"Kiitoksia vaan", lausui Fritz, "hän voi hyvin", Ja nousi istuimeltaan ja toivotti onnea molemmille pariskunnille, tosin varsin valituilla sanoilla, mutta kumminkin vähän välinpitämättömästi, ikäänkuin vietettäisiin täällä vaan syntymäpäivää ja olisi noilla kaksoisomenilla tapana mennä kihloihin joka vuosi. — Rehtori seisoi vielä yhä valmisna puhumaan.
"Liina, täytä toki eno rehtorin lasi", sanoi Jokkum.
Se tapahtui, ja rehtori joi; mutta sen sijasta että sen olisi pitänyt saada hänet toiselle mielelle, sekotti punsi vaan ja hämmensi vielä enemmän hänen ajatuksiansa, jotka hän puhetta pitääkseen oli ko'onnut, ja hänen aivoissansa syntyi täydellinen sekamelske, sillä kukin niistä pyrki ensiksi päästä liikkeelle lähtemään, mutta joka kerta, kuin joku niistä tuli näkyviin, ajoivat lässäoliat, milloin Jokkum, milloin Kurz, milloin Fritz Triddelfitz, ne takasin yhden toisensa perästä, ja kun hän nyt vihdoin tahtoi tuoda esille syviä mietteitään onnellisesta avioliitosta, kysyi Bräsig häneltä mitä viattomimman näköisenä: "Te olette varmaankin aina eläneet onnellisessa avioliitossa, herra rehtori?" Ja rehtori Baldrian istui rahille, syvästi huo'aten, eikä vielä tähän asti ole kukaan selkoa saanut, koskiko tämä huokaus avioliittoa vai puhetta. Minä puolestani luulen sen koskeneen jälkimäistä, sillä minä pidän helpompana asiana luopua onnellisesta avioliitosta kuin onnistuneesta puheesta.
Nyt oli kumminkin tullut ilta ja rehtori, Kurz ja Triddelfitz sanoivat jäähyväiset, ja Rudolfin täytyi lähteä muassa, sillä Bräsig ja rouva Nüssler olivat saaneet päähänsä, että hänen heti oli ryhtyminen uuteen toimeensa ja tekeminen loppu tuosta joutilaana loipertelemisesta. Jokkum ja Bräsig saattoivat heitä kappaleen matkaa.
"Mitä toimii teidän nuori isäntänne, Triddelfitz?" kysyi Bräsig.
"Kiitoksia, herra pehtori; hän on varsin verraton; hän piti tänään aamulla puheen päivätyöläisille ja se oli puhe, joka kelpasi".
"Mitä?" huudahti Kurz, "pitääkö hänkin puheita?"
"Mitä oli hänellä puhumista?" kysyi Bräsig.
"Mitä hän piti?" kysyi Jokkum.
"Puheen", sanoi Triddelfitz.
"Minä luulin hänen aikovan ruveta maamieheksi". sanoi Jokkum.
"Niin kyllä", sanoi Triddelfitz, "mutta eikö hän maamiehenä voi mitään puhetta pitää?"
Se kävi yli Jokkumin ymmärryksen; maamies ja puhuja? Sitä ei ollut hän ennen kuullut, hän ei lausunut sanaakan enää koko iltana, ja kun hän meni maata ja oli nukkumaisillansa, sanoi hän siunatuksi lopuksi: "Se mahtaa olla koko perhana mieheksi!"
Bräsig ei niin helposti hellittänyt: "Mitä on hänellä puhumista?" kysyi hän uudestaan, "jos päivätyöläisten kanssa jotakin on keskusteltavana, niin onhan Hawermann saapuvilla".
"Herra pehtori", puuttui rehtori puheesen, "hyvä puhe on aina paikallansa. Cicero…"
"Mikä oli Cicero?"
"Muinaisajan suurin puhuja".
"Siitä en minä välitä; minä tarkotan, mikä hänen ammattinsa oli; oliko hän maamies vai kauppamies, tai oliko hänellä joku virka, tai oliko hän lääkäri, tai mikä hän oli?"
"Sanoinhan teille, että hän oli muinaisajan suurin puhuja".
"Minä muinaisajasta viisi veisaan! Jos ei hän mitään muuta ollut — minä en voi kärsiä noita vanhoja lörpötteliöitä. Ihmisen pitää osata jotakin tehdä. Ja sen minä sanon teille, Rudolf, älkää ruvetko vaan puhujaksi; onkia saatte kyllä minun puolestani, ahvenia tai ihveniä, yhdentekevä, mutta puhumisen laita on ihan sama, kuin pistäisitte onkenne kaivoon. Ja nyt hyvää yötä! Jokkum tule!" Ja niin erkanivat he; ja Fritz Triddelfitz poikkesi oikealle kädelle Pümpelhagenin kesantopellolle ja kaikenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä.
Hän ei suinkaan kateinen ollut, mutta se harmitti häntä kuitenkin, että hänen molemmilla koulukumppaneillansa Rahnstädtin ajoilta jo oli kummalakin morsian, eikä hänellä ollut mitään. Hän osasi kumminkin lohdutella itseänsä. Ei, sanoi hän, molemista morsiamista, kuin he olivat saaneet, hän viisi piittasi: jos joku olisi hopeaisella tarjottimella noita molempia kaksoisomenia hänelle tarjonnut, hän ei olisi niitä ottanut. Lovisa Hawermann voi myöskin mennä niin pitkälle, kuin tietä kesti. Fritz Triddelfitz ei ollut mikään hölmö, hän ei poiminut ensimäisiä luumuja, kuin hänen tiellensä sattui, sillä ensimäiset luumut olivat madon syömiä, hän odotti ennemmin siksi, että ne olivat täydellisesti kypsyneet, ja silloin voi hän niitä poimia sekä ylhäältä että alhaalta puusta ja niiden joukkoon luki hän vielä kaikki pienet tytöt, jotka kahdella sievällä jalalla hyppelivät ympäri mailmassa, ja olihan hänelle jo kumminkin hevonen luvattu ja näinä päivinä oli hän menevä ostamaan Kyösti Prebberovin tamman.
Luku 20.
Nuoren rouvan silmät aukenevat, ja epäsopu alkaa hiljakseen. Miksikä nuori herra ei tahdo käydä vieraisilla Jokkum Nüsslerin luona eikä nuori rouva Pomukkelskopin luona. — Pomukkelskopin aatelisista hommista ja Kanasen mesileivistä. Minkä suloisen tunteen Aksel sai tästä rauhallisesta, yksinkertaisesta perheestä ja kuinka hän antoi Bräsigille matkapassin. Miksikä Bräsig puhuu vihan vimmassa pannukakosta, ja miksikä Fritz Triddelfitz hevosen selässä käyntöjalkaa ratsastaen yhä huutaa "hurraa".
Niin sai nyt kaksi viikkoa kuluneeksi, jotka Aksel, sen sijasta että hänen olisi pitänyt sillä aikaa ottaa selkoa kartanon tiluksista ja siitä tavasta, millä niitä viljeltiin, suurimmaksi osaksi vietti nikkari Flegelin luona työvajassa. Malli hänen peltokoneesensa, jolla hän yht'aikaa aikoi kyntää, äestää ja kokkareita möyhentää, oli nimittäin saapunut, ja hänen täytyi tietysti saada nyt kone valmiiksi itsensä ja koko mailman hyväksi. Kirjeet ja rätingit ynnä muut kirjalliset toimet, joita suurella maatilalla kysymykseen tulee, jäivät sentähden tekemättä, ja kun hän päivällisatrialle tai illalliselle tuli, osotti hänen muotonsa selvästi tuolle nuorelle emännälle, kuinka raskaasti hän oli työtä tehnyt.
Ja ken uskoo helpommin kuin nuori vaimo? Morsian ehkä? Eipä niinkään! Morsian on epäilevä, hän kyselee ja tiedustelee muilta, hän tahtoo ensin tulla tuntemaan miehen, jota hän rakastaa; mutta kun hän luulee hänen tuntevansa ja antaa hänelle sydämensä, iäksi päiväksi, silloin on hän varma ja seuraa miestänsä sokeasti, kunnes kerran väkivallalla tempaistaan peite pois hänen silmiltänsä, ja vielä sittekin ponnistelee hän vastaan eikä tahdo nähdä ja pitää velvollisuutenansa, olla uskomatta sitä, mitä silmillänsä näkee.
Eihän se ollutkaan mitään pahaa, mitä Aksel koetti uskottaa vaimollensa, se oli vaan tyhmyyttä ja hän itse uskoi, että hän teki työtä vastaiseksi hyväksensä; mutta se oli pahasti, ettei hän asiaa ymmärtänyt ja ettei hänen vaimonsa sitä ymmärtänyt, sillä vaikka Fridalla oli kyllä kirkkaat silmät ja selvä pää, ei hän kuitenkaan tullut ajattelemaan, että Akselin laita voi toisin olla kuin hänen, joka joka päivä kävi läpi kyökit ja kellarit, maitohuoneet ja voipuodit, oppiaksensa talouden toimia ja voidaksensa itse kerran ottaa emännyyden ohjat omiin käsiinsä.
Mutta kaikilla on aikansa ja vanha lampuri Köpke sanoi: yhdeksäntenä päivänä saavat koiran penikatkin silmät.
Frida käveli eräänä päivänä illan tullessa edes takasin sen korkean pensasaidan varjossa, joka ulottui siihen pihan kulmaan asti, jossa työvaja oli, ja hänen nyt täällä ajatuksissaan kävellessänsä kuuli hän aidan toiselta puolelta pakinaa ja herjaussanoja, ikäänkuin olisi kaksi ihmistä joutumaisillaan toinen toisensa tukkaan: "Vai niin? Se ei kelpaa sinulle? Luuletko sen minulle sitte kelpaavan? — Roisto, mitä sinä siinä virut tielläni? — Mitä sinä täällä lurjustelet? Kyllä minä sinun opetan", ja samassa viskattiin jotakin hyvällä vauhdilla ovea vastaan.
Frida tuli uteliaaksi ja kurkisteli aidan raosta, mutta näki vaan yhden ainoan henkilön, tuon vanhan nikkarin, Fritz Flegelin; ketään muuta ei ollut näkyvissä, ja hän torueli ja pakisi ainoastaan omain työkalujensa kanssa. Semmoinen riehuminen yksin päinsä näyttää varsin hullunkuriselta, ja Frida katselikin naurussa suin, kuinka vanhus kiroten ja sadatellen: "Virukaa missä vietävässä tahanne! Minäkö teistä välittäisin?" oli aikeissa viskata yhden kalun toisensa perästä työvajaan, mutta aina vaan heittää mätkäytti ne vajan raollaan olevaa ovea vastaan ja taas tarttui tukkaansa ja rupesi sitä pöyhimään Ja toisinaan taas herkesi hän äkkiä ja katseli tuijotteli tuimasti alas maahan: "Senkin vietävän nauta! Sinun tähtesi minulle kaikki tämä kiusa ja kurjuus!"…
"Hyvää päivää, kummi", lausui eräs toinen ääni ja päivätyöläinen Kegel tuli hänen luoksensa ja nojasi lapioonsa, "mitä sinä vielä täällä toimit? Onhan jo pyhäilta käsissä".
