Pastorin rouva sanoi että sen hän soi mielellään, ja niin kului ilta sadattelemisessa Bräsigin ja lepyttelemisessä rouva Behrensin puolelta. Hawermann ja Lovisa eivät tulleet näkyviin, ja kun Bräsig meni ylös vanhan ystävänsä luoksi, ei Lovisa enää ollut siellä.
Seuraavana aamuna sanoi Bräsig jäähyväiset vanhalle ystävällensä: "Luota minuun vaan, Kaarlo, minä menen itse Pümpelhageniin ja toimitan tänne sinun kalusi. Sinä olet saava kaikki, vaikka minua, kyllä inhottaa mennä taloon, josta sinun semmoisella ilkeydellä ovat pois ajaneet".
Samana aamuna kirjotti Hawermann Fransille; hän kertoi hänelle todenperäisesti ja tarkasti mitä hänelle viime aikana oli Pümpelhagenissa tapahtunut, hän kirjotti hänelle, minkä kamalan lopun asia oli saanut, ilmotti hänelle, mihinkä häpeälliseen epäluuloon hän oli joutunut, ja lopetti sillä että hän ja hänen lapsensa olivat yhtä mieltä siinä, etteivät he voineet suostua hänen tarjomukseensa. Hän tahtoi kirjottaa lämpimästi ja sydämellisesti siitä ystävyydestä, jolla he aina olivat kohdelleet toinen toisiansa; mutta sanat eivät sujuneet niin vapaasti kuin ennen, ne tulivat varsin kankeasti paperille. Lopuksi pyysi hän häntä oikein vakaisesti jättämään hän ja hänen lapsensa oman onnensa nojaan.
Lovisa kirjotti myös, ja kun iltapuolella päivää pastorin rouvan palvelustyttö vei kirjeen postiin, seisoi Lovisa akkunan ääressä ja katseli tytön perästä, ikäänkuin eroaisi nyt hänestä iäksi päiväksi, mikä mailmassa hänelle oli rakkainta, hän katsahti päin aurinkoa, joka teki laskua länteen: "Sinne mua kuollessaankin haluin vielä viepi", kuiskasi hän. Mutta hän ei nyt lentänyt punaseksi kasvoiltansa, niinkuin eilen, hän seisoi kalpeana, ja kun auringon viimeinen säde katosi huoneiden taa, nousi syvä huokaus hänen ahdistetusta rinnastansa, ja kun hän kääntyi pois akkunasta, vierivät katkerat kyynelet alas pitkin hänen kalpeita poskiansa. Ne kyynelet eivät vuotaneet hänen itse tähtensä, ne vuosivat Fransin tähden.
Kun Bräsig tuli pappilaan, juoksi pastorin nuori rouva jo ovessa hänelle vastaan: "Ah, herranen aika, pehtori Bräsig, se on hyvä, että tulette, täällä — ei, ei täällä — Pümpelhagenissa on kamalia tapahtunut. Tohtori Strumpf oli täällä — meidän Yrjö tuli eilen illalla yht'äkkiä sairaaksi — hän on houraillut — ja minä annoin noutaa tohtorin, joka kävi Pümpelhagenissa — ja hän kertoi kamalia asioita — s.t.s. ei oikeastaan hän, sillä, häneltä sai vaivalla vastausta, vaan hänen kyytimiehensä kertoi, että — ah, tulkaa sisään, täällä vetää niin!" ja niin puhein veti hän Bräsigin tupaan. Siellä kertoi nyt pastorin rouva hänelle, että ihmiset sanoivat, että hänen rakas enonsa Hawermann oli ampunut Akselia ja oli sitte kadonnut tietämättömiin, arvattavasti tekemään loppua omasta elämästänsä. Bräsig lohdutti nyt häntä sillä sanomalla, että Hawermann oli elossa, ja selitti hänelle miten ampumisen kanssa laita oli, mutta kysyi, kuinka nuoren herran tila oli, ja kuultuansa, ettei Strumpf ollut pitänyt haavaa hengelle vaarallisena, meni hän katsomaan Yrjöä, jolla silminnähtävästi oli keuhkokuumeen puuska. Niin oli nyt vähitellen päivä joutunut puolille ja Bräsigin täytyi suoria Pümpelhageniin, noutamaan Hawermannin kaluja, hänen täytyi sentähden Yrjön sijasta hankkia, itselleen toinen kyyditsiä.
Hän kyseli kylästä, kukaan ei tahtonut häntä kyyditä ja auttaa häntä kaluja kantamaan; yhdellä oli yksi, toisella toinen este, viimein aikoi hän itse ruveta kyyditsiäksensä, kun samassa vanha kankuri Rührdanz ilmotti: "Niin, se on minulle ihan yhdentekevä, mitähänsiihen sanoo; jos hän tahtoo tehdä minulle kiusaa, niin tehköön, minä matkaan teidän kanssanne, herra pehtori".
Bräsig ei sanonut mitään, vaan oli iloinen että hän sai miehen, joka voi auttaa häntä kaluja kuormaan kantamaan, ja niin lähtivät he matkaan.
"Rührdanz", kysyi Bräsig, "mitä te kiusasta puhuitte?"
"Niin, herra, hän on kieltänyt meitä jokaista, me emme saa tehdä minkäänlaista palvelusta pappilalaisille, me emme saa edes käydä pienimmällä asiallakaan heidän puolestansa".
"Kuka on sen teiltä kieltänyt?"
"Nohän, meidän isäntämme Pomukkelskopp".
"Perhanan jesuviitti!" sanoi Bräsig itseksensä.
"Jos me sen teemme, on hän sanonut meille, niin saamme tulevana talvena ruokkia karjaamme sahanpuruilla, hän ei anna meille pivollistakaan heiniä eikä olkia, ja huoneitamme voimme lämmittää tulikivillä, sillä puista ja poltinturpeista ei voi paljon kysymystä olla".
Bräsig muuttui mustaksi kiukusta, mutta vanhus oli nyt kerran puheesen päässyt ja pitkitti: "Ja näettehän, hänen tähtensä täytyy meidän nyt aina olla valmisna, olkoon yö tai päivä. Minä olin koko sunnuntain poissa hänen asioillansa ja tulin vasta eilen illalla kello kymmeneltä kotia".
"Missä sitte kävitte?"
"Ludwigslustissa rautatiellä".
"Mitä teillä siellä oli tekemistä?"
"Tekemistä ei minulla ollut siellä mitään".
"No, olihan teillä kai jotakin asiaa sinne?"
"Tietysti, asiaa oli minulla; mutta siitä ei tullut mitään, siliä hänellä ei ollut papereita".
"Mitä sillä tarkotatte?"
"Niin, näettekös, kartanosta tuli sana minulle, että veisin jaaran rautatielle; sen minä tein ja saavuinkin sen kanssa perille. Niin seisoi siellä mies, joka minusta näytti kuuluvan rautatien palvelukseen; hänelle sanoin minä sentähden: Hyvää huomenta, sanoin minä, tässä hän on. — Kuka? kysyi hän. — Jaara, sanoin minä. — Mitä sille pitää? kysyi hän — Niin, minä en sitä tiedä, sanoin minä. — Eikö hänellä ole mitään papereita? kysyi hän. — Ei, sanoin minä, papereita ei ole hänellä. — Pöllöpää, sanoi hän, minä kysyn, eiköHänelläole mitään papereita! — Ei, sanoin minä, sanoinhan minä jo teille, ettei jaaralla ole mitään papereita. — Tulimmainen! sanoi hän, minä kysyn häneltä, eiköHänellä itselläole mitään papereita. — Mitä? sanoin minä, minulla? Mitä tarvitsen minä papereita? Eihän minua ole aikomus mihinkään lähettää. — Näettehän, silloin rupesi tuo mies hävyttömäksi ja survaisi ensin minun pois sieltä ja paiskasi sitte jaaran perästäni, ja siinä me seisoimme molemmat rautatien vieressä. Hui! huusi se vietävä ja meni matkojansa! Ja me molemmat jäimme seisomaan siihen,hänelläei ollut mitään papereita, minulla ei ollut mitään papereita; mitä piti minun nyt tehdä? Minä nostin hänen taas rattaille ja lähdin hänen kanssansa kotia. Ja kun minä eilen illalla kotia tulin, silloinpa vasta meteli alkoi, minä luulin, että meidän herramme söisi minut elävältä, niin kamalasti ahdisti hän minua. Mutta mitä minä sille voin? Jos papereita olisi pitänyt olla, niin olisi kai niitä, mukaan annettu. Mutta sen verran voin minä sanoa, että jos ei meidän isäntämme olisi niin suuri herra ja jos ei hänen niskansa olisi niin jäykkä ja jos me uskollisesti kaikki pitäisimme yhtä, niin kyllä me kerran hänet pehmittäisimme. Ja hänen vanha pitkä akka huiskaleensa, se on vielä tuhat kertaa pahempi, kuin hän itse. Keväällä oli hän lyödä minun orpanani Kapphengstin tytön puolikuoliaksi. Kolme kertaa hyökkäsi hän tytön päälle luudanvarrella ja sulki hänen sitte puuvajaan ja antoi hänen nähdä nälkää — ja minkä tähden? Sen tähden että haukka oli vienyt kananpoikasen. Mitä voi tyttö sille tehdä, että haukka vie kananpoikaset, ja mitä voin minä sille, ettei minulle annettu papereita?"
Bräsig kuulteli tätä lorua, ja hän, joka eilen tahtoi nostaa kaikki kapinaan Pomukkelskoppia vastaan, vaikeni nyt hiljaa, sillä hän ei olisi ikinä saanut tunnon rauhaa, jos hän yhdelläkin varomattomalla sanalla olisi yllyttänyt väkeä isäntää vastaan.
Niin tulivat he Pümpelhageniin ja seisattivat pehtorin asunnon eteen. Suurella hyppäyksellä törmäsi Fritz Triddelfitz ulos huoneesta Bräsigiä vastaan: "Herra pehtori, herra pehtori! Minun syyni ei se todellakaan ole, Mari Möller oli ymmärtämättömyydestä pistänyt kirjan laukkuun, ja kun minä Demminissä aioin muuttaa vaatteitani, niin tuli kirja käsiini".
"Mikä kirja?" kysyi Bräsig pikaisesti. "Herranen aika! Hawermannin tilikirja, ja sehän oli syynä koko meteliin".
"Ja sen kirjan", huudahti Bräsig ja tarttui Fritzin rinnuksiin ja pudisteli häntä, niin että hampaat suussa kalisivat, "sen olette te, perhanan vintiö, vieneet muassanne Demminiin?" ja survaisi hänet ovea kohden: "Mars sisään! Kirja tänne!"
