Ja Oliver tarttui veljeään käsivarteen ja ryntäsi ovea kohti. "Hae nopeasti välittäjä käsiisi", sanoi hän. "Jos osakkeet ovat lakanneet nousemasta, myy; ja myy hinnalla millä hyvänsä ennen loppua." Ja sitten hyökkäsi hän omiin kortteleihinsa.
Noin puoli neljän tienoilla palasi Oliver takaisin Hammond ja Streeterille, hengästyneenä ja tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä. Hän oli riemusta pakahtumaisillaan; ja Montague oli tuskin vähempää kiihtynyt — itse asiassa hän tunsi olevansa aivan veltto jännityksen jälkeen, minkä hän vasta oli kestänyt.
"Minkä hinnan saavutit?" kysyi hänen veljensä; ja hän vastasi: "Keskimäärin 78 3/8." Lopussa olivat osakkeet vielä kerran kiivaasti nousseet, ja hän oli myynyt kaikki osakkeensa pysäyttämättä nousua.
"Minä sain viisi kahdeksas-osaa", sanoi Oliver. "Oi te jumalat!"
Toimistohuoneessa oli muutamia onnettomia "pestyjä"; Mr Streeter oli yksi niistä. Heitä kiukutti ja sapetti nähdä noiden kahden onnesta säteileviä kasvoja; mutta nuo kaksi eivät huomanneet tätäkään. He läksivät pois, puoleksi tanssien, ja ottivat pari ryyppyä hermojaan tyynnyttääkseen.
He eivät varsinaisesti saisi rahojaan ennenkuin huomisaamuna; mutta Montague laski itselleen voittona pyöreissä luvuissa puolitoista miljoonaa. Tästä noin sata tuhatta menisi osuutena tuntemattomalle tiedonantajalle; jäännös hänen mielestään oli kohtuullinen korvaus sen päivän kuuden tunnin työstä.
Hänen veljensä oli voittanut enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon. Mutta kun he ajoivat kotia, jutellen kaikesta siitä pelonsekaisella äänellä, ja vannoen toisilleen ehdotonta vaitioloa, pusersi Oliver äkkiä kätensä nyrkkiin ja iski sillä polveensa.
"Kautta taivaan!" huudahti hän. "Jollen olisi ollut hullu ja koettanut säästää ylimääräistä tappionvaraa, olisin voinut saada viisi miljoonaa!"
Viidestoista luku.
Sellaisen voiton jälkeen saattoi Montague huolettomana odottaa joulujuhlallisuuksia — soittoa ja tanssia ja kaikkea muuta onnellista ja kaunista.
Sellaista esimerkiksi kuin Mrs Winnie, joka tuli häntä tapaamaan; puettuna parhaimpaan automobiiliturkkiinsa, joka oli tehty puhtaimmasta lumivalkoisesta kärpännahasta — se oli tosiaan niin loistava, että minne hyvänsä hän menikään, niin ihmiset kaikkialla kääntyivät ja tuijottivat hengitystään pidättäen häneen. Mrs Winnie oli iloisen terveyden kuva, syvä hehku purppuraisessa pinnassaan, ja liekki sysimustissa silmissään.
Hän istui suuressa ajovaunussaan — jossa syystä kylläkin tuli kantaa kärpännahkaturkkia. Se oli pieni, itsestään kulkeva hotelli; sisällä oli istuimet kuudelle hengelle, ja liikkuvat lepotuolit ja makuusijat, ja kirjotuspöytä ja pesukaappi, jota yöllä valaisi kaunis, sähköllä valaistava kynttiläkruunu. Sen leikkaukset olivat etelä-ameriikkalaisesta mahongista, ja päällystys oli espanjalaisista ja marokkolaisista nahkoista; siellä oli puhelin, jonka kautta saattoi antaa määräyksiä ajajalle; ja jääsäiliö ja aamiais-säilytin — tosiaan olisi saattanut viettää tunnin ajan aina uusien entistään nerokkaampien laitteiden keksimisessä tässä salaperäisessä vaunussa. Se oli pari vuotta sitten varta vasten laitettu Mrs Winnietä varten, ja sanomalehdet kertoivat, että se oli maksanut sata viisikymmentätuhatta markkaa; se oli silloin ollut uutuus, mutta nyt "jokainen" voi niitä saada. Tässä vaunussa oli mukava istua ja nauraa ja lörpötellä ja ajaa pikajunan nopeudella; eikä koskaan minkäänlaista nytkähtelyä tai huojumista, taikka minkäänlaista pienintäkään ääntä.
Kaupungin kadut kiisivät heidän ohitsensa, niinkuin mielikuvituksessa. He ajoivat puiston läpi, ja ulos Riverside Drivelle, ja edelleen ylös tietä, joka kulkee virran vierustaa koko matkan Broadwaysta Albanyyn saakka. Se oli makadamisoitu ajotie, jonka molemmilla puolilla seisoi kauniita ja muhkean näköisiä asuntoja. Kun ajettiin yhä kauvemmaksi, saavuttiin suurille maatiloille — tuhannen neliöpeninkulman suuruinen alue oli kokonaan luovutettu niitä varten. Siellä oli metsiä ja järviä ja virtoja; siellä oli puutarhoja ja kasvistaloja, jotka olivat täynnä harvinaisia kasveja ja kukkasia; ja puistoja, missä hirvet söivät laidunta, ja riikinkukot ja lyyrylinnut ylhäisinä astelivat. Tie kiemurteli ylös ja alas kukkuloiden välissä, joiden kupeet saattoivat olla yhtä ainoata loppumatonta ruohopengertä; ja ylimpänä huipulla seisoi kaikenmuotoisia ja -kokoisia palatseja mitä ajatus saattoi kuvitella.
Näitä suuria maa-alueita löytyi kaikkialla kaupungin ympärillä, aina kolmen ja kuudenkymmenen peninkulman päässä siitä; niitä oli siellä pari kolme sataa, ja uskomattomia summia oli kulutettu niiden koristamiseen. Siellä näki keinotekoisen lammikon, jonka pinta-ala oli kymmenen tuhatta akrea, ja se oli tehty maahan, joka oli maksanut useita tuhansia markkoja akre; siellä näki puistoja, joissa oli kymmenen tuhatta ruusupensasta, ja miljoonan markan arvosta jaappanilaisia liljoja; siellä oli eräs maatila, jolle oli istutettu viiden miljoonan markan arvosta harvinaisia puita, jotka olivat tuodut maailman kaikilta kulmilta. Jotkut rikkaat, jotka eivät enää osanneet millään muulla huvittaa itseään, muuttivat maatilaansa perinpohjin kerta toisensa perään, vaihtaen näköalaa kotinsa ympärillä, niinkuin vaihdetaan maisemaa näytelmässä. Kaukana New Jerseyssä rakensivat Heganit linnaa erään vuoren huipulle ja olivat rakentaneet erityisen rautatien sitä varten kuljettaakseen sinne rakennustarpeita. Täällä oli myöskin tupakkakuninkaan maatila, johon oli kulutettu viisitoista miljoonaa jo ennenkuin rakennuksen suunnitelmat vielä olivat piirretytkään; siellä oli keinotekoisia lammikoita ja virtoja, ja haaveellisia siltoja ja muistopatsaita, ja parisen kymmentä pientä malliviljelyskenttää ja maataloa, aina omistajan päähänpiston mukaan. Ja täällä Pocantinon harjanteilla oli öljykuninkaan maatila, joka oli noin neljä neliöpeninkulmaa laaja, ja jossa oli kolmenkymmenen peninkulman pituudelta ihanteellisia ajeluteitä; useita vaunulasteja harvinaisia kasveja oli tuotu sen puistoja varten, ja sen kunnossa pitoon tarvittiin kuuden sadan miehen aika. Siellä oligolf-kenttä [golf-peli on eräs palloleikki, jossa pallot käyrällä mailalla ajetaan maassa oleviin kuoppiin. Suomentaja.], ja pienennetty jäljennös lumihuippuisista Alpeista; maailman rikkain mies tuli sinne etsimään kadonnutta terveyttään, ja mukanaan oli hänellä asestetut vartijat ja salapoliisit, jotka piirittivät seutua kaiket päivät, ja tornissa oli valonheittäjä, jonka avulla hän saattoi nappulaa koskettaen keskellä yötä lähettää valovirran huuhtelemaan ympäristöä.
Yhdessä näistä palatseista eleli suuren Devon-huoneen perijä. Hänen serkkunsa asui Euroopassa, sillä hänen mielestään Amerikka ei ollut sellainen paikka, missä herrasmiehen sopi elää. Kumpikin heistä omisti useiden miljaardien arvosta New-Yorkin kiinteimistöä, ja saivat vuokraveronsa kaupungin kihiseviltä työläis-miljoonilta. Ja herkeämättä ostivat he perheen vakuuskirjan nojalla uusia alueita He olivat kaupungille kuuluvien suurten rautateiden johtajia, ja olivat kosketuksissa valtiollisen koneiston kanssa, ja kaikella muullakin tavalla sellaisessa asemassa, jossa saattoivat tietää, miten oli asiat; jos aijottiin rakentaa uusi maanalainen rata, jota myöten kihisevät työläismiljoonat päästettiin vapauteen, huomasivat nämä kaiken maan myydyksi käsistä, ja siellä seisoi jo suunnattomia vastarakennettuja vuokrakasarmeja — ja omistajina olivat Devonit. Heidän hallussaan oli parikymmentä kaupungin suurinta hotellia — ja heillä oli myöskin köyhäinkortteleita ja anniskeluita ja kapakoita Tenderloinissa. Heidän ei edes tarvinnut tietää, mitä omistivat; heidän ei tarvinnut tietää mitään, eikä tehdä mitään — he elivät palatseissaan, kotona tai ulkomailla, ja heille kuuluvissa kaupunki-toimistoissa kiersi pysähtymättä suuri, korkoja kasaava kone.
Eldridge Devonin työnä oli huvitella itseään tiluksillaan ja automobiilillaan. Hän oli vasta myynyt kaikki hevosensa ja muuttanut tallinsa vaunuvajaksi, jossa seisoi rivissä parikymmentä kappaletta vaunuja; hän hankki ehtimiseen uusia, ja jutteli niiden ansioista. Hän oli saanut maatilansa, Hudson Cliffin suhteen sellaisen loistavan ajatuksen, että siitä oli tuleva herrasmiehen maatalo, joka kannattaisi itse itsensä — se tahtoo sanoa, joka hankkisi ylellisyys- ja välttämättömyystarpeet omistajansa pöydälle hinnalla, joka ei saisi kohota yläpuolelle sitä, mitä ne ostettaessa maksaisivat. Otettaessa lukuun hinnat, joita tavallisesti maksettiin, ei tämä ollut mikään hämmästyttävä urotyö, mutta Devon iloitsi siitä lapsellisesti; hän näytti Montaguelle kasvihuoneensa, jotka olivat täynnä harvinaisia kukkia ja hedelmiä, ja mallimeijerinsä, jossa oli marmoriset pöydät ja nikkeliset torvet, ja palvelijoilla oli yllään valkoiset verkapuvut ja käsissään kuuraushansikkaat. Hän oli lyhyt ja hyvin paksu herra, jonka kasvot olivat punottavat ja keskustelu kaikkea muuta kuin säteilevää. Hudson Cliffille tuli useita Montaguen aikaisempia tuttavia; ja toisia, joita hän ei ollut ennen tavannut. He huvittelivat itseään kaikilla niillä tavoilla, joihin hän oli tutustunut perhevierailulla; niinpä jouluaattona oli juhlallisuuksia lasten riemuksi, ja jouluyönä pukutanssi, hyvin kaunis ja komea. Monet saapuivat New-Yorkista siihen tilaisuuteen, ja toisia saapui lähistöltä; ja vastakutsuilla näki Montague toiset näistä vuorenhuippulinnoista.
