The Project Gutenberg eBook ofMaailmankaupunki: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Maailmankaupunki: RomaaniAuthor: Upton SinclairRelease date: October 18, 2016 [eBook #53313]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAILMANKAUPUNKI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Maailmankaupunki: RomaaniAuthor: Upton SinclairRelease date: October 18, 2016 [eBook #53313]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Maailmankaupunki: Romaani
Author: Upton Sinclair
Author: Upton Sinclair
Release date: October 18, 2016 [eBook #53313]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAILMANKAUPUNKI: ROMAANI ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Englanninkielestä ["The Metropolis"] suomennettu
Jyväskylässä, K.-S. Työväen sanomalehtiosuuskunta I.L. kustantama, 1911.
Omistettu Maksim Gorjkille.
Ensimäinen luku.
"Palaakello puoli yhdeltätoista", sanoi kenraali voimavaunujen kuljettajalle. Senjälkeen molemmat vaunuissa kulkeneet miehet astuivat hotellin käytävä-ovesta sisään.
Montague katsahti ympärilleen vavahtaen hieman etukäteen. Syynä hänen vavahdukseensa ei ollut hotellin loistokkuus, vaikka olisipa voinut uskoa, että tämän keskikaupungilla sijaitsevan hotellin komeus vaikuttaisi juuri maalta tulleeseen. Mutta Montague ei huomannut marmoripilareita, eikä kullattuja porraskaiteita, — hän muisteli vaan niitä miehiä, jotka hänen piti pian tavata. Liian paljon oli häneen kasaantunut vaikutelmia yhtenä päivänä; ensin hän oli saanut nähdä ja kuulla tuon hyörivän, kohisevan kaupungin, joka oli ollut hänen tulevaisuuden toiveittensa keskus, ja sitten hän oli kuvitellut tämän iltaista yhteentuloa miesten kanssa, joiden nimiä ympäröivät kaikki ne muistot, joita hän lapsesta asti oli pitänyt kalliina.
Käytävässä seisoskeli miesryhmiä puettuina kauhtuneisiin univormuihin. Kenraali Prentice kumarsi tuon tuostakin, kun hän Montaguen seuraamana astui portaita kohden, mistä he nousivat hississä yläkerroksen vastaanottohuoneisiin. Oven suussa he tapasivat siellä järeän, pienen miehen, jolla oli valkoiset töppiviikset. Kenraali seisahtui huudahtaen: "Hei, hei, majuuri!" Sitten hän jatkoi: "Saanko luvan esittää herra Allan Montaguen. Kuule Montague, tämä on majuuri Thorne."
Vain hetkellisen huomion ilme vilahti majuurin kasvoissa. "Kenraali Montaguen poikako olette", huudahti hän. Sitten hän pudisti toisen kättä molemmin käsin. "Olen iloinen nähdessäni teidät, poikaseni!"
Montague ei tehnyt poikamaista vaikutusta. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen mies, mieluummin vanhemman ja vakaantuneemman näköinen, kuin päinvastoin; kolmen kyynärän pituisena olisi hänestä saanut kaksi sellaista miestä, kuin mikä tuo pienehkö, pyöreähkö majuuri oli. Mutta kuitenkin Montague piti sitä luonnollisena asiana, että majuuri kohteli häntä poikana tänä iltana, — hän tunsi itsensä pieneksi, kun joku vain mainitsi majuuri Thornen nimen.
"Ehkä olette kuullut isänne puhuvan minusta", kysyi majuuri äkkinäisesti: Montague vastasi: "Tuhatkertaa."
Hän aikoi lisätä, että hän oli kuvitellut majuurin uljaaksi gentlemanniksi, joka oli pelastunut viiniköynnöstä pitkin, sill'aikaa kun vihollisten koko tykkipatteri häntä ahdisti.
Ehkä Montaguen tunne oli sopimaton; mutta hän oli aina kuvitellut miehen siksi, vaikka hän ensin nauroi, kun hänen isänsä kertoi majuurista. Tämä asia oli tapahtunut korpimetsässä eräänä tammikuun iltapäivällä, Chancellorsvillen hirveässä taistelussa, jolloin Montaguen isä nousevana nuorena esikuntaupseerina oli saanut tehtäväkseen auttaa majuuri Thornen pälkähästä, tehtävä, joka oli hirvittävin, minkä ratsuväen upseeri koskaan voi saada. Se tapahtui sinä ratkaisevana aikana, jolloin Potomacin armeija horjui Stonevall Jacksonin hyökkäävien osastojen hätyyttämänä. Ei kukaan voinut noita osastoja seisauttaa, — mutta oli pakko saada ne seisahtumaan voidakseen pelastaa pohjoisarmeijan oikea sivusta. Majuurin ratsuväenrykmentti oli asettunut leiriin metsään vahvan jalka- ja ratsuväen ympäröimänä. Vihollisen hyökkäys oli musertava, — hevoset ja miehet ihan sinkoilivat palasiksi; ja majuurin hevonen, alaleuka rikkiammuttuna, oli pillaantunut ja jättänyt isäntänsä riippumaan edellämainittuun viiniköynnökseen. Irtauduttuaan nähtiin majuuri tantereella, missä villiintyneet hevoset ja tuskasta mielipuolet ihmiset raivosivat kuulasateessa ja karteessien räjähtäessä. Tässä helvetillisessä mylläkässä oli näppärä majuuri heittäytynyt irtonaisen hevosen selkään ja saapunut hajalleen sirotetun komentokuntansa jäännösten luo, pitäen puoliaan, siksi kunnes apu saapui, — ja vielä jaksaen ottaa osaa taisteluun koko iltapäivän ja hämärän ajan aina myöhään yöhön saakka, kestäen hyökkäyksiä hyökkäyksien jälkeen. — Ja nyt ei voinut uskoa näkemiään, kun katseli tuota tärkeännäköistä punanenäistä äijänkääkkää, joka olisi muka tehnyt tuon ihmeellisen voimatyön.
Kun Montague otti kätensä majurin kädestä sanoen hänelle, miten hauskaa oli tavata hänet, etsivät majuurin silmät jotain henkilöä huoneessa ja hän huusi äkkinäisesti: "Eversti Anderson! Eversti Anderson!"
Tuo oli siis sankarimainen Jack Anderson! "Saarnaaja" Anderson, joksi häntä kutsuttiin miesten kesken, siksi että hän aina rukoili ennenkuin mihinkään tekoon ryhtyi. Joka aterian edellä hän rukoili — hän piti hartaushetkiä illalla — huhuttiinpa, että hän rukoili silloinkin, kun hänen väkensä nukkui. Harjoitettuaan jumalallisella taitavuudella rykmenttiään kolme vuotta, teki hän siitä valiojoukon, jonka kanssa hän taisteli rintamassa Cold Harborissa, — jonka nimi herättää kauhua! Kun viholliset olivat syöksähtäneet ulkopuolelle varustuksiaan, karkoittaen pakosalle koko eturintaman, niin everstin patteri oli seisonut paikallaan kuin myrskyvän valtameren aallokossa niemeke, ahdistettuna kahdelta puolelta; koko se puolentunnin ajan, joka kului ennenkuin jalkaväki saapui avuksi, oli eversti ratsastanut tyynenä joukkojensa edessä kehoittaen miehiään taisteluun ja huutaen: "Antakaa takaisin pojat — antakaa takaisin!" Nyt everstin käsi vapisi, kun hän kurotti sen Montaguelle ja hänen äänensä oli murtunut ja rämisevä, kun hän lausui ilonsa siitä, että sai nähdä kenraali Montaguen pojan.
"Miksi emme ole saaneet nähdä teitä ennen", kysyi majuri Thorne. Montague vastasi, että hän oli elänyt nuoruutensa Mississipissä, — sillä hänen isänsä oli mennyt naimisiin Etelä-valtiossa sodan jälkeen. Joka vuosi oli isä kyllä käynyt New-Yorkissa ottaakseen osaa Uskollisen Legionan kokoukseen; mutta jonkun täytyi jäädä kotiin äidin kanssa, selitti Montague.
Huoneessa oli noin satakunta miestä ja Montagueta kuljetettiin ryhmästä ryhmään. Moni läsnäolijoista oli tuntenut hänen isänsä oikein läheisesti. Montaguesta ne tuntuivat noloilta, kun tapasi ne näin kasvot kasvoja vastaan, nähden ne vanhoina ja heikkoina, harmaapäisinä ja avuttomina. Montaguen muistossa ne olivat nuoria, sankarimaisia, yliluonnollisia ja valtaavia, aivan varjeltuina ajan hampaalta.
Maalaiselämä oli ollut yksinäistä varsinkin Etelä-valtion miehelle, joka oli taistellut vapautussodan armeijassa. Kenraali Montague oli ollut hiljainen mies, hänen suurin ilonsa oli ollut se, että piti molemmat poikansa polvellaan ja kertoi taisteluistaan. Hän oli ostanut kaiken kirjallisuuden, joka koski vapautussodan armeijan sitä osaa, jota hän oli komentanut — ja Allan oli pengonnut koko tämän kirjaston, niin pian kuin vaan osasi lukea. Allan oli suoraansanoen kasvanut taisteluiden keskellä — tuntikaupalla hän istui kiintyneenä paksuun kuvitettuun kirjaan, kunnes joku kutsui hänet pois. Hän tutki sotakarttoja ja taistelurintamia, kunnes kaikki ihan eli hänen silmiensä edessä; hän tunsi Potomac-armeijan joka prigaatin ja osaston, hän tunsi päälliköitten nimet, heidän kasvonpiirteensä ja toimintansa, niin että ne ihan liikkuivat ja puhuivat hänen mielestään. Jo heidän nimensä sointu sai hänet intoilemaan. — Nyt hän näki ne miehet, menneitten aikojen muistot kasaantuivat kuin vyöry. Ei voinut siksi ihmetellä, että hän tunsi itsensä hiukan hämmentyneeksi, niin ett'ei löytänyt sanoja vastaukseksi, kun häntä puhuteltiin.
Mutta sitten sattui tapaus, joka sai hänet heräämään huumeestaan."Tuossa on tuomari Ellis", sanoi kenraali.
Tuomari Ellis! Ellisin maine tietorikkaana ja kaunopuheliaana miehenä oli levinnyt aina Mississippiin asti, — ei löytynyt sitä kolkkaa Ameriikassa, jossa ei tunnettu tuomari Eilisin kaunopuheliaisuutta. "Koeta päästä hänen suosioonsa!" oli Montaguen veli, Oliver sanonut naurusuin kuulleessaan, että tuomari halusi päästä Montaguen tuttavuuteen. — "Koeta päästä hänen suosioonsa, — sinulla on oleva hänestä hyötyä."
