"Langfeldt", kysyi tuo ystävällinen herra Voitelin salissa ja pisti nuuskaa nenäänsä, "oletko jo suorittanut käyntisi?" ja samassa tuli veitikka näkyviin hänen silmistänsä.
"Kuuleppa", huudahti pormestari, "nyt minä asian ymmärrän! Se minun olisi pitänyt heti arvata, että sinä tuon pedon olit lähettänyt minun perästäni juoksemaan". Ja hän kertoi nyt koko tapahtuman, ja niin tuli se tiedoksi muillekin, sillä herrat valtiopäivillä tahtovat myöskin jotakin huvitusta, ja Pomukkelskoppia kutsuttiin fasaniksi ja Akselia, jonka hännässä hän yhä pyöri, kutsuttiin fasaninvartiaksi, ja kun Malla ja Salla tulivat valtiopäiväpaaleihin, varsin kirjavina, kutsuttiin heitä pikkufasaneiksi. Kun Pomukkelskopp kerran äänestyslipulle oli kirjottanut myönnytyksensä sanalla "I-a-a!", tahtoivat muutamat nimittää häntä "valtiopäiväaasiksi", mutta se ei saanut yleistä kannatusta, sillä fasani oli jo päässyt liian suureen valtaan.
Paljon iloa ei Pomukkelskopilla ollut valtiopäivillä olostaan, sillä itse aatelismiehetkään, joiden hännässä hän hyöri ja joiden kanssa hän äänesti, eivät hänestä mitään välittäneet, sillä he pelkäsivät sen kautta tulevansa naurunalaisiksi; ja kun Pomukkelskopp kotia tuli, silloin vasta oikein hänen kärsimyksensä alkoivat, sillä hänen rakas Kanasensa nimitti häntä tuontuostakin "Pokuksi", ja mitä tämä tarkotti, tiesi hän hyvin, ja Malla ja Salla eivät pitäneet enää hänen puoltansa, sillä he olivat valtiopäiväpaaleissa istuneet, istuneet kuin munia hautomassa. Ja nyt pisteli ja näykki koko perhekunta tuota yksinkertaista miesraukkaa ja lainlaatiaa, joka istui sohvankulmassaan muodolla semmoisella, että jo kivenkin olisi häntä sääli ollut.
"Poku, mitä hyvää on nyt sinulla ollut valtiopäivillä käynnistäsi?"
"Isä, tuletteko pian aatelismieheksi?"
"Poku, mitä noilla valtiopäivillä oikeastaan hommataan?"
"Ah, minä en sitä tiedä. Siellä nalkutetaan".
"Poku, kuka siellä nalkuttaa?"
"Sitä en minä tiedä. Siellä nalkuttavat toinen toistansa".
"Isä, miten on luostariasia nyt oikeastaan päättynyt?"
"Sitä en minä tiedä; sen saat kyllä vielä ajoissa lukea Rostockin lehdestä;" ja niin sanoin nousi hän sohvalta ja meni riiheen torumaan puijia.
Luku 22.
Leinin eri lajeista ja mikä erotus on sanoillaVenus, PhönixjaPonys. Bostonin pelaajat. Minkä näköinen Fritzin puhdasrotuinen varsa oli, ja miksikä entisen pehtorin päistärikköhevonen juoksi kylän lammikkoon.
Mutta — niinkuin jo olen sanonut — uusi vuosi 1844 oli tullut ja talvi oli mennyt, ja kevät seisoi jo lehtineen, ruohoineen ja kukkineen mailman oven takana ja odotti vaan viittausta isännältä, saadaksensa käydä sisään koristamaan huonetta, ja mikäli lumi ja jää katosi maasta, sikäli sulivat myöskin ihmissydämet, ja heidän silmänsä kävivät kirkkaiksi kuin auringon paiste, joka heijasti mailmaa.
Vanhan Hawermanninkin silmät olivat kirkastuneet ja hänen rintansa kohosi, kevään muuttaissa sinne, hänen askaroitessaan ja puuhatessaan ulkona pellolla, ja niinkuin hän kylvi kevättouon maan mustaan multaan, niin oli Herra kylvänyt hänen uskolliseen sydämeensä uutta toivoa. Hänen isäntänsä oli matkannut nuoren rouvansa kanssa sukulaistensa luo, hän voi siis taas mielensä mukaan hallita ja vallita omassa valtakunnassaan, ja hän saattoi nyt useammin tavata tytärtänsä kuin talven kuluessa. Tänä aamuna oli Hawermann puhutellut häntä, kirkossa käydessään, ja nyt istui hän sunnuntai-iltapuolella varsin hyvillä mielin kamarissaan ja ajatteli niitä ja näitä. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä Fritz istui tallissa tammaansa vartioimassa, joka vanhuksesta oli varsin hyvä asia, sillä nyt tiesi hän aina, missä Fritz oli tavattavana.
Bräsig astui sisään ovesta: "Hyvää päivää, Kaarlo!"
"Mitä?" huudahti Hawermann ja hypähti pystyyn, "minä luulin sinulla taas leinin olevan ja olin jo hyvin kahdella päällä, eiköhän pitäisi käydä sinua, tänään katsomassa, mutta isäntäni ei ole kotona ja Fritz Triddelfitziin ei ole viime aikoina ollut mitään luottamista".
"No, mikä häntä vaivaa?"
"Hänen vanha tammansa on varsan saava".
"Haha!" huudahti Bräsig "ja se tulee mailmaan puhdasrotuisena ja hän aikoo myydä sen sinun nuorelle herralles".
"No niin on kai laita. Mutta onko sinulla taas ollut leini vai eikö?"
"Siitä perhanan taudista, Kaarloseni, en voi todellakaan sanoa, onko seoikeataleiniä vai eikö. Muuten onkin se yhdentekevä, sillä kärsimys on samaa mutta syyt ovat hyvin erilaiset. Näetkös, Kaarlo, jos saat leinin hyvinsyömisestä ja hyvinjuomisesta, silloin on seoikeatasorttia; mutta jos saat sen noista kirotuista ohutpohjaisista, lankkinahkaisista saappaista, silloin on se väärää lajia, ja se on minulla".
"No, miksihän sinä yhä vielä käytät niitä vietäviä?"
"Ovathan ne minulla vielä jälillä kreivin ajoiltani, enkä voi niitä poisheittää. Mutta — mitäpä piti minun taas kysyä — oletko tänään ollut pappilassa?"
"Olen".
"No, mitenkä on siellä laita?"
"Äh, siellä on laita huono kyllä; vanha herra on sangen heikko; kun hän tänään saarnastuolista alas astui, juoksi hiki virtana pitkin hänen kasvojansa, ja viipyi hyvän aikaa, ennenkuin hän sohvallaan tointui taas".
"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig ja pudisteli päätänsä, "ei näytä hyvältä; mutta — ikää onkin hänellä jo".
"Sitä hänellä on", lausui Hawermann miettivästi.
"Ja kuinka voi sinun tyttösi?"
"Kiitoksia, Sakari — Jumalan kiitos! hän voi hyvin. Hän oli viime viikolla täällä, mutta minulla ei ollut liioin aikaa, minun täytyi mennä hernekylvölle; mutta armollinen rouva näki hänen ja vei hänen luoksensa ja hänen luonansa oli Lovisa iltaan asti".
"Kaarlo!" huudahti Bräsig, hypähti pystyyn, käveli ympäri huoneessa ja puri innoissaan imukkeen poikki piipustansa, "usko minua, sinun armollinen rouvasi on naisista paras koko ihmiskunnassa".
Ja Hawermann kavahti myös pystyyn ja alkoi kävellä edes takasin huoneessa, ja joka kerta, kuin he kohtasivat toisensa, puhalsivat he mahtavan savupilven toinen toistansa vastaan, ja Bräsig kysyi: "Enkö minä ole oikeassa, Kaarlo?" ja Hawermann vastasi: "Sinä olet oikeassa, Sakari!" Ja ken tiesi, kuinka kauvan he vielä olisivat tällä tavalla tepastelleet, jolleivät samassa olisi pihalle ajaneet eräät vaunut, joista Kurz ja rehtori Baldrian astuivat ulos.
"Hyvää päivää! Hyvää päivää!" huudahti Kurz tullessaan sisään tupaan, "kas sitä vaan! Täällähän on pehtorikin. No, mitenkäs voidaan, vanha ystävä? — Hawermann, minä tulin apilaansiementen tähden".
"Hyvää päivää!" lausui rehtori Baldrian Bräsigille ja venytti sanaa "päivää" niin pitkäksi, kuin kestäisi päivää ikuisesti, "kuinka te voitte, arvoisa herra?"
"No jotenkuten", sanoi Bräsig.
"Hawermann", huusi Kurz samassa, "eikö niin? oivallisia siemeniä".
"No niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mitään erinomaisia eivät ne ole, minä olen koetellut niitä tulella rautapellillä; jos siemenet ovat semmoisia, kuin niiden pitää olla, niin hyppivät ne kuin kirput pellillä, mutta näistä jäi moni siemen olemaan paikallansa".
"Te ette näytä likimaillekaan niin pulskalta arvoisa herra", sanoi rehtori taas kesken puheen Bräsigille, "kuin sinä siunattuna hetkenä, jolloin punsin ääressä vietimme kihlausta".
"Sillä on syynsä", sanoi Hawermann ja löi kätensä Bräsigin uumille, "minun vanhalla ystävälläni on taas ollut leini".
"Niin, niin", nauroi rehtori ja oli olevinansa oikein sukkela.
"Vinum, isä,Jacoena, äiti,JaVenus, kuoma,Ne leinin tuovat".
"Siemenet ovat oivallisia", huudahti Kurz sillä väliin, "parempia ette ole mies saamaan mistäkään".
"Ohoh, Kurz", sanoi Hawermann, "oma kehu haisee, on myös vanha sananparsi".
"Kuulkaapa!" huusi Bräsig samoihin sanoihin rehtorille, "säästäkää franskaanne minun kuulleni! Sitä kieltä en minä ymmärrä. Mitä on minulla ja minun kirotulla leinilläniVenuksenkanssa tekemistä?"
