäinen timantti. Ja illalla oli tanssia, ja hän esiintyi puvussa, johon oli ommeltu useita satoja timantteja, ja otti vastaan vieraansa matolla, joka jalokivien runsaudessa kilpaili hänen pukunsa kanssa.
Nähdessään kaiken tämän ylellisyyden päätteli Montague, että tämä se oli "varmin" sääty, mitä hän oli vielä tavannut; täällä syötiin enemmän ja juotiin enemmän ja vehkeiltiin julkisemmin. Vähitellen oli hän oppinut tuntemaan seuramaailman erikoisen kielen sanavaraston, mutta näillä ihmisillä oli niin paljon tekaistuja sanoja, että hän tunsi aivan joutuvansa ymmälle. Muuan nuori nainen, joka lörpötteli hänelle läsnäolevista, huomautti, että se ja se nuorukainen oli "onnahteleva"; ja nähdessään hämmästyneen ilmeen hänen kasvoillaan, nauroi hän ja jatkoi: "Luulen, ettette ymmärrä, mitä tarkotan!" Montague vastasi, että hän oli rohjennut tehdä sen johtopäätöksen, että hän ei pitänyt siitä nuorukaisesta.
Ja sitten siellä oli Mrs Harper, joka poikkesi sinne matkalla Chicagosta Lontooseen. Kymmenen vuotta sitten oli Mrs Harper täyttänyt New-Yorkin miljoonillaan, jotka hän oli saanut suurista tulolähteistään; sitten oli hän lähtenyt pois haaveillen itselleen uusien maiden vallottamista. Jättäessään Chicagon oli hänen kielioppinsa ollut virheetön, mutta nyt, kun hänestä oli tullut kuninkaiden pöytäveikko, sanoi hän "sine ei on" ja jätti puhuessaan pois kaikki g-kirjaimensa; ja kun Montague tipautti maahan linnun pitkältä matkalta, huudahti hän armollisesti, "Ah, Tehän satutatte aivan verrattomasti!" Montague istui voimavaunun etuistuimella, ja kuuli suuren naisen takanaan puhuttelevan vankkarakenteisia Jerseyn maanviljelijöitä, joiden esi-isät olivat yli koko maan taistelleet brittiläisiä ja hessiläisiä vastaan, nimityksellä "teidän talonpoikaisuutenne."
Oli sangen huomattava etuoikeus saada pitää Mrs Harperia vieraana; "kotona" liikuskeli hän ylhäisyydellä, joka muistutti mieleen kuningatar Viktorian — liehuvin lipuin ja nauhoin, ja koululasten parvissa kirkuessa hänelle hurraata. Hän ylläpiti puolta tusinaa maataloja ja hänellä oli Skotlannissa sadan tuhannen akren suuruinen metsästysalue rauhotettuna. Hänen erikoisuutenaan oli koota jalokiviä, jotka olivat kuuluneet romanttisille ja ihannoitaville historiassa esiintyville kuningattarille. Hän esiintyi tanssissa rinnallaan timanttinen rintalevy, joka kokonaan peitti hänen rinnustansa etuosan, niin että hän tosiaan oli puettu valovälkkeeseen; ja mukanaan oli hänellä englantilainen ystävänsä, Mrs Percy, joka oli seurannut häntä hänen voittokulullaan Euroopan hoveissa ja palatseissa, ja oli kopeillut kuuluisalla lorgnetti-ketjullaan, joka sisälsi yhden kappaleen kutakin tunnettua, harvinaista ja kaunista jalokiveä. Mrs Percyllä oli kultakankaasta tehty puku, jota peitti kokonainen omaisuus venetsialaisten pitsien muodossa, ja hän herätti suuremmoisen huomion — kunnes levisi huhu, että se olikin vain uudistus puvusta, jota Mrs Harper oli kantanut Lontoon Herttuattaren tanssiaisissa. Chicagolainen rouva itse ei koskaan missään tilaisuudessa esiintynyt kahta kertaa samassa puvussa.
Alicen aika kului loistavasti Toddeilla; kaikki miehet rakastuivat häneen — erittäinkin muuan nuorukainen, jonka nimi oli Fayette, heittäytyi aivan hänen jalkoihinsa. Hän oli varakas, mutta onnettomuudeksi oli hän saanut rahansa karkaamalla erään rikkaan tytön kanssa (joka oli yksi läsnäolevasta seurueesta), jonka tähden käytännölliseltä kannalta katsottuna hänen huomionosotuksensa eivät suinkaan olleet toivottavia Alicelle.
Montague jäi yksin ratkaisemaan vaikeata tehtäväänsä koettaessaan saada nämä kaikki itselleen selväksi, sillä hänen veljensä omistautui kokonaan Betty Wymanille. Tapa, jolla molemmat hävisivät aterioiden välillä, oli koko seurueen leikinlaskun esineenä; siksi, heidän ollessa matkalla kotia, tunsi Montague sisällään kutsun tehdä muutamia isällisiä kysymyksiä.
"Me olemme siinä määrin kihloissa, kun uskallamme sitä olla", vastasiOliver hänelle.
"Ja milloinka aijot sinä naida hänet?"
"Jumala tietää", sanoi hän, "en minä. Ukkorähjä ei antaisi hänelle penniäkään."
"Ja sinä et voisi häntä elättää?"
"Minä? Taivas varjelkoon, Allan — otaksutko, että Betty suostuisi olemaan köyhänä?"
"Oletko kysynyt häneltä?" kysyi Montague.
"En halua sitä häneltä kysyä, hyvä veliseni! Minulla ei ole ollenkaan halua elää missään hökkelissä tytön kanssa, joka on kasvatettu palatsissa."
"Mitä siis aijot tehdä?"
"Oh, Bettyllä on rikas täti hullujenhuoneessa. Ja sitten, näetkös minä ansaitsen rahaa, — ja tuon vanhanpojan on lopulta annettava perään. Ja sillävälin vietämme me hyvin hauskaa aikaa, ymmärräthän."
"Eipä teidän rakkautenne liene sitten suuren suuri", sanoi Montague — johon hänen veljensä hilpeästi vastasi, että he olivat rakastuneet toisiinsa juuri niin paljon kuin heitä miellytti sitä olla.
Tämä oli junassa maanantai-aamuna. Oliver huomasi, että hänen veljensä vaipui syviin ajatuksiin, ja huomautti: "Luulenpa, että aijot uudelleen painautua kirjojesi ääreen. Sinun tulee omistaa minulle yksi ilta tällä viikolla muutamille päivällisille, jotka ovat tärkeät."
"Missä ne ovat?" kysyi toinen.
"Oh, se on pitkä juttu", sanoi Oliver. "Minä selitän sen sinulle joskus. Mutta kaikkein ensiksi meidän tulee tehdä selväksi myöskin ensi viikko — otaksuttavasti et ole ollut huomaamatta, että se on jouluviikko. Ja sinun ei ole lupa tehdä mitään työtä silloin."
"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti toinen.
"Mikään ei saata olla mahdollisempaa", sanoi Oliver lujasti. "Minä olen luvannut sinun puolestasi tulla Eldridge Devonien kanssa ylös Hudsonille —"
"Koko viikoksi!"
"Koko viikoksi. Ja se on oleva tärkein asia, mitä koskaan olet tehnyt. Mrs Winnie aikoo ottaa meidät kaikki vaunuunsa, ja sinä saat tehdä aivan loppumattoman määrän tuiki välttämättömiä tuttavuuksia."
"Oliver, en millään muotoa voi sitä tehdä!" pani toinen kauhistuneena vastaan, ja jatkoi sitten useiden minuuttien, ajan todistelua ja selittelyä kaikesta, mitä hänellä oli tekemistä. Mutta Oliver tyytyi vain vakuuttamaan, että jos on tahtoa, niin on keinoa. Ei saattanut tulla kysymykseen hyljätä kutsua viettää joulua Eldridge Devonien kanssa!
Ja aivan oikein, oli olemassa keino. Mr Hasbrook oli maininnut hänelle, että hänellä oli jutussa suoritettuna jo melkoinen työ, ja että hän kyllä lähettäisi paperit. Ja kun Montague saapui toimistoonsa sinä aamuna, löysi hän ne sieltä. Niitä oli useita tuhansia sivuja käsittävä pinkka; ja tarkastellessaan niitä huomasi hän suurimmaksi hämmästyksekseen, että ne sisälsivät täydellisen syytöskirjelmän, jossa oli kaikki tarpeelliset viittaukset ja lainaukset ja valmistava kirjelmäluonnos — lyhyesti sanoen, täydellinen ja perinpohjainen valmistelu hänelle jätettyyn oikeusjuttuun. Niissä papereissa oli vähintäinkin viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta työtä; ja Montague istui hämmästyksen lyömänä, käännellen edestakaisin hienolla konekirjotuksella kirjotettuja arkkeja. Hänellä todellakin olisi tilaisuutta olla mukana jouluvierailulla, jos kaikki hänen avunhakijansa kohtelisivat häntä samalla tavalla kuin tämä!
Hän tunsi itsensä siitä hieman loukatuksi — sillä hän oli merkinnyt muutamia näistä kohdista itsekin, ja tunsi olevansa niistä ylpeä. Nähtävästi ei hän olisi oleva muuta kuin naamiona jutussa! Ja hän otti puhelimen ja soitti Mr Hasbrookille, ja kysyi häneltä, mitä varten hän oli nämä paperit hänelle jättänyt ja mitä hänen niillä tuli tehdä. Niissähän oli koko juttu; ja oliko hänen vain otettava ne sellaisinaan?