"Toimit! Onko tämä toimimista! Turhaa puuhaa on tämä. Mitä? Tämäkö on malli olevinansa? Minä osaan varsin hyvin mallin mukaan työtä tehdä, mutta mokoman mallin mukaan ei itse paholainenkaan mitään toimeen saa".
"Onkohan teillä vielä se sama susi tekeillä, jota jo kauvan aikaa sitte alotitte?"
"Mitä kai muuta! Tulevana kesänä voit käydä kysymässä, joko on valmis".
"Hänellä mahtaa kumminkin olla hyvä pää, koska hän semmoisen kalun on keksiä voinut".
"Vai niin! Sitä sinä luulet? Minä tahdon sanoa sinulle: keksiä voi kyllä jotakin mikä pöllöpää hyvänsä, muttatehdäjotakin, kummi;tehdäjotakin kelvollista, siinä on temppu! Näetkös, mailmassa on kolmea lajia ihmisiä: muutamat ymmärtävät, mutta eivät osaa tehdä, muutamat taas eivät ymmärrä, mutta osaavat kumminkin tehdä, ja muutamat taas eivät ymmärrä eivätkä osaa tehdä, ja näiden viimeisten joukkoon kuuluuhän", ja samassa heitti hän taas erään vaajan päin vajan ovea, "ja sen kanssa täytyy minun nyt, tukka hiessä, vaivata itseäni".
"Niin kummi, vähän kummallinen on hän tosiaankin. Sanoihan hän silloin, että meidän vaan oli tarvis mennä rohkeasti hänen luoksensa ja ilmottaa hänelle asiamme, jos meiltä jotakin puuttui; no, minä meninkin hänen luoksensa ja pyysin saada häneltä enemmän perunamaata, mutta hän vastasi minulle, ettei hän voinut siihen mitään, ennenkuin hän kysyi neuvoa vanhalta pehtorilta. Niin, jos pehtori asiasta saa vihiä, niin ei synny siitä mitään, sillä hän tietää, että minä jätin perunani mullittamatta".
"Anna vanhuksen olla rauhassa; hän on semmoinen, kuin hän on; hän sanoo minulle: Flegel, tee minulle auransiipi, ja minä teen sen, tahi sanoo hän: pyörät kaipaavat uusia kappoja, ja minä panen niihin uudet kapat, ja muusta mistään ei minun ole tarvis huolia; mutta tuon toisen kanssa! — — Saatpa nähdä, kummi, hän saa kynsiä vielä korvansa taustaa".
"Se on varma, se", sanoi Kegel, "ja perunamaa on jo luistanut minun kynsistäni".
"Niin", sanoi Flegel ja sulki vajan oven ja veti takin yllensä, "mutta se oli varsin oikein! Ettet sinä saanut perunia, siihen olet itse syypää, miks'et mullittanut niitä? Ja jos pehtori antaisikin sinulle enemmän perunamaata, ei se sinua kuitenkaan auttaisi".
"Se on totta, se", sanoi Kegel, heitti lapion olallensa ja lähti Megelin kanssa tiehensä, "se ei minua auttaisi, erittäinkään noiden monien lasten tähden, mutta varma on, ettei se haitaksikaan olisi".
Sanotaan kiitoksen lasten ja alhaisten suusta miellyttävän ymmärtäväisintä ja ylhäisintäkin, ja se onkin totta; mutta yhtä totta on, että moite samasta mitättömästä suusta sattuu kipeästi, erittäinkin jos se koskee ihmistä, josta me paljon pidämme. Ja mitähän merkitsi tämä pakina? Se oli tavallista lörpötystä, jommoista tuhat kertaa kuullaan tyhmäin ihmisten suusta, mutta myhäily katosi kuitenkin tuon nuoren rouvan huulilta ja mieli tuli pahaksi. Hänen miehensä taitoa ja hyvää tahtoa täyttämään sitä, mitä hän puheessaan oli luvannut, epäiltiin, ja tarkotus tällä kaikella oli, että Aksel ei ollut mies tekemään, mitä hän oli ottanut tehdäksensä.
Frida oli alakuloinen, Akselin tullessa illalliselle, ja hän sitä vastaan oli iloisella mielellä, ja tämäkin sopi jo hyvin huonosti yhteen.
"No niin, Frida kulta", sanoi Aksel, "nyt olemme jo jotenkin täällä perehtyneet, nyt olisi luullakseni aika käydä naapureilla vieraisilla".
"Niin kyllä, Aksel, mutta kenenkä luona?"
"No, ensiksi tietysti rajanaapuriemme luona".
"Mutta ennen kaikkia kumminkin pastorin luona".
"Tietysti, hänen luonansa myöskin — myöhempään".
"Keitä muita on sitte enää jälillä?" kysyi nuori rouva ja aprikoi itse mielessään, "kartanonomistaja herra Pomukkelskopp ja arentimies Nüssler".
"Frida kulta", sanoi Aksel ja tuli vähän vakaisen näköiseksi kasvoiltaan, "arentimies Nüsslerin nimitit kai vaan pilan vuoksi; arentimiesten kanssa emme tietysti saata mitään seuraa pitää".
"Tästä asiasta on minulla toinen ajatus", lausui Frida levollisesti, "minä katson enemmän ihmiseen kuin hänen säätyynsä. Täällä voi olla laita toisin kuin meillä Preussissa; mutta minun isäni huoneessa kävi monta arentimiehen perhettä, miks'ei täällä? Nüsslerin rouva sanotaan olevan kelpo ihminen".
"Minun pehtorini sisar. Hänen luoksensa en voi mennä; se ei käy laatuun".
"Mutta kartanonomistaja Pomukkelskopin luoksi?"
"Tietysti; hän on kartanonomistaja, on rikas, on valtiosäätyläinen yhtä hyvin kuin minä…"
"Ja on koko seudussa huonossa maineessa, ja hänen vaimonsa vielä huonommassa. Ei, Aksel, sinne en minä milloinkaan mene".
"Rakas lapsi…"
"Ei, Aksel, minä luulen, että sinä et näe, miten asiat ovat. Jos arentimies Nüssler olisi ostanut Gürlitzin kartanon, olisiko hän silloin toinen mies, ja kärsitkö sinä silloin hänen luonansa vieraisilla?"
"Ne ovat otaksumisia, jotka eivät kuulu tähän! Arentimielien luoksi en minä mene", sanoi Aksel harmissaan.
"Enkä minä kartanonomistajan luoksi, niitä ihmisiä en voi kärsiä", sanoi Frida myöskin vakaasti.
"Frida!" rukoili Aksel.
"Ei, Aksel", lausui Frida lujasti, "minä matkaan huomenna sinun kanssas Gürlitziin, mutta en mene edemmäksi pappilaa, vaan poikkeen sinne".
Siihen asia päättyi; se ei ollut mitään riitaa eikä epäsopua; mutta kumpikin piti päänsä. Ja helposti ja mielellään olisi Frida antanut myöden, jos hän olisi istunut illallispöytään sillä tuskallisella tunteella, että Akselilta puuttui älyä, arvostelemaan asiaa, ja lujuutta, sitä perille saamaan; ja kuinka helposti ja mielellään olisi Aksel antanut myöden ja olisi jättänyt Pomukkelskopin sillensä, jos ei hänen mieleensä aina olisi muistunut, että Pomukkelskopp oli rikas mies, jota hänen täytyi hyvitellä, sillä se voi joskus häntä vielä auttaa; kuinka helposti ja mielellään olisi hän mennyt arentimiehen perheesen, jos eivät nuo joutavat ennakkoluulot, joita hän sotaväessä palvellessaan oli päähänsä saanut, olisi estäneet häntä nöyristämästä niskaansa.
Mutta se oli liian myöhäistä, asia ei enää ollut autettavissa, alkupuoli epäsopua oli päässyt huoneesen, ja ovi oli jäänyt raollensa, niin että loppupuolikin voi seurata perästä; sillä epäsopu on samannäköinen kuin paperileijan häntä, jolla lapset leikittelevät; pitkä on sen nauha ja siihen on kiinitetty paperin liuskoja vieretysten ja vaikka jokainen eri paperin liuska ei paljon merkitse, tekevät ne kaikki yhteen kumminkin kokonaisen läjän, josta on mahdoton selkoa saada, sillä siitä ei voi mitään alkua ei loppua löytää.
Seuraavana iltapuolispäivänä kävivät he Gürlitziin — Aksel oli tässä kohden antanut myöden Fridalle, joka mieluisemmin kävi jalkasin kuin ajoi vaunuilla — ja Aksel saatti rouvaansa pappilan veräjälle asti ja lupasi taas tulla häntä noutamaan; itse meni hän herraskartanoon.
Pomukkelskopin perhe oli juuri juonut kahvinsa, ja Filip ja Natti ja nuo toiset lapset seisoivat pöydän ympäri kuin varsat seimessä ja kastelivat vehnäsiä sikurikahviin ja ryvettivät silmänsä ja pistivät teelusikat ja sormensa kuppeihin liottuneiden vehnäsien sekaan ja kirjottivat uljaan nimensä "Pomukkelskopp" pöydälle kaadettuun kahviin ja maitoon, ja nyhjivät ja lykkivät toinen toisiansa ja katselivat samassa rakasta äitiänsä niin viattomannäköisinä, kuin eivät olisi mitään pahaa tehneet; sillä Kananen istui myös pöydässä tahmeassa, mustassa leningissään ja piti järjestystä voimassa. Tämä oli kaunis kuva perheellisestä onnesta, vehnäsien muruista ja sikurista, ja Pomukkelskopp istui sohvan kulmassa ja poltti tupakkaa. Hän oli jo juonut kahvinsa, sillä isä joi aina ennakolta erityisestä kannusta puhdasta kahvia; mutta sekin oli vaan petosta, sillä Malla ja Salla, jotka vuorotellen keittivät kahvia, joivat aina parhaan osan ja täyttivät sikurilla perhekannusta, mitä puuttui. Hän istui siis sohvan kulmassa ja oli kohottanut vasemman jalkansa yli oikean, Klewen herttuan Adolfin määräyksen mukaan: "Kun tuomari istuu tuomioistuimella, pitää hänen kohottaa vasen jalkansa oikean yli" j.n.e., ja vaikk'ei hän tätä nykyä ollutkaan tuomari, niin oli hän kumminkin vielä paljoa enemmän, sillä hän oli tätä nykyä lainlaatia ja ajatteli tänvuotisia valtiopäiviä, joille hän kaikissa tapauksissa oli päättänyt mennä.
