"Hyvä pehtori kulta, tämä jumalaton ajatustapa…" ja Gottlieb olisi kai nyt uudessa asemassaan seurakunnan pappina pitänyt vielä ankaramman nuhdesaarnan vanhukselle kuin ennen onkimisesta, mutta hyväksi onneksi tuli samassa Liina sisään ja heittäytyi ilman pitkittä mutkitta Bräsigin kaulaan: "Bräsig kulta, Bräsig kulta, kuinka voimme teille sen palkita, että meidän hyväksemme luovutte rauhallisesta levostanne?"
"Älä siitä surua pidä, Liinaseni, missä vihaa on, siinä on myös rakkautta; mutta huomasitko, kuinka minä kutsuin häntä vaan ylenkatseellisestiherra Sameliksi, vaikka hänen ristimänimensä on Samuli?"
"Te tarkotatte kai Samuelia", puuttui Gottlieb puheesen.
"En, herra pastori, 'Samueli' on juutalainen nimi, ja vaikka hän on todellinen juutalainen, s.t.s. kastettu, niin on hän kuitenkin kasteessa saanut tuon kristillisen nimenSamuli, ja hänen vaimonsa sai nimenKarnalia".
"Pehtori Bräsig", huudahti Liina ja purskahti nauruun, "nyt te sekotatte kaikki sikin sokin! Hänen ristimänimensä on Kornelia".
"Mahdollista kyllä, että hän tätä nykyä häveliäisyyden tähden kutsuu itseänsä niin, mutta minä olen sen omilla silmilläni lukenut. Kun siihen aikaan vanha pastori Bobzin oli kuollut ja lukkarin täytyi pitää kirkonkirjaa, silloin oli siihen kirjotettu: Vihityt herraSamuliPomukkelskopp ja neitsyKarnaljaKielipalku, sillä hän on syntyänsä kielipalku ja kanalja on hän myös. Mutta, Liina, jättäkäämme heidät; semmoisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä, ja me kolme tahdomme elää onnellisessa avioliitossa ja tuon pienen kulmakamarin annatte te minulle, että minä voin pitää silmällä talouden toimia ja sittehän piru riivaa, jollei nuori herra pastori vuoden perästä itse voi hoitaa maanviljelystänsä. Mutta nyt hyvästi! Minä tiedän kaksi kelvollista lypsävää lehmää, ne ostan minä ensialuksi ja nuo molemmat kimot vanhalta Prebberowilta, ja vanhan pastorin Yrjön pidämme, sillä hän on oikein koko urhio mieheksi, mitä hevosten ja karjan hoitoon tulee. Ja nyt hyvästi!" ja niin meni hän matkoihinsa, tuo vanha pakana, joka ei voinut olla vihaamatta.
Mutta joka vihata tahtoo, hän älköön panko pahaksi että häntä myös vihataan; ja ketään ei tänä päivänä enemmän vihattu kuin pehtori Bräsigiä.
Kun Pomukkelskopp oli kotia tullut, alkoi Kananen sukia ja sivellä tuota rauhallista yksinkertaista meklenpurilaista perheenisää ja lainlaatiaa mitä ilkeimmällä tavalla ja pisteli hänen onnetonta ritarillista lihaansa pillikkeillä ja nokkosilla, ja Kanasen ivallisten sananparsien loppuna oli aina: "Niin, Kopp, sinä olet yhtä viisas kuin tanskalainen hevonen, tulet kolmea päivää ennen sadetta kotia!"
Viimein ei meidän hyvä ystävämme enää voinut kärsiä tätä, hän hyppäsi pystyyn sohvankulmastaan ja huusi: "Malla, sano minulle totuus, enkö minä aina hellänä isänä teistä ole surua pitänyt?"
Mutta Malla tutki Rostockin sanomalehteä niin uutterasti, kuin lukisi hän siinä oman kihlauksensa.
"Salla, mitä minä sille voin, että mailma on niin paha?"
Mutta Salla pisteli ommeltavansa pienen Amorin lihaa kiivaasti ja huokaili ikäänkuin mielipahasta, ettei tuo pieni Amor ollut hänen rakas isänsä, ja päälle päätteeksi tuli vielä Kustaakin ja kalisteli avaimia lautaa vastaan, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutenansa toimittaa musikia tähän liikuttavaan perhenäytelmään.
Mutta kaikilla on rajansa; mikä on liikaa, se on liikaa, ja ihmisen luonto voi kestää ainoastaan vissin määrän kidutusta: meidän hyvän ystävämme oli toki näyttäminen kapinalliselle perheellensä, että hän oliherrahuoneessaan, hän juoksi sentähden ulos ovesta ja jätti heidät oman onnensa nojaan: hän juoksi puutarhaan aina liimatukille asti, mutta mitä se häntä autti? Hän oli tosin osottanut valtansa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, mutta häntä itseänsä ei se ollut hyödyttänyt, sillä tuossa hänen silmäinsä edessä oli pappilan pelto, kaunis pappilan pelto. Ja sen takana Pümpelhagen, ihana Pümpelhagen; molemmat olivat ne oikeastaan hänen omansa, sillä hän oli pappilan pellosta antanut edeltäpäin 2000 taaleria, ja kuinka paljo oli hän antanut Slusuhrille, Taavetille ja tuolle kerjääjälle, herra von Rambowille! Hän ei voinut niitä nähdä, hän käänsi kasvonsa pois ja katseli päin sinistä syystaivasta ja arveli itsensä: lieneekö enää oikeutta olemassa mailmassa. Samassa tuli Filip ja veti häntä sinisen hännystakin liepeestä — Kanasensa kiusaksi oli hän nimittäin jättänyt vastoin kaikkea järjestystä sen yllensä — ja sanoi, että herra von Rambow oli tullut ja tahtoi häntä puhutella.
Herra von Rambow? — Aa, maltappa! Nyt oli hänellä kumminkin joku, jota hän puolestansa voi kiusata, joka sai korvata kaiken sen tuskan, minkä hänen rakas perheensä oli hänelle tuottanut. Herra von Rambow? Maltappa! Hän aikoi mennä kotiansa, mutta tuollapa Aksel jo tuli itse hänen luoksensa: "Hyvää huomenta, hyvä herra naapuri! No, kuinka voidaan? Tahdoin tulla kuulemaan, kuinka pappilan pellon on käynyt".
Vai niin? Pappilan pellon? Malta sinä vaan! Mutta ei pidä olla millänsäkään!
Pomukkelskopp katseli pitkin tylppänenäänsä, jonka luonto oli hänelle antanut, mutta ei virkkanut mitään.
"No, kuinka on käynyt?" kysyi Aksel.
Mutta Pomukkelskopp ei hiiskunut juuta, ei jaata, vaan katseli pitkin nenäänsä, ikäänkuin kestäisi sitä penikulmaa pitkältä.
"Naapuri kulta, mikä teidän on? Kaikki on kai järjestyksessä, toivon ma?"
"Sitä toivon minäkin", sanoi Mukkel ja kääntyi poispäin ja tempaisi savikkeenvarren ylös perunamaasta, "kumminkin on 2000 taalerin vekselinne järjestyksessä".
"Mitä?" kysäisi Aksel hämmästyen, "mitä sillä tässä tekemistä?"
"Malta vaan, Aksel! Kyllä sen vuoro vielä tulee. Älä hiisku mitään! Hän tahtoo sinua vaan vähän kiusata. Teillä, herra von Rambow", sanoi Mukkel ja kokoili vielä joukon noita hyvästi rehottavia savikkeita ja kääntyi sitte tummanpunaisena nuorta herraa kohden, "teillä on ne 2000 taaleria jaminullapappilan pelto, s.t.s. minulla ei ole sitä".
"Hyväinen aika, herra naapuri, ja te olitte kumminkin niin varma…"
"En likimaillekaan niin varma kuin te, teillä on ne 2000 taaleria — eikö niin? Te olette ne saaneet — ja minä", hän polki vasenta jalkaansa ja töyssäsi mahastansa ulos seuraavat sanat, "ja minä olen saanut pitkän nenän".
"Mutta…"
"Ei, jättäkää toki nuo 'muttat', minä olen tänään aamulla jo niistä tarpeekseni saanut; kysymys on nyt vekseleistä", ja hän haparoi taskuissansa, "jassoo, minulla on toinen takki ylläni, minulla ei ole lompakkoa muassani, jossa niitä talletan. Kolme viikkoa takaperin oli yksi niistä jo maksettavissa".
"Mutta, hyvä naapuri kulta, minä pyydän. Kuinka muistelette te juuri tänään niitä? Enhän minä sille mitään voi, ettette ole saaneet vourata pappilan peltoa".
Ei auta se sinua, Aksel, pysy vaiti vaan! Ei hän mitään pahaa tee, hän vaan vähän nipistelee sinua.
Pomukkelskopp oli tänään jo kuullut liiaksi pappilan pellosta, hän ei enää tahtonut siitä puhua, hän ei siis ollut kuulevinansa Akselin sanoja, vaan nipisti taas: "Minä olen hyväntahtoinen ihminen, minä olen ystävällinen mies. Ihmiset sanovat myös minua rikkaaksi mieheksi, mutta niin rikas en minä ole, että minä voisin viskata rahani maantielle; sitä en tahdo vielä tehdä. Mutta, herra von Rambow, minun täytyynähdäjotakin,nähdätäytyy minun jotakin. Minun täytyy nähdä, että minun rahani ovat ta'atut, ja joka on vetänyt niinensä vekseliin, hänen täytyy myös…"
"Naapuri kulta", puuttui Aksel tuskissaan hänen puheesensa, "minä olen sen kokonaan unhottanut. — Minä pyydän teitä… minä en ole ensinkään sitä ajatellut".
"Vai niin?" kysyi Mukkel, "ette ole sitä ajatelleet? Mutta ihmisenpitääajatella ja…", nyt aikoi hän ruveta ahdistamaan, mutta samassa sattui hän hiomaan silmänsä Pümpelhageniin — ei! — ei pidä olla millänsäkään! Miksikä ravistelisi hän puuta, eiväthän hedelmät vielä olleet kypsät. "Ja", jatkoi hän puhettansa, "tästä kaikesta saan minä kiittää tuttavuuttani tuon viheliäisen Bräsigin kanssa. Näin on hän palkinnut minulle ne hyvät työt, joita minä hänelle hänen nuorena ollessansa tein. Minä lainasin hänelle rahoja, kun hän tahtoi ostaa kellon, minun housujani on hän saanut käyttää, kun hänen omansa olivat rikki. Ja nyt? Ah! Minä tiedän kyllä mitenkä asian laita on, tuo vanha kettu, Hawermann, piilii sen takana".
