Se asia oli nyt selvillä: Aksel piirsi nimensä; velkakirjaan, Pomukkelskopp pani pakettiin nuo 2000 taaleria ja lähetti oman tallirenkinsä viemään niitä; Akselin kirjeen kanssa Rahnstädtin postiin. Niin olikin paras, sillä sillä tavoin ei kukaan Pümpelhagenissa saanut asiasta vihiä. Kun Aksel ratsasti kotia hautoi hän päässänsä kahta valhetta niin lujasti, että hän vihdoin itse rupesi niitä uskomaan: ensiksi, että Hawermann oikeastaan oli yksin syypää koko vahinkoon, ja toiseksi, että hän voi olla iloinen, että sillä; tavalla pääsi pappilan pellosta.
Luku 25.
Keräjäpäivä. Miksikä Slusuhr on kadottanut omantuntonsa. Kahdesta aviopariskunnasta, ja kuinka paholainen on viekas peijakas. Mitä Hawermannilla oli päivä-työläisen vaimon kanssa puhumista, ja miksikä Frans estää Akselia ryhtymästä äkkipikaiseen toimeen. Pomukkelskopp koskee sormella paistiin ja ratsastaa sitte tiehensä; molemmat orpanukset turmelevat mahansa tällä paistilla, ja Frans huomaa ettei Pümpelhagen ylimalkaan miellytä häntä, hän matkaa tiehensä, eikä edes Fridakaan voi häntä pidättää.
Pümpelhageniin oli sillä aikaa tullut Rahnstädtin pormestari notarius Slusuhrin kanssa, joka piti pöytäkirjaa. Se mies oli toiminut hyvin huolellisesti, hän oli heti Hawermannin kirjeen saatuansa, lähettänyt näppärän polisimiehen kaikkiin kapakkoihin ja kauppapuoteihin, joihin päivätyöläiset tavallisesti poikkeavat, kyselemään, josko ja mihinkä aikaan päivätyöläinen Regel Pümpelhagenista mahdollisesti niissä oli ollut, ja sillä tavalla oli hän saanut tarkoin tietää yhtä ja toista, josta hänellä voi olla apua, asiaa tutkiessaan.
Regel oli kello neljän aikaan edellisen päivän iltapuolella tullut hänen luoksensa ja oli saanut passinsa, oli näyttänyt hänelle rahapaketin, raha oli ollut ommeltuna mustaan vakstuukiin ja pormestari oli vielä tarkasti katsonut, ettei sinetti ollut rikkoontunut. Mies oli kertonut hänelle — hän oli ylimalkaan käyttänyt hyvin puheliaalta — että hänen oli matkaaminen yön läpi; se oli tosin tähän vuoden aikaan liian paljo pyydetty, mutta olihan mies terve, rivakka mies: liian pimeä ei voinut tulla, koska lumi valaisi ja puoliyön aikana oli kuukin nouseva: hän oli sentähden neuvonut häntä heti lähtemään. Mutta sitä ei hän nyt ollut tehnyt, niinkuin pormestari varmaan oli tietää saanut: hän oli käynyt muutamissa kapakoissa ja oli ostellut ryyppyjä: vielä kello yhdeksältäkään ei hän ollut lähtenyt pois kaupungista, vaan oli siihen aikaan seisonut vielä erään kauppapuodin edessä ja juonut viinaa ja oli kerskaillen puhunut rahoistaan ja oli näyttänyt pakettia puotipojille. Mihinkä hän sitte oli joutunut, ei pormestari vielä tietänyt; mutta se hänestä näytti varmalta, että mies oli ollut pahasti pöhnässä, ja hän kysyi nyt Akselilta ja Hawermannilta, oliko mies tavallisesti viinaan menevä.
"Sitä en minä voi tietää", sanoi Aksel, "minua on tässä suhteessa luottaminen pehtoriini".
Hawermann katsahti häneen, ikäänkuin olisi tämä lause häntä oudostuttanut, aikoi väittää jotakin sitä vastaan, mutta sanoi vaan pormestarille, ettei hän koskaan ollut mitään sentapaista miehessä havainnut, ei edes kuullutkaan; Regel oli aina ollut raittihin mies koko kartanossa ja hän ei ylimalkaan voinut tässä suhteessa kartanon väkeä moittia.
"Saattaa niin olla!" sanoi pormestari… "mutta, varsin oikeassa ei sen miehen laita ollut;kertaonensimäinenkerta — hän oli varmaankin juonut jo ennen, kuin hän minun luokseni tuli. Kutsukaa hänen vaimonsa tänne".
Vaimo tuli. Hän oli nuori, sievä vaimo; ei siitä ollut monta aikaa, kun hän vielä oli ollut mitä verevin ja kaunein meklenpurilainen maatyttö, mutta nyt olivat lapsivuoteet vieneet ruusut poskilta ja, talouden askareet olivat tehneet nuo hienot, notkeat jäsenet jäykiksi — työväen vaimot vanhenevat väleen maalla — pait sitä oli hänellä surua, ja pelko pani kaikki hänen jäsenensä vapisemaan. Hawermannin tuli sääli tuota vaimo parkaa, hän kävi hänen luoksensa ja sanoi: "Älkää pelätkö, sanokaa vaan totuus, niin tulee kaikki taas hyväksi".
"Herran Jestan, herra pehtori, mitä on tapahtunut? Mitä on minun mieheni tehnyt?"
"Sanokaa", kysyi pormestari, "eikö teidän miehenne juo toisinaan enemmän viinaa, kuin hän sietää?"
"Ei, herra, ei milloinkaan, hän ei juo ensinkään viinaa, eikä meillä olekkaan sitä kotona; ainoastaan elonaikana juo hän ryypyn, joka kartanosta annetaan".
"Eikö hän eilen, kun hän kotoa lähti, ollut juonut viinaa?" kysyi pormestari uudestaan.
"Ei, herra! Hän söi ensin ja sitte lähti hän noin kello puolikolmen aikaan matkaan. Niin, ei… mutta malttakaapa, malttakaapa! — Niin, nähnyt en ole sitä; mutta kuitenkin! Herra Jumala, kun minä eilen illalla avasin kaapin, oli viinapullo tyhjä".
"Eihän teillä ole milloinkaan viinaa kotona?" kysyi pormestari.
"Ei, sitä ei meillä olekkaan; mutta tämä oli vielä jälillä hautajaisista; me hautasimme viime perjantaina vanhimman pienen tyttäremme, ja siitä jäi vähän jälille. Ah, kuinka hän sitä suri! kuinka kovasti hän sitä suri!"
"Ja te luulette, että teidän miehenne on viinaa juonut?"
"Niin, herra, kukapa muuten olisi sen tehnyt?"
Se pantiin pöytäkirjaan ja vaimo sai mennä.
"No niin!" sanoi Slusuhr röyhkeästi Akselille vilkutti silmää pormestarille, "viinan olemme nyt selville saaneet, kunhan vaan löytäisimme rahatkin".
"Herra notarius, kirjottakaa", lausui pormestari levollisesti ja vähän nuhtelevaisesti ja osotti sormellaan pöytäkirjaan: "Päivätyöläinen Regel tuodaan esille, varotetaan puhumaan totuutta, ja antaa seuraavat ilmotukset".
"Herra pormestari", huudahti nyt Aksel, "minä en ymmärrä, mitä tällä viinajutulla on minun rahani kanssa tekemistä. Mies on ne varastanut!"
"Juuri sitä", sanoi pormestari erinomaisen levollisesti, "tahtoisin minä tietää, onko hän ne varastanut eli oikeimmin — kätkenyt, ja josko hän ylimalkaan oli semmoisessa tilassa, että hän semmoista saattoi tehdä", ja hän lähestyi tuota nuorta herraa likemmäksi ja sanoi hyvin ystävällisesti, mutta myöskin vakavasti: "Herra von Rambow, varas, joka aikoo varastaa 2000 taaleria, ei juo itseänsä edeltäpäin humalaan. Muuten on minun teille ilmottaminen, että minun tuomarina ei tule ainoastaan pitää silmällä teidän, vaan myöskin syytetyn etua".
Regel tuli sisään, hän oli kalmankalpea: mutta se tuska, joka tänään iltapuolella, pehtorin häntä hätyyttäissä, oli koko hänen olennossansa tullut ilmi, oli nyt kadonnut, hän näytti lujalta kuin tammipölkky, johon ei mikään toukka tohdi kajota. Hän myönsi jo kotona juoneensa viinaa ja Rahnstädtissä vielä enemmän, että. hän kello yhdeksältä vielä oli ollut kauppapuodin edessä, sitte sukulaistensa luona Rahnstädtissä yötä ja että hän kello kuudelta aamulla oli lähtenyt matkalle Rostockia kohden; mutta siinä pysyi hän lujana, että Gallinin metsässä oli kaksi miestä ryöstänyt häneltä rahat.
Sillä aikaa kuin hänen viimeiset sanansa kirjotettiin pöytäkirjaan, lensi ovi auki ja päivätyöläisen nuori vaimo syöksi miehensä luo — sillä mitään ankaraa säännönmukaisuutta ei seurata Meklenpurin yksityisissä keräjätutkinnoissa — ja tarttui hänen käsivarteensa ja huudahti: "Jokkum! Jokkum! Oletko tehnyt vaimosi ja lapsesi ikuisesti onnettomiksi?"
"Mari! Mari!" huusi mies, "minä en ole sitä tehnyt. Minun käteni ovat puhtaat. Olenko minä koskaan varastanut tai jotakin ottanut?"
"Jokkum!" huudahti vaimo, "sano herroille totuus!"
Päivätyöläisen rinnassa riehui ristiriitaisuus, hänen kasvonsa lensivät tummanpunasiksi; mutta yhtäkkiä kävi hän taas kalmankalpeaksi ja loi arkamaisen, epävakaisen silmäyksen vaimoonsa: "Mari, olenko minä milloinkaan mitään varastanut tai ottanut?"
Vaimo antoi käsiensä pudota alas hänen hartioiltansa: "Et, Jokkum, sitä et sinä ole! Sitä et sinä tosiaankaan ole tehnyt! Mutta sinä valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut". Vaimo piti esiliinaa silmillänsä ja meni ulos ovesta; Hawermann seurasi hänen perästänsä. Ja päivätyöläinen vietiin pois.