"Kanaseni", sanoi hän, "tänä vuonna menen minä valtiopäiville".
"Vai niin?" kysyi eukko, "sinulla ei kai ole mitään muuta tilaisuutta, tuhlata rahoja?"
"Kyhkyseni, se on minun velvollisuuteni; minun täytyy olla saapuvilla, ja kalliiksi ei se myöskään tule. Tänä vuonna pidetään valtiopäiviä tässä lähellä, Malchinissa, ja jos minä otan eväskontin mukaani…"
"Vai niin? Ja minun kai pitää sillä aikaa vetää sinun saappaasi jalkaani ja kahlata syvässä liejussa tanhualla ja pitää silmällä renkejä?"
"Kyhkyseni, sitä vartenhan on Kustaa täällä, ja jos minua tarvitaan, voin tulla kotia minä hetkenä hyvänsä".
"Mutta isä kulta", sanoi Malla, joka yksinään koko seurasta silloin tällöin silmäili Rostockin lehteä, ja jota sentähden ja koska hän aina tiesi, missä suuriherttua ja suuriherttuatar kunakin hetkenä oleskelivat, pidettiin hyvin tarkkana valtiollisten olojen tuntiana — sillä Pomukkelskopp itse luki ainoastaan viljan hintoja ja rahan kursia — "mutta isä kulta", sanoi Malla, "jos nyt jotakin tärkeätä esille tulee, esimerkiksi nuo punaset takit, josko te aatelittomat kartanonomistajat myöskin saatte käyttää punasia takkeja, tahi luostarikysymys, josko teidänkin naimattomilla tyttärillänne on oikeus saada eläkettä luostarien tuloista, niin ettehän silloin voi kotia päästä." Mallalla oli, näet, jo jonkinlainen aavistus siitä, että luostariasia mahdollisesti vielä voi tulla hänen omaksi asiaksensa.
"No, ethän kai luule", sanoi Pomukkelskopp ja nousi pystyyn ja alkoi käydä pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "että isäsi niin alentaa itsensä, että vetää samaa köyttä muiden aatelittomain kartanonomistajain kanssa ja äänestää heidän kanssansa ja laiminlyö sentähden oman taloutensa? Ei, jos täällä jotakin tapahtuu, kirjota vaan minulle, niin tulen minä, ja jos minun punasta takkia mieleni tekee, niin tiedän minä paremman keinon — jokainen katsokoon itse eteensä — ja se on minulle oleva suurempi kunnia, jos saan senyksinkuin muiden rentusten kanssa, joilla ehkä on pari tuhatta taaleria omana, ja kun minä kerran tulen kotia ja sanon: Malla kulta, minä yksin olen sen saanut! Silloin voit sinä ylpeillä isästäsi;" ja samassa koikki hän ympäri huoneessa ja puhalteli viattomain lastensa silmiin tupakan savua, niin että he näyttivät kuin pasunaenkelit pilvissä, joiden vaan oli tarvis pistää hölötin huulillensa, toitottaaksensa isänsä kunniaa kuuluvaksi.
"Kopp, oletko tullut hulluksi?" kysyi hänen rakas vaimonsa.
"Anna minun olla, Kanaseni! Aina vaan uljaasti! — Sano minulle, kenenkä kanssa sinä seurustelet, niin sanon minä, kuka sinä olet. Jos minä äänestän aatelisten kanssa…"
"Minun luullakseni olet sinä jo saanut kylliksi nenällesi aatelisherroilta".
"Kanaseni…" sanoi Pomukkelskopp, vaan ei päässyt edemmäksi, sillä Salla, joka ompeli akkunan ääressä, hypähti ylös: "Herranen aika, tuolla tulee herra von Rambow yli pihan".
"Kanaseni!" sanoi Pomukkelskopp uudestaan ja hänen silmistänsä tuli selvään näkyviin ankara moite, "näetkös, aatelismies tuleeminunluokseni. Mutta nyt ulos! ulos!" kääntyi, hän lapsiparvensa puoleen ja ajaa hoputti heidät ulos ovesta. — "Malla, pois kahviastiat! Salla, saa tänne pyhjinriepu! Ja Kanaseni", hän pani oikein kätensä ristiin, "mene nyt ja ota toinen leninki yllesi!"
"Mitä?" sanoi Kananen, "tulenko minä hänen luoksensa vai tuleeko hän minun luokseni? Semmoisena kuin hän minun tapaa, mahdan minä olla hälle hyvä kyllä".
"Kanaseni", rukoili Pomukkelskopp taivahisten tähden, "minä pyydän, sinä turmelet tuolla mustalla aamupuvullasi koko asian".
"Mukkel, oletko sinä ihan mieletön?" kysyi Kananen eikä liikahtanut pois paikaltansa, "luuletko sinä hänen tulevan sinun tai minun tähteni? Hän tulee sentähden että hän tarvitsee meitä, ja kerjäläisille on tämä musta leninki hyvä kyllä".
Mukkel rukoili vielä yhä, mutta turhaan. Malla ja Salla liepahtivat ulos ovesta, asuansa vähän siivoamaan, mutta eukko jäi istumaan jäykkänä kuin kanto.
Aksel tuli sisään ja tervehti pariskuntaa, ja tuota vanhaa mustaa leninkiä kohdeltiin yhtä höylisti kuin noita vihreäraitaisia housuja, sillä tuo nuori herra osasi niin oikealla ajalla ja oikeassa tilaisuudessa osottaa hienoa käytöstapaansa, että Pomukkelskopp oikein ällistyi kaikesta tämän nuoren aatelismiehen ystävällisyydestä ja nöyryydestä, ja Kananenkin tuli niin hyvälle mielelle, että hän kutsui rakasta puolisoansa "Pokuksi;" vielä tuo vanha, tahmea musta leninkikin häpesi omaa tyhmyyttänsä, niin että hän näytti itse oman omistajansa, Kanasenkin, silmissä kaiken tämän kohteliaisuuden ja höyliyden loisteesi ihan ruosteenkarvaiselta. Ja nyt tuli Salla sisään ja oli jotakin etsivinänsä ja perästäpäin tuli Malla ja teki myös jotakin asiaa, ja Pomukkelskopp esitteli heidät, ja kohteliaasta puheesta syntyi nyt sivistynyt kun Sallan koruompelu tuli puheen aineeksi, ja kun Malla otti käsiinsä Rostockin lehden, kääntyi keskustelu valtiolliselle alalle. Ja Filip tuli sisään ja asettui nurkkaan äitinsä taa, ja nuo kaikki toiset pienoiset tulivat paikalle, aina yksitellen, ja asettuivat noiden molempain ensimäisten taa, niin että Kananen vihdoin näytti oikealta vanhalta mustalta kanalta jonka taaksi poikaset hiipivät, haukan lennellessä ilmassa. Ja kun äiti nyt otti liinavaatekaapin avaimen korista ja lähti ulos ovesta — sillä, sanoi hän itseksensä, näin suurta kohteliaisuutta täytyy toti jollakin tavalla palkita —, seurasi häntä koko parvi, sillä liinavaatekaapissa talletettiin niitä mesileipiä, joita Kananen piti varalla koko vuoden ja joita kahdesti vuodessa leivottiin. Ja nämä mesileivät olivat aina varsin kauniita, vaikka ne aikaa myöden saivat hieman saksansaippuaisen maun, joka tuli liinavaatteiden läheisyydestä. Mutta siitä ei haittaa! Lasten makua ei ollut herkuilla pilattu, he olivat siihen pienestä asti tottuneet, ja jos ei Akselin olisi täytynyt kuullella Pomukkelskoppia, niin olisi hän kyllä kuullut, kuinka ulkona kerjättiin ja manguttiin: "Äiti, antakaa minulle! — Äiti, minulle myös!" Mutta Pomukkelskopp oli hänen kokonaan vallannut ja koetti tyrkyttää häneen hyvää ajatusta omasta itsestänsä ja rakastettavasta perheestänsä: "Näettekö, herra von Rambow", sanoi hän, "te tapaatte täällä hyvin yksinkertaisen perheen, minä olen hyvin yksinkertainen, minun vaimoni" — hän katsahti ympärillensä, vieläkö Kananen oli lässä — "on varsin yksinkertainen, niinkuin nähneet olette, minun tyttäreni, minun muut lapseni on kasvatettu hyvin yksinkertaisesti. Meillä ei ole mitään vaatimuksia, me elämme vaan itseksemme onnellisena perhekuntana. Me emme välitä muiden seurasta, Jumalan kiitos, meillä on kyllä itsestämme, mutta", lisäsi hän ja hänen olentonsa sai arvoisan patriarkaalisen muodon, "jokaisen täytyy vetää kortensa, jokaisella on määrätty työnsä, jonka hänentäytyytoimittaa —täytyy, sanon minä, kun hän sen kerran on tehdäksensä ottanut, ja silloin ei ole myöskään Jumalan siunaus poisjäävä".
Aksel myönsi kohteliaasti tämän olevan oivallisen järjestyksen.
"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja tarttui kauluksesta kiini pikku Filippiin, jolla oli suu täynnä kahdeksan kymmenettä osaa mesileipää ja kaksi osaa saksansaippua, ja esitteli hänen nuorelle herralle, "Filip, kumarra! — Näettekö, tämän pienen pojan toimena on etsiä munia, joita kanat munivat ulkopuolelle aitausta; jokaisesta tusinasta saa hän killingin ja rahat pannaan säästöön. Filip, kuinka paljo olet sinä jo koonnut, poikueni?"
"Seitsemän taaleria, kolmeviidettä killinkiä", vastasi Filip.
"Näetkö, poikaseni", sanoi Pomukkelskopp ja taputti rakasta poikaansa poskille, "Jumalan siunaus seuraa ahkeruutta, ja niin" — kääntyi hän taas Akselin puoleen — "on Natin toimena ko'ota vanhoja rautanauloja, hevosenkenkiä ja muita semmoisia, joista hän saa maksun painon jälkeen, ja Mari ja Heikki ja Kirsto kokoilevat omenia, pääryniä ja luumuja jotka puista putoovat; ne ovat, tosin vielä suurimmaksi osaksi röhkäleitä, mutta ei haita mitään, kaupunkilaiset ostavat niitä kumminkin. Ja näettehän herra von Rambow, niin on jokaisella minun lapsistani oma tehtävänsä".
