"Mitä hulluja!" huudahti Bräsig, "kuinka saattaa järjellinen ihminen sinun iässäsi ajaa nurin omalla tiellänsä? Sinä olet nukkunut, Jokkum".
"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Jokkum, miltä sinä näytät!" ja käänteli Jokkumia yhä ympäri kynttilän valossa, ikäänkuin kääntelisi hän paistinvartaalla vasikanpaistia, jonka hän hyvästi oli valellut kermalla. "Hyväinen Jumala, ja sinun nenäsi, Jokkum!"
"Ja miltä näyttää hengellinen herra!" huudahti Bräsig ja näytteli Gottliebiä edestä ja takaa. "No hyväinen aika!" huudahti hän ja jätti Gottliebin seisomaan, "ja sinä Liina! Mitä Liinaseni, ethän sinä kai ole ajanut nurin! Rouva Nüssler, katsokaa, hänellä on varmaankin puoli Gürlitzin likaista tietä helmassaan".
Liina lensi tummanpunaseksi kaavoiltansa ja Miina rupesi häntä pyyhkielemään, ja samaa teki rouva Nüssler Jokkuminsa kanssa: "Hyväinen aika! Jokkum, kuinka olet sinä itsesi ryvettänyt! Aa, katsokaapa vaan tuota kaunista, uutta viittaa!" Sen oli Jokkum hankkinut itselleen ylkämiehenä ollessaan noin parikymmentä vuotta sitte. "Ei, tämä ei kelpaa, teidän täytyy riisua kaikki pois yltänne ja huomenna koko repakko pesuun!"
Tätä käskyä nyt noudatettiin, ja vähän ajan perästä istuivat molemmat matkamiehet, kuivat verhot yllä, pöydän ääressä tuvassa. Mutta nyt rouva Nüssler vasta sai nähdä, miltä Jokkumin nenä oikeastaan näytti: "Jokkum", huudahti hän, "miltä sinun nenäsi näyttää!"
"Sanohan sitä", sanoi Jokkum.
"Jokkum", lausui Bräsig, "minun täytyisi perhanasti valhetella, jos milloinkaan olisin havainnut mitäkään kauneutta sinun nenässäsi; mutta, tuhat tulimmaista! mimmoiseksi se nyt on tullut!"
"Jumala nähköön, se suurenee suurenemistaan! Mitä pitää sille tehdä?" huudahti rouva Nüssler.
"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "hänen pitää kylpylaitokseen".
"Mitä?" huudahti rouva Nüssler, "minun Jokkumini kylpylaitokseen, sentähden että hän on loukannut hieman nenänsä?"
"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi Bräsig, "hänen ei pidä kokonaan, käsineen, jalkoineen kylpylaitokseen, hänen pitää pistää vaan nenänsä siihen: meidän täytyy hankkia kylmiä kääreitä. Taikka, Jokkum, voitko sinä saada nenästäsi juoksemaan verta? Siitä olisi suuri apu".
Sitä ei Jokkum voinut tehdä, ja sentähden ruvettiin nyt hautomaan nenää kylmillä kääreillä, ja Jokkum seisoi vakaisesti ja tyytyväisenä, nenällä liinariepuja ja nenän alla piippunysä.
"Mutta", sanoi Bräsig, "vielä ei tiedä yksikään eläväinen sielu, mitä te Samuli Pomukkelskopin luona olette toimeen saaneet".
"Niin", sanoi Liina, "Gottlieb, mitenkä kävi?"
Gottlieb kertoi nyt, kuinka heille Pomukkelskopin luona oli käynyt, ja kun hän lopetti puheensa, sanoi Jokkum: "Niin, kyllä kai se niin on, minä olen allekirjottanut".
"Jokkum,mitäolet sinä allekirjottanut?" kysyi Bräsig äkäisesti.
"Etten minä tahdo vourata pappilan peltoa".
"Sitte sinä olet tyhmyyden tehnyt. Kas sitä jesuviittia! Pappilan peltoa hän hapottelee — vaivainen kauvas käkee, ennenkuin ehtoon näkee. Vai sitä tekee sinun mielesi! Mutta malta, malta", Bräsig kavahti pystyyn ja käveli pitkillä askelilla edes-takasin huoneessa, "kyllä minä siihen mutkan muistan. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Samuli Pomukkelskopp, me tapaamme vielä toisemme! Mitä sanoo se suuri runoilia Taavetista ja Goliathista? Minä vertaan nimittäin itseäni Taavettiin ja häntä Goliathiin: 'Hän otti lingon käteensä ja otsaan häntä tavotti, niin että kallo komahti'. Ja kuinka kauniisti lausuu sama mainio runoilia ihanissa loppusävelissään: 'Niin käypi suurisuisen aina, kun luulee seisovansa, jo tuho hänet lokaan painaa'. Ja niin on käyvä sinullekin, Samuli! Niin, rouva Nüssler, nyt olen suuttunut, enkä tahdo syödä illallista, vaan sanon 'hyvää yötä', sillä päässäni pyörii vielä kaikenlaisia ajatuksia". — Hän otti kynttilän ja meni, ja illallisen jälkeen menivät pian kaikki levolle, ja Liina makasi vielä hyvän aikaa huolissa ja pelossa unetonna ja kuulteli tuulen kohinaa puissa ja loppumatonta jalanastuntaa alakerrassa, sillä pehtori Bräsig asui siellä ja arveli aprikoi koko yökauden.
Luku 27.
Kolme ihmistä lohduttelee toinen toistansa, kunnes muuttolinnut lähtevät. Naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen ei itse paholainenkaan voi huonetta rakentaa. — Ulos! ulos! — Miksikä ovat ne ihmiset sivistyneitä, jotka osaavat kasvattaa varsoja, ja ne sivistymättömiä, jotka osaavat kasvattaa ihmisiä? — Fritz Triddelfitz rupee myös tekemään keksintöjä, ja mitenkä Hawermann häntä siitä kiittää. — Hevoshaat.
Vuosi 1845 oli tullut, ja mailma oli mennyt vanhaa menoansa ja oli kierähtänyt kerran ympärinsä. Yö ja päivä, ilo ja suru olivat vaihdelleet ihan samalla tavalla kuin aina siitä asti, kuin Luoja oli yön ja päivän asettanut ja pannut ihmisen paratiisin yrttitarhaan ja ajanut hänet taas sieltä pois. Päivä paistaa jokaiselle, yö yllättää jokaisen; siinä ei ole mitään erotusta. Mutta onko ilon ja surun laita sama? Onko ne yhtä rehellisesti jaettu? Minä luulen sitä! Herra oijentaa kätensä kaikkien ylitse ja hänen kädestänsä putoo onni ja onnettomuus, tuska ja lohdutus tasan yli koko mailman ja jokainen saa siitä osansa; mutta ihmiset eivät tyydy siihen, he tahtovat muuttaa onnettomuuden onneksi, ja onnea pitävät he onnettomuutena, lohdutusmaljan työntävät he pois tyköänsä, juuri kuin olisi se sapella täytetty, ja tuskan karkottavat he naurulla.
Ihmiset, joista minä tässä kirjassa olen kirjottanut, eivät olleet parempia kuin toisetkaan, he tekivät samalla tavalla kuin kaikki muut. Mutta kaksi asiaa on Luoja mailmaan pannut varsinaiseksi onneksi ja onnettomuudeksi, toisesta näistä ei lähde mitään sappea ja toista ei voi naurulla poistaa, ne ovat syntyminen ja kuolema, alku ja loppu. Myöskin minun pienessä mailmassani oli alku ja loppu, syntyminen ja kuolema käynyt. Pümpelhagenissa istui kaunis, nuori rouva ja kiikutteli pientä tyttölasta sylissänsä ja oli aukaissut sydämensä oven väljälle, että Jumalan kirkas päivä voi paistaa sinne sisään. Hän ei toisin voinut tehdä. Yön varjoihin, jotka lähenivät häntä joka taholta, ei hän voinut silmiänsä luoda, hänen oli iloitseminen! Ja lähellä Gürlitzin pappilaa oli hauta ja kaksi mustaa hahmoa kävi hiljaa sinne ja tuli hiljaa taas takasin, ja kun kevät tuli, istuttivat he kukkia haudalle; ja kun lehmus huoneen edessä sai lehden ja seljaispensas kukosti, silloin istuivat he yhdessä penkillä ja lämmittelivät toinen toistansa juuri samalla tavalla kuin silloin, jolloin pastorin rouva kääri pikku. Lovisaa vaippaansa. Mutta nyt oli laita päinvastainen, nyt kääri Lovisa pastorin pienen rouvan vaippaansa. Ja niin istuivat nämä kaksi ihmistä yhdessä ja katselivat kirkkotarhaa kohden, ja kun Hawermann tänne tuli, oli heitä kolme ja he antoivat levollisina yön heidät yllättää, mutta lohdutusmaljaa he eivät työntäneet pois luotansa, ja kun he erosivat, loisti heille iltatähti.