Helppoa oli päästä sellaisen miehen suosioon, joka näytti niin lempeältä kuin tuomari Ellis: Hän seisoi ovella, mallikelpoisesti puettuna kuin gentleman, ystävällisen näköisenä, pistäen silmiin tässä univormu-ympäristössä siviilipuvullaan. Tuomari oli ryhdikäs ja herttaisen-näköisen mies. Hänellä oli mustanruskeat viikset ja hän hymyili säteilevänä. "Kenraali Montaguen poika!" huudahti hän pudistaen tuon nuoren miehen kättä. "Olen, — kovin iloinen! Miks'emme ole saaneet nähdä teitä ennen?!"
Montague selitti olleensa New-Yorkissa vain kuusi tuntia. Arvaan sen! sanoi tuomari. "Aiotteko viipyä täällä kauankin?"
"Aion asettua tänne olemaan", vastasi Montague.
"Mainiota", sanoi toinen ystävällisesti. "Sitten saamme tavata teidät useammin. Aiotteko harjoittaa jotain liikettä?"
"Olen lakimies", sanoi Montague "Aion antautua asianajotoimeen."
Tuomari oli nopealla katseellaan mittaillut edessään seisovaa pitkää, kaunista miestä, jolla oli sysimusta tukka ja vakavat kasvonpiirteet. "Teidän tulee antaa meidän koettaa taitonne", sanoi hän; ja sitten kun toiset lähestyivät heitä ja hän oli pakotettu jatkamaan matkaansa, laski hän mielistellen kätensä Montaguen käsivarrelle ja kuiskasi viekkaasti hymyillen, "Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin."
Montague tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Hän ei ollut mielellään ottanut vastaan veljensä viittausta, sillä hänessä ei ollut ollenkaan ovelaa viekkautta; mutta hän tahtoi tehdä työtä ja onnistua ja hän tiesi, että tuomari Ellis'in kaltaisen miehen suosio tulisi merkitsemään hänelle paljon. Sillä tuomari Ellis oli New-Yorkin valtiollisen ja liikemiesylimystön epäjumala ja hänen kosketuksestaan avautuivat onnettaren portit.
Muutamassa huoneessa oli lukuisia tuolirivejä ja sinne oli kokoontunut kaksi- tai kolmesataa miestä. Tuolla oli nurkassa taisteluliput, joiden jokaisen ympäri liittyi oma traagillinen historiansa sellaisen mielessä, joka niitä ymmärsi, niinkuin Montague. Hänen katseensa harhaili yhdestä toiseen, sillä aikaa kun kirjuri luki kokousten ilmotuksia ja muita tavanmukaisia tiedonantoja. Sitte hän rupesi tarkastamaan huoneessa olevaa joukkoa. Siellä oli yksikätisiä ja yksijalkaisia miehiä, siellä oli tutiseva, yhdeksänkymmenvuotias sotilasvanhus, joka oli umpisokea ja jota ystävät taluttivat. "Uskollinen legioona" oli kokoonpantu upseereista ja siksi olikin se ylimyksellinen järjestö; mutta maailmallinen menestys ei siinä merkinnyt mitään — muutamat ponnistelivat tullakseen eläkkeillään toimeen ja heitä pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin esim. kenraali Prenticeä, joka oli erään kaupungin suurimman pankkilaitoksen johtaja, ja sanan new-yorkilaisessakin merkityksessä rikas mies.
Kokousta johtava virkailija esitti: "Eversti Robert Selden, joka lukee illan sanomalehden: 'Muistelmia Spottsylvaniasta'." Montague säpsähti kuullessaan nimen — sillä "Bob" Selden oli ollut yksi hänen isänsä pöytäveikkoja ja taistellut hänen rinnallaan läpi orjain vapautusretken.
Hän oli pitkä mies, jolla oli haukkamaiset kasvot ja harmaa piikkiparta. Salissa oli aivan hiljaista, kun hän nousi, ja korjattuaan silmälasit alkoi lukea kertomustaan. Hän palautti mieleen Potomac'in armeijan tilan vuonna 1864 keväällä; kolme vuotta oli se marssinut ja taistellut, kärsien tappion toisensa jälkeen — tuo mahtava ase, jolta puuttui vain käyttäjää. Viimeinkin tuli mies, joka jaksoi sitä käyttää, joka vei heidät taisteluun ja antoi heille tilaisuuden otella. Niin olivat he marssineet erämaahan ja siellä Lee karkasi heidän päällensä; kolme päivää harhailivat he synkässä viidakossa, taistellen mies miestä vastaan tukahuttavassa ruudinsavussa. Eversti luki tasaisella, vaatimattomalla äänellä; mutta saattoi nähdä, että hän piti kuulijat mukanaan, päättäen hohteesta, joka levisi heidän kasvoilleen, kun hän kertoi armeijan tointumisesta hämmennyksestään sekä siitä myrskyisästä riemusta, joka kaikui kautta rivien, kun he marssinsa suuntasivat vasempaan tai ymmärsivät, että tällä kertaa eivät he peräytyneet. — Niin saapuivat he Spottsylvanian taistelukentälle, jossa oteltiin kaksitoista päivää.
Erämaan viidakko ulottui vielä sinne saakka; vihollisen vallitukset, jotka ulottuivat noin kahdeksan peninkulman alalle, olivat sijoitetut kupoolikattoisen holvin muotoon, jonka kupoolin muodostivat raskaat, pölkyistä ja maasta kokoonpannut rintavarustukset, joiden edessä oli vallihauta ja röykkiö puita. Paikka muodosti liittoutuneitten valtioitten kulmakiven ja sen nimenä oli "Kulma" — "Verinen kulma!" Montague kuuli itseään lähimpänä istuvan miehen vetävän henkeään, ikäänkuin ankara tuska olisi värisyttänyt hänen ruumistaan.
Päivän sarastaessa oli kaksi prikaatia rynnännyt ja vallannut paikan. Viholliset ryhtyivät uudelleen hyökkäykseen ja kaksikymmentä tuntia taistelivat kummatkin armeijat, heittäytyen rykmentti rykmentiltä, prikaati prikaatilta juoksuhautoihin. Sade vuosi virtana ja ruudinsavu lepäsi mustana vaippana heidän päällään; he saattoivat vain nähdä kanuunain välähdykset ja vihollisten kasvoja siellä täällä.
Eversti kuvaili oman rykmenttinsä tuloa. He makasivat hetken sammalilla ja kuulat surisivat niinkuin mehiläiset ja repivät ruohonlehtiä heidän päällään. Sitte he hyökkäsivät, yli kentän, missä ihmisveri juoksi virtoina. Juoksuhaudoissa makasi kuolleitten ja kuolevaisten ruumiita päällekkäin, ja taistelevien jalat tallasivat ne muodottomaksi liejussa. He ryömivät varustusten taakse ja kohottivat kiväärinsä korkealle yläpuolelle päiden, suunnaten tulensa vastakkaisella sivulla oleviin joukkoihin; kerta toisensa jälkeen juoksivat miehet ylös rintavarustuksille, laukasivat muskettinsa ja kaatuivat kuoliaina maahan. He hinasivat ylös kanuunan toisensa jälkeen ja ampuivat reikiä puiden runkojen läpi ja repivät maata raehaulipanoksilla.
Everstin lukiessa tyynellä, virallisella äänellään, saattoi nähdä miesten tuoleissaan kurottautuvan eteenpäin, kädet puserrettuina ja hampaat yhteen puristettuina. He tiesivät! He tiesivät! Oliko koskaan ennen historiassa tapahtunut, että tykkiväki olisi vallannut rintavarustukset? Yhtä kanuunaa ympäröi vaan kaksikymmentä miestä, joista vaan kaksi haavoittumatonna! Eräs rautainen ämpäri oli kolmenkymmenenyhdeksän kiväärinkuulan läpäisemä! Ja sitte raehauliryöpyt lakasivat juoksuhautoja ja pyyhkäsivät pirstaleiksi eläviä ja kuolleita. Ja tähän helvetilliseen teurastukseen ryntäsivät uudet rykmentit nelimiehisissä riveissä! Vihollisten joukkue toisensa jälkeen tahtoi antautua, ja heidän omat toverit ampuivat heidät läpi, kun he kiipesivät veren tahrimain vallien yli! Ja raskaat pölkyt etuvarustuksissa ammuttuina pirstaleiksi! Suunnattomat tammet — muutamat kaksikymmentäneljä tuumaa läpimitaten — kaatuivat ryskyen taistelevien päälle, kiväärien luotien poikkinakertamina! Maailman alusta asti eivät ihmiset olleet koskaan taistelleet niinkuin silloin!
Sitte eversti kertoi omasta haavastaan olkapäässään ja kuinka hän pimeän saapuessa oli ryöminyt pois; kuinka hän sitte oli joutunut eksyksiin ja joutunut suoraan vihollisten riveihin, missä hänet heitettiin vankien jälkijoukkoon ja hän sai marssia taaksepäin. Sitte eräänä yönä makasi hän kenttäsairasvarastojen ulkopuolella erämaassa, sadottain haavottuneita ja kuolevia miehiä virui hänen ympärillään, sateen liottamalla maalla, vaikeroiden, kirkuen ja rukoillen, että heidät tapettaisiin. Taas täytyi vankien lähteä liikkeelle, heidät oli määrätty marssimaan rautatielle; tiellä nääntyi eversti kärsimyksestä ja uupumuksesta ja hän horjui ja kaatui tielle. Olisi saattanut kuulla neulan putoavan huoneessa, kun hän lauseiden välillä kertomuksessaan hetkeksi pysähtyi, silloinkun hän kertoi, kuinka vartija kinaili hänen kanssaan ja houkutteli häntä kulkemaan yhä eteenpäin. Heidän velvollisuutensa oli tappaa hänet, jos hän kieltäytyisi, mutta he eivät saattaneet pakottaa itseään sitä tekemään. Viimein jättivät he sen tehtävän yhdelle heistä ja hän seisoi ja sadatteli upseeria koettaen herättää rohkeuttaan; lopuksi hän laukasi kiväärinsä ilmaan ja läksi matkaansa jättäen everstin tielle.
Sitte hän kertoi, kuinka eräs vanha neekeri oli hänet löytänyt ja kuinka hän makasi hourien ja kuinka viimein armeija marssiessaan sattui hänen tiellensä. Hän lopetti kertomuksensa yksinkertaiseen lauseeseen: "Vasta Pietarin leirillä kykenin jälleen astumaan paikalleni."