Aksel veti vähän suutansa nauruun. Kananen tuli samassa sisään, tuoden tullessaan pullon viiniä ja talrikillisen mesileipiä, ja Pomukkelskopin iloksi oli hän vaihtanut tuon mustan pukunsa keltaraitaiseen silkkileninkiin ja päässä oli hänellä aimollinen myssy.
"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "ei sitä viiniä! Kun meillä on niin ylhäinen vieras, pitää tuoda parasta sorttia!"
"Tuo se itse sitte", sanoi eukko tylysti.
Niin tapahtui, ja Pomukkelskopp alkoi taas puheen: "Niin, ja minun molemmilla vanhemmilla tyttärilläni on myös kummallakin eri taipumuksensa, Salla pitää enemmän taiteesta, koruompelusta ja klaverinpelaamisesta, ja Mallaa miellyttää enemmän sanomalehdet ja valtiotiede".
Aksel lausui kummastustansa siitä, että Mallaa! huvittivat asiat, joista naiset eivät muuten paljon välitä, ja Malla vastasi, että jonkun talossa täytyi kumminkin niistäkin huolta pitää, koska ei isä sitä tehnyt; ja koska isä nyt kumminkin oli valtiosäätyläinen, täytyi hänen toki tietää, mitä valtiopäivillä toimitaan, ja juuri silloin, kun herra von Rambow tuli; oli heillä puheena ollut, että isäkin tänä vuonna oli valtiopäiville menevä.
"Niin, herra von Rambow", sanoi Mukkel, "minä aion myöskin kerta sinne; en niiden rettelöjen tähden, joita minun aatelittomat virkaveljeni ovat toimeen panneet, ne eivät minua liikuta, ja minä tunnen erotuksen aatelisten ja aatelittomani välillä varsin hyvin — ei! minä tahdon vaan kerran mennä sinne ja tahdon näyttää heille, että minä olen mies!"
Aksel kysyi nyt, jotakin sanoaksensa, eikö Pomukkelskopp pitänyt mitään seuraa lähiseudun maamiesten kanssa.
"Kenenkä kanssa minä seurustelisin?" kysyi Pomukkelskopp, "arentimiehen kanssa Reksowissa? Hän on pöllöpää. Pehtorien kanssako? Semmoinen seura ei sovi minulle. Ja muuta seuraa ei täällä ole olemassa".
"No sitte te seurustelette ainoastaan pastorin kanssa?"
"En, en hänenkään kanssansa. Se mies ei ole alusta käyttänyt itseänsä niin, että minä tahtoisin mitään tekemistä hänen kanssansa; hän seurustelee henkilöjen kanssa, jotka eivät sovi minulle; hän on ottanut huoneesensa teidän pehtorinne Hawermannin tyttären, ja minä en mielelläni näkisi, että minun tyttäreni tulisivatsenkanssa likempään tuttavuuteen".
"Minä olen kuullut hänen olevan rakastettavan tytön", sanoi Aksel.
"Kyllä vaan, sitä minä luulen", sanoi Pomukkelskopp, "enkä minä tahdokaan sanoa mitään pahaa tytöstä — näettehän, herra von Rambow, minä olen vanha, yksinkertainen mies — mutta Hawermannin tunnen minä vanhastaan, minä en tahdo sanoa, että hän minua silloin petti, mutta… se tapa millä teidän oma isänne ja pappilalaiset saattoivat tytön ja nuoren herran von Rambowin yhteen, ei voinut minua miellyttää".
"Minun orpanani Fransin?" kysyi Aksel.
"Niin, hänen nimensä on kai Frans? Häntä minä tarkotan, häntä joka oli täällä Hawermannin luona maanviljelysopissa. Minä en häntä tunne, sillä minun huoneessani hän ei ole käynyt. Onkin minusta varsin mieleen, siihen katsoen, mitä ihmiset keskenänsä puhuvat".
"Hän kirjotteleekin vielä yhä tytölle kirjeitä", sanoi Kananen.
"Ei, äiti", sanoi Malla, "sitä ei voi sanoa, hänen kirjeensä tulevat aina pastorille. Meidän postinkuljettajamme tuo nimittäin aina pastorin kirjeet muassa", lisäsi Malla, Akseliin kääntyen.
"Se on yhdentekevä, se", sanoi Kananen, "säkkiä lyödään, aasia tarkotetaan".
"Tätä en ole vielä ennen kuullut", sanoi Aksel ja katseli hyvin arvelevasta pitkin nenäänsä.
"Min", vakuutti Pomukkelskopp, "senhän tietävät kaikki ihmiset.Tyttö juoksenteli yhä hänen perässänsä, tehden isällensä ja teidänsisarillenne, ja jos jotakin häirinköä tuli heidän välillensä, osasiHawermann ja pappilan herrasväki heidät taas sovittaa".
"Ei, isä kulta", huudahti Salla, "heidän pääapulaisenansa oli vanhaBräsig, hän kuljetti yhä sanomia toiselta toiselle".
"Ken on oikeastaan tuo vanha Bräsig?" kysyi Aksel jo hyvin äkäisenä.
"Köyhä vaivainen on hän!" huudahti Kananen. "Se hän on", sanoi Pomukkelskopp ja pöyhenteli itseänsä, "ja on saanut pienen eläkkeen herra kreiviltä, eikä hänellä nyt ole mailmassa muuta tekemistä kuin juosta kylästä kylään, talosta taloon ja panetella ihmisiä, ja päälliseksi on hän vielä…"
"Ei, isä", puuttui Malla puheesen, "antakaa minun sanoa se. Herra vonRambow, se mies on — demokraatti, täydellinen demokraatti!"
"Se hän on", vakuutti Pomukkelskopp, "ja ihmehän olisi, ellei se veijari vielä kerran tule murhapolttajaksi".
Ja tämä kelvoton heittiö oli istunut Akselin omassa pöydässä, ja kuka oli siihen syypää? — Hawermann. — Tämä keskustelu oli valuttanut kylläksi kiukkua nuoren herran vereen ja mesileivät eivät myöskään houkutelleet häntä jäämään, hän jätti siis hyvästi, ja Pomukkelskopp saatti häntä yli pihan veräjälle saakka.
"Onko se todellakin totta, mitä orpanastani sanoitte?" kysyi Aksel, kun kävelivät yhdessä ulkona. "Herra von Rambow", sanoi Pomukkelskopp, "minä olen vanha, yksinkertainen mies, ja minun iässäni ei enää välitetä semmoisista asioista, minä sanon vaan, mitä ihmiset sanovat".
"No, se on kai tuommoinen pian haihtuva ihastus: poissa vierestä, poissa mielestä?"
"Sitä en luule", sanoi Pomukkelskopp hyvin arvelevaisesti, "sen verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hän vanha, kavala kettu, joka ei luovu tarkotuksestaan. Teidän orpananne on tarttunut koukkuun".
"Onhan poika ihan mieletön", sanoi Aksel, "mutta kyllä minä hänen järjelle saan. Voikaa hyvin, naapuri! Kiitoksia ilmiannoistanne; minä toivon pian saavani nähdä teidät luonani. Hyvästi!" ja niin puhein poikkesi hän oikeanpuoliselle tielle.
"Malttakaa", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "te menette väärää tietä; vasenpuolinen tie vie Pümpelhageniin".
"Minä tiedän sen", sanoi Aksel, "mutta minun täytyy mennä pappilaan, noutamaan vaimoani. — Hyvästi!"
"Aha", sanoi Pomukkelskopp, käydessään takasin yli pihan, "tämäpä on sievää, tämä on kaunista! Armollinen rouva on pappilassa! Niin, miks'ei? Nuorelle herralle olen minä hyvä kyllä; mutta armolliselle rouvalle? — Lapset!" huusi hän, tultuansa ovessa sisään, "armollinen rouva on pappilassa, me olemme kai hänelle liian huonoja".
"Se ilahuttaa minua suuresti, Poku", sanoi eukko, "että aatelismies taas on vetänyt sinua nenästä".
"Onko se mahdollista!" huudahti Salla.
"Kyllä vaan se mahdollista on", sanoi isä, "se on varma asia", ja antoi Natille ja Filipille, jotka ahkerasti syödä möykyttivät mesileipien jäännöksiä pari jyhmäystä selkään: "Ulos, te mukulat!" ja heittäytyi sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä; ja eukko pisteli nyt häntä kaikenlaisilla sananparsilla ylhäisistä tuttavuuksista, köyhistä vaivaisista ja aatelismiehistä ja sanoi: "Salla, vie tuo kallis viini kellariin talteen, pullossa näkyy vielä olevan vähän, isä voi vielä kerran kestitä sillä korkeasukuisia ystäviänsä". — Ja vähän ajan perästä huudahti hän: "Isä, tuleppa tänne akkunan ääreen! Katsoppa, tuolla menee sinun ylhäinen ystäväs armollisen rouvansa — sen hampsun! — kanssa, ja kuka kulkee heidän kerallansa? — Sinun murhapolttajasi, vanha Bräsig!"
Ja niin oli laita. Bräsig kulki molempain seurassa Pümpelhageniin päin, ja vaikka Aksel ei hänestä mitään lukua pitänyt, vaan antoi hänelle kaikenlaisia ynseitä vastauksia, ei hän siitä mitään välittänyt, sillä hän iloitsi tuosta nuoresta rouvasta, jonka hän pappilassa oli tavannut ja joka miellytti häntä tänään vielä enemmän, kuin päivällispöydässä taanoin.
Ja Frida voikin häntä miellyttää, voi miellyttää jokaista, joka näki, kuinka ystävällisesti hän astui sisään pappilan tupaan, jossa Bräsig istui vanhan pastorin luona, joka voimatonna ja sairaana lepäsi sohvalla; kuinka hän pidätti vanhaa herraa, joka vieraan tullessa tahtoi nousta seisaalle, ja kuinka hän laski molemmat kätensä pastorin rouvan olkapäille, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi häneltä, tahtoiko hän ottaa opastaaksensa vierasta, joka tarvitsi hyviä neuvoja, ja kuinka hän lähestyi Bräsigiä, ikäänkuin vanhaa tuttua, ja pudisteli rohkeasti hänen kättänsä. — Ja kun Lovisa tuli sisään, tervehti tuo nuori rouva häntäkin kuin vanhaa tuttua, ja katseli häntä yhä uudestaan, ikäänkuin olisi aina jotakin uutta hänen kasvoissansa nähtävänä ja vaipui tätä tehdessään ajatuksiinsa niinkuin kauniin kirjan lukia, joka ei tahdo kääntää lehteä, ennen kuin oikein ymmärtää, mitä on lukenut.