Ja myöskin, mikä tärkeintä, pelattiin täälläbridgeä— niinkuin sitä oli pelattu jokaisissa pidoissa, missä hän siihen saakka oli ollut läsnä. Täällä Mrs Winnie, joka miltei kokonaan oli ottanut hänet huostaansa ja uhkasi asettua Oliverin sijalle hänen suojelijakseen ja oppaakseen seuraelämän piireissä, väitti että mitään anteeksipyyntöjä ei enää hyväksyttäisi ja niin istui hän Mrs Winnien kanssa pari aamua aurinkoisissa seurusteluhuoneissa, ja syventyi innokkaasti peliin. Kun hän oli osottautunut taitavaksi oppilaaksi, neuvottiin häntä ottamaan koekaste.
Ja siten joutui Montague tekemisiin uuden seuramaailman ilmiön kanssa — ehkä ylipäänsä kaikista tärkeimmän ja mieltä järkyttävimmän ilmiön kanssa, mitä seuramaailma oli vielä hänelle näyttänyt. Hän oli juuri kokenut, kuinka hankitaan suuria summia ilmaiseksi, ja hänellä oli tuoreessa muistissa sen epämieluisat muistot — vapisuttava jännitys, polttava ja raateleva rahanhimo, hirmuinen, hermoja uuvuttava kiihotus. Hän oli toivonut, että hänen ei ainakaan kohta tarvitsisi uudelleen läpikäydä sellaista kokemusta — ja täällä oli siihen mahdollisuus ja lisäksi loppumaton ajankuluke!
Sillä se olibridgentarkotus; se oli rangaistus, minkä ihmiset maksoivat ilmaiseksi saamistaan rahoista. Sairaus syöpyi heidän veriinsä, eivätkä he voineet enää elää ilman kiihdyttävää ansiota ja sen toivoa. Siksipä he työstä päästyään, jolloin heidän luultiin lepäävän ja huvittelevan, kokoontuivat yhteen ja raastivat toisiaan, matkien tuota julmaa ja pelottavaa liike-elämän taistelua ja huijausta. Streetillä oli Oliver osottanut veljelleen kuuluisan "kastajan", joka joskus oli voittanut kolme neljäkymmentä miljoonaa yhtenä ainoana päivänä; se mies pelasi aamupäivällä osakkeilla, ja iltapäivällä "vaihtoi hevosia" ja vietti illan miljonäärien pelihuoneessa. Ja samoin oli myöskinbridge-pelurien laita.
Se muodosti seuraelämän vaivan; se oli levinnyt läpi koko hienoston, ylhäisen ja alhaisen. Se oli hävittänyt kaiken vapaan seurustelun ja hyvän toveruuden se lopuksi hävittäisi kaiken tavallisen sopivaisuudenkin ja tekisi parhaista ihmisistä raa'at huijarit. — Näin pakisi Mrs Betty Alden, joka oli yksi vieraista ja Montaguen mielestä täytyi Mrs Billyn tietää, sillä hän itse oli mukana pelissä kaiken aikaa.
Mrs Billy ei pitänyt Mrs Winnie Duvalista; ja keskustelun aluksi kysyi hän, minkätähden hän antoi tuon naisen pilata itsensä. Sitten tuo hyvä vallasnainen siirtyi kertomaan, minkä asemanbridgeoli saavuttanut; kuinka ihmiset pelasivat sitä junassa koko matkan New-Yorkista San Fransiskoon; kuinka heillä oli pöydät vaunuissaan, ja kuinka he pelasivat matkustellessaan halki maailman. "Kerran", sanoi hän, "otin minä mukanani seurueen katsomaan Ameriikan pokaali-ajoja kaukana Sandy Hookilla; ja kun me saavuimme takaisin laiturille, huusi joku: 'Kuka voitti?' Ja vastaus oli: 'Mrs Billy on edellä, mutta me jatkamme tänä iltana'. Matkustimme erään ystäväseurueen kanssa Välimeren halki Niilille, ja kuljimme ohi Venetsian ja Kairon ja pyramiidien ja Suetsin kanavan, mutta he eivät koko aikana kohottaneet päätäänkään — he pelasivatbridgeä. Ja Tepä luulette, että minä lasken leikkiä, mutta tarkotan oikein sananmukaisesti sitä, mitä sanon. Tunnen eräänkin miehen, joka matkusti New-Yorkista Filadelfiaan, ja alotti pelin muutamien tuntemattomien kanssa, ja ajaa huristi koko tuon pitkän matkan palmurannikolle saakka saadakseen sen lopetetuksi!"
Montague kuuli myöhemmin kerrottavan eräästä tunnetusta seuraelämän johtajattaresta, joka oli tullut kokonaan kykenemättömäksi sinä talvena liiallisenbridgenpelaamisesta New Portissa; ja hän vietti talvea kuumilla lähteillä ja palmurannikolla — ja pelasibridgeäsiellä. He pelasivat sitä parantoloissakin, minne hermoston murtuminen oli heidät ajanut. Se oli peli, joka niin suuressa määrässä kulutti naisten elimistöä, että lääkärit oppivat tuntemaan sen oireet, ja ennenkuin he määrittelivät sairauden, saattoivat he kysyä: "Pelaattekobridgeä?" Se oli hävittänyt viimeisetkin sabatin muistot — yleisenä tapana oli kokoontua peliseurueihin tuona päivänä.
Se oli hyvin kallista peliä siinä muodossa, kun sitä pelattiin ylhäisön keskuudessa; saattoi helposti voittaa tai menettää useita kymmeniä tuhansia markkoja yhdessä illassa, ja monella ei ollut varoja sitä kestää. Jos kuka ei pelannut, hänet pyyhittiin pois kutsuttujen luettelosta; ja kun kerran oli antautunut peliin, niin säädyllisyys vaati siinä pysymään, kunnes se oli loppunut. Niinpä sai kuulla nuorista tytöistä, jotka olivat pantanneet perhekalleutensa, tai myyneet kunniansa maksaakseen pelivelkojaan; ja koko ylhäisö tiesi kertoa eräästä nuorukaisesta, joka oli ryöstänyt emäntänsä jalokivet ja pantannut ne, ja sitten vienyt panttiliput emännälleen kertoen, että vieraat olivat ryöstäneet häneltä, rahat. Parhaimpaan ylhäisöön kuului naisia, jotka pelitaitonsa avulla elivät yksinkertaista ja puhdasta seikkailuelämää; emännät kutsuivat luoksensa rikkaita vieraita ja nylkivät heidät puhtaiksi. Montague ei koskaan unohtanut, millä häpeän ja harmin tunteella hän oli kuunnellut, kun ensiksi Mrs Winnie ja sitten hänen veljensä varottivat häntä, että hänen oli vältettävä pelaamista erään ylimysnaisen kanssa, jonka hän tuli kohtaamaan tässä mitä ylimyksellisimmässä kodissa — sillä hän oli yleisesti tunnetta petkuttaja!
"Kuuleppas, veli-kulta", nauroi hänen veljensä, kun hän pani jyrkästi vastaan, "meillä on tapana sanoa, 'petkuttaa korteilla kuin nainen.'" Ja sitten ryhtyi Oliver kertomaan hänelle ensimmäisiä omia kokemuksiaan korttipelin alalla seuramaailmassa, kun hän oli pelannutpokeria[= muuan laji korttipeliä. Suomentaja.] useiden hurmaavien nuorten nousukkaiden kanssa; ne saattoivat luetella lehtensä ja ottaa rahat näyttämättä ollenkaan korttejaan, ja hän oli ollut liian kohtelias pyytääkseen niitä nähdä. Mutta myöhemmin oppi hän huomaamaan, että tämä oli säännöllinen temppu, ja sitten ei hän enää koskaan pelannutpokerianaisten kanssa. Ja Oliver näytti veljelleen yhden näistä tytöistä — tuolla hän istui, kuvan kauniina ja marmorin kylmänä, puoleksi poltettu paperossi pöydän syrjällä, ja whiskyä ja suudaa ja jääpalasia laseissa hänen vierellään. Tuonnempana, kun hän sattui lukemaan sanomalehteä, kumartui hänen veljensä hänen olkapäänsä yli ja osotti toista hulluuden oiretta — muuatta ilmotusta, jonka otsikkona oli: "Onnenne on muuttuva." Siinä ilmotettiin, että Rosensteinin salongeissa juuri Viidennen Avenuen varrella, saattoi lainata rahaa kalliita pukuja ja turkkeja varten!
Koko sen kymmenen päivän aikana, minkä tämä vierailu kesti, omistautui Mrs Winnie kokonaan pitämään huolta siitä, että Montaguella kului aika hupaisesti; Mrs Winnie istui hänen rinnallaan pöydässä — hän huomasi, että jotenkuten oli aivankuin syntynyt sanaton sopimus, joka määräsi hänet luonnollisena asiana Mrs Winnielle kuuluvaksi. Ei kukaan virkkanut siitä hänelle mitään, mutta tietäessään, kuinka armottomasti toisten ihmisten asioita tutkittiin ja tarkastettiin, alkoi hänelle tuntua olo sietämättömältä.
Tuli aika, jolloin hänestä Mrs Winnie tuntui aivan kiusottavalta; ja kohta aamiaisen jälkeen hän repi itsensä irti ja meni yksin pitkälle kävelymatkalle. Tällä matkalla sattui hänelle seikkailu.
Maan pinnalle oli satanut parin tuuman paksulta lunta, ja se kimalteli auringon paisteessa. Ilma oli kirpeä, ja hän veti sitä täysin siemauksin sisäänsä, ja harppaili reippaana noin tunnin verran vuorien yli. Siellä puhalteli vinha tuuli, ja kun hän tuli kukkuloiden toiselle puolelle, löi se häntä vasten kasvoja ja hän näki virran valkeana vaahtoavan. Ja sitten laaksoissa alhaalla oli taas kaikki tyyntä.
Täällä muutamassa paikassa, missä kasvoi tiheälti metsää, tempasi Montaguen huomion äkkiä omituinen ääni, raskas jymähdys, joka tuntui panevan maan vapisemaan. Se tuntui kaukaiselta räjähdykseltä, ja hän pysähtyi silmänräpäykseksi, ja jatkoi taas matkaansa tähystellen eteensä. Hän sivuutti mutkan, joka oli tiellä, ja silloin näki hän suuren puun, joka oli kaatunut suoraa päätä yli tien.