Seurasi meluisa käsienpauke ja sitte hiljaisuus. Äkkiä kuului jostakin huoneesta laulunääni: "Minun silmäni ovat nähneet Herran tulon kunnian!" Vanha sotilashymni näytti täydellisesti sointuvan kokouksen mielialaan; koko joukko yhtyi siihen ja he lauloivat sen loppuun sakka, värssy värssyltä. Se vyöryi esille, kuin urkujen mahtava soitto, kun he saapuivat innostuttavaan loppukohtaan: —
"Hän on antanut torvensa kaikua, joka ei koskaan kutsu peräytymään;Hän tutkii läpi ihmisten sydämet tuomioistuimensa edessä;Oi sieluni, vastaa nopeasti hänelle; jalkani rientäkää, —Jumalamme marssien käy eespäin!"
Taas kesti hetken hiljaisuus; kokousta johtava virkailija nousi ylös ja ilmotti, että huomattavan vieraan läsnäolon johdosta he poikkeaisivat säännöllisestä järjestyksestä ja pyytäisivät tuomari Eilisiä sanomaan muutamia sanoja. Tuomari astui esille ja kumarsi vastaukseksi heidän kutsuunsa. Sitte, varmaankin tuntien tarpeelliseksi keventää synkän esityksen herättämää mielialaa, käytti tuomari tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen anteeksi rohkeuttaan uskaltaessaan puhua huoneentäydelle harjaantuneita sotureita; ja miten lienee hänen mieleensä tullut erinomaisen huvittava juttu armeijan muulista ja sen jälkeen taas toinen juttu, niin hänen lopetettuaan ja istuuduttuaan paikoilleen jokainen huoneessa puhkesi hilpeään kättentaputukseen.
He menivät sisälle syömään päivällistä. Montague istui kenraali Prenticen rinnalla ja tämän toisella puolella tuomari; viimemainitulle muistui päivällisen kestäessä useampia juttuja mieleen ja hän nauratti kaikkia lähellänsä istuvia. Lopuksi Montague itsekin innostui ja kertoi jutun vanhasta neekeristä siellä kotona, joka tekeytyi intiaaniksi. Tuomari oli niin ystävällinen, että piti sitä sanomattoman huvittavana juttuna ja pyysi, että hän saisi kertoa sen itse. Useita kertoja senjälkeen hän kääntyi Montagueen ja kertoi hänelle, ja Montague tunsi itsessään pienen syyllisyyden piston, kun hän muisti veljensä kyynillisen neuvon: "mairittele häntä!." Tuomari tahtoi kuitenkin niin mielellään tulla mairitelluksi, että se antoi Montaguen omalletunnolle rauhaa.
He palasivat uudelleen kokoushuoneeseen; tuolit oli siirretty ja asetettu pieniin ryhmiin, ja sikarit ja piiput tuotu esille. He kantoivat esille kalliit sotaliput ja joku nouti merkinantotorven ja kaksi rumpua; seinät vapisivat koko joukon puhjetessa laulamaan: —
"Pojat! esille tuokaa torvemme muinainen, hyvä!Me tahdomme laulaa laulun uuden —Laulamme voimalla, mi kantaa sen yli maiden —Laulamme niinkuin lauloimme muinoin, tuhatrinnoin, —Kun marssimme kautta Georgian maan!"
Oli ihmeellistä nähdä sitä lämpöä, millä he lauloivat läpi tuon reippaan laulun — jonka hengen me kadotamme kuullessamme sen liian usein. He eivät olleet mitään laulutaiteilijoita, — he osasivat ainoastaan laulaa koko voimallaan; mutta tuli virisi heidän silmiinsä ja he kulkivat tahdin mukana, ja lauloivat! Montague huomasi tarkkaavansa vanhaa, sokeaa sotilasta, joka istui ja tömisytti välillä jalkojaan, kasvoillaan ilme, niinkuin sillä, joka näkee näkyjä.
Ja sitte hänen silmänsä kohtasivat toisen miehen, pienen, punakan irlantilaisen, joka toisena löi rumpua. Itse rummun henki näytti astuneen häneen — hänen käsiinsä ja hänen jalkoihinsa, hänen silmiinsä ja hänen pieneen, pyöreään ruumiiseensa. Hän löi pitkän, ylimääräisen jakson värssyjen välillä ja näytti niinkuin hän itse olisi lentänyt kauas sen siivillä. Kohdatessaan Montaguen katseen hän nyökkäsi ja hymyili; ja senjälkeen heidän katseensa tuon tuostakin kohtasivat toisensa ja vaihtoivat tervehdyksen. He lauloivat "Uskollinen legioonalainen" ja "Armeijan papu" ja "John Brownin ruumis" ja "Tararam tararam tararam, pojat marssivat"; kaiken aikaa pärisi ja pauhasi rumpu ja pieni rummunlyöjä nauroi ja lauloi — tuo pieni, sotilaallisen huolellisuuden ruumistunut esikuva!
He lopettivat hetkeksi ja pieni mies tuli hänen luoksensa ja esitti itsensä. Luutnantti O'Day oli hänen nimensä; ja kun hän oli mennyt, kumartui kenraali Prentice Montaguen puoleen ja kertoi hänelle tarinan. "Tuo pieni mies", sanoi hän, "alkoi rummunlyöjänä minun rykmentissäni ja kulki koko sodan ajan minun prikaatini mukana; ja kaksi vuotta sitte kohtasin minä hänet kadulla eräänä kylmänä talviyönä, yhtä laihana kuin itse olen ja väristen kesätakissaan. Minä vein hänet mukanani aterioimaan ja kuinka hän söi; tuo ei ole kaikki paikallaan, päätin minä mielessäni. Minä vein hänet kotiani ja tiedättekö, mies oli nälästä nääntymäisillään! Hänellä oli pieni tupakkamyymälä, ja hän oli joutunut vaikeuksiin — trusti oli ottanut hänen liikkeensä. Ja hänellä oli sairas vaimo ja tyttö oli kirjanpitäjänä kuuden dollarin palkalla viikossa!"
Kenraali jatkoi kertomustaan, kuinka hän oli taistellut saadakseen pikkumiehen hyväksymään hänen apunsa — ottamaan vastaan muutamien satojen dollarien lainan pankkiiri Prenticeltä! "Minuun ei ole mikään elämässäni niin koskenut", sanoi hän. "Viimein otin minä hänet mukanani pankkiin — ja nyt, näette sen, on hänellä kylliksi ruokaa!"
He alkoivat uudelleen laulun ja Montague mietti kuulemaansa kertomusta. Se näytti hänestä olevan esikuva siitä, mikä teki hänen mielestään tämän kokouksen niin kauniiksi — veljeyden ja auttamisen hengestä, mikä täällä vallitsi. — He lauloivat: "Me yövymme vanhalla leiripaikalla"; he lauloivat "Oi siunattu taivas" ja "Entinen sotilas"; he lauloivat useita liikuttavia ja surullisia lauluja ja miehet tunsivat äänensä värähtelevän ja sumupilven hiipivän silmiensä yli. Montague alkoi joutua lumouksen valtaan.
Näiden ihmisten ja heidän elämäntarinansa yllä lepäsi mysterio — salaperäinen ihme, joka vain harvoin paljastuu kuolevaisille, sellaisille, jotka ovat unelmoineet ja uskaltaneet. Heistä ei ollut helppoa täyttää velvollisuutta; heillä oli ollut vaimot ja lapset, kodit ja ystävät sekä kotiseudut ja kaikki nämä olivat he jättäneet palvellakseen tasavaltaa. He olivat opettaneet itselleen uuden elämäntavan — he olivat takoneet itsensä kiinni sodan rautaiseen miekkaan. He olivat marssineet ja taistelleet tomussa ja kuumuudessa, rankkasateessa ja jäätävässä lumituiskussa; heistä oli tullut miehiä, joilla oli ankara ja julma luonne;— miehiä, joilla oli jäsenet teräksestä, jotka voivat marssia tai ratsastaa päiviä ja öitä, jotka saattoivat laskeutua alas ja nukkua tantereella talvenhangilla tai sateen vuotaessa virtoina, jotka yhden sanan kuullessaan olivat valmiit nousemaan jälleen, ja tarttuen musketteihinsa ryntäämään suoraan kanuunain kitaan. He olivat oppineet katsomaan kuolemaa kasvoista kasvoihin ja kohtaamaan sen tuliset silmät; he marssivat, söivät ja nukkuivat, nauroivat ja soittivat ja lauloivat ajallansa — he kantoivat elämää käsissään ja heittelivät sitä niinkuin ilveilijä heittelee palloa. Ja tämän he tekivät vapauden puolesta; tuon tähtikruunuisen jumalattaren puolesta, jonka silmät liekkeinä leimahtelivat, kun hän astui vuorten huipuilla ja kutsui heitä taistelun melskeeseen, jonka manttelin maataviiltäviä liepeitä he seurasivat pölyn ja kanuunansavun läpi, jonka loistavista kasvoista välähdyksen nähtyään he saattoivat valvoa pitkät yöt ja tarttua kivääreihin aamulla, jonka välkehtivän manttelin hipaisusta he olivat viruneet vankilan komeroissa, missä nälkä ja iljettävät ruttotaudit ja raivohulluus rehottivat täydessä vallassaan.
Ja nyt tämä vapauden armeija liehuvine lippuineen Ja korskuvine hevosineen ja jyrisevine kanuunineen oli astunut varjojen maailmaan. Se maa, jolla se oli astunut, oli pyhä; ja ken sormillaan kosketti niitä tomusia nidoksia, jotka sisälsivät kertomuksen sen teoista, tunsi oudon, pelonsekaisen kunnioituksen valtaavan itsensä ja äkillinen kuolemanpelko värisytti häntä, — se oli niin nopea ja niin heikko, että sitä tuskin saattoi ymmärtää. Montaguen mielessä oli muistoja lapsuusajoilta, jolloin tuntikausia kestäneinä hiljaisina ja pyhinä hetkinä hänelle oli näkynä esiintynyt kaikki nuo, ja hän oli istunut kasvot kätkettyinä käsiinsä.
Tasavallan puolesta olivat nämä miehet kärsineet; hänen ja hänen lastensa puolesta, — jottei tämä kansan johtama, kansaa valvova, kansaa palveleva hallitus häviäisi maan päältä. Ja Gettysburgin urkujen soiton kaikuessa hänen sisällään, laski poika oman sielunsa maansa alttarille. He olivat tehneet niin paljon hänen edestään — ja nyt, oliko mitään, mitä hän saattoi tehdä? Toistakymmentä vuotta oli siitä kulunut, ja vieläkin hän tunsi, että syvällä hänen sisällään — syvemmällä kuin kaikki muut päämäärät, kuin kaikki toiveet varallisuudesta ja maineesta ja vallasta — oli hänellä se päämäärä, että ihmiset, jotka olivat kuolleet tasavallan edestä, huomaisivat hänen heidän luottamuksensa ansainneeksi.