Kurotasormenpääsivaan paholaiselle, niin sieppaa hän kohtakoko käden, ja sitte johdattaa hän sinua, mihinkä hän tahtoo, ja jos sopii hänen asioihinsa, niin painaa hän sinun polvillesi eteensä, niin että sinun täytyy rukoilla häntä tuskassa ja pelossa, hädässä ja ahdistuksessa. Niin oli Akselin laita: hänen täytyi koettaa lepyttää kartanonomistajaa, hänen täytyi vetää hänen kanssansa samaa köyttä, hänen täytyi totuutta ja omaatuntoansa vastaan sadatella ja panetella Bräsigiä ja Hawermannia. Miksikä? Sentähden että paholainen, vekseli kädessä, oli painanut hänen alas maahan polvillensa. Ja Aksel, tuo entinen rohkea, suruton kyrassieriluutnantti rämpi polvillaan paholaisen edessä ja imarteli häntä kaikenlaisilla häpäisevillä jutuilla, joita hän tiesi kertoa Bräsigistä ja Hawermannista; että hän saisi vanhan Moolokkinsa tuossa sinisessä hännystakissa viihtymään, petti hän parhaimmat ystävänsä, petti hän herransa ja mestarinsa. Mutta langettuansa niin syvälle ja luotuansa silmäyksen häpeälliseen tekoonsa, iletti häntä niin, että hän heti ratsasti pois talosta, johon hän oli jättänyt hyvän osan kunniatansa.
Hän ratsasti kotia kohden, ja tultuansa peltonsa rajalle, näki hän Hawermannin, joka paahtavassa auringonpaisteessa käveli kylvökoneen perässä, ja piti vaaria, että kaikki tapahtui järjestyksen mukaisesti ja kenenkä hyväksi? Hänenitsensähyväksi, oli Akselin sanominen, ja tuliset hiilet polttivat hänen päänsä päällä. Ja ratsastettuansa taas vähän matkan tuli näkyviin liinainen nuttu ja pehtori Bräsig käydä läähätti hiessään pitkin tietä ja huusi yli kylvöpellon: "Hyvää päivää, Kaarlo! Minä olen matkalla markkinoille, se tahtoo sanoa, lehmiä ostamaan, ja kaikki on hyvässä kunnossa: me hoidamme itse maanviljelystämme ja Samuli Pomukkelskopp saa nuolla kynsiänsä"; ja samassa kuuli hän Akselin hevosen korskuvan takanansa ja kääntyi ympärinsä; "ja se mato, joka kalvoi Akselin povessa, teki hänet ystävällisemmäksi tuota vanhaa poikaa kohtaan ja hän sanoi: Hyvää päivää, herra pehtori! Yhä vaan jaloillanne?"
"Miks'ei, herra luutnantti? Ne kestävät vielä, vaikka leini niitä kiusaa, ja koska olen ottanut hankkiakseni karjaa pappilan nuorelle herrasväelle, niin olen nyt matkalla Gülzowiin; siellä on talollinen Pagel, hänellä on pari lypsävää lehmää, ne aion minä ostaa pastorin puolesta".
"Te tunnette kai täällä kaikki olot, herra pehtori?" kysyi Aksel, ollaksensa ystävällinen.
"Jumalan kiitos", sanoi Bräsig, "täkäläiset olot ovat minulle niin tutut, ettei minun ensinkään ole tarvis niitä tiedustella. Meikäläisen ei ole muuta tarvis kuin vaan vähän vilkauttaa toista silmää, niin tiedän heti, miten asian laita on. Näettehän, minä kävin eilen", ja hän viittasi kädellään Akselin hevoshakoja kohden, "minä kävin eilen teidän hakojenne ohitse, ja silloin näin minä, että tuolla alhaalla perimmäisessä haassa tamma ja varsa kokonaan nääntyvät, ja minkä tähden? Kaurat varastetaan pois niiden häkistä, ja jos ei ole aikomus niitä nälällä tappaa, niin on teidän varustaminen häkki lukolla".
Aksel katsahti pitkäkseen häneen: eiköhän tämä ollut vaan vanhuksen ilkeyttä? Tietysti! Hän kannusti hevostansa ja lausui kylmästi: "Hyvästi!"
Bräsig katseli hänen perästänsä: "Ellei tuo pöllöpää tahdo neuvoa seurata, niin olkoon seuraamatta! Minun tarkotukseni oli hyvä. Minusta näyttää muuten, kuin tahtoisi tuo nuori aatelismies kaikin voiminsa syöstä onnettomuuteensa… mutta maltappa! Kyllä sinä vielä kerran tulet Tiituksen tuntemaan. — Kaarlo", huusi hän yli pellon, "hän antoi minulle taas tölmäyksen rintaani!" ja lähti lehmäkaupallensa.
Luku 30.
Reestä ja kukkakaalista ja keuhkomakkarasta, runoelmista ja pyöreästä möhkäleestä ja norsunluisista luista ja Iloisesta joulupäivästä. Miksikä toisena joulupäivänä kaikki istuivat yksiksensä Pümpelhagenissa. Mitä kauniita asioita Mukkel laverteli, ja mitä Frans kirjotti kirjeessään; mikä viisas juoni pöllähti Fritz Triddelfitzin päähän, ja mitä Mari Möller sälytti matkalaukkuun. — Mukkelin kylvö kasvaa kauniisti, ja pyssy laukee. — Kaikki rakkaus raukee ja katoo! Viha saa voiton.
Ja niin oli nyt talvi tullut, ja ihmisten täytyi ottaa tämä kolkko vieras vastaan. No, jos hän oikeana talvena tulee, niin tulkoon vaan; mutta jos hän jouluna astuu sisään ovesta märässä karvatakissa ja tuo tuvan täyteen likaa ja hajahtaa traanisaappailta, silloin voi hän yhtä hyvin pysyä poissa. — Mutta tällä kertaa tuli hän, niinkuin hän usein on tullut minun oveni eteen: hän tuli kellojen kilinällä ja ruoskan roiskeella, ja kaksi höyryävää kimoa reen edessä ja hän hyppäsi ulos reestä, ihan kuin Wilhelm Sidenbollentinistä, ja hieroi vilustuneita poskiansa ja hutki käsivarsillaan ympäri ruumistansa — kerran — toisen — ja kolmannen: "Hyvää huomenta, herra Reuter, minä olen täällä teitä noutamassa. Terveisiä herralta ja rouvalta, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan istua rekeen, sillä jalkapeitteitä ja vaippoja on reessä koko kasoja, ja huomenna on jouluilta, ja pikku Hanni käski minun rientää hyvästi ja ajaa nelistä". — Niin, jos hän sillä tavalla tulee, niin laulamme me molemmat, minun vaimoni ja minä: "Terve, terve, sä vieraamme armas!" ja sulatamme sitä vanhaa poikaa lasillisella viiniä ja istumme rekeen, ja nyt lähdetään — kaksi penikulmaa tunnissa —, ja kun olemme saapuneet Bollentiniin, sanoo Fritz Peters: "Mitä vietäviä, kuinka olette niin kauvan viipyneet!" ja rouva rupee heti hieromaan minun vaimoani ja ottaa häneltä saalin pois hartioilta ja sanoo minulle: "Setä Reuter, minä olen säästänyt teitä varten kukkakaalia ja keuhkomakkaraa;" ja nuo molemmat armaat tyttöset, Liisa ja Anna, joita minä niin usein kannoin käsivarrellani, kun he vielä pieniä olivat, tulevat ja antavat vanhalle sedällensä suudelman ja syleilevät minun vaimoani, ja Fritz ja Max, jotka jo ovat suuria kimnasisteja, tulevat ja tervehtivät meitä reippaalla kädenlyönnillä, ja pikku Hanni väijyy sillä aikaa sopivaa tilaisuutta, päästäksensä myös minun kimppuuni, ja tarttuu vihdoin minun vasempaan sääreeni ja siinä täytyy minun nyt koko illan häntä laahustaa. Ja sitte esitellään pikku Ernst, perheen pesäpahna, ja me seisomme tuon ihmelapsen ympäri ja taputamme käsiämme kummastuksesta, kuinka se pienokainen on edistynyt viisaudessa ja tiedossa, ja sitte tuleeisoäiti. Ja nyt aikaa talvi- ja jouluilo, ja joulukuusi sytytetään, ja joululahjat tulevat ja niiden joukossa on yksi minun vaimoltani värsyn kanssa, ainoa mitä hän milloinkaan on sepittänyt, ja se alkaa: "Täss' istuelen ja hikoelen…" ja pitemmälle ei säveltä kestäkkään; sitä sorttia onkin jo siinä kylläksi.
Ja sitte tulee ensimäinen joulupäivä, ja kaikki on niin juhlallista ja Jumala könttää hienot lumisinkaleet maahan, ettei mitään melua kuulu. Ja toinen joulupäivä tulee, ja pastori Piper tulee rouvansa kanssa ja provasti tulee rouvanensa, ja sitte tulee Anna, minun lempilapseni, sillä hän kävi koulua minun luonani, ja sitte tulee tohtori Adamin rouva Ja yliamtmanni Schönemarkin rouva ja Luzie Dolly istuu heidän sylissänsä; ja sitte — sitte tulee pyöreä, möhkäle ajaen ja tohtori Dolly istuu tämän möhkäleen vieressä ja vierittää möhkäleen ulos reestä ja, jättää sen kahden palvelustytön huostaan, jotka seisovat valmisna — sillä he tietävät tehtävänsä — he kehivät möhkäleen päältä pois turkin ja vaipan, päälystakin ja jalkapeitteen, kunnes vihdoin oikeudenneuvos Schröder tulee sieltä näkyviin. Mutta valmis ei ole hän vielä likimaillekaan, hänen on ensin istuminen tuolille ja Sofi tarttuu toiseen jalkaan ja Mari toiseen ja niin vedämme häneltä karvasaappaat pois jalasta, sillä minun täytyy pitää hänestä kiini, etteivät piiat tempaa häntä lattialle. — Ja taas tulee reki! Ja ulos hyppää Rudolf Kurz — mitä? Hän hyppää yli ajajan ruoskan? — ja perässä tulee Hilgendorf. Tunnetteko Hilgendorfia? Hilgendorfia, meidän Rudolfimme isäntää? — Ettekö? — Ei olekkaan tarpeesen. Lyhyesti sanoen: Hilgendorf on luonnon ihme, hänellä on norsunluiset luut — "paljasta norsunluuta!" ja niin lujasta aineesta on luonto rakentanut tämän tilanomistajan, että jokainen, joka lyö häntä olkapäälle tai polvelle, saa sinimarjoja käteensä, — ihan vaan norsunluun tähden.