"Arvoisa ystävä ja suosiani", sanoi rehtori juhlallisesti, "Venus oli ennen muinoin rakkauden jumalatar".
"On minusta yhdentekevä", huudahti Bräsig, "olkoonpa hän ollut mikä hyvänsä, tätä nykyä kutsutaan tavallisia lampurin koiria Venukseksi".
"Ei, Hawermann", huusi Kurz taas väliin, "Jos apilaan siemenillä on oikea kiilto ja näyttävät punertavansinisiltä…"
"Niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mutta semmoisilta eivät teidän siemenenne juuri näytäkkään".
"Hyvä ystävä", lausui rehtori taas Bräsigille "Venus oli, niinkuin jo sanoin, jumalatar, ja kuinka lampurin koiraa…"
"Mitä joutavia!" keskeytti Bräsig hänen, "tuon jumalattaren jutun on joku teille uskotellut, Venus on jonkinlainen lintu. Kaarlo, sinä muistat kai vielä tarinat lapsuuden ajoiltamme Venus linnusta?"
"Aa", huudahti rehtori, ikäänkuin olisi asia hänelle selvennyt, "nyt minä tiedän, mitä te tarkotatte, te tarkotatte Phönix lintua, joka Arapiassa tekee pesänsä kalleista yrteistä…"
"Sehän on ihan mahdoton!" huudahti Kurz. "Kuinka voisi taitavinkaan lintu valmistaa pesänsä neilikoista, karvaista pippureista, kartemummasta ja muskottipähkinöistä!"
"Hyvä lankoseni, sehän on vaan tarina".
"No, sittenpä valehtelee tarina", sanoi Bräsig, "ja te äännätte sen sanan ihan väärin, se ei ole Phönix, vaan se on Ponys, ja ne eivät ole mitään lintuja, ne ovat pieniä hevosia, eivätkä ne ole kotoisin Arapiasta, vaan Ruotsista ja Ölannista, ja minä tunnen ne varsin hyvin, sillä minun armollisella kreivinnallani oli kaksi ponysta, joilla hän aina kävi ajelemassa".
Rehtori tahtoi taas oikaista, mutta Kurz puuttui hänen puheesensa: "Älä, lankoseni, älä viitsi! Me uskomme muutenkin, että sinä semmoisissa asioissa olet Bräsigiä oppineempi".
"Ei", sanoi Bräsig, "antakaa hänen vaan tulla!" ja asettui samassa rehtorin eteen, ikäänkuin voisi hänen puolestansa kiista taas alkaa.
"Ei, ei!" huudahti Kurz, "emme ole tulleet tänne kiistelemään Venuksista ja apilaan siemenistä; me olemme tulleet tänne kaikessa ystävyydessä pelaamaan bostonia".
"Se onkin parempi, se", sanoi Hawermann ja asetti pöytää kuntoon.
"Malta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei miellytä, että sinä itse hommaat semmoisia toimia, se on sinun oppilaasi tehtävä". Ja samassa huusi hän yli pihan: "Triddelfitz!"
Ja Fritz tuli täyttä juoksua.
"Triddelfitz, me aiomme pelata bostonia, pankaa pöytä kuntoon ja potti piettejä varten ja täyttäkää piiput".
Fritz teki, niinkuin oli käsketty, herrat istuivat pöydän ääreen ja nyt voi peli alkaa; mutta niin väleen ei se kuitenkaan käynyt, sillä ensin piti määrättämän, kuinka korkeasti pelattiin. Kurz, joka pelissä aina oli uhkarohkea, tahtoi pelata killingin grandissimoa; mutta se oli toisista liian korkeata peliä ja Bräsig selitti ettei hän istunut pelipöytään nylkemään toisia. Vihdoin suostuttiin Hawermannin välityksellä huokeammasta pelistä ja vedettiin.
"Kenellä on ruutua?" kysyi rehtori, "ruutu jakaa".
"Kurz jakaa", sanoi Bräsig.
No nyt voitiin viimeinkin alottaa; mutta ei vieläkään alkanut, sillä rehtori laski kätensä korteille ja katsellen ympärilleen pelitovereitansa lausui hän "Kummallista todellakin! Olemmehan kaikki selväjärkisiä ihmisiä ja me pelaamme peliä, nimittäin korttipeliä, joka historiallisten todistusten mukaan on keksitty erään heikkomielisen kuninkaan huvitukseksi. Franskan kuningas Kaarlo nimittäin…"
"Ei, veikkoset", sanoi Kurz ja otti kortit pois rehtorin kädestä, "jos pelaamme, niin pelaamme, jos tahdomme tarinoita, niin tarinoitsemme".
"Jakakaa!" huudahti Bräsig ja Kurz jakoi, mutta jakoi kiireissään väärin; siis "uudestaan!" Nyt onnistui ja voitiin ruveta ostamaan.
"Minä passaan", sanoi Hawermann etukädessä. Nyt tuli rehtorin vuoro; hänen kauttansa viivähti peli tuokion aikaa, sillä hänellä oli se taikausko, että kortit tulivat muka paremmiksi, jos hän kokosi ne yksitellen, ja koska hän teki kaikki tehtävänsä mitä suurimmalla tarkkuudella, pani hän kortit aina tarkkaan järjestykseen ja hän asetti seitikot ja viitikot niin, että hän voi nähdä niiden keskimäisen silmän, ettei hän hairahtuisi ja pitäisi niitä kuutikoina ja nelisilmäisinä.
Kurz oli sillä aikaa laskenut korttinsa pöydälle, latonut kätensä ristiin niiden päälle ja katseli nyt rehtoria ja huokasi.
"Minä passaan", sanoi, rehtori.
"Kyllä minä sen arvasin", sanoi Kurz, sillä hän tiesi, että hänen langollansa täytyi olla erinomaiset lehdet, jos hän uskalsi jotakin omin päinsä sanoa, mutta sitä vastaan oli hän suuresti peloissansa, että rehtori menisi mukaan, kun hän itse oli ostanut, sillä silloin ei hänellä tavallisesti ollut mitään, tahi turmeli hän pelin, jos hänellä jotakin oli.
"Pas!" sanoi Bräsig, jonka vuoro nyt oli lausua.
"Boston grandissimo!" sanoi Kurz.
"Ken menee mukaan?"
"Pas!" sanoi Hawermann.
"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "yksitikki —toinentikki— no, kylläpä kolmaskin tulee — minä menen mukiin".
"No niin", sanoi Kurz, "mutta yhteisesti ei makseta, jokainen maksaa puolestansa".
"No, Kaarlo", sanoi Bräsig, "lyö pöytään! näytetäänpä heille, mistä pukki parran sai".
"No niin", sanoi Kurz, "mutta hiiskua ei saa sanaakaan".
"Ei millään muotoa", sanoi Hawermann ja paiskasi pöydälle herttakympin: "Herttaa tällä kertaa".
"Sotamies ei ole joka mies", sanoi rehtori ja viskasi herttapampun päälle.
"Naisten mieli on miehelähän", sanoi Bräsig ja otti pampun matamilla.
"Rouvan pitää herra saada", sanoi Kurz ja kaasi matamin kuninkaalla, laski tikkinsä eteensä ja pelasi ulos ristilankun: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli!"
"Iske se!" neuvoi Bräsig Hawermannia.
"Ei saa hiiskua pelissä", huudahti Kurz.
"Ei tule kysymykseenkään", sanoi Hawermann ja viskasi pienen ristin päälle.
"Yhdeksäinen on itsepäinen", sanoi rehtori ja veti esille yhdeksänsilmäisen.
"Naispuoli minusta huoli", virkkoi Bräsig ja otti pelin matamilla.
"No, pentele kans!" huudahti Kurz. "Ristiä ei hänellä myöskään ole.Mitäpä hänellä viimein onkaan?"
"Päästä pino aljetaan", sanoi Bräsig. "Kas tässä pataässä!" ja pelasi ulos mainitun lehden. "Eläköön armias, rakkakin ruhtinas!" huusi hän ja veti patakuninkaan pöydälle. "Kunnia sille, jolle kunnia tulee!" ja patarouva seurasi perästä.
"Herranen aika!" huudahti Kurz, laski korttinsa pöydälle ja katsasti rehtoria, "mitäpä hänellä lieneekään? Pataa ei hänellä myöskään ole".
"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "vielä tulee minunkin vuoroni".
"Mutta liian myöhään", sanoi Kurz ja otti kortit taas käteensä syvällä huokauksella, ikäänkuin olisi; rehtori kohdellut häntä hävyttömästi, jota hän kuitenkin tahtoi kristillisesti kärsiä.
"Kaarlo", kysyi Bräsig, "kuinka monta tikkiä on meillä?"
"Neljä", sanoi Hawermann.
"Ei", sanoi Kurz, "tämä ei kelpaa. Hiiskua ai saa pelissä mitään".
"Eihän tämä ole mitään hiiskumista", sanoi Bräsig, "minä vaan kysyin. — Maltappa, Kaarlo,yhdentikin saan minä vielä, ja jos sinä vielä saat yhden niin on meillä tarpeeksi".
"Minä saan osani", sanoi Kurz.
"Ja minä myös", sanoi rehtori.
Parin pelauksen perästä laski Kurz kätensä korteillensa ja sanoi: "No niin, minulla on tarpeeksi".
Ruutu oli viskattu pöydälle, rehtori leikkasi matamilla, Bräsig otti kuninkaalla: "Mihin on mielesi, tyttöseni?" ja rehtori parka istui siinä pitkällä nenällä: "Mitenkä on tämä mahdollista, minä en voi sitä ymmärtää".
"Eihän sinulla ollut mitään lehtiä", huudahti Kurz.
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "jos olisit oikein ollut varuillasi, niin olisivat saaneet vielä yhden pietin lisäksi".
"Niin, sinähän olet syypää, ethän sinä vastannut minun herttaani".
"Kaarlo, eihän minulla ollut enemmän väriä, minulla oli kuningas yksistään".
"Ei, lankoseni", huudahti Kurz, "tämä ei kelpaa, sinä turmelit koko pelin, olihan sinulla risti kuningas ja viskasit vaan yhdeksäisen päälle. Me olisimme kyllä voittaneet".