He olivat lakanneet laulamasta ja tuomari Ellis seisoi hänen edessään. Tuomari oli lähdössä ja liehakoivalla äänellään sanoi hän, että hän toivoi näkevänsä Montagueta jälleen. Nähdessään kenraali Prenticen nousevan ylös, pudisti Montague päältään lumouksen, joka oli häneen tarttunut, ja pudisti kädestä pientä rummunlyöjää, ja Seldeniä, ja Andersonia ja kaikkia muita unelmiensa sankareita. Muutamia minuutteja myöhemmin löysi hän itsensä hotellin ulkopuolelta, ja hän hengitti syvään kylmää marraskuun ilmaa.
Majuri Thorne oli tullut ulos hänen kanssaan; ja saadessaan kuulla, että kenraalin tie vei pohjoiseen osaan kaupunkia, tarjoutui hän kävelemään Montaguen kanssa hänen hotelliinsa saakka.
He läksivät astelemaan ja Montague kertoi majurille näystä viiniköynnöksessä, ja majuri nauroi ja kertoi, miltä se kaikki oli tuntunut. Oli ollut paljon enemmän seikkailuja, Montague huomasi; kun majuri kerran oli ollut takaa-ajamassa hevosta, oli hän kohdannut kaksi muulia, jotka olivat kuormitetut sotavarustuksilla ja olivat varustuksistaan tarttuneet kiinni puuhun; hän oli rynnännyt ottamaan saaliikseen niitä — kun voimakas luoti oli kohdannut puuta ja räjäyttänyt muulien kantaman ruutivaraston ja lennättänyt muulit sirpaleiksi. Ja sitte hän sai kuulla kertomuksen yöllisestä hyökkäyksestä, joka valloitti heille takaisin menetetyn maan ja antoi Stonevall Jacksonille työtä aina hänen traagillisen kuolemansa viimeiseen hetkeen saakka. Ja vielä oli juttu Andersonvillestä ja karkauksesta vankilasta. Montague olisi saattanut kävellä koko yön pitkin katuja, vaihtaen näitä sota-aikaisia muistoja majurin kanssa.
Syventyneinä keskusteluunsa saapuivat he pienelle kadulle, jonka varrella asui köyhälistöä; korkealla päiden päällä ilmassa jyrisivät junat ja kadun kummallakin puolella seisoi rivittäin pieniä kauppakojuja. Montague huomasi tiheän ihmisparven muutamassa kulmassa ja hän kysyi, mitä se merkitsi.
"Varmaankin joku kokous", sanoi majuri.
He tulivat lähemmäksi ja näkivät tulisoihdun, jonka vieressä joukon pään päällä seisoi mies.
"Se näyttää valtiolliselta kokoukselta", sanoi Montague, "mutta sitä se ei saata olla — nyt juuri valinnan tapahduttua."
"Se on kenties sosialistien kokous", sanoi majuri. "Niillä on sellaisia aina."
He siirtyivät kadun toiselle puolelle ja sieltä he saattoivat nähdä selvemmin. Mies näytti kuihtuneelta ja nälkiintyneeltä, ja hänellä oli pitkät käsivarret, joita hän alinomaa raivokkaasti heilutti. Hän oli mielettömänä kiihtymyksestä kävellen kiivaasti sinne tänne ja nojautuen tuontuostakin yli joukon, joka oli sulloutunut hänen ympärilleen. Junan kiitäessä ohi eivät nuo kaksi vierasta voineet kuulla hänen sanojaan.
"Sosialistit!" huudahti Montague ihmetellen. "Mitä he tahtovat?"
"En voi varmasti sanoa", sanoi toinen. "He tahtovat kumota hallituksen."
Juna oli mennyt ohi ja silloin miehen sanat tunkivat heidän korviinsa: "He pakottavat teitä rakentamaan palatseja, ja sitte he panevat teidät vuokrakasarmeihin! He pakottavat teitä kutomaan hienoja kankaita, ja sitte he pukevat teidät rääsyihin! He pakottavat teitä rakentamaan vankiloita ja sitte he sulkevat teidät niihin! He pakottavat teitä valmistamaan kiväärejä, ja sitte he ampuvat teitä niillä! Valtiolliset puolueet ovat heidän, ja he nimittävät ehdokkaat ja narraavat teitä äänestämään niitä — ja sitä he kutsuvat laiksi! He liittävät teidät armeijoiksi ja lähettävät teidät ampumaan veljiänne — ja sitä he kutsuvat järjestykseksi! He ottavat värillisen vaaterievun ja kutsuvat sitä lipuksi; he neuvovat teitä antamaan itsenne ammuttaviksi — ja he kutsuvat sitäisänmaallisuudeksi! Te alotatte ja te lopetatte kaiken työn, ja te teette sitä koko ajan, ja he saavat siitä hyödyn — he, nuo mestarit ja omistajat, ja te — hullut — hullut —hullut!"
Miehen ääni oli muuttunut kirkuvaksi ja hän kohotti kätensä ylös ja puhkesi pilkalliseen nauruun. Sitte tuli toinen juna, eikä Montague saattanut häntä enää kuulla; mutta hän saattoi nähdä, että hänen vimmattu syytöstulvansa jatkui yhä.
Montague seisoi aivankuin maahan kiinni kasvaneena; hän oli saanut iskun oman itsensä sisimpään — hän saattoi tuskin hallita itseään siinä seisoessaan. Hän tahtoi juosta sinne, missä tuo mies seisoi, tarttua häntä kurkkuun, huutaa hänet alas ja läksyttää hänet koko ihmisjoukon edessä.
Majuri oli varmaankin nähnyt hänen kiihtymyksensä, sillä hän otti hänen käsivartensa ja talutti hänet pois väkijoukosta, sanoen: "Tulkaa! Emme voi sitä auttaa."
"Mutta — mutta —" vastusti hän, "poliisin olisi otettava hänet huostaansa."
"Niin tekevät he joskus", sanoi majuri, "mutta se ei saa aikaan mitään hyvää."
He kulkivat edelleen ja kimeän äänen kaiku häipyi pois. "Sanokaa minulle", sanoi Montague matalalla äänellä, "tapahtuuko tuota hyvin usein?"
"Sillä kulmalla, minkä lähellä minä asun", sanoi toinen, "sitä tapahtuu joka lauantai-ilta."
"Ja kuuntelevatko ihmiset?" hän kysyi.
"Joskus ei voida pitää katua auki", oli vastaus.
Ja taas astelivat he vaiti. Vihdoin kysyi Montague: "Mitä se merkitsee?"
Majuri pudisti olkapäitään. "Kenties uutta sisällistä sotaa", sanoi hän.
Toinen luku.
Allan Montaguen isä oli kuollut noin viisi vuotta sitte. Pari vuotta myöhemmin oli hänen nuorempi veljensä, Oliver, ilmaissut aikomuksensa etsiä uraa New-Yorkissa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa eikä mitään määrättyjä suunnitelmia; mutta hänen isänsä ystävät olivat rikkaita ja vaikutusvaltaisia miehiä, ja ovet olivat hänelle auki. Niin oli hän muuttanut maaosuutensa rahaksi ja lähtenyt.
Oliver eli iloista elämää ja oli nautintoa rakastava poika, jolla oli kaikki tuhlaajapojan ominaisuudet; hänen veljensä oli puoleksi odottanut saavansa nähdä hänen palaavan vuoden tai parin kuluttua taskut tyhjinä. Mutta New-York tuntui miellyttävän Oliveria. Hän ei koskaan kertonut, mitä hän teki — hän ei kirjottanut muuta, kuin että hän pidätteli karhuja ovelta. Mutta hänen kirjeensä viittasivat kalliisiin elämäntapoihin; ja joulun aikana ja serkku Alicen syntymäpäivänä saattoi hän lähettää lahjoja, jotka hämmästyksestä saivat sukulaisten silmät pyöristymään.
Montague oli aina ajatellut itseään maalaislakimiehenä ja uutisviljelijänä. Mutta kaksi kuukautta sitte oli tuli niellyt heidän kotikartanonsa ja lisäksi oli joku tarjoutunut ostamaan maan; ja vaihdettuaan innoissaan useita sähkösanomia päivässä Oliverin kanssa, olivat he äkkiä päättäneet järjestää asiansa ja matkustaa New-Yorkiin.
Siellä olivat nyt Montague ja hänen äitinsä sekä yhdeksäntoista vuotias serkku Alice, ja vanha "Lucy-mummo", Mrs Montaguen palvelija. Oliver oli ollut heitä vastassa Jerseyn kaupungissa, onnesta säteilevänä. Hän näytti aivan yhtä poikamaiselta kuin ennenkin ja yhtä sievältä; New-York ei ollut muuttanut häntä ollenkaan, tehnyt vaan vähän kalpeammaksi. Virkapukuinen hotellin palvelija seisoi valmiina vastaanottamassa heidän tavaroitaan, ja suuret, punaiset matkavaunut olivat heitä odottamassa; ja sitte heidät asetettiin mukavasti paikoillensa, ja nuorempi veli piti velvollisuutenaan olla tiedonantajana ja oppaana.
Montague oli tullut, alkaakseen elämän taas alusta. Hän oli tuonut mukanaan rahansa ja aikoi sijoittaa ne ja tulla toimeen tuloillaan, kunnes alkaisi jotakin ansaita. Hän oli työskennellyt kovasti urallansa ja hän aikoi tehdä niin myös New-Yorkissa ja lopulta raivata itselleen tien. Hän tunsi tuskin ollenkaan kaupunkia — hän katseli sitä lapsen avoimilla silmillä.
Nopeasti alkoi hän oppia, huomasi hän. Oli aivankuin he olisivat joutuneet pyörremyrskyn valtaan: ensiksi kiirehtivät ihmisjoukot, ja sitte meluavat ajurit ja kirkuvat sanomalehtipojat, ja rämisevät vaunut; sitte nuolennopeat moottorit, jotka kiitivät vankkurien ja vaunujen lomassa, ja katujensa kulmilla seisoi suuret poliisit, jotka paimensivat matkoihinsa kiirehtivää kansaa; ja sitte 5 Avenue puotiriveineen ja torninkorkuisine hotelleineen; ja lopuksi nopea pyörähdys kulman ympäri — ja heidän kotinsa.