Ei kukaan olisi voinut vastata viisaammin kuin Mr Hasbrook vastasi. Paperit olivat Montaguen käytettävänä — hän saisi tehdä niille niinkuin hän itse haluaisi. Hän voisi käyttää ne sellaisinaan, tai hyljätä ne kokonaan, taikka asettaa ne perustaksi omalle työlleen — kaikki, minkä hänen arvostelukykynsä katsoi parhaaksi, olisi hyvä. Ja niin Montague soitti kiinni ja kirjotti hyväksymisensä siihen viralliseen kutsuun, mikä oli saapunut Eldridge Devoneilta.
Myöhemmin päivällä pistäytyi Oliver hänen luokseen ja sanoi, että hän aikoi mennä päivällisille seuraavana iltana, ja että hän tulisi tapaamaan häntä kello kahdeksan. "Se on Jack Evansien kanssa", lisäsi Oliver. "Tunnetko heitä?"
Montague oli kuullut tuon nimen ja muisti sen omistajan olevan läntisten rautatieverkkojen johtajan. "Tarkotatko häntä?" kysyi hän.
"Tarkotan", sanoi toinen. "He ovat omituista, vanhanaikaista joukkoa, mutta heillä on rahoja. Minä tulen hyvään aikaan ja selitän sen sinulle."
Mutta hän sai selityksen sitä ennen. Seuraavana iltapäivänä tuli hänen luokseen eräs, joka tahtoi hänen apuaan — se ei ollut kukaan muu kuin Mrs Winnie Duval. Tuli ilmi, että joku oli jättänyt Mrs Winnielle melkoisen määrän rahoja, ja siihen oli kietoutunut suuri joukko oikeudellisia asioita, jotka hän halusi jättää uuden asianajajan selvitettäväksi. Myöskin sanoi hän toivovansa, että hän rohkaisisi itsensä ja verottaisi häntä melkoisella rahamäärällä. Se oli vain pikku kysymys jostain viidestä sadasta tuhannesta, joka oli jäänyt eräältä unhotukseen joutuneelta tädiltä lännessä.
Asia oli pian järjestetty, ja sitten Mrs Winnie kysyi, oliko hänellä mitään paikkaa, minne hän sinä iltana menisi päivällisille: ja nyt oli sopiva tilaisuus mainita Jack Evanseista. "Oh paras Mr Montague!" sanoi Mrs Winnie nauraen. "Aikooko Ollie viedä Teidät sinne? Mikä hauska ilta Teillä tuleekaan olemaan!"
"Tunnetteko heidät?" kysyi toinen.
"Taivas varjelkoon, en!" oli vastaus. "Ei kukaan heitä tunne; mutta jokainen tietää heistä. Mieheni tietenkin tapaa vanhan Evansin liikeasioilla, ja hänen mielestään hän on mukiinmenevä. Mutta perhe — oh, varjelkoon!"
"Kuinka suuri se on?"
"Ah, heitä on ensiksi vanha rouva ja kaksi täysi-ikäistä tytärtä ja sitten poika. Poika on hieno junkkari, sanotaan — tuo vanha mies oli ottanut häntä kädestä ja pannut hänet työhön myymälöissä. Mutta luullakseni ajatteli hän, että tyttäret olivat hänelle liian puoleensavetäviä syöttejä, jonka tähden hän lähetti heidät johonkin uudenaikaisempaan hulluuskouluun — ja sanonpa Teille, että he ovat kiiltävimmiksi hiottuja inhimillisiä olentoja, mitä koskaan olette tavannut!"
Se kuulosti huvittavalta. "Mutta mitä Oliver tahtoi heiltä?" kysyiMontague ihmeissään.
"Ei hän heitä tarvitse — vaan he tarvitsevat häntä. He ovat onnenonkijoita, nähkääs — ja kerrassaan vimmattuja. He ovat tulleet kaupunkiin päästäkseen ylhäisöön."
"Tarkotatteko siis, että he maksavat Oliverille?" kysyi Montague.
"En tiedä", sanoi toinen nauraen. "Saatte kysyä sitä Oliverilta. Heillä on ympärillään joukottain rikkaiden tavottelijain pikkuveliä, jotka sieppaavat minkä hyvänsä nähtävissä olevan saaliin."
Tuskallinen ilme värähti Montaguen kasvoilla; ja Mrs Winnie näki sen ja ojensi kätensä äkkinäisellä liikkeellä. "Oi!" huudahti hän, "olen loukannut Teitä!"
"Ei", sanoi hän, "ei se ole sitä — ette ole mitenkään minua loukannut. Mutta minä olen huolestunut veljeni tähden."
"Mitä tarkotatte?"
"Hän saa jotenkuten runsaasti rahaa, enkä tiedä, miten se on ymmärrettävä."
Nainen istui muutamia sekuntteja vaiti, tarkastellen miestä hänen puhuessaan. "Eikö hänellä ollut mitään, kun hän tuli tänne?" kysyi hän.
"Ei hyvin paljoa", sanoi hän.
"Sillä", jatkoi Mrs Winnie, "jollei hänellä ollut, hoiti hän ne, mitä hänellä oli, tietenkin sangen viisaasti — me kaikki luulimme, että hänellä oli."
Taas olivat he vaiti; sitten sanoi Mrs Winnie äkkiä: "Tiedättekö, Te katselette rahaa erilaisilla silmillä kuin me täällä New-Yorkissa. Ymmärrättekö sitä?"
"En tiedä varmaan", sanoi hän. "Millä tavalla, tarkotatte?"
"Te katselette sitä vanhanaikaisella tavalla — ihmisen tulee sitä ansaita — se on merkkinä siitä, että hän on tehnyt jotakin. Tämä kaikki välähti minulle salamana juuri nyt — me emme katsele rahaa samalla tavalla. Meistä ei ole kukaan ansainnut omaamme; me olemme vain ne saaneet. Eikä koskaan juolahda meidän mieleemme luulla, että toiset ihmiset ansaitsisivat sitä — ainoa minkä tarvitsemme tietää, on se, että heillä sitä on."
Montague ei sanonut seuralaiselleen, kuinka nerokkaana hän piti sitä huomautusta; hän pelkäsi, ettei olisi hienoa olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän oli kuullut jutun eräästä neekeristä, joka istui "katumuspenkissä" ja tunnusti liukkaasti syntinsä, mutta eipä sanonutkaan "amenta" samallaisella lämmöllä, millä seurakunta sen sanoi.
"Evansit olivat ennen paljon eriskummallisempia kuin mitä ne nyt ovat", jatkoi Mrs Winnie hetken kuluttua. "Kun he tulivat tänne viime vuonna, olivat he kerrassaan hirvittäviä. Heillä oli joku englantilainen herrasnaskali, joka oli heidän tuttavasihteerinään — jonkun vanhan, rappeutuneen perheen nuorin poika. Minun veljeni tunsi erään miehen, joka oli ollut heidän läheisiä tuttaviaan lännessä, ja hän sanoi, että se oli vallan kiduttavaa — tämän veitikan tapana oli istua pöydän ääressä ja antaa määräyksiä koko joukolle: 'Teidän kermajäätelöhaarukkanne tulisi olla oikeassa kädessä, Miss Mary. — Ei ole milloinkaan soveliasta pyytää lisää soppaa, Mestari Robert. — Ja Miss Annie kuljettakaa aina soppalusikkaannepoispäin— se on parempi!'"
"Tuntuupa, että minun tulee sääli heitä", sanoi Montague.
"Oh, ei Teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi toinen nopeasti. "He tulevat saavuttamaan sen, mitä haluavat."
"Luuletteko niin?"
"Oh, tietysti he saavuttavat. He ovat saaneet rahaa; ja he ovat olleet ulkomailla — he opettelevat urheilua. Ja he pitävät kiinni niin kauan, kunnes onnistuvat — mitä muuta heidän puolestaan voi tehdä? Ja sitten sanoo minun mieheni, että vanha Evans aikoo tehdä itsensä vaikutusvaltaiseksi täällä idässä; kohta siis he eivät uskalla enää häntä loukata."
"Painaako se siis jotakin?" kysyi mies.
"Niinpä niin, painaa, arvatakseni!" nauroi Mrs Winnie. "Se on nähty viime aikoina." Ja hän jatkoi puheluaan kertomalla eräästä seuraelämän johtajattaresta, joka oli uskaltanut loukata erään mahtavan suuruuden tytärtä, ja kuinka tämä suuruus oli kostanut hänelle, erottamalla hänen miehensä korkeasta virastaan. Se oli usein tapana liikemaailmassa; taistelujen luultiin olevan miesten asioita, mutta yhtä useasti oli alkuunpanevana voimana naisten juonittelu. Wall Streetillä saattoi havaita kuohuvan ja kihisevän, ja kaksi suurta miestä riiteli vain jostakin rouvasta; saatoit nähdä jonkun miehen yht'äkkiä lentävän korkealle johonkin virkaan — se tapahtui siksi, että hänen vaimonsa oli myynyt itsensä auttaakseen miestään ylös.
Montague ajoi yhdessä Mrs Winnien kanssa kaupunkiin, ja hän pukeutui päivällisiä varten; ja sitten tuli Oliver, ja hänen veljensä kysyi: "Aiotko koettaa saada Evansit ylhäisöön?"
"Kuka on sinulle ollut heistä kertomassa?", kysyi toinen.