Vapisten toi Fritz kirjan paikalle, Bräsig tempaisi sen hänen käsistänsä: "Perhanan vintiö! Tiedättekö mitä te olette toimeen saaneet? Sen miehen, joka rakkaudella on teistä tahtonut miestä tehdä, joka kaikki teidän tyhmät tekonne on silkkiverholla peittänyt sen miehen olette saattaneet perikatoon, hänen olette te sysänneet mitä kurjimpaan tilaan".
"Herra pehtori, herra pehtori!" huudahti Fritz ja näytti kalmankalpealta, "ah, hyvä Jumala, minä en sille mitään voi; Mari Möller pisti kirjan laukkuun ja minä ajaa karautin tänään tänne Demministä kahdessa tunnissa, että kirja taas tulisi mitä pikemmin paikallensa".
"Mari Möller!" huudahti Bräsig, "mitä on teillä Mari Möllerin kanssa tekemistä? Oo, jospa minä olisin teidän isänne eli teidän äitinne, tai vaan teidän tätinne, kyllä minä teitä pieksisin, niin että te juoksisitte kuin orava pitkin seinää. Mitä on teillä sen vanhan rutkaleen Mari Möllerin kanssa tekemistä? Ja luuletteko te voivanne korvata tyhmät tekonne ajamalla kuin hullu maantiellä? Pitääkö viattoman eläimen kärsiä teidän tähtenne? Mutta tulkaapa nyt tilille, tilille armollisen rouvan eteen! Siellä täytyy teidän kertoa, kuinka asia on tapahtunut, ja siellä voitte mieliänne myöden kerskailla Mari Mölleristä".
Ja niin puhein meni hän edeltä, ja Fritz seurasi vitkalleen perässä kuin nälkävuosi, sydän täynnä huolta ja tuskaa:
"Ilmottakaa minä ja tuo nuori mies armolliselle rouvalle", sanoiBräsig Daniel Sadenvaterille, kun tulivat etehiseen, ja osottiTriddelfitziin.
Daniel teki puolinaisen nojon ja meni; Fritz seisoi siinä kuin voi auringonpaisteessa ja näytti muodoltaan semmoiselta, kuin hän koulupoikana Parchimissa oli näyttänyt, kun opettajakokouksessa hänen asioitansa tutkittiin ja tuomittiin. Bräsig seisoi ihan köyryssä nurkassa; kirjaa piti hän lujasti kainalossaan ja veteli milloin vasenta, milloin oikeanpuolista saappaanraksia, että hänen keltaset saapasvartensa tulisivat kaikessa loistossaan näkyviin.
Kun armollinen rouva tuli ja kävi heidän edellänsä saliin, seurasi Bräsig häntä, ihan punasena sisällisestä mielenliikutuksesta ja tuosta köyrystä asemasta; Fritz kävi kalpean näköisenä perästä.
"Te toivoitte saada puhutella minua, herra pehtori?" kysyi nuori rouva ja katseli milloin Bräsigiä, milloin Triddelfitziä.
"Niin, armollinen rouva, mutta ensin pyytäisin, minä nöyrimmästi, että te tahtoisitte kuulla tätä apteekarin poikaa, tätä — perhanan vintiötä", aikoi hän sanoa, mutta hillitsi itsensä, "tätä nuorta miestä, hänellä on teille somia asioita kerrottavana".
Nuori rouva kääntyi nyt uteliaalla katseella Fritziin, ja tuo poika parka rupesi nyt sopertamaan jotakin, ja kävi milloin vaaleaksi, milloin punaseksi, ja kertoi jotenkin tarkkaan mitä tapahtunut oli, ainoastaan Mari Möllerin nimen jätti hän mainitsematta ja lopetti "ja niin tuli kirja erehdyksestä minun matkalaukkuuni".
"Ilmi Mari Mölleri vaan!" huudahti Bräsig väliin, "totuuden pitää kokonaisuudessaan tulla ilmi!"
"Niin", sanoi Fritz, "Mari Möller oli sen pistänyt laukkuun; minulla oli sinä päivänä niin paljon tekemistä".
Nuori rouva joutui suureen levottomuuteen: "Ja niin olisi kaikki vaan onneton erehdys?"
"Niin, armollinen rouva, niin on asian laita", sanoi Bräsig, "ja tässä on kirja, ja tässä viimeisellä, sivulla on Hawermannin loppulasku, paitsi palkkaansa tulee hänen saada vielä 400 taaleria, ja oikein on se ja on pitävä paikkansa, sillä Kaarlo Hawermann ei laske milloinkaan väärin ja voitti minun jo pienestä asti laskemisen tarkkuudessa".
Nuori rouva otti vapisevalla kädellä kirjan vastaan, ja luodessaan silmäyksen viimeiselle sivulle, pyörivät ajatukset sikin sokin hänen päässään: tässä asiassa oli Hawermann viaton, miks'ei myöskin tuossa toisessa, jota hän ei koskaan itse ollut uskonut. Fritzin kertomus ei voinut olla mikään valhe, ja niin oli hän tehnyt miehelle mitä suurimman vääryyden, mutta olihan Hawermann ampunut hänen miestänsä! Siinä hän löysi jonkinlaista puolustusta itsellensä ja hän sanoi: "Mutta, Jumalan tähden, kuinka voi hän Akselia ampua?"
"Armollinen rouva", sanoi Bräsig ja kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan ja kävi mitä vakaisimman näköiseksi, "teidän luvallanne, se on hävytön valhe, nuori herra tähtäsi pyssyllä häntä, ja kun Hawermann koetti vääntää pyssyä pois hänen käsistänsä, laukesi se, ja siinä on koko asia, ja minä tiedän kaikki, sillä hän on sen minulle itse kertonut eikä hän valhettele".
Hyväinen aika, sen Frida tiesi, ja hän tiesi, ettei hän voinut sanoa samaamiehestänsä; ensin, ensimäisessä hädässä oli Aksel itsekin sanonut: "Mikään murhaaja ei hän ole;" mutta jälestäpäin oli hän yhä vakuuttanut, että Hawermann oli häntä ampunut. Frida istahti alas ja laski kätensä silmillensä kootaksensa ajatuksiansa, mutta se ei onnistunut; hän toipui kuitenkin vähitellen ja sanoi: "Te olette varmaankin tulleet noutamaan, rahoja pehtorin puolesta; minun, mieheni on sairas, minä en saa häntä nyt vaivata, minä lähetän ne hänelle".
"Ei, armollinen rouva, sentähden en minä ole tullut", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi, "minä olen tullut tänne, sanomaan totuuden, minä olen tullut tänne puolustamaan ystävääni, joka kuusikymmentä vuotta sitte oli minun leikkikumppanini".
"Sitä ei teidän tarvitse tehdä, jos teidän ystävällänne on hyvä omatunto, ja minä luulen, että hänellä on se".
"Tästä minä näen, armollinen rouva, että te huonosti tunnette ihmisen luontoa. Ihmisellä on kaksi omaatuntoa, toinen asuu ihmisen povessa, ja sitä ei voi häneltä mikään perhana ottaa, mutta toinen on hänen ulkopuolellansa ja se on hänen hyvä maineensa, ja sen voi häneltä mikä lurjus hyvänsä ottaa, jolla vaan on siihen kykyä ja näppäryyttä, ja voipi tehdä hänestä lopun mailman silmissä, sillä ihminen, ei elä yksinänsä, hän elää mailman yhteydessä. Ja pahan maineen laita on sama kuin ohdakkeen, jonka paholainen ja hänen apulaisensa kylvävät meidän peltoomme, se on siinä, ja mitä parempi maa on, sitä lihavammin se rehottaa ja kukkii ja tekee hedelmän ja kun tähkäpää on kypsä, niin tulee tuuli — kukaan ei tiedä, mistä hän tulee ja mihinkä hän menee — ja se kuljettaa ohdakkeen untuvat pitkin peltoa, ja seuraavana vuonna kasvaa koko pelto täynnä ohdakkeita ja ihmiset seisovat ja ällistelevät ja syyttävät maata eikä kukaan tahdo kitkeä pois rikkaruohoa, sillä he pelkäävät saavansa okaita sormiinsa. Ja te armollinen rouva, olette myös arostelleet sormianne, kun minun vanha ystäväni petturina ja varkaana ajettiin pois teidän talostanne, ja sen tahdoin minä sanoa teille, ja tahdoin sanoa teille, että se on kaikista enimmän huolestuttanut ystävääni Kaarlo Hawermannia. — Ja jääkää nyt hyvästi! Mitään enempää ei minulla ollut sanomista". Ja niin puhein lähti hän ulos ovesta, Fritz tallusti hänen perästänsä.
Ja Frida? Missä oli se reipas, nuori, kirkassilmäinen ja teräväjärkinen rouva, joka arvosteli kaikki niin selvästi ja levollisesti? Tämä ei ollut enää sama rouva kuin ennen, tuo maltillinen järkevä tyyneys oli muuttunut tuskalliseksi levottomuudeksi, ja hänen kirkasta silmäänsä peitti varjo, joka esti häntä näkemästä ympärillensä.
"Oo!" huudahti hän, "siis tämäkin taas valhe! Kaikki nämä epäluulot vaan valheen, pettymisen ja mitä kurjimman heikkouden synnyttämiä sikiöitä! Ja minun tuskani hänen tähtensä, minun rakkauteni häneen teki minunkin samaan rikokseen syylliseksi, minä loukkasin kuolemaan asti rehellisimmän sydämen, mikä minua kohtaan milloinkaan on sykkinyt! Mutta minä tahdon sen hänelle sanoa!" Ja hän hypähti ylös: "Minä tahdon repiä rikki tämän valheiden verkon!" mutta hän vaipui taas takasin istuimelle: "Ei, ei nyt; minä en voi; hän on niin heikko".
Ah, hän oli kyllä oikeassa: valhe ja petos kietouvat avaralta vilpittömimmänkin sydämen ympäri ja lähestyvät sitä yhä likemmäksi ja likemmäksi ja vetävät sen paulaansa, niin että se joutuu ihan ymmälle, kun mielen tyyneys on kadonnut ja arveleva järki on saanut siirtyä syrjään pelon ja toivon tieltä.
Kun Bräsig tuli alas, oli Rührdanz Kristian Degelin ja erään toisen avulla jo kantanut melkein kaikki kalut kuormaan, ja mitä vielä puuttui, saatiin myös pian paikallensa. Bräsig aikoi nyt nousta Rührdanzin viereen vaunuille, kun samassa Fritz Triddelfitz pidätti häntä: "Herra pehtori, minä pyydän, sanokaa Hawermannille, että minä olen viaton, etten minä sille mitään voinut".
Bräsig aikoi hänelle antaa hyvän kyydin, mutta nähdessänsä Fritzin onnettoman muodon, tuli hänen häntä sääli, ja hän sanoi: "Kyllä, minä sanon sen hänelle, mutta parantakaa itsenne". Niin puhein lähti hän.