Hän jatkoi matkaansa, luullen tämän aiheuttaneen ryskinän, jenka hän oli kuullut. Mutta tullessaan lähemmäksi huomasi hän erehtyneensä. Puun takana oli jotakin muuta, ja hän alkoi juosta sitä kohti. Kaksi automobiilin pyörää kohosi siellä ylös taivasta kohti. Hän hyppäsi puun rungolle, ja yhdellä silmäyksellä näki hän koko tapahtuman. Suuri matkailijavaunu oli kiitänyt jyrkän mutkan ympäri, ja koettanut sivuuttaa odottamatonta estettä, jolloin se oli lentänyt kuperkeikkaa ojaan.
Montague kirkasi kauhusta, sillä miehen ruumis makasi puristuneena vaunun alle. Hän juoksi sitä kohti, mutta toinen silmäys, jonka hän sinne päin heitti, pani hänet pysähtymään — hän näki, että verta oli pursunnut ulos miehen suusta, ja punannut lumen kaikkialla ympärillä. Hänen rintansa oli nähtävästi painunut litteäksi, ja hänen silmänsä olivat pelottavat, puoleksi ulkona kuopistaan.
Silmänräpäyksen seisoi Montague tuijottaen, aivankuin olisi muuttunut kiveksi. Silloin kuului vaunun toiselta puolelta valitus, ja hän juoksi ääntä kohti. Ojassa makasi toinenkin mies, joka heikosti liikutti itseään Montague juoksi häntä auttamaan.
Miehellä oli päällään raskas, karhunnahkainen turkki. Montague nosti hänet ylös, ja hän näki hänen olevan hyvin ijäkkään ihmisen; syvä haava kulki yli hänen otsansa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Toinen auttoi hänet istumaan, niin että hänen selkänsä oli ojanparrasta vasten, ja tuntematon avasi silmänsä ja valitti.
Montague polvistui hänen viereensä, kuunnellen hänen hengitystään. Hän tunsi itsensä sanomattoman avuttomaksi — hän ei osannut tehdä muuta kuin avata miehen takit, ja kuivata kasvoille valuvaa punaista verta.
"Vähän whiskyä", voihki outo. Montague vastasi, että hänellä ei ollut tippaakaan; mutta toinen vastasi, että vaunussa oli vähän jälellä.
Ojanreuna oli siksi kalteva, että Montague saattoi ryömiä vaunun alle ja löytää sieltä säilykesuojan ja sieltä pullon. Vanha mies joi pisaran, ja heikko väri palasi hänen kasvoilleen. Montaguen tarkastaessa häntä, välähti hänelle, että nuo kasvot olivat tutut; mutta missä hän ne oli nähnyt, sitä hän ei saattanut muistaa.
"Kuinka monta Teitä oli matkassa?" kysyi Montague; ja mies vastasi,"Ainoastaan yksi."
Montague nousi ja totesi miehen, joka nähtävästi oli kuski — kuolleeksi. Sitten kiiruhti hän alas tielle, ja raahasi keskelle sitä muutamia risukimppuja, niin että tietä pitkin tuleva automobiili saattoi ne nähdä jo kaukaa; tämän jälkeen palasi hän takaisin tuntemattoman luo ja sitoi nenäliinan hänen otsansa ympäri pysähdyttääkseen verenvuodon haavasta.
Vanhan miehen huulet olivat lujasti yhteen puserretut, aivankuin hän olisi kärsinyt suuria tuskia. "Minä olen mennyttä kalua!" voihki hän uudelleen ja uudelleen.
"Mistä kohden olette haavottunut?" kysyi Montague.
"En tiedä", änkytti hän. "Mutta se tappaa minut! Minä tiedän sen — se on viimeinen hiuskarva."
Sitten sulki hän silmänsä ja nojautui taakse päin. "Ettekö voi saada lääkäriä?" kysyi hän.
"Lähistöllä ei ole ainoatakaan taloa", sanoi Montague. "Mutta minä voin juosta —."
"Ei, ei!" keskeytti toinen tuskastuneena. "Älkää jättäkö minua! Kylläpähän joku tulee. — Oh, tuota mieletöntä kuskia — minkätähden hän ei saattanut ajaa hitaasti, kun käskin? Se on aina niiden tapa — ne tahtovat aina kopeilla."
"Mies on kuollut", sanoi Montague tyynesti.
Toinen kohosi kyynäspäillään maasta. "Kuollut!" läähätti hän.
"Niin", sanoi Montague. "Hän on vaunun alla."
Vanhan miehen silmät olivat tulleet kauhusta mielettömiksi; ja hän tarttui Montaguea käsivarteen."Kuollut!"sanoi hän. "Oi Jumalani — ja se olisin saattanut olla minä!"
Seurasi hetken hiljaisuus. Tuntematon veti syvään henkeä ja kuiskasi taas: "Minä olen mennyttä kalua! En jaksa sitä kestää! Se on liikaa!"
Montague oli huomannut nostaessaan miestä ylös ojasta, että hän oli rakenteeltaan hyvin hento ja kuihtunut. Nyt tunsi hän, kuinka käsi, joka piti kiinni hänen käsivarrestaan, vapisi voimakkaasti. Hänelle välähti, että ehkei mies olekaan todellisesti haavottunut, vaan että yhteentörmäys on järkyttänyt hänen hermojaan.
Ja hän sai hetkistä myöhemmin varmuuden tästä, kun tuntematon äkkiä nojasi eteenpäin, ja tarttui häneen kaksinkertaisella voimalla ja tuijotti häneen laajentuneilla, kauhua kuvastavilla silmillään.
"Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?" läähätti hän."Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?"
Sitten odottamatta vastausta jatkoi hän raivoisasti — "Ei, ette! Te ette voi! Te ette voi! Luulen, ettei kukaan tiedä sitä niinkuin minä tiedän! Ajatelkaa — kymmeneen vuoteen ei ole ollut minuuttiakaan, jolloin en olisi tuntenut kuolemanpelkoa! Se seuraa minua ympäri — se ei päästä minua rauhaan! Se hyökkää minun kimppuuni sellaisissa paikoissa kuin tämä! Ja kun pakenen sitä, saatan kuulla sen ilkkuen nauravan itselleni — sillä se tietää, että en voi päästä pois!"
Vanha mies veti tukahtuneesti huoahtaen henkeä. Hän riippui kiinni Montaguesta niinkuin pieni lapsi, ja tuijotti hänen kasvoihinsa mielettömällä hätääntyneellä katseella. Montague istui kiinninaulittuna.
"Niin", raivosi hän, "se on totta, Jumala olkoon todistajani! Ja tämä on ensimäinen kerta elämässäni, kun siitä kerron! Minun täytyy sitä salata — sillä ihmiset nauraisivat minulle — he ovat olekaan pelkäämättä! Mutta minä makaan valveilla kaiket yöt, ja se istuu aivankuin vihollinen sänkyni reunalla! Makaan ja kuuntelen omaa sydäntäni tunnen sen lyövän, ja minä ajattelen, kuinka se on heikko ja kuinka ohuet seinämät sillä on, ja kuinka kurjaa ja avutonta on, että elämä riippuu siitä! — Ehkette tiedä, mitä se merkitsee?"
Montague pudisti päätään.
"Te olette nuori, nähkääs", sanoi toinen. "Te olette terve — kaikki ovat terveitä paitsi minä! Ja jokainen vihaa minua — en ole saanut koko maailmassa ainoatakaan ystävää!"
Montague joutui aivan hämilleen tästä äkkinäisestä mielenpurkauksesta. Hän koetti sitä pysähyttää, sillä hänestä tuntui miltei sopimattomalta kuunnella — ei ollut kunniallista vetää tällä tavalla ihmistä ulos varuksistaan. Mutta vierasta oli mahdoton seisauttaa; hän oli täydellisesti menehtynyt, ja hänen äänensä kasvoi kasvamistaan.
"Se on totta joka ainoa sana", huudahti hän raivoisasti. "Ja minä en jaksa sitä enää kestää — en jaksa enää kestää mitään. Minäkin olin kerran nuori ja väkevä — minäkin voin pitää huolta itsestäni; ja minä sanoin: tahdon koota rahaa, tahdon olla toisten ihmisten herra! Mutta minä olin hullu — minä en muistanut terveyttäni. Ja nyt koko maailman rahat eivät voi tehdä minulle yhtään hyvää! Antaisin tällä hetkellä viisikymmentä miljoonaa markkaa ruumiista, joka olisi niinkuin kenen tahansa muun ihmisen — ja tällainen — tällainen minulla on!"
Hän löi käsillään rintaansa. "Katsokaa sitä!" huusi hän hysteerillisesti. "Tällaisen olen minä saanut elämistä varten! Se ei sulata mitään ruokaa, ja minä en jaksa pitää sitä lämpöisenä — siinä on kaikki vialla! Miltä Teistä tuntuisi maata valveilla yöllä ja sanoa itsellenne, että hampaanne murenivat ettekä voinut sille mitään — että hiuksenne lähtivät ilman, että kukaan voi niiden lähtöä pysähyttää? Sinä olet vanha ja loppuun kulunut — muutut pian atomeiksi; ja jokainen sinua vihaa — kaikki odottavat sinun kuolevan, jotta saisivat sinut pois tieltään. Lääkärit tulevat ja he ovat kaikki hölynpölyä! He pudistavat päätään ja käyttävät pitkiä nimiä — he tietävät hyvin, että eivät voi tehdä kenellekään mitään hyvää, mutta he tarvitsevat suuret palkkansa! Ei, muuta he eivät voi tehdä, kuin peljästyttää sinut yhä pahemmin ja tehdä sinut entistäänkin sairaammaksi!"
Montague ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella tätä vastenmielistä purkausta. Hänen yrityksensä tyynnyttää vanhusta eivät saaneet aikaan muuta kuin kiihdyttivät häntä yhä enemmän.
"Minkä tähden täytyy sen kaiken langeta minun päälleni?" vaikeroi hän. "Tahdon olla niinkuin muutkin ihmiset — tahdon elää! Ja nyt sitä vastoin, minä olen kuin mies, jonka ympärillä pari nälkäistä sutta saaliinhimoisina kiertävät — sellaista on elämäni. Se on samallaista kuin Luonto, nälkäistä ja julmaa ja raakaa! Te luulette tietävänne, mitä elämä on; se näyttää niin kauniilta ja ystävälliseltä ja lempeältä — sellaista se on, kun olet huipulla! Mutta nyt minä olen alhaalla, ja minätiedän, mitä se on — se on niinkuin painajainen, joka ojentaa kätensä tarttuakseen sinuun kiinni ja musertaakseen sinut! Ja sinä et pääse sitä pakoon — sinä olet avuton niinkuin rotta nurkassa — sinä olet tuomittu — sinä olettuomittu!" Onnettoman miehen ääni muuttui epätoivoiseksi huudoksi, ja hän vaipui kokoon Montaguen eteen, vapisten ja nyyhkyttäen. Toinenkin tunsi heikosti vapisevansa ja olevansa kauhun vallassa.