"Mrs Winnie", sanoi Montague.
"Mitä hän kertoi?"
Montague toisti, mitä Mrs Winnie oli jutellut, ja hänen veljensä huomasi nähtävästi sen tyydyttäväksi. "Ei se ole, niin vakavaa laatua kuin luulet", sanoi hän, vastaten Montaguen tekemään kysymykseen. "Minä autan heitä vähän silloin tällöin."
"Kuinka sinä menettelet?"
"Oh, neuvon heitä, enimmäkseen — sanon heille, minne heidän tulee mennä ja miten heidän on pukeuduttava. Kun he ensin saapuivat New-Yorkiin, olivat he puetut kuin papukaijat, näetkös. Ja —" tässä Oliver puhkesi nauruun — "en tahdo tehdä pilaa heistä. Ja kun kuulen toisten ihmisten parjaavan heitä, huomautan minä, että he varmasti tulevat lopussa laskemaan laivansa ankkuriin, ja tulevat olemaan vaarallisia vihollisia. Olen pannut pari kiilaa puskemaan heidän puolestaan."
"Ja maksavatko he sinulle avustasi?"
"Saathan sitä kutsua maksamiseksi, luullakseni", vastasi toinen. "Vanha mies hoitaa muutamia arvopaperiosakkeita minun hyväkseni silloin tällöin."
"Hoitaa muutamia osakkeita", toisti Montague, ja Oliver selitti hänelle menettelytavan. Tämä oli yksi niistä tavoista, jotka olivat syntyneet sellaisessa yhteiskunnassa, missä ihmisten ei tarvinnut itse ansaita rahaansa. Se, jonka osaksi suosio tuli, ei pannut mitään peliin, eikä asettanut mitään uhrauksen alaiseksi. Mutta toinen henkilö osti joitakin arvopapereita hänen puolestaan, ja kun ne kohosivat, lähetti hän shekin "voittosummalle." Moni mies, joka olisi loukkaantunut, jos hänelle olisi suoranaisesti tarjottu rahaa, suostui mielellään siihen, että joku vaikutusvaltainen ystävä tarjoutui "hoitamaan sata osaketta hänen hyväkseen." Tällä tavalla tarjottiin juomarahoja suuressa maailmassa; se oli edullinen tapa sanomalehtimiesten suhteen, joiden hyvä mielipide arvopapereihin nähden oli toivottava, ja valtiomiesten ja lainlaatijain suhteen, joiden äänet saattoivat auttaa niiden arvon nousemista. Kun joku aikoi pyrkiä ylhäisöön, täytyi hänen olla valmistunut sirottelemaan tällaisia juomarahoja ympärilleen.
"Tietysti", lisäsi Oliver, "haluasi tuo perhe enimmän sitä, että saisin Robbie Wallingit kutsumaan heidät taloonsa. Luulenpa, että voisin saada heiltä pyöreissä luvuissa kaksi ja puoli miljoonaa, jos siinä onnistuisin."
Tuohon kaikkeen Montague vastasi, "Ymmärrän."
Kaikki esiintyi hänelle nyt uudessa, kirkkaassa valossa. Siistuollatavalla kaikki tapahtui. Siksi maksettiin sataviisikymmentä tuhatta markkaa vuodessa yhdestä huoneustosta, ja kaksi kertaa sataviisikymmentä tuhatta yhden tytön puvusta! Ei ihme, jos siis oli parempi viettää jouluviikko Eldridge Devoneilla kuin tehdä hiki päässä työtä lakikirjojen ääressä!
"Vielä yksi kysymys", jatkoi Montague. "Minkätähden esität sinä minut heille?"
"Kas niin", vastasi hänen veljensä, "se ei mitenkään sinua loukkaa; olet huomaava sen suuresti huvittavan itseäsi. Näetkös, he ovat kuulleet, että minulla on veli; ja he pyysivät minua tuomaan sinut mukanani. En voinut pitää sinua salassa ikuisesti, vai olisinko?"
He juttelivat näin vaunun kiidättäessä heidät kaupungin yläosaan. Evansien palatsi oli Riverside Driven varrella; ja kun Montague astui ulos vaunusta ja näki sen aavemaisena kohoavan puolipimeässä, pääsi hänen huuliltaan ihmetyksen huudahdus. Se oli yhtä suuri kuin vankila!
"Ah, niin, heillä on kylliksi tilaa", sanoi Oliver nauraen. "Päätin tämän kaupan heidän puolestaan — se on vanha Lamsonin palatsi, näetkö."
Heitä varten oli huone valmiina; ja samoin kaikki herrasmiesten varustukset — Montague huomasi tämän kaiken ensi silmäyksellä. Siellä oli polvihousuja ja tulipunaisia veistoksia ja kultaisia reunusteita, marmorisia lehtereitä ja takkoja ja suihkulähteitä — ranskalaisten mestariteoksia ja oikeita flaamilaisia mattoja Raput, jotka veivät palatsin toisiin kerroksiin, olivat kiertävät, ja niillä oli valkonen samettimatto, joka oli erikoisesti kudottu sitä varten, ja joka tuon tuostakin oli vaihdettava; niiden ylipäässä oli valkonen kashmirimatto, jonka ikäjuuret ulottuivat kuusi sataa vuotta taaksepäin — ja niin edespäin.
Ja sitten tuli perhe: tuo pitkä, luiseva, jättiläismäinen mies, jolla oli parkitun nahkan väriset kasvot ja monihaaraiset viikset — se oli Jack Evans; ja Mrs Evans, lyhyt ja pyylevä, mutta ystävällisen näköinen ja yllään kohtalainen määrä timantteja; ja sitten Miss Evansit, ryhdikkäitä ja solakoita ja kiireestä kantapäähän täydellisesti järjestettyjä, "Mutta hehän kaikki ovat niinkuin ollakin pitää!" oli ensimäinen ajatus, mikä tuli Montaguen mieleen.
Kaikki olivatkin he niinkuin ollakin piti, kunnes avasivat suunsa. Kun he puhuivat, saattoi huomata, että Evans oli kaivosmies ja että hänen vaimonsa oli ollut keittäjättärenä uudisviljelyksellä; sekä että Annella ja Marylla oli karkeat äänet, ja että he eivät koskaan sattumaltakaan sanoneet tai tehneet mitään luonnollista.
Heidät saatettiin komeaan ruokahuoneeseen — Henrik II aikuiseen, jossa oli Fontainebleaun palatsista otettu historiallinen takka, ja seinillä neljä suurta maalausta, jotka vertauskuvallisesti esittivät aamua, iltaa, keskipäivää ja keskiyötä. Siellä ei ollut ketään muita vieraita — pöytä joka oli katettu kuutta henkilöä varten, näytti vähäpätöiseltä leikkikalulta tuossa suunnattomassa huoneustossa. Ja salamana, joka miltei kauhistutti Montaguea, lensi hänen tajuntaansa käsitys siitä, mitä mahtoikaan merkitä kuuluminen ylhäisön ulkopuolelle. Omistaa kaikki tämä loisto, eikä ketään, joka olisi siitä osallisena! Omistaa Henrik II aikuisia ruokailuhuoneita ja Ludvig XVI mallisia seurusteluhuoneita ja Ludvig XIV aikaisia kirjastoja — ja nähdä ne kaikki tyhjinä! Ei ketään, jonka kanssa ajella taikka jutella, ei ketään, joka tulisi ja pelaisi yhdessä korttia — mennä teatteriin ja oopperaan, eikä ketään, jolle puhella! Ja mikä pahempi, joutua tuijottavien katseiden ja pilkallisen hymyilyn esineeksi! Elää tässä jättiläispalatsissa, ja tietää, että koko tuo palvelijalauma, joka selkärangattomana mateli silmien edessä, teki ivaa selän takana! Nähdä tuota silmästä silmään — elää siinä hetki hetkeltä, päivä päivältä, kaiken tuon silmänräpäykseksikään poistumatta! Ja sitten kodin ulkopuolella, alinomaa kasvava pilkkaajien ja halveksijoiden piiri — ylhäisö, kaikkine liepeenkannattajineen ja loisolioineen, jäljittelijöineen ja ihailijoineen!
Ja joku oli uhmannut tuota kaikkea — joku oli tarttunut miekkaan ja astunut esille lyödäkseen maahan kaiken tuon vastuksen! Montague tarkasti tätä nelihenkistä perhettä, ja tuumaili ihmetellen, kuka heistä oli eteenpäin ajava voima tässä mitä epätoivoisimmassa yrityksessä!
Hän sai sen käsiinsä erottelemalla heidät henkilö henkilöltä. Se ei saattanut olla Evans itse. Helposti näki, että tuo vanha mies oli aivan toivoton ylhäisöön nähden; mikään ei saattanut muuttaa hänen suuria, karvaisia käsiään eikä hänen kuivettunutta, kurttuista niskaansa, eikä hänen vastustamatonta taipumustaan solua alas tuolissa ja heittää pitkät säärensä ristiin kauaksi eteensä. Jack Evansin kasvot ja ääni toivat vasten tahtoaankin mieleen vuoristoradan ja malminetsijän kuormamuulin, kenttätulien sauhun ja silavan ja papujen tuoksun. Seitsemäntoista pitkää vuotta oli tuo mies tallustellut aavikoilla ja vuoristoerämaissa, ja Luonto oli kaivanut vaikutuksensa syvälle hänen sieluunsa ja ruumiiseensa.