Pormestari ei ollut estänyt miehen ja vaimon yhtymistä; se ei ollut, niinkuin olla piti, mutta se voi antaa hänelle ohjetta, miten päästä totuuden perille. Kuullessaan vaimon sanat: "sinä valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut", oli Aksel kavahtanut pystyyn ja, käveli pikaisilla askelilla edes takasin huoneessa, hänen omatuntonsa vaivasi häntä, hän ei tietänyt miksikä se teki sen juuri nyt, hän tiesi vaan, että varastanut ja ottanut ei hän ollut mitään, muttavalhetellutoli hän jo ennen. Mutta niin on laita ihmisen, joka ei ole suora, siinä silmänräpäyksessäkin, jolloin hänen omatuntonsa herää, valehtelee hän uudestaan jotakin puolustukseksensa.Hänenlaitansa oli ihan toinen kuinpäivätyöläisen, hänoli vaan valhetellut vähän rouvansa hyväksi, ettei rouva tulisi levottomaksi, muttapäivätyöläinenoli valhetellut, anastaaksensa itsellensä toisen omaisuutta.
Niin, herra von Rambow pitkittäkää vaan sillä tavalla, niin on paholainen vielä kerran saava teistä oikein makean haukkapalan.
Slusuhr oli kirjottanut pöytäkirjansa loppuun ja kävi taas rohkeasti Akselin luo ja sanoi: "Niin, herra von Rambow, ken valehtelee, se varastaa myös". Tämä oli hävytön lause Akselista hänen nykyisessä mielentilassaan, erittäinkin kun hän hyvin tiesi, kuinka pieni erotus oli Slusuhrin ammatin ja varastamisen välillä; hän ei ainoastaan kummastunut, ei! hän hämmästyi tuon miehen hävyttömyydestä. Sitä ei hän kuitenkaan olisi tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mitä ihmiset puhuivat herra notariuksesta.
Ihmiset puhuivat nimittäin, että notariuksen isä oli aikonut myydä hänen pienenä poikana Meklenpurin suuriherttualle juoksupojaksi ja oli tätä tarkotusta varten antanut tohtori ja kirurgi Kohlmannin Neubrandenburgissa leikata häneltä pois pernan, että hän paremmin voisi juosta; mutta tohtori, joka muuten kaikki tiesi, oli eräänä onnettomana hetkenä, jolloin hänen silmiänsä hämärsi, pernan sijasta leikannut pois omantunnon, ja nyt kuleksi Slusuhr mailmassa pernansa kanssa, mutta ilman omaatuntoa, ei juoksiana, ei, vaan notariuksena.
Tätä nykyä ei tuomarilla ollut mitään enempää tekemistä; todistajat, päivätyöläisen sukulaiset, eivät olleet saapuvilla ja pormestari käski sentähden, että vanki vielä tämä yö pidettäisiin Pümpelhagenissa ja seuraavana päivänä tuotaisiin Rahnstädtiin.
"Sitte on hän pantava kellariin herraspytingin alle", sanoi AkselHawermannille, joka taas oli tullut sisään.
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "eikö olisi parempi antaa hänen olla kamarissa pehtorin puolella, siellä on rautaristikot…"
"Ei", sanoi Aksel tylysti, "kellarissa on myös rautaristikot; minä tahdon välttää hankaluuksia, joita pehtorin puolella voisi tapahtua".
"Herra von Rambow, minä nukun keveästi, ja jos te käskette, niin voipi vielä joku luotettava mies vartioita ovella".
"Mitä minä käskin, sen minä käskin. Asia on minulle liian tärkeä, uskoakseni sitä teidän keveän unenne ja tuon lurjuksen kumppanin huostaan".
Hawermann katsahti häneen pitkäänsä ja lausui "Tapahtukoon tahtonne", ja meni ulos ovesta.
Kello oli likemmäksi kymmenen, illallinen oli jo hyvän aikaa ollut pöydällä. Mari Möller oli tuskissaan noiden paistettujen kourujen tähden, jotka tahtoivat palaa häneltä ihan karreksi, Frida oli myös mielipahoillaan tuosta illallisen pitkästä viivyttämisestä, vaikka Frans voimainsa perästä koetti häntä, puheillaan huvitella. Viimeinkin tulivat oikeudenherrat, ja Frida kävi teeskentelemättömällä tavallaan pormestaria vastaan ja kysyi: "Eikö niin? Hän ei ole niitä varastanut?"
"Niin, armollinen rouva", lausui pormestari levollisesti, mutta vakavasti, "päivätyöläinen ei ole niitä varastanut, mutta ne on häneltä varastettu, tai hän on ne hukannut".
"Jumalan kiitos!" huudahti Frida sydämensä pohjasta, "ettei mies ole mikään varas! Se ajatus, että epärehellisiä ihmisiä asuu kartanossa, olisi minulle ollut kauhistus".
"Ethän kai luule, että meidän väki on parempi kuin kaikki muut? Se on ihan samanlaista roistoväkeä, kuin muissakin kartanoissa, he varastavat jok'ainoa", vastasi Aksel.
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, joka myös oli tullut illallisatrialle, "meidän väkemme on rehellistä väkeä, minä olen ollut kylläksi kauvan täällä, minä tunnen heidät. Koko sillä ajalla ei ole yhtään varkautta tapahtunut".
"Ah, sitähän olette minulle aina sanoneet, ja nytpä nähdään — nytpä nähdään, mistä he käyvät! — Tyhmän herkkäuskoisuuteni tähden menetin 2000 taaleria. Ja jos te niin tarkoin tunnette väen, miksikä hankitte minulle juuritämänmiehen?"
Hawermann katsahti häneen pitkäkseen: "Niinkuin näyttää", sanoi hän, "tahdotte sysätä syyn minun päähäni, mutta jos tässä joku erehdys tapahtunut on, niin en minä ota sitä syykseni. Totta kyllä", lisäsi hän pikaisemmin puheesensa, ja kasvonsa punastuivat suuttumuksesta, "että minä olen tämän miehen teille lähettänyt; mutta vaan sentähden, että te itse aina olette käyttäneet häntä kuljettajana rahalähetyksissä; hänen olette jo enemmän kuin kymmenen kertaa lähettäneet Gürlitziin, ja tässä on herra notarius, joka voi todistaa, kuinka monesti mies on ollut hänen luonansa semmoisilla asioilla".
Frida katsahti, Hawermannin näin puhuttua Slusuhriin ja notariuksen silmät tähtäsivät häneen; kumpikaan ei sanonut mitään, ja niin erilaiset kuin heidän ajatuksensa olivatkin, tuntui kuitenkin siltä, kuin olisivat he katsoneet toinen toisensa sydämeen. Hän näki tuosta ilkeästä ilosta notariuksen silmissä, että notarius oli hänen onnensa suurin vihamies ja notarius näki tuon nuoren rouvan kirkkaista, järkevistä silmistä, että Frida oli pahimpana esteenä hänen ja Pomukkelskopin vehkeille.
Aksel aikoi antaa pikaisen vastauksen pehtorin puheelle, mutta, hän vaikeni, nähdessänsä tuon vanhan miehen katsovan häneen, vakaasti ja Fridan luovan häneen kysyvän silmäyksen. Myöskin Slusuhr piti suunsa kiini, sillä hän oli ainoa, joka voi nähdä: sen orjantappurapensaan läpitse, joka vähitellen oli kasvanut tähän puutarhaan, ja nyt oli hän väijyksissä pensaan takana ja vainui, eiköhän mikään otus juoksisi hänen tiellensä. Mutta pormestarilla ja Fransilla ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että Hawermann pikaisuudessaan oli koskenut arkoihin asioihin, ja he yksistään siis pitkittivät keskuuspuhetta illallispöydässä. Kun ruoalta päästiin, meni kukin erillensä; pormestari jäi yöksi kartanoon.
Kaikki nukkuivat Pümpelhagenissa, ainoastaan kaksi aviopariskuntaa valvoi vielä; toinen pari oli herra von Rambow rouvansa kanssa, toinen Regel vaimonensa. Ensinmainittu pari istui yhdessä tuossa lämpimässä, suuressa salissa ja yö oli niin rauhallinen, että olisi kyllä pitänyt olla halua ja rohkeutta, aukaisemaan sydämensä ja sanomaan totuus. Mutta siinä ei tullut mitään. Frida kehotti niin lämpimästi ja innokkaasti miestänsä tunnustamaan, sillä tiesihän hän jo kyllä, että Aksel oli suuressa rahanpulassa; he voisivat elää niukemmin, mutta Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa seurustelemisesta oli Akselin luopuminen; Frida oli puhuva Hawermannin kanssa, hän kyllä tiesi parhaan keinon. — Akselissa oli kaikki puolinaista; hän ei suorastaan valhetellut, mutta ei hän sanonut totuuttakaan. Että hän oli satunnaisessa rahanpulassa, myönsi hän, sillä keltä 2000 taaleria varastetaan, voipi kyllä tulla pulaan; eihän hän ollutkaan mitään puinut, eikä ollut siis vielä mitään voinut myydä — että hän jo edeltäpäin oli myynyt hyvän joukon nisuja ja saanut niistä rahat, sitä ei hän maininnut. Mitä hänellä Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa oli tekemistä. — Taavetista ei hän mitään lausunut —, ei voinut häntä vahingoittaa, ne olivat vanhoja, suoritettuja asioita — uudesta lainastaan Pomukkelskopilta ei hän mitään virkkanut — ja ne ihmiset olivat häntä kohtaan aina olleet siivoja; mutta mitä Hawermanniin tuli — tässä hän nyt ensi kerran innostui — pehtorinsa kanssa ei hän voinut raha-asioista keskustella, se ei isäntänä hänelle sopinut.
Aksel ei suorastaan valhetellut, ja kun hän laski kätensä rouvansa uumille ja hänelle sanoi, että kaikki oli taas hyväksi tuleva, sanoi hän myös totuuden, sillä sinä hetkenä luuli hän sitä itsekin. Frida lähti raskaalla sydämellä hänen luotansa.
Tuo toinen pari ei istunut lämpimässä huoneessa; päivätyöläinen lepäsi kylmässä kellarissa ja hänen vaimonsa rämpi polvillaan ulkona kellarin akkunan edessä Marraskuun kylmässä tiheässä rankkasateessa; he eivät istuneet vieretysten, heitä erotti toisistaan vahvat rautakanget.