"Aa, mitäpä te pakisette?" sanoi Bräsig ylenkatseella, "te olisitte voittaneet! Minullahan oli koko pataväri kädessäni ja lisäksi vielä pari oikein kelpo jyskykorttia; mitäpä te voitte tehdä?"
"Herra, luuletteko te, että minä paljo välitän teidän jyskyistänne, kun minä kerran boston olen sanonut?"
"No no", viihdytti Hawermann heitä ja antoi uudet kortit, "heittäkää tuo perästäpäin viisasteleminen sillensä, se tuntuu ikävältä".
Tähän tapaan pelasivat he edelleen, ja näytti usein siltä, kuin olisivat he tarttua toinen toisensa, tukkaan, vaikka olivat mitä parhaimpia ystäviä. Rehtori voitti, ja hänellä olikin paras toivo voittaa, sillä ken ensiksi häviää, voittaa tavallisesti aina perästäpäin. Kurzilla oli huono onni; mutta semmoinen on usein helposti autettava: "Kymmenen grandissimoa", sanoi hän. Kaikki hämmästyivät, vieläpä hän itsekin; hän tarkasti vielä kerran korttejansa: "Kymmenen grandissimoa!" sanoi hän toistamiseen, laski kortit pöydälle ja käveli kamarissa edestakasin; "niin pelataan Venedigissä ja muissa suurissa kylpypaikoissa".
Juuri kun hän parhaillaan riemuitsi ja toiset, olivat mitä suurimmassa pulassa, tuli Fritz Triddelfitz sisään, varsin kalpeana ja surkeannäköisenä; "Herra pehtori, herra Hawermann, ah, tulkaapa pikkusen ulos!"
"Hyväinen aika!" huudahti Hawermann, "mitä on tapahtunut?" ja aikoi nousta; mutta Kurz piti hänestä kiini:
"Ei", sanoi hän, "peli on ensin pelattava. Minulle on jo kerta ennen samoin käynyt, silloin nimittäin kun se suuri tulipalo oli ja minä juuri olin levittänyt grandissimo-kortit pöydälle, silloin juoksivat myös kaikki tiehensä".
"Herra pehtori", rukoili Fritz uudestaan, "teidän on tuleminen".
"Herranen aika!" huudahti Hawermann, eikä antanut Kurzin enää pidättää itseänsä, vaan hypähti pystyyn, "mitä on tapahtunut? Onko tuli vallallansa?"
"Ei", änkytti Fritz, "minä… minulle… minulle on jotakin tapahtunut".
"Mitäpä on teille tapahtunut?" tiuskasi Bräsig yli pöydän.
"Minun rautikkotammani on saanut varsan", sanoi Fritz häpeissään.
"No, semmoista on jo usein tapahtunut", virkkoi Bräsig. "Miksikä näytätte te niin nolonnäköiseltä sentähden. Sehän on iloinen sanoma, että niin on käynyt".
"Kiin kyllä", sanoi Fritz, "mutta… mutta… se on niin kummallista. Teidän on tuleminen sitä katsomaan, herra pehtori".
"No, onko varsa sitte kuollut?" kysyi Hawermann.
"Ei", sanoi Fritz, "se on ihan terve; mutta se on niin kummallinen…Kristian Däsel sanoo sen olevan kamelivarsan".
"No", sanoi Hawermann, "voimmehan pelata pelimme jälestäpäin, mennään katsomaan".
Ja vaikka Kurz pani vastaan, menivät kaikki kumminkin Fritzin kanssa talliin.
"Semmoista varsaa en ole vielä milloinkaan nähnyt", sanoi Fritz talliin mentäissä, "sillä, on tuommoiset pitkät korvat", ja hän osotti kyynärpäistä alaspäin.
Kun tulivat talliin, seisoi Kristian Däsel seimessä, jossa rautikkotamma ystävällisesti nuuskieli varsaansa ja kökötti ja tuo pienokainen teki ensimäisiä kömpelöitä yrityksiä vastaisiin, sukkelampiin hyppäyksiinsä. Tallirenki pudisteli päätänsä ja sanoi Bräsigille, joka oli siirtynyt hänen viereensä: "Niin, sanokaapa, pehtori, mikä otus tuo kummitus on tässä syntisessä mailmassa".
"No niin", sanoi Bräsig, katsahti Hawermanniin ja lausui vähäisesti: "minä tahdon sanoa sinulle, mikä se on: tämäpuhdasrotuinenvarsa onmuuli".
"Se se on", sanoi Hawermann. "Muuli?" huudahti Fritz, hyppäsi molemmin jaloin yli seimen aitauksen ja tarttui, tamman hököttämisestä huolimatta, varsan kaulaan kiini ja tarkasteli häntä naamaan, silmiin ja korviin, ja nähdessään näistä tämän kauhistavan totuuden, huudahti hän vihan vimmassa: "Kylläpä minä taitan niskan sekä tältä epäluomalta että Kyösti Prebberowilta".
"Hävetkää toki, Triddelfitz", sanoi Hawermann vakaisesti, "etteköhän näe, kuinka emä on iloissaan, vaikk'ei varsa olekkaan mikään puhdasrotuinen sikiö".
"Niin", lausui Bräsig, "ja hänellä on kumminkin siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Kyösti Prebberowilta saatte minun puolestani niskan taittaa, sillä hän on kolmekertaisesti karaistu, paatunut lurjus".
Fritz nousi vitkalleen ulos seimestä, syvä alakuloisuus oli tullut vihan sijaan; "kuinka on se mahdollista?" huudahti hän, "hän on minun paras ystäväni ja hän pettää minun kuurolla hevosella ja aasin varsalla. Minä vedän hänet oikeuteen".
"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys eikä rehellisyys", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta ja talutti hänen ulos tallista, "mutta minun tulee teitä surku teidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt saaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta tahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen oikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös", sanoi hän ja talutti Fritziä edes takasin kartanolla, "minä tahdon kertoa teille erään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch Swensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia oli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin teidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo pehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille, sillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan lyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun tuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon — seisattamisesta ei puhettakaan! — aina kaulaan asti, ja siihen jäi se seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle ja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori huusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata, eikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi pelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori väitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa, sillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan suostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja tulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet nähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti meni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin heidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat vannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin kesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin joutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan tahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle vaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska se olicorpus delictus, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt tuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta, mutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi hevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun. Mutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia riitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat antaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa oikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille Berlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti takasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja lähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin vaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas, mutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi, koska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha Rütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja oikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja puolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei edes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen, kumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen hulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään, koska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta lihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää niin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle professorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko elämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi vaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin tuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se mies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille hevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen kappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä, että pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt kysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin viisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta! — Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden oppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt tahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin, sen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että te saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne tuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia, emä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin". Ja niin puhein seurasi hän toisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.
"No nyt!" sanoi Kurz, "kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse ulos".
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa, ettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen".
"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule suuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken olisi voinut ajatellakaan muulia!"
"Minun tulee huomauttaa", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka töin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle — Kurz istui kuin tulisilla hiilillä — "että täällä yleisesti kutsutaan tuota vastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen puheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on nimittäin se…"
"Sinä voit tehdä ihmisen hulluksi luonnonhistoriallasi!" huudahti Kurz. "Pelaammeko me luonnonhistoriaa vai pelaammeko korttia? Kas tässä, ruutuässä on pöydällä!" Nyt ei mikään enää auttanut, rehtorin täytyi tunnustaa, ja Kurz voitti pelinsä ja samassa oikeuden neljä viikkoa aikaa kerskailla kymmenestä grandissimostansa.
Niin pelasivat herrat edelleen, riidellen kaikessa ystävyydessä, kunnes rehtori, laskettuaan umpiarviolta rahansa, havaitsi että hän oli voittanut jo kolme taaleria ja kahdeksan killinkiä, ja koska onni ei enää viimeisenä aikana ollut häntä yhtä uskollisesti seurannut, päätti hän lopettaa, nousi sentähden ylös pöydästä, sanoi jalkojansa paleltavan ja pisti voittonsa taskuunsa.
"Jos teidän jalkojanne paleltaa", sanoi Bräsig, "tahdon minä antaa teille hyvän neuvon: ottakaa joka aamu, ennen kuin einehditte, näpillinen nuuskaa nenäänne, se auttaa kylmiä jalkoja vastaan".
"Johan nyt!" huudahti Kurz, joka viimeaikoina oli voittanut, "kuinka täällä voi jalkoja paleltaa!"
"Vai niin?" kysäisi rehtori pikaistuneena, sillä hänen oli puolustaminen voittoansa, "eikö minun jalkojani voi paleltaa yhtä hyvin kuin sinun? Eikö sinun jalkojasi aina rupee paleltamaan meidän peliseurassamme, kun sinä olet voittanut?" ja hän pysyi päätöksessään ja sai pitää kylmät jalkansa ja voittonsa, ja kotvasen ajan kuluttua lähtivät nuo molemmat kaupunkilaiset tiehensä ja ottivat Bräsigin taipaleen matkaa mukaansa.
Hawermann oli juuri menemäisillään levolle, kun hän kuuli ovensa takana kovasti puhuttavan ja riideltävän, ja Fritz Triddelfitz astui sisään Kristian Däselin kanssa.
"Hyvää iltaa, herra pehtori", sanoi Kristian, "minulle se on yhdentekevä".
"Mitä nyt on taas tapahtunut?" kysäisi Hawermann.
"Herra pehtori", sanoi Fritz, "te tiedätte kuinka minulle kävi tuon — niin — tuon muulin kanssa, ja nyt ei Kristian tahdo antaa sen eläinraukan olla tallissa".
"Mitähän se merkitsee?" kysäisi Hawermann.
"Niin, herra, se on minusta yhdentekevä! Muttatämäei voi olla yhdentekevää, minä olen palkattu hoitamaan hevosia ja varsoja, vaan en kameleita ja hevosaaseja. Mitä? Sitte voisi herra Triddelfitz pian tuoda apinoita ja karhujakin talliin".