Surun ensimäinen, tuskallinen tunne oli haihtunut pappilalaisista, mutta sen jäljet olivat vielä nähtävinä, kauniit jäljet, jommoisia kuolemanenkeli painaa ihmisten kasvoihin. Lovisaa oli hän lähteissään suudellut korkeaan, kirkkaasen otsaan, ja suudelma jäi siihen pysyväisesti ja loisti siinä vakaisena ajatuksena; pientä pyöreätä pastorin rouvaa oli hän lähteissään halannut ja oli vienyt häneltä melkein kaiken elämän ilon ja sen sijaan vuodattanut hänen sieluunsa elävän muiston hänen pastoristansa. Näissä muistoissa hän enää vaan eleli, ja kaikki sai niin olla, kuin ne pastorin aikana olleet olivat; pastori-vainajan lukukamarissa seisoi nojatuoli kirjotuspöydän edessä, Viimeinen saarna, jonka hän oli tehnyt, oli pöydällä ja kynä sen vieressä, ja raamattu, jonka hän lapsena oli saanut, oli aukaistuna siltä kohdalta, johon hän pastorinsa kuollessa oli merkin pannut. Joka aamu meni hän kaikkein ensiksi pyhjinriepunsa kanssa kamariin ja pyyhkieli ja siivosi suojan ja seisoi sitte kauvaa aikaa ajatuksissaan ja katseli päin ovea, ikäänkuin olisi pastori tuleva yönutussaan antamaan hänelle suudelman ja sanomaan: "Kiitoksia, Regina kulta". Ja päivällispöytään valmisti Lovisa kolme sijaa ja pastorin tuoli oli aina varalla, ja pastorin rouvasta tuntui, kuin olisi hänen miehensä läsnä ja puhuisi hänen kanssansa hauskimmalla tavallansa, ja sen verta eloisuutta, kuin suru häneen oli jättänyt, tuli silloin ilmi, sillä lohdutusmaljaa ei hän työntänyt pois luotansa. Mutta kuinka kauvan voi tätä vielä kestää? Uusi kirkkoherra oli pian valittava; ja silloin täytyi hänen lähteä, niin, hänen täytyi jättää koko kylä, jättää hauta, sillä mitään leskenkotia ei ollut täällä ja Pomukkelskopp ei suinkaan ollut semmoista rakennuttava, sillä hän ei ollut velvollinen sitä tekemään. Viimeisen kerran näki hän niiden hedelmäpuiden kukoistavan, jotka hänen pastorinsa oli istuttanut, viimeisen kerran istui hän tuon kukkivan seljaispensaan varjossa, jossa hän niin onnellisena oli pastorinsa kanssa istuskellut, viimeisen kerran tuli kevät ja ympäröi kukilla hänen onnellisen majansa, viimeisen kerran tyhjensi kesä sille runsauden sarvensa: "Lovisa, kun syksyllä muuttolinnut lähtevät, silloin lähdemme mekin", sanoi hän surullisena ja hänestä tuntui, kuin tulisi kuolema vielä kerran vierastamaan hänen huoneesensa.
Hawermann oli hänen uskollisin ystävänsä, ja rouva Behrens antautui kokonaan hänen valtaansa; mitä Hawermann teki, oli hyvin tehty. Hawermann arveli ja tuumaili päässään, mutta miten hän tuumailikin, lähteminen oli pastorin rouvan sittenkin; mutta helpottaa tahtoi Hawermann hänelle tätä lähtöä. Kauppias Kurzilla oli tilava syrjärakennus ja sen takana puutarha, se voitiin tehdä ihan samankaltaiseksi, kuin pappila oli. Ja Lovisan oli salaisesti mittaaminen, kuinka suuri pappilan tupa, kuinka pitkä seinä oli, ja sitte matkasi hän isänsä kanssa Rahnstädtiin, ja rakennusmestari Schulz kutsuttiin paikalle, sillä hänen piti tehdä rakennuskaava Lovisan mittausten jälkeen, mutta Schulz ei tahtonut, sillä, sanoi hän, "sitä en minä voi: naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen en osaa minä mitään kaavaa piirustaa, eikä se olekkaan tarpeesen; kaavan piirustaminen on kaavan piirustamista, minä en piirusta mitään kaavoja, minulla on kaavat päässäni". Ja Kurz vakuutti rakennuksen tulevan paljoa paremmaksi, jos se tehtiin toisella tavalla; mutta Hawermann pysyi lujana, että niin piti tehtämän, kuin hän tahtoi, muuten ei koko asiasta syntyisi mitään, ja rakennusmestari Schulz sanoi: "Ei haita mitään, jos se sillä tavalla pitää rakennettaman, niin tulen minä ja mittaan itse huoneen suunnat".
Siihen nyt suostuttiin, ja "arkitehti" Schulz, niinkuin hän itse kutsui itseänsä, tuli aamulla varhain, kun pastorin rouva vielä lepäsi, ja mittasi huoneen, pakisten itseksensä: "Seitsemän — seitsemän — viisikolmatta — viisikolmatta — Kurz — Hawermann — Kurz — Hawermann — tyhmyyksiä — tyhmyyksiä! — Tähän pitää hammasorsi — liian paljo painoa — pultti läpilyötävä — no, niin — kaikki valmisna — niin, nyt ulos! ulos!" ja niin lähti hän ja ajaa hyrytteli hiljaa kotoansa kohden, niin ihana rakennuskaava päässä, kuin milloinkaan mikään ihminen on tehnyt.
Rakentamiseen ryhdyttiin nyt, ja Hawermann, joka ahkerasti kävi sitä tarkastelemassa, oli ylimalkaan siihen hyvin tyytyväinen, ainoastaan tuo hammasorsi ei häntä oikein miellyttänyt, mutta koska hän havaitsi, että "arkitehti" Schulz kaikin mokomin tahtoi sitä, tyytyi hän siihen, erittäinkin kun hän sai tietää ettei hänen rakennusmestarinsa vielä milloinkaan ollut mitään huonetta rakentanut, johon hän ei ollut hammasorttansa liittänyt. Kurz tyytyi siihen myöskin, ja niin saatiin muuttaminen niin helpoksi, kuin ylimalkaan mahdollista oli.
Pümpelhagenissa vallitsi, niinkuin sanottu, suuri ilo: Fridan kirkkaat silmät tähtäsivät hänen pientä tytärtänsä ja äidinrakkaus oli kutonut näille kirkkaille silmille hienon, suloisen verhon, ettei hän näkisi niitä pilviä, jotka uhkasivat tämän pienen olennon vastaisuutta. Ja mikä ei muuten ollut hänen tapojansa: hän uneksi, toinen autuas unelma seurasi toista; ja vielä kirkkaammin loisti onni hänen silmistänsä, kun hän autuaalla hymyilyllä kohotti pienokaistansa Akselinsa käsiin.
Akselin sydän oli myös täynnä iloa, hän tuli palan ajan takaa katsomaan äitiä ja lasta; mutta tässä oli kuitenkin eräs mutka: hän oli toivonut itsellensä poikaa, joka olisi perinyt hänen vanhan sukunsa nimen. Kummallinen kyllä on tämän mailman meno, että tuommoinen pieni tyttölapsi, siitä hetkestä ruveten, jolloin hän ensi kerran näkee päivän valkeuden, joutuu ristiriitaan muiden ihmisten kohtuuttomain toivojen ja ennakkoluulojen kanssa ja saa sentähden kärsiä. Jos joku olisi tätä Akselille sanonut, niin olisi hän suuttunut, suuttunut kovasti, sillä hän iloitsi todellakin, tästä pienestä mutkasta huolimatta, hän olikin heti lähettänyt ilmotuksen tästä "ilahuttavasta tapauksesta" kaikille tuttavillensa, vieläpä hevos-ystävillensäkin ja Pomukkelskopille; ainoastaan kolme henkilöä oli hän tahallansa unohtanut: orpanansa Fransin — "tuon tyhmän poika tolvanan" —, pastorin rouvan Gürlitzissä — "sen parittelian" —, ja rouva Nüsslerin — "tuon vanhan, sivistymättömän ihmisen". Ja kun hän nyt laski kirjeet vaimonsa nähtäväksi lapsivuoteelle ja Fridaa kummastutti, että nuo kolme ihmistä olivat unhotuksiin jääneet, sanoi Aksel ynseästi, ettei hän pitänyt mitään yhteyttä semmoisten ihmisten kanssa; jos Frida tahtoi sen tehdä, sai hän sen tehdä omalla edesvastauksellansa.
Ja Frida teki sen; ja muutamain päiväin perästä tuli Lovisa, toivottamaan onnea pastorin rouvan puolesta, ja Aksel sattui tulemaan sisään kamariin, ja kun hän näki pehtorinsa tyttären, sanoi hän: "Aa, neiti Hawermann! Pyydän anteeksi", ja siirtyi pikaisesti ulos ovesta.