Vallitsi kauan hiljaisuus, ja sitten kohotti vieras kyynelten kostuttamat kasvonsa, ja Montague auttoi häntä pysymään pystyssä. "Haluatteko vielä vähän whiskyä?" kysyi hän.
"En", vastasi toinen tuskin kuuluvasti, "On parempi, etten ota."
"— Lääkärini eivät salli minun ollenkaan juoda whiskyä", lisäsi hän hetken kuluttua. "Sen he tekevät maksani takia. He ovat määränneet minulle niin monta 'ette saa', että täytyy olla muistikirja, jos tahtoo pitää niistä lukua. Ja kaikki ne yhteensä eivät tee minulle rahtustakaan hyvää! Ajatelkaa sitä — minun täytyy elää graham-korpuilla ja maidolla — itse asiassa ei ole siruakaan muuta mennyt huulieni ohi kahteen vuoteen kuin graham-korppuja ja maitoa."
Ja silloin välähti äkkiä salamana Montaguelle, missä hän oli ennen nähnyt nämä rypistyneet vanhat kasvot. Se oli Laura Heganin eno, jonka majuri oli osottanut hänelle miljonäärien klubin ruokailuhuoneessa! Vanha Henry S. Grimes, joka itse asiassa oli vasta kuusikymmentä vuotta, mutta näytti kahdeksankymmen vuotiaalta; hän, joka omisti köyhäinkortteleita, ja ajoi yhdessä kuukaudessa kadulle enemmän ihmisiä kuin mahtui suunnattomaan klubihuoneustoon!
Montague ei osottanut tuntemisen merkkiäkään, vaan istui paikoillaan pitäen miestä käsivarsillaan. Pieni veripisara tuli esille nenäliinan alta ja vieri alas hänen poskelleen; Montague tunsi hänen vapisevan, kun hän kosketti sitä sormellaan.
"Onko haava suuri?" kysyi hän.
"Ei, ei suuri", sanoi Montague; "parin kolmen lääkärinpistoksen pituinen kenties."
"Lähettäkää noutamaan perhelääkäriäni", lisäsi toinen. "Jos minä pyörtyisin tai tapahtuisi jotain muuta, niin löydätte hänen nimensä korttikotelossani. Mitä se oli?"
Alhaalta tieltä kuului meluavia ääniä. "Halloo", huusi Montague; ja silmänräpäyksen kuluttua tuli kaksi miestä automobiilipuvuissa juosten häntä kohti. He pysähtyivät, katsellen kauhistuneina näkyä, joka nousi heidän eteensä.
Montaguen kehotuksesta hakivat he viivyttelemättä pölkkyjä, joiden avulla saattoivat nostaa vaunua siksi ylös, että saivat kuskin ruumiin vedetyksi sen alta. Montague huomasi, että se oli aivan kylmä.
Hän meni takaisin vanhan Grimesin luo. "Minne haluaisitte Te päästä?" kysyi hän.
Toinen epäröi, ennenkuin vastasi. "Minun oli tarkotuksenaHarrisoneille —" sanoi hän.
"Leslie Harrisoneille?" kysyi Montague. (Ne olivat olleet niiden vieraiden joukossa, joita hän oli tavannut Devoneilla.)
Toinen huomasi hänen katseestaan, että hän tunsi heidät. "Tunnetteko heidät?" kysyi hän.
"Tunnen kyllä", sanoi Montague.
"Se ei ole kaukana", sanoi vanha mies. "Kukaties olisi parasta mennä sinne." Ja sitten epäröi hän taas hetkisen; ja tarttuen Montaguen käsivarteen ja vetäen häntä luokseen kuiskasi hän, "Sanokaa minulle — ettette — ettette kerro —"
Montague ymmärsi, mitä hän tarkotti ja vastasi: "Se on säilyvä meidän välillämme." Samalla tunsi hän uuden vastenmielisyyden väristyksen tätä kurjista kurjinta vanhaa olentoa kohtaan.
He nostivat hänet vaunuun; ja kun he viipyivät paraiksi sen verran, että ehtivät kääriä kuskin ruumiin peitteeseen, kysyi hän äreänä, minkä vuoksi eivät he jo lähteneet. Neljännes tuntia kestävän matkan aikana riippui hän kokonaan kiinni Montaguessa, vapisten pelosta joka kerta, kun he ajoivat vastaan tulevan käännöksen ympäri.
He saapuivat Harrisonin talolle; ja lakeijalta, joka avasi oven, hävisi silmänräpäyksessä teennäinen välinpitämättömyytensä nähdessään suuren, karhunnahkaisen kasan Montaguen käsivarrella. "Lähettäkää hakemaan Mrs, Harrisonia", sanoi Montague, laskien mytyn salissa olevalle sohvalle. "Noutakaa lääkäriä, niin pian kuin mahdollista", lisäsi hän toiselle palvelijalle.
Mrs Harrison tuli "Se on Mr Grimes", sanoi Montague; sitten kuuli hän pelästyneen huudahtuksen, ja kääntyessään katsomaan näki hän Laura Heganin, joka kävelypuvussaan astui reippaana sisään kylmästä ulkoilmasta.
"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän. Ja Montague kertoi hänelle niin nopeasti kuin saattoi, ja hän juoksi auttamaan vanhusta. Montague seisoi vierellä, ja kantoi hetken kuluttua hänet yläkertaan, ja odotteli alhaalla, kunnes lääkäri saapui.
Vasta kotimatkalla ehti hän ajatella Laura Hegania, ja kuinka kauniilta hän näytti turkeissaan. Hän aprikoi, oliko aina oleva hänen kohtalonaan kohdata Miss Hegania sellaisissa olosuhteissa, missä Miss Heganille ei jäänyt vähääkään aikaa huomata hänen olemassaoloaan. Kotona kertoi hän seikkailuistaan, ja huomasi olevansa koko loppupäivän sankari. Hän oli pakotettu antamaan haastatteluja useille sanomalehtireporttereille ja hänen oli pakko kieltää yhden heistä ottamasta itsestään valokuvaa. Jokainen Devoneilla näytti tuntevan vanhan Henry Grimesin, ja Montague ajatteli itsekseen, että jos tämän pienen ihmisryhmän huomautukset olivat sattuvana näytteenä, niin tuo onneton miesparka oli oikeassa sanoessaan, että hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa.
Kun hän astui alakerran lukusaliin seuraavana aamuna, löysi hän sanomalehdissä suuremmoisia kuvauksia onnettomuudesta, ja sai lukea, että Grimes ei ollut saanut muuta pahempaa kuin haavan päälakeensa ja lievän tärähdyksen. Näin ollenkin tunsi hän kuitenkin velvollisuudekseen käydä tiedustelemassa sairaan tilaa, ja hän ajoi sinne vähää ennen aamiaista.
Laura Hegan tuli alas häntä vastaan, päällään valkoinen aamupuku. Hän vahvisti sanomalehtien hyvät uutiset, ja sanoi, että hänen enonsa nukkui rauhallisesti. (Hän ei sanonut, että hänen lääkärinsä oli tullut pikajunalla, mukanaan kaksi sairaanhoitajatarta, ja asettunut asumaan taloon ja kieltänyt tuolta vanhalta miljonääriraukalta hänen grahami-korppunsa ja maitonsakin). Sen sijaan sanoi hän, että hän oli erikoisesti maininnut Montaguen ystävällisyydestä, ja pyytänyt häntä puolestaan ilmaisemaan hänelle kiitollisuutensa. Montague oli kuitenkin siksi ruokoton, että epäili tätä.
Se oli ensi kerta kuin hänellä koskaan oli ollut tilaisuutta puhella Miss Heganin kanssa. Hän huomasi tuon lempeän, hyväilevän äänen, jossa ei ollut hiukkastakaan eteläistä kaikua; ja iloksensa huomasi hän, että hän saattoi jutella ilman, että hänen ylevyytensä ja jalon kauneutensa taikalumous hävisi hänestä. Montague viipyi niin kauan kuin hänellä suinkin oli siihen oikeutta.
Ja koko kotimatkan ajatteli hän Laura Hegania. Siinä ensi kerran kohtasi hän naisen, jota hän halusi oppia tuntemaan; naisen, jossa oli jotakin arvokasta ja hillittyä, ja jonka elämässä oli jotakin aatetta. Ja hänen oli mahdotonta päästä häntä tuntemaan — sillä Miss Hegan oli rikas.
Tätä tosiasiaa ei voinut syrjäyttää — Montague ei edes koettanutkaan sitä tehdä. Hän oli tavannut naisia, joilla jo oli omaisuuksia hallussaan, ja hän tiesi, mitä he ajattelivat itsestään, ja mitä muu maailma heistä ajatteli. He saattoivat sydämestään halata olla jotakin muuta kuin aarrekammioiden haltijoita, mutta heidän toiveensa olivat turhia; raha kulki heidän kintereillään ja he saivat varjella sitä kaikilta tungettelijoilta. Montague muisti yhden perijättären toisensa jälkeen — nousukkaita, muutamat heistä komeita ja hentoja kuin perhoset — mutta pinnan alta kovia kuin teräspanssari. Kaiken elämäänsä oli heitä opetettu ajattelemaan itsestään niin, että he edustivat rahaa, ja kaikista muista, jotka tulivat likelle, että he olivat seikkailijoita, jotka etsivät rahaa. Jokaisessa sanassaan toivat he esille tämän ajatuksen ja jokaisesta silmäyksestä, jokaisesta liikkeestä saattoi sen lukea. Ja sitten ajatteli hän Laura Hegania ja sitä omaisuutta, minkä hän tulisi perimään; ja hän kuvitteli, minkälainen hänen elämänsä talisi olemaan — kaikellaiset matelijat ja loiseläimet ja liehakoitsijat piirittäisivät hänet — suunnitelmia rakentavat mammat ja rakastettavasti hymyilevät siskot ja serkut punoisivat juonia saavuttaakseen hänen luottamuksensa! Saattoiko mies, joka oli köyhä, ja joka tahtoi säilyttää itsekunnioituksensa, vetää muuta johtopäätöstä, kuin että hänen oli mahdoton päästä hänen tuttavuuteensa?
Kuudestoista luku.
Montague palasi takaisin kaupunkiin ja hautautui jälleen kirjoihinsa; sillä aikaa Alice vietti vähäiset tuntinsa seuraamalla uuden pukunsa kehitystä, jossa hänen tuli ylläpitää perheen kunniaa Mrs Devonin avajaistansseissa. Tuo suuri tapahtuma oli määrätty seuraavaksi viikoksi, ja se jännitti salonkimaailmaa yhtä paljon kuin joulun saapuminen lapsilaumaa. Jokainen, jonka Montague tapasi, oli kutsuttu, ja jokainen aikoi mennä, ellei hänellä ollut suruaika. Heidän lörpöttelynsä kohdistui yksinomaan niihin tyytymättömiin, joita ei oltu kutsuttu, ja heidän kiukkuunsa ja katkeruuteensa.