Ja tuolla nuorella rouvalla oli täällä paljon lehtiä käänneltävänä, ja jokaisella lehdellä oli jotakin kaunista ja opettavaista; pastorin kasvoissa oli luettavana kokemusta ja ystävällistä ihmisrakkautta, pastorin rouvan kasvoissa toimeliaisuutta, elämän halua ja sydämellisintä hyvänlaitaisuutta kirjavassa sekamelskassa, ja Lovisan kasvoissa kainoutta, älyllisyyttä ja iloa siitä, että sai olla naisen kanssa, jolla oli nimi, joka hänelle kerran oli tullut niin rakkaaksi; ja Bräsigin kasvoissa oli nähtävänä tosin vaan muistutuksia tähän kaikkeen, mutta ne kuuluivat siihen ja tekivät asian selvemmäksi, ja tuo nuori rouva luki näitä muistutuksia yhtä suurella ilolla, kuin me poikanulikat muinoin muistutuksia tekstin allaCornelius Nepoksessa. Ja kaikki tämä soveltui niin kauniisti ja viattomasti yhteen, ja siinä oli niin paljon rakkautta ja iloisuutta, että tuosta nuoresta armollisesta rouvasta tuntui, kuin olisi hän kaunisten lasten parvessa, jotka somassa puutarhassa tanssivat vanhain puiden viileässä varjossa rinkitanssia, ja ringin keskellä seisoi Lovisa ja kurotti hänelle kättä ja sanoi: "Tule, nyt saat sinä tanssia vuorosi!"
Ja tähän rauhalliseen, iloiseen seuraan tuli Aksel nyt suuttuneena siitä, mitä hänen korvaansa oli kuiskattu, ja harmissaan, että hänen täytyi noutaa vaimoansa semmoisten ihmisten seurasta, ja kun Bräsig nyt vielä päälliseksi tervehti häntä: "Hyvää päivää, herra luutnantti", ei hänen mielensä siitä juuri paremmaksi tullut, ja hän kääntyi äkkiä pastorin puoleen ja lausui pari sanaa voimisesta ja ilmasta, mutta niin kylmästi, että hänen käytöksensä koski kuin jääpuikko hänen rouvansa lämmintä sydäntä, jonka tähden Frida äkkiä kavahti ylös istuimeltaan ja sanoi jäähyväiset, ettei vielä suurempi kylmyys, ikäänkuin raesade kesäiseen aikaan, jähdyttäisi tätä lämmintä ystävällisyyttä.
He lähtivät, mutta pehtori Bräsig lähti muassa, tuon nuoren kerran epäkohteliaisuudesta ei hän millänsäkään ollut, Bräsig ei ollut hänelle mitään tehnyt, hänellä oli hyvä omatunto, ja pait sitä oli hänellä hyvä ajatus omasta kyvystänsä, hauskuttamaan ihmisiä ja saattamaan heitä toiselle päälle, jos he pahalla mielellä olivat. Hän koetti siis pysyä luutnantin rinnalla ja pakisi pajatteli yhtä ja toista, vaan hänen ei onnistunut saada tuon nuoren herran lyhyitä, ynseitä vastauksia muuttumaan ystävällisiksi. Mutta kun nuori herra seisahti sillä paikalla, missä kirkkopolku yhtyy valtamaantiehen, ja häneltä kysyi, mitä tietä hän aikoi mennä, jolahti yht'äkkiä Bräsigin päähän, että tuo perhanan pöllö voi luulla hänen etsivän hänen seuraansa. "Kuulkaapa, herra luutnantti", sanoi hän ja seisahti myöskin, "tämä on minusta kummaa. Häpeettekö ehkä, käydä minun kanssani maantiellä? Minä saan ilmottaa teille, etten minä oikeastaan käykään teidän kanssanne, minä käyn vaan teidän arvoisan, armollisen rouvanne kanssa koska hän on ystävällinen minua kohtaan. Muuten en tahdo olla rasitukseksi;" ja samassa teki hän syvän kumarruksen nuorelle rouvalle ja lähti astumaan suoraan poikki turnipsisängen Hawermannia kohden, joka vähän matkan päässä panetti eloja aumoihin.
"Aksel", sanoi Frida, "miksikä pahotit sinä niin kovasti tuon vanhan hyvänlaitaisen miehen mieltä?"
"Sinun vanha hyvänlaitainen miehesi ei ole mikään muu kuin turmiontuottaja ja parittelia".
"Luuletko sinä sitä todellakin? Ja luuletko sinä, että, jos hän semmoinen olisi, Hawermann pitäisi niin likeistä kanssakäymistä hänen kanssansa?"
"Miks'ei, jos hänellä siitä hyötyä on?"
Nuori rouva katseli häntä puoliksi kummastellen, puoliksi surkutellen: "Aksel, mikä sinun on? Sinä olet muuten niin ystävällinen jokaista ihmistä kohtaan ja uskot jokaista; mikä on saattanut sinun epäluuloiseksi näitä molempia miehiä kohtaan?Näitämolempia kohtaan, jotka ovat osottaneet meille vaan ystävyyttä ja rehellisyyttä?"
"Ystävyyttä? — Miks'ei? — Olenhan minäisäntäkartanossa. — Mutta rehellisyyttä? Sen on aika osottava, ja mitä minä siitä olen kuullut, soveltuu huonosti yhteen minun käsitteitteni kanssa rehellisyydestä".
"Mitä olet sinä kuullut? Keneltä olet sinä kuullut?" kysyi Frida pikaisesti ja hartaasti. "Sano se minulle, Aksel! — Minä olen sinun vaimosi".
"Minä olen kuullut yhtä ja toista", vastasi Aksel pilkallisesti, "minä olen kuullut, että Hawermann jo kerran on tehnyt vararikon; ja kaunein juttu, mitä minä olen kuullut, on se, että hän opettajana on käyttänyt valtaansa, parittaaksensa pappilan herrasväen ja tuon vanhan veijarin avulla, jolle minä juuri matkapassin annoin, tytärtänsä meidän orpanamme Fransin kanssa. Ja", lisäsi hän suuttuneena ja täynnä sappea, "se hupsu on tarttunut onkeen!"
Nyt nousi Fridan koko olento ankaraan vastarintaan, tämä ilkeys ei loukannut ainoastaan tuota viatonta lapsi parkaa, Lovisa Hawermannia, vaan häpäisi aina sisimpään sydämen pohjaan saakka koko hänen sukupuoltansa; hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tarttui kiini Akselin käsivarteen ja seisatti hänen: "Sinä olet olluthuonossaseurassa ja olet kuullellut mitä ilkeintä panetusta!" Hänen kätensä heltesivät, viha haihtui pois ja raskas alakuloisuus valasi hänen: "Ah, Aksel", huudahti hän, "olethan sinä muuten niin hyvä, kuinka saattaa semmoinen panetus hämmentää sinun selvää järkeäsi?"
Aksel hämmästyi siitä kiivaudesta, millä hänen rouvansa tähän asiaan puuttui, hän olisi mielellään ottanut takasin, mitä hän oli sanonut; mutta nyt oli hän sen kerran sanonut, ja jos hän nyt olisi vähänkin myöden antanut, niin olisi hän omissa silmissänsä näyttänyt heikkouskoiselta, arvelemattomalta mieheltä, ja hän oli kumminkin olevinansa oikein vankka ja luja, hän ei siis voinut ottaa sanojansa takasin, vaan sanoi: "Frida, mikä sinun on? Sitä ei voi kuitenkaan vastaan väittää. Että minun hupsu orpanani on mennyt tuon tytön ansaan, tietää koko seutu".
"Jos sinä toisilla sanoilla tahtoisit ilmottaa tämän asian, jos sinä sanoisit, että sinun orpanasi on rakastunut tyttöön, niin minä sen mielelläni uskoisin ja sinun orpanasi, jota en minä vielä likemmin tunne, tulisi minulle sitä rakkaammaksi".
"Mitä? Minun orpanani, joka on rikas ja itsenäinen, naisi minun pehtorini tyttären?"
"Sehän juuri on rikkaan ja itsenäisen nuoren miehen etu, että hän voi vapaasti valita; ja todellakin! sinun orpanasi ei ole kelvotonta valinnut".
"Ja minä joutuisin vielä lopuksi jonkinlaiseen sukulaisuuteen pehtorini kanssa, ja nuo parittajat, jotka asian ovat alkuun panneet, jotka liiton ovat solmineet, saisivat riemuita voitostansa? — En, en milloinkaan minä sitä suvaitse".
"Kas, tässä", huudahti Frida, "tässä juuri on valhe ja panetus, ja kuinka on mahdollista, että sinä uskot niin törkeätä kielastusta? Kuinka voit sinä — ottamatta lukuun ensinkään tuon rakastettavan tytön viattomuutta — kuinka voit sinä otaksua, että tuo vanha yksinkertainen mies, tuo lempeä isä, joka ei muuta toivo kuin tyttärensä onnea, kuinka voit sinä luulla, että tuo arvoisa pastori ja hänen vilpitön rouvansa ja että se vanha kunnon mies, joka meidät juuri loukattuna jätti, voisivat tehdä sydänkäpysensä tämmöisten saastaisten vehkeiden esineeksi?"
"No, sehän on helposti ymmärrettävä", sanoi Aksel, "he tahtovat tehdä hänen onnelliseksi".
"Ah", huudahti Frida yksivakaisesti ja surullisesti, "sitte on meillä ihan erilaiset käsitteet onnesta. Semmoisilla juonilla ei ketään onnelliseksi tehdä".
"Enhän minä puhukaanminunkäsitteistäni onnesta", sanoi Aksel, johon moite sattui, "minä arvelen vaan, että sellaiset ihmiset pitävät sitä onnena".
"Älä sitä luule, Aksel, älä Jumalan tähden sitä luule! Korkeampi asema elämässä voipi tarjota ehkä vapaamman katsahduksen ihmisellisiin oloihin; mutta alemmissa elämän ehdoissa vallitsee sen sijasta rakkaus, joka tähtää ylemmäksi maallisia oloja ja — joka meiltä niin usein puuttuu", lisäsi hän vitkalleen ja pyyhkäisi kyynelen silmästänsä, sillä hän muisteli lapsuuden aikaansa, jolloin hän, ilman äitiä, oli ainoastaan isän holhottavana, joka töin tuskin voi pystyssä pitää säätynsä arvoa ja joka etsi lohdutusta vaivoillensa nuorten aatelisherrain huvituksista.
