Mukkel otti hänen erinomaisen ystävällisesti vastaan, oikein sydämellisesti, ikäänkuin täytyisi näiden huonojen aikojen saattaa naapurit likempään yhteyteen, ja olisi toisen auttaminen toista tässä hädässä. Hän veisasi pitkän valitusvirren huonosta vuodentulostaan ja voivotteli haikeasti rahapulaansa, niin että Aksel ei alussa ollenkaan voinut asiaansa ilmottaa ja rupesi häpeemään, lähestyä näin suuressa hädässä olevaa miestä anomuksellaan. Mutta hätä ei lue lakia, hän kysyi vihdoin, miksikä hän oli antanut vekselit noille molemmille verenimiöille, ja Pomukkelskopp laski kätensä ristiin mahallensa ja loi tuohon nuoreen mieheen niin surkean katseen ja sanoi: "Ah, herra von Rambow, suuressa hädässäni. Näettekö!" ja hän aukaisi kaappinsa ja näytti laatikkoon, jossa oli kai noin pari sataa taaleria, "näettekö, tässä on kaikki, mitä minulla on, ja minun pitää kumminkin pitää huolta väestäni ja karjastani, ja minä ajattelin, että teillä saattoi olla liikeneviä rahoja tallella".
Mutta, kysyi Aksel, miks'ei hän itse ollut kääntynyt häneen tässä asiassa.
"Se on minulle vastenmielistä", sanoi Mukkel, "te tunnette sananparren: raha yhdistää vieraat, mutta erottaa ystävät, ja me olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".
Niin, se oli kyllä totta, se, sanoi Aksel, mutta ne molemmat olivat häntä niin kamalasti ahdistaneet, ja hän oli mitä kauheimmassa pulassa.
"Hekö ovat sen tehneet?" huudahti Pomukkelskopp; "sitä he eivät saa tehdä! Minä olen pannut teille ehdoksi, etteivät saa ahdistaa minun rakasta naapuriani. Kyllä he suostuvat odottamaan — siitä, saatte ehkä pikkusen maksaa, mutta siitä ei pidä välittää, asiain näin ollessa".
Sen Aksel kyllä tiesi, mutta niin helposti ei hän tällä erällä ollut tyydytettävä, hänen tilansa oli liian tukala, hän yritti vielä kerran ja rukoili taivaan tähden herra kartanonomistajaa auttamaan häntä kumminkin kreditillänsä, jollei hänellä itsellä rahoja ollut.
"Herranen aika, mielelläni", sanoi Mukkel, "mutta kenenkä luona?Kenellä nyt on rahoja?"
"Eikö Mooses mahtaisi auttaa?" kysyi Aksel.
"Häntä en tunne", kuului vastaus, "minä en ole koskaan ollut asioissa hänen kanssansa. Teidän isänne oli hänen kanssansa yhteydessä, ja te itse tunnette myös hänen. Niin, kääntykää vaan häneen".
Tämä oli ainoa lohdutus, jonka Aksel sai. Liukkaasti kuin ankeriainen luikersi lihava kartanonomistaja hänen käsistänsä, ja kun Aksel taas istui hevosen selässä ja ratsasti kotia, oli hänen ympärillänsä pilkkopimeä, mutta hänen sisässänsä vielä pimeämpi.
Taavetti ja Slusuhr tulivat uudestaan, he kiduttivat häntä mitä ilkeimmällä tavalla, ja vaikka hän kyllä koetti turvaella Pomukkelskopin lempeihin ehtoihin, eivät he niistä mitään välittäneet, he eivät muusta huolineet kuin rahasta.
Hän matkusteli siellä, hän matkusteli täällä, hän kolkutteli jokaista ovea, mutta turhaan, rahoja ei ollut missään; tuskaantuneena ja uupuneena palasi hän kotia, ja siellä kohtasivat häntä hänen rouvansa tyynet silmät, jotka selvästi kyllä osottivat, että Frida aavisti kaikki. Mutta hänen suunsa vaikeni ja huulet puristuivat kiini, ikäänkuin olisi kaunis, monta suloista lohdutussanaa sisältävä kirja iäksi päiväksi oleva Akselilta suljettu. Aina siitä hetkestä asti, kun Hawermann niin häpeällisellä tavalla oli ajettu talosta, ja Frida oli tullut tuntemaan sen suuren vääryyden, jonka hän rakkaudesta mieheensä oli hänelle tehnyt, ei Frida enää puhunut miehensä kanssa hänen asioistansa; auttaa ei hän kumminkaan voinut, ja näin esti hän miehensä turvaumasta uusiin valheisiin, joilla hän vaan pettäisi itseänsä ja muita.