"No, mutta jos minä sanon, sinulle, että sen eläimen pitää saada olla tallissa ja sinun pitää hoitaa sitä yhtä hyvin kuin muitakin varsoja…"
"Niin, jos te sitä käskette, niin on se minusta yhdentekevä ja voinhan minä sen sitte tehdä. No, hyvää yötä sitte, herra pehtori, ja älkää panko pahaksi", ja niin puhein meni hän.
"Herra Hawermann", sanoi Fritz, "mitä on herra von Rambow tästä tapauksesta sanova? ja erittäinkin hänen armollinen rouvansa?"
"Älkää siitä olko millännekään, he eivät siitä paljon välitä".
"Niin", sanoi Fritz ja astui ulos ovesta, mennäksensä levolle, "mutta se minua kuitenkin hävettää, että sen juuri piti tapahtuman minun tammalleni".
Kun herra von Rambow tuli kotia, sai hän kuulla asian heti Kristianilta, ja koska hän oli hyvänlaitainen mies ja piti paljon Fritzistä, sillä he olivat useissa suhdissa toinen toisensa kaltaiset, lohdutti hän Fritziä ja sanoi: "Älkää olko millännekään! Puhdasrotuisen varsan kaupasta ei tosin meidän välillämme mitään tullut. Teidän tulee kuitenkin muistaa, että tämä on epäsopuisen yhtymisen tavallinen seuraus. Me panemme tamman ja varsan myöhemmin samaan hakaan, ja saattepa nähdä, että meillä vielä on iloa heistä".
Ja niin tapahtuikin, jokaisella oli hauskaa tuosta omituisesta eläimestä. Kun kylän mukulat sunnuntai-iltapuolina kuleksivat pelloilla, lähestyivät he varsakarsinaa ja katselivat tuota pientä muulia: "Näetkös, Jokkum, tuossa hän on".
"Niin, siinä hän on todellakin!"
"Näetkös, kuinka se vilkuttaa korviansa!"
"Katsoppa vaan, kuinka se potkii takajaloillansa!"
Kun piiat menivät ohi karsinan niitylle lypsämään lehmiä, seisahtivat he myöskin tässä: "Näetkös, Stiina, tuossa on herra Triddelfitzin muuli!"
"Tule, käydäänpä likemmäksi, Wiikka".
"Ei, sitä en minä tee, se näyttää niin rumalta!"
"No, kaikkiapa vielä! Ethän häntä itseä kumminkaan niin kammo, sillä hän määrää sinulle aina kaikkein helpoimmat tehtävät".
Ja koko lähiseudussa tuli nyt rautikkotamma ja muuli ja Fritz tunnetuiksi, ja missä hyvänsä Fritz nähtiin, kysyttiin aina hänen suureksi harmiksensa, kuinka muuli jaksoi. Mutta aasinvarsa siitä viisi välitti, hän juoksenteli kesäkauden muiden jalosukuisten varsain kanssa ympäri karsinassa ja jos joku tuli häntä liian likelle, tiesi hän antaa hänelle hyvän kiemauksen.
Luku 23.
Tässä luvussa tekee Aksel laskujansa ja parantelee talouden hoitoa Ayrshire-sonneilla ja hienovillaisilla jaaroilla. Kananen tahtoo kaiken mokomin lentää yli Pümpelhagenin rajan. Gottlieb pelaa bostonia, ratsastaa, tanssii ja laulaa hei-rallaralla-raa! Nuori Jokkum ja nuori Sulttaani katselevat iltataivasta. Kotiapteekista ja vanhoista kenkärajoista, hiljaisesta miehestä ja kolkosta haudasta. Pastorin pieni rouva, Lovisa ja Bräsig katselevat kirkkomaata, Mukkel ja Kananen pappilanmaata.
Tämä vuosi oli Pümpelhagenille ollut oikein siunattu vuosi, ja kun syksy läheni ja viljan hinta nousi, luuli Aksel pääsevänsä kaikista huolistaan ja murheistaan. Hän laski ja laski, ja tiesi ihan täsmälleen, jos hän sai turnipsista niin korkean hinnan ja villoista niin ja niin paljon ja karjantuotteista niin paljon, kuinka monta kappaa nisuja hänen oli myyminen, maksaaksensa velkansa viimeiseen taaleriin. Kylläpä sitte perhana riivaisi, jos ei hän tänä vuonna päässyt kaikista veloistaan. Mutta tämä vuosi olikin toista, hän oliitseollut Pümpelhagenissa, hän oliitseisäntänä hoitanut asioitansa, ja isännän silmä on talouden pidossa, mitä aurinko on suuressa mailmassa, sen valossa kasvaa ja kypsyy kaikki, sillä isännän jalka pellon sonnittaa. Eikä kauvan viipynyt, niin riisti Aksel vaivihkaa nämä armolahjat pois Jumalan käsistä ja luki tämän siunatun vuoden omaksi ansioksensa; nuo korkeammat viljan hinnatkin näyttivät hänestä olevan hänen ansionsa.
Hän ui nyt päälläpäin ja jos häneltä sattumalta silloin tällöin puuttuikin rahoja talouden tarpeellisten ulostekojen ja Taavetin ja Slusuhrin langenneiden vekselien maksamiseen, niin ei se mitään haittanut, sillä hän oli viisaalla ja kelvollisella talouden pidollaan hankkinut itselleen suurta luottamusta lähitienoossa, johon päätökseen hän tuli siitä, että kumminkin Pomukkelskopp useassa tilaisuudessa oli tarjonnut hänelle rahoja lainaksi. Ne oli hän ottanutkin arvelematta vastaan, päästäksensä Taavetin kynsistä, ja niin maksoi hän Pomukkelskopin rahoilla velkansa Taavetille ja Slusuhrille, ja nämä antoivat rahat taas Pomukkelskopille ja Pomukkelskopp taas hänelle, ja niin kulkivat rahat mieheltä miehelle, ja tämä kiertokulku olisi ollut varsin hauskaa, jos ei Aksel olisi ollut ainoa, joka siitä tappiolle tuli ja jos ei Pomukkelskopilla olisi ollut vaiva, uudestaan järjestää rahapakat, ettei Aksel huomaisi, että hän aina sai takasin omat rahansa. Mutta sitä ei voitu välttää, jos ei Pomukkelskopp tahtonut astua ilmi piilostaan, josta hän väijyi Pümpelhagenia; hän otti siis tämän vaivan hartioillensa, pääasiallisesti sentähden, että hänellä oli oma ilonsa siitä, että kanssakäyminen heidän välillään oli tullut niin vilkkaaksi.
Aksel iloitsi myöskin tästä asiasta, sillä hänellä oli nyt aina rahoja, joilla hän pääsi pahimmasta pulasta, ja ne pienet korot, joita hän niistä sai maksaa, näyttivät hänestä varsin mitättömiltä, sillä hänen ei milloinkaan johtunut mieleensä laskea yhteen, mitä ne tekivät koko vuodelta, ja hän oli täydessä aikeessa ryhtymään suuriin parannuspuuhin Pümpelhagenissa. Mutta tunnettu asia on, että nuoret herrat, jotka eivät enempää ymmärrä maanviljelyksestä ja talouden hoidosta, juuri alkavat parannuksiansa siitä, joka kaikkein pikemmin vie heidät perikatoon. Minä tarkotan karjanhoitoa. Ja miksikä juuri siitä? Minä luulen sentähden, että nuorilla herroilla ei ole suurta vaivaa, ostaa itselleen joku muukalainen sonnipulkki ja pari uudenaikaista jaaraa, ja sentähden että karjanhoidon lait vielä ovat niin epäselviä, että tyhminkin voi puhua siitä viisaan tavalla. Ei ole muuta tarvis kuin sysätä syrjään kaikki vanhat, monivuotiset kokemukset, joka ei ole vaikeata, ja kohta näyttää hänen nuori keltanen tukkansa yhtä arvokkaalta kuin vanhuksien harmaat hapset.
Pümpelhagenissa oli breitenburgilaisia lehmiä joita vanha kamarineuvos Hawermannin neuvosta ja Hawermannin avulla oli hankkinut. Näiden suhteen piti jotakin uutta saada toimeen, ja Aksel matkasi sentähden Sommersdorfiin Pommerissa, jossa huutokaupalla myytiin karjaa, ja huusi Pomukkelskopin kehotuksesta erään erinomaisen kauniin Ayrshire-sonnin. Miksikä juuri sen? No, ensiksikin, koska se oli niin kaunis, toiseksi, koska se oli Skotlannista, ja kolmanneksi, koska se oli jotakin uutta.
Pümpelhagenissa oli negretti-rotuisia lampaita, jotka antoivat runsaasti villoja ja joista aina oli ollut hyvä tulo; mutta villamarkkinoilla oli Pomukkelskopp, oman ilmotuksensa mukaan, saanut puolentoista taaleria enemmän leiviskältä, siis sai tämä viekas naapuri tuon nuoren herran houkutelluksi ostamaan häneltä hyvin kalliista hinnasta kaksi hienon-hienoa elektorali-jaaraa. Että hän ennen oli saanut paljon enemmän villoja jokaisesta lampaasta ja siis paljon suuremman leiviskäluvun kuin Pomukkelskopp, ei johtunut hänen mieleensä; olihan hänellä paljon muutakin laskettavaa.
Hawermann vastusteli voimainsa perästä näitä uusia puuhia, mutta turhaan, hänen nuoren herransa silmissä oli hän vanha ukko, joka oli jäänyt takapajulle eikä enää voinut seurata aikaansa, ja kun tuo vanhus ahdisti häntä liian kovasti järjellisillä varoituksillaan, oli hänellä aina sama vastaus valmisna: "mutta herranen aika, voidaanhan aina koettaa;" vaan ei ajatellut sitä, että muutamissa kohdissa koettaminen ja hävittäminen on sama asia. Pehtori ei saanut hänestä mitään urakkaa ja hänen oli kiittäminen Jumalaansa, ettei tuon nuoren herran mieleen johtunut puhdasrotuisten hevosten kasvattaminen, joka jo kumminkin kummitteli ilmassa. Nuori rouva ei myöskään voinut mitään estää, sillä hän ei tietänyt, millä tavalla hänen miehensä pääsi rahapulistaan, hänen oli vastaiseksi tyytyminen siihen, mitä hän näki, heittämättä kuitenkaan asioita kokonaan sillensä, ja Akselista oli tämä silminnähtävästi paljasta tyytyväisyyttä ja kultaisia toiveita.