"Jokkum", kuiskasi vaimo tuon rikkinäisen akkunan läpitse, "sano totuus".
"Ne on minulta ryöstetty", kuului vastaus.
"Jokkum, ken on ne ryöstänyt?"
"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi Regel ja hän puhui totta; hän ei tietänyt, kuka se naisihminen oli ollut, joka selvällä kirkkaalla aamulla valtamaantiellä oli vetänyt pois hänen povitaskustansa tuon mustaa paketin, kun hän vielä pohmelopäissä eilisestä elamoisesta ja uudestaan pöhnässä parista ryypystä varhain aamulla käydä hoiperteli pitkin tietä Gallinia kohden. Hän ei valhetellut, mutta totuutta ei hän myöskään voinut sanoa; kuinka saattoi hän myöntää, että häneltä, nuorelta, väkevältä mieheltä, naisihminen oli julkisella maantiellä ottanut 2000 taaleria. Sitä ei hän voinut, vaikka henki olisi otettu.
"Jokkum, sinä valhettelet! Jos et minulle tahdo totuutta sanoa, niin sano se kumminkin meidän vanhalle pehtorille".
Ei, hänelle ei hän millään muotoa voinut sitä sanoa, sillä hänelle oli hän kerran luvannut, ettei hän koskaan enää valehtelisi, ja pehtori oli häntä niin sydämellisesti varottanut — hänelle ei voinut hän sitä sanoa.
"Jokkum, mitä sinä aiot?"
"Minä tahdon lähteä pois".
"Jokkum! Jokkum! Ja minun aiot jättää tänne lasten kanssa?"
"Mari, minun täytyy päästä pois; muuten käy hullusti".
"Jokkum, sano totuus ja kaikki tulee taas hyväksi".
"Jos et tuo minulle purasta ja rahoja, niin otan minä tänä yönä hengen itsestäni".
Täälläkin rukoiltiin, pyydettiin ja anottiin yhtä hyvin kuin tuolla ylhäällä lämpimässä salissa; mutta puhdas totuus ei tahtonut tulla ilmi, ei täällä eikä tuolla; häpeä pidätti sitä täällä yhtä hyvin kuin tuolla häpeä tunnustaa ajattelemattomia, tyhmiä tekoja, ja myöskin täällä lähti vaimo raskaalla sydämellä miehensä luota.
Seuraavana aamuna sai sanoma, että Regel oli murtanut itsensä irti ja karannut tiehensä, koko Pümpelhagenin häiriöön. Pormestari ryhtyi toimiin, saadaksensa, häntä taas kiini, ja matkasi notariuksen kanssa kotia. Aksel oli raivoissaan, kukaan ei tietänyt miksikä, mutta hän raivosi kai itsensä tähden ja sentähden, ettei hän voinut syyttää tästä ketään toista, koska hän itse oli käskenyt, että mies oli suljettava kellariin.
Aamiaisen aikaan tuli Pomukkelskopp tiedustelemaan, oliko varmaankin totta, mitä hän oli kuullut puhuttavan. Hän ja Frans tervehtivät toinen toistansa kylmästi ja vieraanlaisesti, mutta sitä ystävällisemmin otti Aksel hänet vastaan. Pomukkelskopilla oli paljo kertomista siitä, kuinka oikeuslaitokset kohtelevat yhteistä kansaa veltosti ja että Rahnstädtin pormestari oli liian hyvänlaitainen lurjuksille; hän puhui varkauksista, joita hän ja hänen tuttavansa olivat kärsiä saaneet, ja lopetti vihdoin puheensa sillä, että hän itse luuli, samoin kuin Hawermannkin, ettei mies ollut sitä tehnyt. "Se tahtoo sanoa", lisäsi hän, "hän ei ole sitä itsestänsä tehnyt, hän voi olla vaan toisen välikappaleena, sillä mikään päivätyöläinen ei tohdi varastaa 2000 taaleria, jotka hänelle on uskottu; siinä piili joku viekkaampi takana. Ja sentähden", sanoi hän, "neuvon minä teitä, herra von Rambow, pitämään silmällä niitä, jotka ovat olleet avullisna päivätyöläisen karkaamiseen ja jotka ylimalkaan pitävät hänen puoltansa".
Akselin mielen oli tappio ja harmi kylliksi katkeroittanut ja jokainen siemen, joka siihen putosi, erittäinkin rikkaruohon siemen, versoi siinä hyvästi. Hän käveli huoneessa edes takasin. Jaa, Pomukkelskopp oli oikeassa, hän oli vanha kokenut mies, joka tunsi ihmiset, s.t.s. täällä maalla. Mutta ken voi olla Regelin kanssa yksissä neuvoin? Hän ei tietänyt tähän vastata. Ken oli pitänyt Regelin puolta? Sen oli Hawermann tehnyt, hän oli kaikkein ensiksi selvään sanonut, että Regel kai oli hukannut rahat. Mutta olihan hän, asiasta tiedon saatuansa, käsin käynyt miehen kimppuun? No, sehän voi olla ennakolta suostuttua peliä. Ja miksikä hän kaiken mokomin tahtoi, että päivätyöläinen olisi pantu hänen viereiseensä kamariin? Kenties sentähden, että hän olisi voinut hänen kanssansa keskustella, kenties, että hän tällä tavalla olisi voinut häntä paremmin karkaamaan auttaa?
Nämät arvelut olisivat jokaisesta järjellisestä ihmisestä näyttäneet tyhmiltä; mutta piru on kavala veijari, hän ei valitse viisaita, ja vahvoja ihmisiä, kylvääksensä heihin rikkaruohoansa, hän valitsee sitä varten heikot ja tomppelit.
"Mitä on teidän pehtorillanne tuolla vaimon kanssa tekemistä?" kysyiPomukkelskopp, joka oli siirtynyt akkunan ääreen.
"Sehän on Regelin vaimo", sanoi Frans, joka seisoi hänen vieressänsä.
"Niin". huudahti Aksel pikaisesti… "mitä on hänellä vaimon kanssa tekemistä? Sen tahtoisin minä tietää".
"Sepä on hyvin kummallista", virkkoi Pomukkelskopp.
Kartanolla seisoi Hawermann päivätyöläisen vaimon kanssa ja kehotti silminnähtävästi häntä johonkin; vaimo vastusteli, mutta vihdoin antoi hän myöden ja kävi Hawermannin kanssa ylös herraspytinkiin. He tulivat sisään.
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "vaimo on minulle juuri tunnustanut, että hän on auttanut miestänsä tänä yönä karkaamaan".
"Niin, herra", sanoi vaimo ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, "minä olen sen tehnyt, minä olen siihen syypää; mutta minä en voinut olla sitä tekemättä, hän olisi muuten tappanut itsensä", ja nyt puikahtivat kyynelet hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa esiliinaansa.
"Soma juttu!" huudahti Aksel tylysti, vaikka hän muuten oli niin hyväluontoinen, "soma juttu! Tämähän näyttää olevan oikein varsinainen salaliitto!" Frans likeni vaimoa, veti hänet tuolille istumaan ja kysyi: "Eikö miehenne ole sanonut teille, mihinkä rahat ovat joutuneet?"
"Ei, nuori herra, hän ei ole minulle mitään sanonut, ja mitä hän sanoi, on vaan valhetta; sen minä tiedän; mutta ottanut ei hän ole niitä".
"Kuinka te tohditte", tiuskasi Aksel Hawermannille, "ilman minun käskyäni ruveta kuulustelemaan vaimoa?"
Hawermann hämmästyi tästä kysymyksestä, mutta vielä enemmän siitä äänestä, millä se tehtiin: "Minä luulin", sanoi hän vihdoin levollisesti, "että olisi hyvä tietää, kuinka ja milloinka vanki on karannut, että saataisiin vihiä hänen nykyisestä olopaikastansa".
"Eli myöskin antaa vihiä!" huudahti Aksel ja kääntyi äkkiä poispäin, ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin, joka tulisi hänelle hyvin kalliiksi asiaksi.
Niin vaaralliseksi, kuin hän syystä luuli, ei asia tosiaan tullut, sillä Hawermann ei ymmärtänyt, mitä Aksel sanoillansa tarkotti, hän kuuli vaan, millä äänellä ne sanottiin, ja siinä oli jo kylliksi saamaan hänen mitä vakaisimmalla tavalla sanomaan: "Mitä te sanoillanne tarkotatte, en minä tiedä, ja se onkin minusta yhdentekevä; mutta sitä tapaa, millä te eilen illalla ja tänään aamulla olette minulle puhuneet, en minä hyväksy. Eilen vaikenin minä teidän armollisen rouvanne läsnäolon tähden, mutta nyt tässä seurassa" — hän katsahti samassa Pomukkelskoppiin — "ei ole tarvis minun kursastella", ja niin puhein lähti hän ulos ovesta ja päivätyöläisen vaimo seurasi häntä.
Aksel aikoi juosta hänen perästänsä, mutta Frans astui hänen tiellensä: "Mitä sinä aiot, Aksel? Malta toki mielesi! Sinä olet syypää, sinä olet loukannut tuota vanhaa miestä pahemmin, kuin hän voi aavistaakaan".
Sepä oli hävytöntä, jupisi Pomukkelskopp, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, semmoista ei hän olisi kärsinyt pehtoriltansa; mutta hänen oli kiiruhtaminen kotiansa, sanoi hän, ja huusi ulos akkunasta hevostansa. Hän oli jo saanut asiat niin hyvälle alulle, kuin hän milloinkin toivoa voi.
Hevonen tuli, Aksel saattoi naapuriansa ulos ovesta; Frans jäi tupaan.
"Todellakin varsin hyvä mies, tuo teidän orpananne!" sanoi Pomukkelskopp, "mutta hän ei tunne vielä mailmaa, ei tiedä vielä, mikä sopiiherralle, mikäpalvelialle". Ja niin ratsasti hän tiehensä.
Aksel tuli huoneesen takasin ja paiskasi lakkinsa, jonka hän tuon kylmän aamun tähden oli pannut päähänsä, sohvankulmaan ja huudahti: "Penteleen roistot! Piru periköön heidät kaikki, kosk'ei enää, voi luottaa heihin keneenkään!"