Niin menivät he kotia, ja Aksel hyvänluontoisuudessansa koetti taas lepyttää Fridaa, joka otti tämän ystävällisyyden vastaan semmoisena, kuin se tarjottiin, ja molemmat olivat taas sovinnossa — ulkonaisesti kumminkin —, sillä itse kiistan aineesta oli kummallakin oma ajatuksensa.
Kun Bräsig erosi heistä, meni hän Hawermannin luo, joka oli olkiauman teossa. Bräsig oli kiukkuinen, kovin kiukkuinen; sillä tavalla oli ainoastaan Pomukkelskopp häntä kohdellut, ja hänen kiukkuansa voi ainoastaan toinen kiukku lepyttää, ja hän oikein halusi tulla renkipojan kiukkuun.
"Hyvää päivää, Kaarlo", lausui hän ja ähkyi mennä Hawermannin ohitse, piti päänsä jäykkänä, kohotti silmäkarvansa korkealle, tarkasteli yhä aumaa ja kävi jykeillä askelilla sen ympäri. "Aiotko valmistaa, tähän pannukakon?" kysyi hän ystävältänsä, käytyänsä ympäri auman, ja asettui, haarat harillaan, hänen eteensä.
"Älähän haastele mitään!" huudahti Hawermann pahalla mielellä, "se on minua jo kylliksi harmittanut. Minä sanoin eilen Triddelfitzille, että hän perustaisi auman kahdenkymmenen jalan läpimitalla ja hän on perustanut sen neljänkymmenen jalan läpimitalla, ja kun minä nyt tulin sitä katsomaan, seisoa tämä kummitus täällä. Hajottamaan sitä ja tekemään sitä uudestaan ei minulla ole aikaa. No, seisokoon se sillänsä! Onhan siinä vaan olkia, eihän siitä suurta haittaa, vaikka ne kastuisivatkin; mutta harmittaa se minua kumminkin, että minun pellollani seisoa tuommoinen susi".
"Niin, Kaarlo, ja saatpa nähdä että naapurisi. Pomukkelskopp saapi siihen hampaansijan".
"Saakoon! Mutta minä en voi ymmärtää, mikä minun Triddelfitziäni riivaa. Aina siitä ajasta ruveten, kuin nuori isäntä lupasi hänelle hevosen, ei hän kykene enää mihinkään mailmassa".
"No, sinä annat kai silloin tällöin hänelle pienen löylytyksen?"
"Ah, mitäpä siitä apua. Hän ei ajattele muuta kuin hevosta. Hän ei minusta mitään enää välitä, sillä meidän nuori herra on kehottanut häntä hankkimaan itselleen englantilainen emähevonen, ja hän on luvannut sitten ostaa häneltä kaikki vastaiset varsat. Tänä aamuna lähetin minä hänet matkaan — sillä sitä en voinut enää kärsiä — hän tehköön nyt lopun asiasta ja ostakoon sen vanhan tamman!"
"Kyösti Prebberowin rautikkotamman, Whalebonetamman?"
"Niin, sehän se pitää olla!"
"Oivallista!" huudahti Bräsig, "oikein oivallista! Ja tämän tamman selässä aikoo hän tepastella, suuriherttuan tullessa riemukulussa Rahnstädtiin? Kaarlo, siinä vintiössä on sinulla suuri aarre".
"Jumala sen tietää", sanoi Hawermann ja tarkasteli aumaansa.
"Minä en sano, että hänestä on maanviljeliäksi, Kaarlo, minä sanon vaan että hän on lystillinen veitikka, ja jos hän rupee sinun nuoren herrasi kanssa yksiin tuumiin…"
"Bräsig, älä puhu mitään minun herrastani väen kuullen".
"Siinä sinä olet oikeassa, Kaarlo, se ei sovi; mutta tuleppa muassa!"
Ja kun olivat taipaleen matkaa käyneet maantiellä, seisahti Bräsig ja sanoi vitkalleen ja vakaisesti: "Kaarlo, sinun nuori herrasi pitää häpeänä, käydä minun kanssani maantiellä. Mitä sinä siitä sanot? Hän on loukannut minua rakastettavan rouvansa lässäollessa;" ja nyt kertoi hän tapahtuman. Hawermann koetti häntä lepyttää, mutta se ei onnistunut, sillä Bräsig oli ihan haltioissaan.
"Kaarlo", sanoi hän, "tyhmyydessään on hän ampunut tämän nuolen, jonka Samuli Pomukkelskopp on teroittanut, sillä hän tuli juuri hänen luotansa. Ja sinä saat sanoa, mitäs tahdot. Sinun nuori herrasi on tyhmä, ja kun sinä kerran lähdet pois, tulen minä lystin vuoksi tänne ja asetun tuonne töyräälle katsomaan, mitä hulluuksia sinun herrasi ja tuo vintiö Triddelfitz yhdessä saavat pellolla toimeen".
"No", huudahti Hawermann, "voithan tuolla jo nähdä semmoista! Katsoppa tuonne!" ja osotti etäälle pitkin maantietä, jonka varrella he sattumalta seisoivat erään orjantappurapensaan takana.
Bräsig katseli tuijotteli pitkin tietä eikä voinut kummastuksesta saada sanaa suustansa; vihdoin sanoi hän kumminkin: "Kaarlo, sinun vintiösi on menettänyt mielensä. Apteekarien sanotaan toisinaan menettävän mielensä, ja se ehkä kulkee perintönä lapsiin".
Näytti todellakin siltä, kuin olisi Bräsig oikeassa: Fritz tuli ratsastaen tuon kuuluisan rautikkotamman selässä. Hän oli ottanut hatun päästänsä ja heilutteli sitä nyt ilmassa ja huusi täyttä kurkkuansa: "Hurraa! hurraa!" ja tätä teki hän ihan yksiksensä, sillä noita molempia ystäviä orjantappurapensaan takana ei hän varmaankaan nähnyt, ennenkuin he yhtäkkiä astuivat hänen tiellensä ja Hawermann häneltä kysyi, joko hän nyt oli kokonaan menettänyt järkensä.
"Se on paljasta valhetta", sanoi Fritz.
"Mikä on valhetta?" kysyi Hawermann suuttuneena.
"Että tämä tamma ei muka voi kuulla hurraahuutoa", ja samassa rupesi hän taas hurraamaan.
"Näettekös", sanoi hän ja hyppäsi alas hevosen, selästä ja sitoi sen pajupensaasen, ja asettui jonkun matkan päähän siitä ja huusi taas "hurraa! — Näettekö, se ei ole millänsäkään. Ja te", sanoi hän Bräsigille, joka oli pakahtua naurusta, "te sanoitte minulle, ettei se voi kuulla hurraa huudettavan; mutta se ei ole ollenkaan totta".
"Niin", sanoi Bräsig ja nauroi täyttä kurkkuansa, "ja se onkumminkintotta. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut: se ei voi sitä kuulla, sillä tuo vanha tamma on ne viisi vuotta, kuin minä hänen olen tuntenut, ollut täysi kuuro".
Siinä seisoi nyt Fritz Triddelfitz, tuo kokenut, viisas ja sukkela Fritz Triddelfitz, ja näytti niin tyhmältä, kuin milloinkin mikäkin näyttää voi.
"Mutta", sanoi hän vihdoin, "Kyösti Prebberow on toki minun hyvä ystäväni, ja tätä ei hän ole minulle ensinkään ilmottanut".
"Niin", lausui Bräsig, "tämä olkoon teille opiksi; hevoskaupassa ei katsota ystävyyteen".
"No, älkää olko millännekään, Triddelfitz", sanoi Hawermann, jonka tuli häntä sääli, "kuuro hevonen ei ole mikään suuri vahinko, mutta varokaa, ettette osta vikuria".
"Oo", sanoi Fritz, taas rohkaistuneena, "kyllä minä asian tunnen! Mutta näettekö vaan, mikä komea hevonen! Puhdasrotuinen — Hektorin astuma — ja kaikki sen varsat ostaa herra von Rambow minulta, ja myytyäni noin kolme neljä varsaa…"
"Ostatte te ritariskartanon", puuttui Bräsig hänen puheesensa. "No, senhän me tunnemme jo ennestään. — Ratsastakaa nyt vaan rauhassa kotia ja älkää särkekö maitopulloa, niinkuin entinen tyttö — Kaarlo, sinä muistat kai? Gellertin saduista".
Ja Fritz ratsasti tiehensä.
"Perhanan vintiö!" sanoi Bräsig.
"Minä en tiedä minkä tähden", sanoi Hawermann, "mutta minä pidän tuosta veitikasta paljon hänellä on aina niin tyytyväinen mieli".
"Se on nuoruuden ansio, Kaarlo".
"Jaa, sitä kai se on", sanoi Hawermann ajatuksissaan, "tuolla hän nyt ratsastaa vanhan kuuron tamman selässä varsin onnellisena".
Luku 21.
Fritz Triddelfitz on ainoa onnellinen ihminen Pümpelhagenissa, vaikka hän Kristian Däselin kanssa elää epäsovussa. Miksikä Kristian Däsel mielellään löisi Mari Möllerin luun ruhjuksi, ja miksikä tuo vanha makkara- ja sianlihatuttavuus taas virkiää. Kuinka pikku vasikoille siitä on vahinkoa. Pomukkelskopp lainlaatiana ja suuriherttuan fasanina. Kuinka pormestari Langfeldt käy, lyhty kädessä, pitkin, Malchinin katuja, ja mitä hullutusta vanhat hyväntahtoiset herrat voivat aikaan saada, kun heillä on hölmön kanssa, tekemistä. Miksikä Pomukkelskopp ei edes omassa kodissaan tunne itseään oikein onnelliseksi.
Niin, Fritz oli onnellinen, hän oli onnellisin ihminen Pümpelhagenin kartanossa, sillä siellä ei ollut paljon onnea, ja mitä kukin siitä oli itselleen kuvaillut, ei ollut toteutunut. Hawermann tuli päivä päivältä yhä selvemmin huomaamaan, että hänen paras aikansa oli mennyt, sillä hänen nuori isäntänsä hommasi asioita, joita hän ei ymmärtänyt, ja sitäkin teki hän vaan aika ajoin ja semmoisella innolla ja kiireellä, että siitä vaan oli maanviljelykselle haittaa ja saatti väen häirinköön, ja jos ei käynyt, niinkuin piti, ja jos kuorma kaatui ojaan, pantiin se aina Hawermannin syyksi.