Ja Gürlitzissä Pomukkelskopin ja hänen Kanasensa luona vallitsi myös sula tyytyväisyys, se tahtoo sanoa, ei juuri perheellinen; mutta sitä eivät he pyytäneetkään yksinkertaisuudessaan, ei, he olivat tyytyväiset raha-asiain sukkelaan kiertokulkuun, ja toiveet kävivät yhä kultaisemmiksi sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä Pümpelhagenin ja Gürlitzin raja tuli yhä epäselvemmäksi, mitä enemmän sitä tallattiin; Pomukkelskopilla oli vaan tuontuostakin ikävänä toimena, typistää Kanasensa siipiä, kun hän kaiken mokomin nyt jo tahtoi lentää yli väliaidan, poimimaan toiselta puolelta toukkiansa.
Jokkum Nüsslerin talossa istua pönötti tyytyväisyys kaikessa mukavuudessa tuolla leveällä sohvalla, ja jos joku siellä olisi tahtonut kultaisista toiveista puhua, olisi hänen täytynyt tehdä se siinä merkityksessä, kuin runoiliat sille sanalle antavat, puhuissaan "kultaisesta aamutaivaasta", ei niin, kuin luulisivat he kullan kiillon vastaavan taivaan loistetta, ei, vaan sentähden, etteivät he tunne mitään kauniimpaa, sillä, niin harvoin saavat he sitä nähdä. Gottlieb heitti vähitellen tuon pörhöisen herännäiskotelon pois päältään ja rupesi katselemaan mailmaa toisilla: silmillä kuin noilla sinisillä silmälaseilla, jotka hän oli saanut Erlangenista tai Jumala tiesi mistä. Hän pelasi Bräsigin suureksi iloksi jo huonosti bostoniakin, oli kerran noussut hevosen selkään ja pudonnut maahan vahingoittamatta itseänsä, olipa tullut Jokkum Nüsslerin elojuhlaankin, hän ei ollut tanssinut se tahtoo sanoa, ei kumminkaan julkisesti kaikkein nähden, mutta Liina oli kuitenkin vienyt hänen viereiseen kamariin ja siellä opettanut häntä tanssimaan polkkaa, ja lopuksi oli Gottlieb laulanut kuuluvasti mutta hyvin huonolla äänellä hei-ralla-ralla-raa!
Ja Rudolf sitte? No, hänestä emme tahdo mitään muuta sanoa kuin mitä Hilgendorf sanoi Bräsigille: "Bräsig,hän? Ihan kuin minä itse: mahdoton saada häntä uupumaan: kourat kovat kuin rauta! Hän luo vaan silmän vilkauksen, niin tietää hän heti asian, ihan kuin minä itse! — Ja kirjat? — Niihin ei koske! Ihan kuin minä!"
Rouva Nüssler oli onnellinen lastensa onnesta, ja nuori Jokkum ja nuori Sulttaani istuivat tuntikausia yhdessä ja katselivat toinen toistansa, lausumatta sanaakaan, ja ajattelivat sitä hetkeä, milloin he saisivat uuden vallanperiän, nuori Jokkum Rudolfin ja nuori Sulttaani uuden nuoren Sulttaanin "seitsemännen". Se ei tosin ollut mikään aamutaivas, mitä he katselivat, mutta tyytyväisistä ihmisistä, niinkuin Jokkum ja Sulttaani olivat, näyttää iltataivaskin toisinaan kultaiselta.
Niin asui onni jokaisessa kodissa tällä seudulla, jokaisessa omalla tavallaan, ainoastaan siinä kodissa, johon se vasta oikein oli ottanut tyyssijansa ja jossa sai talvella istui lämpimän uunin ääressä ja kesällä lehmuksen alla oven edessä ja lehtimajassa puutarhassa ja jossa se, ikäänkuin vanha hyvänlaitainen isoisä, mielihyvillään oli tarkastellut Lovisan vilkkaita liikuntoja ja johtanut pastorin rouvan pyhjinriepua ja pitänyt herra pastorin kirjotukset järjestyksessä, siellä ei onni enää tahtonut viihtyä, se oli sanonut hiljaa jäähyväiset ja oli sulkenut oven vaivihkaa ja oli mennyt sinne, mistä hän oli tullut; ja hänen perästänsä oli tullut levottomuus ja suru, sillä tuo vanha, hyvänlaitainen pastori oli käynyt yhä heikommaksi. Hän ei oikeastaan maannut vuoteella eikä ollut varsinaisesti kipeä, ja tohtori Strumpf Rahnstädtissä ei ollut kaikista niistä kolmesta tuhannesta seitsemästäsadasta seitsemästäkymmenestä ja seitsemästä taudista, jotka oikeudella tulevat ihmisen osalle, mies löytämään yhtään, joka olisi sopinut pastorille. Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa, ja sen hän tekikin nurkumatta, sillä tuo vanha, uskollinen ystävä, rauha, oli lähteissään laskenut kätensä hänen päänsä päälle ja sanonut hänelle: "Minä menen, mutta vaan vähäksi aikaa; sitte palaan minä taas Reginasi luoksi. Sinä et minua tarvitse luonasi, koska minä jo vuosia olen asunut sinun sydämessäsi aina siitä ankarasta hetkestä asti, jolloin sinä teit tilin Jumalan ja mailman kanssa. Lepää nyt, väsynyt olet sinä kumminkin!"
Ja väsynyt oli hän, hyvin väsynyt. Hänen Reginansa oli asettanut hänen sohvalle kuvien alle, hänen oman tahtonsa jälkeen, että hän voisi nähdä ulos akkunasta; Lovisa oli peittänyt hänen lämpimillä vaipoilla, ja molemmat olivat varpaillaan menneet ulos, ettei hänen leponsa tulisi häirityksi. Ulkona lankeavat tämän talven ensimäiset lumisinkaleet maahan, hiljaa, varsin hiljaa; ja ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, sisällä hänen sydämessänsä; ja hänestä tuntui, kuin viittaisivat nuo siunaavat Kristuksen kädet hänelle — kukaan ei sitä ollut nähnyt, mutta hänen Reginansa oli jälistäpäin niin selittänyt — ja hän oli noussut ja aukaissut kaapin, jonka hän oli saanut perinnöksi isävainajaltansa ja jonka hänen äitivainajansa aina itse oli kiillottanut, ja oli istunut nojatuolille kaapin eteen ja oli vielä kerran tahtonut nähdä, mikä hänelle tässä mailmassa oli rakasta ja kaunista.
Kaappi oli nimittäin kaikkein niiden kalujen talletuspaikka, jotka hänestä hänen elämässään olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, se oli hänen kotiapteekinsa, jossa hän talletti välikappaleita tämän maallisen elämän suruja ja tuskia vastaan, joita hän käytti, kun hänen sydämensä oli kipeä; ne olivat vaan yksinkertaisia kotikuureja, mutta ne auttivat aina. Niitä ei ollut sälytetty purkkeihin ja pulloihin, eikä mitään opastuslippuja niiden käytäntöön ollut niihin kiinitetty, ne olivat vaan jonakin otollisena hetkenä sattuneet hänen käsiinsä ja hän oli ne käytettäväksi tallelle pannut. — Kaikki, mikä saattoi johtaa hänen muistiinsa puhdasta iloa, oli tallella tässä kaapissa, ja jos hän jolloinkulloin surullinen oli, niin virkisti hän mieltänsä näitä katselemalla, eikä milloinkaan sulkenut hän tätä kaappia, tuntematta tämän kotilääkityksensä voimaa ja ilmaisematta kiitollisuuttansa siitä. — Siellä oli se raamattu, jonka hän lapsena ensiksi oli saanut isältänsä, siellä oli se kaunis kristallipikari, jonka hänen paras yliopistotoverinsa hyvästijättäissä oli lahjottanut hänelle, siellä oli se niistinliina, jonka Regina morsiamena oli virkannut hänelle, siellä oli se näkinkenkä, jonka eräs merimies, jonka hän oli opastanut oikealle tielle, vuosien perästä oli hänelle lähettänyt, siellä olivat Lovisan, Miinan ja Liinan uudenvuoden ja joulun onnentoivotukset, joita he läkillä ja kynällä olivat sopertaneet paperille ja niiden vieressä viruivat heidän ensimäiset kömpelösti tehdyt käsityönsä; siellä oli hänen Reginansa kuihtunut morsiusseppele ja se suuri hopealla silattu kuvaraamattu, jonka Hawermann, ja se hopeasilainen merivahainen piipunkoppa, jonka Bräsig oli lahjottanut hänelle hänen seitsemäntenäkymmenentenä ja viidentenä syntymäpäivänänsä, ja kaapin alimmaisella hyllyllä talletettiin kenkiä, niitä kenkiä, jotka Lovisalla ja Reginalla ja hänellä itsellään oli ollut, kun he ensimäisen kerran tulivat Gürlitzin pappilaan.
Vanhat jalkineet eivät ole kauniita, mutta hänestä mahtoivat ne olla suloiset nähdä, sillä he ottanut ne ulos kaapista ja oli asettanut ne ympärillensä ja oli kauvan tarkastellut niitä ja oli ajatellut yhtä ja toista tätä tehdessään, ja oli ottanut ensimäisen raamattunsa syliinsä ja oli aukaissut Kristuksen vuorisaarnan ja lukenut siitä. — Kukaan ei ollut sitä nähnyt, mutta se ei ollutkaan tarpeesen, hänen Reginansa tiesi sen ilmankin, kuinka kaikki oli tapahtunut. — Ja sitte oli hän hyvin väsynyt ja oli kallistanut päänsä nojatuolin kulmaa vastaan ja oli nukkunut.