Ja taas parin päivän perästä tuli rouva Nüssler ajaen Kristianin kanssa kummituksella kartanolle, ja Aksel pakeni pellolle, tämän nähdessänsä; ja kun hän takasin tultuansa kuuli Danielilta, että rouva Nüssler vielä oli armollisen rouvan luona, huudahti hän tuimasti: "Minä en ymmärrä, kuinka minun vaimoani saattaa miellyttää semmoisen sivistymättömän ihmisen seura!" Tämä oli sangen koomillista, että hän niin sanoi, sillä hän oli muutamia viikkoja takaperin eräässä hevosmiesten seurassa sanonut ystävänsä von Brülowin, jolla oli samanniminen kartano, olevan hyvin sivistyneen ja oppineen miehen, ja kun eräs nuori tohtori, joka sattumalta oli lässä, muistutti, että sen herran sivistyksestä ja opista ei ollut paljon kehumista, oli Aksel noussut ylös ja sanonut yli olkansa tuolle, nokkaviisaalle nuorelle miehelle: Ken jollakin haaralla on saanut niin kelvollista toimeen, kuin herra von Brülow korkeammassa hevoshoidossa ja erittäinkin varsain kasvattamisessa, niin pitäisi myrkyllisimmänkin kateuden suoda hänelle sivistyneen ja oppineen miehen nimen, vaikkei hän muuten mitään osaisikaan, sillä tämä asia oli niin tärkeä mailmassa. Ja nyt oli Akselin silmissä tämä nainen sivistymätön, joka antoi hänen rouvallensa hyväntahtoisia, järjellisiä neuvoja, että hän niiden mukaan voisi hoitaa ja kasvattaa nuorta ihmistaimea, hänen omaa pientä lastansa.
Pomukkelskopp tuli myös kiiltävänappisessa, sinisessä hännystakissaan noilla nelivaljaisilla vaunuillaan, joiden kyljessä hänen vaakunansa loisti, ja toivotti onnea. Tämä oli peräti toista, tämä oli sivistyneen tuloa! Ja Aksel otti hyvin ystävällisesti hänet vastaan ja Pomukkelskopin oli syöminen illallista hänen kanssansa ja sitte näytti Aksel hänelle puhdasrotuiset tammansa varsoineen, ja Pomukkelskopp iloitsi niistä suuresti ja tarttui oikein sydämellisesti hänen käsivarteensa ja katsoi niin vilpittömästi hänen silmiinsä ja sanoi: "Hyvin kaunista; hyvin kaunista, herra von Rambow, alku on hyvin kaunis, mutta jos te jotakin kelvollista tahdotte puhdasrotuisten hevosten suhteen toimeen saada, niin täytyy teidän hankkia hevoshakoja. Nuori varsa tahtoo tietysti elää vapaassa ilmassa. Vapaus, vapaus, herra von Rambow! Se on ensimäinen ehto, jos jotakin kelvollista tahdotaan aikaan saada. Ja näettekö, teillä onkin siihen tässä paras tilaisuus; jos te tuolta puiston takaa erotatte neljä aitausta teidän neljälle puhdasrotuiselle tammallenne ja kesäviljan sijasta kylvätte peltoon heinän ja apilaan siemeniä aina tuonne töyräälle asti — alempana juoksee puro ja siinä hyvää juomavettä —, sitte voi jotakin siitä syntyä. Tietysti", lisäsi hän, nähdessään Akselin käyvän hieman arvelevaiseksi, "on teidän pehtorinne sitä vastaan".
"Minun pehtorillani ei ole mitään sanomista, kun minä jotakin käsken", sanoi Aksel pikastuen.
"Sen minä tiedän", viihdytti Pomukkelskopp, "ei hän ymmärräkkään semmoisista mitään".
"Mutta peltolohko tulee liian pieneksi, jos erotan siitä tämän hedelmällisimmän kulman maata", sanoi Aksel.
"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja nykäisi olkapäätänsä, "mutta teidän täytyy kumminkin panna peltonne uuteen jakoon pappilan maan tähden, jonka nyt tavalla tai toisella menetätte".
"Se on totta, se", sanoi Aksel vitkallisesti, sillä mitä hän kerran hädässään oli luvannut, se häntä nyt harmitti, sillä ihminen ei luovu mielellään siitä, mistä hänellä ennen on etua ja iloa ollut. Mutta Pomukkelskopp oli niin ystävällinen, niin hyväntahtoinen ja suora; hän antoi Akselille niin monta hyvää neuvoa ja — tämän sanoi hän vaan sivumennen: jos rahoja oli tarvis, hän oli aina altis antamaan —, niin että Aksel hyvästijättäissä puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja istui sitte salissaan, pää täynnä hevoshakoja. Hawermann kävi yli pihan; Aksel tempaisi akkunan auki ja huusi häntä: "Herra Hawermann", sanoi hän, kun vanhus seisoi akkunan edessä, "kuinka pitkälle olette ehtineet ohraa kylvämään puiston takana?"
"Luullakseni saamme ylihuomenna sen lohon kylvetyksi, huomenna alotamme puron puolelta".
"Hyvä! Aina töyräälle saakka — minä annan sittemmin teille lähemmät määräykset — pitää kylvettämän timoteiheinää ja valkeata apilasta ohran sekaan. Lähettäkää huomenna Triddelfitz Rahnstädtiin noutamaan Taavetilta heinänsiemeniä".
"Mutta eihän ohran jälkeen peltoa kai jätetä syöttömaaksi".
"Kuulettehan, että minä aion kylvättää tämän pellontilkun laitumeksi.Minä aion laittaa siihen hakoja varsoja ja tammoja varten".
"Hakoja? Hakoja?" kysyi vanhus, ikäänkuin luulisi hän herransa laskevan pilaa.
"Niin, hakoja", huusi Aksel ja aikoi paiskata akkunan kiini.
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann ja laski kätensä akkunanlaudalle, "tämä on paras maa koko lohossa, jos erotatte sen pois, niin jää lohko pieneksi. Juuri sentähden vourasi kamarineuvos vainaja pappilan maan sen lisäksi".
Hän sanoi samaa, mitä Aksel itse oli sanonut, ja nuori herra tiesi varsin hyvin, että pehtori oli oikeassa; mutta herroista tuntuu hyvin katkeralta myöntää alamaisiensa oikeassa olevan.
"Minä en vouraa enää pappilan maata", lausui nuori herra.
Vanhuksen kädet vaipuivat alas: "Ette vouraa enää pappilan maata?" sanoi hän, "herra, se maa on meille niin paljo tuottanut… minä olen pitänyt siitä erityistä kirjaa…"
"On minulle yhdentekevä! Kuulettehan, etten minä sitä vouraa".
"Herra von Rambow, se on mahdotonta…" "Kuulettehan,etten sitä enää vouraa".
"Herra, minä pyydän, ajatelkaa toki…"
"Mitä vietäviä!" huudahti Aksel ja paiskasi akkunan kiini. "Ikävystyttävä vanhus!" jupisi hän, "on aina oikeassa olevinansa!" ja heittäytyi loikomaan tuolillensa, ajatellen hevoshakojansa; mutta niin kauneina, kuin ne äsken hänen mielessänsä olivat häämöttäneet, eivät ne enää hänestä näyttäneet, hänen täytyi ensin haihduttaa pois mielestänsä, että hän taas oli väärässä.
Ja vanhus sitte! Kuinka katkerasti loukattuna meni hän toukopellolle! Missä ristiriitaisuudessa oli hänen alttiiksiantavaisuutensa ja kiitollisuutensa kamarineuvos vainajaa kohtaan häpeän kanssa, jota hän niin usein sai kärsiä vanhan isäntänsä ainoalta pojalta! Ja mitä autti tämä riita? Mitä autti se häntä? Mitä hyötyä oli hänen nuorelle herrallensa siitä? Ei mitään! Askel askelelta läheni se mies häviötänsä, ja se käsi, joka hänen olisi voinut ja niin mielellään olisi tahtonut pelastaa, sysättiin pois, ja sitä sydäntä, joka oli täpötäynnä rakkautta ja ystävällisyyttä tuota nuorta herraa ja koko hänen perhettänsä kohtaan, kohdeltiin, kuin tykkisi se väliäpitämättömästi ja hitaasti petollisen päivätyöläisen povessa, joka vaan ajattelee palkkaansa.
"Triddelfitz", sanoi hän, tultuansa kylvöpellolle, "tämän kulman tässä pitkin puroa aina töyräälle asti aikoo herra panna heinälle; hän tulee kyllä itse tänne ja antaa teille likempiä käskyjä, kylvättäkää tässä ohraa vähän harvempaan"!
"Mitä hän sillä tarkottaa?" kysyi Fritz.
"Sen on hän teille itse sanova, jos hän katsoo sen hyväksi. Tuolla hän tulee ulos puutarhasta", sanoi vanhus ja siirtyi pois herransa tieltä.
"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, paikalle tultuansa, "tämä peltotilkku aina tuonne töyräälle asti kylvetään heinällä, teidän on huomenna noutaminen siemeniä Taavetilta; minä aion laittaa tähän hevoshakoja".
"Oivallista!" huudahti Fritz, "minä olen aina sitä ajatellut, emmekö saisi täällä toimeen hevoshakoja tai jotakin senkaltaista".
"Jaa, jaa, se on välttämätöntä!"
"Niin aina, se on välttämätöntä!" huudahti Fritz täydellä vakuutuksella; sillä kukaan ei saa luulla, että hän oli mikään imartelia. Hän ajatteli todellakin samaa, mitä hän sanoi, ja jos hän olisi tietänyt mitä kustannuksia ja mitä kurjuutta nämä haat muassaan toivat, ei hän suinkaan olisi niihin suostunut. Mutta niinkuin ennemmin on sanottu, kaikissa tämmöisissä hullutuksissa piti hän herransa kanssa sydämestänsä yhtä.