Nuori isäntä itse ei myöskään ollut onnellinen, häntä ahdistivat velat, joita hän koetti salata vaimoltansa, häntä ahdistivat Taavetin ja Slusuhrin kirjeet — itse eivät he enää saaneet kartanoon tulla, sen oli hän vaatinut, että asia salassa pysyisi, ja siihen olivat molemmat mielellään suostuneet, sillä mitä salaisempana asiaa pidettiin, sitä paremmin voivat he häntä, nylkeä, ja kun he hänen kanssansa Rahnstädtissä kaikessa hiljaisuudessa vehkeilivät, silloin voivat he pidellä häntä ihan toisenlaisilla pihdeillä ja pusertimilla kuin Pümpelhagenissa, jossa hän oli isäntä ja jossa heidän muutamissa kohdin oli osottaminen häntä kohtaan jonkinlaista häveliäisyyttä. Mutta muutenkaan ei hän ollut onnellinen: hän tahtoi olla isäntänä, mutta hänessä ei ollut siihen kykyä, sillä ken tahtoo käskeä, hänen täytyy itsekin jotakinosata— eitietääyksistään, sillä hän tiesi kaikki asiat, paljoa paremmin kuin kukaan toinen — mutta "osata! Kummiseni,osata!" sanoi vanha nikkari Flegel, ja hän oli oikeassa: onnettomin ihminen on se, jokatahtoo, vaan eiosaa.
Ja Frida? Ei, ei hänkään ollut onnellinen; hän havaitsi, ettei hänellä ollut miehensä täydellistä luottamusta, hän havaitsi, että heillä kummallakin monessa vakaisessa asiassa oli eri ajatukset, hän havaitsi, ettei Akselilla ollut kykyä siihen ammattiin, jonka hän kerran oli valinnut elämänsä päätoimeksi, hän havaitsi, että Aksel oli heikko kyllä, lykkäämään omat erehdyksensä muiden niskoille, ja päälle päätteeksi havaitsi hän — ja se on mitä pahin seikka nerokkaan naisen silmissä — että Aksel teki itsensä naurettavaksi, ja että Pomukkelskopilla, joka usein ja vasten Fridan tahtoa tuli Pümpelhageniin, täytyi olla muita syitä kuin tavallinen kohteliaisuus, ettei hän nauranut Akselin sekasotkuisille ja ajattelemattomille lauseille. Tätä asiata päätti Frida nyt pitää silmällä; mutta tämmöinen toimi ei suinkaan onnea kartuta.
Fritz Triddelfitz oli onnellisin ihminen koko Pümpelhagenissa ja myöskin koko lähiseudussa, jos emme ota lukuun noita molempia kaksoisomenia; mutta heitä emme saa lukuun ottaa, sillä kuka kuolevainen vetäisi kai onnellisuudessa vertoja äskenkihlatuille morsiamille? Ei edes heidän omat sulhasensa, sillä vaikka tuo kunnon Gottlieb, joka oli saanut kotiopettajan paikan erään iloisen, hyvänlaitaisen ja aatelittoman kartanonomistajan luona, aika tavalla ja täydestä sydämestä kuritti ja opetti poikia, ja vaikka Rudolf Hilgendorfin luona Tetzlebenissä hajotteli sontia niin koreasti ja hauskasti, että Tetzlebenin kesantopelto näytti kuin hieno samettimatto, ja hän iltasin laulellen, vihellellen meni levolle ja säännöllisesti nukkui väsymyksestä keskellä lauluaan — noiden kaksoisomenain onnellisuuteen verraten, kun he yhdessä istuivat ja ompelivat morsiuspukuansa ja pakisivat ja laskivat leikkiä äitinsä ja isänsä kanssa ja näyttelivät Lovisalle kirjeitänsä, ei koko sulhaisonni, ei edes Fritzin hevosilo ollut mitään.
Mutta Fritz oli todellakin hyvin onnellinen. Hänen ensimäisenä tehtävänänsä aamulla oli mennä talliin, jossa nuoren isännän molemmat ratsashevoset ja Hawermannin vanha kimo seisoivat hänen tammansa kanssa; hän ruokki sitä itse, hän varasti kaurat pois toisten hevosten suusta, ja — vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tapojansa — hän harjasi sitä omin käsin, sillä Kristian Däsel, jonka huolena oli ratsashevosten ruokkoominen, ei tehnyt sitä likimainkaan hänen mieliksensä. Sunnuntai-iltapuolisina, jolloin hänellä ei muutakaan tekemistä ollut, meni hän talliin, veti oven perästänsä kiini, istui apehinkalolle, pani kätensä ristiin mahallensa ja katseli hartaasti, kuinka tuo vanha koni söi kauroja ja silppua, ja kun tamma täytenäisenä ähkyi, nousi hän seisaalle, silitti sen selkää, kutsui sitä ystävällisesti "vanhaksi hyväksi eukoksi", ja kolme kertaa päivässä mittasi hän sitä ympäri mahan, ja sitä ei saata kummastella, sillä siitä riippuivat hänen vastaiset tulonsa.
Mutta mikään onni ei ole täydellinen, vähän harmia sekaantuu siihen aina. Ja Fritz sai myöskin osansa siitä. Ensiksikin harmitti häntä, ettähänenrautikkotammansa täytyi seisoa samassa tallissa Hawermannin vanhan kankeakoipisen kimon kanssa: se seura ei sopinut hänen rautikollensa; ja toiseksi oli hän ainaisessa kiistassa Kristian Däselin kanssa tammansa apettamisesta ja ruokkoomisesta.
"Herra Triddelfitz", sanoi Kristian kerran, kun he taas olivat riitaantuneet, "minä tahdon ilmottaa teille, että minä ruokin hevosia kaikkia yhdellä tavalla ja ruokkoon heitä yhdellä tavalla, mutta sen minä olen jo aikaa havainnut, että te otatte kaurat pois pehtorin vanhan kimon edestä ja panette ne tammanne purtiloon. Ja älkää panko pahaksi, herra Triddelfitz, mutta kimo on yhtä hyvä luontokappale kuin mikään toinen, ja tarvitsee myös ruokaa elääksensä. — Ja mitähän on tämä?" kysyi hän, käydessään lähemmäksi seimihäkkiä, "mitä? tämähän on vasikkain apilasta; kuinka tulee vasikkain apilas tänne? Minä en tahdo kuulla toreita pehtorilta, kun hän tulee tänne".
"Sitä en minä tiedä", sanoi Fritz, eikä hän sitä tietänytkään.
"No, se onkin yhdentekevä", sanoi Kristian, "mutta siltä, joka kantelee vasikkain heiniä tänne talliin, lyön minä luut ruhjuksi, sillä minä en tahdo mitään harmia saada".
Ja Kristian Däsel asettui väijymään, nähdäksensä kuka vasikkain heiniä talliin kanteli, eikä kauvan viipynytkään, niin sai hän sen nähdä. Ja ken oli hän, joka kumosi kaiken laillisen järjestyksen Fritzin rautikkotamman hyväksi, ken oli niin kovasydäminen, että hän Fritzin rautikkotamman tähden varasti noilta viattomilta vasikoilta heidän heinänsä, kellä oli rohkeutta rautikkotamman tähden antamaan luunsa alttiiksi, Kristianin ruhjottavaksi. Ken oli hän? No, minun täytyy se kai sanoa, sillä arvata ei voi sitä kukaan. Mari Möller oli se, joka joka kerta, kuin hän tuli vasikoita juottamasta ja tallin ohitse kävi, toi tukullisen vasikkain makeita heiniä ja levitti ne Fritzin vanhan tamman eteen. — Tässä voisi nyt joku tehdä muistutuksen ja sanoa: seis! seis! Äläpä nyt laske liikoja! Mistä kesällä juottovasikoita saadaan? Niin vastaan minä hänelle, että se on minun asiani, minulla on oikeus hypätä yli pitkien aikojen, ja sillä tavalla olen nyt tullut keskelle talvea uuden vuoden jälkeen v. 1844. Ja jos hän vielä kysyy minulta! kuinka voi Mari Möller semmoista tehdä? Niin vastaan minä hänelle, että se on yhtä tyhmä kysymys kuin tuo kysymys juottovasikoista; eikö minulla ole oikeus ottaa kirjaani yhtä hyvin leppeitä ihmisiä, jotka anteeksi antavat ja unhottavat, kuin häijyjä ja sapikkaita, jotka kaiken ikänsä kantavat vihaa? Mari Möller tahtoi unhottaa ja anteeksi antaa, mutta koska ei käynyt laatuun, että hän vaan noin suorastaan lensi Fritzin kaulaan, lensi hän rakkautensa ja heinäinsä kanssa Fritzin rautikkotamman kimppuun, koska se tätä nykyä oli rakkahin olento, mitä Fritzillä mailmassa oli. Ja tämä oli hyvin liikuttava teko, Fritz tuli varsin haikealle mielelle, kuullessaan, mikä oli syynä kiistaan hänen entisen kultasensa ja Kristian Däselin välillä. Hän sopi pois entisen morsiamensa kanssa ja tuo entinen hyvä makkara- ja sianlihatuttavuus virkosi uuteen eloon.
Niin oli nyt talvi tullut, niinkuin sanoin, ja mitään merkillistä ei ollut näillä seuduilla tapahtunut, ainoastaan Pomukkelskopin oli myöhään syksyllä ollut meneminen valtiopäiville ja se sai tuon hiljaisen yksinkertaisen perhekunnan kokonaan häirinköön. Kananen riehui ja torueli huoneissaan ja viskeli astioitaan — nimittäin semmoisia, jotka eivät rikki menneet — paukutti ovia ja sanoi suoraan, että hänen miehensä oli tullut hulluksi; Malla ja Salla panivat hänelle vastarintaa — vaikka vaan salassa —, sillä he olivat saaneet tietää, että se luutnantti, joka komensi valtiopäiväin vartiaväkeä, lisäsi tulojansa komeilla paaleilla, jotka hän pani toimeen louisdorin sisäänpääsömaksua vastaan kultakin hengeltä. Helluntaipaaleissa olivat he olleet Rostockissa, eläinnäyttelyssä olivat he myöskin käyneet; mutta valtiopäiväpaalit? Nehän mahtoivat olla jotakin erinomaista! He yllyttivät sentähden isäänsä voimainsa perästä pitämään puoliaan äitiä vastaan.
"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, "enhän minä toisin voi tehdä; minä olen luvannut herra von Rambowille, että minä tulen, ja hän lähti jo eilen ja odottaa minua".
"Vai niin?" sanoi Kananen, "ja hänen rouvansa, se riikinkukko, odottaa kai minua?"
"Kyhkyseni, eihän hän ollenkaan tulekkaan; ja jos en minä käytä tätä tilaisuutta näyttääkseni, että minä olen mies, joka pidän aatelin puolta, kuinka voin minä toivoa, että he tekevät minun aatelismieheksi? Näethän, nyt matkaan minä vielä sinne mustassa hännystakissa, mutta ken voi taata, etten tule takasin punasessa?"