Mutta tällä kertaa oli Aksel silminnähtävästi suuremmassa pulassa kuin tavallisesti, ja hänen levoton, äkäinen, ärtynyt mielentilansa osotti selvemmin, kuin milloinkaan ennen, hänen tuskaansa, ja kun Frida eräänä iltana meni levolle ja vielä kauvan aikaa katseli pientä lastansa, liikutti se hänen mieltänsä ja sydäntänsä, Aksel oli kumminkin tuon rakkaimman olennon isä, mitä hänellä tässä mailmassa oli, ja Fridan tuli niin sääli häntä, että hän katkerasti rupesi itkemään ja päätti seuraavana päivänä puhua hänen kanssansa ystävällisesti ja mielellään ottaa hartioillensa osansa siitä surujen taakasta, joihin Aksel yksin oli syypää.
Mutta seuraavana aamuna tuli Aksel hyräellen ja vihellellen alas portaita myöden ja huusi Triddelfitziä ja antoi käskynsä ja huusi Kristian Degelille, että hän valjastaisi hevoset ja varusteleisi useamman päivän retkelle, ja tuli vaimonsa luoksi muodolla, jossa ei ollut havaittavana mitään levottomuutta, vaan päinvastoin vakavuutta ja luottamusta, niin että Frida joutui varsin ymmälle ja jätti aikomuksensa toimeen panematta.
"Sinä aiot matkalle?" kysyi Frida.
"Niin, minä matkaan asioille ja tulen luultavasti käymäänSwerinissäkin. Onko sinulla jotakin asiaa sisarilleni?"
Fridalla oli vaan terveisiä heille lähetettävänä, ja hetken ajan kuluttua sanoi Aksel hänelle jäähyväiset ja istui vaunuihin ja ajoi Sweriniin. Hän oli taas sanonut vaimollensa vaan puolen totuuden; hänellä ei ollut aikomusta matkata mihinkään muualle kuin Sweriniin sisartensa luoksi. — Yöllä oli jolahtanut hänen päähänsä, että olihan hänen sisarillansa, rahoja, hänen isänsä oli ostanut heille pienen talon ja puutarhan ja pannut heitä varten tallelle viisitoista tuhatta taaleria, jotka antoivat 4,5 prosenttia korkoa, ja siitä he elivät, tosin hyvin niukasti, mutta kamarineuvos ei ollut muuta voinut tehdä, vaan oli toivonut, että heidän lankonsa ja erittäinkin Aksel vastedes tulivat heitä auttamaan. Tämä summa oli nyt yön kuluessa johtunut Akselin mieleen, sehän oli juuri hänen tarpeensa, siitä oli hänelle apu lähtevä, ja voihan hän yhtä hyvin kuin vieraat ihmiset maksaa heille korkoa; mutta hän oli antava heille täyteen 5 prosenttia, ja vaikka rahat tätä nykyä olivatkin kiini niin totta penteleessä ne irti saatiin, jospa hän vähän saikin maksaa siitä. Tämä toivo oli hänet niin iloiseksi tehnyt.
Kun nuori herra tuli Sweriniin ja ilmotti asiansa sisarillensa ja valitti huonoa vuotta, tulivat nuo raukat vanhat piiat niin liikutetuiksi ja lohduttelivat Akselia, ikäänkuin olisi koko mailma hänelle vääryyttä tehnyt, ja kun Albertina, joka oli heistä viisain olevinaan ja joka piti huolta raha-asioista, varsin hiljaa lausui muutamia sanoja vakuudesta, puuttuivat nuo molemmat toiset, erittäinkin Fidelia, hänen puheesensa: se oli turhanpäiväistä ahdasmielisyyttä, heidän veljensä oli hädässä, ja niin olivat tätä nykyä useat maamiehet, ja heidän veljensä oli heidän kopeutensa ja heidän ainoa tukensa, sitä oli heidän isävainajansa vielä vähän ennen kuolemaansa sanonut. Ja kun Aksel nyt lupasi kiinittää rahat kartanoon, niin suostui Albertinakin asiaan, ja nuo hyvänlaitaiset vanhat ryökynät iloitsivat suuresti, että voivat auttaa rakasta veljeänsä.
Rahojen irtisaamisessakin oli Akselilla onni, siihen tarvittiin vaan pari juutalaista, ja ne hän löysi, ja vähän tappiota tuotti se myöskin, mutta siihen hän suostui; sen otti hän tietysti yksin niskoillensa, hänen armaat sisarensa saivat pitää viisitoistatuhatta taaleriansa täydesti ja saivat tästä lähin lukea viisi prosenttia korkoa.