Ja sitte juodaan kahvia, ja oikeudenneuvos kertoo tarinoita, ihmeen kauniita tarinoita, ja kertoo niitä innolla, se tahtoo sanoa, hän sytyttää yhä uudestaan piippuansa, koska hän palan ajan takaa antaa sen sammua, ja niin tyhjentää hän vähitellen koko tulitikkulaatikon, ja Max asetetaan vartavasten pitämään hänelle tulta varalla. Ja sitte pelataan whistiä mollain ja karonkkain ja kaikkien muiden temppujen ja juonien kanssa, sillä muuten ei herra oikeudenneuvos pelaa. Ja sitte syödään illallista, ja kun hanhenpaisti tulee pöydälle, sepittää herra oikeudenneuvos kauniimmat runoelmansa mitä rohkeimmilla riimeillä, joita löytyy tahi joita ei löydy, ja jokaisen soratuvan riimin perästä kilistetään laseja, ja kun sitte nousemme, puristamme toinen toisemme kättä ja erkanemme rauhassa ja ystävyydessä toinen toisistamme, ja jokainen toivottaa iloista yhtymistä taas vuoden perästä!
Mutta näin ei tänä vuonna vietetty Pümpelhagenissa toista joulupäivää. Talvi oli kyllä tullut sinnekin, mutta se, mikä sen tekee suloiseksi, tuttavallinen yhteys sydänten välillä, se oli jäänyt seisomaan ulkopuolelle ovea, se ei ollut tullut sisälle, vaan oli ottanut iloonkin takinliepeestä kiini ja pidättänyt senkin ulkona. Jokaisella oli täällä omat ajatuksensa, kukaan ei vaihtanut rakkauttansa toisen kanssa, paitsi Fritz Triddelfitz ja Mari Möller, sillä he istuivat kumminkin toisen joulupäivän iltapuolella yhdessä ja söivät mesileipiä, kunnes Fritz vihdoin sanoi: "Nyt en jaksa enää, sillä näethän, Mari kulta, huomenna täytyy minun lähteä matkalle, viemään Demminiin kolme kuormaa nisuja; ja jos minä vielä enemmän mesileipiä söisin, voisi se olla minulle vahingoksi, ja sitä en minä kumminkaan mielelläni tahtoisi, ja minun on vielä sälyttäminen laukkuun lainakirjaston kirjat, että Demminissä voin ne vaihtaa toisiin, että meillä iltasin on jotakin lukemista", ja niin puhein nousi hän istuimeltaan ja meni katsomaan rautikkotammaansa, ja Mari Mölleristä tuntui siitä, kuin ei hän kokonaan omistaisi Fritzin sydäntä, vaan että se oli jaettu hänen ja tamman välille.
Eräässä toisessa huoneessa istui Hawermann yksinänsä ajatustensa kanssa, ja ne olivat yksvakaisia kyllä, kun hän arveli, että hänen työnsä ja toimensa tässä mailmassa nyt olivat päättyneet ja että hänen tästä hetkestä ruveten oli istuminen joutilaana kädet ristissä; ja surullisia olivat ne myös, kun hän muisteli, minkä lopun hänen työnsä ja toimensa täällä oli saanut ja että se, mitä hän oli siunaukseksi kylvänyt oli muuttunut kiroukseksi.
Ja taas eräässä toisessa huoneessa istui Aksel ja Frida, yhdessä kyllä, mutta kumminkin taas itseksensä, sillä kummallakin oli omat ajatuksensa eikä kumpikaan tahtonut ilmottaa niitä toiselle. He istuivat äänettöminä, Frida hiljaa itseksensä, Aksel harmissaan; yht'äkkiä kuului porokellon ääni pihalta ja Pomukkelskopp ajoi kuistin eteen. Frida otti kutimensa ja meni ulos ovesta: Akselin täytyi yksin ottaa naapuri vastaan.
Pian tulikin nyt molempain herrain välillä sivistynyt keskustelu maanviljelyksestä, hevoskasvatuksesta ja viljan hinnoista hyvään vauhtiin, ja juhlapäivän iltapuoli olisi tällä kertaa saanut viattomasi! ja rauhassa kuluneeksi, jollei Daniel Sadenwater olisi tuonut postilaukkua. Aksel aukaisi sen ja, sai sieltä käsiinsä kirjeen Hawermannille, hän oli jo antamaisillaan sen Danielille, pehtorille vietäväksi, kun hän näki oman vaakunansa kirjeen sinetissä, ja likemmin sitä tarkasteltuansa, tunsi orpanansa käsialan.
"Vieläkö sitä penteleen komiljaa pitkitetään minun selkäni takana?" huudahti hän ja paiskasi kirjeen Danielille miltei päin silmiä: "pehtorille!"
Daniel meni hämmästyneenä tiehensä, ja Pomukkelskopp kysyi oikein sydämellisesti, mikä sai nuoren herran niin suuttumaan.
"Eikö ole syytä suuttua, kun pöllöpää orpanani yhä vielä pitkittää mieletöntä yhteyttänsä tuon vanhan ketun ja hänen tyttärensä kanssa?"
"Aa", sanoi Pomukkel, "ja minä luulin sen asian jo aikaa loppuneen. Minä olen kuullut, että teidän orpananne, saatuansa tietää huhun, jota nyt kaikki ihmiset hokevat, äkkiä oli luopunut asiasta eikä enää tahdo siitä mitään kuulla".
"Minkä huhun?" kysyi Aksel.
"No, tuon huhun teidän pehtoristanne ja päivätyöläisestä, Kegel on kai hänen nimensä, ja niistä 2000 taalerista".
"Kertokaa, mitä sanovat ihmiset?"
"No, tiedättehän sen kai itsekin? Minä luulin, että te sentähden olette antaneet eron pehtorillenne".
"Minä en tiedä mitään, kertokaa!"
"No, sehän on yleisesti tunnettu. Ihmiset sanovat: Hawermann ja päivätyöläinen ovat olleet yksissä neuvoissa, he sanovat, että pehtori siitä hyvästä, että hän päästi päivätyöläisen karkuun, on saanut puolet taikka enemmänkin varastetuista rahoista ja on hankkinut päivätyöläiselle väärän passin, jonka nojalla hän Wismarissa otettiin merimieheksi".
Aksel juoksi huoneessa edes takasin: "Se ei ole mahdollista! Niin hävyttömästi olisi minua petetty!"
"Ihmiset sanovat sitäkin, että he molemmat jo edeltäpäin olivat asiasta keskenänsä sopineet; mutta sitä en minä usko".
"Ja miks'ei? Mitä oli sillä vanhalla lurjuksella minun selkäni takana vaimon kanssa haastelemista? Mies, joka muuten aina oli selvä, olisi tällä kertaa ollut juovuksissa!"
"Niin, mutta senhän sanoi Rahnstädtin pormestari itse huomanneensa".
"Ah, tuo pormestari! Mitäpä semmoisesta tuomarista asian tutkiaksi! Joku kankurin vaimo olisi muka tehnyt sen, hän olisi keskellä maantietä ottanut päivätyöläiseltä rahat, ja miksikä luullaan sitä? Sentähden että hän on tahtonut rikkoa tanskalaisen kultatukatin, jonka hän oli löytänyt; sillä siinä pysyi vaimo lujana, ja tuon viisaan herra pormestarin täytyi laskea hänet irti".
"Niin, ja se, joka sanoi nähneensä kultatukatin, kauppias Kurz, onHawermannin sukulainen".
"Oh", huudahti Aksel, "vielä tuhannen taaleria antaisin minä, kun vaan pääsisin näiden ilkeyksien perille".
"Se ei ole mikään helppo tehtävä", sanoi Pomukkelskopp, "mutta kaikkein ensiksi ottaisin minä milloin lähtee hän?"
"Hawermann? Huomenna".
"Niin, kaikkein ensiksi ottaisin minä hänen kirjansa, tarkasti tutkiakseni; ei voi tietää, ovatko nekään oikeassa kunnossa. Tarkastakaa erittäinkin rahalaskuja; toisinaan voi tavata odottamattomia seikkoja. Hän on muuten hyvissä varoissa, koska hän aikoo elää Rahnstädtissä koroillansa. No, hän onkin monta pitkää vuotta ollut hyvässä ammatissa; mutta, minä tiedän myös varmaan, että vanhuksen on täytynyt maksaa velkoja, jotka eivät olleet vähäpätöisiä Hän on myöskin — niinkuin minä sattumalta olen notarius Slusuhrilta kuullut — lainaillut vähiä rahojansa, kenties talonkin rahoja, liikaa korkoa vastaan".
"Oh", huudahti Aksel, "ja kun minä silloin häneltä pyysin" — tässä keskeytti hän puheensa, ettei hän mitään ilmiantaisi; mutta hän joutui vihan vimmaan ajatellessaan, että Hawermann olisi silloin voinut häntä auttaa, vaan ei ollut sitä tehnyt, kun hän ei ollut tarjonnut hänelle kylläksi korkeita kasvuja.
Tämän vilkkaan keskustelun perästä ei puhe enää tahtonut oikein sujua, sillä kummallakin heistä oli kyllä tekemistä omain ajatustensa kanssa; ja kun Pomukkelskopp, hyvin tyytyväisenä toimintaansa, meni kotia, jätti hän nuoren herran von Rambowin niin myrkylliseen, sapikkaasen mielentilaan, että häntä iletti koko mailma ja hän itsekin ja koko yönä saanut hän unta silmäänsä häijyiltä ajatuksiltansa.
Eräässä kolmannessa huoneessa Pümpelhagenin kartanossa oli myös hiljaista ja yksinäistä menoa; Hawermann istui pulpettinsa edessä, hänellä oli tilikirjansa edessänsä ja hän laski viimeisten kuukausien tilit vielä kerta läpitse, josko ne pitivät yhtä kassan kanssa. Niin kauvan kuin hän oli pitänyt taloutta nuoren herran kanssa, oli hän joka vuodenneljännes vienyt hänelle kirjansa ja oli tahtonut tehdä tiliä; mutta nuorella herralla milloin ei ollut aikaa, milloin sanoi hän: kyllä kai ne oikeassa ovat, luomatta silmäystäkään kirjaan, ja kerran sanoi hän, ettei Hawermann ollut ensinkään tarvis sitä hänelle näyttää. Mutta tätä välinpitämättömyyttä ei Hawermann kumminkaan tahtonut hyväksensä käyttää, vaan hän oli päinvastoin pitänyt kirjaansa huolellisesti, niinkuin hän nuoruudesta asti oli tottunut tekemään, ja oli myös pakottanut Triddelfitzin joka viikko antamaan viljarätingit, ja jos ne eivät tarkasti pitäneet paikkaansa, oli hän tässä suhteessa Fritzille paljoa ankarampi kuin muissa asioissa.
Kun ukko nyt istui toimissansa, tuli Fritz sisään ja kysyi sitä ja tätä, mikä koski hänen matkaansa Demminiin, ja kun Hawermann oli hänelle käskynsä antanut ja hän oli lähtemäisillään, huusi vanhus hänen perästänsä: "Triddelfitz, teillä on kai viljarätinkinne valmisna?"
"Kyllä", sanoi Fritz, "se tahtoo sanoa, minä olen sitä jo alottanut".