"Onko teillä syltäpuuta?" kysyi Aksel.
"Syltäpuuta? Ei", sanoi Fritz ja veti vähän ylenkatseellisesti suunsa nauruun ja sanoi samassa hyvin nöyrästi ja ujostellen: "minä olen keksinyt uuden mittakoneen. Suvaitsetteko, että saan näyttää sen teille", ja samassa juoksi hän lähimpään ojaan ja toi sieltä suuren tynnyrivanteen, joka oli sidottu nuorilla ristin rastin; näiden nuorien keskustaan pisti hän keppinsä ikäänkuin rattaan napaan ja pyöritti konetta ympäri: "Vanne tekee ympäri pyörähtäessään täydelleen syllän", sanoi hän, "ja tämä vasara tässä lyö joka kerta, kun syltä on täysi".
"Kas! Kas sitä vaan!" huudahti Aksel, jossa vanha keksimisen halu taas heräsi, "ja sen olette ihan itsestänne keksineet?"
"Ihan itsestäni", sanoi Fritz; mutta hänen olisi pikemmin pitänyt sanoa, että hänen laiskuutensa oli sen keksinyt, sillä hän ei mielellään tahtonut köyristää pitkää runkoansa.
"No, mitatkaa sitte tämä pelto", sanoi Aksel ja meni kotia ja jupisi itseksensä: Triddelfitz oli todellakin kelvollinen maanviljeliä ja kekseliäs mies; hänen kanssansa voi paremmin taloutta hoitaa kuin Hawermannin.
Vähän ajan perästä tuli pehtori takasin Fritzin luoksi hyvin äkäisenä: "Triddelfitz", sanoi hän, "mitä kujetta tämä on? Te kylvätte ohraa liian taajaan".
"En suinkaan!" sanoi Fritz, "olenhan minä asettanut koneeni juuri niin, kuin te käskitte, minä olen itse mitannut maan".
"Se ei ole mahdollista!" huudahti Hawermann, "sitte minun silmäni minun pettäisivät. Missä on teidän mittapuunne?"
"Mittapuuta ei minulla ole", sanoi Fritz, "enkä sitä tarvitsekaan", lisäsi hän ylpeästi, muistellessaan sitä suurta ylistystä, jonka hän armolliselta herraltansa oli saanut, "minä mittaan kaikki koneellani;" ja hän osotti samassa keksintöönsä, joka kaikessa viattomuudessaan virui hänen jalkainsa juuressa.
"Mitä?" huudahti Hawermann, "mikä kalu tuo on?"
"Minun keksintöni", sanoi Fritz ja näytti niin kopealta, kuin olisi hän keksinyt ensimäisen höyrykoneen.
"Ahaa!" huudahti Hawermann, "ottakaa nyt tuo kiekkonne ja mitatkaa tähän suuntaan kymmenen syltää".
Fritz otti nyt koneen käsiinsä ja pyöritti sitä, Hawermann kävi sivulla ja luki: "No kuinka paljo olette saaneet?"
"Kymmenen syltää", sanoi Fritz.
"Ja minä olen saanut yhdeksän ja kaksi jalkaa" sanoi vanhus.
"Se ei ole mahdollista", sanoi Fritz, "te olette erehtyneet, minun koneeni käy oikein".
"Kolme minun askeltani tekee Meklenpurin syllän", sanoi vanhus kiivastuen, "mutta sentähden että te olette tyhmä, turmelette te koko ohran kylvön. Kuinka voitte te tuommoisella leikkikalulla mitata kuoppaista maata, jota roisi käyttää ainoastaan ihan sileällä pellolla! Mutta tuo laiskuus — tuo laiskuus! Menkää heti ja tuokaa tänne oikea syltäpuu!" ja niin puhein veti hän veitsen taskustansa ja leikkeli Fritzin keksinnön pieniksi palasiksi; sitte meni hän taas kylvömasinan luo ja asetti sen toisella tavalla.'
Fritz seisoi nyt siinä ja katseli pehtorin perästä ja loi taasen silmänsä keksintöönsä, joka nyt pieninä pirstaleina virui maassa. Se on todellakin raskas hetki nuorelle miehelle, joka mailmassa tahtoo jotakin toimeen saada, jos hän heti, ensi yritystä tehdessään, kellahtaa pyllyllensä. Fritzin tarkotus oli niin hyvä — tietysti kaikkein ensiksi oman itsensä tähden — mutta myöskin virkaveljeinsä, kaikkein maanviljelysoppilaiden tähden koko Meklenpurin maassa, että tuosta ilkeästä selän köyristämisestä olisi päästy, ja nyt virui hänen hyvä tarkotuksensa pieninä palasina hänen jalkainsa juuressa. "Syltäpuu on minun tuominen", jupisi hän itseksensä, "siinä ei mikään auta: mutta tuhat kertaa ennemmin viljelen minä maata armollisen herran kuin tuon vanhan Hawermannin kanssa". Ja kun hän kävi kartanolle, mittapuuta noutamaan, täyttyi hänen sydämensä katkeruudesta Hawermannia vastaan, ja hän unhotti kaikki, mitä hän kerran eräänä suloisena hetkenä, oli vanhukselle luvannut, nimittäin tuon kauniin asunnon ritariskartanossaan, nuo molemmat vaunuhevoset ja ratsashevoset, ja kun hän tuokion aikaa oli ollut Mari Möllerin luona, joka nyt taas oli siirtynyt asumaan hänen tyhjään sydämeensä, ja häneltä oli kuullut, että nuori herra akkunasta oli antanut Hawermannille hyvän läksytyksen, tunsi hän tästä lohdutusta ja lähti Mari Möllerin tyköä, syltäpuu olalla ja makkaran pala kädessä, ja pakisi itseksensä: "Ei, ei käy enää työskenteleminen ukon kanssa, hän tulee liian vanhaksi; uusista aatteista ei hän ymmärrä mitään".
Luku 28.
Uudenaikainen elonkorjaus; järjestys pitää toki olla. Miksikä Hawermann riisuttiin valjaista, ja miksi päivätyöläisillä pitää, olla hyödyllistä askaroimista, — Sotamarsalkki ajutanttinsa kanssa. — Miksikä Hawermann istui kiviaidalle, ja mitä Bräsig sanoi. — Miksikä sotamarsalkki ajoi ajutantin perästä, ja ruuna hyppäsi yli lammastarhan aidan. — Kun uskollinen sydän tahtoo meistä erota.
Ja niin sai tou'on aika kuluneeksi ja kesä tuli. Hevoshaat oli pantu toimeen, ja Fritzin vanha tamma käveli eräässä niistä keskellä varsalaumaa kuin vanha arvoisa muori lapsiparven joukossa.
Kartanon nuori emäntä tuli harvoin näkyviin, ja sitä lohdutusta, jonka vanha pehtori ennen oli saanut hänen kirkkaista silmistänsä ja ystävällisistä sanoistansa, täytyi hänen nyt olla ilman, sillä Fridalla oli rakkaampia ja tärkeämpiä toimia, vaikka koko puuha vaan tarkotti muutamia lapsenkääreitä; mutta hän tiesi kumminkin, kuinka suuriarvoisia ne toiveet olivat, joita hän käsivarrellaan kiikutteli, ja tehdäksensä tätä taakkaansa keveämmäksi, pani hän velvollisuuden sille tasapainoksi.
Myöskin Aksel sai isänarvon kanssa jonkinlaisen hämäräisen, epämääräisen käsityksen siitä, että nyt oli hänen velvollisuutensa pitää huolta lapsestansa, ja hän rupesi sentähden hurjasti maata viljelemään. Tähän asti oli hän ollut vaan jonkinlaisena ylipäällikkönä pelloillansa, mutta nyt veti hän korpraalin halvan munteeringin yllensä ja pisti nenänsä joka paikkaan, vieläpä tervatynnyriinkin. Sen hän kyllä olisi voinut tehdä, ja se onkin varsin hyvä, että isäntä pitää huolta kaikista: mutta komentaminen olisi hänen pitänyt jättää siksensä, sillä sitä ei hän ymmärtänyt. Hän puuttui mitä järjettömimmällä tavalla talouden askareihin, kumosi kaikki pehtorin toimet, ja saatuansa kaikki sekasotkuun, meni hän kotia ja sysäsi kaiken syyn vanhuksen niskoille: "Ukolla ei ole enää mitään kykyä! Hän on tullut liian vanhaksi. Hän ei enää kelpaa!"
Ja Kristian Segel sanoi Didrik Snäselille: "Niin, mitä pitää meidän nyt tehdä, herra sanoo niin ja pehtori näin".
"No, veikkoseni", sanoi Didrik, "kun herra käskee…"
"Niin, mutta se on paljasta tyhmyyttä".
"Siitä ei sinun tarvitse välittää, kun hän käskee, täytyy meidän totella".
Niin tuli syksy ja elot piti korjattaman pelloilta. Ruis oli leikattu ja seisoi kolme päivää kuhilaissa.