Ensiviikolla jälkeen uudenvuoden päivän 1847 tuli Aksel hyvällä mielellä kotia, ja pari päivää sen jälkeen, kun Taavetti ja Slusuhr taas saapuivat ja häntä vasta oikein ahdistaa aikoivat, luki hän rahat pöydälle, pyysi saada vekselinsä ja teki heidän pitkille naamoillensa kumarruksen, joka sanoilla ilmoitettuna merkitsi: "Hyvät herrat, korjatkaa luunne".
"Mitä tämä on?" kysäisi Slusuhr, kun istuivat vaunuissa.
"Jumaliste!" huudahti Taavetti, "hänellä on rahoja. Näittekö? Hänellä oli vielä koko tukku setelejä".
"Niin, mutta mistä vietävästä on hän ne saanut?"
"Niin, kysytäänpä Zodickilta".
Zodick oli Taavetin orpana, mutta köyhä, ja häntä käytti Taavetti aina kyytimiehenänsä, vaikka hänen varsinaisena toimenansa oli kuulustella, mitä ihmiset kartanoissa puhuivat.
"Zodick, oletko nähnyt, oletko kuullut, missä hän on ollut?"
"Swerinissä on hän ollut, niin sanoi kuski". "Swerinissä? Mitä on hänellä Swerinissä tekemistä?"
"Hän on sieltä noutanut rahoja", sanoi Zodick.
"Swerinistä? Enkö ole sitä aina isälleni sanonut, että aateliset auttavat toinen toistansa. Ne on hän varmaankin saanut rikkaalta orpanaltansa".
"Vai niin?" sanoi Slusuhr ja veti tukun setelejä ulos taskustansa ja piti niitä Taavetin nenän alla: "haisteleppa näitä! Haisevatko ne aatelismieheltä? Kynsilaukalta ne haisevat, teiltä penteleen juutalaisilta on hän ne saanut. Mutta se on yhdentekevä. Meidän on meneminen Pomukkelskopille. Hahaha! Kuinka se häijy itikka on hyppivä kiukusta".
Ja siinä hän oli oikeassa, Pomukkelskopp tuli ihan raivoon, kuullessansa, ettei hänen aikeensa ollut onnistunut: "Sitähän minä sanoin, sitäpä minä juuri sanoin: aika ei ollut vielä tullut; mutta Kananen, Kananen! Sinä minua siihen pakotit!"
"Sinä olet pöllöpää!" sanoi Kananen ja meni ulos ovesta.
"Nyt ei saa hellittää!" sanoi Slusuhr, "nyt ei auta muu, nyt on teidän ilmottaminen Juhannukseksi maksettavaksi ne kahdeksan tuhatta, jotka te olette kartanoon kiinittäneet".
"Ei, ei", voivotteli Pomukkelskopp, pyörien ympäri huoneessa, "sehän on ainoa jalansija, joka minulla enää on tuossa kauniissa kartanossa, jos hän minulle nyt maksaa, niin on kaikki toivokin mennyt. Ja hänellä oli vielä enemmän rahoja?" kysyi hän Taavetilta.
"Hänellä oli vielä iso tukku ja pieni tukku".
"Niin, tehkää niinkuin tahdotte", sanoi Slusuhr, "mutta sen tahdon minä sanoa, että jollei hän nyt jo huomaa että te piilitte asian takana, niin on hän ihan hölmö, ja kun hän kerta on siitä vihiä saanut, niin on yhdentekevä, joko sanotte ylös rahanne heti, eli vasta parin vuoden perästä".
"Veikkoset, veikkoset", huudahti arvoisa lainlaatia ja polki ja puhkaili kuin höyrykone edes takasin tuvassa, "vaikka hän sen todellaan huomaisikin, hän ei voi tulla ilman minua toimeen; olenhan, hänen ainoa ystävänsä, joka häntä voi auttaa".
"No, olkaa sitte häntä auttamatta. Juhannus on sopivin aika, silloin ei hänellä ole mitään tuloja".
"Vai niin? Onhan hänellä rahat villoista ja turnipsista".
"No hyväinen aika! Onhan hänellä korot maksettavina, ja enin osa rahoista on varmaankin jo ennakolta kulutettu".
"Ei, ei, minä en voi, minä en voi; jalkaani, jonka kerta olen pistänyt kartanoon, en voi vetää takasin" ja siihen päätökseen jäi tämä jalo ihmisystävä.