Mrs Devonin asunnon ovet avattiin varhain tuona kohtalorikkaana iltana, mutta harvat tulisivat saapumaan ennen puoliyötä. Tapoihin kuuluvaa oli ensin käydä oopperassa, ja ennen sitä oli noudatettava puolta tusinaa kutsuja suurille päivällisille. Onnellinen oli se, joka ei saanut tehdä lääkärin tuttavuutta tämän tilaisuuden jälkeen; sillä kello yhden aikaan tuli Mrs Devonin jättiläismäinen illallisateria, ja sitte taas kello neljän aikaan toinen illallinen. Tusina uusia ylimääräisiä kokkeja oli tuotettu viikkokauden ajaksi Devonin taloon näitä ruokia valmistamaan — sillä yhtenä puolena tuon suuren naisen ylpeydestä oli se, että hän ei sallinut kenenkään ulkopuolisen hankkijan valmistaa mitään vierailleen.
Montague ei ollut koskaan lakannut ihmettelemästä sitä salonkimaailman ilmiötä, jonka hän tunsi Mrs Devonin nimellä. Hän saapui sinne, ja jättäytyi kohtalon varaan, keskelle vilisevää, tyrkkivää vierasjoukkoa; ja lukuunottamatta sitä, että hän sattumalta joutui keskusteluun muutaman salapoliisin kanssa — joita siellä oli lukemattomia — luullen häntä vieraaksi, tuli hän toimeen erinomaisen hyvin. Mutta kaiken aikaa, kun häntä kuljetettiin ympäri ja esiteltiin ja tanssitettiin, katseli hän ympärilleen ja ihmetteli. Komeat raput ja sali ja seurusteluhuoneet olivat muuttuneet troopillisiksi puutarhoiksi, joissa kasvoi palmuja ja kiipeileviä viinimarjapensaita, ja azaleoja ja ruusuja, ja suuria, tulipunaisia poinsettia — maljakoita, joiden läpi tuhannet valot hohtivat. (Sanottiin, että nämä tanssiaiset olivat tyhjentäneet maan kukkaissadon aina Atlantaan saakka etelässä.) Ja vastaanottohuoneessa kohtasi sitte tuon pienikokoisen, vanhan naisen, joka seisoi orkkiksista laitetun lehtimajan alla. Hän oli puettu kuninkaalliseen purppuramantteliin, joka oli koristeltu hopealla, ja vyötetty helmistä tehdyllä panssarivyöllä. Jos saattoi uskoa sanomalehtiä, olivat timantit, joita muuan kantoi päällään näissä pidoissa, sadan miljoonan markan arvoiset.
Muukalaisen aivan tempasi valtaansa kaikki tämä loisto. Kaksi sataa loistavasti puettua naista ja heidän kavaljeeriaan tanssi katrillia — näky niin huvittava, että sitä voi ajatella tapahtuneeksi vain saduissa ja tarinoissa, taikka jossakin vanhassa ritarikauden aikaisessa seikkailuromaanissa. Neljä kertaa näiden pitojen aikana jaettiin lahjoja, ja jalokiviä ja taide-esineitä putosi esille aivankuin taikasauvasta. Mrs Devon itse poistui pian, mutta soiton ja ilonpidon riemu jatkui lähes aamuun saakka, ja koko tämän ajan olivat tuon suuren rakennuksen salit ja huoneet niin täyteen pakatut, että tuskin saattoi päästä liikkumaan.
Sitten lähdettiin kotia, ja silloin selkeni, että kaikki tämä loisto — ja kaikki se ihmistyö, jota se edusti, ei ollut enää muuta kuin muisto! Eikä näiden kemujen täydellistä merkitystä saattanut ymmärtää, jollei tajunnut, että ne olivat vain yksi tuhansista — malli, jota jokainen koetti jäljitellä omissa pienissä pidoissaan. Se oli merkkikello, joka kertoi maailmalle, että 'sesonki' oli alkanut. Se avasi ylellisyyden portit selko selälleen, ja mässäyksen virrat tulvivat niiden läpi. Siitä lähtien seurasivat huvitukset yhtenä ainoana katkeamattomana ketjuna toisiaan; kolme juhla-ateriaa saattoi olla joka ainoa yö — sillä yksi päivällinen ja kaksi illallista oli tätä nykyä tapana kutsuissa! Ja muun osan päivästä veivät vastaanotot ja teevierailut ja soitto-esitykset — yhdellä henkilöllä saattoi olla valittavana parikymmentä tilaisuutta, mutta hän ei milloinkaan syrjäyttänyt sitä piiriä, minkä hän oli kohdannut Mrs Devonilla. Eikä tähän ollut vielä luettu ne kymmenet tuhannet onnenonkijat ja matkijat, joita oli kaikkialla koko kaupungissa; eivätkä ne, jotka olivat lukemattomissa muissa kaupungeissa, missä jokaisessa oli tuhansia naisia, joilla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin apinoida Maailmankaupungin tapoja. Järki ei jaksanut tajuta tätä suunnatonta loan ja alennuksen tulvaa — se oli jotakin, joka sokaisi aistit ja pauhasi korvissa mahtavana kuin Niagara.
Tämän kaiken merkitys ei ulottunut yksinomaan niihin ihmisiin, jotka sitä itsestään vuodattivat esille; sen vaikutukset ulottuivat läpi koko maan. Laumoittain oli liikemiehiä ja käsityöläisiä, jotka tuottivat ylhäisölle kaiken, mitä se osti, ja joiden tehtävänä oli houkutella ihmisiä ostamaan niin paljon kuin mahdollista. Ja siten suunnittelivat he niin kutsutut "muodit" — ne olivat pieniä ylimielisyyksiä kuosissa ja kankaassa, jotka saivat kaiken muuttumaan pian vanhanaikaiseksi. Ennen oli ollut kaksi muotikautta, mutta nyt oli neljä; ja akkunanäyttelyjen ja miljoonien ilmotusten kautta narrattiin yleisö ansaan. "Keltaiset" lehdet omistivat sivumääriä perinpohjin kuvaillakseen, miten nuo 400 olivat puetut; oli olemassa aikakauskirjoja, joilla oli miljoonia lukijoita, ja jotka eivät olleet olemassa mitään muuta tarkoitusta varten kuin levittääkseen näitä aatteita. Ja kaikkialla, kaikissa salonkimaailman luokissa miehet ja naiset kuluttivat aivojaan ja sydäntään ja jännittivät tarmonsa seuratakseen tätä muodin kummitusta; laumoittain ihmisiä pysyi sentähden köyhinä, ja se vietteli maailman nuorison ja toivon. Uudisviljelijäin vaimot maalaiskylissä koristelivat hattujaan ollakseen "muodikkaita"; ja palvelustytöt kaupungissa kantoivat keinotekoisia hylkeennahkavaippoja, ja kirjanpitäjät ja ompelijattaret myivät itsensä porttoloihin koristeiden ja kullattujen jalokivien takia.
Tähän yllyttäjänä oli koristeluvaisto ja rahanhimo, joka sitä läpäisi. Maailmankaupungissa oli ainoana ylhäisyyden todisteena raha, ja rahan omistaminen oli todisteena vallasta; ja tämä vaikutus oli värittänyt kaikki ihmisten luonnolliset halut. Kauneuden rakkaus, yltiöpäinen halu vieraanvaraisuuteen, ilot ja musiikki ja tanssi ja rakkaus — kaikki nämä seikat olivat muuttuneet vain rahavallan osottamisen välineiksi! Miehet kokosivat ahkerasti enemmän rahaa — mutta heidän mielettömillä vaimoillaan ei ollut elämässään muuta tekemistä kuin tuo järjetön komeilemiskilpailu. Ja niin oli tultu siihen, että naista, joka osasi kuluttaa omaisuutta kaikista silmiinpistävimmällä tavalla, ja joka oli kaikista vaikuttavin väline toisten ihmisten elämän ja työn pirstomiseksi — häntä enimmän ylistettiin ja huomattiin.
Kauhistuttavin tosiseikka ylhäisön suhteen oli tämän äärettömän sokea materialismi. Ne toiveet, joita Montague oli tuonut tänne mukanaan, olivat poimitut Eurooppalaisesta kirjallisuudesta;grand mondessa[= suuri maailma. Suomentaja.], sellaisessa kuin tämä, odotti hän tapaavansa diplomaatteja ja valtiomiehiä, tutkijoita ja tiedemiehiä, filosofeja ja runoilijoita ja maalareita. Mutta seuramaailmassa ei koskaan kuultu sanaakaan sellaisista ihmisistä. Eriskummallisuuden merkki oli se, että joku oli innostunut älyllisistä kysymyksistä, ja huoletta sai kulkea viikkokausia ympäriinsä kohtaamatta ainoatakaan henkilöä, jolla olisi ollut edes yksi ainoa ajatus. Kun nämä ihmiset lukivat, ottivat he käteensä jonkun ruoansulatusnovellin, ja kun he menivät näytelmään, oli sinä aina jokin soitannollinen ilveily. Ainoa älyllinen tuote, mihin se saattoi viitata omanaan, oli ruokoton skandaalilehti, jota etupäässä käytettiin kiristysvälineenä. Silloin tällöin joku nuori, hehkuva ylhäisönainen koetti järjestää salongin mannermaan malliin, ja koota sinne ympärilleen muutamia vähäpätöisiä älyniekkoja joksikin aikaa. Mutta enimmäkseen kaupungin älylliset työntekijät pysyttelivät ankarasti erillään; ja salonkimaailma oli jäänyt pieneksi ihmisryhmäksi, joiden rikkaudet olivat muodostuneet historiallisiksi parissa vuosikymmenessä, ja jotka kokoontuivat yhteen toistensa palatseissa, ja mässäsivät ja huijasivat ja lörpöttelivät toisistaan, ja kietoivat persoonallisuutensa ympärille pelottavan ja luotansa sysäävän majesteetillisuuden verhon.
Montague huomasi ajattelevansa, että kenties he eivät olleet niitä, joita tuli syyttää. Eivät he olleet asettaneet rikkautta kaiken päämääräksi ja tarkotusperäksi — sen oli tehnyt yhteiskunnat, josta he olivat osa. Ei se ollut heidän vikansa, että heille oli jäänyt valtaa, eivätkä he osanneet sitä mihinkään käyttää; ei se ollut heidän vikansa, että he näkivät poikiensa ja tyttäriensä joutuvan maailman hylkiöiksi, joilta oli riistetty kaikki välttämättömät elämisen tarpeet, ja mahdollisuuskin tehdä mitään hyödyllistä.
Säälittävin ilmiö keskellä kaikkia muita ilmiöitä oli Montaguelle tämä "toinen sukupolvi", joka oli astuva näyttämölle koko elämä jo etukäteen ylt'yleensä myrkytettynä. Mikään vääryys, minkä he saattoivat tehdä maailmalle, ei saattanut milloinkaan olla sen vääryyden vertainen, minkä maailma oli tehnyt heille, salliessaan heidän omistaa rahaa, jota he eivät olleet ansainneet. He olivat ikuisesti eristetyt todellisuudesta ja mahdollisuudesta ymmärtää elämää; heillä oli suuret, terveet ruumiit, ja heidän täytyi kokea — eikä heillä ollut mitään tekemistä. Se oli kaiken tämän elinvoimaa jäytävän hurjastelun todellinen merkitys — tämän "seuraelämän pyörteen", niinkuin sitä kutsuttiin; mielettöminä haettiin alinomaa uutta kiihdykettä, uusia sysäyksiä jotka saisivat liikkeelle noiden ihmisten aistit, joita ei koko maailmassa mikään liikuttanut. Siitä syystä rakensivat he palatseja, ja sirottelivat lahjojaan tansseissa ja pidoissa, ja kusivat automobiileillaan ympäri maata ja matkustelivat yli maan huvialuksillaan ja yksityisjunillaan.