Siinä asemassa he hänen tapasivat, ja pastorin rouva istui hänen viereensä nojatuolille, painoi hänen silmänsä kiini ja laski päänsä hänen päätänsä vastaan ja itki hiljaa itseksensä, ja Lovisa heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pani kätensä ristiin hänen polvillensa ja katseli vesissä silmin noita molempia rakkaita rauhallisia kasvoja. Sitte taitti pieni pastorin rouva tuon avonaisen raamatun lehdenkulman ja otti kirjan hiljaa pois pastorin kädestä ja nousi, ja Lovisa nousi myös ja heittäytyi Reginan kaulaan, ja molemmat hyrähtivät ääneensä itkemään ja koettivat lohdutella toinen toistansa, kunnes pimeä alkoi tulla. Sitte otti pastorin rouva pastorinsa saappaat ja omat kenkänsä ja pani ne kaappiin ja sanoi: "Siunattu olkoon se päivä, jolloin te yhdessä tulitte tähän huoneesen;" ja pani Lovisan pienet pieksut niiden viereen ja sanoi: "ja sekin päivä, jolloin te ensimäisen kerran kävitte meidän kynnyksemme yli", ja sitte sulki hän kaapin kiini kaikkine iloineen.
Kolmen päivän perästä haudattiin tuo hyvä pastori Behrens siihen paikkaan kirkkotarhassa, jonka hän eläissään itse oli valinnut ja josta voi nähdä noiden kirkasten akkunain läpitse pappilan tupaan sisään ja johon aurinko aamulla loi ensimäiset säteensä.
Saattojoukko oli hälvennyt, Hawermanninkin oli ollut lähteminen, Bräsig yksin oli ilmottanut tahtovansa jäädä pappilaan yöksi; hän oli koko päivän ollut avullisna, missä vaan tarvittiin, ja hiipi nyt, nähdessänsä noiden molempain rouvasihmisten seisovan käsi kädessä akkunan ääressä, hiljaa pois tuvasta ylös lepokammioonsa ja katseli hämärässä ulos akkunasta kirkkotarhaan, jossa tuo kolkko hauta oli valkean lumen peitossa. Hän ajatteli sitä miestä, joka siellä lepäsi, kuinka hän usein oli kurottanut hänelle kättä auttaaksensa ja neuvoaksensa häntä, ja hän lupasi itseksensä, korvata sen voimainsa perästä tuolle pienelle pastorin rouvalle. — Ja alhaalla asuntuvassa seisoivat nuo molemmat turvattomat naiset ja katselivat myös tuota kolkkoa hautaa kohden ja lupasivat hiljaa sydämissänsä toinen toisellensa osottaa kaikkea sitä rakkautta ja ystävyyttä, johon se hiljainen mies, joka tuolla mullassa lepäsi, niin usein oli heitä kehottanut ja jota hän niin usein heitä kohtaan oli harjottanut. Ja pastorin pieni rouva kiitti Jumalaa ja pastoriansa siitä, että he olivat antaneet hänelle hänen surussansa niin hyvän lohdutuksen kuin tämä oli, jota hän nyt halaili, ja hän silitti Lovisan kiiltävää tukkaa ja suuteli häntä tuontuostakin, ja Lovisa rukoili Jumalaa, antamaan hänelle kaikkea hyvää ja kaunista, että hän voisi laskea ne kaikki elatusäitinsä syliin. — Niin, verekset haudat ovat kukkaspengerten kaltaisia, joita puutarhuri tekee, kasvattaaksensa niissä kaikkein kauniimpia kukkia; mutta myöskin rumia sieniä kasvaa usein näillä penkereillä.
Samana iltana seisoi Gürlitzissä vielä kaksi muutakin henkilöä akkunan ääressä ja katseli ulos hämärään, ei kirkkotarhaan, ei sinnepäinkään, vaan pappilan maata, ja Pomukkelskopp sanoi Kanasellensa, että nyt ei voinut toisin käydä, nyt oli arentikontrahti purjettava, nyt oli hänen se saaminen, hän tahtoi puhua asiasta uuden pastorin kanssa ennen vaalia.
"Mukkel", sanoi Kananen, "Pümpelhagenin herra ei suinkaan sitä suvaitse, hän ei päästä peltoa kynsistänsä".
"Kynsistänsä, Kanaseni? Minähän pidän häntä kynsissäni".
"Niin, jospa nuori herra suostuisikin siitä luopumaan; mutta kuinkas käy sitte, jos me saamme semmoisen uuden papin tänne, joka itse hoitaa maanviljelystänsä?"
"Kyhkyseni, enhän minä tunne sinua enää ensinkään! Valitsemmehan itse; me valitsemme herännäisen papin. Semmoisilla on vaan tekemistä raamatun, virsikirjan ja uskonkappalten kanssa, heillä ei ole aikaa maanviljelyksestä huolta pitämään".
"No, mutta emmehän valitse yksin, Pümpelhagen ja Reksow ja Warnitz valitsevat myös".
"Kyhkyseni, Warnitz ja Reksow! Mitä voivat ne Pümpelhagenia ja Gürlitziä vastaan? Jos Pümpelhagenilaiset ja minun alustalaiseni ääntävät yhdessä…"
"Älä luota alustalaisiisi, ne roistot tekevät sinulle vaan vahinkoa. Ja etkö luule, että pastorin rouvakin on vastusteleva sinun pyyteitäisi? Ja hän voi sen tehdä, koko kylä riippuu kiini hänessä kuin takkiainen".
"Enköhän minä voi hänelle sitä kostaa? Hänen pitää lähteä pois kylästä; — täällä ei ole papinlesken kotia, ja pitäisikö minun rakentaa hänelle semmoinen? Juu perunia, rouva kulta, odottakaa vaan sitä!"
"Kopp, sinä olet pöllöpää! Tapahtuuhan vaali jo paljoa ennemmin".
Ja niin puhein läksi hän.
"Kyhkyseni", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "armas kyhkyseni, ole huoleti, minä pidän kyllä huolta asiasta".
Niin, vereksillä haudoilla rehottaa myöskin rikkaruoho, kun perilliset kurottavat ahneesti kätensä vainajan rahaan ja omaisuuteen, kun naapuri käyttää hyväksensä lesken ja orpoin hätää, laventaaksensa taloansa ja tiluksiansa, ja kun voitonhimo istuu mukavassa sohvankulmassa ja miettii, mitenkä voisi kostua toisen onnettomuudesta.
Luku 24.
Mitä Frans aikoi tehdä pappilassa, vaan ei tehnytkään. Miksikä Bräsig oli varovainen ja Fritz kopea. Uudestaannäkeminen ja mieliharmit. 2000 taaleria tippusen tiessänsä! — Ken on auttava? Vanha ystävä Pomukkelskopp ja pappilan pelto.
Bräsig oli koko viikon pappilassa, hän pani kaikki kuntoon, mitä semmoisessa muutoksessa tarpeesen oli, hän toimitti kalunkirjotuksen, kirjotteli kokonaisia kasoja mitä kummallisimpia surukirjeitä, kantoi itse, huolimatta pyrystä ja pakkasesta ja leinistään postiin, suoritti suutari- ja nikkarirätingit Rahnstädtissä ja istui nyt maanantaina hautauksen jälkeen pastorin rouvan ja Lovisan kanssa aamiaispöydässä ja aikoi kohta syötyänsä lähteä, kun samassa eräät vaunut ajoivat pihalle ja Frans von Rambow hyppäsi maahan ja riensi sitä päätä terveenä ja iloisena pappilan tupaan. Mutta: "hyvä Jumala!" huudahti hän, nähdessään nuo molemmat rouvasihmiset surupuvussa, "mitä on täällä tapahtunut? Missä on pastori?"
Pastorin pieni rouva nousi ylös nojatuoliltaan ja kävi tuota nuorta herraa vastaanottamaan, antoi hänelle kättä ja lausui hiljaisella äänellä: "Minun pastorini on matkannut pois, matkannut kotiansa, ja hän käski sanoa terveisiä kaikille, kaikille" — tässä ei voinut hän pidättää kyyneleitänsä, vaan itki niistinliinaansa — "kaikille, joista hän oli pitänyt, teille myöskin".
Ja Lovisa lähestyi myöskin häntä ja antoi hänelle kättä, sanomatta mitäkään. Hänen poskensa olivat lentäneet punasiksi, kun hän ensiksi hänen näki ja tunsi, mutta nyt oli hän taas rauhallinen ja maltti mielensä. Ja Bräsig pudisteli Fransin kättä ja puheli niistä ja näistä, johtaaksensa seuraa toisille ajatuksille ja saadaksensa heitä heittämään näitä ensikohtauksen tuskallisia tunteita; mutta Frans ei häntä kuullellut, hän seisoi ihan ällistyneenä, tämä sanoma tuli hänelle niin äkkiä ja niin ankarana hänen iloisiin toiveisinsa.