"Minä pyydän, että te annatte sen minulle tänä iltana, ja että se on tarkempi kuin edelliset".
"Kyllä vaan", sanoi Fritz ja meni ulos ovesta.
Daniel Sadenwater tuli ja toi pehtorille kirjeen; vanhus nousi istuimeltaan ja kävi akkunan ääreen, ja kun hän tunsi Fransin käsialan, alkoi hänen sydämensä tulisemmin tykkiä, ja kun hän luki ja luki, tulivat hänen silmänsä kirkkaammiksi, suuri ilo sädehti hänen sydämeensä ja sulatti kaiken sen kylmyyden ja jään, mikä viimeisinä aikoina sinne oli kokoontunut, ihan samalla tavalla kuin ulkona aurinko sulatti lumen katoilta, niin että se tippui pisaroina hiljaa alas maahan. Hän luki lukemistaan, ja hänenkin silmänsä tulivat kosteiksi, ja hiljakseen tippuivat, hänen kyynelensä paperille.
Frans kirjotti hänelle, että niinkuin hän oli kuullut, aikoi hän nyt lähteä Pümpelhagenista, että hän nyt siis oli varsin vapaa, ja että kaikki estelyt, joita hänellä muuten oli ollut, nyt saivat siirtyä pois hänen vilpittömän toivonsa tieltä, joka ei antanut hänelle mitään rauhaa ja joka pakotti hänen — Hawermannin kiellosta huolimatta — kirjottamaan Lovisalle itse, ja kirjeen, joka muassa seurasi, pyysi hän Hawermannin antamaan tyttärellensä, niin, toivoi hän, varmaan, olisi kolme ihmistä tuleva onnelliseksi.
Vanhuksen kädet vapisivat, kun hän pisti lapsensa kirjeen lompakkoonsa, hänen polvensa horjuivat, kun hän rupesi kävelemään edes takasin lattialla, niin kovasti valtasi hänet se ajatus, että hän tällä askelella, jonka hän nyt oli ottava, oli ratkaiseva ainoa lapsensa vastaisen kohtalon, oli se sitte onneksi tai onnettomuudeksi. Hän istahti sohvankulmaan, ja kului hyvä aika, ennenkuin hän oli kylläksi levollinen, tätä asiaa maltilla miettimään. Niin kuohuu meri aamulla hurjasti lainehtien ja puolipäivän aikaan ovat aallot asettuneet, mutta synkältä ja uhkaavalta näyttää vielä vesi, ja illalla kuvastelee veden tyynessä pinnassa sininen taivas ja valkeat kesäpilvet ajelevat korkealla ja ilta-aurinko sulkee koko kuvan kultaisiin puitteisin.
Niin oli laita vanhuksenkin: kun nuo raivoisat aallot olivat asettuneet, rupesi hän miettimään; vakaisesti ja huolellisna arveli hän itsekseen, tekikö hän oikein, jos hän antoi suostumuksensa, eikö hän rikkonut velvollisuuttansa vastaan, jos hän vastoin nuoren isäntänsä tahtoa suostui asiaan. Mutta mitä oli hänellä, tekemistä miehen kanssa, joka kiittämättömyydellä oli häntä kohdellut, joka melkein häpeällä ajoi hänet pois? Ei mitään. Hän rohkaisi mielensä, hänen uljuutensa kohotti päätänsä, tämä uljuus, jonka riippuvassa asemassa niin usein on vaikeneminen, ja jota ainoastaan se tuntee, joka siinä on säilyttänyt puhtaan omantunnon. Hän ei kauvemmin tahtonut tukahuttaa parahinta, sydämellisintä tunnettansa ymmärtämättömän poikanulikan tähden, hän ei voinut uhrata lapsensa onnea tyhmien aatelisten kujeiden vuoksi. Ja kun hän tästä epäilyksestä oli päässyt, loisti kauniin iltataivaan kuva veden tyyneltä pinnalta hänen silmiinsä, ja kauvan istui hän siinä ja näki molempain lastensa vastaisuuden valkeina kesäpilvinä häilyvän veden yli, ja ilta-aurinko valaisi ulkona valkeata lunta ja valaisi sisällä hänen valkeita hiuksiansa.
Kun hän näin istui vaipuneena suloisiin ajatuksiin, tempaistiin ovi auki ja Kristian Degel syöksi sisään: "Herra pehtori, teidän täytyy tulla, Rubenin tamma on saanut hirveän ähkytaudin, emmekä tiedä mitä pitää tehdä".
Vanhus hypähti pystyyn ja riensi talliin.
Tuskin oli hän mennyt, niin tuli Fritz Triddelfitz sisään matkalaukkunsa ja lainakirjaston kirjojen ja koko tilanomistajapukunsa kanssa, laski ne tuolille akkunan eteen ja aikoi juuri sälyttää ne kaikki laukkuun, että hän Demminissä voisi keikailla, kun hän samassa havaitsi Hawermannin tilikirjan, sillä vanhus oli kiireissään unhottanut sulkea pulpettinsa. — "Tämäpä sopii hyvästi", sanoi Fritz, otti kirjan ja kirjotti siihen viljarätingin, mutta hänen täytyi istua akkunan ääreen, sillä alkoi jo hämärtää.
Hän ei vielä ollut rätinkiänsä loppuun kirjottanut, kun Kristian Degel uudestaan syöksi sisään: "Herra Triddelfitz, teidän täytyy mitä pikemmin tuoda kaksi turnipsiraitia aitasta, meidän on kääriminen tamma märkiin raiteihin".
Kun Fritz kuuli jalan astuntaa, pisti hän Hawermannin kirjan taaksensa tuolille, ja kun Kristian nyt häntä joudutti ja pisti aitanavaimen hänen käteensä, jätti hän kirjan sillensä ja riensi ulos hänen kanssansa. — Tultuansa aitanovelle, kohtasi hän Mari Möllerin, joka tuli lehmiä lypsämästä.
"Mari kulta", huusi Fritz, "tehkää niin hyvin ja sälyttäkää minun kapineeni laukkuun, ne ovat tuolilla akkunan edessä, mutta älkää vaan unhottako kirjoja!"
Ja Mari Möller teki, mitä käskettiin, ja kahmasi puoli hämärässä ja kokonaan rakkauden hommissa Hawermannin tilikirjan matkalaukkuun lainakirjaston kirjojen keralla.
Kun Hawermann tuli takasin tallista, sulki hän Pulpettinsa, aavistamattakaan mitään pahaa, ja seuraavana aamuna matkasi Fritz Triddelfitz, kukon laulaissa nisukuormineen ja laukkuineen Demminiin, aavistamatta myöskään mitään pahaa.
Kun vanha pehtori viimeisen kerran oli antanut päivätyöläisille käskynsä, rupesi hän myös ajattelemaan omia asioitansa ja haalimaan kokoon kimsujansa, kamsujansa, että hän iltapuolella voisi lähteä. Hän ei kuitenkaan ollut saanut niitä täydellisesti järjestetyiksi, kun Daniel Sadenwater tuli sisään ja käski hänen tulla herra von Rambowin puheille.
Akselilla oli ollut hyvin levoton yö; hänen paras puhdasrotuinen tammansa, josta hänellä oli ollut suuria toiveita, oli sairastunut, se myrkky, mitä Pomukkelskopp oli kuiskannut hänen korvaansa, oli häntä vaivannut, se tottumaton asema, johon hän nyt joutui, kun hän itse otti talouden hoitoonsa, teki hänen mielensä katkeraksi, ja nyt oli hänen antaminen Hawermannille hänen palkkansa ja vielä lisäksi ne monet ennakkomaksut, joita vanhus oli hänen puolestansa työväelle suorittanut, eikä hän tietänyt edes, kuinka paljo ne tekivät, tokko hänen rahansa niiden, maksamiseen riittivätkään. Pehtorinsa edessä, joka itse oli virastaan luopunut, ei hän voinut häpäistä itseänsä, hänen täytyi keksiä joku keino ja löytää joku syy, jonka tähden hänen ei ollut tarvis hänelle heti velkaansa maksaa. Semmoista syytä on tuossa hopussa vaikea löytää; muttariidanvoi aina saada: toimeen, ja se saa käydäsyystä. — Viheliäinen keino, mutta hyvin tavallinen! Ja että se johtui Akselin mieleen, todistaa kuinka hirveällä vauhdilla hän miehenä ja aatelismiehenä oli alasmäkeä mennyt; mutta mikään ei saata heikkoa ihmistä niin sukkelasti harhateille kuin rahapula, erittäinkin jos ulkokuori on ylläpidettävä.
Kun Hawermann astui hänen huoneesensa, kääntyi Aksel akkunaan ja katseli ulos: "Onko tamma jo terve?"
"Ei", sanoi Hawermann, "se on vielä kipeä; olisi kai paras, tuottaa hevoslääkäri".
"Se onminunasiani. Mutta", lisäsi hän ja katseli tuijotteli yhä tuimemmin ulos akkunasta, "syynä on se, ettei pidetä mitään huolta tallista, vaan syötetään eläimiä pilaantuneilla, tunkkeisilla heinillä".
"Herra von Rambow, te tiedätte itse, että heinät tänä vuonna ovat saaneet liian paljo vettä; mutta tunkkaisia eivät ne ole. Ja itse olette te ottaneet pitääksenne huolta puhdasrotuisista hevosista, sillä kun minä muutamia viikkoja sitten panin toimeen pienen muutoksen tallissa, toruitte te minua siitä kovilla sanoilla kun otitte puhdasrotuiset hevoset omaan huostaanne".
"Niin kyllä! niin kyllä!" huudahti Aksel ja siirtyi pois akkunan luota ja käveli edes takasin lattialla, "se on samaa vanhaa virttä". Yht'äkkiä seisahtui hän Hawermannin eteen ja katseli häntä, mutta vähän epävarmasti: "Te aiotte tänään lähteä?"
"Niin", sanoi Hawermann, "viime suostumuksemme mukaan…"
"Minun ei oikeastaan olisi tarvis", puuttui Aksel hänen puheesensa, "päästää teitä ennen pääsiäistä; uudenvuoden jälkeiseen päivään asti pitäisi teidän kumminkin jäädä".
"Se on oikein; mutta…"
"No se onkin yhdentekevä", huudahti Aksel taas, "mutta tilit on meidän ensiksi tarkastaminen. Menkää ja tuokaa kirjanne". Hawermann meni.
Aksel keksi nyt hyvän keinon, miten päästä pulasta, jos rahoja ei tarpeeksi ollut. Kun Hawermann tuli kirjansa kanssa, voi hän sanoa, ettei hänellä nyt ollut aikaa sitä tarkastaa, ja jos Hawermann sitä vaati, voi hän ottaa korkeat sääret selkäänsä ja sanoa: Uudenvuoden jälkeisenä päivänä oli vasta sen aika. Mutta asia tuli hänelle vielä mukavammaksi; Hawermann ei tullut takasin. Hän odotti odottamistaan, Hawermannia ei kuulunut, vihdoin lähetti hän Danielin ja hänen kanssansa tuli nyt vanhuskin, mutta, suuressa mielenliikutuksessa, ihan kalpeana, ja huudahti, ovesta sisään astuessaan: "Hyväinen Jumala, mitä on minulle tapahtunut! Kuinka on se mahdollista, kuinka on se tapahtunut!"