Ja loppujen lopuksi, läksynä heidän ponnistuksistaan oli se, että kaikki tuo hakeminen oli turhaa: kuluneet hermot eivät jaksaneet värähdellä. Silmiinpistävin tosiasia ylhäisöön nähden oli sitä piinaava sanomaton ikävystyminen; myymälätyttö luki kateuden sekaisella vihalla sen suurista ja juhlallisista pidoista, mutta naiset jotka olivat niissä läsnä, saattoivat olla puoleksi torkuksissa jalokiviviuhkojensa takana. Kuvaavana siitä oli Montaguelle Mrs Billy Aldenin huvimatkailijaseurue Niilillä; haukotella suoraapäätä vasten Sfinksin kasvoja ja pelatabridgeäpyramiidien varjossa — ja laskea krokodiilejä ja ehdottaa, että "tukalan tilan vaihtamiseksi" hypättäisiin virtaan!
Ihmiset kävivät näissä lukemattomissa, toisiaan loppumattomana renkaana seuraavissa kutsuissa ainoastaan sentähden, että pelkäsivät jäävänsä yksin He vaelsivat paikasta paikkaan seuraten niinkuin lapsilauma sitä, mitä johtaja, määräisi uudeksi ajanvietoksi. Olisi saattanut täyttää kokonaisen nidoksen luettelemalla heidän "keppihevosiaan." Uusia syntyi joka viikko — jos ei hienosto niitä keksinyt, niin keltaiset lehdet keksivät mitä. Siellä oli muuan nainen, jonka hampaat olivat täynnä timantteja; ja toinen, joka ajoi seebraparilla. Kerrottiin apinapäivällisistä ja päivällisistä intialaisissa leveälahehousuissa Newportissa, päivällisistä ratsailla hevosten selässä, ja kukkaistansseista New-Yorkissa. Kerrottiin muoti-albumeista ja käsikirjoituksilla varustetuista viuhkoista ja puhuvista variksista ja harvinaisista orkkiksista ja poronlihasta; miesten rannerenkaista ja naisten nilkkarenkaista; "turhuusrasioista" joista jokainen oli maksanut viisikymmentä tai sata tuhatta markkaa; salaperäisistä ja inhottavista suosikkieläimistä, kameleonteista ja sisiliskoista ja kuningaskäärmeistä — muuan nuori nainen kantoi kissakäärmettä kaulakoristeenaan. Eräällä oli pöytäpeite, joka oli tehty yhteenkudotuista ruusuista, ja toinen kantoi yllään hyvälle tuoksuvaa flanellia, joka oli maksanut yhdeksänkymmentä markkaa kyynärä; muuan oli alottanut kirkkaalla jäällä luistelemisen elokuussa, ja eräs toinen oli perustanut luokan Platon tutkimusta varten. Muutamat toimeenpanivat tennis-kilpailuja uimapuvuissa ja leikkivät pukinhyppyä päivällisen loputtua; toiset olivat saaneet erikoismyönnytyksiä Paavilta, niin että he saivat pitää yksityiset kappelit ja rippi-isät; ja vielä toiset järjestivät "eteneviä päivällisiä" siten, että siirtyivät yhdestä ravintolasta toiseen — kukonpyrstöä ja _bluepoint'_iä Sherryllä, soppaa ja madeiraa Delmonicolla, vähän jättiläiskilpikonnaamontilladonkanssa Waldorfilla — ja niin edespäin.
Yhtenä seurauksena tästä hirvittävästä menosta oli se, että ihmisten terveys murtui hyvin nopeasti; ja heillä oli kaikellaisia eriskummallisia tapoja, joilla he koettivat sitä parantaa. Yksi henkilö ei syönyt mitään muuta kuin sinappia, ja toinen eli ruohoilla. Yksi saattoi niellä suuntäydellisen soppaa kolmekymmentäkaksi kertaa päivässä; toinen söi joka toinen tunti, ja toinen kerran viikossa. Muutamat menivät ulos varhain aamulla ja kävelivät paljain jaloin ruohokossa, ja toiset hyppivät nelin kontin ympäri lattiaa laihduttaakseen itseään. Heillä oli "lepokuuria" ja "vesikuuria", "uusi ajatus", ja "metafyysillinen parantaminen" ja "kristillinen tiede"; siellä oli automaattinen hevonen, jolla saattoi ratsastaa huoneissa, ja jossa oli mittari, joka ilmaisi kuljetun matkan etäisyyttä. Montague tapasi erään miehen, jolla oli sähkökone, joka maksoi sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja joka otti häntä käsivarsista ja jaloista ja voimistelutti häntä samalla kun hän itse oli jouten. Hän kohtasi naisen, joka kertoi hänelle ratsastavansa sähkökamelilla!
Joka paikassa minne meni, oli uusia ihmisiä, jotka tuhlasivat rahojaan uusilla ja uskomattomilla keinoilla. Siellä oli mies, joka oli ostanut kappelin ja muuttanut sen teatteriksi, ja vuokrannut ammattinäyttelijät, ja kehottanut ystäviään tulemaan katsomaan, kun hän näyttelee Shakespearea. Siellä oli nainen, joka puki itsensä kuuluisissa maalauksissa olevien kuvien mukaan, ja kietoi itsensä ruusuihin ja kirsikkapuun lehtiin, ja muratti- ja laakeriseppeleihin — ja hänen suosikkikoiransa kantoivat päällään vaatteita, jotka arvokkaasti vastasivat emäntänsä pukua! Siellä oli mies, joka maksoi kolmekymmentä markkaa päivässä eräästä puutarhaneilikasta, joka oli neljä tuumaa läpimitaten ja tyttö, joka kantoi tuoreilla päivänkukilla koristeltua hattua, ja tanssipukua, johon oli sidottu silkkilangalla parvi eläviä perhosia; ja toinen, jonka hattu oli kudotusta hopeasta, ja siinä neljänkymmenen tuuman pituisia strutsinsulkia, jotka olivat tehdyt hopealiuskoista. Siellä oli mies, joka palkkasi sotilaskomppanian marssimaan kokonaisen pitkän päivän saadakseen valmiiksi oivallisen tanssipermannon; ja toinen, joka pani pystyyn rakennuksen sadalla viidelläkymmenellä tuhannella markalla järjestääkseen tyttärelleen vastaanottotanssijaiset, ja sitten päivää myöhemmin repi sen alas. Tuossa oli eräs, joka kasvatti kalkkarokäärmeitä, ja päästi niitä sitten irti tuhansittain karkottaen siten jok'ainoan pois eräältä Wallingien maatilalta pohjois-Karoliinassa. Tuolla oli muuan, joka rakennutti itselleen huvipurtta, jonka kannella oli meijeri ja leipomo pienoisjäljennöksinä, ja ranskalainen pesutupa ja puhallinsoittokunta; hänellä oli viiden miljoonan markan kilpapursi, jonka kannella oli moottoriveneet, ja plutoona tarkka-ampujia ja muutamia kiinalaisia pesijöitä, ja kaksi lääkäriä sen puoleksi mielisairasta omistajaa varten. Kas tuolla oli mies, joka oli ostanut reiniläisen linnan neljällä miljoonalla markalla ja kuluttanut yhtä paljon sen kuntoonpanemiseen; sitten oli hän sen täyttänyt palvelijoilla, jotka olivat puetut neljännentoista vuosisadan aikuisiin pukuihin. Täällä oli kätkettynä kahdenkymmenen viiden miljoonan markan arvoinen taidekokoelma, jota kenenkään silmä ei milloinkaan ole nähnyt!
Silmiinpistävimmin saattoi huomata tämän mielettömyyden vaikutuksen ylhäisöön kuuluvissa nuorissa miehissä. Jotkut laahtasivat itsensä ja muita automobiilikilpailussa, joissa vauhti oli kaksisataa kilometriä tunnissa. Muutamat lähtivät ajelulle moottoriveneillä, jotka olivat pelkkiä venheiden varjokuvia ja muovaellut veitsenterän muotoisiksi, niin että ne halkoivat vettä seitsemänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Toiset palkkasivat ammattinyrkkitaistelijoita, jotka antoivat heille selkään, toiset panivat toimeen koira- ja karhutappeluita, ja nyrkkitaisteluita kengurujen kanssa. Montague vietiin erään miehen asuntoon, joka oli koko elämänsä uhrannut villien eläinten metsästämiseen maapallon kaikilla kulmilla, ja joka matkusti empimättä maailman ympäri saadakseen yhden uuden lajin lisää voittokokoelmiinsa. Hän oli saanut kuulla, että parooni Rotschild oli tarjonnut viisituhatta markkaa "bongo"-eläimestä, muutamasta suunnattoman suuresta ruohonsyöjästä, jota kukaan valkea mies ei ollut vielä milloinkaan nähnyt; ja hän oli lähtenyt vuoden kestävälle huvimatkalle sisämaahan, matkassaan junassa satakolmekymmentä alkuasukasta, ja tuonut mukanaan neljäkymmentä eri lajeille kuuluvaa kalloa, niiden joukossa myöskin bongon — jota parooni ei ollut saanut! Hän kohtasi erään toisen, joka oli ollut avullisena ilmapalloklubin järjestämisessä, ja teki kahdenkymmenen neljän tunnin matkoja pilviin. (Tämä, sivumennen sanottuna, oli viimeinen urheilulaji — Tuxedossa oli järjestetty kilpailuja ilmapallojen ja automobiilien välillä; ja Montague tapasi yhden nuoren naisen, joka kerskaili olleensa ylhäällä viisi kertaa.) Siellä oli toinen miljonäärinuorukainen, joka kärsivällisesti istui opettamassa sunnuntaikoulussa, todistajanaan lauma sanomalehtireporttereita; sitten oli eräs toinen, joka pani kokoon koko maata käsittävän sanomalehtirenkaan ja alotti sodan omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan. Siellä oli toisia, jotka harrastivat uudisasutustyötä; siellä oli venäläisiä vallankumouksellisia — olipa siellä muutamia, jotka kutsuivat itseään sosialisteiksi! Montaguen mielestä tämä oli kaikista eriskummallisin keppihevonen; ja kun hän iltapäiväteen aikana kohtasi yhden näistä nuorukaisista, katseli hän häntä ihmetellen ja pää pyörällä — eikä hän voinut olla muistamatta sitä miestä, jonka hän oli kuullut suurisuisesti pauhaavan kadunkulmassa.