"Herra pehtori", sanoi Rührdanz vähän ajan kuluttua, "se ei minuun koske, ja minä puhelenkin vaan jotakin puhuakseni; mutta ken olisi sitä voinut ajatella! — minä tarkotan Hawermannia".
"Mitä te hänestä ajattelette?"
"Oo, en juuri mitään. Minä ajattelen vaan, kuinka hän niin tuota pikaa tuli pois talosta, ja laukaus sitte".
"Se on kaikki tyhjää lörpötystä", sanoi Bräsig harmistuneena.
"Sitä minäkin sanon, herra pehtori; mutta tallirenki Kristian, hän seisoi tässä, kun me kuormaa teimme, ja hän sanoi, että koko onnettomuuteen oli syynä nuo perhanan paperit, sillä Hawermann nimittäin ei ollut voinut näyttää oikeita papereita. Niin, sitä minäkin sanon, ne perhanan paperit!"
"Hawermannin paperit ovat kaikki hyvässä kunnossa".
"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori, mutta se hiton ampuminen! Tänä aamuna kertoi meidän nuori herra Kustaa sen kaikille koko kylässä".
"Kustaa", huudahti Bräsig vihan vimmassa, "on lurjus, penikka, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa!"
"Sitä sanon minäkin, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, mutta hän on kuitenkin paras koko joukkiosta. Sillä, näettehän, talossa on nyt ensin ukko — niin, Arndtin sisarenpoika oli viime viikolla täällä, hän on kotoa Anklamista Preussissa, ja hän tiesi kertoa, että mitä meidän herraamme tulee, killui aina ihmisen nahkaa hänen kepissään, niin oli hän piessyt väkeä; mutta sitä eivät preussilaiset tahtoneet suvaita, ja he menivät maakreivin eli maaneuvoksen — minä en oikein tiedä kummaksi häntä sanotaan — luoksi ja kantelivat hänen päällensä, ja maakreivin sanotaan häntä löylyttäneen hyvänpäiväisesti. Minä toivoisin, että meilläkin olisi maakreivi lähellä, sillä oikeuskanslia on liian kaukana".
"Niin", huudahti Bräsig suuttuneena, "jos teillä semmoinen maaneuvos olisi, niin olisi teillä jotakin erinomaista".
"Sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta kerta teki hän liian törkeästi, hän löi erään raskaan vaimon ihan turmiolle, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, sitä pidän minä hyvin huonona tekona. Mutta siitä sai myöskin kuningas tiedon ja antoi käskyn, viedä hänet iäksi päiväksi Stettinin linnaan, kantamaan siellä kanunankuulia. No, sentähden meni hänen pitkä puolisonsa kuninkaan luoksi ja lankesi kuninkaan eteen polvillensa, ja kuningas antoi anteeksi hänen miehensä rikoksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänen täytyy kantaa rautaista rengasta kaulassaan kaiken ikänsä ja käydä joka syksy neljä viikkoa aikaa kantamassa kuulia Stettinin linnassa — tänä syksynä on hän taas ollut siellä — ja samassa oli hänen lähteminen pois maasta; ja niin on hän tullut, tänne. Mutta, sanokaapa, herra pehtori, jos hän nyt täältä ajetaan pois, minne hän sitte joutuu?"
"Minun puolestani menköön sinne, missä pippuri kasvaa!" huudahtiBräsig.
"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta, älkää panko pahaksi, minä luulen etteivät ota häntä sielläkään vastaan, sillä näettehän, — rahaa on hänellä yltä kyllä, että hän siellä voi itselleen talon ostaa — mutta mimmoisilta näyttävät hänen paperinsa? Sillä kun kuningas siellä saa nähdä hänen paperinsa ja hän niissä lukee, että hänellä on rautainen rengas kaulassa ja että hän juuri sentähden käyttää tuota paksua rinnalle lerppuvaa kaulavaatetta, niin ei hän hänestä huoli".
"Niin, sitte saatte kai pitää hänet hyvänänne", sanoi Bräsig.
"Muuta neuvoa ei kai ole; meidän on hänet pitäminen, koska hän meille on uskottu. — Huh!" huusi hän ja ajaa hyrytteli läpi Gürlitzin; ja Bräsig vaipui syviin ajatuksiin.
Omituista kyllä tämän mailman meno! Semmoinen mies, jolla niin huono maine oli mailmassa, hän voi leikata kunnian ja hyvän nimen niin perin rehelliseltä mieheltä kuin Hawermannilta, ja mailma uskoo mokomaa miestä enemmän kuin kunnon miestä; sillä sen piti Bräsig varmana, että Pomukkelskopp piili kaiken tämän takana, ja että hän kaikella tavalla koetti saada valheitansa levitetyksi, sitä todisti Kustaan kertomus.
"Tämä on ilkeätä", sanoi hän, kun hän Rahnstädtissä astui alas vaunuista pastorin rouvan asunnon edessä, "mutta malta, Samuli! Minä olen sinulle jo yhden kiusan tehnyt, mitä pappilan peltoon tulee, minä teen sinulle vielä toisenkin; mutta kaikkein ensiksi vedän minä sinut oikeuteen — harakka!"
Luku 32.
Miksikä Rahnstädtiläisten uunna-vuonna 1846 täytyi syödä paljo hapanta silliä. — Juoruista ja jaarituksista, huhuista ja hohuista. — Suutari Bankin kylmistä jaloista ja Rahnstädtin salaisesta rikosasiain-oikeudesta. — Kuinka molemmat lihavat simpsukat itsestänsä aukenevat, ja viskaalin rouvan on tukkiminen kauppias Krummhornin rouvan suu. — Miksikä molemmat vanhat rouvat kiivastuivat ja pikku asessori parka rupesi itkemään. — Frans voi odottaa ja tulla uudestaan.
Uusi-vuosi 1846 oli tullut onnentoivotustenpa kanssa, ja Rahnstädtiläiset onnittelivat toinen toisiansa kyllä kadulla ja lämpimissä huoneissa, miten vaan sattui, ja muutamat lepäsivät puolipäivään saakka ja söivät paljo hapanta silliä edellisen illan kestin tähden ja paljo kerrottiin nuorten kesken, mitä eilen mailmassa oli tapahtunut, ja vanhat istuivat yhdessä ja haastelivat myös keskenänsä, tosin ei siitä mitä paalissa ei vaan siitä mitä mailmassa oli tapahtunut. Ja siellä kulki nyt tuo Hawermannin ja herra von Rambowin juttu jokaisen suussa, ja niinkuin jokaisella kodilla on oma keitintapansa, niin on myös jokaisella oma tapansa valmistaa akkapostia, yhdelle maistuu ruoka semmoisessa, toiselle tämmöisessä muodossa, ja jokainen valmistaa sen makunsa mukaan ja kutsuu naapurinsa vieraaksensa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat molemmat joka paikkaan kutsumatta vieraiksi, ja toinen höysteli räättiä pippurillansa ja toinen kynsilaukallansa. Ja niin saatiin pian Rahnstädtin kaupungille ja likitienoolle valmistetuksi juoru ja keitos, joka oli maistuva hyvältä jokaiselle, sillä jokainen oli höystänyt sitä oman makunsa mukaan: Hawermann oli muka jo vuosikausia pettänyt molempia herrojansa ja koonnut hirveän paljon rahaa, jonka tähden nuoren herran von Rambowin oli täytynytkin aina olla rahanpulassa; päivätyöläisen Regelin kanssa oli hän pitänyt yhtä varkaus-asiassa, ja oli sentähden päästänyt hänen karkaamaan ja varustanut hänen väärällä passilla. Josko Jokkum Nüssler oli tämän kaiken alkuun pannut, ei vielä varmaan tiedetty. Mutta vihdoin oli apteekari Triddelfitzin poika, — erinomaisen hyvälahjainen ja näppärä nuori mies — saanut näistä vehkeistä vihiä, siten nimittäin että hän salaisesti oli tarkastellut Hawermannin kirjaa ja siinä oli havainnut koko petoksen alusta loppuun asti. Tämä oli nyt kertonut havaintonsa Mari Möllerille, emännöitsiälle, ja he molemmat olivat yksissä neuvoin päättäneet, että Triddelfitzin piti ottaa kirja haltuunsa, kunnes Hawermann oli lähtenyt, ja sen oli se varova nuori mies tehnytkin ja oli ottanut kirjan myötänsä matkallensa Demminiin, sillä hän aikoi antaa sen sitte ensi tilaisuudessa herra von Rambowille. Mutta nyt oli Hawermann seuraavana päivänä kaivannut kirjaansa ja oli saanut päähänsä, että herra von Rambow oli sen ottanut, hän oli sentähden ahdistanut herra von Rambowia ja oli sanonut häntä konnaksi ja oli tahtonut kirjaansa takasin, ja kun nuori herra ei sitä ollut tahtonut antaa, oli Hawermann tähdännyt häntä pyssyllä päin rintaa. Tämä ei nuorta herraa miellyttänyt, hän tarttui pyssynpiippuun ja samassa laukesi pyssy, ja herra von Rambow makaa nyt kuoleman kielissä. Mutta Hawermannin sanotaan piilivän jossakin kaupungissa. — Jotenkin tähän suuntaan oli se juoru, jonka Rahnstädtiläiset yhdessä olivat valmistaneet, ja jokainen ihmetteli vaan, ettei pormestari panettanut niin vaarallista miestä rautoihin.
Onneksi oli kaupungissa kumminkin kaksi järkevää ihmistä, jotka eivät tätä hullutusta uskoneet, toinen näistä oli Mooses, joka lausui, kun Taavetti hänelle asian kertoi, vaan näin: "Taavetti, sinä olet liian tyhmä!" ja meni toimiinsa; toinen oli pormestari itse, hän pudisteli päätänsä ja meni myös toimiinsa. — Rehtori Baldrian ei mennyt toimiinsa, sillä nyt oli koululla lupa-aika, ja hän arveli, että, koska koko kaupunki sitä sanoi, niin oli kai jotakin perää asiassa; mutta sen hän tahtoi saada sanotuksi ja oli valmis panemaan siitä sielunsa pantiksi, että hänen Gottliebinsä appi-isällä, Jokkum Nüsslerillä ei ollut mitään sen asian kanssa tekemistä. — Kurz sanoi: se voi olla mahdollista, mutta hän ei olisi sitä uskonut vanhasta Hawermannista, mutta toinen ei voi nähdä toisen sydämeen. Kumminkin täytyi hänen tunnustaa, että yksi seikka näytti hänestä epäiltävältä, nimittäin että Fritz Triddelfitz olisi toiminut niin suurella älyllä, ja sentähden luuli hän, että asia oli tapahtunut vähän toisella tavalla. — Mutta juuri sentähden, että hänen Fritziänsä siinä kiitettiin, uskoi apteekari jutun todeksi ja kertoi sitä ympäri kaupungissa, että hänen rakas poikansa nousisi ihmisten arvossa.