"Mitä nyt?" kysyi Aksel.
"Herra von Rambow", huudahti Hawermann, "eilen illalla minä päätin vilja- ja raharätingit, lukitsin kirjani pulpettiini ja nyt on se poissa".
"Oo, sepä on kauniisti!" huudahti Aksel ivallisesti ja se suloinen siemen, mitä Pomukkelskopp eilen oli hänen sieluunsa kylvänyt, rupesi nyt itämään, kasvamaan ja rehevästi rehottamaan, "tämäpä on varsin kauniisti! Kun kirjaa ei tarvittu, oli se yhä tarjona, ja nyt, kun sitä tarvitaan, on kirja poissa!"
"Minä pyydän", huudahti Hawermann tuskissaan! "älkää tuomitko liian äkkiä, se on löydettävä, se löydettämän", ja niin puhein juoksi hän taas ulos ovesta.
Vähän ajan perästä tuli hän taas: "Sitä ei löydy", sanoi hän heikolla äänellä, "se on varastettu".
"Oo, sepä on lystiä!" huudahti Aksel ja, saatti itsensä edes ja takasin juoksemisella teeskenneltyyn raivoon, "välistä ei täällä ensinkään varasteta — niinkuin minun 2000 taalerini laita oli — ja välistä täällä taas on välttämättömästi varkaus tapahtunut; ihan sen mukaan, kuinka teidän asianne vaativat".
"Jumalan tähden! Jumalan tähden!" huudahti vanhus, "antakaa minulle aikaa, herra!" Ja hän löi kätensä ristiin: "Hyvä Jumala! Minun kirjani on poissa".
"Jaa", huudahti Aksel, "ja päivätyöläinen Regel on myös poissa, ja ihmiset tietävät,kuinkahän pois on päässyt, ja minun kaksituhatta taaleriani on myös poissa, ja ihmiset tietävät,mihinne ovat joutuneet. Oletteko nekin panneet kirjaan?" kysyi hän ja lähestyi Hawermannia ja katseli häntä tuimasti silmiin.
Vanhus katsahti häneen, hän katsahti ympärillensä, missä hän oikeastaan oli, hänen kätensä, jotka hän oli ristiin laskenut, erosivat toisistansa, ja hänen jäsentensä läpi kulki hirmuinen vavistus, ikäänkuin särkisi valtava virta jääpeitteen, ja veri syöksyi hänen jäsentensä kautta hänen kasvoihinsa, niinkuin vihaisen virran vesi, kun se vapautuu ja ajaa jäämöhkäleet korkeihin kasoihin ja murtaa tokeet: "Kavahtakaa teitänne, ihmislapset!"
"Konna!" huusi hän ja syöksi Akselin kimppuun, joka oli peräytynyt, nähdessänsä vanhuksen vimmastuvan. "Konna!" huusi hän, "minun kunniallinen nimeni…!"
Aksel haparoi nurkassa, jossa hänen pyssynsä oli.
"Konna!" huusi vanhus, "sinun pyssysi ja minun kunniallinen nimeni!" ja syntyi nyt kiivas taistelu ja ottelu pyssystä, vanhus oli tarttunut ylhäältä pyssyn piippuun ja koetti vääntää sitä pois hänen käsistänsä. Yhtäkkiä laukesi pyssy.
"Herra Jesus!" huusi Aksel ja kaatui selällensä sohvalle; ja vanhus seisoi hänen edessänsä ja piti pyssyä kädessänsä.
Ovi tempaistiin auki ja nuori rouva juoksi läpi kruutin savun Akselin luoksi: "Jumalan tähden! Mitä täällä on tapahtunut?" ja kaikki se rakkaus, joka ennen oli hänen sydämessään Akselia kohtaan sykkinyt, puhkesi nyt kuin kirkas säde niiden pilvien läpitse, jotka sitä olivat peittäneet; Frida heittäytyi maahan hänen viereensä, hän repäisi auki hänen vaatteensa: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Verta!"
"Ole huoletta!" sanoi Aksel ja koetti nousta seisoalle, "haava on käsivarressa".
Vanhus seisoi liikkumattomana siinä, pyssy kädessä, virta oli peräytynyt takasin, mutta monen ihmisen onnen oli se hävittänyt ja vihannilla niityillä ja viljavilla pelloilla virui nyt liejua ja hietaa, ja näytti siltä, kuin ei enää milloinkaan siinä mitään kasvaisi.
Daniel tuli juosten sisään ja sisäpiika, ja niiden, avulla pantiin Aksel sohvalle ja riisuttiin häneltä takki. Haulit olivat ruhjonneet käsivarren kamalasti ja veri vuosi virtana lattialle.
"Lääkäriä noutamaan!" huusi nuori rouva ja koetti tukkia veren juoksua liinoilla, mutta kaikki, mitkä käsillä olivat, eivät siihen riittäneet, hän katsahti ylös, noutamaan enemmän, ja hänen oli meneminen Hawermannin ohitse, joka vielä yhä seisoi siinä jäykistyneenä ja katseli kalpeana herraansa. "Murhaaja!" huudahti Frida hänelle, mennessään ulos; "murhaaja!" huusi hän toistamiseen, palatessaan takasin. Vanhus ei virkkanut mitään, mutta Aksel kohotti itseänsä vähän ylös ja sanoi: "Ei, Frida, ei! siihen on hän viaton", sillä vääryyttä rakastava ihminenkin antaa Jumalalle kunnian, tunteissaan Jumalan käden likeltä koskevan hänen elämänsä lankaa; "mutta", lisäsi hän, sillä totuttua tapaansa, puolustella itseänsä syyttämällä toista, ei hän voinut heittää, "petturi on hän ja varas. — Menkää ja älkää tulko enää minun näkyviini!"
Veri syöksähti taas vanhuksen kasvoihin, hän aikoi jotakin sanoa, mutta nähdessänsä nuoren rouvan kääntyvän poispäin hänestä, meni hän hoiperrellen ulos ovesta.
Hän meni kamariinsa: "petturi on hän ja varas", pyöri hänen päässänsä; hän istui akkunan viereen ja katseli ulos pihalle, hän näki kaikki mitä siellä tapahtui, mutta kaikki oli kuin unennäköä; "petturi on hän ja varas", sen yksistään ymmärsi hän, se yksistään oli todellisuutta. Kristian Degel ajoi ulos kartanolta, hän tiesi varsin hyvin, että hän meni lääkäriä noutamaan, hän tempaisi akkunan auki, hän aikoi huutaa hänelle, että hän ajaisi niin kovasti kuin mahdollista; mutta — "petturi on hän ja varas", tunki ehdottomasti hänen suuhunsa. Hän sulki akkunan. Mutta kirja! Kirja täytyi löytyä — kirja! Hän repi auki arkut ja lippaat, joihin hän oli sälyttänyt tavaroitansa, hän levitti kimsunsa ja kamsunsa lattialle, heittäytyi polvillensa — ei rukoilemaan, sillä "petturi on hän ja varas", hän sohi kepillänsä kaapin alle, pulpetin alle ja sängyn alle: kirja täytyi löytyä, kirja! Mutta turhaan! — "Petturi on hän ja varas". — Hän seisoi uudestaan akkunan ääressä, hän katseli taas ulos; mutta hänellä oli keppi kädessä, mitä teki hän kepillä? Tahtoiko hän mennä ulos? Tahtoi, hän tahtoi mennä ulos, hän tahtoi mennä pois, pois täältä, pois! Hän pani lakin päähänsä, hän meni ulos ovesta, ulos portista. Mihinkä? Yhdentekevä! Ihan yhdentekevä! Mutta vanha tottumus ajoi hänet Gürlitzin tielle. Vanhalla tiellä tulivat hänelle vanhat ajatukset: "Lapseni! Minun lapseni!" huudahti hän, "minun kunniallinen nimeni!" Hän piteli povitaskuunsa — niin, siellä oli lompakko, siellä oli kirje hänen tyttärellensä. Mitä arvoa oli nyt sillä? Hän oli hävittänyt lapsensa onnen, hänen kunniallisen nimensä ja tuon onnettoman laukauksen kanssa oli se iäksi päiväksi hävinnyt ja ensimäiset katkerat kyynelet tihkuivat hänen silmistänsä ja niiden kanssa hyvän omantunnon tunne ja levitti lempeällä kädellään lievitystä hänen ahdistettuun sieluunsa — mutta hänen kunniallinen nimensä ja hänen lapsensa onni oli iäksi päiväksi mennyt. — Oi, kuinka onnellisena oli hän eilen istunut kamarissaan, kirje kädessä, jonka Frans oli kirjottanut hänen tyttärellensä, minkä autuuden oli se kirje Lovisalle tuova, mikä onnellisuus oli siitä kukostava, kuinka kauniiksi oli hän kuvaillut vastaisuutta! Ja nyt oli tämä kaikki mennyt ja kadonnut, ja se häpeäpilkku, joka häneen oli painettu, poltti hänen ainoan lapsensa sydäntä ja oli sitä kalvava, oli sen kuluttava. Mutta mitä oli hänen lapsellansa sen kanssa tekemistä? Mikä voi olla hänen onnensa esteenä? Ei! ei! Kirous ja häpeä, jonka isä on saanut, mene perintönä lapsille neljänteen polveen asti, ja se sama piikkiaita, joka erotti hänen kunniallisista ihmisistä, oli myös hänen lapsensa onnen esteenä. — Mutta hän oli viaton. — Kukapa siitä välitti, jos hän sitä sanoi? Kenenkä valkean viattomuuden puvun mailma kerran on lialla tahrannut, hänen on matkaaminen mailman läpi samassa puvussa, kukaan ei pese häneltä sitä puhtaaksi, ja vaikka Herra taivaasta tulisi ja ihmeitä tekisi, että viattomuus ilmi tulisi — mailma ei sitä usko.
"Oo", huudahti hän, "minä tunnen mailman!" Hänen silmänsä tapasivat Gürlitzin, Pomukkelskopin herraskartanon, ja eräästä hänen sydämensä sopukasta, jonka hän iäksi päiväksi oli suljetuksi luullut, nousi pimeä hahmu ja levitti mustat siipensä hänen ylitsensä, niin ettei kirkas talviauringon säde enää häntä tavannut, se oli viha, joka hänessä syttyi; se surkuttelemisen kyynel, jonka hän lapsensa tähden oli itkenyt, kuivui hänen silmistänsä, ja ääni, joka ehdottomasti oli päässyt hänen huuliltansa, kuului taas: "petturi on hän ja varas;" ja tuo musta hahmu liikutti siipiänsä ja kohensi tulta, joka ilmilieskana hehkui ulos hänestä: "Hän on siihen syypää, kyllä me vielä kerran suoritamme välimme!"