"Aksel", sanoi Frans ja kävi ystävällisesti häntä likemmäksi, "sinä teet suurta vääryyttä väellesi, sinä teet vääryyttä itsellesi, veli kulta, kun tuolla tavalla kiihotat hyväntahtoista sydäntäsi syyttömään vihaan". "Syyttömään? Mitä? Minulta on varastettu 2000 taaleria…"
"Ne ovat menneet hukkaan, Aksel, erään päivätyöläisen kevytmielisyyden kautta".
"Joutavia,menneet hukkaan?" huudahti Aksel ja kääntyi poispäin, "matkitko sinäkin samaa tyhmää tarinaa kuin minun pehtorini!"
"Aksel, kaikki ymmärtävät ihmiset ovat samaa mieltä, sanoihan pormestari itse…"
"Mitäpä semmoisen nahjuksen sanoista! Jos minä olisin asiaa tutkinut, niin olisi peräti toisia asioita tullut ilmi; niin jospa minä vaan olisin saanut tuon vaimon tänä aamuna ensiksi käsiini, niin olisivat hänen ilmotuksensa kuuluneet ihan toisilta; mutta nyt? Ah, tämähän on ihan täysi salaliitto!"
"Kuuleppa, Aksel, sinä teit jo kerta ennen jonkinlaisen viittauksen", sanoi Frans kovalla äänellä ja vakavasti, "onneksi ei sitä ymmärretty, nyt teet sinä sen toistamiseen, ja minun puolestanitäytyyse ymmärtää".
"No, ymmärrä vaan; ilman riittävää syytä ei sitä tehdä".
"Ja semmoista voit sinä sanoa levollisella omalla tunnolla? Sinä tohdit kiukussasi ilkeällä röyhkeydellä viskata semmoisen häpeäpilkun kuudenkymmenen vuotisen ukon kunnialliseen elämään?"
Se sattui Akseliin ja jähdytti hieman hänen tulisuuttansa, ja hän sanoi, harmissaan, ettei hänen teeskennelty raivonsa enää tahtonut kestää: "Minä en ole sanonut, että hän on sen tehnyt; minä olen vaan sanonut, että hän mahdollisesti on voinut sen tehdä".
"Semmoinen epäluulo on yhtä paha kuin itse teko", sanoi Frans kylmästi; "se häpäisee sinua yhtä paljon kuin tuota vanhaa miestä. Arvele toki, Aksel!" lausui hän pikaisemmin ja laski kätensä orpanansa olkapäälle, "kuinka kauan tuo vanhus on uskollisesti ja vilpittömästi palvellut sinun isääsi ja sinua itse?Minulle", lisäsi hän hiljakseen itseksensä, "on hän ollut vielä enemmän, minulle on hän ollut ystävä ja opettaja".
Aksel kävi edes takasin, hän tunsi tehneensä väärin — kumminkin tässä silmänräpäyksessä —, mutta suorastaan tunnustamaan, että hän epärehellisellä tavalla oli tahtonut tykätä oman tyhmyytensä ja vääryytensä toisen syyksi, siihen puuttui häneltä rohkeutta, hän rupesi tinkimään omantuntonsa kanssa ja ryhtyi siihen keinoon, johon väärintekiät ja heikot ihmiset aina ryhtyvät: hän johti riidan vastustajan omaan personaan. Puhtaan totuuden myy vielä tänä päivänä heikko ihmissielu kolmestakymmenestä hopeapenningistä.
"Niin,sinulle", sanoi Aksel, "sinulleon hän kyllä tuleva vielä joksikin muuksikin".
"Mitä sinä tarkotat?" kysäisi Frans ja kääntyi äkkiä häntä kohden.
"No, en juuri mitään", vastasi Aksel. "Minä arvelin vaan, että sinä pian tulet kutsumaan häntä appivaariksi".
Näissä sanoissa piili hävytön ilkeys, niillä oli karkotuksena loukata miestä, joka puolusti totuutta; se oli sitä lokaa, joka Pomukkelskopin kanssakäymisestä oli häneen tarttunut; tummanpunasiksi lensivät Fransin kasvot. Hänen kallein, pyhin salaisuutensa oli tuotu ilmi, tuotu ilmi tässä kiusallisessa tilaisuudessa ja tällä tavalla, sanojen häpäisevä tarkotus oli silminnähtävä. Veri syöksähti tummanpunasena hänen kasvoihinsa, ja koettaen malttaa mieltänsä, sanoi hän lyhyesti: "Se ei kuulu tähän".
"Miks' ei?" sanoi Aksel; "se selittää kumminkin, miksikä sinä niin kiihkeästi puolustat herra Hawermanniasi".
"Se mies ei tarvitse mitään puolustusta, hänen koko elämänsä on hänen puolustuksensa".
"Ja hänen kaunis tyttärensä", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla ja suurella riemulla edes takasin.
Fransin sydän alkoi paisua, mutta hän hillitsi itsensä: "Tunnetko sinä tyttöä?" kysyi hän levollisesti.
"Tunnen — tahi en — se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt: minä olen nähnyt hänen pappilassa, ja hän on usein ollut täällä minun vaimoni luona ja minun vaimoni myöskin hänen luonansa; minä tunnen hänen vaan ulkomuodolta: kaunis tyttö, hyvin kaunis tyttö, todellakin! Hän veti minun huomioni puoleensa jo isäni hautajaisissa".
"Ja kun sinä sait tietää, että minä pidin tytöstä, etkö sinä koettanut tulla häntä likemmin tuntemaan?"
"En, Frans, en! Miksikä? Tiesinhän minä, ettei siitä tuumasta milloinkaan mitään voi syntyä".
"Sitten tiesit sinä todellakin enemmän kuin minä".
"Oo, minä tiedän vielä muutakin, minä tiedän mitä vipuja ja ansoja on käytetty, että sinä paulaan menisit, ja että vielä yhä ollaan puuhassa, sopivassa tilaisuudessa heittämään perus sinun kaulaasi".
"Ja keneltä tiedät sinä tämän kaiken? Mutta mitäpä minä sellaista kyselen! Semmoisia ilkeitä juoruja voidaan ainoastaanyhdessätalossa koko seudussa kokoon panna. Mutta koska nyt kerran meidän kesken se asia on puheeksi tullut, niin tahdon minä suoraan ilmottaa sinulle, että minulla todellakin on aikomus naida tyttö, se tahtoo sanoa, jos hän ei anna minulle rukkasia".
"Sen jättää hän kyllä, tekemättä!" huudahti Aksel ja pyöri kiukuissaan ympäri huoneessa. "Sen jättää hän kyllä tekemättä! Ja tämän tyhmyyden tahdot sinä tehdä? Ja tämän häpeän tahdot sinä tuottaa minulle?"
"Aksel, punnitse sanasi!" huudahti Frans, jonka viha puhkesi ilmituleen. "Mitä se asia sinua liikuttaa?"
"Mitä? Minuako, joka olen vanhin koko suvussamme, eikö se minua liikuttaisi, että nuorempi sukulainen häpäisee sitä sopimattomalla avioliitolla?"
Vielä kerran hillitsi Frans itsensä ja sanoi: "Sinä olet itse nainut, sydämesi halua seuraten, etkä ole sivuseikoista väliä pitänyt".
"Se on ihan toista!" huudahti Aksel ylpeästi ja luuli nyt olevansa voiton puolella: "Minun vaimoni on yhtä jalosukuinen kuin minä, hän on vanhaa aatelissukua; sinun kultasesi on minun pehtorini tytär, Jonka pappilan herrasväki armosta ja sääliväisyydestä on ottanut luoksensa".
"Häpeä!" huudahti Frans täydessä vihan vimmassa, "ettäs soimaat viatonta niin suuren onnettomuuden tähden!"
"On minulle yhdentekevä!" sanoi Aksel kiivasten, "minä en tahdo kutsua pehtorini tytärtä orpanakseni; se tyttö ei ole milloinkaan astuva minun nynnykseni yli".
Kaikki se veri, joka äsken tulisena kuohui Fransin poskissa ja suonissa, tunkihe nyt sydämeen, kalpeana seisoi hän orpanansa edessä ja sanoi äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta: "Sinä olet sen sanonut. Sinä olet sanonut sanan, joka erottaa meidät. Lovisa ei ole astuva sinun kynnykses yli, mutta en myöskään minä". Ja niin puhein meni hän; ovessa, kohtasi häntä Frida, joka viereisestä huoneesta oli kuullut kiistan:
"Frans, Frans, mikä teidän on?"
"Jääkää hyvästi, Frida", sanoi Frans pikaisesti ja meni ulos ovesta pehtorin puolelle.
"Aksel", huudahti Frida, käydessään miestänsä kohden, "mitä olet sinä tehnyt? Mitä olet sinä tehnyt?"
"Olen antanut hyvän läksytyksen nuorelle hulivilille", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, ikäänkuin olisi hän voitollisesti ryhtynyt mailman nurinperäiseen järjestykseen ja pannut sen taas oikealle tolalle, "nuorelle hulivilille, joka kaunisten kasvojen tähden aikoo tehdä tyhmyyden".
"Ja sen olet sinä uskaltanut tehdä?" sanoi Frida ja vaipui kalpeana tuolille ja katseli suurilla, kirkkailla silmillänsä miehensä riemukulkua lattialla: "Sinä olet uskaltanut sysätä mitättömän sukukopeutesi kahden jalon sydämen väliin?"
"Frida", sanoi Aksel ja tiesi kyllä olevansa väärässä, sillä hänen omatuntonsa sanoi sen hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voinut sitä myöntää, "minä luulen tehneeni velvollisuuteni".
Ja siitä voi olla varma, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan täytä velvollisuuttansa, kaikkein enimmän tällä sanalla röyhkeilevät.
"Oi", huudahti Frida ja kavahti ylös, "ja olet loukannut rehellisen suoran miehen sydämen kuolemaan asti! Aksel", rukoili hän ja laski molemmat ristiin ladotut kätensä Akselin olkapäälle, "Frans on mennyt pehtorin puolelle, mene hänen perässänsä, sovita taas, mitä olet rikkonut, tuo hän taas meidän luoksemme".
"Minun pitäisi kai pyytää häneltä anteeksi pehtorini läsnäollessa? Ei, sen jätämme mieluisemmin tekemättä! Oo, tämäpä on kummaa!" ja hän kiihotti itsensä taas teeskenneltyyn kiukkuunsa, "minulta varastetaan 2000 taaleria, minun pehtorini mestaroi minua, minun orpanani pitää rakkaan appi-isänsä puolta ja nyt yhtyy vielä oma vaimoni heidän seuraansa!"