Aterian aikana oli hän hyvin kaino; mutta Montague tuli häntä aikaa myöten hyvin tuntemaan. Ja kun hän oppi käsittämään, että Montague ei ollut yksi loisistukkaista, avasi hän kokonaan sydämensä. Evans oli kaivoksen löydettyään ottanut sen kokonaan haltuunsa, ja hän oli painanut alas kilpailijansa, jotka koettivat saada sitä häneltä pois, ja hän oli ostanut rautatiet, jotka olivat koettaneet musertaa hänet — ja nyt oli hän tullut Wall Streetille kamppailemaan niitä miehiä vastaan, jotka olivat yrittäneet saattaa hänen rautateitään perikatoon. — Mutta läpi kaiken tuon oli hän säilyttänyt naisen sydämen, ja todellisen hädän näkemistä ei hän saattanut kestää. Hän oli niitä miehiä, joilla oli viidenkymmenen tuhannen markan vekseleitä kimpuittain povitaskussaan, ja jakoivat niitä ympärilleen, jos luulivat voivansa sen tehdä loukkaamatta. Ja toiselta puolen kerrottiin, kuinka hän kerran nähdessään kantajan käyttäytyvän sopimattomasti muuatta naismatkustajaa kohtaan hänen omistamallaan linjalla, ryntäsi ylös ja veti kellonnyöristä, ja heitätti miehen ulos radan viereen keskellä yötä ja kolmenkymmenen Englannin peninkulman päässä lähimmästä kaupungista!
Ei, se oli naisväki, sanoi hän Montaguelle tapansa mukaan nauraa irvistellen. Häntä ei liikuttanut ollenkaan, jos ihmiset kutsuivatkin häntä "pesiytyväksi pohataksi"; ja kun hänestä elämä tuntui tanssimiselta olkisella vuoteella, ei mikään estänyt häntä tekemästä matkaa Jumalan vapaaseen luontoon. Mutta naisväki oli saanut mehiläisen aivokoppaansa. Vanha mies lisäsi surullisesta, että yksi niistä ikävyyksistä, mitä rikkaan nimi toi mukanaan, oli se, että se hävitti naisilta kaiken työn.
Ei se ollut myöskään Mrs Evans. "Saara", joksi häntä perheen pää kutsui, istui aterioidessa lähinnä Montaguea; ja hän huomasi, että rohkaisemalla tuota hyväntahtoista naista edes hiuskarvan verran tuli hän kodikkaaksi ja miellyttäväksi. Montague tarjosi tilaisuuden, koska hän oli vieras, ja huomautti sivumennen mielipiteenään, että New-York oli hävyttömän ylellinen paikka, ja oli tavattoman vaikea päästä siinä eteenpäin ja Mrs Evans tarttui asiaan ja hänessä paljastui Montaguelle hyväluontoinen ja ystävällinen henkilö, joka ikävöimällä ikävöi sieniä ja siirappia ja omenamunkkia ja rasvaisessa silavassa paistettua leipää, ja muita samallaisia järjellisiä asioita, silläaikaa kun hänen kokkinsa pakotti häntä syömäänpaté de foie grasiaaspiksen kanssa, maidolla ruokittuja helmikanan poikasia, jabiscuits glacées Tortoni. Tietysti ei hän tätä sanonut aterialla — hän teki naurettavia ponnistuksia näytelläkseen osaansa, — joiden tuloksena Montaguelle oli ainakin yksi huvittava kokemus.
Mrs Evans kertoi parhaallaan hänelle, mikä peljättävä paikka hänen mielestään tämä kaupunki oli nuorille miehille; ja kuinka häntä pelotti tuoda poikaansa tänne. "Miehillä ei ole täällä kerrassaan mitään siveyskäsitteitä", sanoi hän, ja lisäsi vakavana: "Olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että Idän miehet ovat luonnostaan sammakkoeläinten kaltaisia!"
Ja kun Montague rypisti kulmakarvojaan ja näytti hämmästyneeltä, lisäsi hän: "Ettekö luule niin!" Ja hän vastasi osottamatta pienintäkään viivytystä, että hän ei ollut tullut koskaan ennen sitä ajatelleeksi.
Vasta parin tunnin kuluttua sai hän selvyyden keskustellessaan Miss Annen kanssa. "Me tapasimme Lady Stonebriden tänään aamiaisilla", sanoi tuo nuori henkilö. "Tunnetteko hänet?"
"En", sanoi Montague, joka ei ollut koskaan kuullut sitä nimeä.
"Minusta englantilaiset ylimysnaiset käyttävät mitä vastenmielisintä katukieltä", jatkoi Anne. "Ettekö ole sitä huomannut?"
"Olen kyllä", sanoi hän.
"Ja niin kuulumattoman ruokotonta! Tiedättekö, Lady Stonebridge aivan pelästytti äitiä — hän kertoi äidille, että hän ei uskonut ollenkaan avioliittoon, ja että hän arveli kaikkien miesten olevan luonnostaan moniavioisia!"
Myöhemmin oppi Montague tuntemaan "Saara-rouvan"; ja eräänä iltapäivänä heidän istuessaan hänenPetit Trianonsalongissaan kysyi hän häneltä yht'äkkiä: "Minkä tähden, Herra paratkoon, te haluatte päästä ylhäisöön!" Ja vaimoparka tavotteli ilmaa ja koetti olla arvokkaan näköinen; ja sitten, kun hän näki Montaguen olevan vakavan, ja huomasi, että hänen oli mahdoton päästä pakenemaan, murtui hän ja antoi perää. "En se ole minä", sanoi hän, "ne ovat nuo tytönletukat" (Sillä antautumista seurasi puheen kääntyminen luonnolliseksi) "Se on Mary, ja varsinkin Anne."
He juttelivat siitä keskinäisellä luottamuksella — joka tuotti suuren huojennuksen Saara-rouvan sielulle, sillä hän oli julman yksinäinen. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän välittänyt siitä, että hän halusi päästä ylhäisöön, vaan siitä, että ylhäisö ei välittänyt hänestä. Hänen vihansa leimahti äkkiä tuleen, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, selittäen, että Jack Evans oli yhtä hyvä mies kuin kuka hyvänsä, joka asteli New-Yorkin katuja — ja he tunnustaisivatkin sen vielä, ennenkuin hän olisi päästänyt heidät käsistään! Sen jälkeen aikoi hän asettua kotiin ja elää mukavasti, ja parsia miehensä sukkia.
Ja hän jatkoi kuvailuaan, mikä vaikea polku oli kunnian tie. Sadoittain oli ihmisiä, jotka olisivat valmiit tunnustamaan heidät tuttavikseen — mutta oh, ne olivat sellaista roskajoukkoa! He voisivat täyttää talonsa liepeenkannattajilla ja keltaisilla, mutta ei, hepä saattoivat odottaa. He ovat saaneet oppia oman läksynsä sen perästä kuin he tulivat tänne. Muuan hyvin ylhäinen ylimysnainen oli kutsunut heidät päivällisille, ja heidän toiveensa olivat olleet korkealla — mutta voi, heidän istuessaan takan ääressä joku oli ihaillut kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan emeraldisormusta, joka Mrs Evansilla oli sormessaan, ja hän oli päästänyt sen sormestaan ja antanut kiertää sen ympäri seurueen, ja saavuttuaan jonnekin oli se täydellisesti hävinnyt! Ja eräs toinen henkilö oli kutsunut Marynbridge-seurueeseen, ja vaikka hän oli tuskin ollenkaan pelannut, ilmotti hänen emäntänsä tyynesti, että hän oli menettänyt viisi tuhatta markkaa. Ja suuri Lady Stonebridge oli varta vasten lähettänyt häntä noutamaan ja sanonut hänelle, että hän voisi esittää hänet muutamissa mitä parhaimmissa piireissä, jos hän vaan oli valmis aina häviämään! Mrs Evansilla oli ollut hyvin kodikas irlantilainen nimi ennenkuin hän joutui avioliittoon; ja Lady Stonebridge oli saanut häneltä kaksikymmentäviisi tuhatta markkaa käyttääkseen osan siitä suuresta vaikutusvallastaan, mikä hänellä oli Kuninkaallisessa Tiedonantovirastossa, ja todistaakseen, että hän polveutui suorastaan Magennisien, jotka olivat olleet Iveaghin herroja, vanhasta ylimysperheestä neljänneltätoista vuosisadalta. Ja nyt Oliver oli kertonut heille, että tämä kunnioitusta herättävä paperi ei auttaisi heitä vähääkään!
Erittelyprosessissa oli enää jälellä Miss Evansit. Montaguen ystävät saivat aihetta moneen kokkapuheeseen kuullessaan, että hän oli tavannut heidät — ja kysyivät häneltä, joko hän aikoi vakiintua. Majuri Venable meni vielä pitemmälle, ja vakuutti hänelle, että ei saattanut olla pienintäkään epäilystä, etteikö kumpikin tyttösistä ottaisi häntä vaikka minä hetkenä. Montague nauroi ja vastasi, että Mary ei ollut hullumpi — hänellä oli suloisen näköiset kasvot ja hyvä luonne; mutta hänhän oli kaksi vuotta nuorempi kuin Anne; eikä hän päässyt ajatuksesta, että kaksi vuotta lisää saattoi tehdä hänestäkin toisen Annen.