Hän kävi läpi Gürlitzin, katsomatta oikealle tai vasemmalle puolellensa, kaikki, mikä kerta hänelle täällä oli rakasta ollut, oli kadonnut, hänellä oli vaan vihansa kanssa tekemistä, ja se ajoi häntä suorastaan yhtä määrättyä päämaalia kohden.
Bräsig seisoi tienvarrella pappilan ladon vieressä, hän käviHawermannia vastaan: "Hyvä huomenta, Kaarlo. No, mitenkäs voidaan?Mutta mikä sinun on?"
"Ei mikään, Bräsig. Mutta anna minun olla, anna minun olla yksin. Tule huomenna Rahnstädtiin, tule huomenna!" ja niin puhein meni hän hänen ohitsensa.
Kun hän Gürlitzin toisella puolella tuli töyräälle, jolta Aksel ensimäisen kerran oli näyttänyt kauniin maatilansa Pümpelhagenin nuorelle rouvallensa, ja jossa ilo oli saanut Fridan sydämen sukkelammin sykkimään, seisahti hän; tämä oli viimeinen paikka, josta hän voi nähdä sen paikan, jossa hän oli elänyt niin onnellisia vuosia, jossa hän oli saanut kärsiä aina sydänvereen saakka, jossa hänen kunniansa ja onnensa oli maahan tallattu. Silloin kiehui ja kuohui hänen sielussansa: "Kurja mies parka! Valehtelia!" — Ja rouva? "Murhaaja!" sanoi hän minulle ja vielä kerran "murhaaja!" ja sanottuansa suustansa tämän hävyttömän sanan, kääntyi hän minusta pois. "Teidän turmionne on pian tuleva, minä olisin sen voinut ja tahtonut estää; uskollisesti kuin koira olen minä teitä vartioinnut; ja kuin koiran olette te ajaneet minun pois luotanne; mutta…" hän pitkitti matkaansa Rahnstädtiin ja viha levitti mustat siipensä hänen ylitsensä.
Luku 31.
Miksikä Lovisa kävi Gürlitzin tietä pitkin ja miksi hän katseli länttä kohden, kunnes kyynelet tulivat silmiin. — Hawermann pastorin rouvan kanssa, ja pastorin rouva toivoi, että pastori vielä eläisi. — Bräsig kertoo ystävällensä Kaarlolle pitkiä tarinoita entisistä ajoista. — Kalpea hahmu, eli isä ja lapsi. — Bräsig rupee omin päinsä liittoon Pomukkelskoppia vastaan, sentähden nimittäin ettei hän tahdo olla harakkana. — Rukkaset. — Bräsig ajaa kankuri Rührdanzin kanssa pitkin maantietä ja he haastelevat toinen toisensa kanssa, tarvitseeko papereita pässikin. — Bräsig puhuu armollisen rouvan kanssa karrikkeista, ja Fritz Triddelfitzin täytyy tulla esille Mari Möllerin kanssa. — Miksikä Pomukkel aina käytti paksua kaulavaatetta.
Rahnstädtissä oli pastorin rouvan luona joulunjälkeisenä päivänä ankara kiire ja juokseminen ylös ja alas rappusia myöden, sillä Lovisa teki viimeisiä, valmistuksiaan isänsä vastaisessa asunnossa ja kun hän jo luuli kaikki kunnossa olevan, puuttui vielä, yhä yhtä ja toista, mitä hän voi tehdä isänsä mukavuudeksi. Päivällisen aika tuli, mutta hänen isänsä ei ollut vielä tullut, ja hän oli kuitenkin valmistanut, häntä varten sijan pöytään.
"Minä en tiedä, miten on laita", sanoi hän pastorin rouvalle, "mutta minua pelottaa niin".
"Mitä?" huudahti rouva Behrens, "olet vasta neljänneksen vuotta ollut kaupungissa ja rupeet jo aavistuksia saamaan, niinkuin muutkin teetä särpivät kaupungin naiset? Mihinkä on minun reipas maalaistyttöni joutunut?" ja hän taputteli samassa kasvatustytärtänsä oikein iloisesti ja ystävällisesti poskille.
"Ei", sanoi Lovisa ja tarttui pastorin rouvan ystävälliseen käteen ja piti sitä lujasti omassaan, "semmoiset epämääräiset aavistukset eivät minua vaivaa, mutta minä pelkään todellakin kovasti, voiko isä työn puutteessa täällä viihtyä ja perehtyä kaupungin elämään".
"Lapsi kulta, sinä ajattelet juuri kuin olisi Rahnstädt pääkaupunki; ei — Jumalan kiitos! — hanhet käyvät täällä avojaloin yhtä hyvin kuin Pümpelhagenissa, ja jos isääsi ilahuttaa maanviljelystoimet niin voipi hän katsella, kuinka naapurimme oikealla kädellä ajaa lantaakahdellaja naapurimme vasemmalla kädelläkolmellahevosella, ja jos häntä miellyttää keskustelu sillä alalla, niin on hänen vaan tarvis käydä talonisäntämme Kurzin puheille, hän on kertova hänelle niin paljon niittyjen vouraamisesta ja kaupungin sonneista, että hän on saava niistä yhtä kylläksensä kuin mekin".
Lovisa naurahti ja kun ruoat oli korjattu päivällispöydältä, sanoi hän: "Niin, äiti kulta, menkää nyt vähän levähtämään, minä tahdon käydä taipaleen matkaa Gürlitzin tietä, eiköhän isä mahda tulla vastaani".
Hän otti päälystakkinsa yllensä, pani lämpimän myssyn päähänsä ja kävi pitkin tietä, jonka kohta alusta ruveten oli valinnut kävelypaikaksensa, sillä se vei hänet lähemmäksi sitä paikkaa, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja kun hänellä oli ollut enemmän aikaa, oli hän tavallisesti käynyt aina sille töyräälle asti, josta hän voi nähdä Gürlitzin kylän, kirkon, pappilan ja kirkkotarhan, ja kun hänellä oli ollut vielä enemmän aikaa, oli hän poikennut hetkeksi Liinan ja Gottliebin luoksi ja oli puhellut pajatellut entisistä ja nykyisistä ajoista. Hän astui astumistaan, hänen isänsä ei tullut, itätuuli puhalsi häntä päin silmiä ja sai hänen poskensa rusottamaan, niin että hänen herttaiset kasvonsa loistivat tuon pimeän hunnun alta kuin kirkas kevätpäivä, tullessaan näkyviin synkistä sadepilvistä ja täyttäen mailman toivolla ja ilolla. Mutta vesi tuli hänen silmiinsä; oliko siihen syynä vastainen itätuuli? Vai oliko syynä että hän niin tarkasti tirkisteli, nähdäksensä isäänsä? Vai vaikuttivatko ajatukset sen? Ei, itätuuli ei ollut siihen syynä, sillä Lovisa oli seisahtanut ja katseli länttä kohden ja silmät olivat kumminkin täynnä kyyneleitä, eikä syynä ollut isäänsä tirkisteleminenkään, sillä Lovisa katseli päinvastaiselle suunnalle, tuonne, missä aurinko tulipunaisena pallona vähitellen teki laskua mustain kuusien taaksi; sitte oli vihdoinkin syynä kai hänen ajatuksensa. Semmoiset ajatukset, jotka herättävät milloin iloa, milloin surua nuoressa sydämessä, jotka ympäröivät sitä ruususeppeleillä, niin että se välistä riemuitsee taivaasen asti sanomattomasta onnesta, välistä taas on pakahtumaisillaan itkusta, kun ruususeppeleiden piikit repivät sydäntä veriseksi. — Mutta miksikä kääntyi hän länttä kohden? Ah, hän tiesi, että siellä oli hän, jolta suloisimmat tervehdykset tulivat hänen sydämellensä.
"Länttä kohden, länttä kohdenLennä vieno siipi!Sinua mua kuollessainkinHaluin vielä viepi!"
kuiskaili hän ja lensi punaseksi sen salaisen, suloisen tunteen vallassa, joka tuli ilmi hänen sydämestänsä, ruusunpunaseksi lensi hän kuin kaunis kevätpäivä, joka mennessään maillensa kultaa pilvet ja ennustaa uutta ihanaa päivää huomiseksi.
Hän käveli edespäin aina sille töyräälle asti, jolla hänen vanha isänsä pari tuntia sitte oli seisonut ja vuodattanut ulos kaiken sen katkeruuden, jolla ihmiset olivat hänen maljansa täyttäneet. Lovisa seisoi samalla töyräällä ääneti ja katseli Pümpelhagenia ja Gürlitziä kohden, ja kaikki se rakkaus, mitä ihmiset näillä seuduilla olivat hänelle osottaneet, täytti hänen sydämensä, ja mitä vanhuksen ahdistettu sydän vihassa ja kiukussa tässä oli syntiä tehnyt, sen pyyhki tyttären rukous ja rakkauden ja kiitollisuuden kyynelet pois siitä taulusta, johon kaikki on kirjotettu.
Rahnstädtistä oli Gürlitziin penikulma ja talvipäivän aurinko oli jo pian laskemaisillansa taivaalta; Lovisan täytyi palata kotia. Samassa näki hän miehen tulevan Gürlitzistä päin; se voi olla hänen isänsä, hän jäi vielä seisomaan tuokioksi aikaa paikallensa ja katseli tähysteli: ei, hänen isänsä ei se ollut! ja hän kävi taipaleen matkaa edelleen, katsahti taas taaksensa ja nyt näki hän, että se oli pehtori Bräsig, joka tuli suorastaan häntä kohden.
"Herranen aika, Lovisa! mitä? Sinä seisot täällä, keskellä maantietä tässä tuimassa tuulessa? Miks'et mene sinä pappilan nuoren herrasväen luoksi?"
"Ei, pehtori Bräsig, tänään en sinne aio. Minä lähdin vaan tavottamaan isääni".
"Mitä? Kaarlo Hawermann? Eikö hän vielä ole teidän luonanne?"
"Ei, ei vielä!"
"No, mutta hän matkasi kumminkin jo tänään aamupuolella noin puoli-kahdentoista aikaan läpi Gürlitzin".
"Hän on jo täällä ollut? Jumalan tähden, mihinkä hän sitte on joutunut?"