Ja niin omituisella tavalla käy tässä mailmassa: juuri samaan aikaan, kun Fritzin kunniaa ja ylistystä leviteltiin koko kaupungissa, seisoi hän itse tuon kauhean pahantekiän, Hawermannin, edessä varsin onnettoman näköisenä ja rukoili häntä Jumalan tähden antamaan hänelle tämä teko anteeksi, hän ei ollut sitä tahallansa tehnyt. Hawermann silitteli hänen pellavaista tukkaansa ja sanoi: "Älkää olko millännekään. Triddelfitz! — Mutta yksi asia painakaa mieleenne: monella hyvällä työllä on huonot seuraukset mailmassa, ja monella huonolla hyvät seuraukset; mutta seurauksista ei meidän tule välittää, ne ovat toisen paremman miehen kädessä, ja seuraukset eivät tee mitään tekoa hyväksi eikä huonoksi. Jos ette olisi väärin tehneet, kun aioitte pettää minut viljarätingillä, niin ei olisi teillä nyt omantunnon vaivoja, ja teidän ei olisi tarvis seisoa häpeissänne minun edessäni. Mutta minä annan sen teille anteeksi, ja tässä saatte kuitin rahoista, ja tulkaa kunnolliseksi mieheksi! Ja nyt hyvästi!" Hawermann antoi hänelle kuitin, sillä armollinen rouva oli lähettänyt hänelle hänen palkkansa ja muun saantinsa Fritzin kanssa.
Fritz meni kestikievaritaloon, jonne hän oli jättänyt hevosensa. Siellä oli paljo väkeä koossa, ja kaikki lähestyivät häntä: "No, kuinka on laita? — Tehän teitte miehen tavalla!"
"Onko herra von Rambowin tila vaarallinen? Elääkö hän vielä?"
"Herranen aika, antakaa toki herra Triddelfitzin kertoa!"
"Sanokaapa…"
"Ei, sanokaa vaan, oletteko saaneet jo Hawermanniin kiini?"
Mutta Fritzillä ei ollut ensinkään halua kertomaan, hän ei tietysti tahtonut itse levitellä omia tyhmyyksiänsä; hän tunki läpi väkijoukon, syötellen heitä yleisillä sananparsilla, ja hyppäsi hevosensa selkään, ja Rahnstädtiläiset ylistelivät kaikki yhtä suuta hänen kainouttansa, hän ei muka tahtonut itse kehua tekojansa.
Jos Rahnstädtiläiset nyt olivatkin pyörineet Fritzin ympärillä ja koettaneet imeä hänestä uutisia, juurikuin olisi hän siirappi tynnyri ja he kärpästä, niin oli siitä vielä kummempia tuleva; tämä uuden-vuoden päivä oli tuleva varsinaiseksi uutisten päiväksi. Sillä tuskin oli Fritz, ulkonäöltään uljaana ja vakavana, mutta sisällisesti murtuneena, ratsastanut ulos portista, kun eräät vaunut seisahtuivat kestikievaritalon eteen — herra ajoi itse ja kyytimies istui takana — ja Rahnstädtiläiset litistelivät neniänsä akkunaruutuja vastaan: kukapa se lienee?
"Minusta hän näyttää hyvin tutulta", sanoi joku.
"Niin, nähnyt olen minäkin hänen", sanoi toinen.
"Eikö hän ole…?" alotti kolmas.
"Älähän mitä!" sanoi suutari Bank, "se, ketä sinä tarkotat, ei hän ole".
"Minä tiedän", sanoi räätäli Wimmersdorf, "minä olen tehnyt hänelle monta takkia, hän on herra von Rambow, joka nyt asuu toisella puolella Sweriniä Hohen-Selchowissa, Pümpelhagenin herran orpana".
"Räätäli on oikeassa, se hän on".
"Niin, se hän onkin".
"Saattepa nähdä, hän tulee tuon tapauksen tähden".
"Se onkin hänen velvollisuutensa, sillä Pümpelhagenin herra makaa sairaana, hän ei voi mitään toimittaa. Saattepa nähdä, hän on käyvä asian varteen".
Ja kun Frans tuli sisään, riisumaan turkkinsa, seisoivat Rahnstädtiläiset kaikki, selät päin akkunaa, selät päin muuria, selät päin seiniä, ja katselivat ällistelivät kaikki huoneen keskikohtaa kohden, jossa Frans seisoi, ja olivat hätäpikaa kutoneet hänen ympärillensä uteliaisuuden verkon, jonka kaikki siimat kulkivat keskustaan, johon Frans saamattomana kärpäsenä oli takertunut.
Frans meni ulos, puhui pari sanaa talon rengin kanssa ja kävi sitte torille päin.
"Juho", kysyi eräs akkunasta, "mitä hän sinulle sanoi?"
"Oo", sanoi Juho, "hän kysyi vaan pormestaria, lieneekö hän kotona".
"Kuulitteko, hän on kysynyt pormestaria. Hän ryhtyy asiaan toden perästä".
"Juho", kysyi eräs toinen, "eikö hän mitään muuta sanonut?"
"Sanoi, hän kysyi, eikö se papin leskirouva, joka tänne on muuttanut, asu tässä lähellä kauppias Kurzin luona".
"Ahaa! Ymmärrättekö? Papinlesken luona piilii varmaankin pehtori.Hyvästi nyt!"
"Kummi Wimmersdorf, mihinkä sinä aiot?"
"Oo, minä aion myös kauppias Kurzille".
"Odotappa, minä tulen muassa".
"Se onkin totta, se", sanoi eräs toinen. "Kurzin luona voimme kaikki parhain nähdä".
"Niin, mennäänpä Kurzille!"
Eikä kauvan viipynyt, niin oli Kurzin puoti täynnä ihmisiä, joka muuten oli hyvin harvinaista; mikä osti naukun, mikä kaksi, ja Kurz sanoi itseksensä: "Jumalan kiitos! uusi vuosi alkaa varsin hyvästi".
Vähän ajan kuluttua tuli Frans torilta, takasin ja kävi Kurzin kauppapuodin ohitse pastorin rouvani asuntoon.
"Mitä? Eipä hänellä olekkaan mitään polisimiestä muassaan?" kysyi eräs joukosta.
"Niin, Höppner ei ole kotona, hän on noutamassa itselleen sikaaPribbenowista".
"Niin, se on totta, se".
"Kuinka mahtaa tuntua vanhasta pehtorista, kun tuo nyt yht'äkkiä tulee hänen niskaansa!" sanoi Wimmersdorf.
"Veikkoset, minun rupee paleltamaan jalkojani", sanoi suutari Bank, "minä menen kotia".
"Mitä? Voithan sinä odottaa, siksi kun asia ratkaistaan", sanoi nikkari Thiel.
"Tiedättekö mitä?" sanoi Bank, "minä luulen ettei koko jutussa ole mitään perää"?
"Mitä? Kerroithan sinä itse sen minulle tänä aamuna", sanoi nikkariThiel.
"Niin kyllä, mutta mitä aamulla puhutaan, ei pidä aina illalla paikkaansa. Minä olen sittemmin asiaa tarkemmin arvellut".
"Se tahtoo sanoa, sinun jalkojasi on ruvennut paleltamaan", sanoi räätäli Wimmersdorf, ja kaikki purskahtivat nauruun.
"Se on tyhjää lorua!" sanoi suutari, "ja koko juttu on tyhjää lorua: vanha pehtori on niin kauvan teettänyt minulla jalkineitansa, ja aina on hän rehellisesti velkansa maksanut, ja hänkö olisi nyt vanhoilla päivillään ruvennut varastamaan ja ihmisiä ampumaan?"
"Puhu sinä pehuja! Koska koko kaupunki sitä sanoo?"
"Loruja, koko kaupunki! Tässä on herra Kurz, kysykää häneltä, eikö Hawermann aina ole rehellisesti hänellekin maksanut? Kysykää häneltä, mitä hän siihen sanoo!"
"Mitä minä siihen sanon? Minä en sano mitään", sanoi Kurz; "mutta uskoa en voi minä sitä, ja minulla on siihen omat syyni".
"Niin, kuuletteko nyt?"
"Niin, kylläpä kai se on mahdollista."
"Sanoinhan minä sitä heti, että asia tuntui minusta hyvin oudolta".
"Jaa jaa", sanoi Wimmersdorf, "minun luonani ei hän ole teettänyt mitään, minä en ymmärrä, miks en minä sitä uskoisi"…
"No, räätäli, älähän toki rupee naurunalaiseksi!"
"Niin, veikkoset, räätäli on tyhmä!"
"Minä tahdon teille jotakin sanoa", sanoi Bank ja lyödä lämäytti nyrkkinsä tiskiin, "tulkaa kaikki tänne — herra Kurz, täyttäkää vielä kerta lasit! nyt juomme vanhan kunnon pehtorin onneksi".
Ja niin he tekivät ja lähtivät kotia paremmilla ajatuksilla Hawermannista ja vanhus oli taas saanut hyvän maineensa takasin heiltä kaikilta paitsi räätäli Wimmersdorfilta. — Minkä tähden? Sen tähden että suutari Bankin jalkoja oli ruvennut paleltamaan.
Semmoisesta mitättömästä asianhaarasta riippuu usein ihmisten hyvä tai paha ajatus. Tässä pääsi nyt hyvä puoli voitolle; mutta mitäpä merkitsee mutamain yksinkertaisten käsityöläisten hyvä ajatus salaisen, näkymättömän voiman rinnalla, joka, jokaisessa pikkukaupungissa määrää ihmisten kohtalon ja pitää kädessään heidän onnensa ja onnettomuutensa sekaiset langat ja ohjaa heitä niillä, niin että heidän täytyy tanssia nuoralla tämän salaisen voiman mielen mukaan? Minä tarkotan sitä salaista oikeutta, jota rouvasväki hiljaisina iltahetkinä kaikkein pahantekiäin kauhuksi istuu kutimen ja teekannun ääressä. Siellä saa kukin kurja tuomionsa, siellä merkitään häntä kudinvartailla, nipistetään sokuripihdeillä, kärvennetään öljylampun liekillä, ja jokainen teeveteen kastettu korppu antaa selvän kuvan, mimmoiselta tuon vaivaisen syntisen sieluntila näyttäisi, jos hän itse olisi lässä tämän tuomioistuimen edessä. — Mitä piti kai Rahnstädtin rouvasväen neuvoskunta väliä, suutari Bankin hyvästä ajatuksesta ja hänen palelevista jaloistansa? Mitä huolivat he Hawermannin rehellisesti suoritetuista rätingeistä? Nämä tuomarit punnitsivat asiaa vakaisemmalta kannalta, he ottivat ennen kaikkia — niinkuin lakimiehet sitä sanovat — syytetyn antecedentiat, entisen elämän, tarkastellaksensa, ja niinä he havaitsivat moitteenalaista, mitä Hawermanniin, Lovisaan, pastorin rouvaan ja vieläpä itse Bräsigiinkin tuli. — Malla ja Salla Pomukkelskopp olivat — niinkuin maalarit sanovat — väriä vähän korottaneet, ripotellen pienen tilkan sinne, tilkan tänne, Slusuhr oli ko'onnut nämä kalliit helmet yhteen ja oli — niinkuin oppineet sanovat — saattanut kaikki yhteen särmiöön, vielä oli Taavettikin vähän avullisena ollut, ja niin voi oikeuskunta saada todellisen kuvan Fransin rakkaudesta Lovisaan, Hawermannin ja rouva Behrensin parittajatoimesta ja Bräsigin ilkeästä välittäjävirasta.