Frida katsahti hänen silmiinsä, hellitti kätensä, viskasi saalin hartioillensa ja sanoi: "Jos et sinä mene, niin menen minä", lähti ulos ovesta ja kuuli Akselin vielä vaan huutavan: "Niin, mene vaan, mene! Mutta sen vanhan ketun on lähteminen pois talostani!"
Kun Frida kävi yli pihan, valjastettiin jo Fransin hevosia, ja kun hän tuli pehtorin huoneesen, oli Hawermann juuri sanonut nuorelle herralle: "Herra von Rambow, te olette sen unhottava. Te olette tähän asti viettäneet elämäänne meidän ahtaassa piirissämme; kun te menette matkoille — jonka minäkin pidän varsin oikeana — niin tulee teille toiset ajatukset. Mutta, Frans kulta", sanoi vanhus oikein sydämellisesti, muistellessaan entisiä aikoja, "älkää saattako lapseni sydäntä levottomaksi".
"En, Hawermann", sanoi Frans juuri, kun nuori rouva astui huoneesen.
"Herranen aika!" huudahti Hawermann, "minä olen unhottanut jotakin.Suokaa anteeksi, armollinen rouva!" ja niin lähti hän ulos ovesta.
"Aina hellätuntoinen ja nöyrä!" virkkoi Frida.
"Niin, sitä hän on", sanoi Frans ja katseli vanhuksen menoa. Vaunut ajettiin esille, mutta niiden oli vielä kauvan odottaminen: näillä molemmilla oli vielä paljon haastelemista toinen toisensa kanssa, ja kun Frans vihdoin nousi vaunuihin, olivat nuoren rouvan silmät punaset ja Fransinkin kiilsi kyynel silmässä: "Tervehtikää vanhaa, kunnon pehtoria!" sanoi hän. "Ja tervehtikää myös Akselia!" lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, puristeissaan Fridan kättä. Vaunut vierivät matkoihinsa.
Luku 26.
Rouva Nüssler saa jotakin päähänsä ja hänen nojatuolinsa narahtaa, Bräsig hyväksyy sen myöskin, ja rouva Nüssler lähtee sentähden Rudolfin kanssa Pümpelhageniin. Mitä rouva ja herra von Rambow sanovat tämän käynnin johdosta. — Gottlieb ja Jokkum matkaavat Pomukkelskopin luoksi ja Jokkum piirtää nimensä kirjaan. Ajaja Kristian ennustaa ja ennustaa oikein. — Varo nenääsi. — Liina halaa Gottliebiä ja luulee saaneensa sammakon syliinsä. — Jokkumin nenä tulee kylpylaitokseen, ja Bräsig vannoo löylyttävänsä Pomukkelskoppia kuin pieni Taavetti suurta Goliathia.
Nuori-Jokkum istui uuninnurkassa ja poltteli tupakkaa, nuori Sulttaani makasi tuolin alla, pää roikkuen niin pitkälle, että voi nähdä Jokkumin. Jokkum katsahti Sulttaaniin, vaan ei sanonut mitään, eikä Sulttaanikaan sanonut mitään. Oli varsin hiljainen ja rauhallinen meno tänä joulukuun iltapuolipäivänä Reksowissa, ainoa, joka rytisi ja narisi yhtä mittaa, oli rouva Nüsslerin varpuinen nojatuoli, jolla hän istui akkunan ääressä; joka kerta, kun rouva Nüssler heitti silmuksen kudinvartaasen, narahti tuoli, eikä häntä voitu siitä moittia, sillä rouva Nüssler ahdisti häntä pahasti, hän oli nimittäin aikaa voittain tullut jotenkin lihavaksi rouvasihmiseksi.
Mutta tänään narisi tuo vanha tuoli pahemmin, kuin tavallisesti, sillä rouva Nüssler oli kutoissaan vaipunut syviin ajatuksiin, ja nämä ajatukset kävivät yhä levottomammiksi ja ahdistivat hänen mieltänsä ja painoivat tuolia, ja tuoli narisi yhä hullummin.
"Hyväinen aika", sanoi hän ja laski kutimen syliinsä, "niinhän on tämän mailman meno: toisen vaivaisen vahinko on toisen autuaan onni! Jokkum, tiedätkö mitä minä juuri ajattelin?"
"En", sanoi Jokkum ja katsoi Sulttaaniin, mutta ei Sulttaanikaan tietänyt.
"Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "mitä sinä siitä arvelet, jos Gottlieb etsisi Gürlitzin kirkkoherran paikkaa? Gottlieb on tosin vanhaan kirkkoherra vainajaan verraten vaan viheliäinen raukka; mutta joku saa sen paikan kumminkin, miks'ei hän ole yhtä hyvä sitä saamaan kuin joku toinenkin?"
Jokkum ei sanonut mitään.
"Jos Pomukkelskopp olisikin häntä vastaan, meidän väki jaWarnitzilaiset valitsevat hänen kumminkin; tulee siis vaan riippumaanPümpelhagenin herrasta. Mitä sinä siihen sanot, Jokkum?"
"Niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai", ja koska asia häntä suuresti liikutti, puhui hän vielä enemmän ja sanoi: "mitä voi sille tehdä?"
"Ah", sanoi rouva Nüssler, "sinun kanssasi ei ole puhumista. Jospa Bräsig olisi täällä, hän voisi neuvon antaa", ja alkoi kutoa uudestaan.
"Aa", huudahti hän noin puolen tunnin kuluttua, "siinä paha, missä pahasta puhutaan; tuollahan tulee Bräsig ajaen kartanolle. Ja ken on hänen kanssansa? Rudolf — no johan nyt, Rudolf! Kuinka tulee Rudolf tänään tänne? Jokkum, tee minulle mieliksi — se poikahan käyttää itsensä siivosti — ja älä häntä nyt suututa monilla vanhoilla sananparsillas". Niin puhein juoksi hän ulos ovesta, ottamaan vieraita vastaan.
Mutta hän oli liian kauvan haastellut; kun hän tuli ulos, oli Miina jo Rudolfin kaulassa: "Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Miina, hiljaa!" ja talutti Rudolfin sisään huoneesen.
"No", sanoi Jokkum, "istuhan toki, Bräsig! Rudolf istu sinäkin!"
Mutta istumisesta ei nyt tuossa hopussa mitään tullut, sillä Rudolfilla oli niin paljon pakisemista Miinan ja Liinan kanssa, ja Bräsigin päässä pyöri kaikki ympäri kuin kellossa ja hän käydä tepasteli edes takasin huoneessa, kuin olisivat hänen koipensa kellon heilurit; "Jokkum", sanoi hän vihdoin, "tiedätkö mitä? Häntä ei ole saatu kiini".
"Ketä?" kysyi Jokkum.
"No herranen aika, Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "anna toki Bräsigin puhua loppuun. Sinähän puutut aina päistikkaa ihmisten puheesen; anna heidän toki puhua loppuun! Bräsig, ketä ei ole saatu kiini?"
"Regeliä", sanoi Bräsig, "ovat seuranneet hänen jälkiänsä ainaWismariin asti, mutta siellä tuli loppu ilosta, sillä juuri viikkoaennemmin oli hän paennut ruotsalaiseen kauppalaivaan ja lähtenytItämerelle".
"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler. "Minkä surun tämä on tuottava veljelleni Kaarlolle!"
"Rouva Nüssler, siinä te olette oikeassa: Kaarloa ei voi enää tuntea, sillä hän on kokonaan vetäynyt pois muiden seurasta ja hautoo raskaita ajatuksia mielessään. Se asia huolettaa häntä aina perhanasti — ei hänen itse tähtensä — ei! vaan hänen isäntänsä tähden, sillä te saatte nähdä, sen nuoren miehen on ennemmin tai myöhemmin lyöminen kintaat pöytään".
"Se olisi Kaarlon kuolema!" huudahti rouva Nüssler.
"Mitä sille voi tehdä?" sanoi Bräsig, "se nuori aatelismies hävittää itsensä tahallansa: hän alkaa nyt kasvattaa puhdasrotuisempia hevosia. Sillä niinkuin minä vanhalta Prebberowilta olen kuullut, on hän antaunut yhteyteen Lichtwarkin kanssa, joka on houkutellut hänen ostamaan puhdasrotuisen orin, jolla on patti jaloissa ja halvaus kintuissa, sanalla sanoen kaikki raaja-taudit, ja lisäksi on hän hankkinut itselleen vielä puhdasrotuisen tamman, joka ähkyy niin raskaasti kuin torvella toitottaisi, ja hän aikoo vielä ostaa Triddelfitzin kuuron rautikon, saadaksensa aikaan täydellisen hevoslasaretin Meklenpurissa. Sen pienen aasinvarsan saa hän kaupanpäälliseksi — ja se minua ilahuttaa, sillä se on ainoa järkevä olento koko joukkiosta".
"No, katsokoon hän itse eteensä", sanoi rouva Nüssler, "mutta Jokkum ja minä puhuimme juuri siitä nuoresta, herrasta — Miina, sinä voit mennä vähän Rudolfin kanssa kävelemään! Ja Liina, sinä teet heille seuraa!" — ja kun nuoret olivat menneet, pitkitti rouva Nüssler: "Bräsig, me puhuimme Gürlitzin kirkkoherran paikasta: Jospa Gottlieb voisi sen saada!"
"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja pidätti heilurinsa käymästä ja seisahtui rouva Nüsslerin eteen, juurikuin olisi kello lyönyt täyden tunnin, "mitä te nyt juuri sanotte, on uusi ajatus, eikä mikään ihminen koko mailmassa ole niin näppärä keksimään mitäkään uutta kuin naiset. Mistä te tämän ajatuksen olette saaneet?"
"Ihan itsestäni", sanoi rouva Nüssler, "sillä Jokkum ei pidä minun kanssani tätä nykyä enää ensinkään yhtä; hän tekee semmoisissa asioissa aina vaan vastusta".