"Olen valinnut rauhallisen kodikkaan paikan teitä varten", oli Oliver sanonut, ja se oli suuresti viehättänyt hänen veljeään. Mutta hän oli säikähdyksestä jäänyt tuijottamaan, kun hän astui tähän uusimpaan "yksityishotelliin" — jota piti yllä pari kolme sataa kaupungin huomattavimpaan ylimystöön kuuluvaa henkeä — ja huomasi korkean holvikäytävän ja sen jättiläismäiset pronssiset portit, ja uljaan, salimaisen eteisen, joka oli taiteellisesti rakennettu Caen'in kivestä ja Italian marmorista, ja yllä kaartui holvimainen katto, jossa oli nykyaikaisten mestarien maalauksia. Livreijapukuiset miehet kantoivat heidän päällysvaatteensa ja kumarrellen johtivat heitä; suuri pronssinen hissi nosti heidät äkkiä oikean oven kohdalle; ja he kulkivat huoneisiinsa pitkin käytävää, jonka seinät olivat veripunaista marmoria ja lattia matolla peitetty, pehmeällä kuin lepotyyny. Siellä oli kuusi palatsimaista huonetta, jotka aivan kauhistuttivat Montagueta mattojensa, verhojensa ja sisustuksensa loistolla.
Niinpian kuin mies, joka kantoi heidän tavaroitaan, oli jättänyt huoneen, kääntyi hän veljensä puoleen.
"Oliver", sanoi hän, "kuinka paljon me maksamme kaikesta tästä?"
Oliver hymyili. "Sinun ei tarvitse maksaa mitään, veliseni", vastasi hän. "Te tulette olemaan minun vieraanani pari kolme kuukautta, kunnes olette saaneet asianne järjestetyiksi."
"Sinä teet oikein hyvin", sanoi toinen; "— me keskustelemme siitä myöhemmin. Mutta sano minulle sillä välin, kuinka paljon nämä huoneet maksavat."
Ja silloin Montague sai vastaansa ensimäisen panoksen New-Yorkin dynamiittia. "Kuusisataa dollaria [3000 Smkaa. Käänt. huom.] viikossa", sanoi Oliver.
Hän astui taaksepäin ikäänkuin veljensä olisi häntä lyönyt."Kuusisataa dollaria viikossa!" läähätti hän.
"Niin", sanoi toinen tyynesti.
Viipyi useita minuutteja ennenkuin hän sai takaisin hengityksensä."Veli", huusi hän, "sinä olet mieletön!"
"Se on erinomaisen edullinen kauppa", hymyili toinen; "minä saan heidän kauttaan vaikutusvaltaa."
Taas oli hetken vaitiolo, jonka kestäessä Montague tapaili sanoja. "Oliver", huudahti hän, "minä en saata uskoa sinua! Miten saatoit sinä luulla, että me voisimme maksaa sellaisen hinnan?"
"Minä en luullutkaan sitä", sanoi Oliver; "sanoinhan sinulle, että aikomukseni oli maksaa se itse."
"Mutta kuinka voimme me sallia sinun maksaa sen edestämme?" huusi toinen. "Voitko kuvitella, ettäminäkoskaan tulen ansaitsemaan niin paljon, että voisin maksaa sellaisen hinnan?"
"Tietysti sinä tulet", sanoi Oliver. "Älä ole hullu, Allan — sinä tulet huomaamaan helpoksi hankkia rahaa New-Yorkissa. Jätä se minulle ja odota vähän aikaa." Mutta toinen ei jättänyt häntä niin vähällä. Hän istuutui koristellulle silkkivuoteelle ja kyseli katkonaisesti: "Kuinka suurten luulet tulojeni tulevan olemaan vuodessa?"
"Sitä en suinkaan tiedä", nauroi Oliver; "ei kenelläkään ole aikaa laskea tulojaan. Sinä tulet saamaan niin paljon kuin tarvitset, ja kelpolailla enemmänkin. Tämän yhden asian tulet sinä huomaamaan varmaksi — mitä enemmän sinä kulutat, sitä enemmän olet sinä tilaisuudessa saamaan."
Ja sitte nähdessään, että tuo vakava ilme veljensä kasvoilla ei hävinnyt, istuutui Oliver, ja pannen jalkansa ristiin jatkoi tuon ylellisen elämän paradokseista kokoonpannun filosofian esittämistä. Hänen veljensä oli tullut miljonäärien kaupunkiin. Siellä oli määrätty joukkue ihmisiä — "oikea sääty", oli Oliverin tapana niitä kutsua — ja heidän keskuudessaan tulisi hän huomaamaan, että raha siellä oli yhtä vapaata kuin ilma. Sikäli kuin se hänen urallansa tulisi kysymykseen, tulisi hän havaitsemaan, että koko New-Yorkissa ei ole mitään niin kallista kuin säästäväisyys. Jos ei hän elänyt gentlemannin tavalla, huomasi hän itsensä suljetuksi valittujen piiristä — ja kuinka hän sitte pitäisi huolta toimeentulostaan, oli kysymys, jota hänen veljensä ei olisi kestänyt katsoa silmästä silmään.
Sentähden tuli hänen niinpian kuin mahdollista asettaa itsensä sellaiseen mielentilaan, että mitkään asiat eivät häntä hämmästyttäisi, että hän teki niinkuin muutkin tekivät ja maksoi mitä muutkin maksoivat, ja teki sen tyynesti niinkuin olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä. Hän olisi pian löytävä paikkansa; ainoa, mitä hänen sillä välin tuli tehdä, oli jättää itsensä veljensä johdettavaksi. "Sinä tulet aikaa myöten näkemään, että minulla on langat käsissäni", lisäsi jälkimäinen. "Siis ota elämä kevyesti ja anna minun esittää itsesi oikeille henkilöille."
Tuo kaikki tuntui hyvin puoleensavetävältä. "Mutta tiedätkö varmasti ymmärtäväsi", kysyi Montague, "mitä varten minä olen täällä? Minä en halua päästä 'neljänsadan' joukkoon, minä olen käytännöllisesti perehtymässä lakiin — sinä tiedät sen."
"Ensiksikin", vastasi Oliver, "älä puhu 'neljästä sadasta' — se on sivistymätöntä ja typerää; ei mitään sellaista ole olemassa. Toiseksi, sinä aiot elää New-Yorkissa ja tahdot oppia tuntemaan oikeita ihmisiä. Jos tunnet heidät, sinä voit harjoitella lakia, tai harjoitella biljaardia, tai mitä tahansa päähäsi pälkähtää. Jos et heitä tunne, niin voit yhtä hyvin harjoitella Dahomey'ssa. Sinä voit kyllä asettua tänne ja alottaa ominpäin, mutta et kahdessakymmenessä vuodessa tule pääsemään niin pitkälle, kun saattaisit päästä kahdessa viikossa, jos tahdot antaa minun ohjata."
Montague oli melkein viisi vuotta veljeänsä vanhempi, ja kotona oli hän asettunut puoleksi isälliseen asemaan häntä kohtaan. Nyt sitävastoin näytti asema muuttuneen päinvastaiseksi. Kevyesti hymyillen alistui hän huvitettuna ja asetti itsensä oppilaan asemaan, joka tiedonhaluisena tahtoo tutustua maailmankaupungin salaisuuksiin.
He päättivät olla puhumatta näistä asioista mitään toisille. Mrs Montague oli puoleksi sokea ja vietti Lucy-mummon kanssa huomaamatonta elämää kotonaan. Mitä tuli Aliceen, niin hän oli nainen, eikä hän tulisi vaivaamaan itseään talousasioilla; jos ihmeelliset kummitädit tulisivat peittämään hänet lahjoilla, ottaisi hän ne vastaan.
Alice oli joka tapauksessa kasvanut elämään palatsissa, sanoi Oliver. Hän oli riemusta huudahtanut nähdessään Alicen ensi kerran rannalla. Alice oli ollut kuusitoista vuotta, silloinkun hän läksi, ja pitkä ja hento; nyt oli hän yhdeksäntoista, ja kukkeuden hienot merkit näkyivät hänen tukassaan ja kasvoissaan. Automobiilissa oli Oliver kääntynyt ja tuijottaen häneen lausunut salaperäisen tuomion: "Sinä tulet menestymään!"
Nyt juuri kierteli Alice ympäri huoneita, huudahtellen hämmästyksestä. Kaikki oli täällä niin hiljaista ja sopusointuista, että aluksi kaikki epäluulot viihdytettiin rauhaan. Tämä oli yksinkertaisuutta, eriskummaista ja hämmästyttävää yksinkertaisuutta; se oli mitä suurimmalla taidolla kokoonpantu. Se oli ylellisyyttä, mutta itsetietoiseksi kasvanutta, joka katseli itseänsä ylhäisellä halveksumisella. Ja lyhyen ajan kuluttua alkoi se läpäistä alhaisimmankin mielen täyttäen sen kunniotuksen sekaisella pelolla; on mahdotonta olla kauan hämmästystä tuntematta huoneessa, joka on kalustettu mitä harvinaisimmilla tsherkessiläisillä pähkinäpuilla ja verhottu käsinkoristelluilla silkkikankailla — vaikka siellä ei olisikaan ketään, joka sanoisi, että jokaisen huoneen sisustus on maksanut kahdeksansataatuhatta dollaria [Neljäkymmentätuhatta mkaa], ja että seinämatto on ostettu Pariisista seitsemälläkymmenellä dollarilla [3500 mkalla] kyynärä.
Montague läksi myöskin katselemaan huoneita. Hän huomasi suuret, kaksinkertaiset akkunat, joissa oli pronssiset kehykset; pronssiset, tulenkestävät ovet; pronssiset sähkökynttilät ja kruunut, joista nappulaa kosketettaessa levisi huoneeseen pehmeä valovirta; "herttuattaren" ja "markiisittaren" tuolit, joiden päällystä oli seinäverhojen mukainen; suunnattoman suuri nahkainen "leposohva", jonka toisessa päässä oli siirrettävä lamppu; kun avasi pukuhuoneen oven, täyttyi se automaattisesti valolla; siinä oli siirrettävä kolmisivuinen peili, josta saattoi nähdä oman kuvansa joka puolelta. Vuoteen vierellä oli pieni pronssilaatikko, johon saattoi panna kengät, ja pienen, käytävään avautuvan lukollisen oven kautta saattoi vahtimestari ne ottaa kenenkään häiriytymättä. Jokainen kylpyhuone oli tavallisen vastaanottohuoneen kokoinen, lattia ja seinät lumivalkoisesta marmorista ja ovi oli hienosta, kalliista peililasista. Siellä oli suuri posliininen amme, jonka yläpuolella seinässä oli lasiset kädensijat, joiden avulla helposti saattoi päästä ylös; ja vesisuihku ja pellavasta tehdyt telttakangasverhot, jotka muutettiin joka päivä, ja marmorinen penkki, jolla voi maata sillä aikaa kun hieroja, joka saapui nappulaa kosketettaessa, siveli ruumista.