"On oikein kurja nähdä ihmistä", sanoi notarius, kun ajoivat kotia, "joka tahtoo saada jotakin toimeen, mutta kumminkin varoo keinoja. Saattepa nähdä, meidän kauniit puuhamme Pümpelhagenissa ovat nyt lopussa. Jospa meillä vaan ukon sijasta olisi eukon kanssa tekemistä, se eukko ei kavastele mitään".
"Julman nerokas nainen", myönsi Taavetti.
"Niin, sitä ei voi salata, meidän lypsinlehmämme Pümpelhagenissa ehtyy ehtymistään. Ja kuitenkin voisi vielä kaikki käydä hyvästi, jollette olisi semmoinen pöllöpää. Mitä vietäviä? Ettekö te voi pakottaa isäänne sanomaan ylös seitsemää tuhatta taaleriansa? Sitte voisimme taas koreasti ruveta lypsämään".
"Jumala nähköön!" huudahti Taavetti, "hän ei sitä tee. Hän menee vanhan Hawermannin luo, ja siellä istuvat he yhdessä ja puhelevat, ja kun minä sanon: taattoseni, sano ylös! silloin sanoo hän: sano sinä ylös sinun rahasi, minä sanon minun".
"Sitte on hän lapsi uudestaan ja ihminen, joka on niin pitkälle joutunut, ettei hän enää voi valvoa omaa etuansa, on pantava holhouden alaiseksi".
"Jaa, näettehän, sitä minä olen jo ajatellutkin; mutta näettehän — asia on sitä laatua — näettehän: ukko on liian viisas".
Luku 34.
Akselin ja Pomukkelskopin väli rikkoutuu. — Miksikä Jokkum Nüssler uudenvuoden aamuna merkitsee lehmiänsä tervasutilla, ja miksikä Miina Nüssler sysätään isänhuoneesta vieraisin ihmisiin. — Kuinka Lovisa ja pikku asessori sattuvat yhteen ja sitten istuvat soppakeitinlaitoksessa kuorivat nauriita. — Bräsig ottaa toimeksensa ulkoasiat ja lukee Hawermannille Aristophaneen sammakoista. Mooses tahtoo sanoa ylös rahansa ja Akselin taivaalle nousee uusi pilvi. — 1848.
Aksel tuli jotenkuten toimeen kevään ja alkupuolen kesää sisartensa rahojen jäännöksillä, ja kun kukkaronpohja taas rupesi kopisemaan, myi hän ennemmin villansa edeltäkäsin, kuin kääntyi vinhaan uskolliseen naapuriinsa. Hän huomasi viimeinkin Pomukkelskopin paksujen peukalojen tulevan näkyviin peiton alta, ja rupesi yhä enemmän pelkäämään, että häntä oli keritty kuin lammasta ja että hänen rakas naapurinsa oli kätkenyt villat, mutta mikä oikeastaan oli Pomukkelskopin tarkotus, sitä oli hänen mahdoton arvata. Hän tuli yhä kylmemmäksi Pomukkelskoppia kohtaan, hän ei enää käynyt hänen luonansa, hän pakeni puutarhan kautta ulos pellolle, nähdessänsä herra kartanonomistajan tulevan luoksensa, ja Frida iloitsi hiljaisuudessa tästä muutoksesta. — Mekin voisimme siitä iloita, jos hän järjellä ja maltilla olisi toiminut ja olisi tyynellä mielellä irroittanut itsensä tästä ystävyydestä, mutta inhossaan Pomukkelskoppia vastaan kiihkoontui hän niin, että hän luulotteli, ei enää voivansa nähdä häntä silmäinsä edessä, ja kun kerran eräässä vieraassa paikassa, nimittäin isänmaanmielisten kokouksessa Rahnstädtissä, tilaisuus tuli, ajoi hän herra kartanonomistajan, joka ystävällisesti tahtoi lähestyä häntä, mitä hävyttömimmällä tavalla pois luotansa ja loukkasi häntä vielä mitä kipeämmästi ja päästeli semmoisia pistopuheita, että kaikki läsnäoliat voivat arvata, mikä ajatus hänellä oli naapurinsa rahavehkeistä. Tämä oli kyllä rehellinen, mutta varsin tyhmä teko. Hän oli Pomukkelskopille kahdeksantuhatta taaleria velkaa, joita rahoja ei hänellä ollut takanansa, ja jos hän tunsi kartanonomistajan niin hyvin, kuin hän vakuutti, niin olisi hänen myös pitänyt tietää, mikä seuraus tästä oli tuleva. Pomukkelskopp voi sietää koko joukon hävyttömyyttä, mutta tämä oli noiden monien maamiesten lässäollessa vähän liiaksi, ja kosto oli niin lähellä tarjona, ettei hän voinut olla sitä käyttämättä. Hän ei lausunut mitään, vaan nousi ja meni notarius Slusuhrin luoksi ja sanoi: "Ilmottakaa herra von Rambowille että hän Tammikuun 15:ksi päiväksi maksaa minun kahdeksan tuhatta taaleriani. Nyt minä tiedän asian laidan, kynsiimme emme saa häntä kumminkaan enää, hauska on häntä vähän nipistellä".