"Herra pehtori," huusi Aksel akkunasta Hawermannille, ja kun vanhus oli tullut lähemmäksi, sanoi Aksel: "Huomenna ajamme rukiinelot sisään".
"Herra von Rambow, se ei käy vielä laatuun; eilen ja tänään on ollut pilvinen ilma, elot eivät ole vielä kuivia ja jyvä on varsin pehmeä, muutamat oljet ovat vielä varsin vihreitä".
"Oo, kylläpä se käy laatuun. Kuinka olette te ajatelleet elojen ajamista järjestettäväksi?"
"Jos korjaustyöhön ryhdytään, niin täytyy ruveta tästä heti kylän takaa ja pitää tehdä sitä kahdessa jaksossa, toiset ajavat suureen latoon, toiset ohrahuoneukseen".
"Kylän takaa? Kahdessa jaksossa? Miksikä?"
"Mitä likempää kylää alotamme, sitä enemmän saamme korjatuksi, ja ilma näyttää hyvin uhkaavalta; Ja kahdessa jaksossa kaksille parsille on meidän ajaminen, muuten seisoo väki toinen toisensa tiellä ja elovankkurit joutuvat epäjärjestykseen".
"Vai niin!" sanoi Aksel ja pani akkunan kiini, "sitä minä tahdon likemmin ajatella".
Ja hän ajatteli ja tuli siihen päätökseen, että nämä elot oli hän korjaava Triddelfitzin kanssa yksin; Hawermann ei saisi tähän toimeen ensinkään puuttua, ja näyttääksensä kerrankin, että Hawermannia ei ensinkään tarvittu, oli nyt ajaminen alotettava juuri pellon äärimmäisestä päästä ja ainoastaan yhdessä jaksossa. Mitä etua tai haittaa yhdestä tai kahdesta jaksosta oli, ei hän oikein tietänyt, mutta ne olivatkin vaan sivuseikkoja, eivätkä luultavasti muuta olleet kuin pehtorin vanhoja oikkuja ja niistä hän tahtoi itsensä kokonaan vapauttaa.
Seuraavana aamuna kello viisi oli hän jo jaloillaan ja läheni hyvin ystävällisesti vanhaa pehtoria, joka askaroi kartanolla: "Hyvä herra Hawermann, minä olen asiaa tarkoin punninnut — älkää panko pahaksi —, minä olen päättänyt yksin toimittaa tämän elonajamisen nuoren Triddelfitzin kanssa, ja järjestää itse kaikki valmistukset".
Vanhus seisoi hänen edessään kuin pilvistä pudonnut. Vihdoin sai hän vaivalloisesti suustansa nämä sanat: "Ja minä, herra, minun pitää vaan katsella päältä? Ja tyhmän poikanulikan apuun luotatte te enemmän kuin minuun?" Ja hän painoi keppinsä maahan ja katseli tuota nuorta miestä silmillä, jotka loistivat niin vilkkaasti, kuin olisi koko hänen pitkän elämänsä työ ja toiminta virennyt uuteen eloon. Ja hän lausui rohkeasti: "Te olitte pieni poika, kun minä uhrasin kaikki voimani ja taitoni teidän isänne hyväksi — hän kiitti minua siitä, kuolinvuoteellansa kiitti hän minua siitä! — mutta te? Te olette osottaneet minulle vaan kiittämättömyyttä ja nyt te tahdotte vielä häpäistä minua?"
Ja hän meni, ja Aksel riensi hänen perästänsä:
"Hyvä herra Hawermann, eihän se ollut tarkotus. Minä tahdoin vaan kerran itse koettaa…"
Mutta se oli hänen tarkotuksensa; Aksel tiesi varsin hyvin, että se oli hänen tarkotuksensa! Hän ei enää tahtonut pitää palveluksessaan tuota vanhaa miestä, tämä ymmärsi hänen liian hyvin, ja hänen täytyi hävetä vanhuksen edessä.
Vanha pehtori meni kamariinsa; aukaisi kirjotuspulpettinsa ja istui sen eteen; mutta kauvan viipyi ennen kuin hän voi mitään ajatella ja mihinkään päätökseen tulla. Sillä aikaa kuului kartanolla ääniä:
"Triddelfitz!"
"Herra von Rambow!"
"Mihinkä sinä aiot, Jokkum?"
"En tiedä, kukaan ei ole minulle mitään sanonut".
"Fritz Päsel, mihinkä aiot sinä äkeinesi?"
"Mitä? Kesantopellolle tietysti, äestämään".
"Pöllöpää!" — se oli Fritzin ääni — "meidän on ajaminen rukiinelot sisään".
"Olkoon niin taikka näin, se on minulle yhdentekevä", sanoi Päsel ja paiskasi rautaset äkeet pois vankkureilta, "mitä pehtori käskee, sitä teen minä".
"Flegel!" huusi nuori herra.
"Fritz Flegel!" huusi Triddelfitz.
"Mikä hätänä?" ärjäsi eräs ääni työvajasta.
"Missä ovat elohäkit?" huusi Fritz Triddelfitz.
"Tuolla ne ovat", sanoi vaunumaakari, "ja minulle ei ole kukaan mitään sanonut".
"No mitä meidän nyt oikeastaan pitää tehdä?" kysyi päivätyöläinenNäsel.
"Jumala tiesi, veikkonen", sanoi Pegel, "meillehän ei ole kukaan mitään sanonut".
"Flegel", huusi Fritz, "meidän on ajaminen eloja sisään, elovankkurit pitää voidella".
"Olkoon menneeksi", huusi Flegel vajasta, "tervapytty on täällä".
"Herra von Rambow", sanoi Fritz, "missä on Hawermann, eikö pidä kutsua Hawermannia?"
"Ei", sanoi Aksel vitkalleen ja kääntyi poispäin.
"Niin", sanoi Fritz, joka rupesi vähän tuskaantumaan, "sisäänajamisesta ei tule kai tänään aamupuolella mitään".
"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella".
"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?"
"Päivätyöläisten!" sanoi Aksel ja kääntyi pois, "yhä vaan päivätyöläiset! — onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä tehtävänä. Kuulkaapa", ja hän kääntyi takasin, "he voivat myös voidella vankkureita".
Ja sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti jotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli koskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän tahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja kamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi sanoa itsensä irti. Hän kuuli — vaikk'ei tyystin kaikkia — mitä tyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin tahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli mennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti kirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei sekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki pulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi sohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.
Iltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen avulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että voitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui hevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa käskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro tammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla, joka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti. Nyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien eteen ja ajettiin yhdessä jonossa — järjestys on aina pääasia —, toisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat (jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin pellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli annettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille, Aksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä sinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä ollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina pääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli jonon menoa: "Mitäpä tuokin nyt merkitsee", sanoi hän ja kynsi päätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. — "Mutta vähänpä minä siitä", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä, "mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?"
Pehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus oli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi luopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska häntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta ja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän voinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli pitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen; mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä myöden.
"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla rajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä ihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä jaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?"
"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta ja Triddelfitziltä".
"Mitä?"
"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista".
"Mitä? Kuinka? Mitä sinä sanot?" huudahti Bräsig ja nosti kulmakarvansa korkealle ilmaan.
"Minulla ei ole enää mitään sanomista", sanoi vanhus hiljaa itseksensä, "minä olen sysätty syrjään, minä olen nuoren herran mielestä liian vanha".
"Kaarlo", sanoi Bräsig ja laski kätensä vanhaa ystävänsä olalle, "miten on sinun laitasi? Kerro se minulle!"
Ja Hawermann kertoi hänelle, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja kun hän oli kertomuksensa lopettanut, kääntyi Bräsig ympärinsä ja loi niin kiukkuisen katseen luojan ihanaan ilmaan ja puri hammasta, ikäänkuin tahtoisi hän murtaa muruiksi koko ilkeän mailman, ja raivosta värisevällä äänellä huusi hän pitkiä Warnitzin tietä: "Jesuviitti! Perhanan jesuviitti!" ja kääntyi taas Hawermannin puoleen: "Kaarlo, myöskin tuota Triddelfitziä olet sinä kasvattanut kuin kärmettä povessasi!"
"Bräsig, mitä voi hän sille, hänen täytyy tehdä, mitä käsketään".
"Tuolla hän tulee täyttä nelistä ja koko kuusi elokuormaa hänen perässänsä, aika vauhdilla. Tämäpä on komiljaa! maanviljelyskomiljaa! Maltappa! Tuossa vanhan sillan kohdalla ajavat nurin", huudahti Bräsig ja hyppeli tepasteli leinin vaivaamilla raajoillansa, ikäänkuin olisivat ne olleet syypäät onnettomuuteen ja saisivat nyt kärsiä siitä rankaistusta, sillä minun on tunnustaminen, tuo vihan vimma muuttui hänessä nyt yht'äkkiä iloksi. "Kas, siinähän se nyt on koko pentele!" huudahti hän suurella riemulla, sillä niin kuin hän oli ennustanut, niin tapahtuikin: kun ensimäinen täysinäinen kuorma kelpo vauhtia tuli sillalle, keikahti se kumoon.