Nyt johtui Bräsigin mieleen, kuinka kurjalta Hawermann näytti, ja havaitessansa tuon rakkaan lapsen levottomuuden, sanoi hän, häntä lohduttaaksensa: "Niin, meidän, nimittäin maamiesten, laitamme on usein omituista laatua; yhdellä on tekemistä siellä, toisella täällä; mahdollista, että hän on poikennut tästä oikealle kädelle Gülzowiin; mahdollista, että hän jo on Rahnstädtissä ja ostelee sieltä yhtä ja toista. Mutta minä", lisäsi hän, "minä tulen nyt sinun kanssasi, lapsi kulta, minulla on myös asiaa Rahnstädtiin ja viivyn siellä yötä, sillä minä aion ottaa takasin tuolta rikkiviisaalta siirappisissiltä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän viime erällä voitti minulta bostonpelissä. Tänään on nimittäin peliseura koossa".
Kun olivat vähän matkaa taivaltaneet, ajaa karauttivat eräät kääsit heitä vastaan Rahnstädtistä päin. Niissä oli Kristian Däsel tohtori Strumpfin kanssa. Tohtori käski seisattaa: "Oletteko jo kuulleet? Herra von Rambowille on onnettomuus tapahtunut jahtipyssyllä, hän on ampunut käsivartensa ruhjoksi. Mutta minulla ei ole enempää aikaa, kyytimiehen on jo kauvan ollut odottaminen minua; minä en ollut kotona. Anna mennä!" Hän ajoi hyvää vauhtia edelleen.
"Mitä tämä on?" huudahti Lovisa, "minun isäni olisi lähtenyt Pümpelhagenista semmoisen onnettomuuden aikana. Se ei voi olla milloinkaan mahdollista".
"Onnettomuus voi olla tapahtunut hänen lähdettyänsä", sanoi Bräsig, mutta, muistellessaan Hawermannin tänaamullista onnetonta muotoa, ei uskonut hän itsekään selitystänsä.
Lovisa kävi yhä tuskallisemmaksi ja joudutti kulkua. Isänsä viipymisen ja tuon onnettoman tapauksen välillä Pümpelhagenissa ei hän voinut mitään yhteyttä löytää, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kuin riippuisivat ne toinen toisestansa.
Sillä aikaa oli Hawermann saapunut pastorinrouvan luoksi Rahnstädtiin. Hän oli poikennut pois suoralta tieltä ja käynyt syrjäteitä, että hän rauhottuisi, ja ettei hän semmoisessa hirveässä mielentilassa ilmaantuisi lapsensa silmäin eteen. Kun hän nyt astui sisään pastorin rouvan luoksi, oli hänen mielensä tosin rauhottunut, mutta se hirmuinen taistelu, jonka hän vähän ennemmin oli sydämessään kestää saanut, oli jättänyt jälkeensä häneen hermottomuuden ja väsymyksen, joka sai hänen näyttämään kymmentä vuotta vanhemmalta ja joka heti oli sattuva tuon pienen rouvan silmiin. Rouva Behrens kavahti pystyyn, antoi kahvin, jonka kanssa hän juuri puuhaili, kiehua ylitse, ja huudahti: "Taivaan pyhät, Hawermann, mikä teitä vaivaa? Oletteko kipeä?"
"En! — Kyllä kai, minä luulen sitä. - Missä on Lovisa?"
"Hän meni teitä vastaanottamaan, ettekö häntä ole tavanneet? Mutta istukaa toki! Herranen aika, te näytätte niin riutuneelta".
Hawermann istui ja katseli ympärilleen huoneessa, oliko hän yksin pastorin rouvan kanssa.
"Hawermann, sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" sanoi pieni rouvaBehrens ja tarttui Hawermannin uupuneihin käsiin.
"Minusta ei ole enää mihinkään; minun on tästä lähin heittiönä ja kunniattomana ihmisenä vaeltaminen matkaani mailmassa".
"Oo, ei suinkaan! ei suinkaan! Älkää semmoista sanoko!"
"Että minulta otettiin tilaisuus työtä tekemään, sen olisin voinut kestää, vaikka kyllä raskaalla mielellä; mutta että minun myös on menettäminen kunniallinen nimeni, se kirventelee minun sydäntäni, sitä en voi minä kestää".
"Ja ken tahtoo teiltä sen ottaa?" kysyi pastorin rouva ja katseli häntä oikein vilpittömästi silmiin.
"Ne, jotka sen parhaiten voivat tehdä, herra von Rambow ja hänen rouvansa", sanoi vanhus ja rupesi kertomaan, mitä tapahtunut oli, sortuneella äänellä ja usein keskeytyen; mutta kun hän viimein lopetti puheensa sillä, että se nuori rouvakin oli hänen hylännyt, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja antanut hänen varkaana ja petturina mennä tiehensä, silloin pääsi viha taas valloilleen hänessä, hän hypähti ylös tuolilta ja käveli säihkyvin silmin ja nyrkkiä puristellen edestakasin huoneessa, ikäänkuin tahtoisi hän käydä taisteluun koko pahaa mailmaa vastaan.
"Oo", huudahti hän, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta he ovat satuttaneet minua pahemmin kuin he aavistaa voivat, he ovat vetäneet minun lapseni onnen minun onnettomuuteeni. Tuossa! lukekaa, rouva kulta!" ja hän antoi rouva Behrensille Fransin kirjeen.
Rouva Behrens luki, paperi rytisi hänen kädessänsä, niin suureen mielenliikutukseen oli kertomus hänen saattanut; Hawermann seisoi hänen edessänsä; ja katseli häntä luopumatta.
"Hawermann", sanoi rouva Behrens ja tarttui hänen käteensä, luettuansa kirjeen loppuun, "ettekö havaitse Jumalan sormea: mitä toinen orpana teitä vastaan on rikkonut, sen toinen taas palkitsee".
"Ei, rouva kulta", sanoi Hawermann tylysti "minä olisin todellakin semmoinen konna, joksi mailma minua tästä lähin on nimittävä, jos minä rehellisen, mitään pahaa aavistamattoman miehen huoneesen veisin vaimon, jonka nimi on tahrattu. Köyhä ja kunniallinen! Se kävisi laatuun. Mutta kunniaton? — Ei milloinkaan!"
"Ah, Jumalani!" huudahti pieni rouva, "missä on nyt minun pastorini?Jospa hän nyt olisi saapuvilla! Hän voisi auttaa ja neuvoa".
"Sitä hän voisi", sanoi Hawermann hiljaa itseksensä. "Minä en voi!" huudahti hän, "minun lapseni on seuraaminen omaa neuvoansa ja teidän, on häntä auttaminen, te olette enemmän kehittäneet hänen tunnettansa oikeuden ja vääryyden suhteen, kuin minä valitettavasti olen tehdä voinut. Jos minun lapseni tästä huolimatta pitää oikeana ja kunniallisena suostua tarjomukseen, ja jos te itse sen hyväksytte, niin olkoon menneeksi! Minä en tahdo millään tavalla hänen päätökseensä vaikuttaa, minä en tahdo häntä nähdä, ennenkuin hän on päätöksensä tehnyt. Tässä kirje Fransilta hänelle, antakaa se hänelle ja kertokaa hänelle edeltäpäin, mitä tapahtunut on; niinkuin minä asian teille olen kertonut, niin on tapahtunut. Minä menen huoneeseni; minä en voi, minä en saa siihen kädelläni puuttua".
Hän meni ulos ovesta, mutta hän kääntyi taas takasin: "Rouva kulta, jos te katsotte sen hänen onneksensa — minusta ei mitään väliä tule pitää — unhottakaa, mitä minä äsken sanoin! Minä tahdon tehdä, mitä voin, että minun häväisty nimeni pysyy piilossa".
Hän meni taas ulos ovesta ja portaalla jupisi hän itseksensä: "Minä en voi toisin, minä en voi toisin tehdä" Kun hän kamarissaan istahti sohvaan ja ympärillänsä näki, kuinka hänen tyttärensä oli kaikki kauniisti siivonnut ja järjestänyt, peitti hän kasvonsa käsillänsä ja itki hiljaa itseksensä: "Ja tästä kaikesta pitää minun luopua?" syvästi huoahti hän: "Ja miks'en sitä tekisi? Miks'en sitä tekisi? Jos se on hänen onneksensa", huudahti hän, "niin en tahdo häntä enää ollenkaan nähdä".
Ulko-oven kelloa soitettiin, hän kuuli Bräsigin äänen, hän kuuli lapsensa heleän tervehdyksen. Kaikki kävi taas hiljaiseksi. Hän kuulteli jokaista hivausta. Nyt kertoi pastorin rouva, mitä oli tapahtunut, nyt revittiin rikki se sydän, jota hän rakasti hellimmästi. Vitkalleen läheni jalanastunta ylös portaita myöden. Bräsig tuli sisään, hän näytti niin tyyneltä ja levolliselta, kuin olisi kuolema kulkenut hänellä vieraana, hänen kulmakarvansa, jotka hän muuten kohotti korkealle ilmaan, kun jotakin tavatonta tapahtui, riippuivat nyt raskaina alas peittäen hänen silmänsä, hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Minä tiedän, Kaarlo, minä tiedän kaikki", ja istui ystävänsä viereen sohvalle.
Niin istuivat he kauan illan hämärässä kumpikaan ei lausunut mitään; vihdoin haparoi Bräsig Hawermannin kättä: "Kaarlo", sanoi hän, "me olemme tunteneet toinen toisemme jo pian viisikymmentä vuotta. Muistat kai vielä vanhan Knirkstädtin luona? Mikä ihana nuoruuden aika on meillä ollut! Aina tyytyväisiä ja iloisia! Ja lukuun ottamatta paria tyhmää tekoa, joita minä autin sinua toimeen panemaan, ei ole meissä mitään muuta moittimista. — Kaarlo se on todellakin lohduttava ajatus, kun vanhoilla päivillään voi sanoa: niin, tyhmyyksiä kyllä, mutta pahoja tekoja ei yhtäkään!"
Hawermann vavahti ja veti kätensä pois.
"Kaarlo", sanoi Bräsig taas, "hyvä omatunto on toki hyvä asia vanhoilla päivillä ja ihmeellistä, varsin ihmeellistä on, että nämä hyvät omattunnot vanhoilla päivillä aina ja alati sattuvat yhteen eivätkä heitä toinen toistaan. Kaarloseni, minun rakas vanha toverini!" ja hän heittäytyi hänen kaulaansa ja itki katkerasti.
"Bräsig", sanoi Hawermann, "älä rasita enempi minun sydäntäni, se on kyllä raskas jo muutenkin".