Kaksi vuotta oli hän ollut Eldenan maanviljelysakademiassa; hän oli ollut uuttera ja oli siellä hankkinut itselleen tietoja kaikilla haaroilla, joita maanviljelyksessä tarvitaan ja joita ainoastaan semmoinen laitos tarjoaa; käytännöllisen maanviljelemisen tunsi hän tarkoin Hawermannin opastuksesta. Hän oli nyt täysi-ikäinen ja voi ottaa tiluksensa omaan haltuunsa; mikään ei estänyt häntä perustamasta perhettä, kuin hänen oma varovaisuutensa. Tämä ja pastori vainajan levolliset, järkevät kirjeet, jotka huolellisesti karttivat jokaista pienintäkin yllytystä tai viittausta ja jotka kaiken iloisen sydämellisyyden ohessa aina kehottivat seuraamaan järjen tietä, olivat pidättäneet häntä äkkinäisistä teoista ja ajattelemattomista toimista. Hänen sydämensä ei ollut tunnoton, se tykki yhtä lämpimästi hänen rinnassaan, kuin minkä toisen nuoren miehen hyvänsä, joka ensisilmäyksellä rakastuu aina korvihin asti ja kantaa edessään kättänsä ja sydäntänsä tarjottimella; mutta hän oli lapsuudesta asti tottunut luottamaan omaan järkeensä ja hän oli pieniäkin asioita toimittanut varovaisuudella — muutamat sanoivatliian suurellavarovaisuudella — mutta se ei haittanut! Tässä asiassa oli hän oikeassa, tämän koko elämälle tärkeän askelen tahtoi hän tehdä lämpimällä sydämellä, mutta kylmällä päällä. Hän oli hillinnyt sydämensä tunteet, oli sulkenut kaikki iloiset unelmat onnesta ja autuudesta lujasti rintaansa, ikäänkuin makean ytimen kovaan kuoreen hän ei ollut tahtonut aukaista sitä paljaasta himosta ja hekumasta, hän oli odottanut kärsivällisesti, kunnes onnelliset sattumukset, juurikuin auringon paiste ja sade, saivat kuoren itsestään hiljaa aukeamaan, että sydän terveenä ja eheänä tulisi näkyviin ja että siitä, kasvaisi puu, jonka varjossa hän kerran onnellisena voisi istua Lovisansa kanssa. Ja kun hänen sydämensä toisinaan oli tulisemmin sykkinyt ja oli yllyttänyt häntä käymään katsomaan ja tapaamaan rakastettuansa, silloin oli hän uskollisesti vastustellut tätä haluansa, oli varonut, ettei tyttöä millään tavalla pakotettaisi, vaan että hän saisi aikaa, ajatella tilaansa, ja tehdä päätöksensä; ja kopeasti oli Frans sysännyt syrjään sen ajatuksen, että hän käyttäisi onnellista taloudellista asemaansa puhemiehenänsä. Ja jos hänen sydämensä toisinaan tämän taistelun aikana vuosikin verta, niin oli hän sille silloin rohkeasti lausunut: "Arpajaispeliä tämä ei ole! Semmoinen voitto on helposti voitettu ja yhtä helposti hävitetty. Se voitto vasta kelpaa, jonka vaivalla saa, siitä voi vastedes iloa olla".
Mutta nyt oli hän täysi-ikäinen, nyt oli hän mies kaikin puolin, nyt oli hänen kopeutensa ja rehellisyytensä tuota suloisinta, rakastettavinta olentoa kohtaan tullut täydellisesti tyydytetyksi, nyt tuli tuon kovan pähkinän sydän terveenä ja eheänä näkyviin maan mustasta mullasta, nyt oli aika sitä hoitaa, että siitä puu kasvaisi, nyt ei ollut ainoastaan aika, vaan myöskin velvollisuus se tehdä. Nyt hyppäsi hän vaunuihinsa, taistelu varovaisuuden ja lämpimän sydämen välillä oli loppunut, varovaisuus jäi kotia, hyvään säilyyn, ettei se kokonaan katoaisi, sillä hän saattaisi sitä vielä tarvita, ja tuon lämpimän sydämen otti hän vaan mukaansa ja matkalla hyvitteli ja hellitteli hän sitä kaikilla tavoin ja lauloi sille suloisia lauluja ikäänkuin olisi se kapalolapsi ja hän sen äiti. — Ja nyt oli ilo tiessänsä, laulut onnesta ja rakkaudesta olivat turhaan lauletut, hänen sydämensä tykki levottomammin kuin ennen, nuo molemmat huolelliset, surupukuun puetut olennot nähdessään, ja vaikka hän olikin jättänyt malttavaisuutensa kotia, hänen ihmisellinen tunteensa, hänen kunnioituksensa näin suurta surua kohtaan ja muisti tuosta kunnianarvoisasta vainajasta olivat kumminkin seuranneet hänen muassaan, ja semmoisten valtaa ei voi mikään rehellinen sydän vastustella, se masentuu, vaikka kyllä surulla ja tuskalla. — Rakkaus, sanovat ihmiset, on itsekäs eikä välitä muista, ja se onkin totta! Se on oma mailmansa itseksensä ja menee omaa menoansa, ikäänkuin ei mikään muu siihen koskisi; mutta jos sen alku on Jumalasta, niin on sen kulku ijankaikkisilla laeilla määrätty, ettei se milloinkaan hairahdu pois oikealta tolalta, ei mihinkään kosketa, vaan valaisee muut mailmat suloisella, lempeällä valollansa, ikäänkuin iltatähti, vuodattaen lepoa ja virvotusta kipeihin sydämiin.
Niin oli Fransinkin rakkauden laita, se ei voinut loukata, ei voinut mitään levottomuutta muille tuoda, sen täytyi lohduttaa ja lääkitä, ja sentähden hillitsi hän sydämensä ja vaikeni, ja kun hän sanoi jäähyväiset pappilassa, silloin oli hänen mielensä kuin matkustajan, joka hiellä ja vaivalla on lähestynyt kaukaa näkyvää kirkontornia ja saa nyt ensimäisistä taloista tietää, että tämä ei ole oikea, että vasta pitkän, taipaleen takana on hänen matkansa määrä, hän ottaa hyvän siemauksen ja lähtee ripeästi astumaan edelleen.
Oli kaunis, kirkas talvipäivä, kun Frans kävi Pümpelhageniin ja antoi vaunujen hiljaa seurata perästä; Bräsig kävi hänen kanssansa. Tuo nuori mies oli vaipunut omiin syviin ajatuksiinsa, mutta Bräsig ei ja sentähden he eivät sopineet oikein yhteen. Bräsig olisi kernaasti voinut jättää kertomatta kaikki ne jutut, jotka tänään kummittelivat hänen päässänsä; mutta pehtori Bräsigin parhaimpia ominaisuuksia, oli, ettei hän milloinkaan havainnut, koska hän oli haitaksi. Vihdoin oli hänen kumminkin huomaaminen, ettei tuo nuori herra mitään vastannut: hän seisahtui sentähden melkein samassa paikassa, jossa Aksel taanoin oli niin hävyttömästi hänelle matkapassin antanut, ja kysyi: "Mitä? Olenko minä ehkä teille rasitukseksi? Semmoista on minulle jo kerta ennen tällä paikalla tapahtunut teidän arvoisan orpananne kanssa, voinhan nyt, niinkuin silloinkin, väistyä syrjään".
"Hyvä herra pehtori", sanoi Frans ja tarttui vanhuksen käteen, "älkää panko pahaksenne: tuon vanhan hyvän pastorin kuolema ja tämä surullinen muutos tuossa minulle rakkaassa pappilassa ovat tehnet minuun liian syvän vaikutuksen".
"Vai niin", lausui Bräsig ja puristi hänen kättänsä, "jos niin on, niin on se teille kunniaksi, ja minä olen aina sanonut, myöskin pastorin rouvalle; ja pikku Lovisalle, että te olette, niinkuin sivistyneen maanviljeliän olla pitää, sillä teillä on ihmiselliset tunteet rinnassa ja pidätte kumminkin noita perhanan renkejä kurissa; ja Rudolfille olen minä aina sanonut, hänen tulee ottaa teidät esikuvaksensa. Tunnetteko Rudolfia?" Ja nyt rupesi hän kertomaan Rudolfista ja Miinasta ja Gottliebistä ja Liinasta ja otti koko seudun puheeksi, ja Frans maltti mielensä ja kuulteli tarkasti, niin että hän, kun Pümpelhageniin saapuivat, tunsi kaikki, vieläpä Pomukkelskopp ja hänen Kanasensakin.
"Niin", sanoi Bräsig, kun tulivat Pümpelhagenin pihalle, "te menette nyt armollisen orpananne luoksi ja minä Hawermannin luoksi, ja mitä minä puhuin teille Pomukkelskopista ja hänen salaisista juonistansa, se jää meidän kahden kesken, ja siitä saatte olla vakuutettu, että minä pidän häntä silmällä, ja jos hän täällä vielä panee toimeen salaisia vehkeitä niin otan minä niistä selvän".
Mutta Frans ei mennytkään herraspytinkiin, hän jaoksi Bräsigin edellä pehtorin puolelle, jossa hän oli viettänyt niin monta hiljaista sydämellistä hetkeä vanhan, uskollisen opettajansa kanssa, hän heittäytyi vanhuksen kaulaan, ja näytti kuin olisivat aika ja vuodet pyyhkäistyt pois heidän molempain väliltänsä, ja vanhuksen silmät kävivät kosteiksi ja tuon nuoren miehen posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi vanhuksen siunaus saanut tuon nuoren sydämen heleämmin rehottamaan. Niin oli laita tässä, ja niin pitäisi aina olla. Ja Frans lähestyi myöskin Fritz Triddelfitziä ja oikaisi hänelle kätensä ja sanoi: "Hyvää päivää, Fritz".
Mutta Fritz oli myös kopea puolestansa, hänellä oli porvarismiehen kopeus, ja hän oli myös kostonhimoinen, hänellä oli tuo tapaus valtaojanteessa vielä tuoreessa muistossa, hän vastasi kylmästi: "Kuinka te jaksatte, herra von Rambow?"
"Fritz, oletko sinä hullu?" sanoi Frans ja kiersi hänen ympäri ja jätti hänen seisomaan kuin tutkimattoman kysymysmerkin, johon toisetkin saivat arvotusvoimaansa koetella, ja antoi kättä noille molemmille vanhoille herroille ja meni orpanansa luoksi.
"Kaarlo", sanoi Bräsig ja istui pöydän ääreen, jossa ruoka jo oli valmisna, "oivallinen nuori mies tuo herra von! Ja mikä herkullinen porsaan paisti teillä tässä! Seitsemään kylmään talveen en ole enää porsaan paistia nähdä saanut".