Juuri kun edeltävät asianhaarat oli suoritetuksi saatu, tuli kaupungin viskaalin rouva kauppias Krummhornin rouvan kanssa ja saivat nyt teekestin emännältä mitä ystävällisimpiä nuhteita, että olivat myöhästyneet. No, he puolustivat itseänsä niin ja näin, sanomatta juuri mitäkään tähdellistä; mutta kun he istahtivat, tapahtui se semmoisella keikahduksella, ja kun he kutimeensa tarttuivat, tapahtui se niin jäykällä niskanheitolla, että tuon ylhäisen oikeuston olisi täytynyt olla tyhmä, jollei olisi havainnut, että heillä oli jotakin erityistä sydämellä. Oikeusto teki siis vaan velvollisuutensa, kun vähitellen rupesi tunnustelemaan eteensä; mutta viskaalin ja Krummhornin rouvat olivat viisaudessaan edeltäpäin tämän mahdollisuuden arvanneet ja puristivat nyt huulensa lujasti kiini kuin veres simpsukka, ja mitä keinoja korkea oikeusto käyttikin, simpsukat pysyivät lujasti lukossa. Huolien, huokaellen tarttuivat oikeuston jäsenet kutimiinsa ja upottelivat taas korppuja teehen, ja kauhuksensa havaitsivat nyt molemmat simpsukat, että heidän hyvästi talletetut uutisensa voivat pian vanhentua ja että niiden paras mehu voi haihtua ilmaan, he aukenivat sen tähden itsestänsä, ja viskaalin rouva kysyi pormestarinnalta, eikö tänään iltapuolella eräs nuori herra ollut käynyt pormestarin luona. — Oh, vastasi pormestarin rouva, herra von Rambowin orpana oli käynyt hänen miehensä puheilla, he olivatkin vast'ikään siitä haastelleet.
"Ja mitä oli hänellä asiaa?" kysyi viskaalin rouva.
"Hän tahtoi saada tietää, kuinka tutkinto niistä varastetuista rahoista oli päättynyt, ja kysyi myös, oliko sen johdosta, mitä Pümpelhagenissa oli tapahtunut, joihinkin toimiin ryhdytty".
"Ja mitä muuta?" kysyi viskaalin rouva ja loi silmänsä alas kutimeensa.
"Mitään muuta ei ole mieheni minulle sanonut", sanoi pormestarinna.
"Ja sitä te uskotte?" kysyi viskaalin rouva.
"Häpeällistä on jokaiselle oikeustolle, ja erittäinkin tämmöiselle, uskoa yksinkertaista luonnollista asiaa Pormestarin rouva tunsikin heti, kuinka loukkaava tämä kysymys oli, ja hän vastasi pistävästi: Jos te enemmän tiedätte, rouva kulta, niin sanokaa".
Toinen simpsukka katsahti toiseen, ja molemmat purskahtivat nauruun. Kun tuommoinen oikein lihava simpsukka — sillä viskaalin rouva oli lihava, ja Krummhornin rouva ei myöskään ollut laihimpia — sydämensä pohjasta nauraa, tekee se aina suuren vaikutuksen ihmisiin, ja niin tapahtui nyt tässäkin että lässäoliat laskivat kutimensa syliinsä ja katselivat simpsukoita.
"Herranen aika", huudahti teekestin emäntä vihdoin, "mitähän te sitte tiedätte?"
"Krummhornin rouva saa kertoa", sanoi viskaalin rouva kylmäkiskoisesti, "onhan hän sen nähnyt yhtä hyvin kuin minä".
Krummhornin rouva oli hyvänluontoinen ihminen ja hän kertoi hyvin ja sujuvasti, mutta hänen suutansa vaivasi sama vika kuin notarius Schäferin sääriä Rostockissa: sillä ei ollut mitään pidäkettä, ja ihan samoin kuin notariuksen täytyi hänen tuontuostakin huutaa yhdelle ja toiselle: "Pidä minusta kiini!" eli "Käännä minä takasin!" — Hän alotti nyt. "Niin, aina, hän tuli suoraan poikki torin…"
"Kuka?" kysyi eräs pieni tyhmä tyttötöllerö, joka asessorina istui oikeudessa eikä tätä asiasta itsestään arvannut.
"Hiljaa!" huusivat kaikki.
"Niin, hän tuli suoraan poikki torin, minä tunsin, hänen heti, hän on kerran ostanut minun mieheltäni uuden pukimen, mustan hännystakin ja siniset housut — ei, mitähän minä pakisen! — sinisen hännystakin ja mustat housut; minä muistan hänen vielä, kuin olisi se tänään tapahtunut, hän käytti aina keltasia nahkahousuja ja pitkävartisia kaulussaappaita - vai oliko se sittenkin Fritz Triddelfitz? — Sitä en minä, tosiaankaan enää varmaan tiedä. Niin, mitä piti minun taas sanoa?"
"Hän tuli suoraan poikki torin", kuului kolmesta suusta yht'aikaa.
"Oikein! Hän tuli suoraan poikki torin ja tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen luonansa, sillä viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen luonansa, sillä viskaalin rouva tahtoi näyttää minulle uusia akuttimiansa, jotka hän on ostanut eräältä juutalaiselta, nimeltä Hirsch — ei, hänen nimensä on Bär, nyt minä sen muistan, se on se sama juutalainen, joka vast'ikään teki vararikon. Kummallista; minun mieheni sanoo, että kaikki juutalaiset tekevät vararikkoja ja tulevat sen kautta vaan rikkaammiksi, niin ettei mikään kristillinen kauppias voi niiden veijarein kanssa ensinkään kilpailla. Missä minä taas olin?"
"Hän tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu".
"Niin aina! Viskaalin rouva ja minä seisoimme juuri akkunassa ja voimme nähdä sisään rouva Behrensin huoneesen, ja viskaalin rouva sanoi, että hänen miehensä oli sanonut, että jos pastorin rouva rupeisi oikeutta käymään — ei, ei pastorin rouva, vaan kirkkoraati, tai konsistoriumi tai mikä hän lienee — niin täytyisi herra Pomukkelskopin eli jonkun toisen rakentaa Gürlitziin uusi pappila, ja viskaalin rouva…"
Mutta viskaalin rouva oli jo saanut kylliksensä tästä kertomuksesta, hän oli valmistanut itse ruoskan omalle kärsimättömyydellensä, kehottaissaan Krummhornin rouvaa kertomaan, hän puuttui sentähden hänen puheesensa: "ja sitte hän meni rouva Behrensin huoneesen ja viipymättä enempää aikaa etehisessä, astui hän heti asunhuoneesen, ja vanha pastorin rouva hypähti ylös sohvalta ja teki kädellään semmoisen liikenteen, kuin tahtoisi hän torjua häntä pois tyköänsä, ja näytti niin hämmästyneeltä, kuin olisi suuri onnettomuus hänet yllättänyt, ja niin mahtoi laita ollakin; ja sitten tarjosi rouva hänelle tuolin, mutta hän ei sille istunut, ja kun pastorin rouva meni ulos, käveli hän edes takasin huoneessa kuin… niin, kuin…"
"Rouva kulta", puuttui Krummhornin rouva tässä puhumaan, "te kuvailitte sitä tänään iltapuolella niin somalla värsyllä".
"Niin aina: Kuningas on leijona, käydessänsä hiedalla. Niin, semmoisena leijonana käveli hän edes takasin lattialla, ja kun vanha pehtori tuli sisään tyttärensä kanssa, kävi hän hänen eteensä ja nuhteli häntä mitä kovimmilla sanoilla".
"Mutta herranen aika", sanoi tuo tyhmä pikku asessori, "kuinka voitte te sen kuulla?"
"Niin ystäväiseni", sanoi viskaalin rouva ja nauroi pikku asessorin tyhmyyttä, "kuullaemme sitä voineet; mutta Krummhornin rouva ja minä olemme sen molemmatnähneet, nähneetomilla silmillämme. Ja vanha pehtori seisoi hänen edessänsä viheliäisenä syntisenä ja katseli alas lattiaan ja otti levollisesti vastaan kaikki nuhteet ja hänen tyttärensä, halasi häntä kaulasta, ikäänkuin tahtoisi hän häntä, suojella".
"Niin", puuttui tässä Krummhornin rouva puhumaan, "laita oli ihan sama, kuin vanhan puuseppä Stahlin, joka pantiin kiini, sentähden että hän oli varastanut vitsoja astian vöiksi. Silloin juoksi myös hänen tyttärensä, Mari, isänsä ja polisi Höppnerin väliin eikä tahtonut suvaita, että hänen vanha, harmaapäinen isänsä vietiin raastupaan; ja vitsat oli hän kuitenkin varastanut, sen minä tiedän, sillä hän vannehti kolmella uudella vyöllä minun maitoastiani, ja minun mieheni sanoo aina sen olevan meille yhdentekevää, josko vitsat on varastettu tahi ei, ja maidolle on se myös yhdentekevä, maito ei varastetuista vöistä happane; mutta minä havaitsin kuitenkin…"
"Niin aina, rouva kulta", sanoi viskaalin rouva, ja keskeytti tämän sanatulvan, "mutta huomasitteko myöskin, kuinka kalpealta tyttö näytti ja kuinka hän vapisi, kun nuori herra kääntyi häneen ja antoi hänelle eron?"
"En", sanoi Krummhornin rouva vilpittömästi; "kalpealta hän näytti, mutta vapisevan en minä hänen nähnyt".