"Seis!" huudettiin. "Tuhat tulimmaista, seisattakaa!"
Fritz katsahti taaksensa; mitäpä nyt oli tehtävä? Hän ei kuolemaksensa tietänyt mitään neuvoa; onneksi havaitsi hän Hawermannin ja Bräsigin kiviaidalla ja ajaa leiskautti nyt heitä kohden: "Herra pehtori…"
"Niitä kaloja, kuin onkitaan, niitä saadaan", huudahti Bräsig.
"Hyvä herra pehtori, mitä pitää meidän tehdä? Kuorma on kumossa sillalla ja toiset eivät pääse ohitse".
"Ratsastakaa mitä pikemmin…"
"Kaarlo, sinä pidät suusi, sinä olet pantu viralta, sinulla ei ole enää mitään sanomista", puhkesi Bräsig puhumaan.
"Ratsastakaa mitä pikemmin…" sanoi Hawermann.
"Ei, jättäkää se tekemättä, rengit ovat olleet viisaammat kuin te, he kantavat jo sitomat pois tieltä".
"Herra pehtori", sanoi Fritz ujostellen, "minä en voi sille mitään, herra von Rambow on niin käskenyt: vankkurien pitää seurata kaikki yhdessä jonossa ja renkien pitää ajaa täysiä kuormia nelisten".
"No ajakaa sitte, niin että kielenne killuu kyynärää pitkältä ulos suustanne!" huudahti Bräsig.
"Ja herra istuu hevosen selässä töyräällä ja pitää silmällä ja komentaa kaikkia".
"On kai toisessa kädessä kiikari ja toisessa komantosauva niinkuin vanhalla Blücherillä Rostockin torilla?" sanoi Bräsig pilkallisesti.
"Ratsastakaa kartanolle ja toimittakaa, että ensimäinen purettu vankkuri heti taas lähtee matkaansa", sai Hawermann sanotuksi.
"Sitä en tohdi tehdä", sanoi Fritz, "herra on nimenomaan sanonut, että vankkurien pitää taas lähteä yhdessä jonossa liikkeelle: hän tahtoo pitää järjestystä kunnossa, sanoo hän".
"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen nähnyt…"
"Bräsig, punnitse sanasi!" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.
"On — on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz", lopetti Bräsig lauseensa varsin tyvenellä mielellä.
Fritz ratsasti kartanolle.
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "voimmehan mennä sisään ja katsella tätä kaunista järjestystä tuolta akkunastakin".
"Minulle yhdentekevää", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, "joko olemme siellä tai täällä".
He menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon parsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat, että heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset valittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä talvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina ollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri kartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa käskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien etunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät hiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat, sillä aikaa oli heillä nyt kyllä.
"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo", sanoi Bräsig, "koko kartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään värähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista ennen nähnyt".
"Minusta ei se ole hauskaa", sanoi Hawermann "minä näen turmion tulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa kaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä hän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee sääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta rouvaansa!"
"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja lapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka lepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?"
Oli todellakin syytä juosta akkunaan, sillä suoraan yli pihan ajaa karautti Fritz Triddelfitz vanhan puhdasrotuisen ruunan selässä tulta polttain, ja noin kymmenkunta syltää hänen perästänsä ajoi Aksel ja huusi: "Triddelfitz!"
"Heti!" huusi Fritz ja ajoi ulos portista; Aksel perässä.
"Mitä pentelettä tämä on?" kysyi Bräsig, ja tuskin sai hän aikaa oikein kummastellaksensa, kun Fritz, ruuna ja Aksel taas leiskahtivat pihalle kaivoportin kautta ja kiitivät yli kartanon.
"Triddelfitz!"
"Heti!"
"Herra, oletteko hullu?" huusi Bräsig, kun Fritz ajoi pehtorin asunnon ohitse, mutta Fritz ei antanut mitään vastausta, vaan istui ihan kyyryssä ruunan selässä ja irvisteli vähän suutansa tuskasta ja pelosta ja aikoi tervehtiä armollista rouvaa, mutta töyttäsi vaan hattunsa pois päästänsä, ja nuori rouva huusi hämmästyksissään: "Aksel, Aksel! mitä tämä on?" mutta ei saanut myöskään mitään vastausta, sillä Akselilla oli myös kova kiire. Mutta samassa hyppäsi ruuna yli lammastarhan aidan ja Fritz lensi pää edellä pavunvarsiin, ja Aksel seisatti hevosensa ja huusi taas: "Triddelfitz!"
"Heti, herra von Rambow", kuului Fritzin ääni pavunvarsista.
"Piruko teitä ajaa?" huudahti Aksel.
"Ei, hän ei aja minua", sanoi Fritz ja seisoi — Jumalan kiitos! — taas jaloillansa, "minä ajoinhäntä; minä luulen, että ruuna on vauhko".
"Se hän on varmaan!" sanoi Kristian Däsel, joka tuli juosten paikalle tallista. "Näettehän, armollinen herra, ruunaa on herra kreivin luona aina käytetty ratsashevosena ajojahdissa, ja kun hän saa oikun päällänsä, juoksee hän niin kauvan, kunnes joku aitaus; tulee vastaan, sen ylitse hyppää hän ja seisoo sitten alallansa kuin lammas. Näettehän, tuolla hän seisoo".
"Aksel", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, "mitähän tämäkin merkitsee?"
"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen ratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni, seurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin perästä".
"Jumalan kiitos!" huudahti Frida, "ettei mitään vahinkoa tapahtunut.Mutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?"
"Kyllä", sanoi Aksel, "minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. —Triddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä".
"Ymmärrän", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.
"Aksel", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, "miten on sen laita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään kartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa".
"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin; mutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan järjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa".
"Ja onko Hawermann niin tahtonut?"
"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä; minä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini hallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa tämän elonajon ilman hänen apuansa".
"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää".
"Hänen on se tekeminen! Hänen on tottuminen pitämään minua herrana kartanossani".
"Semmoisena on hän sinua aina pitänyt. Aksel kulta, tämä on oleva katkerain surujen ja huolten alkuna meille", ja Frida vaipui raskaissa ajatuksissaan tuolillensa ja katseli tuijotteli eteensä. Aksel ei ollut hyvällä mielellä; samassa aukesi ovi ja Daniel Sadenwater toi kirjeen: "Terveisiä herra pehtorilta".
"Siinä nyt ollaan!" sanoi Frida.
Aksel luki kirjeen: "Pehtori luopuu virastansa jouluksi. Voipi heti mennä. En tarvitse mitään pehtoria. Voin saada sata sijaan. Mutta että hän lähettää minulle luopumuskirjeen, etten minä ehtinyt hänen edeltänsä, se minua harmittaa!" ja niin rupesi hän juoksemaan edes takasin lattialla. — Frida istui hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Sitä piti Aksel moitteen merkkinä, sillä hän tiesi kyllä hyvin, että hän taas oli väärällä tiellä; mutta se ei saanut tulla näkyviin, hänen täytyi taas sysätä syyllisyytensä muiden hartioille, ja sentähden sanoi hän vääryydessään: "Mutta se tulee siitä, se tulee siitä, että sinä niin kiivaasti puolustat tuota vanhaa, ulkokullattua kettua!"
Frida ei sanonut sanaakaan, hän nousi hiljaa pöydästä ja meni ulos ovesta.
Tänä iltana istui Frida kätkyen ääressä ja tuuditteli pientä tytärtänsä uneen. — Ah, kenpä voisi yhtä helposti tuudittaa ajatuksensa uneen! — Mutta tuommoinen pieni olento on kotoa ylhäältä korkeudesta ja hänessä on vielä vähän jälellä sitä ikuista taivaallista rauhaa, jonka Jumala on hänelle matkan varaksi antanut; mutta ihmisten ajatukset tulevat maasta, ne liikkuvat huolien ja surujen taakan alla torjuvilla, väsyneillä askelilla, ja liiaksi väsynyt ihminen ei saa unta.
Niin, Aksel oli oikeassa, hän sai kyllä pehtorin taas, satakin yhden sijaan. Mutta Frida oli myös oikeassa: uskollinen sydän tahtoi heistä erota.
Luku 29.
Miksikä oikeastaan Gottlieb valittiin, ja nuori Jokkum oli vyhdinpuina. Herännäisiin ei ole ensinkään luottamista. Miksikä pastorin rouva ei mennyt häihin ja kumminkin meni häihin. Kuinka helposti voi luvata itsensä paholaiselle, ja kuinka helposti voi menettää pillinsä ja pussinsa ja pappilan pellon. Miksikä Pomukkelskopp oikein vakaisesti kysyi Jumalalta: vieläkö oikeutta on olemassa mailmassa, ja miksikä hän hiukan kiusasi Akselia. — Bräsig antaa herra von Rambowille hyvän neuvon ja saa kiitokseksi siitä tölmäyksen rintaansa.
Jokkum Nüsslerin talossa oli vaan iloa ja hauskuutta: Gottlieb oli valittu, oli valittu vakinaiseksi papiksi, ja ketä sai hän tästä kaikesta kiittää? Ketäpä muuta kuin meidän vanhaa hyvää, yksinkertaista ystäväämme Pomukkelskoppia; hän ratkaisi vaalin.