Loppumattomat olivat tämän laitoksen ihmeellisyydet, niinkuin Montague vähitellen tuli huomaamaan. Oli mahdotonta, että takan reunalla oleva antiikkityylinen pronssinen kello olisi osottanut väärin, sillä se oli sähköyhteydessä liikkeen kanssa. Teidän ei tarvinnut avata akkunaa ja laskea tomua sisälle, sillä huone tuulotettiin automaattisesti, ja kääntämällä lämpöjohtoa voitte te saada "kylmää" tai "kuumaa." Liikkeen puolesta toimitettiin teille opas, joka näytti teille koko laitoksen; ja te saatoitte nähdä leipänne alustettavan sähkön avulla, munan muotoisella pöydällä, ja munat tutkittiin sähkövalolla; te saatoitte kurkistaa suunnattomiin jäähdytyslaitoksiin, joita tuulotettiin jättiläismäisillä sähköviuhkoilla; jokaisella vähäpätöisellä lammaskotletillakin oli siellä oma erikoinen säilytyslaatikkonsa. Teidän omassa kerroksessanne oli ravintola, jossa oli kuumat ja kylmät varastohuoneet ja ilmatiiviit ruoankuljetuslaitokset; te saatoitte pitää omat, yksityiset pöytäliinanne ja kuppinne sekä lautasenne ja oma perhetarjoilijanne, jos niin tahdotte. Lapsianne kuitenkaan ei teidän oltu sallittu ottaa mukaanne taloon, vaikka henkenne olisi ollut kysymyksessä — tämän pienen myönnytyksen teitte mielellänne isännälle, joka oli sijoittanut puolitoista miljoonaa dollaria yksinomaan kalustukseen.
Muutamia minuuttia myöhemmin soi telefooni, ja Oliver vastasi ja sanoi: "Lähettäkää hänet ylös."
"Tässä tulee räätäli", lausui hän, sulkiessaan telefoonin.
"Kenen?" kysyi veljensä.
"Sinun", sanoi hän.
"Tuleeko minulla olla uudet vaatteet?" kysyi Montague.
"Sinullahan ei ole nyt mitään vaatteita", oli vastaus.
Montague seisoi "pukumestarin" edessä, joksi kallisarvoista peiliä kutsuttiin. Hän tarkasteli itseään ja sitten veljeään. Oliverin vaatteet olivat melkein tsherkessiläisen pähkinäpuun väriset; aluksi tuntuivat ne yksinkertaisilta, ja vieläpä vähän huolimattomilta — vasta vähitellen saattoi huomata, että se oli omaperäistä ja erinomaista, ja hyvin kallista.
"Eivätkö sinun new-yorkilaiset ystäväsi tahtoisi ottaa huomioon sitä seikkaa, että minä olen vast'ikään maalta tullut?" kysyi Montague leikillisesti.
"Saattaisivat kyllä", vastasi veli. "Minä tunnen sata henkilöä, jotka lainaisivat minulle rahaa, jos pyytäisin heiltä. Mutta minä en pyydä heiltä."
"Kuinka pian minä siis olen valmis esiintymään?" kysyi Montague, nähden itsensä suljetuksi lukkojen taa viikoksi tai kahdeksi.
"Sinä olet saava kolme pukua huomenna aamulla", sanoi Oliver. "Genet on luvannut."
"Mitan mukaan tehdyt puvut?" änkytti toinen hämmästyksissään.
"Hän ei ole koskaan kuullut minkäänlaisista muista puvuista", sanoiOliver, äänessään vakava nuhde.
M. Genet'illä oli venäläisen suuriruhtinaan ulkomuoto, ja hoviherran käytös. Hän toi apulaisen ottamaan Montaguesta mittaa, sillä aikaa kun hän itse tarkasti, mitä värejä hänelle sopisi. Montague sai keskustelusta tietää, että hänen tuli seuraavana aamuna matkustaa maalaistalolle, ja että hän tarvitseisi matkapuvun, metsästyspuvun, ja "aamunutun." Muut saisivat odottaa siksi kunnes hän olisi palannut. Nuo kaksi keskustelivat hänestä ja hänen eri "kohdistaan" ikäänkuin heillä olisi ollut puhe jostakin hevosesta; hänessä oli jotakin erikoista, hän oli oppivainen, ja hänen kanssaan saattoi tehdä paljonkin — vähällä koulutuksella hänestä voi tehdä etevän persoonallisuuden. Hänen ranskankielensä ei ollut kiitettävää, mutta hän sai selville, että M. Genet'in mielipide oli, että New-Yorkin aviomiehet tulisivat vapisemaan, nähdessään hänet seurassaan.
Kun räätäli oli lähtenyt, tuli Alice sisälle, kasvot loistaen kylmästä kylvystä. "Täällä te olette itseänne varustamassa!" huusi hän. "Ja mitä minä saan?"
"Sinun kysymyksesi on vaikeammin ratkaistavissa", sanoi Oliver nauraen; "mutta sinä saat alkaa jo tänä iltana. Reggie Mann tulee viemään sinut mukanaan ja hankkimaan sinulle muutamia pukuja."
"Mitä!" änkötti Alice. "Hankkimaan minulle uusia pukuja! Mies?"
"Tietysti", sanoi toinen. "Reggie Mann antaa puolelle New-Yorkin naisista opastusta heidän vaatteidensa suhteen."
"Kuka hän on? Räätälikö?" kysyi tyttö.
Oliver istui leposohvan reunalla, heilutellen jalkaansa toisen päällä; ja hän lopetti äkkiä, tuijotti tyttöön ja istuutui uudelleen, nauraen hiljaa itsekseen. "Oi rakkaani!" sanoi hän. "Reggie-parka!"
Käsittäen, että hänen oli lähdettävä alusta saakka, alkoi hän selittää, että Reggie Mann oli tanssimestari, naisellisen seurapiirin epäjumala. Hän oli suuren Mrs de Graffenried'in — tietysti olivat he hänestä kuulleet — erityinen suosikki ja hoivatti — Mrs de Graffenried'in, joka tunnustettiin Newportin seuraelämän kuningattareksi, ja jonka kohtalona oli kerran tulla siksi New-Yorkissa. Reggie ja Oliver olivat hyvissä "väleissä" ja Reggie oli jäänyt kaupunkiin, pitämään huolta Alicen vaatetuksesta — nähtyään hänen kuvansa, ja luvattuaan tehdä hänestä oikein taideteoksen. Ja sitten Mrs Robbie Walling antaisi hänelle tanssiopetusta, ja koko maailma tulisi lankeamaan hänen jalkojensa juureen.
"Sinä ja minä menemme aamulla 'Mustaan metsään', Wallingien metsästystilalle", lisäsi Oliver veljelleen. "Sinä tapaat siellä Mrs Robbien. Olet kai kuullut Wallingeista?"
"Olen", sanoi Montague, "olen kuullut heistä puhuttavan."
"Hyvä on", sanoi toinen, "me ajamme alas vaunuilla. Aion ottaa sinut kilpa-ajovaunuihini, niin saat kokea mitä se on. Me lähdemme varhain."
"Minä olen kyllä oleva valmis", sanoi Montague; ja kun hänen veljensä vastasi, että hän tulisi olemaan portilla kello yhdentoista aikaan, teki hän yhden uuden huvittavan huomion new-yorkilaisten tavoissa.
Siihen hintaan, minkä hän hotelliin maksoi, kuului myöskin yhden kamaripalvelijan eli tytön palvelus heitä jokaista kohti ja sentähden kun heidän tavaransa olivat tulleet ei heillä ollut mitään tekemistä, ja he menivät syömään aamiaista yhteen hotellin suurimmista ruokailuhuoneista. Tornimaiset pylväät olivat tummanvihreää marmoria ja palmut ja kukat muodostivat ihmeellisiä labyrinttejä. Oliver tilasi; hänen veljensä ei jättänyt huomaamatta, että yksinkertainen ateria maksoi heille noin viisikymmentä dollaria [250 Smkaa] ja hän ihmetteli, tulisivatko he syömään sillä hinnalla koko ajan.
Silloin Montague mainitsi, että hän oli kotoa lähdettyään saanut sähkösanoman kenraali Prenticeltä, ja hän pyytää häntä tulemaan kanssaan sinä iltana Uskollisen Legioonan kokoukseen. Montague ihmetteli leikillään, tuomitseisiko hänen veljensä hänen vanhan pukunsa kelpaamattomaksi sellaiseen tehtävään. Mutta Oliver vastasi, että sillä ei olisi väliä, mitä hänellä siellä oli päällään; hän ei tapaisi ketään, jolla olisi merkitystä, paitsi Prenticeä itseään. Kenraali ja hänen perheensä näkyivät olevan hyvin huomattavia seuraelämässä ja heitä oli "muokattava." Mutta Oliver, ovelasti kyllä, ei siitä pitemmältä puhunut, sillä hän tiesi, että hänen veljensä varmasti tulisi puhumaan vanhoista ajoista, joka olisi varmin mahdollinen tapa päästä kenraali Prenticen hyvään suosioon.
Aamiaisen jälkeen tuli Reggie Mann, hintelä keikari, jolla oli kapea, pieni vartalo ja teeskennelty, siro käyntitapa, hienot kädet ja naisellisen pehmeä ääni. Hän oli puettu iltakävelypukuun, ja napinlävessään kantoi hän ihmeellisen punaistaorchidéta. Montaguen kättä pudisti hän olkapäänsä tasalle; mutta kun Alice tuli sisälle, niin ei hän ollenkaan ottanut häntä kädestä. Sensijaan, hän seisoi ja katseli hämmästyneenä, katseli yhä uudelleen, ja kohottaen tunteensa yltäkylläisyydessä käsiään, huudahti hän: "Oh, täydellinen! täydellinen!"
"Ja kas, minähän sanoin sinulle!" lisäsi hän innokkaasti. "Hän on riittävän pitkä kantaakseen satiinia! Hänen tulee saada vaalean sininen empiiripuku — hän on saava sen vaalean sinisen empiiripuvun, vaikka minä itse saisin maksaa sen hänen edestään! Ja oh, mitä maailmassa voimmekaan me tehdä tuollaisella tukalla! Ja vartalo — Réval tulee suorastaan hulluksi!"