"Sen minä näin", sanoi viskaalin rouva, "näin hän vapisi", lisäsi hän ja huljutti ruumistaan nojatuolilla sinne tänne, juuri kuin olisi kesäpäivä ja kärpäset häntä ahdistaisivat, "ja näin seisoi nuori herra hänen edessänsä", hän nousi seisoalle "side on katkennut, niinkuin minun poikani, ylioppilas, laulaa, ja näin katseli nuori herra häntä", ja samassa loi viskaalin rouva niin julman silmäyksen pikku asessoriin, että se raukka lensi varsin punaseksi, "ja sitte rupesi vanha pastorin rouva häntä lepyttelemään ja puhui paljon ja taputteli ja mairitteli häntä, ja hänelle mahtoikin tämä välitystoimi onnistua, sillä erotessaan antoi nuori herra heille molemmille kättä; mutta kun hän kadulle tuli, oli hänen kasvoissaan selvästi nähtävänä, kuinka iloinen hän oli, että pääsi mokomasta seurasta vapaaksi. Eikö niin, rouva Krummhorn?"
"Sitä en minä nähnyt", sanoi kauppiaan rouva, "minä pidin silmällä vaan nuorta tyttöä, joka seisoi, kädet ristissä rinnalla ja ihan kalpeana. Herranen aika, minä olen nähnyt monta kalpeata tyttöä, vast'ikään veljeni tyttären, hänellä on kälvetystauti, ja lääkäri sanoo aina: rautaa! rautaa! Mutta rautaa on tytöllä kyllä, sillä hänen isänsä on seppä. Veljeni olisi voinut tulla joksikin muuksikin, sillä meidän isä vainajamme…"
"Oi sitä tyttö parkaa!" huudahti pieni tyhmä asessori, "hän on niin kaunis tyttö. Ja se vanha ukko raukka! Minä en voi uskoa, että hän niin harmaapäisenä on tehnyt semmoista ilkityötä".
"Ystäväni", sanoi viskaalin rouva ja loi pikku asessoriin silmäyksen, joka sanaksi muutettuna merkitsi "pöllöpää", "ystäväni, kavahtakaa itseänne semmoisesta sopimattomasta sääliväisyydestä, ja kavahtakaa ettette seurustele ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet rikoksia".
"Niin, tehnyt on sen hän varmaankin", kulki nyt suusta suuhun, kutimesta kutimeen, kupista kuppiin.
Pikku asessori tuli tappiolle; mutta yht'äkkiä, nousi pari vanhaa kokenutta rouvaa häntä puolustamaan heidän tavallisena toimenansa teekesteissä oli kantajan virka, mutta tänään tahtoivat he kerran ruveta syytetyn puolustajiksi. He olivat, sillä aikaa kuin viskaalin rouva puhui, aina hiljaisuudessa nyykäytelleet päätään ja vilkutelleet silmää toinen toiselleen: he tahtoivat antaa hänen puhua loppuun asti, mutta sitte aikoivat he käydä hänen kimppuunsa. Ja viskaalin rouva oli tehnyt tyhmyyden, hän ei olin ottanut sukulaisuuden suhteita ollenkaan lukuun, sillä nuo molemmat rouvat olivat Kurzin ja rehtori Baldrianin rouvat, ja nyt oli heidän vuoronsa, nyt panivat he viskaalin rouvan ahtaalle.
"Rouva kulta, mistähän sen tiedätte niin varmaan, että Hawermann on syyllinen?"
"Rouvaseni, tiedättekö että Hawermann on minun veljeni lanko?"
"Rouva kulta, teidän pitäisi vähän hillitä kieltänne".
"Rouvaseni, teillä on jo ennen ollut siitä harmia".
Ja nyt ammuskeltiin "rouva kulta" ja "rouvaseni" yhä suoraan yli pöydän, ja teelusikat kalisivat kupeissa ja hatunnauhat värähtelivät leukain alla, ja nuo viattomat kutimet pantiin kokoon ja sälytettiin ompelutaskuihin. Pormestarin rouva kävi näiden molempain rouvain puolelle, sillä hän ei ollut unhottanut viskaalin rouvan pisteliäitä sanoja. Taekestin emäntä juoksi toisen luota toisen luoksi ja rukoili heitä Jumalan ja taivaan tähden, etteivät tekisihänellesitä häpeätä, että juurihänenteekestissään semmoinen eripuraisuus pääsisi valloilleen, ja pikku asessori rupesi katkerasti itkemään, sillä hän luuli olevansa syypää tähän meteliin. Mutta asia ei ollut enää autettavissa: puolet vieraista lähtivät tiehensä, toinen puoli jäi jälille, ja Rahnstädtin kaupunki jakautui kahteen puolueesen.
Ja ne, joiden tähden kaikki tämä melu oli syntynyt, istuivat, jos eivät juuri levollisina, niin kuitenkin rauhassa kotonaan eivätkä voineet aavistaakaan, kuinka paljo vaivaa ja puuhaa he olivat saattaneet uusille naapureillensa ja minkä riidan ja vihan he olivat herättäneet; he eivät ensinkään voineet ajatella, että se tuima katse, jonka viskaalin punaposkinen rouva loi yli kadun, koski heitä, ja pieni pastorin rouva sanoi usein, että ulkomuodosta päättäen oli vastapäätä-asuva viskaalin rouva varmaankin hyvin vankka ja luja ihminen, joka kyllä kykeni pitämään kuria talossaan. Eikä Lovisa aavistanut ensinkään, että se nuori, kaunis tyttö, joka käveli edes takasin hänen asuntonsa ohitse ja loi salaisesti silmäyksen akkunaan, tunsi sydämensä pohjasta häntä kohtaan sääliväisyyttä, ja että hän oli se sama tyhmä pikku asessori, joka teekestissä oli pitänyt hänen puoltansa. — Ei, näillä ihmisillä oli ihan toista ajateltavana: Lovisan täytyi viihdyttää sairasta sydäntänsä ja peittää se mailmalta, ettei hänen isänsä nähnyt niitä vereksiä haavoja, joita ero Fransista uudelleen oli aukirepinyt. Hawermann oli tämän eron jälkeen käynyt hiljaisemmaksi ja arvelevaisemmaksi kuin ennen, hän ei nähnyt, ei ajatellut mitään muuta kuin lastansa. Hän istui syvissä ajatuksissa itseksensä, ainoastaan silloin, kun hänen tyttärensä näytti kalpeammalta ja myös uneksi itseksensä, kavahti hän pystyyn ja riensi ulos pieneen talontakaiseen puutarhaan ja käveli siellä edes takasin, saadaksensa lepoa. Ah, mihinkä katosi hänen vihansa, nähdessänsä lapsensa rakkauden? Mihinkä joutui hänen kiukkunsa mailmaa vastaan, kun hän näki lähimmän mailman ympärillänsä kohtelevan häntä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella? Vihan ja kiukun täytyi tietysti kadota semmoisesta sydämestä; mutta alakuloisuus ja suurin sääliväisyys ainoan lapsensa kohtaloa kohtaan jäi jälille. — Pieni pastorin rouva ei enää muistellut pyhjinriepuansa, hänellä oli tätä nykyä muuta pyhjittävänä, kuin pöytiä ja penkkejä, hänen täytyi puhdistaa kaksi sydäntä, jotka katkeamattomilla siteillä olivat häneen liittyneet, pölystä ja tomusta, ja niitä hän nyt silitteli ja siivoeli lohdutussanoillansa, että ne taas tulisivat kirkkaiksi ja valkeiksi, mutta hänen vaivansa oli turha, kumminkin Hawermannin suhteen.
Vanhuksen miehuuden voiman jänteet oli katkaistu, hyvän maineensa kanssa oli hän menettänyt kaiken elämän halun ja elämän rohkeuden ja joutilaisuus ja työttömyys, johon hän ei ollut tottunut, teki hänen alakuloiseksi, niin että hänen tilansa olisi ollut arveluttava, jollei hänen lapsensa suloinen ääni olisi tuontuostakin karkottanut hänestä sitä pahaa henkeä, joka häntä vaivasi, niinkuin paimenpoika Taavetin laulu karkotti pahan hengen kuningas Saulista. Kaikki, mitä Frans eron katkerana hetkenä oli hänen lohdutukseksensa sanonut: että pääsyytös kirjan löydön kautta oli tyhjäksi rauennut, että hän kyllä tiesi, mikä seikkoja ajattelematon ihminen hänen orpanansa Aksel oli, ja että semmoisen miehen arvostelu ei voinut häntä vahingoittaa, että hän uskoi häneen, vaikka koko mailma häntä vastaan nousisi, sillä hänen povessaan oli toinen mailma; kaiken tämän, jonka vielä pastorin rouva hänelle toisti, hylkäsi Hawermann ja pysyi lujana siinä, että niin kauvan kuin hänen viattomuutensa, mitä varkausasiaan tuli, ei ollut selville tullut, niin kauvan oli hänen nimensä tahrattu, ja hänen täytyi estää tätä nuorta miestä vastoin hänen tahtoansakin, saattamasta nimeänsä häpeään.
Tämä oli nyt, jos asiaa likemmin tarkasteli, paljasta mielettömyyttä ja moni voipi tässä syystä kysyä: miks'ei hän astunut vapaasti ja rohkeasti, hyvään omaantuntoonsa turvaten, mailman eteen, huolimatta ihmisten valheista? Ja minä sanon niille, jotka niin kysyvät, että he ovat oikeassa: se olisi hänen pitänyt tehdä ja sen olisi hän tehnytkin — jos hän vielä olisi ollut sama Hawermann kuin ennen. Mutta se ei hän enää ollut; kiusa, harmi, loukkaukset ja ylenkatse olivat hänen masentaneet, ja nyt tuli niiden lisäksi vielä julkinen syytös ja tuo kauhea tapaus hänen ja hänen isäntänsä välillä; hänen hylkäsi vielä nuori rouvakin, jonka edestä hän olisi henkensä antanut, ja tämä kaikki tapahtui juuri samaan aikaan, jolloin hänen sydämensä oli auennut onnellista tulevaisuutta vastaanottamaan. Talvipakkanen ei tee vahinkoa, kevät tulee kumminkin; mutta kun luonto vihannoitsee ja kukkii, ja lumi silloin lankee taivaasta ja peittää nämä vihreät toiveet, silloin kutistuu kaikki käppyrään, ja kaikki ne pienet laululinnut, jotka kevääsen uskoivat ja luottivat, istuvat nyt kyyrystellen ja vilustuneina pesissään, ja autiossa metsässä vallitsee kuoleman tyyneys. — Vanhus oli sydämessään valmistanut suuren ilon ja aikoi sanoa ihanimmille toiveilleen tervetuloa, ja nyt tunkivat nuo pimeät hahmot sisään ja käänsivät kaikki ylös alasin ja ryöstivät häneltä sen ainoan aarteen, joka hänellä enää oli mailmassa. Tämä oli isku, josta hän ei enää voinut toipua. — Ottakaa saiturilta aarre, jota hän kuusikymmentä vuotta on haalinut kokoon, ja te otatte samassa häneltä hengen, ja se on kumminkin vaan aarre, jota ruoste raiskaa; mitä on se hyvän maineen rinnalla?