"Kylläpä sinä sitte kauniilta näyttäisit!" sanoi eukko ja lähti ulos ovesta.
"Yhtä kauniilta kuin mikä toinen aatelismies hyvänsä", jupisiPomukkelskopp hänen perästänsä.
"Herran Jestan, isä kulta, minä tiedän…" huudahti Salla ja juoksi ulos ovesta ja tuli taas takasin tuoden tullessaan tulipunasen alushameen, jonka hän heitti isän hartioille kuin papin messupaidan. ja asetti hänen peilin eteen; ja Pomukkelskopp silitteli hametta ja katseli itseänsä kaikin puolin suurella ihastuksella, kunnes eukko taas tuli sisään ja tempaisi tuon punasen pukimen pois hänen yltänsä: "Jos välttämättömästi tahdot ruveta pöllöksi, niin rupee siksi sitte valtiopäivillä, mutta älä täällä minun huoneessani".
Tätä piti ritariskartanonomistaja jo täydellisenä lupana, saada mennä valtiopäiville, ja hän lähtikin matkaan. Mutta tultuansa Malchiniin ja poikettuansa Voitelin hotelliin, alkoivat heti vastukset; hän oli, näet, poikennut väärään paikkaan, sillä hänen olisi pitänyt ruveta majailemaan Büllenin hotellissa, jossa aatelismiehet majailivat; nyt seisoi hän paljasten pormestarien ja aatelittomain kartanonomistajain keskellä, joka ei millään tavalla sopinut hänen tarkotuksiinsa. Hän oli nyt joka miehen tiellä eikä tietänyt miten olla, kuin elää, ja kukaan ei häntä myöskään neuvoa voinut; vihdoin rohkaisi hän kumminkin mielensä ja kyseli yhdeltä ja toiselta, eikö kukaan heistä ollut nähnyt herra von Rambowia Pümpelhagenista, sillä Akseliin perusti hän vastaiset toiveensa. Kukaan ei ollut häntä nähnyt; vihdoin sanoi kuitenkin eräs herra hänelle, että herra von Rambow oli tänään iltapuolella mennyt herra von Brülowin kanssa Brülowin kartanoon, katsomaan puhdasrotuisia oreja. Se oli vahinko, se, sillä Aksel oli hänen ainoa turvansa valtiopäivillä, ja hänen piti esitellä hänet ylhäisille herroille, ja hän oli nyt tiessänsä, antamassa esitellä itsellensä puhdasrotuisia oreja. Tuskissaan lähestyi Pomukkelskopp vihdoin erästä muhkeata, lihavaa herraa, joka näytti hyvin ystävälliseltä, mutta jonka silmissä samassa piili pieni veitikkamaisuus, ikäänkuin tahtoisi hän mielellään tehdä jonkun kepposen, mutta sitä ei Pomukkelskopp havainnut.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä olen kartanonomistajaPomukkelskopp Gürlitzistä, ja olen ensimäistä kertaa valtiopäivillä.Te näytätte minusta ystävälliseltä mieheltä, sentähden tahtoisin minäkysyä teiltä, mitä minun oikeastaan pitää täällä tehdä?"
"Hee", sanoi tuo ystävällinen herra, otti nuuskaa hyppysiinsä ja katseli Pomukkelskoppia uteliaasti, "mitä teidän täällä pitää tehdä? Teidän ei ole tarvis täällä mitään tehdä; välttämättömät käyntinne olette kai jo suorittaneet?"
"En", sanoi Pomukkelskopp.
"No, sitte täytyy teidän käydä hallituskomsarjuksen, maamarsalkin ja maakuntaneuvoksen luona visitillä. — Hyvää iltaa Langfeldt, mihin sinä menet?" keskeytti hän puheensa tässä ja tähtäsi kysymyksensä erääsen mieheen, joka juuri, lyhty kädessä, oli astumaisillaan ulos ovesta.
"Noita tavallisia tyhmiä visitejä tekemään", vastasi mies ja kääntyi ovessa vielä kerran ympärinsä: "Jäätkö sinä tänne Brückner? Minä tulen pian taas takasin".
"No, älä vaan viivy liian kauvan", lausui tuo ystävällinen herra ja kääntyi taas Pomukkelskoppia kohden, "ja noita käyntejä ette vielä ole suorittaneet?"
"En", sanoi kartanonomistaja.
"Herranen aika, no rientäkää sitte! Tuo herra, jolla on lyhty kädessä, käy samoilla, retkillä, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan seurata lyhtyä, Sepä sopii oivallisesti! Mutta rientäkää, rientäkää!"
Pomukkelskopp tempaisi hattunsa naulasta, töyttäsi ulos ovesta ja kiiruhti pitkin Malchinin katuja tuon opastavan lyhdyn perästä niin sukkelaan kuin hänen lihavuutensa ja ähkynsä suvaitsivat. — Tuo ystävällinen herra otti hyppysillän nuuskaa nenäänsä, ja veitikka tuli varsin selvään näkyviin hänen silmistänsä, hän istahti levollisesti pöydän taa, myhäili itseksensä ja sanoi: "Tahtoisinpa nyt mielelläni nähdä Langfeldtin naamaa".
Ja sitä olisi todellakin ollut haaska nähdä, Kun Güstrowin pormestari Langfeldt oli tullut hallituskomsarjuksen etehiseen ja oli antanut lyhtynsä lakeijalle, ähkyi joku hänen perässänsä portailla, ja Pomukkelskopp teki syvän nojan lakeijalle ja kysyi: "Herra lakeija, missä on se herra, jonka luona pitää visiti tehdä?'"
Lakeija aukaisi hänelle oven ja Pomukkelskopp rämpi nyt sisään ja teki mitä nöyrimpiä kumarruksia Langfeldtin edessä, sillä hän piti häntä hallituskomsarjuksena, jota ei saatakaan ihmeeksi panna, sillä Güstrowin pormestari piti aina päätänsä niin etunojossa, ikäänkuin tahtoisi hän puskea läpi seinän, ja se asento soveltui hyvin Meklenpurin hallituskomisariukselle. Hän oli kuitenkin niin ystävällinen, että hän osotti Pomukkelskopille oikean miehen, ja koska hän nyt oli asiansa toimittanut, lähti hän pois ja otti taas lyhtynsä lakeijalta. Pomukkelskopille tuli tuska, hän pelkäsi jäävänsä yksin, hän teki sentähden enää vaan pari syvää nojoa, ja sitte pötkimään taas lyhdyn perässä.
Maamarsalkin luona kävi samalla tavalla: herra, pormestari oli juuri alottanut kohteliaan puheen, kun Pomukkelskopp tulla ähkyi hänen perästänsä, "Tuleeko tuo peto tännekin?" jupisi Langfeldt itseksensä, sanoi hätäisesti jäähyvästin ja yritti päästä hänestä; mutta kartanonomistaja oli sitkeä, lyhty oli hänen ainoa turvansa, hän töyttäsi taas ulos huoneesta sen perässä.
Maakuntaneuvoksen luona tapasivat he taas toinen toisensa; pormestari suuttui nyt silmittömästi, ja koska hän oli maakuntaneuvoksen kanssa hyvin tuttu, sillä he istuivat molemmat samassa valiokunnassa, ei hän täällä kavastellut, vaan sanoi: "Herra, mitä te juoksette yhä minun perässäni?"
"Mi — minä", änkytti Pomukkelskopp, "minä saan yhtä hyvin käydä visiteillä kuin tekin!"
"No, käykää niillä sitte omin päinne!" huudahti pormestari.
Maakuntaneuvos koetti heitä viihdyttää, mutta seurauksena siitä vaan oli, että Pomukkelskopp rupesi hävyttömäksi, ja kun pormestari meni ulos ovesta, töyttäsi hän taas hänen perässänsä, lyhtyä seuraten. Mutta nyt loppui pormestarin kärsivällisyys: "Herra!" puhkesi hän sanomaan ja käännähtihe ympäri kadulla, "mitä te minun perässäni juoksette?"
Pomukkelskopp oli nyt kokonaan tointunut hämmennyksestään, jossa hän äsken tuon ylhäisen herran luona oli ollut, ja koska hän oli kuullut, että hänellä oli tekemistä vaan tavallisen pormestarin kanssa, rehenteli hän sentähden rintojansa ja sanoi: "Herra, minä olen yhtä hyvin suuriherttuan fasani kuin tekin!"
Hänen aikomuksensa oli sanoa "vasalli", mutta erehtyi sanan suhteen. No, tuommoinen naurettava erehdys voi saada ihmisen, olkoonpa hän vaikka kuinka vihainen, lystille päälle, ja semmoinen sukkela veitikka, kuin herra pormestari oli, unohti heti kiukkunsa, hän puhkesi sydämelliseen nauruun ja sanoi: "No, sepä on lystiä, että sain tietää, kuka te olette".
"Ja mihinkä te menette", huudahti Pomukkelskopp vielä vihoissaan, "sinne voin minäkin mennä!" ja astua läähätti lyhdyn perässä.
Sitä ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä Langfeldt oli nyt suorittanut visitillä käyntinsä ja meni kortteeriinsa, ottamaan portin avainta ja pelirahoja illaksi, ja Pomukkelskopp seurasi häntä hänen huoneesensa. Pormestari laski lyhtynsä pöydälle — asia rupesi tuntumaan hänestä hyvin hullunkuriselta —, hän kääntyi Pomukkelskoppia kohden ja kysyi nauraen: "Sanokaapa minulle toki, mitä asiaa teillä täällä on?"
"Käydä visitillä yhtä hyvin kuin tekin!" huudahti Pomukkelskopp täydessä vihan vimmassa tuon naurun tähden.
"Kenenkä luonatäällä?"
"Se ei teihin koske!" huudahti Pomukkelskopp, "se herra on kyllä tuleva", ja istua rojahutti eräälle tuolille.
"No tämäpä on hauskaa komiljaa", sanoi pormestari ja huusi ulos ovesta: "Sofi, tuoppa tänne kynttilää!" ja kun Sofi tuli, näytti pormestari hänelle Pomukkelskopin ja kysyi häneltä: "Sofi, oletko koskaan ennen nähnyt fasania? Katso, tässä on fasani! Tämä on suuriherttuan fasani!" ja Sofi nauroi sydämensä pohjasta ja juoksi ulos ovesta, ja talonomistaja tuli myös katsomaan fasania ja hänen lapsensa samaten, ja siitä syntyi nyt semmoinen ilo, että Pomukkelskopin oli vihdoin huomaaminen, kenenkä luona hän oli visitillä, Täydessä vihan vimmassa töyttäsi hän ulos huoneesta ja pormestari astuskeli nyt hiljakseen lyhtynsä kanssa hänen perästänsä.