Kaikki nämä kuuluivat "toiseen sukupolveen." Niin hirveältä kuin tuntuikin ajatella, olikolmaskasvamassa ja valmistumassa ottamaan ohjat käsiinsä. Ja varallisuuden kasvaessa entistään nopeammin ei kukaan saattanut arvata, mitä he voisivat saada aikaan. Vielä oli ylhäisössä jälellä muutamia miehiä ja naisia; jotka olivat itse ansainneet rahansa ja joilla oli vähän käsitystä niistä vaikeuksista ja kärsimyksistä, joiden takana ne olivat, mutta kun kolmas polvi milloin ottaisi vallan, olisivat nämä kaikki joko kuolleet tai unohdetut, eikä enää olisi olemassa mitään sidettä, joka yhdistäisi heidät todellisuuteen!
Tällainen ajatus taustana siirtyi katse rikkaiden lapsiin. Muutamat näistä olivat perineet satoja miljoonia, markkoja vielä kehdossa maatessaan; tuon tuostakin saivat he viiden miljoonan markan rakennuksen syntymäpäivälahjaksi. Kun sellainen lapsi syntyi, kuvailivat sanomalehdet sille omistetuissa palstamääräisissä kirjotuksissa senlayetteä[layette = kapalovaatteet. Suomentaja.] ja lapsenvaatteita, joista kukin oli maksanut viisisataa markkaa, ja pitsireunusteisia nenäliinoja, jotka olivat maksaneet kaksikymmentäviisi markkaa, ja täydellisiä toalettilaitteita pienen pienine kultaisine harjoineen ja puuterilaatikoineen; saattoipa nähdä tuon kalliin kapineen kuvankin, niissä se istui "Mooseksen vasussa", peitettynä harvinaisella ja ihmeellisellä valencelaisella pitsillä.
Tällainen lapsi sai kasvaa ylellisen ja hillittömän ilmapiirin keskellä; se rähisi palvelijoiden kanssa kuuden vuoden vanhana ja puhui hävyttömyyksiä ja poltti paperossia kahdentoista vuoden vanhana. Sitä hemmoteltiin, sitä ihailtiin ja siihen katseltiin ja sitä kuljetettiin ympäri juhlakulussa, puettuna niinkuin joku ranskalainen nukke; se imi itseensä kiukkua ja suuruudenhulluutta jokaisella henkäyksellä, minkä veti sisäänsä. Näissä jättiläistaloissa saattoi kohdata pieniä peukaloisia, vähän yli tusinan verran vuosia takanaan, jotka eivät muusta puhelleet keskenään, kuin hinnoista mitä mikin esine oli maksanut ja naapuriensa alhaisesta säädystä. Ei ollut maailmassa mitään, mikä olisi ollut liiaksi hyvää heille — heillä oli pienen pieniä jäljiteltyjä automobiileja, joilla he ajoivat ympäri maata, ja täysiverisiä arabialaisia ponihevosia, ja nukketaloja oikeaan ludvigilaiseen malliin jalokivillä päällystettyine mattoineen ja sähkövaloineen, jotka loistivat pienoiskokoisissa lyhtysissä. Mrs Caroline Smythellä esiteltiin Montaguelle kalpea, verenvähyydestä kärsivän näköinen kolmentoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka ylhäisessä juhlallisuudessa aterioi yksin muun perheen jo poistuttua, ja ehdottomasti vaati kaikki lakeijat olemaan saapuvilla; ja hänen onneton tätinsä sai tuntea myrskyn jyrisevän korviensa ympärillä kieltäessään hovimestaria viemästä shampanjaa lastenkamariin ennen aamiaista.
Muuan pieni huomautus painui Montaguen mieleen kuvaavana piirteenä hienoston käytöksestä sellaisten asioiden suhteen. Majuri Venable oli sattunut leikkiä laskien huomauttamaan, että lapset alkoivat nykyaikana ymmärtää niin paljon, että naisten oli välttämätöntä olla varuillaan. Ja siihen vastasi Mrs Vivie Patton, kääntyen silmänräpäyksessä juhlalliseksi: "En tiedä — onko Teidän mielestänne lapsilla mitään moraalia? Minun lapsillani ei ole."
Ja sitten hurmaava Mrs Vivie alkoi kertoa totuuksia omien lastensa suhteen, Ne olivat luonnostaan raakalaisina syntyneitä, ja siinä kaikki, mitä heistä saattoi sanoa. He tekivät niinkuin heitä halutti, eikä kukaan saattanut heitä estää. Majuri vastasi, että nykyaikana koko maailma teki mitä halusi, eikä kukaan nähtävästi kyennyt sitä estämään; ja tämä sukkeluus käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta Montague istui äänettömänä ja miettien — hän aprikoi mitä tapahtuisi maailmalle kun se olisi joutunut tämän turmeltuneen sukupolven ikeen alaiseksi, joka nyt vielä oli lapsen ijässä, ja olisi omaksunut itselleen tämän uuden uskonnon: tee mitä haluat.
Aluksi olivat ihmiset toimineet niinkuin heitä halutti luonnostaan ja kaikessa yksinkertaisuudessa ja ajattelematta sitä ollenkaan; mutta nyt, Montague havaitsi, tapa oli levinnyt siihen määrään, että siitä oli kehittymässä aivan erikoinen filosofia. Uusi jumalanpalvelus oli puhkeamassa ja sen harjottajat suunnittelivat maailman uudistamista tuon aatteen mukaan, että jokainen teki mitä halusi. Koska sen jäsenet olivat varakkaita ja saattoivat hallita maailman neronlahjoja, oli tämä epäjumalanpalvelus muodostumassa taiteeksi, jolla oli korkealle kehittynyt tekniikka ja kirjallisuus, joka oli hieno ja hiottu ja houkutteleva. Euroopalla oli ollut sellainen kirjallisuus yhden vuosisadan ajan ja Englannilla parin sukupolven ikäkauden. Ja nyt oli Ameriikalla oleva myöskin!
Montague tarkasti perinpohjin ja suuresti huvitettuna kaikkea tätä eräänä päivänä, kun Mrs Vivie kutsui, hänet muutamaan "taiteelliseen iltaansa." Mrs Vivie oli tekemisissä erityisen säätyluokan kanssa, joka harrasti älyllisiä asioita ja sulki piiriinsä muutamia seikkailevia ammattitaiteilijoita ja "nerolla" varustettuja miehiä. "Älkää tulko, jos pelkäätte peittoamista", sanoi hän hänelle — "sillä Strathcona tulee sinne."
Montague luuli kykenevänsä kestämään melkoisen paljon siihen aikaan. Hän meni ja tapasi siellä Mrs Vivien ja hänen kreivinsä (Mr Vivie oli nähtävästi jätetty kutsumatta) sekä myöskin tuon nuoren, perkeleellisyyden palvojarunoilijan, jonka teos oli juuri siihen aikaan koko kaupungin puheenaiheena. Hän oli pitkä, hoikka nuorukainen, jolla oli valkeat kasvot ja surumieliset, mustat silmät ja mustat kiharat, jotka somina aaltoina laskeutuivat hänen korvilleen; hän istui "itämaisessa nurkassa", polvillaan käsikirjotus, joka oli hennolla käsialalla kopioitu hienosti lemuavalle "taiteilija-paperille", ja solmittu intohimoisen purppuraisilla värinauhoilla. Nuori, valkoisiin puettu tyttö istui hänen vierellään ja piti kynttilää runoilijan lukiessa tästä käsikirjotuksesta omia painamattomia (ja painettavaksi mahdottomia) säkeitään.
Ja sillä välin kun nuori runoilija keskeytti lukunsa, puhui hän. Hän puhui itsestään ja työstään — nähtävästi oli hän tullut sinne saadakseen juuri siitä puhua. Hänen sanansa tulvailivat niinkuin nopea virta, kuultavina, säihkyvinä, keskeymättöminä; ne hypähtelivät paikasta toiseen — sinne tänne, nopeasti niinkuin valo leikkii aalloilla. Montague koetti työllä ja vaivalla seurata puhujan ajatuksia, kunnes hän huomasi järkensä olevan aivan pyörällä ja jätti kuuntelemisen. Jälkeenpäin kun hän ajatteli sitä uudelleen, nauroi hän itselleen; sillä Strathconan mietelmät eivät olleet vakavia ajatuksia, joilla olisi ollut mitään suhdetta totuuteen — ne olivat sukkeluuksia, jotka olivat kokoonpannut häikäisemään kuulijaa, paradoksiharjoitelmia, joilla oli yhtä vähän yhteyttä elämän todellisuuden kanssa kuin ilotulituksella. Hän poimi ihmisrodun moraalisten kokemuksien kokonaissumman, käänsi sen ylösalasin ja penkoi ja kaiveli sitä joka puolelta ja käytteli sitä niinkuin lasinpalasta kaleidoskoopissa. Ja ihmiset huudahtelivat suu ammollaan ja henkeään pidättäen, kuiskien toisilleen, "demoonillista!"
Näiden runoilijain "koulun" tunnuslauseena oli, ettei ollut mitään hyvää eikä mitään pahaa, vaan että kaikki asiat olivat "mieltäkiinnittäviä." Jos joku kuunteli Strathconaa puolen tunnin ajan, tuntui kuin olisi tahtonut kätkeä päänsä ja kieltää koskaan ajatelleensakaan, että hänellä olisi joitakin hyveitä; maailmassa, missä kaikki asiat olivat epävarmoja, oli tyhmän itserakasta teeskennellä edes tietävänsä mitä hyve oli. Ihminen saattoi ainoastaan olla sitä, mitä hän oli; ja eikö se merkinnyt, että tuli tehdä niinkuin halutti?
Saattoi tuntea, kuinka hänen uhmaavaisuutensa pani väristyksen kulkemaan läpi koko seurueen. Ja mikä pahinta, tuota kaikkea ei saattanut kuitata naurulla; sillä poika oli todellinen runoilija — hänessä oli tulta ja hehkua, sointuva haltioitumisen lahja. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen vanha, ja lyhyessä meteorinlennossa oli hän läpikokenut kaikki kokemusten asteikot; hän oli perehtynyt kaikkiin ihmissaavutuksiin — menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Kukaan ei voinut mainita mitään, jota hän ei olisi täydellisesti käsittänyt: pyhimysten haltiot, marttyyrien vihkimykset — ah, hän oli ne kokenut; samoin oli hän koskettanut siveellisen turmion kuiluja, hän oli harhaillut helvetin luolien sisimmillä poluilla. Ja kaikki tämä oli ollut mieltäkiinnittävää — aikanaan; nyt ikävöi hän kokea uusia maailmoita — sanokaamme esimerkiksi rakkautta ilman vastarakkautta, joka ajaisi hänet mielipuolisuuteen.