Niin ei jäänyt pastorin rouvalle mitään muuta lohdutuskeinoa kuin Fransin viimeiset sanat, että hän voi odottaa, hän oli tuleva uudestaan.
Luku 33.
Minä kysyn joka maamieheltä, voiko hän vielä muistella vuoden 1845 kevättä: eikö silloin variksen sijasta kalkkunakukko voinut piillä Wapun päivänä rukiissa? — Mailman lopusta, Kurzista ja Triddelfitzistä. — Huonot ajat kaupungissa ja maalla, ja kuinka kolme veijaria käyttää tätä hyväksensä. — Akselia ahdistetaan vähän rohkeammin, ja hän tekee mielestänsä hyvän kaupan. — Kuinka Taavetin täytyy haistella setelikimppua, ja Pomukkelskopp ei tahdo millään ehdolla vetää takasin jalkaansa, jonka hän on pistänyt Pümpelhageniin. — Isä on liian viisas!
Hawermann eleli siis yksinänsä ja istui karvarissaan eli käveli puutarhassa, kun pastorin rouvan luona oli vieraita; ja se tapahtui usein, sillä toinen puoli Rahnstädtistä luuli tekevänsä kaikille niille kiusaa, jotka olivat julistaneet rouva Behrensin huoneen pannaan, jos kävivät ahkerasti täällä vieraisilla. Niin tuli rehtori Baldrian ja kauppias Kurzkin joka päivä rouva Behrensin luo, sillä heidän molempain rouvansa olivat kotona pitäneet heille niin ankarat saarnat Hawermannin viattomuudesta, että heidän oli mahdoton häntä epäillä. Maalta tuli usein iltapuolisin Nuori Jokkum vaimonsa ja Miinan kanssa ja pastori Gottlieb Liinan kanssa; mutta Bräsig kävi täällä palan ajan takaa; hänelle oli pastorin rouvan huone kyhkyislakkana, jonne hänen viaton sydämensä yhä lenteli, kupu täynnä uutisia, joita hän Peksowista, Pümpelhagenista ja Gürlitzistä oli vanhaa ystäväänsä varten koonnut. Hän toi Hawermannille sanoman, että maa jo oli kuiva — s.t.s. kynnettävä; mutta öljypuun lehteä ei hänellä aina ollut nokassaan. Kun puhuttiin Pomukkelskopista ja Akselista, silloin pudotti hän sen kiihkossaan ja kyhkysestä tuli täydellinen varis. Hän ei välittänyt vastustelemisista, kun hän tuli lentäen, vaan sanoi Hawermannille suoraan päin silmiä tulevansa saattamaan häntä toiselle mielialalle, ja jos ei se hänelle onnistunutkaan, ei hän sitä pannut pahaksensa, vaan tuli uudestaan seuraavana päivänä ja kertoeli niitä ja näitä ilmasta ja maanviljelyksestä.
Ja vuoden 1846 keväällä olikin paljon kertomista ilmasta ja maanviljelyksestä. Talvi oli ollut lämmin ja lauhkea, ja kevät tuli varhemmin kuin miesmuistiin. Helmikuussa vihotti ruoho ja vilja rehevästi, ja apilas tuli näkyviin, ja pelto oli kuiva viljeltäväksi, ja maamies käveli vainiolla, arvellen joko oli aika kyntämään ruveta, uskaltaisiko hän jo kylvää herneitä vai eikö.
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "saatpa nähdä, tästä ei tule hyvää loppua, kevät on liian kaunis: linnun, joka liian varhain aamulla laulaa, syö kissa suuhunsa ennen iltaa; saatpa nähdä, että elonaikana vielä nousevat silmämme pystyyn. Kauniit kevät ovat petollisia!"
Palmusunnuntaina tuli hän Hawermannin luo ja hänellä oli kädessään täysinäinen turnipsin kukka, jonka hän laski Hawermannin eteen pöydälle.
"Katsoppa tätä vietävää! Minä löysin sen sinun turnipsistasi Pümpelhagenissa. Sinä saat nähdä, Kaarlo, viikon kuluttua on koko halme kukkiva kultaisena; mutta se on kaikki pilalla, juuresta latvaan saakka täynnä syöpäläisiä!"
"Niin, Sakari, on usein ennenkin tapahtunut, ja me olemme kumminkin niittäneet kauniin heinän".
"Niin kyllä, Kaarlo, mitämustiintulee, muttaharmaidenlaita on toinen — minä olen huviksesi ottanut mukaani yhden niistä näytteeksi —" ja nyt kourasi hän taskuunsa ja veti esille paperikääryn, mutta kun hän sen aukaisi, ei siinä ollut mitään. — "Niin, näethän nyt! Enkö minä, sitä sanonut? Nämä kavalat harmaat syöpäläiset ovat salaisia veijareita, heidän juoniansa on yhtä mahdoton arvata, kuin sitä vahinkoa, jonka he tekevät. — Saatpa nähdä, Kaarlo, että tämän vuoden tulosta ei tule mitään, kaikki on tätä nykyä luonnotonta. Muina vuosina voi tavallisesti varis seisoa Wapun päivänä rukiin oraassa, mutta tänä vuonna voipi kelvollinen kalkkunakukko piillä siinä. Niin, Kaarlo, mailma, on ylös alasin, ja muutamin paikoin ovat papit jo saarnanneet, että kuu on käyvä maan ja auringon väliin, ja että aurinko silloin on tuleva liian lähelle maata ja on polttava kaikki karreksi, toisin sanoen, että mailman loppu on tulossa ja että ihmisten pitää tehdä katumus".
"Oh, Sakari, sehän on vaan tyhjää lörpötystä".
"Sitä sanon minäkin ja katumuksen laita on niin ja näin muutamin paikoin. Vähässä Ribowissa esimerkiksi ovat päivätyöläiset heittäneet työnteon ja myyneet sen vähän, mitä heillä omaisuutta oli, juutalaisille ja juovat mässäävät nyt koko päiväkaudet, koska vielä lyhyen elämänsä aikana tahtovat nauttia omaisuuttansa. Pastori Gottlieb aikoi myös ruveta semmoista saarnaamaan, mutta minä puhuin Liinan kanssa ja Liina sai hänen siitä luopumaan. Mutta, mitään hyvää loppua ei tällä ole, Kaarlo".
"Että saadaan huono vuosi, voi olla mahdollista: mutta eilen oli Kurz minun luonani ja hän kehui suuresti sitä kaunista talviviljaa, joka rehottaa kaikilla pelloilla".
"Kaarlo, minä olisin pitänyt sinua ymmärtäväisempänä. Kurz! Johan nyt jotakin — Kurz! Mimmoinen suolatun sillin pitää olla, tietää hän, sillä hän on taitava kauppias; mutta jos hän rupee arvostelemaan talviviljaa, niin täytyy hänen nousta varhemmin ylös, sillä sitä arvostelemaan tarvitaan maanviljeliää,taitavaamaanviljeliää. Mutta niinhän on laita, kuin minä aina olen sanonut, joka hölmö hutiloitsee meidän ammatissamme, ja kaupunkilaiset pistävät nenänsä joka paikkaan kuin kärpäset. Jos joku harjottaa maanviljelystä vaan huviksensa, niin olkoon menneeksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta jos hän siitä etsii etuansa — ei, Kurz! Siirappitynnyriin ja kortteihin kurkistelkoon hän, mutta jos hän kurkistelee rukiin laihoon, niin ei hän näe mitään. — Mutta mitäpä piti minun sanoa, nousevalla viikolla muutan minä kimsuineni, kamsuineni sinun luokses".
"Ei, Bräsig, älä sitä tee! Jos tästä huono vuosi tulee, niin tarvitaan sinua pappilassa, ja nuori pastori ei varmaankaan vielä ymmärrä niin paljon maanviljelyksestä, että hän voisi tulla yksin toimeen".
"Niin, Kaarlo, tyhmä on hän kyllä vielä, ja jos, sinä sen hyväksi katsot — sillä minä seuraan kokonaan sinun neuvoasi — niin jään minä vielä hänen luoksensa. Mutta nyt hyvästi! Minä en tiedä, minun vatsaani kurnii niin, minä käyn pikkusen rouva Behrensin luona, eiköhän hänellä liene pieni napaus kuminaviinaa minulle antaa". Niin puhein lähti hän ulos ovesta, mutta pisti heti taas päänsä, sisään: "Melkeinpä olin unhottamaisillani puhua Pümpelhagenista, no, siellähän pidetään tätä nykyä semmoista taloutta, että sitä on oikein kumma nähdä. Eilen tapasin Fritz Triddelfitzin kartanon rajalla ja vaikka hän on perhanan vintiö, oli hänellä melkein kyynelet silmissä: 'herra pehtori', sanoi hän, 'näettekös, koko yökaudet lepään minä ja vaivaan päätäni maanviljelyksellä, saamatta unen einettä silmääni, ja kun kaikki olen mitä parhaiten ajatellut ja aamulla panen väen työhön, niin silloin tulee herra, käsivarsi siteessä, ja hajottaa koko järjestyksen, hän lähettää yhden päivätyöläisen sinne, toisen tänne, niin että he juoksevat ympäri pellolla kuin päättömät kanat, ja minä juoksen perässä, saadakseni heitä taas kokoon, ja kun taas olen saanut heidät kootuksi, niin hajottaa hän heidät uudestaan iltapuolella!' — Kaarlo, tämä on oleva suuri huvitus sinulle, etteivät voi tulla ilman sinua toimeen".
Niin puhein sulki hän oven ja meni; mutta vähän ajan perästä tuli hän taas näkyviin: "Kaarlo! mitähän minun taas piti sanoa — niin puolet Pümpelhagenin hevosia ovat uupuneet, pari päivää sitte oli toinen merkelikuoppa vielä ihan täynnä — ja siinä seisoivat nuo vanhat kaakit niin hurskaan näköisinä, pää ja korvat lerpuksissa, kuin talonpojat kirkossa. Ja tähän ei ole liika työ syynä, ei, vaan rehun puute. Sen tekee, sillä sinun nuori herrasi ei voi ollenkaan arvata, kuinka paljo hänellä on ladoissa rehua, ja keväällä myi hän vielä kolme kuormaa kauroja ja kaksi kuormaa herneitä juutalaisille, ja nyt on hänen aittansa niin tyhjä ja puhdas, kuin nuoltu. Ja nyt täytyy hänen itse ostaa kauroja; mutta ne raukat juhdat, jotka leivän ansaitsevat, eivät saa mitään, kaikki menee noille joutaville puhdasrotuisille tammoille, jotka eivät mitään tee, vaan kuluttavat päivänsä joutilaina. Mailmassa ei ole todellakaan mitään oikeutta! No, hyvästi nyt, Kaarlo!" ja nyt hän lähti vihdoinkin.