"Jospa nyt vaan Mooseskin vaatisi rahansa!" huudahti Slusuhr; ja tämä hurskas toive olikin käyvä toteen, mutta myöhempään.
Nuoren Jokkumin luona oli myös muutos tapahtunut, jota ei kukaan ihminen paitsi rouva Nüssler ollut ajatellut. Rouva Nüsslerillä oli aina ollut jonkinlainen aavistus, että Jokkum oli saava huonon lopun ja ettei viimein enää kukaan voisi häntä hallita. Ja tämä pelko kävi nyt toteen. Jokkum oli joka vuosi pannut rahaa säästöön, ensialussa tosin vaan muutamia satoja taalereja; mutta sittemmin olivat sadat tulleet tuhansiksi, ja vaikk'ei hän itse pitänytkään huolta raha-asioistaan, sanoi hänen rakas puolisonsa kumminkin hänelle joka uudenvuoden päivänä, kuinka paljo vuoden kuluessa oli säästöön pantu, ja Jokkum iloitsi siitä, vaikk'ei hän oikein tietänyt miksikä; mutta vuosien kuluessa oli hän nyt tähän niin tottunut, ja tottumus ja elämä oli Jokkumissa sama asia. Kun nyt huono vuosi tuli, sanoi rouva Nüssler syksyllä Jokkumille: "Nyt tulee kova aika, saatpa nähdä, että meidän on kajoominen säästöihimme".
"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja katsahti häneen ihan hämmästyneenä, "eihän toki niin käyne".
alutta uudenvuoden päivänä ilmotti rouva Nüssler miehellensä, että heidän oli tänä vuonna ollut käyttäminen 3,000 taaleria säästörahoista, ja hyvä oli, jos niillä tulisivat toimeen. "Emmehän voi antaa väkemme ja karjamme nähdä nälkää", lisäsi hän.
Jokkum hypähti pystyyn, mikä ei muuten ollut hänen tapojansa, polki Sulttaania varpaille, mikä ei myöskään ollut hänen tapojansa, katsoi varsin ällistyneenä vaimonsa silmiin eikä sanonut mitään, niinkuin hänen tapansa oli, lähti ääneti ulos ovesta ja Sulttaani seurasi perästä.
Tuli päivällisen aika, Jokkumia ei kuulunut; herkullinen lampaan paisti höyryi pöydällä, mutta Jokkum pysyi poissa; hänen vaimonsa huusi häntä, vaan hän ei kuullut: emäntä etsi häntä, vaan ei häntä löytänyt, sillä Jokkum seisoi pimeässä navetassa, tervapytty toisessa kädessä ja suti toisessa, ja veteli ristinmerkkejä karjan selkään. Sulttaani seisoi hänen vieressänsä. Vihdoin viimeinkin löysi emäntä hänen tässä toimessa.
"Herranen aika, Jokkum, miks'et tule päivälliselle?"
"Äiti kulta, minulla ei ole aikaa".
"Mitä teet sinä täällä navetassa tervapytyllä?"
"Minä merkitsen lehmät, jotka meidän on myyminen".
"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja tempaisi tervasutin pois Jokkumin kädestä, "mitä hullutusta tämä on? Minun parhaimmat lypsinlehmäni!"
"Äiti", sanoi Jokkum levollisena, "meidän on luopuminen yhdestä osasta väestämme ja karjastamme, muuten syövät ne meidän suuhunsa".
Ja onneksi oli ensiksi karja, vaan ei väki, johtunut hänen mieleensä, muuten olisi hänen renkeinsä ja piikainsa tänä uudenvuoden päivänä täytynyt kävellä tervaristi selässä. Suurella vaivalla ja rukoilemisella sai rouva Nüssler hänen viimein luopumaan tästä toimesta ja tulemaan tupaan. Mutta täällä asettui Jokkum täydelliseen vastarintaan, hän ei enää tahtonut taloutta pitää eikä hän enää sitä voinutkaan, ja Rudolfin piti tulla ja naida Miina ja ottaa talous haltuunsa. Rouva Nüssler ei saanut, hänestä mitään tolkkua, hänen täytyi sentähden lähettää sana Bräsigille. Ja Miina, joka puolestansa oli tarpeeksi kuullut, hiipi ylös ullakkokamariinsa ja piti molempia käsiään sykkivällä sydämellään ja pakisi itseksensä: olisi todellakin suuri vääryys, jollei hänen isänsä saisi nauttia lepoa, ja miks'ei saisi Rudolf taloutta hoitaa, koska hän sen osasi, olihan Hilgendorf niin kirjottanut; ja jos nyt pehtori Bräsig tässä asiassa asettuisi, häntä vastaan, oli hän häntä läksyttävä, eikä tahtonut enää olla hänen ristilapsensa.