"Jokkum, ole sinä vaiti!" sanoi Bräsig, "sinä olet väärässä; sillä tällä sinun rakkaan rouvasi ajatuksella on ponsi ja perä. — Warnitzin puolesta menen minä takaukseen; kartanon alustalaiset valitsevatminunvaalipappini, vaikka herra kreivi ja kreivinna seisoisivat päällänsä; Reksowin puolesta vastaat sinä, Jokkum; Pomukkelskopp panee vastaan, vaikka vaan kiusastakin; mutta se ei haita; Pümpelhagenista riippuu paljo. — Mutta kuka on haasteleva asiasta nuoren aatelismiehen kanssa?Hawermann? Hän on tätä nykyä isäntänsä kanssa epäsovussa: —Minä? En kelpaa, sillä hän on minua loukannut.Nuori Jokkumitse? Minä en luota Jokkumiin: hän takertuu vaan sananparsiinsa.Gottlieb? — On hyvä mies, mutta pöllöpää. — Siis ken?Rudolf! On koko perhana mieheksi, niinkuin Hilgendorf minulle on kirjottanut. Rudolfin pitää mennä Pümpelhageniin ja te, rouva Nüssler, menette muassa sukulaisuuden vuoksi, että hän voi sanoa syynsä".
"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "pitääkö minun mennä nuoren herran luo?"
"Ei", sanoi Bräsig, "te menette nuoren rouvan luo ja Rudolf nuoren herran luo. Missä on Rudolf? Rudolfin pitää heti tulla tänne".
Rudolf olikin kohta valmis lähtemään tälle matkalle orpanansa Gottliebin hyväksi, ja sovittiin siitä, että hän seuraavana päivänä menisi tätinsä kanssa Pümpelhageniin.
Niin tapahtuikin; mutta kun lähetyskunta saapui Pümpelhageniin, ei herra von Rambow ollut saapuvilla, hän oli mennyt ratsastamaan; he menivät sentähden armollisen rouvan luo, joka otti heidät ystävällisesti vastaan. Rouva Nüssler lähestyi häntä ujostelematta ja ilman pitkittä mutkitta ja sanoi: "Älkää panko pahaksi, armollinen rouva, että minä tulen teidän luoksenne näin kursastelematta; minä kuulun vanhan ajan ihmisiin ja minun mielestäni on puhdas tinatalrikki paljoa parempi kuin hopeainen, joka on likainen".
Frida riisui itse liinan rouva Nüsslerin kaulasta, kehotti häntä istumaan sohvaan, antoi ystävällisen viittauksen kädellään Rudolfille istumaan tuolille ja aikoi itse istua vieraansa viereen, kun samassa rouva Nüssler keskeytti hänet, sanoen varsin tuttavallisesti: "Näettehän, armollinen rouva, tämä on minun orpanani, joka aikoo tulla minun vävykseni; hän on kauppias Kurzin poika Rahnstädtistä, jonka luona tekin teette kauppaa".
Rudolf kumarsi kohteliaasti ja muutamien niiausten perästä istui rouva Nüssler viimeinkin sohvaan.
"Niin", sanoi tämä lihava rouva, "hän on myös lukenut, mutta ei ole siinä pitkälle tullut; mutta nyt, ruvettuansa maamieheksi edistyy hän hyvästi, niinkuin Hilgendorf on Bräsigille kirjottanut".
Tämä kaikki oli kyllä totta, mutta Rudolfista tuntui se tässä tilaisuudessa sopimattomalta, jonka tähden hän keskeytti tätinsä puheen ja sanoi: "Mutta täti kulta, te ette aikoneet puhuaminusta, te aioitte puhuaGottliebistä".
"Niin, armollinen rouva, se on minun varsinainen asiani: minulla on nimittäin vielä toinen orpana, joka myös aikoo tulla vävykseni, rehtori Baldrianin poika Rahnstädtistä, hän on lukenut loppuun asti ja on suorittanut kaikki tutkinnot, mitkä vaaditaan, ja voi nyt mikä päivä hyvänsä tulla kirkkoherraksi. Nyt on meidän rakas vanha pastorimme muuttanut ijankaikkisuuteen — ah, armollinen rouva, mikä kelpo mies hän oli! — ja te ette saata siis kummaksua, että minä mielelläni näkisin, että Gottlieb saisi tämän kirkkoherran paikan, sillä niin pysyisi minun Liinani lähitienoilla".
"En, rouva kulta", sanoi Frida, "sitä en minä kummaksu, ja jos minusta riippuisi, tulisi kaikissa tapauksissa teidän vastainen vävynne paikan saamaan; minä olen kuullut niin paljon hyvää teistä ja teidän tyttäristänne".
"Todellakin?" kysyi rouva Nüssler, sydämestä liikutettuna. "Niin, niin, kyllä he ovat herttaisia tyttöjä!" huudahti hän.
Samassa kuului askelten ääni ulkoa ja herra von Rambow, joka palasi ratsastusretkeltänsä, astui sisään. Nuori rouva esitteli vieraat ja Aksel katseli, nimet kuultuansa, hyvin pitkäkseen pitkin nenäänsä. Mutta Rudolf ei siitä ottanut hämmästyäksensä, hänellä oli mahtava uutinen varalla, jota hän ei nyt aikonut käyttämättä jättää: hän lähestyi nuorta herraa likemmäksi ja sanoi: "Herra von Rambow, saisinko puhua pari sanaa teidän kanssanne kahdenkesken?"
Aksel ja Rudolf siirtyivät viereiseen huoneesen.
"Herra von Rambow", sanoi Rudolf, "teiltä varastettiin edellisellä viikolla 2000 taaleria, kaikki tanskalaisissa kultatukaateissa, niinkuin itse olette sanoneet; päivätyöläinen on karannut, ja näyttää siltä, kuin ei häntä enää saataisi kiini; mutta rahojen perille on tultu".
"Mitä?" huudahti Aksel, "mistä sen tiedätte?"
"Sitte eilisen iltapuolisen tiedän minä, että Rahnstädtin pormestari on saanut hyvän viittauksen siihen suuntaan. Kun minä seisoin isäni kanssa hänen kauppapuodissansa, tuli eräs kankurinvaimo. joka riitelee miehensä kanssa avioerosta, ja pyysi saada rikkoa tanskalaista kultatukaattia. Minä tunnen vaimon, hän on keppiköyhä, ja pormestari tietää erojuttukirjoista, ettei vaimolla olemitään, einiin mitään. Isäni ja minä ilmotimme tämän asian pormestarille, ja kun vaimoa kuulusteltiin, saatiin tietää, että hänellä paitsi mainittua kultarahaa vielä on ollut muitakin rahoja, joista hän ei voinut tehdä tiliä, mitenkä hän ne oli saanut, ja — mikä on pääasia — hän oli samana aamuna käynyt samaa tietä kuin teidän sanansaattajanne".
"Kuinka se on mahdollista!" huudahti Aksel, — "sitten ei mies olisikaan niitä varastanut!"
"Näyttää siltä", sanoi Rudolf, "kuin olisi ne häneltä varastettu. Meidän vanha varova pormestari on pistänyt vaimon muiden pienten tunnustettujen varkauksien tähden vankeuteen ja on kieltänyt isääni ja minua millään ehdolla asiaa ilmottamasta; teille sitä vastaan, kun hän kuuli, että minä näille seuduille matkaan, antoi hän minulle erityisesti luvan sen ilmottaa. Te tulette varmaan vielä tänään saamaan siitä kirjallisen tiedon".
"Herra Kurz", sanoi Aksel, "minä kiitän sydämestäni, että te vartavasten olette ajaneet tänne, tuodaan minulle tätä sanomaa", ja antoi tuolle nuorellemiehelle kättä.
Rudolf hymyili hieman ja virkkoi vihdoin: "Jos tämä olisi ollut yksin syynä tännetulooni, niin olisin kai tullutkin yksin; mutta te olette kai havainneet minun tätini, hänellä on vielä yhtä ja toista sydämellä".
"Jos jollakin tavalla voin olla avuksi…" sanoi Aksel kohteliaasti.
"No, minä tahdon puhua asian suoraan, minun orpanani, eräs papin kandidaatti, ilmottaa, itsensä minun tätini kautta hakiaksi Gürlitzin kirkkoherran paikkaan".
"Orpananne? Minä luulin teidän itse papiksi aikovan".
"Olen aikonut! Herra von Rambow, olen aikonut!" huudahti Rudolf oikein sydämellisesti, "mutta minä luulen, että minulla ei ole semmoista korkeampaa kutsumusta, niinkuin siihen nykyään vaaditaan, ja olen sentähden luopunut aikomuksestani ja ruvennut maamieheksi, ja minä voin vakuuttaa teille", ja samassa loi hän niin iloisen suoran katseen tuon nuoren herran silmiin, "minä olen siitä asti ollut hyvin onnellinen ihminen".
Täytyisi olla perinjuurin turmeltunut ihminen, ketä ei tämmöinen raitis elämän ilo miellyttäisi, ja vaikka Aksel päältäpäin oli vähän vialle tullut ja kuori paikka paikoin oli kuhmuja saanut, oli ydin vielä, kumminkin ihan terve, hän huudahti sentähden oikein sydämensä pohjasta: "Oikein! Oikein: Minä olen tehnyt samalla tavalla. Meklenpurilaisen maamiehen elämä ei ole suinkaan huonompaa! Missä te tätä nykyä oleskelette, herra Kurz?"
"Tämän vuosisadan suurimman maamiehen Hilgendorfin luonaTetzlebenissä", nauroi Rudolf.
"Varsin kelpo mies!" sanoi Aksel, — "myöskin puhdasrotuinen! Se tahtoo sanoa, niinkuin hänen hevosensa!" Ja nyt he rupesivat lavertelemaan Graymomuista ja Herodoteista, Hilgendorf sai myöskin osansa, ja kun Rudolf vihdoin nousi ja hyvästijätöksi tarjosi herra von Rambowille kättä, puristi jälkimäinen sitä ystävällisesti ja sanoi: "Te voitte olla varma siitä, että minun ääntäni ei saa; kukaan muu kuin teidän orpananne".
Ja kun he nyt tulivat naisten huoneesen, nousi rouva Nüssler ylös sohvasta ja sanoi Fridalle: "Hän panee henkensä alttiiksi teidän ja herransa edestä", ja lähestyi herra von Rambowia ja sanoi: "Eikö niin, te teette sen, herra von Rambow? Mikä onni olisi minulle, jos saisin pitää Liinani niin lähellä tässä naapuristossa".