Sillä se oli Anne, joka oli perheen eteenpäin ajavana voimana! Anne oli suunnitellut suuren rynnäkön, ja valinnut Lamson-palatsin, ja kiskonut perheen irti Nevadan alkuperäisistä vuoristoista! Hän oli kylmä kuin jäävuori, väsymätön, säälimätön toisille niinkuin itselleenkin; seitsemäntoista vuotta oli hänen isänsä kuljeskellut ja kaivanut vuoristoissa, ja seitsemäntoista vuotta, jos tarvis vaati, tekisi hän myyrän työtään ylhäisön linnan muurien alla!
Kun Montague ja äiti olivat vilpittömällä luottamuksella avanneet toisilleen sydämensä, tuli Miss Anne Evans häntä kohtaan hyvin kopeaksi; ja hän tiesi, että tuo vanha nainen oli siitä kertonut, ja että tytär vastusti hänen arvelultaan. Mutta Oliverille saattoi Miss Anne paljastaa sielunsa, ja Oliver tuli ja kertoi veljelleen siitä, kuinka hän suunnitteli ja tuumaili ja tutkiskeli, ja toi hänelle uusia suunnitelmia joka viikko. Hänellä oli ostettuna muutamia oikeita henkilöitä, jotka salaisesti häntä kannattivat; jos hän tavotteli jotakin erikoista suosiota, ryhtyi hän yhdessä tuon hyväntahtoisen isävanhuksen kanssa työskentelemään, ja asianomainen henkilö saisi osakseen jonkin tärkeän rahallisen palveluksen. Hänellä oli merkittynä kaikki ylhäisön jäsenet — hän opetteli tuntemaan heidän heikkoutensa ja tuntemattomat seikkailunsa elämässään, ja hän teki kärsivällisesti työtä löytääkseen avaimen probleemiinsa — jonkin perheen, joka seuramaailmassa oli horjumaton, mutta jonka rahavarat olivat sellaisessa asemassa, että se hyväksyisi ehdotuksen ja ottaisi Evansit ja päästäisi heidät peruuttamattomasti sisälle. Montague silmäili tätä kaikkea ihmetellen ja huvitettuna — silloinkun sanomalehdet, eipä hyvinkään pitkän ajan kuluttua tästä, sisälsivät kaabelikuvauksia kuuluisan Ardenin Herttuattaren,née[= syntyisin. Suomentaja.] Evans, puvuista, joka silloin muodosti loistavan ja aivan erikoisen tähden Lontoon seuraelämässä!
Neljästoista luku.
Montague oli kirjottanut epäävän kirjeen majuri Thornelle, kertoen hänelle, että hän ei mitenkään ollut saanut ketään innostumaan majurin ehdotukseen, ja että hän itse ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut yksin siihen ryhtyä. Sitten vei hänen veljensä määräyksen mukaan rahansa pankkiin ja odotti. Pian tulisi olemaan "jotakin tekemistä", sanoi Oliver.
Ja heidän ajaessaan Evanseilta kotia, antoi Oliver hänen huomata, että hän saattoi odottaa sitä tapahtumaa päivänä minä hyvänsä. Hän oli hyvin salaperäinen, eikä tahtonut vastata mihinkään hänen kysymyksiinsä — hän ei sanonut muuta, kuin että sillä ei ollut mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden luona he juuri olivat vierailleet.
"Otaksun", huomautti Montague "et ole jäänyt huomioonottamatta, ettäEvansit saattaisivat tehdä sinulle kepposen."
Toinen nauroi, toistaen hänen sanojaan,saattaisivatsen tehdä! Sitten jatkoi hän puhelua kertoen kaskun Lännen suuresta rautateiden rakentajasta, jonka tytär oli suuremmoisilla juhlallisuuksilla naitettu; ja muutamat läsnäolevista nuorukaisista, luullen tapaavansa hänet tunteellisemmassa mielentilassa, olivat kysyneet hänen mielipiteitään markkinoiden suhteen. Hän neuvoi heitä ostamaan oman linjansa osakkeita; ja he muodostivat renkaan ja ostivat, ja mitä ankarammin he ostivat, sitä ankarammin hän myi — kunnes tuo pieni uskallusretki maksoi pojille yhteensä kolmekymmentä seitsemän miljoonaa ja viisisataa tuhatta!
"Ei, ei", lisäsi Oliver. "En ole koskaan pistänyt markkaakaan mihinkään Evansien puolesta, enkä koskaan tule sitä tekemään. — He ovat, kuinka sanoisin, vain sivuasia", lisäsi hän välinpitämättömästi.
Paria päivää myöhemmin, kun Montague oli parhaallaan aamiaista syömässä, tuli hänen veljensä häntä tapaamaan ja sanoi, että hän oli matkalla kaupunkiin ja tahtoi ottaa hänet sinne mukaansa. Montague tiesi heti, että nyt oli kyseessä jotakin vakavaa, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeään niin varhain ylhäällä.
He ottivat ajurin; ja sitten antoi Oliver selityksen. Hetki oli saapunut — aika oli tullut ottaa harppaus ja hypätä lammikon toiselle puolelle taskussa kokonainen omaisuus. Hän ei voinut siitä paljoa puhua, sillä se oli asia, joka oli uskottu hänelle ehdottoman vaitiolon lupauksella. Koko maassa oli ainoastaan neljä henkilöä, jotka siitä tiesivät. Se tulisi tekemään elämänkäänteen, ja neljässä viidessä tunnissa olisi se ohi. Kolme kertaa ennen oli se tapahtunut Oliverille, ja joka kerralla oli hänen pääomansa kasvanut monin kerroin; että hän ei kasannut miljooneja johtui vain siitä, että hänellä ei ollut rahoja riittävästi. Ottakoon veli hänen sanansa pantiksi ja jättäköön itsensä kokonaan hänen käsiinsä.
"Mitä tahdot, että minun pitäisi tehdä?" kysyi Montague vakavana.
"Tahdon, että otat jokaisen markan, mikä sinulla on, taikka siirrät kaiken, minkä voit saada käsiisi tänä aamuna minulle ostaakseni niillä osakkeita."
"Ostaaksesi tappionvaralla, sitäkö tarkotat?"
"Sitä tietysti", sanoi Oliver. Mutta kun hän näki veljensä rypistävän otsaansa, lisäsi hän, "Ymmärrä minua oikein, minulla on ehdottomasti varmat tiedot siitä, kuinka korkealla eräät osakkeet tänä päivänä liikkuvat."
"Parhaatkin osakkeiden arvostelijat tekevät usein virheitä sellaisissa asioissa", sanoi Montague.
"Ei ole kysymyksessä minkään henkilön arvostelu", oli vastaus. "On kysymyksessä varma tieto. Osakkeetasetetaanniin korkealle."
"Mutta kuinka saatat tietää, ettei henkilö, joka aikoo määrätä niiden kurssin, valehtele sinulle?"
"Minun tietoni ei tule sellaiselta henkilöltä, vaan sellaiselta, jolla ei ole mitään sen laatuisia harrastuksia — joka, päinvastoin, on itse osallisena minun kanssani, ja voittaa ainoastaan, jos minä voitan."
"Seuraa siis, toisin sanoen", sanoi Montague, "että sinun tietosi on varastettu?"
"Kaikki Wall Streetillä on varastettua?" oli Oliverin täsmällinen vastaus.
Oli pitkä hiljaisuus, jolla aikaa vaunut vierivät nopeasti eteenpäin."No?" kysyi Oliver lopuksi.
"Voin kuvitella mielessäni", sanoi Montague, "kuinka joku mies ottaa haltuunsa määrätyt osakkeet ja kuvittelee, että hänellä on valta, ja huomaakin sitten, että häntä oli vedetty nenästä. On olemassa lukemattomia voimia ja asianhaaroja, jotka täytyy ottaa lukuun — minusta näyttää, että sinä varmasti asetat itsesi vaaranalaiseksi."
Oliver nauroi. "Sinä puhut niinkuin lapsi", vastasi hän. "Otaksuppa, että minä täydellisesti hallitseisin jotakin yhtiötä, ja että minun päähäni pälkähtäisi panna se riskiin markkinoiden ohjaamista varten; no etköpä luulisi, että minä voisin hyvin läheltä tietää, miten kaikki osakkeet tulisivat laskemaan?"
"Kyllä", sanoi Montague hitaasti, "jos tuollaista voisi ajatella mahdolliseksi".
"Jos sitä voisi ajatella mahdolliseksi!" nauroi hänen veljensä. "Ja otaksuppa nyt, että minulla olisi luotettava mies — sihteeri, sanokaamme — ja minä maksaisin hänelle sata tuhatta markkaa vuodessa, ja hän keksisi mahdollisuuden saada viisisataa tuhatta yhdessä tunnissa — luuletko, että hän mahdollisesti jättäisi sitä koettamatta?"
"En", sanoi Montague, "luulenpa, että hän koettaisi. Mutta mihin tähtäät?"
"No, jos mies aikoisi aikaansaada jotakin arvokasta, tarvitseisi hän siihen pääomaa, eikö totta? Ja hän tuskin uskaltaisi heittää silmäystäkään niihin rahoihin, mitä Wall Streetillä liikkuu, missä tuhannet silmät häntä vartioitsevat. Mikä olisi luonnollisempaa kuin etsiä joku henkilö, joka kuuluu ylhäisöön, ja saada siten yksityisryhmiä kallistamaan asialle korvaansa — sellaisia, joilla on loppumattomat määrät käteistä rahaa?"
Montague istui syvissä ajatuksissa. "Ymmärrän", sanoi hän hitaasti; "ymmärrän!" Sitten, kohdistaen katseensa tiukasti Oliveriin, huudahti hän kiihkeästi: "Vielä yksi asia!"