Kun hän oli saapunut tälle kohdalle, luopui Montague kilpailusta ja ryhtyi tutkistelemaan ulkoapäin tämän nuoren runoilijan keskustelun rakennetta. Strathcona ivasi, mietteitä moraalisista käsitteistä; mutta itse asiassa hän oli kokonaan niistä riippuvainen — komparunojensa laadinnassa oli hänen pidettävä reseptinään sitä mikä toisten ihmisten moraaliset käsitteet sai niitä kunnioittamaan, ja yhtäläistytettävä se johonkin, mikä pani heidän moraalisen käsityskantansa niitä inhoamaan. Niinpä esimerkiksi sekin juttu, jonka hän kertoi yhdestä ammattiveljistönsä jäsenestä, joka oli erään piispan sukulainen. Tuo suuri mies oli saanut tilaisuuden ankarasti läksyttää häntä niiden häpeällisten teiden takia, joita hän kulki, ja selittää hänelle pitkässä luennossa, että hän elämällään hävitti isänsä maineen; tähän oli poika antanut musertavan vastauksen: "Saattaa olla paha hävittää elämällään isän maine, mutta sekin on parempi kuin elämällään tahrata Jumalan mainetta." — Se oli hyvin hienoa, ja oli välttämätöntä sitä syvästi miettiä. Jumala oli kuollut; ja tuo kunnianarvoisa piispa ei sitä tietänyt! Mutta ottakoon hän uuden Jumalan, jolla ei ollut mitään mainetta, ja menköön maailmaan ja hankkikoon sillä elatuksensa!
Sitten keskusteli Strathcona kirjallisuudesta. Hän antoi kunnioituksensa kokoelmille "Toukokuun kukkasia" ja "Lauluja ennen auringonnousua"; mutta enimmän kaikista, sanoi hän, oli hän kiitollisuudessa "jumalalliselle Oskarille" [tarkottaa Oskar Wildeä. Suomentaja]. Tämän englantilaisen runoilijan, jolla oli kirjavat vaiheet ja kukapa ties joitakin paheita, oli esivalta siepannut kiinni ja heittänyt vankilaan; ja koska esivalta on niin raaka ja julma, että jokaisesta, johon se koskee, tulee marttyyri ja sankari, niin oli syntynyt oikein epäjumalanpalvelus, joka kunnioitti "Oskarin" muistoa. Aina tähän päivään saakka runoilijat matkivat hänen tyyliään ja hänen suhtautumistapaansa elämään; ja siten kaikista järkyttävimmät ja eläimellisimmät paheista kietoutuivat romanttisuuden vaippoihin — saivat pitkiä latinalaisia ja kreikkalaisia nimiä, ja niistä keskusteltiin loistavalla oppineisuudella aivankuin joistakin uudelleen eloonheräävistä helleeniläisistä ihanteista. Strathconan koulukunnan nuoret miesjäsenet puhuttelivat toisiaan "rakastajinaan"; ja jos joku osotti pienintäkin hämmästystä tämän johdosta, katsahdettiin häneen, ei halveksien — sillä epäesteettistä oli tuntea halveksimista — vaan pienellä kulmakarvojen kohautuksella, jonka tarkotuksena oli tehdä toinen merkityksettömäksi.
Ei saa luonnollisestikaan unohtaa, että nämä nuorukaiset olivat runoilijoita, ja sikäli kuin he sitä olivat, välttivät he oppiensa turmiollisuutta. He olivat innostuneita, ei elämästä, vaan siitä, että muovailivat siroja säkeitä elämästä; heidän joukossaan oli muutamia, jotka elivät iloisina askeetteina vinttikamareissa, ja loivat sointuvia muotoja perkeleellisille tunteille. Mutta toisaalta, jokaista runoilijaa kohti oli tuhansia, jotka eivät olleet runoilijoita, vaan ihmisiä, joille elämä oli todellisuus. Ja nämä elivät elämässään näiden uskonoppien mukaan ja tuhosivat elämänsä; ja runoilijan taikatenhon, hänen häikäisevän sointunsa ja jumalallisen tulensa avulla tuhosivat niidenkin elämiä, joiden kanssa joutuivat kosketuksiin. Uuden sukupolven poikaset ja tyttöset imivät henkistä ravintoaan Baudelairen ja Swinburnen ja Wilden runoudesta; ja nuoruuden kuumalla kiihkolla syöksyivät he loukkoihin, joita paheidenkaupittelijat olivat valmistaneet heitä varten. Sydän vuosi verta heitä nähdessä, rusokasvoisina ja kirkassilmäisinä, tavottelemassa Musen vaipan helmoja porttoloissa ja siveettömyyden pesissä!
Seitsemästoista luku.
Seuraelämän mylly pyöri toista kuukauttaan. Montague vetäytyi yksikseen niin paljon kuin hänen veljensä suinkin salli; mutta Alice oli puuhassa kaiket yöt ja puolet päivistä. Oliver oli myynyt kilpa-ajo-autonsa eräälle ystävälleen — hän oli perheellinen mies nyt, sanoi hän, ja hänen raju seikkailuaikansa oli ohi. Sen sijaan oli hän hankkinut emaljisen vaunun Alicea varten; vaikka tämä selittikin, että hän ei sitä ollenkaan tarvinnut — jos hän milloin aikoi jonnekin mennä, pyysi Charlie Carter käyttämään hänen vaunuaan. Montague huomasi harmikseen, että Charlie leiriskeli yhtä sitkeästi kuin ennenkin Alicen ympärillä.
Suuri oikeusjuttu edistyi edistymistään. Monen viikon pohdinnan ja tutkimusten jälkeen tunsi Montague, että hänellä oli asia perinpohjin selvillä; ja hän oli ottanut Mr Hasbrookin muistiinpanot perustaksi omalle uudelle työlleen, joka tuli olemaan paljon sisältörikkaampi. Pala palalta kaivautuessaan syvemmälle asiaan huomasi hän Fidelity-yhtiössä ja koko vakuutusliikkeessä ja siihen kietoutuneissa pankki- ja rahamaailmoissa vallitsevan asiaintilan, joka järkytti häntä syvästi. Hänen oli mahdoton kuvitella, kuinka sellaiset olot saattoivat olla olemassa ja pysyä tuntemattomana yleisölle — varsinkin kun jokainen Wall Streetillä, jonka kanssa hän keskusteli, näytti niistä tietävän ja pitävän niitä asiaankuuluvina.
Mr Hasbrookin paperit tarjosivat hänelle viittauksen kirjoihin; Montague otti nämä kuivat ainekset ja laati niistä vastalauseen, josta henki elämää. Hän raatoi kuolettavalla innostuksella tässä asiassa; se ei ollut yksinomaan yhden ihmisen taistelua muutamien kymmenien tuhansien markkojen edestä, se oli vetoumus niiden miljoonien avuttomien ihmisten puolesta, joiden luottamus oli petetty. Se oli ensimäinen askel suuressa taistelussa, jonka avulla nuori lakimies aikoi pakottaa suuret vääryydet astumaan päivän valoon.
Hän kävi läpi syytöskirjelmänsä Mr Hasbrookin kanssa, ja iloksensa huomasi hän, että työ, jonka hän oli suorittanut, teki vaikutuksensa myöskin häneen. Itse asiassa hänen kundinsa oli hieman peloissaan, että muutamat hänen todistuskappaleistaan olisivat ehkä liiaksi radikaalisia sävyltänsä — ankarasti lailliselta näkökannalta katsottuna, riensi hän nopeasti selittämään. Mutta Montague rauhotti häntä tässä suhteessa.
Ja sitten tuli se päivä, jolloin suuri laiva oli valmiina laskettavaksi teloiltaan. Uutisten oli täytynyt levitä nopeasti, sillä muutamia tunteja ennenkuin juttupaperit oli saatu järjestykseen, sai Montague kutsun muutamalta sanomalehtireportterilta, joka kertoi hänelle kiihtyneestä mielialasta raha-piireissä, missä juttu oli iskenyt heihin niinkuin pommi. Montague selitti jutun tarkotuksen, ja antoi reportterille joukon tosiasioita, joiden hän tunsi varmasti vetävän huomiota asiaan. Kun hän seuraavana aamuna otti sanomalehden käteensä, huomasi hän kuitenkin hämmästyksekseen, että vain muutamia rivejä oli omistettu oikeusjutulle, ja että hänen haastattelunsa sijalle oli pantu keskustelu erään Fidelityn virkailijan luona, jonka nimeä ei mainittu, ja joka sisälsi, että oli käynyt selville, että hyökkäys yhtiötä vastaan oli nähtävästi tehty kiristämistarkotuksessa.
Se oli ainoa väre, minkä Montaguen työ nosti lammikon pinnalle; mutta kalojen keskuudessa pohjalla oli käynnissä voimakas liike, jonka hän pian sai kokea.
Samana iltana hänen istuessaan ankarassa työssä kirjojen ääressä sai hän veljeltään kutsun tulla telefooniin. "Olen tulossa sinun luoksesi", sanoi Oliver. "Odota minua."
"Hyvä on", sanoi toinen ja lisäsi, "Luulin, että olit päivällisilläWallingeilla."
"Olen siellä parhaallaan", oli vastaus. "Olen poislähdössä."
"Mitä, on tapahtunut?" kysyi Montague.
"Helvetin pirut ovat valloillaan", kuului vastaus — ja sitten hiljaisuus.
Kun Oliver muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi, ei hän edes pysähtynyt heittääkseen hattuaan, vaan huudahti, "Allan, mitä taivaan nimessä olet sinä tehnyt?"
"Mitä tarkotat?"
"Oh, se juttu!"
"Mitä siitä?"
"Hyvä Jumala, mies!" huusi Oliver. "Tarkotatko todella, ettet tiedä, mitä olet tehnyt?"
Montague katsoi häneen tuijottaen. "Pelkäänpä, etten tiedä", sanoi hän.
"Mitä!, sinä käännät maailman ylös alasin!" huudahti toinen. "Kaikki tuttavasi ovat aivan kiukusta pakahtumaisillaan sentähden."
"Kaikki tuttavani!" toisti Montague. "Mitä heillä on tekemistä sen kanssa?"
"Mitäkö? Sinä olet survaissut heitä selkään!" kirkui Oliver puoleksi ulvoen. "Uskoin tuskin korviani, kun he kertoivat minulle. Robbie Walling on kerrassaan raivoissaan — en koskaan elämässäni ole viettänyt sellaisia hetkiä."
"En ymmärrä vieläkään", sanoi Montague enemmän ja enemmän hämmästyneenä. "Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa?"
"Mitäkö, mies", huusi Oliver, "hänen veljensä on yhtenä johtajana Fidelityssä! Ja hänen omat etunsa — ja kaikki muut yhtiöt! Sinä olet iskenyt koko vakuutusliikkeeseen!"
Montague tapaili ilmaa. "Oh, minä ymmärrän!" sanoi hän.
"Kuinka saatoit sinä sellaista tyhmyyttä ajatellakaan?" huusi toinen hurjasti. "Sinä lupasit neuvotella minun kanssani asioista —"
"Minä sanoin sinulle, kun otin tämän jutun", keskeytti Montague nopeasti.
"Tiedän", sanoi hänen veljensä. "Mutta sinä et selittänyt — ja mitä minä siitä ymmärsin? Luulin voivani jättää sinun terveen järkesi arvosteltavaksi, ettet sekaannu tänkaltasiin asioihin."
"Olen hyvin pahoillani", sanoi Montague vakavasti. "Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisista seurauksista."