Aksel ei ollut tottunut niin vapaasen ja suoraan kohteluun eikä hän juuri liioin pitänyt Nüssleriläisistä — tietysti ilman niitäkään järjellistä syytä; mutta se uutinen, että hän mahdollisesti saisi takasin 2000 taaleriansa, tuo pakina Rudolfin kanssa puhdasrotuisista varsoista ja tämä rouva Nüsslerin todellakin sydämellinen, yksinkertainen ja suora käytös tekivät vaikutuksen, Aksel lähestyi rouvaansa ja sanoi: "Frida kulta, meillä on toivo saada 2000 taaleriamme takasin".
"Jumala sen suokoon!" lausui rouva Nüssler. "Rudolf, oletko puhunut asiasta armollisen herran kanssa?"
"Kyllä", ennätti Aksel edeltäpäin sanomaan; "asia on selvillä, minä puolestani annan ääneni hänelle; mutta minä tahtoisin hänen ensin nähdä".
"Sehän on oikeus ja kohtuus!" sanoi rouva Nüssler, "ei sikaa säkissä osteta. Ja te saatte nähdä, kun hän tulee ja saarnaa teidän kuullenne, te saatte nähdä, että hänosaa; mutta, Jumala nähköön, heikkouksia? No, niitähän on joka ihmisellä; niitä ei ole hänkään vailla".
Ja niin matkasivat he taas tiehensä, Gottlieb oli saanut äänet.
"No niin", sanoi Bräsig, "asia on siis hyvällä alulla; nyt riippuu vaan Gottliebin käynnistä Pomukkelskopin luona ja sitte vaaliin! Mutta takoa pitää, niin kauvan kuin rauta on kuuma, ja koska Pomukkelskopin luona ei häntä voi mikään ihminen eikä Jumala auttaa, täytyy hänen itse kestää se isku ja se niin pian kuin mahdollista".
Tämä ajatus oli hyvä ja Gottlieb sai sanan ja kovan käskyn ensi päivinä tulla Reksowiin, saamaan lähempiä neuvoja matkallensa.
Hän tuli, ja kun Bräsig lyhyesti oli asian hänelle selittänyt, otti hän tehdäksensä tämän raskaan tehtävän. Kristian ajoi kummituksella kuistin eteen, Liina toi vaippoja, peittoja ja saaleja ja kääri vastaisen miehensä niihin.
"Oikein", sanoi Bräsig, "kapaloitse hän hyvästi, ettei hän vilustu ja menetä kaunista messuääntänsä; tänään on oikein ilkeä ilma".
Yht'äkkiä nousi Jokkum uuninnurkastaan, oikein kelpo vauhdilla, ja sanoi: "Miina, minun mekkoni!"
"No, nyt on hukka merrassa!" huudahti Bräsig.
"Jokkum, mikä sinun on?" huudahti rouva Nüssler.
"Äiti", sanoi Jokkum, "sinä matkasit Rudolfin kanssa, minä matkaan Gottliebin kanssa; minä tahdon myös tehdä tehtäväni", ja hän nyykäytti päätänsä niin lujasti ja katseli ympärilleen niin vakaisesti, että Bräsig huudahti: "Tuhat tulimmaista! Semmoista en ole sinä ilmoisna nähnyt".
"Ah, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "semmoinen on hän viime aikoina aina ollut; mutta antakaa hänen vaan olla, ei siinä mikään puhuminen auta".
Ja Jokkum matkasi Gottliebin kanssa. Mutta Liina meni pieneen ullakkokamariinsa ja rukoili niin hartaasti Jumalaa Gottliebinsä edestä, ikäänkuin lähtisi hän todellakin viimeiselle retkellensä.
Jokkum ja Gottlieb taivalsivat äänettöminä tuota vaivalloista tietä, kumpikaan ei puhunut mitään, sillä kumpikin oli ajatuksissaan, ja sentähden ei puhuttu mitään, ainoastaan ajaja Kristian katsahti kerta taaksensa ja virkkoi: "Jos tätä tietä yölliseen aikaan ajaja nukkuu, niin voipi helposti ajaa nurin". Niin saapuivat he kello kolmen aikaan Pomukkelskopin luo.
Pomukkelskopp maata loikoi sohvallansa ja hieroi silmiänsä, sillä Kustaa oli herättänyt hänen päivällisunestansa, kun hän nouti aitan avaimen, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli mittaaminen jyvät.
"Kustaa", huudahti Pomukkelskopp äkäisenä, "sinä olet ja pysyt kaiken ikäsi tolliskona! Pöllöpää! Minä panetan sinun seipään kärkeen, että kaikki ihmiset näkevät, mikä älliö sinä olet".
"Mutta, isä kulta…"
"Mitä vietäviä! Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kalistella avaimia, kun isäsi etsii lepoa! Mitkä vaunut ne ovat, jotka tulla vierivät kartanolle?"
"Herranen aika", huudahti Kustaa, "sehän on meidän naapurimme Nüssler erään toisen herran kanssa".
"Pöllöpää!" huudahti Pomukkelskopp, "enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kutsua joka ihmistä naapuriksi! Viimein on vielä päivämies Brinkmannkin minun naapurini, koska hän asuu lähellä puutarhaani; minä en tahdo olla jokaisen naapuri", ja niin puhein meni hän ulos katsomaan, mitä siellä oli.
Jokkum ja Gottlieb olivat sillä aikaa astuneet alas vaunuista jaJokkum kävi Pomukkelskoppia vastaan ja lausui: "Hyvää päivää naapuri!"
Pomukkelskopp kumarsi niin kohteliaasti, kuin hän valtiopäivillä ollessaan oli oppinut ja pyysi heitä astumaan sisään.
Jos tuolien kolinaa, kun istahdettiin, ei lukuun oteta, vallitsi huoneessa syvä äänettömyys; Jokkum luuli, että Gottlieb alottaisi puheen, ja Gottlieb luuli, että Jokkum sen tekisi, ja Pomukkelskopp luuli, ettei ollut hänen asiansa ensiksi aikaa. Viimein alotti kumminkin Gottlieb ja sanoi: "Herra Pomukkelskopp, niinkuin tiedätte, on pastori Behrens, joka oli hyvä ja kunnon mies, muuttanut taivaallisen isänsä luoksi ja vaikka näyttääkin kovalta ja melkein epäkristilliseltä, että minä näin pian hänen kuolemansa jälkeen etsin hänen jälkeensä avonaiseksi jäänyttä kirkkoherran paikkaa, en luule kuitenkaan tämän kautta loukkaavani ihmisellisiä tunteita ylimalkaan enkä totisen kristityn velvollisuuksia erittäin, koska tiedän, että niinä tämän anomukseni kautta vaan noudatan omani vanhempaini ynnä vastaisen appini ja anoppini toivomusta".
Tämä oli kaunis alku ja Gottlieb oli kaikin puolin oikeassa; mutta Pomukkelskopp oli myös oikeassa ettei hän siihen ensinkään vastannut, vaan vähän ylhäisesti lausui, että tuo kaikki saattoi olla varsin hyvää, mutta hän toivoi kuitenkin saada tietää, kenenkä kanssa hänellä oli kunnia puhua. Jokkum nyykäytti päätään Gottliebille, sanomaan se vaan rohkeasti, ja Gottlieb sanoikin nyt olevansa rehtori Baldrianin poika ja papin kandidaatti. Tämän ilmotuksen kuultuansa, nojasi Jokkum taas mukavasti tuolillensa, ikäänkuin olisi asia nyt oikealla tolalla ja hän voisi kaikessa levollisuudessa imeskellä piippuansa. Mutta koska Mukkel ei ollut hänelle mitään piippua tarjonnut, täytyi hänen tyytyä vaan siihen, että teki muutamia turhia maiskauksia huulillaan, ikäänkuin toutain, joka haukkoo ilmaa.
"Herra kandidaatti", sanoi Pomukkelskopp, "samalla asialla on jo useampia teikäläisiä minun luonani käynyt" — se oli valhe, mutta hän ei tietänyt kirkkoherrankaan paikan suhteen mitään muuta neuvoa, kuin mitä hän käytti kaupitessaan syöttilässikoja teurastajalle — "mutta", lisäsi hän, "minä olen heille kaikille antanut repposet, koska minulle eräs kohta on tärkeä".
"Ja se kohta on?" kysyi Gottlieb, "minun todistukseni…"
"Niistä minä viisi välitän", sanoi Pomukkelskopp, "minä tarkotan pappilan peltoa. Jos te suostutte vouraamaan minulle pellon — tietysti hyvää, sangen hyvää arentia vastaan, — niin saatte minun ääneni, muuten ette".
"Niinkuin luulen kuulleeni", sanoi Gottlieb, "on pelto herra vonRambowilla arennilla, enkä minä tahtoisi mielelläni…"
"Siitä voitte olla huoletta, herra von Rambow ei ota enää peltoa hoitoonsa", sanoi Pomukkelskopp ja katseli Gottliebiä niin uljaasti silmiin, kuin olisi hän jo myynyt syöttiläänsä mitä korkeimmasta hinnasta. Jokkum ei lausunut mitään, mutta lopetti turhan imeskelemisensä ja katseli vastaista vävypoikaansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kysyä: "Mitenkä nyt suu pannaan?"
Gottlieb joutui hieman ymmälle, sillä hän oli maallisissa asioissa varsin kokematon, mutta kun hän oli asiaa tuokion arvellut, asettui hänen rehellinen luontonsa tämmöistä ehtoa vastaan, hän ei tahtonut tämmöisellä tavallisella kaupanhieromisella päästä hengelliseen virkaansa, hän sanoi siis suoraan: "Sitä en voi enkä tahdo minä teille luvata, semmoisilla keinoilla en minä tahdo virkaani astua. Eihän sen olekaan kiirettä, ennenkuin minä viran olen saanut".
"Vai niin?" sanoi Pomukkelskopp ja katsella karsasteli Gottliebiä ja Jokkumia, suu irvissä, syrjästä päin; "älkää luulko, herra kandidaatti, että vanha kettu menee satimeen; mitä perästäpäin voi tapahtua, on tietämättömissä, ja jos herra von Rambow ei välittäisikään pellosta, niin voisittehan vourata sen apillenne. Eikö niin, teidän apillenne?"