"Älä kysy minulta enempää", vastusti toinen "Sanoin sinulle, että olin antanut lupaukseni —"
"Sinun täytyy sanoa se minulle", sanoi Montague. "Tietääkö RobbieWalling tästä?"
"Ei tiedä", oli vastaus. Mutta Montague oli tuntenut veljeään kauan ja läheisesti, ja hän osasi lukea ajatukset hänen silmistään. Hän tiesi, että se oli vale. Hän oli lopultakin ratkaissut mysterion!
Montague tiesi, että hän oli tullut siihen kohtaan, missä heidän tiensä erkanivat. Hän ei pitänyt tällaisesta hän ei tullut New-Yorkiin ollakseen siellä osakehuijarina. Mutta kuinka vaikeaa olisikaan sitä sanoa; ja kuinka epähienoa olisikaan asettua vastakynttä sellaisessa kysymyksessä, ja tehdä päätös muutamissa minuuteissa vaunujen nopeasti kiitäessä eteenpäin!
Hän oli antautunut veljensä käsiin, ja nyt oli hän hänelle kiitollisuuden velassa, jota hän ei voinut maksaa. Oliver oli suorittanut maksun kaikista hänen menoistaan; hän teki kaiken hänen puolestaan. Hän oli tehnyt kaikki omat huolensa hänen huolikseen, ja kaikki avomielisesti ja täydellä luottamuksella — otaksuen, että hänen veljensä pelaisi yhdessä hänen kanssaan peliä. Ja nyt, ratkaisevalla hetkellä, oli hänen katsottava eteensä ja sanottava: "Minä en tahdo keinotella. Minä en hyväksy sinun elämääsi!" Kuinka tuskallista onkaan olla moraalisissa näkökannoissa korkeammalla ystäviään!.
Jos hän kieltäisi, näki hän selvästi, että hänen olisi pakko katsoa silmästä silmään täydellistä käännettä; hän ei voisi jatkaa elämäänsä siinä maailmassa, mihin hänet oli esitetty. Kaksisataaviisikymmentätuhatta oli näyttänyt suunnattomalta tulolta, kuitenkin pari viikkoa jo oli riittänyt osottamaan, kuinka riittämättömältä se tuntui. Hänen täytyisi saada monin verroin niin suuret tulot, jos he aikoivat jatkaa elämistään nykyisellä vauhdilla; ja jos Alicen oli pakko kulkea alkamaansa ylhäistä rataa ja kutsua ystäviään. Ja pyytää Alicea nyt juuri jättämään kaiken, ja vetäytymään pois, olisi vieläkin vaikeampaa kuin katsoa veljeä kasvoista kasvoihin tässä vaunussa.
Sitten tuli kiusaus. Elämä oli taistelua, ja tällä tavalla juurihan se oli taisteltava. Jos hän hylkäisi tilaisuuden, niin toiset tarttuisivat siihen; itse asiassa kieltäytymällä hän sen juuri heille tarjoaisi. Tuo suuri mies, kuka hyvänsä hän olikaan, riskeerasi osakkeita omaksi edukseen — saattoiko kukaan selvässä tolkussa hyljätä tilaisuutta siepata häneltä osaa hänen saaliistaan? Montague tunsi rajun kieltäytymishalunsa kuolevan sisällään.
"No?" kysyi hänen veljensä viimein.
"Oliver", sanoi toinen, "eikö mielestäsi minun pitäisi tuntea sitä paremmin, jotta voisin sitä arvostella?"
"Sinä et voisi arvostella, vaikka kertoisinkin sinulle kaikki", sanoi Oliver. "Veisi kauan, ennenkuin ehtisit perehtyä asianhaaroihin ja olosuhteisiin niinkuin minä olen perehtynyt. Ota sanani; tiedän, että se on luotettava ja varma."
Sitten äkkiä avasi hän nuttunsa auki ja otti esille muutamiapapereita ja ojensi veljelleen sähkösanoman. Se oli päivättyChicagossa ja siinä luettiin: "Vierasta odotetaan tuossa tuokiossa.Henry." "Se merkitsee, 'Osta mantereenpuoleisia tänä aamuna'", sanoiOliver.
"Ymmärrän", sanoi toinen. "Hän on siis Chicagossa, tuo mies?"
"Ei", oli vastaus. "Se on hänen vaimonsa. Mies sähköttää hänelle."
"— Kuinka paljon sinulla on rahaa?" kysyi Oliver lyhyen vaitiolon perästä.
"Minulla on suurin osa kahdestasadasta viidestäkymmenestä tuhannestani", vastasi toinen, "ja noin sataviisikymmentä tuhatta toimme me mukanamme."
"Kuinka paljon voit saada käsiisi?"
"Voisin saada ne kaikki; mutta osa rahoista on äidin, enkä minä tahdo niihin koskea."
Nuorempi miehistä oli juuri panemaisillaan jyrkästi vastaan, mutta Montague keskeytti hänet. "Minä panen peliin ne kaksisataa viisikymmentä tuhatta, mitkä olen ansainnut", sanoi hän. "En uskalla riskeerata enempää."
Oliver kohautti olkapäitään. "Niinkuin haluat", sanoi hän. "Sinulla tuskin koskaan elämässäsi on toista samallaista tilaisuutta."
Hän käänsi pois ajatuksensa tästä asiasta, tai ainakin koetti sitä tehdä. Muutamien minuuttien perästä olivat ne taas siinä, ja tuloksena oli, että heidän saapuessaan pankkialueelle, oli Montague suostunut nostamaan kolmesataa tuhatta.
He pysähtyivät hänen pankkinsa kohdalle. "Sitä ei ole vielä avattu", sanoi Oliver, "mutta kassanhoitaja kyllä palvelee sinua. Sano hänelle, että tarvitset ennenkuin pörssi avataan."
Montague meni sisälle ja sai rahansa kuutena uutena, kahisevana viidenkymmenen tuhannen markan maksuosotuksena. Hän talletti ne visusti sisimpään taskuunsa ihmetellen hieman itsekseen paikan suuremmoisuutta, ja sitä nopeaa, tottunutta tapaa, millä kirjanpitäjä otti vastaan ja maksoi näin suuria summia. Sitten ajoivat he Oliverin pankkiin ja Oliver nosti kuusisataa tuhatta; ja sitten maksoivat he ajurille ja astelivat jalkaisin Broadwayta Wall Streetille. Neljännes tuntia oli jälellä pörssin avaamiseen; ja virtana valui joka puolelta lautoilta ja vaunuista hyvinvoivan näköisiä miehiä, jotka kiiruhtivat toimistoihinsa.
"Missä ovat sinun välittäjäsi?" kysyi Montague.
"Minulla ei ole mitään välittäjiä — ei ainakaan tämänlaatuisille asioille", sanoi Oliver. Ja hän pysähtyi erään suuren rakennuksen eteen. "Siellä", sanoi hän, "ovat Hammond ja Streeterin virkailijat — toinen kerros itsestäsi vasemmalle. Mene sinne ja kysy jotakin liikkeen jäsentä ja esitä itsesi valenimellä —."
"Mitä?", änkytti Montague.
"Niin tietysti, mies — kuinka uneksitkaan antaa omaa nimeäsi? Mitä sillä on väliä?"
"En ollut koskaan ajatellut tehdä mitään sellaista", sanoi toinen.
"No niin, ajattele sitä siis nyt." Mutta Montague pudisti päätään "En tahdo sitä tehdä", sanoi hän.
Oliver kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän; "sano hänelle, ettet huoli antaa nimeäsi. Ne ovat vähän epäluuloisia ja tahtovat sinulta rahat."
"Otaksukaamme, että he eivät sitä tekisi?", kysyi toinen.
"Sitten odota minua ulkopuolella, ja minä vien sinut jonnekin muuanne."
"Mitä on minun ostettava?"
"Kymmenen tuhatta kappaletta vanhan mantereen käypiä osakkeita avaushinnalla; ja käske heitä ostamaan kohoavassa asteikossa, ja nousemaan huippuun saakka; ja käske heitä myöskin vastaanottamaan myyntimääräyksesi puhetorven kautta. Sitten odota minua, kunnes minä tulen sinua noutamaan."
Montague puristi hampaansa yhteen ja totteli määräyksiä. Kun hän oli tullut niiden ovien sisäpuolelle, joihin oli merkitty Hammond & Streeter, kiirehti kauniskasvoinen poika häntä vastaan, ja vei hänet harmaatukkaisen ja ystävällisen herrasmiehen luo, joka oli itse Mr Streeter. Ja Montague esitti itsensä vieraaksi, joka oli etelästä tullut tähän kaupunkiin ja halusi ostaa muutamia osakkeita. Mr Streeter vei hänet sisempään toimistohuoneeseen, pyysi häntä istumaan pöydän ääreen ja asetti muutamia papereja hänen eteensä. "Saanko luvan tietää nimenne?" kysyi hän.
"En tahdo ilmaista nimeäni", vastasi toinen. Ja Mr Streeter laski alas kynänsä.
"Ette tahdo ilmaista nimeänne?" sanoi hän.
"En", sanoi Montague tyynesti.
"Miksi?" — sanoi Mr Streeter — "en ymmärrä —."
"Olen muukalainen kaupungissa", sanoi Montague, "enkä ole tottunut osakkeiden kauppaan. Haluaisin mieluummin pysyä tuntemattomana."
Mies tarkasti häntä terävästi. "Mistä tulette?" kysyi hän.