Tämä oli surullinen kuva, mitä Bräsig tiesi Pümpelhagenista kertoa: mutta todellinen laita siellä oli vielä hullumpi, sillä siitä ahdingosta, johonka Akselin ainainen rahanpula oli hänet saattanut, ei Bräsig ollut mitään kertonut, ja se oli kuitenkin pahin asia kaikista. Ainainen rahanpula tekee ihmisen ei ainoastaan äreämieliseksi, vaan myöskin tylyksi alamaisiansa kohtaan, ja Aksel joutui nyt myös siihen tavalliseen erehdykseen, että hän ei luullut hyvään asemaan pääsevänsä, niin kauvan kuin hänen väkensä voi hyvin, ja tätä nuottia oli Pomukkelskopp hänelle: yhä veisannut. Hän riisti nyt väeltänsä pois milloin mitäkin etuja; ja kun hänen luonnollinen hyväntahtoisuutensa taas pääsi voitolle, antoi hän heille taas takasin yhtä ja toista; mutta kaikki tapahtui ajattelematta ja hätäisesti, ja se ei kelpaa. Ensimäkeä oli väki nauranut näille nurinkurisille muutoksille, mutta niin on aina laita alussa, naurusta tuli pian nurina ja nurinasta vastustelemista ja valitusta. Hawermannin hallitessa olivat päivätyöläiset aina saaneet jyvänsä ja rahansa oikeaan aikaan, nyt täytyi heidän niitä odottaa, siksi että jotakin oli saatavissa; se ei tunnu hyvältä. Ja kun he tulivat isännän puheille valitustensa kanssa, tiuskittiin heitä, ja se tuntuu vielä pahemmalta. Tyytymättömyys oli kaikkialla yleinen.
Aksel luotti vuoden tuloon; mutta valitettavasti oli Bräsig oikein ennustanut: kun elonaika tuli, ei ollut pelloilla paljon korjattavana, ja kun vilja oli koottu, olivat laarit vaan puolellansa, ja vanhat kokeneet maamiehet sanoivat nuorille vasta-alkaville: "Olkaa varuillanne! Säästäkää ajoissa, niin on teillä hädässä jotakin!"
Neuvo oli hyvä, mutta mitä se Akselia autti? Hänen täytyi rahaa hankkia, sentähden antoi hän syksyllä puida, minkä jaksoi, siemeniksi ja myytäviksi. Ja viljasta sai hän hyvän hinnan, sillä viljakauppiaat näkivät edeltäpäin, miten oli käyvä, ja ostivat voittaaksensa, ja niin tuli luonnollisen hädän lisäksi vielä keinollinen. Vanhat päivätyöläiset pudistelivat paitansa, nähdessänsä viljakuormien lähtevän talosta: "Mitä tästä on tuleva! Meillehän ei jää mitään". Ja vaimot seisoivat ryhmittäin ja vääntelivät käsiänsä: "Katso, naapuri, tämä pieni kasa tässä, siinä kaikki minun perunani, ja viallisia ovat ne vielä päälliseksi: mistä elämme talven?" Ja niin oli hätä joka talossa, ja tähän mitä hedelmällisimpään maahan oli se tullut kuin varas yöllä, kukaan ei ollut sitä ajatellut, kukaan ei ollut varokeinoihin ryhtynyt, sillä kenenkään mieleen ei semmoinen johtunut. — Mutta kaikkein pahimmassa hädässä olivat pikkukaupungit, ja niissä kaikkein pahimmassa ahdingossa pikkukäsityöläiset. Työväelle hankittiin työtä ja heidän lapsensa kävivät talosta taloon kerjäläispussi selässä, ja sittemmin pantiin toimeen soppakeittimöitä; mutta köyhä käsityöläinen? Työtä ei hänellä ollut — kukaan ei teettänyt mitään — ja kerjätä ei hän ymmärtänyt, eikä hänen kunniansa ja arvonsa sitä sallinutkaan. Ah, minä tulin kerran siihen aikaan erään toimellisen ja ahkeran käsityöläisen majaan, päivällisruoka oli pöydällä, nälkäiset lapset seisoivat sen ympäri, ja kun minä aukasin oven, viskasi emäntä liinan vadin yli, ja kun hän meni ulos miestänsä kutsumaan, kohotin minä liinan lievettä, ja mitä sain minä nähdä? Keitettyjä perunankuoria. — Se oli päivällisatria.
Semmoisina aikoina istuu Jumala taivaassa ja erottaa seulomalla hyvät ihmiset pahoista, niin että jokainen voi heidät selvästi nähdä. Hyvät ihmiset jäävät hänen seulaansa, että hänelle niistä on iloa oleva, ja että he hedelmän kantavat, mutta pahat putoovat maahan lusteen, pillikkeiden ja villikaalin, s.o. heidän vääräin toivojensa ja saastaisten, pahain halujensa ja ajatustensa kanssa, ja kun ne ovat maahan pudonneet ja rupeevat hedelmää kantamaan, silloin nousee myös tämä rikkaruoho, ja mailman silmissä näyttää se tosin kauniilta kukkimiselta, mutta kun elonaika tulee ja viikate vilkkuu pellolla, silloin kaatuu niiden tähkä tyhjänä maahan, ja Jumala kääntyy pois tältä pellolta, sillä kirjotettu on: "Heidän hedelmästänsä te heidät tunnette".
Moni jakeli tässä hädässä täysin käsin lahjojansa, huolimatta omasta pulastaan, ja maaneuvos von O. ja kamariherra von E. ja arentimies H. ja myös meidän vanha tuttavamme Mooses ja vielä moni muu jäivät meidän Herramme seulaan ja kantoivat kauniita hedelmiä näinä huonoina aikoina, mutta Pomukkelskopp ja Slusuhr ja Taavetti putosivat seulasta pillikkeittensä ja villikaalinsa keralla ja istuivat nyt yhdessä Gürlitzin kartanossa ja tuumailivat, kuinka he parhaiten voisivat käyttää hyväksensä tätä yleistä onnettomuutta. Ja Taavetti ja Slusuhr tiesivät varsin hyvin, mitä oli tehtävä; jos heillä vaan olisi ollut kylliksi rahoja, niin olisivat he lainanneet niitä hätääntyneille ja ahdistetuille, nälkäisille ja vilustuneille korkeata korkoa vastaan. Mutta ne varat, jotka heillä oli käytettävinä, olivat he jo panneet tähän kauniisen liikkeesen, ja nyt kehottivat he ritariskartanonomistajaa antamaan rahojansa tähän tarkotukseen, hän olisi myös saava osansa tästä ihanasta voitosta. Mutta tähän ei tuo varova herra suostunut, se olisi helposti tullut ihmisten korviin ja olisi voinut vahingoittaa hänen mainettansa; hän sanoi sentähden, ettei hänellä ollut mitään, ja mitä hänellä oli, täytyi hänen pitää, elättääksensä karjaansa ja väkeänsä.
"Karjaanne", sanoi Slusuhr hävyttömästi, "sen minä myönnän, mutta väkeänne? Tehkää hyvin ja olkaa leikkiä laskematta. Teidän väkenne juoksentelee kerjäämässä ympäri koko maata, ja äsken juuri, kun me ajoimme pappilan ohitse, seisoivat heidän vaimonsa ja lapsensa pappilan pihassa, ja heidän vanha ystävänsä Bräsig seisoi kahden suuren sangon ääressä, jotka olivat täynnä hernerokkaa, ja pastorin nuori rouva jakeli siitä kauhalla ruukkuihin".
"Jaelkoon! jaelkoon!" sanoi Pomukkelskopp "minä en tahdo estää ketään tekemästä hyvää työtä. Heillä mahtaa olla; minulla ei ole mitään, ja rahaa ei minulla myöskään ole".
"Mutta teillä on Pümpelhagenin vekselit", sanoi Taavetti.
"Ja te luulette, että hän voi maksaa? Hän on leikannut vielä vähemmän kuin me muut, ja sen hiukkasen, mitä hän on saanut, on hän jo puinut ja myynyt".
"Juuri sentähden", sanoi Slusuhr, "nyt on aika. Semmoinen sopiva tilaisuus ei tule helposti toistamiseen, eikä hän voi teille suuttua, sillä te olette itse pulassa ja teidän on täytynyt myydä vekselit minulle ja Taavetille. Älkää nyt tehkö mitään estelyitä, ravistelkaa nyt vaan puuta, nyt ovat hedelmät kypsiä".
"Kuinka suuri on summa?" kysyi Taavetti.
"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja meni kaappinsa, luo ja kynsi korvansa taustaa, "vekseleitä on minulla yhdentoistatuhannen taalerin edestä".
"Loruja!" sanoi Slusuhr, "enemmän täytyy niitä olla".
"Ei, enempää ei niitä ole. Kahdeksantuhatta kiinitin minä puolentoista vuotta sitte kartanoon, koska hän niin hartaasti pyysi sitä".
"Sitte olette te tehneet tyhmästi, ne täytyy teidän ensin ylössanoa, ja sitte saatte vielä kauvan odottaa", sanoi notarius; "mutta ei haita mitään! Antakaa vaan nuo yksitoistatuhatta meille, niillä voimme häntä tällä ihanalla ajalla kyllä hätyyttää".
Mukkel ei ensin oikein mielellään tahtonut tähän suostua; mutta Kananen tuli sisään, ja mikä hänen tahtonsa oli, tiesi Mukkel hyvin; hän antoi siis vekselit Slusuhrille ja Taavetille.
Nyt alkoi tuo vanha leikki taas Pümpelhagenissa, Slusuhr ja Taavetti tulivat ja panivat Akselin ahtaalle, ja kävivät hänen kimppuunsa tällä kertaa, ankarammin kuin ennen, ja ajan pidennyksestä ei tällä erällä ollut mitään puhettakaan. Hänen täytyi ja piti maksaa, ja hänellä ei ollut rahaa nimeksikään, eikä edes toivoa mitään saada. Tämä tuli hänen päällensä kuin pyryilma, ja nyt heräsi ensimäisen kerran hänessä synkkä ajatus siitä, että tämä voi olla ennakolta suostuttua peliä, että hänen ystävällinen naapurinsa Gürlitzissä oli oikea syypää hänen ahdinkoonsa, ja että Pomukkelskopilla mahtoi olla joku erityinen tarkotus antaissaan aina näiden molempain veijarein kiskoa häneltä vekseleillä rahoja; mutta mikä tämä tarkotus oli, sitä ei voinut hän selville saada. Mutta mitä autti tässä uhka ja puhka, hänen täytyi rahoja saada, mutta keneltä? Hän ei tietänyt mitään neuvoa, mutta aina palasivat hänen ajatuksensa siitä epäluulosta huolimatta, joka hänessä oli herännyt, hänen naapuriinsa Pomukkelskoppiin. Hänen oli auttaminen; kukas muuten? Hän hyppäsi hevosensa selkään ja ratsasti Gürlitziin.