Aksel otti vastaan orpanansa Fransin sydämellisesti ja todellisella ilolla, ja se olikin luonnollista, sillä nämä molemmat orpanukset olivat sukunsa ainoat miehelliset edustajat. Frida, joka jo häissänsä oli tullut Fransin tunteinaan, iloitsi nähdessänsä tuon hyvänlaitaisen ja ymmärtäväisen nuoren miehen ja koetti kaikilla tavoin tehdä hänen täälläoloansa niin iloiseksi kuin mahdollista, ja kun Hawermann päivällisen jälkeen oli saattanut Bräsigiä taipaleen matkaa ja nyt tuli takasin yli pihan, lähetti Frida pyytämään häntä tulemaan kahville, koska hän syystä luuli sen olevan Fransille mieliksi. Tässä tilaisuudessa tuli nyt ilmi, että Frans kaikkein ensiksi oli käynyt pehtorin puolella, joka tietysti närkästytti Akselia; hän rypisti kulmiansa tämän kuullessansa, ja hänen rouvansa kumminkin havaitsi heti, että hänen sydämensä alkoi paisua. Se olisi itsestänsä voinut olla yhdentekevä, jollei hän olisi ollut niin ymmärtämätön ja maltiton, että hän kylmällä, ynseällä käytöksellä kosti Hawermannille, mitä Frans oli rikkonut — jos sitä ylimalkaan voi rikokseksi sanoa.
Seura ei siis nytkään oikein sopinut yhteen; jokainen ystävällinen sana Hawermannin ja Fransin välillä harmitti Akselia; hän tuli yhä jäykemmäksi ja kylmemmäksi, ja vaikka tuo nuori rouva kyllä levitti suloista, lämmintä auringon paistetta ympärillensä, oli koko keskuuspuhe jo taukoamaisillansa, kun Hawermann yht'äkkiä kavahti ylös istuimeltansa, riensi akkunalle ja ilman pitkittä mutkitta juoksi ulos ovesta.
Akselin kasvot lensivät tummanpunasiksi kiukusta: "Tuopa on toki liian hävytöntä!" huudahti hän "minun pehtorini näyttää tahtovan, heittää kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimukset sillensä".
"Sehän mahtaa olla jotakin tärkeätä", sanoi Frida; ja läheni akkunaa."Mitä on hänellä tuolla päivätyöläisen kanssa tekemistä?"
"Sehän on päivätyöläinen Regel!" sanoi Frans, joka myös katseli ulos akkunasta.
"Regel? — Regel?" kysäisi Aksel ja hypähti nyt myöskin pystyyn, "sehän on se sanansaattaja jonka minä eilen lähetin viemään 2000 taaleria kullassa Rostockiin, eihän hän vielä liene ehtinyt takasin tulemaan".
"Sehän se kai on", huudahti Frans, "mikä tuon vanhan miehen on niin saanut haltioihinsa. Näetkö vaan, kuinka hän rääkkää tuota mies parkaa! Semmoisena en ole minä häntä milloinkaan nähnyt!" ja niin puhein juoksi hän ulos ovesta ja Aksel perässä.
Kun he ulos tulivat, oli vanha pehtori tarttunut tuon nuoren, vahvan päivätyöläisen kaulukseen ja ravisteli häntä niin, että hattu putosi häneltä lumeen: "Se on valhe!" huusi hän, "se on hävytön valhe! Herra Rambow, mies on hukannut rahat!" huudahti hän isännällensä.
"Ei, ne on minulta ryöstetty!" huusi päivätyöläinen ja seisoi kalmankalpeana pihalla.
Aksel oli myös käynyt kalpeaksi; ne 2000 taaleria olisi hänen oikeastaan jo aikaa pitänyt lähettää Rostockiin, mutta hän oli yhä viivytellyt, kunnes hänen vihdoin oli pakko se tehdä, ja hän oli lainannut nämä rahat Pomukkelskopilta — ja nyt olivat ne tippusen tiessänsä.
"Se on valhe!" huusi Hawermann, "minä tunnen miehen. Hänkö antaisi väkisin ryöstää rahat itseltänsä? Kymmenen miestä ei voi häneltä väkisin ottaa edes piipullista tupakkaa;" ja hän hyökkäsi uudestaan miehen niskaan.
"Malttakaa!" huudahti Frans ja astui väliin, "antakaa miehen puhua rauhassa. Kuinka on rahojen laita?"
"Ne on minulta ryöstetty", sanoi Regel. "Kun minä tänä aamuna tulin Rahnstädtin takana olevaan Gallinin metsään, tuli kaksi miestä minua vastaan, ja toinen pyysi minulta vähän tulta piippuunsa ja kun minä aioin hänelle tulta iskeä, tarttui toinen takapuolelta kiini uumilleni ja paiskasi minun maahan, ja ottivat minulta sen mustan paketin taskustani ja juoksivat sitten Gallinin metsään, minä perässä, mutta en voinut heitä enää saavuttaa".
"Mitä tämä merkitsee?" puuttui Aksel puheesen. "Kuinka tulit sinä vasta tänään aamulla Gallinin metsään, jonne on vaan puoli penikulmaa Rahnstädtistä? Enkö minä sinulle selvään sanonut, että sinun piti hankkia itselles passi Rahnstädtin pormestarilta ja sitte käydä läpi yön, että rahat tänään kello 12 olisivat Rostockissa?" (Se oli viimeinen hetki, jolloin rahat olivat maksettavat, muuten olisi hän haastettu oikeuteen.)
"Niin, herra", sanoi päivätyöläinen, "ja passin olen hankkinutkin, ja tässä hän on", ja veti sen esille hattunsa vuorin alta, "mutta talviyöllä kulkeminen ei ole mitään leikintekoa, ja minä jäin sukulaisteni luoksi Rahnstädtiin ja arvelin, että ehtisinpä vielä sittenkin ajoissa Rostockiin".
"Kristian Däsel!" huusi Hawermann yli pihan ja oli jo varsin levolliseksi tullut, sillä ainoastaan se luja vakuutus, että päivätyöläinen oli valehdellut häntä vasten silmiä, oli saanut tuon vanhan miehen haltioihinsa. "Herra von Rambow", sanoi hän kun Kristian tuli lähemmäksi, "ettekö tahdo, että kruununmies noudetaan tänne?" — ja kun Aksel siihen suostui, sanoi hän: "Kristian, valjasta hevonen kääsien eteen, sinun pitää noutaa Rahnstädtin pormestari tänne; asiaa koskevan kirjeen annan minä mukaasi. Ja sinä, Regel, tuleppa tänne, sinulle tahdon minä osottaa rauhallisen paikan, jossa voit asiaasi aprikoida". Niin puhein lähti hän päivätyöläisen kanssa pois ja sulki hänen kamariin.
Kun Aksel nyt orpanansa kanssa meni takasin huoneesen, olisi hänellä ollut sopivin tilaisuus ilmottaa tuolle nuorelle miehelle rahapulansa; mutta, vaikka hän tiesi, että Frans mielellään olisi tahtonut ja voinut häntä auttaa, vaikeni hän kumminkin. Ja se on tunnettu, kaikkialla havaittu totuus, että varsinaiset velantekiät mieluisemmin kääntyvät kovasydämisten koronkiskojain kuin helläsydämisten ystäväin ja sukulaisten puoleen. He ovat liian ylpeitä, tunnustaaksensa tyhmyyttänsä ja hätäänsä; mutta: eivät ole ylpeitä kylliksi, pyytämään ja lainaamaan rahoja kelvottomilta juutalaisnylkyreiltä. Mutta tämä ei ole mitään ylpeyttä, tämä ei ole mitään muuta kuin viheliäisintä pelkuruutta, joka kavastelee ystävien ja sukulaisten järjellisiä ja hyväntahtoisia varotuksia.
Aksel vaikeni siis ja käveli levottomana edes takasin huoneessa, jossa Frida ja Frans haastelivat tästä omituisesta tapauksesta. Asia oli herralle kuitenkin sangen hankala, rahat täytyi hankkia, muuten haastettaisiin hän oikeuteen, haaste oli jo kenties tulossa. Hän ei kotona kauemmin viihtynyt, hän käski tuoda hevosensa, ja vaikka jo rupesi hämärtämään, lähti hän ratsastelemaan, niinkuin hän sanoi — hän ratsasti Pomukkelskopin luo.
Pomukkelskopp kuulteli erinomaisella osanotolla herra von Rambowin onnettomuutta ja voivotteli ihmisten kehnoutta ja kummasteli, miksikä herra von Rambow ollenkaan piti pehtoria, koska ei sillä edes ollut sen verran ymmärrystä, että voi hankkia hänelle luotettavan miehen näin tärkeätä asiaa toimittamaan, ja arveli että kaiken tämän takana voi piillä vielä jotakin muuta, vaikkei hän sitä vielä tahtonut sanoa, mutta sen hän kumminkin tahtoi saada sanotuksi, että Hawermann aina oli pitänyt erinomaista huolta omasta edustansa, esimerkiksi mitä pappilan peltoon tuli; sen vouraamiseen oli hän yllyttänyt kamarineuvos-vainajaa vaan sentähden, että hän itse saisi enemmän kuormarahoja,[12] sillä Pümpelhagenille oli silminnähtävästi vahinkoa tästä arentimaasta ja sen oli hän hänelle todeksi näyttävä. Ja nyt lateli hän pitkän jonon laskuja Akselin eteen, joita ei Aksel ollenkaan voinut seurata, koska hän ylimalkaan ei osannut lukua laskea ja tässä tuokiossa vaan ajatteli rahapulaansa. Hän sanoi sentähden vaan kaikkeen "niin, niin" ja otti viimein asiansa puheeksi, että Pomukkelskopp vielä lainaisi hänelle 2000 taaleria. Pomukkelskopp väänteli itseään ensiksi hieman, kynsi korvansa taustaa ja lausui vihdoin "olkoon menneeksi" mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettei Aksel vouraisi pappilan peltoa uudelta pastorilta. Tämä olisi nyt saattanut herättää tuon nuoren herran kummastusta, ja Pomukkelskopp tulisikin jo jotakin sinne päin, hän osotti sentähden hänelle uudestaan luvuilla, että Gürlitzin kartano paljoa ennemmin voi ottaa sen vourataksensa ja että he sillä tavalla molemmat hyötyisivät vaihdosta. Aksel kuulteli vaan puolella korvalla häntä ja suostui vihdoin kirjallisesti antamaan tämän lupauksen; hän oli kovassa rahapulassa, ensimäisestä hädästä oli pääseminen millä ehdolla hyvänsä, ja hänessä oli miestä kyllä tappamaan lypsävä lehmänsä, saadaksensa rahoja nahasta.