"Kanaseni", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin nuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja kukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa onkeensa kirkkoherran paikkaa; "Kanaseni", sanoi hän, kun Gottlieb viimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta kasvoiltansa, "Kyhkyseni", sanoi hän, "me valitsemme tämän; hän on tyhmin".
"Kun vaan olisi", sanoi hänen rakas vaimonsa, "kuinka voi toinen pöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?"
"Kyhkyläiseni", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa rakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden että hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin saarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli: "antakaa anteeksi vihamiehillenne". "Kanaseni, ensimäinen, tuo punanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo kauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä; ja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen pikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän kysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot olivat hajoomaisillansa. — Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin poika on meidän miehemme".
"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan", sanoi Kananen.
"Minä en laske väärin", sanoi Pomukkelskopp, "herra von Rambow ja Nüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies ei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei minun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on minun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä penniäkään enempää!"
Ja niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki äänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti isäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he luulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.
Ja Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo molemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa kirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia toiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti sisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään koskenut. — Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa uida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä tullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen rasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin pitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa. Siihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän, olihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai hän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin pieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää, johon sai toivonsa perustaa.
Liinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja rouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta: täällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla virkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä kyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin vyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti käsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi lankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina ja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai osansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa syytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin peräytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana kuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.
"No niin", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä syliinsä, "Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä viettää, minä olen valmis".
"No", sanoi Bräsig, "pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen jaLiina ovat, luullakseni, myöskin valmiit".
"Ah, Bräsig, mitä te pakisette! Tärkein asia puuttuu vielä; hallitus ei ole vielä antanut vaalille vahvistustansa. Miksi sitä taas vieraalla nimellä sanotaan?"
"Ahaa, minä tiedän. Te tarkotatte vokationia, niinkuin sitä tavallisesti sanovat, mutta minä pidän vokativusta oikeampana, sillä pastori Behrens vainaja sanoi aina minun poikana ollessani vokativus".
Samassa silmänräpäyksessä tuli kuski Kristian ovesta sisään: "Hyvää iltaa, rouva, tässä ovat sanomalehdet".
"Eikö mitään kirjeitä ollut postissa?" kysyi rouva Nüssler.
"Oli", sanoi Kristian, "yksi kirje oli myös, siellä".
"Miks'et tuonut sitä muassa?"
"Ei", sanoi Kristian ja viittasi poispäin kädellään, ikäänkuin osottaaksensa, ettei hän ollut niin tyhmä, "sehän oli oikein kamala hinta, minkä he siitä pyysivät, ja minulla ei ollut niin paljon rahaa muassani".
"No, mitä se sitte maksaa?"
"Niin, sanokaapa sitä: kahdeksan taaleria maksaa se, posti on sen tuonut ja se tulee tuolle nuorelle herralle, ylkämiehelle".
"Herranen aika, Kristian, niin kallis kirje! Keneltähän se tullee?"
"Kyllä minä sen tiedän", sanoi Kristian, "mutta en sano", ja katseli karsasteli Bräsigiä.
"Herra pehtorin kuullen voit kaikki sanoa", sanoi rouva Nüssler.
"No, olkoon menneeksi!" sanoi Kristian, "se tulee eräältä naiselta, mutta nimen olen minä unhottanut".
"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, "naiselta! minun vävypojalleni! ja maksaa kahdeksan taaleria!"
"Semmoista voi tapahtua!" sanoi Bräsig, "voi tapahtua herännäisillekin!"
"Niin, semmoista voi tapahtua!" sanoi Kristian ja aikoi lähteä ulos huoneesta.
"Kristian", kavahti rouva Nüssler ylös istuimeltaan, "sinä menet taas huomenna Rahnstädtiin rukiita viemään, tiedustele samassa hyvin tarkkaan nimeä, ja ne kahdeksan taaleria annan minä sinulle mukaasi, minun täytyy saada se kirje".
"Hyvä", sanoi Kristian ja lähti, "sen tahdon toimittaa".
"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi varputuolilleen, niin että tuo vanha krapelus oikein ryskähti, "mitä on minun vävypojallani naisten kanssa tekemistä?"
"Sitä en tiedä!" sanoi Bräsig, "on minulle varsin tuntematonta, koska minä en milloinkaan välitä toisten salaisuuksista. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Huomenna saamme sen tietää".
"Kas sitä Gottliebiä", huudahti rouva Nüssler, "sitä hiljaista, siivoa miestä!"
"Herännäisiin ei ole ollenkaan luottamista", sanoi Bräsig. "Älkää luottako mihinkään jesuviittiin!"
"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja tuo vanha tuoli porasi pahasti, kun hän nousi, "jos jotakin tämän takana on, niin otan minä lapseni takasin. Jos Rudolf sen olisi tehnyt, olisin hänelle sen voinut anteeksi antaa, sillä hän on aika hulivili eikä sitä peittelekkään; mutta Gottlieb? En, en sinä ikänä! Joka niin pyhä on olevinansa ja kuitenkin semmoisia toimii — hän pysyköön kaukana minun perheestäni! Semmoisen ihmisen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä!"
Ja kun Gottlieb illalla tuli ruoalle, tarkastella tähysteli hänen vastainen anoppinsa häntä joka taholta, juuri kuin olisi hän puotipoika, jota väärällä rahalla tahdotaan pettää. Ja kun Gottlieb illallisen jälkeen pyysi Liinan tuomaan hänen kamariinsa lasin raitista vettä, sanoi rouva Nüssler, että Liinalla oli muuta tekemistä, ja kun Gottlieb nyt kääntyi Mariin, sisäpiikaan, samalla pyynnöllä, sanoi rouva Nüssler, että hän saattoi itse mennä kaivolle, olihan hänellä sinne ihan yhtä pitkä matka kuin Marillakin. Ja niin veti hän yht'äkkiä varsinaisen taikapiirin Gottliebin ympärille, jonka yli ei mikään naisolento voinut mennä.
Seuraavana päivänä, kun kaikki istuivat päivällispöydässä, tuli kuski Kristian sisään ja antoi viittauksen rouva Nüsslerille: "Rouva kulta, minulla olisi pari sanaa sanottavaa".
Ja rouva Nüssler antoi viittauksen Bräsigille ja nuo molemmat vanhat rakastajat menivät Kristianin, kanssa ulos porstuaan.
"No?" kysyi rouva Nüssler.
"Tässä hän on", sanoi Kristian ja veti suuren kirjeen ulos liivintaskustansa, "ja naisen nimen tiedän minä myöskin".
"No?" kysyi rouva Nüssler taas. "Niin", viskutteli Kristian salaisesti rouva Nüsslerin korvaan, "Miina on hänen esinimensä ja Sterium on muistaakseni hänen isän nimensä".
"Mitä? Miina — Sterium on hänen nimensä?" huudahti rouva Nüssler.
"Ahaa!" huusi Bräsig ja tempaisi kirjeen rouva. Nüsslerin kädestä, "tässä on taas surkuteltava todistus siitä, ettei tunneta vieraita nimiä, sehän on ministeriumin vahvistuskirja", ja hän tempaisi oven sekillensä ja huusi sisään huoneesen: "Hurraa! Te vanha herännäinen siellä! Tässä hän on, ja nousevalla viikolla on häät!"
Ja rouva Nüssler heittäytyi Gottliebin kaulaan ja suuteli häntä ja sanoi: "Gottlieb, Gottlieb kultaseni, minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, älä pane pahaksi, Gottlieb, Liina saa tuoda sinulle joka ilta vettä, ja milloin vaan tahdot, pidetään häät".
"Herranen aika", huudahti Gottlieb, "mitähän tämä on…?"
"Ei, Gottlieb, sitä en vielä voi sinulle sanoa; minua hävettää niin; mutta kun kolme vuotta olet ollut naimisissa, sitte tahdon sinulle kaikki sanoa".
Ja häitä pidettiin, ja niistä olisi paljon kertomista, kuinka Miina Liinan kanssa itki katkerasti vihkimyksen jälkeen, kuinka Gottlieb näytti varsin kauniilta, sillä Liina oli leikannut pois hänen niskastansa nuo ruostuneet rautanaulat, kuinka rouva Nüssler vakuutti jokaiselle, joka sattui hänen tiellensä, ettei hän ensinkään tuntenut jalkojansa, joka oikeastaan merkitsi, että hän tunsi ne aivan hyvin. — Mutta minä en kerro näistä häistä mitään muuta, kuin mitä minä itse olen nähnyt, nimittäin että nuo vanhat ystävykset, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, makasivat aamulla vieretysten sohvalla ja nukkuivat.
Hawermann oli häissä, mutta hän oli hyvin harvapuheinen; hänen Lovisansa oli myös siellä ja iloitsi täydestä sydämestä orpanansa onnesta, mutta ääneti oli hän myös ja yksvakainen. Pastorin rouva ei ollut tullut, mutta juuri kun vieraat rupesivat toivottamaan onnea morsiamelle ja ylkämiehelle ja Jokkum juuri oli aikeissa lausumaan myös pari sanaa, aukesi ovi ja pastorin rouva astui sisään keskelle hääiloa mustassa surupuvussaan ja heittäytyi Liinan kaulaan ja sanoi: "Minä suon sen sinulle, minä suon sen sinulle sydämestäni; ja mahdat sinä tulla siellä yhtä onnelliseksi, kuin minä olen ollut. Sinulla on siihen lähin oikeus!" Ja hän suuteli Liinaa ja silitteli häntä, kääntyi sitte äkkiä pois ja meni ilman hyvästijättämättä ovelle asti. jossa hän huusi: "Hawermann!"