"Älähän mitä, Kaarlo! Kuinka voi sinun sydämesi raskas olla? Sinun sydämesi on puhdas, niinkuin Jobin, se on oleva yhtä keveä kuin leivonen, joka kohoaa kirkasta taivasta kohden, sillä se onneton sattumus tuon perhanan — ei, siitä en minä aikonut puhua; minä tahdoin sanoa — — Niin, mistähän me puhuimmekaan? Ja hah! omastatunnosta. On tosiaankin omituista laitaa tuon omantunnon kanssa, Kaarlo! Niin on esimerkiksi Kurzin omatunto, sillä hänellä on semmoinen yhtä hyvin kuin sinulla ja minulla ja minä luulen, että hän sen kanssa voi kestää kerran Jumalankin edessä; mutta minun edessäni ei hän pidä paikkaansa, sillä hän kurkistelee toisen kortteihin bostonia pelattaissa. Hänellä on jonkinlainen kolmen äyrin omatunto; sillä, näethän, suurissa asioissa on hän varsin tarkka, niinkuin esimerkiksi rouva Behrensin huoneen hyyryn kanssa; mutta kun kysymystä on kyynäristä, puolista tuopeista ja nauloista, silloin ottaa hän, minkä saa, ja häntä ei hävetä ensinkään, kun hän vaan saa jotakin; mutta jos hän ei saa, niin hävettää se häntä toki. Ja niin tahdoin minä sanoa sinulle, Kaarlo, koska sinä nyt täällä tulet asumaan, että sinun täytyy seurustella toisinaan hänen kanssansa, ja se huvitus on välistä niin ja näin, juuri kuin hänen omatuntonsakin, sillä hän puuttuu useasti puhumaan maanviljelyksestä, ja silloin, kiitää hän pois, kuin ajelisi hän lystiksensä savikärryillä. Siitä ei voi siis sinulle mitään huvitusta olla ja sentähden olen minä ajatellut niin, että, kun ensin olen saanut nuoren pastorin toukokylvön toimitetuksi ja olen pannut kaikki vähän järjestykseen, muutan minä tänne sinun luokses ja niin olemme toinen toisellemme huviksi ja voimme sitte elon aikana taas mennä Gürlitziin, ettei tuo pappi parka joudu liian suureen ahdinkoon, ja siihen ei hän olekaan joutuva, sillä Yrjö on ajatteleva mies, ja hän itsekin rupee jo — Jumalan kiitos! — kykenemään yhteen ja toiseen, sillä Liina on hänellä apuna. Ja kun hän. ensimäisen vuoden on kestänyt, niin saatpa nähdä, että hän heittää herännäisyytensä; mutta meidän täytyy antaa hänen toisinaan hommata vähän omin päinsä, että hän tulee ahtaalle ja tulee tuntemaan, että inhimilliseen elämään tarvitaan vähän muutakin kuin virsikirjan lukemista. Niin, ja sitte tulen minä sinun luokses, Kaarlo; ja siitä on syntyvä elämä kuin silkki ja sinä olet näkevä, Kaarlo, että meidän elinaikamme viimeinen neljännes on oleva paras pala koko paistista". Ja hän halasi taas häntä kaulasta ja puheli sikin sokin menneistä ja tulevista ajoista, ikäänkuin, äiti joka tahtoo saada lastansa viihdetyksi.
Kuu kumotti sisään akkunasta, ja mikä voipi paremmin parantaa rikkirevittyä sydäntä kuin sen suloinen valo ja vanhan monivuotisen ystävän rakkaus? Minusta on aina tuntunut, että rakastuneille sopii paremmin kirkas, lämmin auringon paiste, mutta kuutamon kanssa soveltuu ystävyys paremmin yhteen.
Heidän vielä näin istuissaan, aukeni ovi ja hiljaisilla askelilla tuli hoikka olento sisään huoneesen ja jäi seisomaan kuun heleään valoon, kädet oli hänellä ristiin ladottuna rinnalla ja kalpeilta loistivat kasvot kuutamossa kuin valkea marmoripatsas pimeätä seinää vastaan:
Was hat man dir, du armes Kind gethan?
Bräsig siirtyi pois kamarista, sanomatta mitään, Hawermann peitti silmänsä käsillänsä, ikäänkuin tuntisi hän niissä kipua, kipua aina sydämen pohjaan saakka. Tuo hoikka olento heittäytyi hänen viereensä, nuo ristityt kädet heltisivät ja sulkivat Hawermannin syliinsä ja nuo kalpeat kasvot likenivät hänen kasvojansa. Hyvän aikaa vallitsi hiljaisuus, vihdoin kuuli vanhus vienoja, lempeitä sanoja hiljaa kuiskattavan korvaansa: "Minä tiedän, mitä sinä pidät oikeana; minä olen sinun lapses — eikö niin? — Sinun rakas lapsesi?" —
Hawermann laski kätensä lapsensa uumille. "Isä, isä!" huudahti Lovisa, "me emme eroa toisistamme! Minun toinen isäni, joka nyt on Jumalan luona, on kertonut minulle, kuinka sinä et tahtonut luopua minusta, ollessasi suurimmassa surussa ja onnettomuudessa, kun päivätyöläisenhyväsydäminen vaimo tahtoi ottaa minut huostaansa; nyt olet sinä taas surussa ja tuskassa, tahtoisitko nyt luopua minusta? Pitäisikö minun nyt jättää sinut?" — ja hän veti isänsä luoksensa ja virkkoi hiljaa: "Sinunnimesi onminunnimeni,sinunkunniasi onminunkunniani,sinunelämäsi, onminunelämäni". —
Paljo siellä puhuttiin kuun suloisessa valossa tuossa tuttavallisessa kamarissa, mutta mitä siellä, puhuttiin, sitä ei ole kenkään ilmaiseva, sillä kun uskollinen isä ja rakas lapsi keskenänsä haastelevat koko elämän onnesta, silloin on Jumala heidän kanssansa, ja mitä he puhuvat, ei koske mailmaa, vaan ainoastaan heitä molempia.
Alhaalla pastorin rouvan huoneessa oli toisenlaista elämää. Pastorin rouva istui nojatuolilla ja itki katkerasti; tämä armas hyvänluontoinen rouva oli ihan haltioissaan, Hawermannin kova onni oli sattunut kipeästi hänen sydämeensä, mutta kun hänen nyt itse oli — herättäminen tuo hirmuinen kamppailu tuon rakastetun tytön povessa, kun hän näki tämän kamppailun pääsevän valloilleen ja kun hän heti sen perästä näki luottamuksen ja mielenmaltin, tuskista ja haavoista huolimatta, pääsevän voitolle hänen sydämessänsä, silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän tahallansa polkenut pois jaloillansa ottolapsensa onnen, ja tuska ja mielipaha ja katumus ja sääliväisyys runtelivat hänen sydäntänsä, niin että hänen oli hyrähtäminen katkerimpaan itkuun.
Bräsig sitä vastaan oli jo ylhäällä Hawermannin luona käyttänyt sääliväisyytensä loppuun, hän oli tehnyt, mitä hän oli voinut, hillitäksensä raivoansa ihmisten pahuuden tähden, ja kun hän nyt tuli pastorin rouvan luoksi eikä hämärässä havainnut hänen tuskaansa, puhkesi hän puhumaan: "Perhanan jesuviitti roistot! Mitä? Semmoiselta mieheltä, kuin Kaarlo Hawermann on, aiotte te leikata kunnian ja hyvän maineen? Sehän on oikein pirullista! Sehän on ihan, kuin pitäisi toinen kissaa ja leikkaisi toinen siltä hännän pois. Te kirotut…"
"Bräsig, Bräsig, minä pyydän", huudahti pieni rouva Behrens, "heittäkää toki tuo jumalaton menonne!"
"Tätä sanotte te jumalattomaksi menoksi? Minusta se kuuluu kuin pyhäin enkelein laulu paratiisissa, kun minä vertaan sitä noiden jesuviittiroistoin konnan töihin".
"Bräsig, emme saa tuomita näitä ihmisiä".
"Sen minä kyllä tiedän, rouva kulta, etten minä ole kaupungin tuomari ettekä te istu oikeusneuvostossa; mutta kun konna rämpii minun tielleni, ettehän silloin voi vaatia minulta, että minä pidän häntä kauniina kanarialintuna? Ei, rouva kulta, konna on konna, ja Samuli Pomukkelskopp on konnain konna, joka valaa myrkkyänsä meidän kaikkein päällemme. Mitä sanotte te siitä kiusasta, mitä hän taas on minulle tehnyt? Näettekös, hän on eräälle polulle, joka jo, niin sanoakseni, tuhat vuotta on vienyt pappilan pellolle, pystyttänyt paalun, ettemme kulkisi sitä tietä, ja on lähettänyt sanan minulle, että niin pian kuin minä käyn sitä tietä, antaa hän riisua minulta saappaat ja panee minut paljain jaloin hyppimään lumessa kuin harakka. Sanotteko te tätä kristilliseksi mielenlaaduksi? — Mutta minä aion haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi semmoinen mies haukkua minua harakaksi? Ja pastori Gottliebin pitää haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi hän sulkea pappilan pellolle vievän polun? Ja nuoren Jokkumin pitää haastaa hänet oikeuteen, sillä hän on useat erät julkisessa seurassa sanonut nuorta Jokkumia pöllöpääksi, ja sitä ei Jokkumin tarvitse suvaita. Ja teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, että hän rakentaa teille leskenasunnon, sillä minä olen kuullut vanhoilta ihmisiltä, että siitä on vielä välikirjat olemassa. Ja Kaarlo Hawermannin pitää haastaa se nuori herra oikeuteen. Meidän täytyy nostaa oikea kapina noita, jesuviitteja vastaan, ja jos minun neuvoani seurataan, niin matkaamme huomenna varhain kaikki Güstrowiin oikeuteen ja lähetämme haasteen koko joukkiolle yhtä haavaa ja otamme viisi avekaattia, että kullakin on omansa, ja sitte vips! oikeudenkäynti alkuun".
Jos hän olisi tietänyt, että Lovisa sai enimmästi kärsiä noiden jesuviittien juonista, olisi hän varmaan hankkinut hänellekin asianajajan; mutta Lovisan kärsimyksestä ei hänellä vielä ollut mitään aavistusta.
Pastorin rouva koetti häntä lepyttää; mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, hän tahtoi mullistaa kaikki ylösalasin, ja hänen vanhan ystävänsä onnettomuus oli niin koskenut hänen sydämeensä, että se mikä muuten lepäsi pohjassa, nuo pienet renkipoikien harmit ja leinin ja korttipelin kiusat, kaikki nyt tulivat pinnalle.
"Tulin tänne", huudahti hän, "huvittelemaan itseäni, koska tänään on korttiseuran kokous, ja että saisin takasin tuolta vietävältä tuutinvääntäjältä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän hävyttömällä kortteihin kurkistamisellaan minulta on veijannut, ja nyt tulee itse paholainen ja pitää kirottua peiliänsä minun silmäini edessä, että minä oikein likeltä näkisin mitä häijynkurisimpain ihmisten ilkiötöitä! No, sitähän voi huvitukseksi sanoa! Ja, rouva kulta, ellette pane pahaksi, niin jäisin minä mielelläni yöksi tänne teidän luoksenne, sillä tuosta tyhmästä bostonpelistä ei kai enää mitään tule, ja olisi hyvä, että lepäisin Kaarlon kanssa, että voisin häntä lohdutella".