Reggie jatkoi laverteluaan kevyellä ja iloisella tavallaan, hän otti Alicen käden ja tutki sitä, ja sitten hän käänsi Alicen tarkastellen hänen vartaloaan; Alice lensi punaiseksi ja koetti nauraa salatakseen hämmennystään. "Rakas Miss Montague", huudahti hän, "minä tuon koko Gothamin ja lasken sen Teidän jalkojenne juureen! Ollie, sinä olet taistelusi voittanut! Voittanut ilman ainoatakaan laukausta! Minä tiedän oikean miehen hänelle — hänen isänsä on kuolemaisillaan, ja hänelle tulee neljä miljoonaa jo yksin vanhan mantereen arvopapereissa. Ja hän on yhtä kaunis kuin Antonius ja yhtä hurmaava kuin Don Juan!Allons!me voimme tämän illan jo alottaa niillä myötäjäisillä!"
Kolmas luku.
Oliver ei asunut heidän kanssaan; hänellä oli oma huoneustonsa klubissa, jota hän ei halunnut jättää. Mutta seuraavana aamuna noin kaksikymmentä minuuttia sen ajan jälkeen, minkä hän oli määrännyt, oli hän ovella ja Montague meni alas.
Oliverilla oli Ranskasta tuotu kilpa-ajovaunu. Siinä oli ainoastaan kaksi avonaista istuinsijaa edessä ja takana oli istuin koneenhoitajaa varten. Se oli muodoltaan matala ja pitkä ja näytti mitä epäilyttävimmältä otukselta. Joka kerta kun se pysähtyi kadulla, kerääntyi joukko uteliaita sitä tirkistelemään. Oliverilla oli yllään musta, karhunnahkainen takki, joka ulottui jalkoihin saakka ja lakki ja käsineet vastasivat muuta pukua; hänellä oli lasiset silmäinsuojustimet, jotka hän oli sysännyt ylös otsalle. Samallainen puku oli valmiina myöskin hänen veljensä istuimella.
Puvut olivat tulleet, ja kamaripalvelija kantoi niitä käsilaukussa. "Me emme voi kuljettaa niitä mukanamme", sanoi Oliver. "Hän saa tuoda ne junalla." Ja sillä aikaa kun hänen veljensä napitti nuttunsa, antoi hän osotteen; Montague kiipesi sisälle ja heitettyään nopean silmäyksen hänen olkapäänsä yli, painoi Oliver erästä tankoa ja kiersi ohjauspyörää, ja kiitäen vierivät he alas katua.
Kotona Mississipillä saattoi joskus kohdata automobiililla ajelevia joukkueita, jotka yleensä olivat hirveästi kiusottavia ja vaarallisia matkavarustuksille. Mutta eiliseen päivään saakka, jolloin hän oli noussut maihin lautalta, ei hän vielä koskaan ollut ajanut moottorivaunussa. Ajaminen tällaisessa vaunussa oli kuin olisi matkustanut unessa — se liukui eteenpäin ilman pienintäkään ääntä tai tärinää; se kiisi hurjana eteenpäin, syöksyi oikealle ja vasemmalle, kohosi hitaasti ylös mäkiä, ja pysähtyi aivankuin omasta tahdostaan — ajaja ei tosiasiassa näyttänyt tekevän mitään. Sellaiset seikat kuin vaunujen raiteet eivät siihen mitään vaikuttaneet, ja suuremmat puutteellisuudet kadun kivisessä pinnassa saivat aikaan vain pienen heilahduksen; ainoastaan silloin kun se lensi eteenpäin aivankuin olisi ollut elävä olento, saattoi tuntea sen voiman, paineesta selässään istuimen selustaa vastaan.
He kulkivat vauhdilla, mikä Montaguen mielestä tuntui suorastaan uhkarohkealta, läpi kaupungin katujen, puikkelehtien vaunujen ja kuormavankkureiden välitse, hipaisten ohi ajopelien, pyörähtäen ympäri kadunkulmien ja valiten mitä mahdottomimmat ajoväylät. Oliver näytti aina tietävän, mitä vastaantuleva olisi tekevä; mutta pelkkä ajatus että hän tekisi jotenkin toisin piti hänen kumppaninsa sydämen alituisesti tuskallisessa jännityksessä. Kerran kun nuori mies hyppäsi henkensä edestä tieltä, huusi hän kovasti; Oliver nauroi ja päätään kääntämättä sanoi, "Sinä kyllä tulet tottumaan siihen vähitellen."
He ajoivat alas pitkin neljättä Aveneuta ja kääntyivät Bowerylle päin. Ilmassa kulkevat junat jyskyttivät ylhäällä päiden päällä ja kapakat, viidenkymmenen pennin museot, halpahintaiset majatalot ja vaatekaupat vilisivät heidän ohitsensa yhtenä sekamelskana. Kahdesti huomasi Oliverin haukansilmä sinisen univormun edessään ja silloin he hiljensivät vauhtiaan kohtalaiseksi, jolloin Montaguella oli tilaisuus tarkastaa ympäristön kurjaa asutusta. Oli kylmä marraskuun päivä ja "työtön" aika; ja risaiset, työstä ajetut miehet astelivat hartiat kyyryssä ja kädet taskuihin pistettyinä.
"Mihin ihmeessä me olemme menossa?" kysyi Montague.
"Long Islandiin", sanoi toinen. "Se on ruokoton matka — alkuosa siitä — mutta se on ainoa tie. Eräänä päivänä on meillä vielä oleva oma, ilmassa kulkeva pika-ajotiemme ja me emme tarvitse enää ajaa läpi tämän kurjan sekasotkun."
Lähestyessään Williamsburgin siltaa oli heidän käännyttävä, sillä he huomasivat kadun suljetuksi korjausta varten. Heidän oli kierrettävä kokonainen kortteli ja he kääntyivät väärälle kadulle ja töyttäsivät keskelle vuokrakasarmialueita. Kapeita, likaisia katuja, joiden molemmin puolin seisoi suunnattomia rakennusryhmiä joiden välille muodostui aivankuin syvät, äkkijyrkät rotkot, joiden seinillä riippui ruostuneet, rautaiset tulipalotikapuut ja ulkoasua koristi saippualaatikot ja vesiammeet, pesulaitokset ja kirkuvat sylilapset; ahtaat rappukäytävät, täynnä leikkiviä lapsia; mauste- ja vaatetavarakaupat, tarjoilut, ja hämmästyttävä sekamelska ilmoituslappuja ja merkkejä englannin, saksan ja juutalaisten kielellä. Oliver ajoi läpi ihmistungoksen, kulmakarvansa kärsimättömyydestä rypistyneinä ja torvensa törähdellen vihaisesti. "Älä välitä siitä", kielteli Montague; mutta toinen vastasi, "Piru vieköön!" Lapset kirkuivat ja juoksivat pois tieltä, miehet ja vaimot hyppäsivät taaksepäin, rypistellen uhkaavina kulmiaan ja mutisten itsekseen; kadun sulki raskaat vaunut ja kuormavankkurit, ja he olivat pakotetut pysähtymään; lapset alkoivat kerääntyä ympärille ja pilkata heitä, ja joukko läheisessä tarjoilussa vetelehtiviä tyhjäntoimittajia reuhasi karkeita sanoja päästellen heidän luokseen; mutta Oliver ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan tiestä, joka oli heidän edessään.
Ja viimein olivat he ulkona sillalla. "Hitaat ajoneuvot kulkevat oikeaa sivua", oli kirjoitettu taululle, ja siten muodostui vasemmalle puolelle heitä varten kapea kuja. He ajaa huristivat ylös rinnettä ja kylmä ilma puri heitä niinkuin navakka tuuliaispää. Syvällä alhaalla lepäsi virta, jonka tuulen pieksämiä harmaita aaltoja kyntivät hinaajat ja raskaat lautat, ja kaupunki levisi kummallekin puolelle rantaa — lukemattomat savupiiput pistivät esiin säännöttömistä kattoryhmistä ja valkoiset höyrypiiput tupruttivat savua kaikkialla. Sitten viilsiväthealas seuraavaa rinnettä ja Brooklyniin.
Siellä oli asfalttinen ajotie, jonka molemmin puolin seisoi rivissä pieniä asuntoja. Niitä oli peninkulmittain kortteli toisensa jälkeen. Montague ei ollut koskaan ennen elämässään nähnyt niin paljon taloja, ja melkein kaikki olivat niinkuin samaan malliin valetut.
Paljon toisia automobiileja kiisi pitkin tätä katua, kilpaillen toistensa kanssa. Se, jonka ohi useimmin ajettiin, sai kaiken pölyn ja löyhkän; ja siksi oli yleisenä sääntönä, että ollessasi takana odottelit sinä vain aukeaa paikkaa lisätäksesi vauhtia ja ajaaksesi eteen; mutta juuri kun olit saanut silmiisi mukavan paikan, alkoi sivullasi puhkua ja pihistä ja kilpailijani suhahti salaa ohitsesi. Jos olit häpeämätön, niin lisäsit sinäkin vauhtia ja pakotit hänet peräytymään takaisin, jollei hän tahtonut antautua alttiiksi vaaralle törmätä yhteen toista tietä tulevien ajoneuvojen kanssa. Oliverilla näytti olevan ainoastaan yksi päämäärä — päästä kaikista edelle.
He saapuivat suurelle valtameritielle. Siellä kulki useita automobiileja ja melkein kaikki ajoivat yhteen suuntaan ja kilpailivat. Kaksi niistä pysyttelihe kiinni Oliverissa, eivätkä tahtoneet jäädä jälkeen — kerta toisensa perästä kiisivät he yhä uudelleen toistensa ohi. Niiden liikkeelle nostama pöly oli silmiä sokaiseva ja alituinen löyhkä iljetti; mutta Oliver puristi huulensa lujasti yhteen ja pieni viisari vauhdinmittarilla alkoi liikkua eteenpäin ja he ajoivat lentäen alas katua. "Ottakaa nyt kiinni!" mutisi hän.
Muutamia sekuntteja myöhemmin huudahti Oliver äkkiä, kun muuan poliisi, joka oli ollut kätkeytyneenä pensaan taakse, ryntäsi ylös ja huusi heille jotakin. Poliisilla oli moottoripyörä, ja Oliver huusi koneenhoitajalle: "Vetäkää nauhasta!" Hänen veljensä kääntyi taakseen, säikähtyneenä ja hämmennyksissään, ja hän näki miehen kurottavan kädellään vaunun lattiaan. Hän näki poliisin hyppäävän pyörälleen ja alkavan heitä seurata. Sitten katosi se hänen silmistään pölypilveen.