Hänen ei olisi tarvinnut huutaa, sillä Hawermann seisoi jo hänen vieressänsä, ja kun rouva Behrens oli noussut vaunuihin, istui myöskin Hawermann hänen viereensä ja he ajoivat Gürlitziin.
Gürlitzissä astuivat he ulos vaunuista ja menivät kirkkotarhaan ja tarttuivat toinen toisensa käteen ja katselivat vihreätä hautaa, jonka päällä kasvoi monivärisiä kukkia, ja kun menivät pois, virkkoi pastorin pieni rouva, syvästi huo'aten, ikäänkuin maljan pohjaan juotuansa: "Hawermann, minä olen valmis", ja nousi vaunuihin ja Hawermann ajoi hänen kanssansa Rahnstädtiin. "Lovisa tietää, mitä hänen tulee tehdä", sanoi rouva Behrens, "hän toimittaa huomenna tänne minun kalustoni". Ja he kävelivät yhdessä tarkastellen tuota uutta asuntoa, ja pastorin rouva kiitti Hawermannia ja suuteli häntä hänen hyväntahtoisuutensa tähden, että hän oli laittanut kaikki samaan tapaan, kuin Gürlitzin pappilassa oli, ja hän katsahti ulos akkunasta ja sanoi: "Niin, kaikki, kaikki on täällä, paitsi hauta!"
Kauvan aikaa katselivat he yhdessä ulos akkunasta, vihdoin tarttui Hawermann rouva Behrensin käteen ja sanoi: "Rouva kulta, minulla olisi suuri pyyntö, minä olen ilmottanut luopuvani herra von Rambowin palveluksesta ja lähden sieltä jouluna, voitteko antaa minun asuttavakseni tuolla yläkerrassa päätykamarin ja tahdotteko ottaa minut ruokaanne?"
Paljon olisi rouva Behrensillä ollut kyseltävää ja puheltavaa, jos ei hetki olisi niin liikuttava ollut; tällä kertaa sanoi hän vaan: "Missä Lovisa ja minä asumme, siellä on myös teidän paikkanne".
Niin on laita mailmassa, mikä yhdelle onilo, on toisellesuru, ja häät ja hauta ovat lähellä toinen toistansa, ja kuitenkin on erotus niiden välillä suurempi kuin kesähelteen ja talvipakkasen välillä. Mutta mailmassa on erinomaisen oivallinen laji ihmisiä — etsi niitä vaan, kyllä ne ovat löydettävissä —, ja nämä ihmiset rakentavat ihmeellisiä, taivaasen asti kohoovia siltoja sydämestä sydämeen yli juopien, joita mailma kaivaa, ja semmoisen sillan rakensivat nuo molemmat pienet pyöreät pastorin rouvat Liina Reksowissa ja Regina Rahnstädtissä välillensä, ja laskettuansa rakennuksensa päätekiven suorastaan yli Gürlitzin pappilan, vierivät he toinen toisensa syliin ja pitivät kiini toinen toisistansa niin lujasti, ettei heitä enää elämässä voitu toisistansa erottaa.
No, ja meidän hyvä ystävämme Gottlieb sitte? Hän teki tehtävänsä, hän kantoi tämän sillan rakennukseen savea ja kalkkia — hän olikin vielä vaan vasta alkuinen papintoimissa; mutta se on minun sanominen, että hän tulosaarnassansa vähemmän muisteli itseänsä kuin uskollista edeltäjäänsä, pastori Behrens vainajaa.
"Hän alkaa tulla vähän järkeensä", sanoi Bräsig, tultuansa kirkosta, ja taputteli Liinaa poskille ja antoi Miinalle suudelman. "Herännäisistä tulee toisinaan varsin järjellisiä ihmisiä; mutta he ovat paholaisen vallassa. Minulla on eräs varsin hyvä herännäinen tuttavana, nimittäin pastori Mehlsack, oikein, oiva kunnon mies; hän on antaunut niin pitkälle yhteyteen paholaisen kanssa, ettei hän enää Jumalasta mitään puhukkaan, ja mitä Krakowin ihanan seurakunnan pastoriin tulee, on hän tesmälleen laskenut, että maihnassa hyöriikolmesataa kolmekymmentäjakolme tuhattapirua, ottamatta ollenkaan lukuun pääperkelettä ja hänen perillisiänsä. Ja arvaappa, Liina, mitä haittoja meille ihmisille voi niistä olla: sinä istut, esimerkiksi Rahnstädtissä, hyväin ystäväin seurassa punssilasin ääressä, juot lasin, juot toisen, ehkä vielä kolmannenkin, ja sinun vieressäsi istuu herra, ruskea hännystakki yllä, — sillä piru käyttää aina ruskeata hännystakkia, se on hänen kontrahdin-mukaisesti tekeminen — ja puhelee koko illan ystävällisesti sinun kanssasi, ja kun sinä seuraavana aamuna heräät, seisoo sama herra sinun edessäs ja sanoo sinulle: 'Hyvää huomenta, te lupasitte itsenne minulle eilen', ja samassa näyttää hän sinulle hevosenkaapansa ja jos hän on hyvällä mielellä, niin vetää hän vielä häntänsä näkyviin ja sivelee sinua sillä korville, ja niin olet sinä nyt iäksi päiväksi hänen omansa. Semmoista saarnaavat meille rehelliset, herännäiset, ja nuo toiset ovat vielä hullumpia".
Ja niin muutti Gottlieb Liinansa kanssa pappilaan ja Miina vieri tietysti muassa, ja usein tapahtui, että Gottlieb hämärässä tarttui Miinaan ja antoi hänelle Liinan sijasta suudelman; mutta se jäi kumminkin sukuun, ja sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. — Mutta se merkitsi jotakin, että Pomukkelskopp rakkaan vaimonsa ja Mallan ja Sallan kanssa kävi nuoren pastorin luona, vastaamassa hänen vieraissakäyntiänsä Pomukkelskopin luona. Ja tämän käynnin tarkotuksena oli pappilan pelto, ja tuo sininen, kiiltävänappinen hännystakki sanoi mustalle kauhtanalle: hän tahtoi ottaa pellon haltuunsa ja tarjosi hänelle noin puolen siitä, mitä herra von Rambow oli antanut ja Kananen lisäsi, että se oli oikeus ja kohtuus, ja muistutti että Jokkum Nüssler kirjallisesti oli luopunut arennista, ja Gottlieb seisoi siinä ja kumarteli sinisen hännystakin edessä ja oli jo sanomaisillansa ehdotukseen suostuvansa, kun Liina hypähti pystyyn kuin nuoli tuoliltansa ja sanoi: "Seis! Tässä asiassa on minullakin jotain sanomista. Meidän täytyy kysyä järjellisiltä ihmisiltä neuvoa", ja huusi ulos ovesta: "Pehtori Bräsig, tulkaapa pikkusen tänne!"
Ja Bräsig tuli ja asettui rohkeasti liinaisessa nutussaan tuon kauniin sinisen hännystakin eteen ja kysyi: "Mikäs on?"
Ja Liina juoksi hänen luoksensa: "Pehtori Bräsig peltoa ei saa pois vourata. Se on oleva minun suurin iloni".
"Sitä ei pois vouratakkaan, rouva kulta, armas Liinaseni", sanoiBräsig, "minä itse tahdon sitä viljellä".
"Minun ei ole tarvis suvaita mitään erityistä arentimiestä täällä", huusi Pomukkelskopp.
"Ei sinun tarvitsekkaan — ei teidän tarvitsekkaan, herra Sameli!Minä rupeen vaan herra pastorin pehtoriksi täällä".
"Herra Nüssler on minulle kirjallisesti vakuuttanut…"
"Että sinä olet pöllöpää", sanoi Kananen ja veti hänen ulos ovesta.
"Hyvä herra pastori", sanoi Bräsig ja meni Gottliebin kanssa puutarhaan, "tästä asiain menosta ei teidän tule kiittää minua, vaan ainoastaan omaa rakasta rouvaanne, Liinaa. Kummallista kyllä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot heti häiden perästä tulevat jäykemmiksi. No, antaapa heidän olla, heillä on usein oikeus puolellaan. Mutta te, joka teidän kristilliseltä kannaltanne katselette korvapuusteja, joita annetaan oikealle ja vasemmalle poskelle, te tietysti saarnaatte vihaa vastaan, muttavihaa pitääolla; missä ei mitään vihaa ole, siinä ei mitään rakkauttakaan, ja tuo juttu korvapuusteista on minusta paljasta lorua. Minä vihaan vimmatusti, minä vihaan Samuli Pomukkelskoppia! Mitä? Kuinka? Mitä? Eikö semmoista juutasta pitäisi vihata?"