"Mississipiltä", oli vastaus.
"Ja onko Teillä asunto New-Yorkissa?"
"On eräässä hotellissa", sanoi Montague.
"Teidän on annettava joku nimi", sanoi toinen.
"Sen asianhan ajaa mikä nimi hyvänsä", sanoi Montague. "John Smith, jos suvaitsette."
"Me emme koskaan tee tällä tavalla", sanoi arvopaperivälittäjä. "Me vaadimme, että liiketuttavamme esittävät itsensä. Meillä on säännöt pörssissä — meillä on säännöt —."
"Pahottelen", sanoi Montague; "tämä tulisi olemaan käteiskauppa."
"Kuinka monta osaketta haluatte ostaa?"
"Kymmenen tuhatta", oli vastaus.
Mr Streeter tuli yhä vakavammaksi. "Se on suuri tilaus", sanoi hän.
Montague ei sanonut mitään.
"Mitä Te haluatte ostaa?" oli seuraava kysymys.
"Mannermaan puoleisia käypiä", vastasi hän.
"Hyvä on", sanoi toinen lyhyen vaitiolon jälkeen, — "koetamme tyydyttää Teitä. Mutta Teidän tulee punnita sitä — muu—."
"Luotan täydelliseen vaitioloon", sanoi Montague.
Mr Streeter laski paperit, ja katsahdettuaan niihin huomasi Montague, että ne olivat kirjotetut viidensadan tuhannen markan summalle.
"On tapahtunut erehdys", sanoi hän. "Minulla on ainoastaan kolmesataa tuhatta."
"Oo", sanoi toinen, "luonnollisesti tuleehan meidän velottaa Teitä kymmenen prosenttia tappionvaralta."
Montague ei ollut valmistunut tällaisen sattuman varalta; mutta hän teki joitakin laskelmia päässään.
"Mikä on osakkeiden nykyinen hinta?" kysyi hän.
"Viisikymmentäyhdeksän ja viisi kahdeksasosaa" oli vastaus.
"Siis kuusikymmentä tuhatta dollaria on enemmän kuin kymmenen prosenttia markkinahinnasta", sanoi Montague.
"Niin", sanoi Mr Streeter. "Mutta ollessamme tekemisissä tuntemattomien kanssa meidän on tietenkin asetettava alin häviöraja-määräys neljälle pisteelle ylhäältä, ja sitten jäisi Teille kaksi pistettä varmaa — todellakin riittämätön määrä."
"Ymmärrän", sanoi Montague — ja pelottavana salamana välähti hänelle käsitys siitä hurjasta pelistä, minkä hänen veljensä oli suunnitellut hänen puolestaan.
"Jota vastoin", jatkoi Mr Streeter houkuttelevasti, "jos asetatte kymmenen prosenttia, niin saatte kuusi pistettä."
"Hyvä", sanoi toinen viivyttelemättä. "Siis ostakaa minulle kuusi tuhatta osaketta, olkaa hyvä."
Niin päättivät he kaupan, ja paperit allekirjotettiin ja Mr Streeter otti nuo kuusi uutta, kahisevaa kymmenen tuhannen dollarin maksumääräystä.
Sitten saatteli hän Montaguen ulommaiseen toimistohuoneeseen, huomauttaen ystävällisesti kulkiessa: "Toivon, että saamanne neuvot ovat hyviä. Me itse olemme olleet enemmän haluttomia mannermaan puoleisiin — asema näyttää hieman epävarmalta."
Nämä sanat olivat yhtä vähäarvoisia kuin aika, minkä niiden lausuminen vei; mutta Montague ei tätä huomannut ja hän tunsi tuskallista painetta sisällään. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi, että jokaisen oli tyydyttävä kohtaloonsa, ja istuutui muutamaan liiketuttaville varattuun tuoliin, Hammond & Streeterin liikehuoneusto oli kuin pieni luentosali, jossa oli rivittäin tuoleja ja edessä musta taulu, ja kaikkein tärkeimpäin osakkeiden alkukirjaimet merkittynä suuriin pylväihin ja eilisen päivän viimeiset hinnat pienillä viheriöillä korteilla niiden yläpuolella. Yhdellä sivulla oli kassanhoitaja ja kaksi palvelijaa, jotka odottivat merkinantonappausta alkamiseen.
Tuoleilla istui kaksi tai kolmekymmentä miestä, nuoria ja vanhoja; useimmat niistä säännöllisiähabitués, Wall Streetin kuumeen uhreja. Montague tarkasteli heitä, ja hänen korviinsa saapui katkelmia heidän kuiskuttelevasta keskustelustaan, joka tapahtui sangen monimutkaisella ja epämiellyttävällä ammattikielellä. Hän tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi ja asemansa sangen epämukavaksi — sillä hän oli saanut Street-kuumeen omiin suoniinsa, eikä hän jaksanut sitä voittaa. Iljettäviä väristyksiä kulki ylös ja alas pitkin selkäpiitä ja hänen kätensä olivat kylmät.
Hän katseli huumaantuneena pieniä numeroja; ne seisoivat siellä jonkin suunnattoman ja jättiläismäisen voiman ulkonaisina ilmauksina, — voiman, jota oli mahdotonta hallita tai edes käsittää — jonkin armottoman, hävittävän voiman, sellaisen kuin on salama taikka pyörremyrsky. Ja hänkin oli asettanut itsensä sen armoille — se saisi tehdä hänelle mitä tahtoi! "Mannerm. puol. 59 5/8" luettiin pienellä pahvilapulla; ja hänellä oli ainoastaan kuusi pistettä varmaa. Jos millä hetkellä päivästä tahansa nuo numerot kääntyisivät luettaviksi "53 5/8" — silloin jokainen dollari Montaguen kuudestakymmenestä tuhannesta olisi ijäksi mennyttä! Se suuri korvaus, jonka edestä hän niin kovasti oli tehnyt työtä ja josta hän niin suuresti oli iloinnut — se olisi kaikki mennyt, ja sievonen pala hänen perinnöstään vielä lisäksi!
Joku poikanen pisti hänen käteensä pienen, nelisivuisen paperin — yhden noista lukemattomista uutisarkeista, joita eri liikehuoneet levittivät ilmaiseksi ilmottamis- y.m. tarkotuksia varten; ja otsikko 'Mannermaan puoleiset' sattui hänen silmäänsäDay's Eventsinsisällössä. Hän luki: "Mantereen tuonpuoleisen rautatieverkon johtajien kokous pidetään tänään päivällä. Luotettavalta taholta ennustetaan, että neljännesvuoden voitto-osinkoa ei jaeta, niinkuin sitä ei ole jaettu kolmena viimeisenä neljänneksenä. Osakkeiden omistajien keskuudessa vallitsee suuri tyytymättömyys. Osakkeiden asema on selvästi havaittavan heikko, ja ilmeisesti puuttuu sisäistä kannatusta; arvo laskeutui kolmella pisteellä juuri ennen eilisen pörssiin sulkemista niiden tiedonantojen johdosta, joita länsivaltioiden virkailijain viimeaikaiset tutkimukset ovat ilmituoneet, ja laajalti luottamusta saaneiden huhujen johdosta, jotka kertovat erimielisyyksistä johtajien keskuudessa ja uudistuvasta vastarinnasta Hopkinsin toimien silmälläpitoa varten."
Kello oli jo ohi kymmenen, ja nyt alotti muistiinpanija pitkän tehtävänsä. Mannermaan puoleisilla kävi suunnaton kauppa, ja monet tuhannet osakkeet vaihtuivat kädestä käteen, ja hinta häilyi edestakaisin. Kun Oliver puolen tunnin kuluttua astui sisälle, oli se 59 3/8. "Se on hyvä", sanoi hän. "Meidän aikamme ei tule ennenkuin iltapäivällä."
"Mutta otaksuppa, että joudumme puille paljaille ennen iltaa?" sanoi toinen.
"Se on mahdotonta", vastasi Oliver. "Kaiken aamua kestää tulista ostoa."
He istuivat hetkisen, hermostuneina ja levottomina. Sitten katkaistakseen yksitoikkoisuuden, ehdotti Oliver, että hänen veljensä ehkä haluaisi nähdä "Streetiä." Ja he kääntyivät nurkasta Broad Streetille. Tämän päässä seisoi rakennus, joka sisällään kätki kaiken hallituksen kullan, ja jonka tornissa seisoi Gatling-kanuuna valmiina. Yleisö ei tietänyt, että se oli siellä, mutta rahamiehet tiesivät sen, ja näytti siltä kuin he olisivat haalineet kaikki toimistonsa ja pankkinsa ja talletusholvinsa sen suojaan, Täällä syvällä maan sisässä oli kätkettynä öljytrustin miljaardin arvoiset arvopaperit — eräässä suuressa, kuudensadan tonnin mittaisessa teräsholvissa, jonka ovi oli niin tarkoin asetettu, että yhdellä sormella saattoi kääntää sen saranoillaan. Ja vastapäätä tätä oli arvopaperipörssin valkoinen, kreikkalaismallinen rakennus. Kadun alapäässä tulvivat ihmisjoukot nuoralla ympäröidyn arenan sisäpuolella, tyrkkien toinen toisiaan, meluten ja pilapuheita päästellen; tämä oli se "piiri", missä sai ostaa pienempiä osakepinkkoja, ja kaikellaisten humbuugi-kaivosten ja öljylähteiden osakkeita, joita pörssi ei ollut merkinnyt luetteloihinsa. Satoi tai paistoi, nämä ihmiset olivat aina siellä; ja lähimpäin rakennusten akkunoissa seisoi toisia, jotka suurten puhetorvien kautta huusivat heille määräyksiä taikka antoivat merkkejä mykällä ja salaperäisellä kielellä. Muutamilla näistä välittäjistä oli kirjavat hatut, niin että heidät saattoi helposti erottaa; muutamien toimistot olivat etäällä, ja siellä istuivat miehet kaiken päivää edessään voimakkaat lasit, jotka oli varta vasten laadittu. Kaikkialla ilmassa oli keinottelua — levottomia, kuumeisia katseita; nopeita, hermostuneita liikkeitä; näivettyneitä, huolien uurtamia kasvoja. Sillä tässä pelissä nousi jokainen toistansa vastaan; ja nopat olivat asetetut niin, että yhdeksän jokaista kymmentä kohti oli tuomittu häviöön ja perikatoon.