Kun Bräsig nyt tuli ja asia kerrottiin, asettui hän Jokkumin eteen, haarat harillansa, ja puhui: "Mitä tyhmyyksiä sinä toimit, Jokkum? Tahraat lehmäsi pyhänä uudenvuoden päivänä tervaristeillä? Etkä tahdo enää taloutta pitää?"
"Bräsig", sanoi Jokkum, "Rudolf hoitakoon taloutta; miks'ei saisiMiina mennä naimisiin yhtä hyvin kuin Liinakin? Onko Miina huonompi?"Ja hän loi silmänsä syrjään Sulttaaniin, Sulttaani pudisteli päätään.
"Jokkum", sanoi Bräsig, "oikein puhuttu! Kaikessa tyhmyydessäsi olet sinä lausunut hyvin viisaan sanan" — Jokkum nosti silmänsä — "ei, Jokkum, minä en tahdo sinua ylistellä, minä sanon sitä vaan sentähden, että se on minunkin ajatukseni, sillä minä olen myös sitä mieltä, että Rudolfin on ottaminen täällä talous haltuunsa. — Vaiti, rouva Nüssler!" sanoi hän, "tulkaa vähän tänne". Ja hän veti rouva Nüsslerin viereiseen huoneesen ja selitti hänelle, että pääsiäiseen saakka jäi hän vielä pastori Gottliebin luoksi ja siihen saakka voi hän täällä vielä, pitää ulkoaskareita silmällä; mutta pääsiäisestä ruveten täytyi Rudolfin ottaa talouden toimet haltuunsa, "ja se on oleva teidän onnenne", lisäsi hän, "sillä hän ei ole tahraava lehmiä tervalla, ja hänen onnensa on se myös, sillä siten tottuu hän vähitellen talouden toimiin; ja pääsiäisestä vuoden perästä pidetään hauskat häät".
"Herran Jestan, Bräsig, se ei käy laatuun, kuinka voisivat Rudolf jaMiina asua samassa talossa? Mitä ihmiset siitä sanoisivat?"
"Rouva Nüssler, minä tiedän sen kyllä, kihlausaikana arvostelevat ihmiset vertaisiansa pahasti, minä tiedän sen itsestäni, silloin kun minulla oli kolme — niin, mitä piti minun sanoa? Niin, Miina voi muuttaa pastori Gottliebin luo, pääsiäiseksi muutan minä Rahnstädtiin Hawermannin luo, ja sitte on minun huoneeni vapaa".
"Niin, se käy laatuun", sanoi rouva Nüssler. Ja siihen se asia päättyi.
Pääsiäisenä tuli Rudolf, mutta Miinan oli lähteminen, ja kun hän kimsuineen, kamsuineen istui vaunuissa, kuivasi hän kyyneleitä silmistään ja piti itseänsä onnettomimpana olentona mailmassa, koska hänen rakas äitinsä oli sysännyt hänen ulos isänhuoneesta vieraisin ihmisiin — joiden joukkoon hän luki oman sisarensakin Liinan — ja tämä kaikki tapahtuiilman mitäkään syytä; ja Miina puristi oikein nyrkkiä, ajatellessaan Bräsigiä, sillä äiti oli ilmottanut hänelle, että Bräsig oli tämän parhaaksi nähnyt. "Niin", huudahti Miina, "ja nyt täytyy minun asua hänen kamarissansa, jonka hän on tupakan savulla niin mustannut, että voi sormellaan kirjottaa nimensä, seinään!" Mutta kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn, kun hän kamariin astui, kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn! Keskellä huonetta seisoi valkealla raidilla peitetty pöytä ja pöydällä kauniissa lasissa kukkaiskimppu, tehty vuoden-ajan antimista, lumikukista, sinivuokoista, keltasista narsisseista ja hyasinteista, ja tämän alla oli kirje Miina Nüsslerille pehtori Bräsigin käsialalla, ja kun Miina aukaisi kirjeen, hämmästyi hän varsin, sillä siinä oli värsyjä, ja tämä oli ensimäinen kerta, kuin hän oli runoelman esineenä. Pehtori Bräsig oli eräältä rakennusmestarilta, nimeltä. Schulz, oppinut vanhan runoelman, jonka hän nyt sovitti tilaisuutta myöden ja oli itse värsyjen jatkoksi sepittänyt muutamia lohdutussäkeitä, joten kirje tuli kuulumaan näin:
Rakas ristilapseni!