Johan nyt Pomukkelskopp kummia pakisi! Jokkum vouraamaan peltoa; Jokkum, jolla aamusta iltaan oli raskas kuormansa, ottaisi vielä tämän taakan niskoillensa! Hän kavahti kuin nuoli pystyyn ja sanoi: "Hyvä naapuri, ken tekee, minkä jaksaa, häneltä ei voi enempää vaatia; ja mitä minä sille voin? Jos Pümpelhagenin herra ei tahdo peltoa, en tahdo minkään sitä, minulla on yltäkyllin muutenkin tekemistä?"
"Herra Nüssler", kysyi Pomukkelskopp oikein viekkaasti, "tahdotteko luvata kirjallisesti, ettette vouraa peltoa?"
"Tahdon!" huudahti Jokkum oikein sydämensä pohjasta ja istahti taas mukavasti tuolille ja alkoi moksahutella huulillaan.
Pomukkelskopp käveli huoneessa edes takasin ja arveli: herra von Rambow luopui arennista. Jokkum ei siitä huoli; he ovat ainoat naapurit, jotka voisivat kysymykseen tulla; erityistä arentimiestä ei niin pieni pelto kannata, ja hänen, kartanonomistajana, ei tarvinnut semmoista suvaitakaan; nyt riippui siis vaan siitä, tokko Gottlieb itse voi hoitaa maanviljelystänsä ja siltä kannalta arvosteli häntä nyt Pomukkelskopp, kävellessään edes takasin lattialla ja tarkastellen häntä syrjästä päin.
Luoja on luonut paljon ihmisiä ja jokainen ihminen on saanut erityiset lahjat mukaansa matkallensa, ja kukin ihminen on saanut jotakin lajia koko suuren joukon, mutta toisista lahjoista ainoastaan muruja; mutta Gottliebin suhteen oli luoja hieman erehtynyt, hän ei ollut — siltä kumminkin näytti — pistänyt hänen poveensa minkäänlaista taipumusta maanviljelykseen, ja Bräsig oli voimainsa perästä koettanut Gottliebiin tässä suhteessa jotakin tyrkyttää, mutta turhaan: missä ei mitään siementä ole, ei siinä mitään kasva. Gottlieb ei voinut erottaa kauraa ohrasta, eikä härkää sonnista, ja kun hän eräänä päivänä astui lehmän jälkeen ja huudahti: "Hyi! sitä ilkeätä hevosen sontaa!" antoi Bräsig hänen mennä tahratuilla saappaillaan, istui itse Jokkum Nüssler lehtimajaan ja pakisi itseksensä: "Jumala nähköön kuinka sekin raukka tullee tässä maailmassa toimeen".
Juuri tämän vian havaitsi nyt sukkela Pomukkelskopp Gottliebissä, ja sentähden piti hän hänestä paljon: "Tuo ei viljele maata sinä ilmoisna ikinä" lausui hän itseksensä, "hän on minun mieheni. Mutta pitää olla kuitenkin varuillansa!"
"Herra kandidaatti", sanoi hän ääneensä, "minä pidän teistä. Te olette hyvälahjainen ja siivo mies, te ette tahdo suostua minun vaatimukseeni — hyvä! — en ininäkään suostu teidän anomukseenne. Mutta jos herra Nüssler allekirjottaa kirjallisen sitoumuksen, ettei hän tahdo vourata pappilan peltoa, niin voidaan vielä asiasta puhua, sillä niinkuin sanoin, minä pidän teistä".
Ja niin kirjotti Jokkum nimensä paperiin ja nuo molemmat hölmöt lähtivät kartanosta, hyvin tyytyväisinä toimeensa. He eivät olleet mitään saaneet, eivät mitään muuta kuin neljännen osan lupausta herra Pomukkelskopilta ja sentähden oli Jokkumin täytynyt piirtää nimensä kirjaan; he olivat kumminkin hyvin tyytyväisiä. Jokkum pysyi lujana siinä mielessä ja kuolikin samassa luulossa, että hän allekirjotuksellansa oli hankkinut vävypojallensa kirkkoherran paikan.
Jokkumin ja Gottliebin teki mieli poiketa vielä vähän pappilaankin: mutta ajuri Kristian pani vastaan: se ei käynyt laatuun, oli jo pilkkopimeä. Niin horjui siis "kummitus" tuolla liejuisella tiellä sumussa ja pimeässä kotoa kohden. Pimeyttä, sumua ja kummitusta seuraa tavallisesti uni, ja ken tämän nelilehtisen apilaan löytää, hänellä on kaikenlainen onni tarjona. Uniukko tulikin pian neljänneksi, Jokkum nukahti jo kohta Gürlitzistä lähdettäissä, ja jos olisi päivä ollut, niin olisi ruoskan lerppauksista voinut havaita, että Kristian, karjatielle saavuttua, oli ruvennut torkkumaan; Gottlieb ei tosin nukkunut, mutta, hänen ajatuksensa ajelivat vielä etäämpänä kuin muiden, sillä hän uneksi Liinastansa, kirkkoherran paidasta, vaalisaarnasta ja tulosaarnasta. Ja kun olivat, olleet sille paikalle, jossa Kristian menomatkalla oli tehnyt järkevän muistutuksensa, ja koska nyt uni ja pimeys sattui yhteen tämän paikan kanssa ja Gottlieb unelmissaan oli ehtinyt viimeiseen vaaliseteliin, joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa, rupesi tuo perhanan kummitus kummittelemaan; toinen etupyörä kohosi korkealle kovalle äyräälle, toinen takapyörä, jonka kohdalla Gottlieb istui, syrjähti syvään kuljuun — vielä pari askelta ja — loiskis! — koko rämelys rojahti ojaan.
Huoneeni akkunasta, jonka ääressä istun ja kirjottelen, olen nähnyt monen suuriherttuallisen tilanhoitajan hyppäävän alas vaunuista ja poikkeavan vastapäätä asuvan ravintolan emännän rouva Lurentzin luoksi, mutta niin sukkelaan, kuin Jokkum lensi ulos vaunuista, en ole kenenkään nähnyt hyppäävän: tehden suuren kaaren syöksähti hän yli Gottliebin, joka tuli lepäämään alla, tuohon pehmeään liejuun, ja ajaja, Kristian, tämä vanha rehellinen palvelia, ei heittänyt isäntäänsä tässäkään pahassa pulassa, vaan lensi myös päistikkaa alas istuimeltansa ja tuli loikomaan kyljetysten hyvän isäntänsä viereen. — "Ptruu, humma! — Pysykää vaan alallanne lepäämässä, herra!" huudahti tämä kelpo palvelia, "kyllä hevoset seisovat".
"Sinä pöllöpää!" huudahti Jokkum.
"Jumalan kiitos!" huusi Kristian ja nousi seisoalle, "minun ovat luuni kaikki eheät. Mutta, herra pysykää vaan alallanne, kyllä minä hevoset pidätän".
"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja rämpi myös jaloillensa, sillä aikaa kuin Gottlieb vielä yhä mänki ja piehtaroi tuossa syvässä kuljussa, "kuinka voit sinä ajaa tässä kumoon?"
"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", sanoi Kristian, joka monivuotisessa palveluksessaan oli oppinut isäntänsä sananparret, "mitä voi tämmöisessä pimeydessä ja tämmöisellä tiellä sille tehdä?"
Nyt oli Jokkumin suu tukittu hänen omilla sananparsillaan, hän ei siis enää tietänyt, mitä hänen piti sanoa, hän kysyi sentähden: "Gottlieb, ovatko luusi eheät?"
"Kyllä vaan, eno", sanoi kandidaatti "entäs teidän?"
"Eheät ovat", vastasi Jokkum, "kaikki muut paitsi nenä, mutta sen olen kai kokonaan menettänyt".
Vaunut nostettiin taas ylös ja kun taas kukin istui paikallansa, kääntyi Kristian puolittain taaksepäin ja sanoi: "Herra, enkö minä sitä jo iltapuolella ennustanut, tämä on sama paikka?"
"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja pyyhkieli nenäänsä, "sinä nukuit".
"Nukuin! herra, minäkö nukuin? Tämmöisessä pilkkopimeässä on yhdentekevä, joko nukkuu tai valvoo; mutta minä sanoin sen edeltäpäin. Tunnenhan minä tämän tien ja minä sanoin sitä heti".
Ja kun hän sittemmin kertoi tapauksen toisille rengeille, vakuutti hän yhä, että hän oli sen edeltäpäin sanonut; mutta herra ei ollut tahtonut sitä kuulla, ja Jokkumia ruvettiin tästä lähin pitämään oikeana uhkarohkeana miehenä, joka syyttä pani henkensä alttiiksi.
He ajoivat kuistin eteen ja Gottlieb astui ensin alas vaunuista. Liina oli jo kauvan istunut levottomuuden tulisilla hiilillä ja oli tänä pimeänä iltana, kuullellut jokaista pienintäkin hivausta ulkoa, joka voi tuoda hänelle varman tiedon, kuinka oli käynyt. Nyt kuului jotakin — siinä he ovat — ei, se oli vaan tuulen humina poppelipuissa — mutta nyt! — oikein. Vaunuthan ovat, nyt tulevat likemmäksi, jo ajavat pihalle — Liina hypähti pystyyn, hän juoksi ovelle, mutta täytyi ensin painaa kätensä levottomasti sykkivälle sydämellensä — hyväinen aika, kuinka se tykki toivosta ja pelosta! — Liina juoksi porstuaan. "Pysy kaukana minusta!" huudahti Gottlieb, mutta liian myöhään; Liina oli hyvin varomaton, vaikka hän oli vanhin — hän heittäytyi Gottliebin kaulaan ja pusersi hänet tuliselle sydämellensä: mutta, yhtäkkiä tunsi hän käsiensä ja lämpimän povensa kylmenevän, hänestä tuntui kuin olisi hän saanut sammakon syliinsä, hän hellitti kätensä ja huudahti: "Herranen aika, mikä sinua vaivaa?"
"Ajoimme nurin", sanoi Gottlieb, "me olemme Jumalan armollisella avulla ajaneet nurin; se tahtoo sanoa, Kristian ajoi nurin, mutta Jumalan armollinen apu varjeli meitä vahingollisista seurauksista".
"Miltä te näytätte!" huudahti Bräsig, joka kynttilän kanssa tuli porstuaan, juuri kun Jokkum astui sisään ulko-ovesta.
"Niin, Bräsig", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai: me ajoimme nurin".