He hankkivat pääsyliput katsojain parvekkeelle pörssissä. Täältä saattoi katsella alas saliin, joka oli parisen sataa jalkaa neliömitaten, ja laattiaa peitti ikäänkuin hirmumyrskyn jälelle jättämä kerros rikkirevittyjä paperin palasia, ja ilman täytti korvia särkevä rähäkkä ja helvetillinen äänten pauhu. Sinne oli kokoontunut noin kaksisataa miestä ja poikasta; muutamat vetelehtivät ja juttelivat, mutta useimmat olivat parveutuneet määrättyjen kauppakeskuspisteiden ympärille, missä ne pukkien toinen toisiaan koettivat kiipeillä toistensa yli, ja käsiään väännellen juoksivat edestakaisin huutaen kovalla äänellä. "Istuin" tässä pörssissä maksoi noin viisisataa tuhatta markkaa, ja niinpä ei siis kukaan näistä miehistä ollut köyhä; mutta kuitenkin he saapuivat päivä päivältä näyttelemään osaansa tällä iljettävällä arenalla, "etsien surussa toinen toistensa iloa": keksien tuhansia pikku kujeita toinen toistansa petokseen ja tyhjentääkseen; riemuiten tuhansista pikku voitoista; ja viettääkseen elämäänsä niinkuin aallot rantaa vastaan läikkyen — inhimillisen turhuuden oivallinen vertauskuva. Tuon tuostakin tarttui heihin äkkinäinen yltiöpäisyys, ja heistä tuli ulvovia paholaisia, jotka kirkuen, läähättäen ja repien riekaleiksi toistensa vaatteet velloivat yhden pisteen ympärillä; ja katsojaa värisytti, kun hän näki nuo jonkin tuntemattoman ja kammottavan lumouksen uhrit, joka pakotti heidät repimään ja runtelemaan toisiaan, kunnes olivat loppuun nääntyneet ja kalvenneet.
Mutta hän, joka oli pannut kaiken omaisuutensa "mannermaan puoleisiin", tajusi hämärästi kaiken tämän. Sillä hän oli samalla myynyt oman sielunsa lumoojalle, ja hän oli joutunut sen taikavoiman valtaan, ja hän toivoi ja pelkäsi ja tuskaili yhdessä tappelevan joukon kanssa. Montague ei tarvinnut kysyä, mikä oli hänen "pisteensä", sillä noin satamiehinen lauma oli ahtautunut sen ympärille, ja siellä täällä sen ulkopuolella kuhisi ja kihisi pieniä joukkoja.
Tuon kaiken seuraaminen oli mieltä kiinnittävää; mutta siinä oli yksi hankaluus — katsojia varten ei ollut minkäänlaisia tiedonantoja käyvistä hinnoista. Siten tämän hyörinän näkeminen pani katsojan vain tuskalliseen jännitykseen — jotain täytyi tapahtua heidän osakkeilleen! Oliverkin oli huomattavasti hermostunut — sittenkin, varmimmassakin tapauksessa peli oli vaarallinen; saattoihan tapahtua suunnaton häviö, taikka salamurha, tai maanjäristys! He ryntäsivät ulos ja raivasivat tiensä lähimpään välitystoimistoon, missä yksi silmäys taululle ilmaisi heille mannermaanpuoleisten olevan kuudessakymmenessä. He hengähtivät syvään ja istuutuivat jälleen odottamaan.
Nyt oli kello puoli kaksitoista. Viisitoista vailla kaksitoista kohosivat paperit yhdellä kahdeksasosalla, ja sitten neljänneksellä, ja sitten toisella kahdeksasosalla. He tarttuivat kiihkeästi toistensa käsiin. Oliko aika tullut?
Nähtävästi oli. Minuuttia myöhemmin olivat osakkeet paljottais-ostoille kohonneet kuuteenkymmeneenyhteen. Sitten ne kohosivat vielä kolme kahdeksasosaa. Kiihtynyt sorina kulki läpi toimitushuoneen, ja harmaat, veteraanit kohosivat ylös paikoiltaan, Osakkeet kohosivat toisen neljänneksen.
Montague kuuli erään takanansa olevan miehen sanovan naapurilleen:"Mitä tämä merkitsee?"
"Jumala tietää", oli vastaus; mutta Oliver kuiskasi veljensä korvaan,"Minä tiedän, mitä se merkitsee. Sisäpuolelaiset ostavat."
Joku osti, ja osti vimmatusti. Muistiinpanija näytti panevan kaikki muut asiat syrjään ja omistavan kaiken huomionsa mannermaan puoleisten kauppaan. Se oli kuin peliä, missä toinen puoli alkaa kasata voittoja, ja kuskin penkillä istuva mies veisaa voitonriemuisesti, ja kylminkin katsoja on liikutettu — sillä kukaan ei saata olla välinpitämätön menestykselle. Ja kun osakkeet kohosivat yhä ylemmä ja ylemmä, kasvoi aaltona sen mukana kiihtymys, ja mumina kävi läpi huoneen, väristyksen kulkiessa henkilöstä toiseen. Muutamat tarkastivat, ihmetellen, kuinka kauan se kestäisi, ja tuumien, olisiko heidänkin parasta ottaa edes vähäisellä määrällä osaa; ja sitten merkittiin taas uusi piste, ja he olisivat tahtoneet suorineensa sen, ja epäröivät tekisivätkö he sen nyt. Mutta toisille, niinkuin Montague, joilla "oli vähän mukana", se oli voitto, loistava ja kiihdyttävä; heidän suonensa sykkivät kiivaammin joka kerran kun numerot vaihtuivat; ja väliajoilla laskivat he voittojaan ja riippuivat toivon ja vapistuksen välillä uusista voitoista, jotka olivat tulossa, mutta eivät vielä näkyvissä.
Pidettiin pieni "aselepo" ja pojat, jotka hoitivat taulua, saivat tilaisuuden levähtää. Osakkeet olivat yläpuolella kuudenkymmenenkuuden; nyt lepäsi Montague "sametilla", käyttääksemme Streetin kuvaannollista sanontatapaa. Hänen voittonsa nousi kolmeensataan tuhanteen markkaan, ja vaikkakin osakkeet laskisivat ja hänen osansa myytäisiin paljaaksi, ei hän menettäisi mitään.
Hän halusi myydä ja muuttaa rahaksi voittonsa; mutta hänen veljensä tarttui häntä käsivarteen. "Ei!ei!" sanoi hän. "Oikea aika ei ole vielä tullut!"
Muutamat läksivät aamiaiselle — ravintolaan, missä heillä oli puhelin pöydällään, voidakseen siten pysyä yhteydessä tapahtumien kanssa. Mutta Montaguet eivät ehtineet ajattelemaan syömistä; he istuivat ja kuvailivat toisilleen liikkeen johtajia, ja laskivat lukemattomia erilaisia mahdollisuuksia. Asiat saattoivat vielä mennä hullusti, ja kaikki heidän voittonsa häviäisivät niinkuin aikaiset lumihiutaleet — ja kaikki heidän omaisuutensa niiden mukana. Oliver vapisi niinkuin lehti, mutta hän ei liikkunut paikoiltaan. "Keskeytä peli!" kuiskasi hän.
Hän veti esiin kellonsa ja vilkasi siihen. Se oli yli kaksi. "Se saattaa kestää huomiseen aamuun!" mutisi hän. — Mutta sitten äkkiä tuli myrsky.
Muistiinpanija ilmoitti mantereenpuoleisten kohonneen hinnassa puolellatoista pisteellä eräässä viiden tuhannen osakkeen kaupassa; ja sitten taas puoli pistettä kahden tuhannen osakkeen kaupassa. Tämän jälkeen se lakkaamatta nousi. Osakkeet kohosivat pisteen kerrallaan; ne ylenivät kymmenen pistettä viidessätoista minuutissa. Ja hirmuinen hämminki puhkesi toimitushuoneessa, ja useissa tuhansissa muissa toimistoissa Streetin varrella, ja levisi toisiin ympäri koko maailman. Montague oli noussut ylös ja liikkui edestakaisin, sillä jännitys oli sietämätön; ja sisemmän toimitushuoneen ovella kuuli hän jonkun puhelimessa huudahtavan: "Jumalan rakkauden nimessä, etkö saa selville, mitä on kyseessä?" Sekunttia myöhemmin ryntäsi joku mies huoneeseen, hengästyneenä ja silmät mielettöminä palaen, ja hänen äänensä kaikui läpi toimistohuoneen: "Johtajat ovat määränneet kolmen prosentin neljännesosingon ja ylimääräisenä osinkona kaksi!"