Tässä onpi huoneeni, vaan ei ole omani, Se, ken tässä ennen asui, samat sanat siitä lausui.
Kun hän lähti matkaansa,astun hänen sijaansa;niin on käyvä vastakin,kun lähtö tulee mullekin.
Niin, eron hetki on katkera, mut aika kuluvi ahkeraan, siis astu sisään sä huoleti vaan, vuoden viertyä häitäsi raketaan.
Miina punastui hiemasen häistä lukeissaan ja heittäytyi nauraen sisarensa Liinan kaulaan ja moitti Bräsigin käytöstä; mutta sydämessään lupasi hän Bräsigille ystävällisen suudelman. Ja niin oli nyt Miina, täällä, Rudolf Reksowissa ja Bräsig pastorin rouvan luona ja Hawermann Rahnstädtissä.
Hawermann ei ollut paljon muuttunut, hän eleli itseksensä, vaikka useat koettivat häntä lohdutella. Rehtori piti hänelle tuontuostakin pienen puheen, Kurz jaaritteli hänen kanssansa maanviljelyksestä ja Mooseskin käydä köntysti toisinaan portaita myöden ylös Hawermannin luoksi ja haasteli hänen kanssansa vanhoista ajoista ja kyseli häneltä neuvoa asioissaan. Mutta tämä kaikki oli turhaan: hän ajatteli yöt päivät lapsensa kohtaloa ja toivoi yhä, että päivätyöläinen Regel vielä kerta oli ilmaantuva ja oli vilpittömällä tunnustuksella vapauttava hänen tästä häpäisevästä epäluulosta. Päivätyöläinen oli useat kerrat kirjottanut kotia ja oli lähettänyt rahoja vaimollensa ja lapsillensa; mutta hän itse ei tullut. — Pieni pastorin rouva rupesi salaisesti pelkäämään, että Hawermann voi vähitellen tulla päästä vialle, ja hän kiitti luojaansa, että Bräsig vihdoinkin muutti hänen luoksensa. Bräsig oli kyllä auttava, ja jos jollakin, niin Bräsigillä oli sekä tahtoa että kykyä siihen. Bräsigin levoton ja samassa hyvänlaitainen luonto ei antanut Hawermannille mitään rauhaa, Hawermannin täytyi tehdä milloin sitä, milloin tätä, hänen täytyi käydä jalottelemassa Bräsigin kanssa, hänen täytyi kuullella kaikkia niitä hullunkurisia kirjoja, joita Bräsig toi Rahnstädtin lainakirjastosta, ja jos ei muusta apua ollut, niin esitteli Bräsig mitä mielettömimpiä ajatuksia ja väitteitä, saadaksensa Hawermannia niitä vastustelemaan ja houkutellaksensa häntä siten pieneen kiistaan. Tällä tavalla saatiin tosiaankin Hawermann paremmalle, mielelle, mutta niin pian kuin puhe tuli Pümpelhagenista ja Fransista, katosi kaikki ja paha henki vaivasi taas häntä.
Lovisan laita oli paljoa parempi, hän ei ollut niitä naisia, jotka, sentähden että heidän rakkautensa on vamman saanut, koko elinkautensa sitä hautovat ja ulkonaisella, riutuvalla muodollaan tahtovat näyttää koko mailmalle, kuinka kipeä heidän sydän parkansa on, että ainoastaan kuolema voi heidät vapahtaa, ja ettei heistä enää ole mihinkään tässä mailmassa. Ei, sitä lajia ei hän ollut, hänellä oli voimaa ja rohkeutta kärsimään yksin onnettomuutensa, mailman sääliväisyyttä ei hän kaivannut. Syvällä, syvällä hänen sydämensä pohjassa piili hänen rakkautensa puhtaana kultana, kenenkään ei hän sallinut luoda sinne silmäystänsä, mailma ei saanut edes sen kiiltoakaan nähdä. Ja kun hän itse toisinaan yksinäisinä hetkinä astui alas aarteensa luo ja veti sen esille, vaihtoi hän sitä pieniksi rahoiksi jokapäiväistä tarvetta varten ja jakeli siitä kaikille, jotka tulivat hänen pariinsa, jatämänrakkauden sai mailma nähdä, vaan eitoista. Ja kun Herra taivaassa näkee, kuinka semmoinen sydän urhollisesti taistelee kovaa onnea vastaan ja kärsimyksistään huolimatta kaikin voiminsa koettaa hyvää tehdä, silloin auttaa hän myöskin monessa tilaisuudessa, jota ei kukaan olisi aavistanut. Ihmiset sanovat sitä sattumukseksi; mutta jos sitä tarkemmin katselee, niin on se seuraus monista toisista seurauksista, joiden varsinainen syy pysyy meille salaisuutena.