Saattoi kestää viisi minuuttia tuota hurjaa menoa, heidän ajaessa aivan ääneti ja jännittyneinä, vauhdilla, jollaista Montague ei ollut koskaan tavannut pikajunassa. Toista tietä tulevat ajoneuvot pujahtivat näkyviin, ja rynnäten suoraan heitä kohti — siltä ainakin heistä näytti — puhalsivat ohi vain käden leveyden etäisyydellä heidän vaunustaan. Montague oli juuri tehnyt päätöksensä, että tämänkaltainen ajo olisi hänelle kylliksi koko elämän ajaksi, kun hän huomasi, että heidän kulkunsa hiljeni. "Te voitte päästää nauhan", sanoi Oliver. "Hän ei tule meitä enää tavottamaan."
"Mikäse nauha on?" kysyi toinen.
"Se on sidottu kiinni takana olevaan levyyn, jolla on meidän numeromme. Se nostaa sen ylös niin että sitä on mahdoton nähdä."
He kääntyivät tielle, joka johti maaseudulle, ja Montague heittäytyi istumaan ja nauroi kunnes kyyneleet valuivat alas hänen poskilleen. "Onko tuo kuje yleinen?" kysyi hän.
"Sangen yleinen", sanoi toinen. "Mrs Robbilla on vaunuvajassaan allas, joka on täynnä kuraa ja hänen ajajansa roiskuttaa siitä numerolapulle joka kerran kun hän lähtee ajelemaan. Täytyy tehdä, näetkös, jotakin, tai muutoin joutuu alituisesti kiinni."
"Oletko koskaan joutunut poliisin käsiin?"
"Ainoastaan kerran olen ollut oikeudessa", sanoi Oliver. "Pysäytetty olen senkin seitsemän kertaa."
"Mitä he tekivät toisilla kerroilla — varottivat sinua?"
"Varottivatko?" nauroi Oliver. "Eivät mitään muuta kuin astuivat minun kanssani vaunuun ja ajoivat pari korttelia, kunnes joutuivat pois joukon näkyvistä; ja sitten pistin minä heidän kouraansa kymmenen dollarin maksuosotuksen ja he livahtivat tiehensä."
Montague vastasi hänelle, "Oo, minä ymmärrän!"
He kääntyivät leveälle viertotielle ja täällä oli enemmän automobiileja ja enemmän tomua ja kilpailua. Tuon tuostakin kulkivat he kärry- tai rautatiekiskojen yli ja siellä oli aina varotusmerkki; mutta Oliver tiesi varmasti jollain salaisella tavalla, että raiteet olivat selvät, sillä hän ei koskaan näyttänyt hidastuttavan kulkua. Silloin tällöin joutuivat he kyliin ja silloin vasta vähensivät he nopeutta; mutta vauhdista, millä he kulkivat läpi eivät kyläläiset olisi saattaneet heitä vähääkään epäillä.
Mutta sitten tuli uusi seikkailu. Tie oli korjattavana ja oli mitä kurjimmassa kunnossa ja he raivasivat parhaallaan itselleen tietä, kun nuori mies, joka oli kävellyt syrjässä tiellä, astui heidän eteensä, veti punaisen nenäliinan taskustaan ja katsoen heihin heilutti sitä ylhäällä. Oliver mutisi kirouksen.
"Mitä on kysymyksessä?" huusi hänen veljensä.
"Meidät on otettu kiinni!" huudahti hän.
"Mitä!" änkytti toinen. "Minkätähden? Mehän emme kulkeneet juuri ollenkaan."
"Tiedän", sanoi Oliver; "mutta he ovat saaneet meidät siitä huolimatta."
Hän oli varmaankin yhdellä silmäyksellä päättänyt mielessään, että asema oli toivoton, sillä hän ei edes yrittänytkään lisätä nopeutta, vaan antoi nuoren miehen astua vaununkannelle, saavuttuaan hänen luoksensa.
"Mitä tämä merkitsee?" tiedusti Oliver.
"Automobiiliyhdistys on lähettänyt minut", sanoi tuntematon, "varottamaan teitä, että ensimäisessä kaupungissa on teitä varten viritetty ansa. Siksi — olkaa varuillanne."
Ja Oliver hengähti ja sanoi, "Oh! Kiitän Teitä!" Nuori mies laskeutui alas ja he kulkivat eteenpäin; Oliver heittäytyi istumaan ja nauroi niin että tärisi.
"Onko tuo tavallista?" kysyi hänen veljensä naurun puuskien lomassa.
"Se on tapahtunut minulle kerran ennen", sanoi Oliver. "Mutta olin sen kokonaan unohtanut."
He jatkoivat matkaa hyvin hitaasti; saavuttuaan kylän ulkorajoille kulkivat he hautaussaaton hitaudella, vaunun jyskyttäessä kovempaan vauhtiin. Muutaman maalaiskauppapuodin edessä näkivät he seisovan joukon tyhjäntoimittajia, jotka odottivat heitä, ja Oliver sanoi, "Siinä on ensimäinen osa ansasta. Niillä on telefooni ja jonkun matkan päässä heistä on mies, jolla samoin on telefooni, ja hänen takanaan on toinen, joka jännittää nuoran tien yli."
"Mitä he sinulle sitten tekisivät?" kysyi toinen.
"Vetäisivät rauhantuomarin eteen ja sakottaisivat, olisitpa missä tahansa, viidestäkymmenestä kahteensataan viiteenkymmeneen dollariin. Se on säännöllinen ryöstö julkisilta maanteiltä — muutamat seudut ylpeilevät sillä, että heillä ei ole koskaan mitään veroja; ne saavat rahansa kokonaan meiltä!"
Oliver veti kellon taskustaan. "Me joudumme myöhään puolipäiväateriallemme, kiitos näiden viivytysten!" Hän lisäsi, että he tulisivat tapaamaan "Haukan pesässä", joka, niinkuin hän sanoi, oli "automobiilien yhtymäpiste."
Kaupungin ulkopuolella he taas "käyttivät tilaisuutta"! ja puoli tuntia myöhemmin saapuivat he suunnattoman ilmoitustaulun luo, johon oli merkitty "Haukan pesään", ja he kääntyivät sinne. He ajaa huristivat kukkulalle ja äkkiä pääsivät he ulos mäntymetsiköstä ja heidän edessään kohosi ravintola, joka oli rakennettu ylös, salmen yli katselevalle kallionkielekkeelle. Sen edessä oli laaja pihamaa, jossa automobiilit pyörivät ja rätisivät, ja pitkä vaja, jossa niitä seisoi rivissä.
Puoli tusinaa palvelijoita juoksi heitä vastaan, kun he pysähtyivät rappujen eteen. He tunsivat kaikki Oliverin, ja kaksi heistä riensi harjaamaan hänen takkiaan ja yksi otti hänen lakkinsa, jolla aikaa koneenkäyttäjä vei vaunun vajaan. Oliverilla oli juomarahoja kaikille; yksi seikka, minkä Montague huomasi, oli se, että New-Yorkissa tuli sinulla olla tasku täynnä pientä rahaa ja sinun tuli heitellä sitä ympärillesi, minne hyvänsä menit. Sinun tuli antaa miehelle, joka kantoi päällysvaatteesi ja pojalle, joka avasi oven. Pukuhuoneessa oli sinun annettava pojille, jotka täyttivät pesuastiasi, ja toisille, jotka harjasivat sinut toisen kerran.
Majatalon pylvässalit olivat täynnä automobiileilla ajelevia joukkueita, puettuina kaikellaisiin outoihin pukuihin Montaguesta näytti, että useimmat heistä olivat ulkonaisesti loistavia — miehillä oli punakat kasvot ja naiset puhelivat äänekkäästi; hän näki yhden, jolla oli taivaansininen vaippa ja kirkkaan punainen puku. Hänelle selveni, että elleivät nämä naiset olisi käyttäneet noin suuria hattuja, eivät he olisi tarvinneet aivan sellaista määrää kirkasväristä harsoa, jonka he kietasivat hattujensa yli ja sitoivat leukojensa alle, taikka jättivät sen irralleen tuulen liehuteltavaksi.
Ruokailuhuone näytti olevan rakennettu osastoihin, jotka olivat sikin sokin kallion huipulla. Salmelle päin aukeneva sivusta oli kokonaan lasista ja se voitiin ottaa kokonaan pois. Katossa oli ihmeellinen sekamelska erilaisia lippuja ja jaappanilaisia lyhtyjä, ja siellä täällä oli oranssipuita, palmuja ja keinotekoisia virtoja sekä suihkulähteitä. Jokainen pöytä näytti olevan täynnä; lautasten räminä, äänet ja naurun remakka ja neekeriorkesterin kitarain ja mandoliinien pauhu teki miltei puolikuuroksi. Neekeritarjoilijat juoksentelivat edestakaisin, ja jättiläismäinen, paksu ylitarjoilija, joka varpaillaan pyörähdellen keikisteli itseään, huomasi Oliverin ja lähestyi häntä hymyillen tervehdykseksi.
"Kyllä, herra — ovat juuri saapuneet, herra", sanoi hän ja vei hänet alas huoneeseen, missä erääseen nurkkaan oli katettuna pöytä kuudelletoista tai kahdeksalletoista henkilölle. Sieltä kuului huutoja, "Täällä on Ollie!" — laseja kolisteltiin ja kuorona pauhasi tervehdys — "Halloo, Ollie! Sinä olet myöhästynyt, Ollie! Mitä on tapahtunut — vaunu mennyt rikki?"
Seurueesta oli noin puolet miehiä ja puolet naisia. Montague valmisti itseään tuskalliseen koetukseen tulla esitetyksi kuudentoista henkilön kanssa perätysten, mutta hänet, järkevästi kyllä, siitä säästettiin. Hän pudisti Robbie Wallingin, pitkän, miltei onttorintaisen nuorukaisen kättä, jolla oli hieman keltaiset viikset, ja Mrs Robbien kättä, joka lausui hänet tervetulleeksi ja esitti hänet seurueelle toverillisen vapauden nimessä.
Ja sitten huomasi hän istuvansa kahden nuoren naisen keskessä, ja tarjoilija kumartui hänen ylitsensä, ottaakseen vastaan määräykset, mitä juomia hän halusi. Hieman epäröiden sanoi hän, että hän tahtoisi whiskyä, sillä hän oli vähän kylmettynyt; mutta hänen oikealla puolellaan istuva tyttö huomautti hänelle, "Teidän olisi parempi koettaa lasi kylmää shampanja-totia — silloin näkyisivät seuraukset pikemmin." Ja tarjoilijalle lisäsi hän, "Tuokaa kaksi lasia, mutta toimittakaa ne nopeasti."
"Teillä oli varmaankin kylmä ajomatka matalassa vaunussanne", jatkoi hän Montaguelle. "Mikä saattoi teidät myöhästymään"?
"Meitä kohtasi muutamia esteitä", vastasi hän. "Muutaman kerran luulimme jo joutuneemme kiinni."