Semmoinen sattumus oli nyt keväällä sen teekokouksen jälkeen, jossa Rahnstädtin rouvasväki oikeutta istui, kohtaava Lovisaa. Hän oli kotimatkalla Liinan luota Gürlitzistä ja kulki jalkapolkua pitkin Rahnstädtin puutarhojen välitse, kun eräs puutarhan veräjä aukesi ja nuori, pieni, sievä tyttö tuli Lovisaa vastaan, ihan punastuneena ja kädessä kimppu syreninkukkia, tulpaaneja ja narsisseja.
"Oi, olkaa hyvä ja ottakaa", sanoi pikku asessori — sillä se oli hän — ja kun Lovisa vähän kummastellen seisoi siinä, ikäänkuin epätiedossa, mitä hänen piti tehdä, juoksivat kyynelet alas pitkin pienen asessorin poskia ja hän piti käsiään silmillänsä ja sanoi: "Minä olisin niin mielelläni tehnyt teille iloa".
No, tämähän tuntui varsin hellältä ja lämpimältä! Lovisa laski kätensä tyttösen uumille ja suuteli pikku asessoria, joka veti hänet sisään puutarhan lehtimajaan, ja siellä istuivat he kukkivan seljapuun alla ja Lovisa solmi tämän viattoman nuoren tytön kanssa hellän ystävyyden liiton, sillä ystävyys leimahtaa pian ilmituleen hiilistä, jotka rakkaus on jälkeensä jättänyt, ja tästä hetkestä ruveten oli pikku asessori jokapäiväinen vieras pastorin rouvan majassa ja kaikki talossa iloitsivat hänestä. Niin pian kuin Hawermann kuuli pastorin rouvan vanhan klaverin ensimäiset äänet, kapusi hän alas portaita myöden ja istui nurkkaan ja kuulteli, kuinka pikku asessori vielä tästä vanhastakin pelivärkistä sai kauniita säveliä heltiämään, ja kun soitanto loppui, tuli pastorin rouvan vuoro, sillä pikku asessori oli tohtorin tytär ja tohtorit ja tohtorien lapset tietävät aina paljo uutisia, ja vaikka rouva Behrens ei ollutkaan juuri utelias, niin tahtoi hän kumminkin mielellään tietää kaikki, ja aina siitä asti, kuin hän pikku kaupungissa asui, oli tämä pienen kaupungin omituisuus tarttunut häneenkin, ja hän sanoi Lovisalle: "Minä en tiedä, mikä sen tekee, mutta niin on laita kumminkin, että mielellään tahtoo tietää, mitä naapuristossa tapahtuu; mutta kun minun sisareni, Triddelfitzin rouva, minulle jotakin kertoo, kuuluu se niin tylyltä, mutta kun pikku Anna minulle jotakin ilmottaa, kuuluu se niin viattomalta ja hauskalta; hän mahtaa olla pieni kiltti lapsi".
Mutta varsinaisen merkityksensä sai tämä ystävyyden liitto vasta silloin, kun huono vuosi tuli tähän pieneen kaupunkiin, tuoden nälän, hädän ja kurjuuden tullessaan. Pikku Annasen isä oli tohtori, ja mitään muita arvonimiä ei hänellä ollut; mutta hänellä oli jotakin parempaa, hänellä oli hellä sydän köyhiä kohtaan, ja kun hän kotona oli kertonut yhden ja toisen kurjasta tilasta, tuli pikku asessori rouva Behrensin ja Lovisan luo ja kertoi heille taas, kuinka laita oli siellä, kuinka laita oli täällä, ja rouva Behrens meni silloin ruokakammioonsa ja aittaan ja kellariin ja sälytti korin täyteen ruokatavaroita — sen teki hän itse siihen ei kukaan toinen saanut puuttua ja nuo molemmat nuoret tytöt kantoivat ruoat pois illan hämärässä ja kun he takasin tulivat, suutelivat he toinen toistansa ja antoivat suudelman rouva Behrensille ja Hawermannillekin, ja siinä oli kaikki.
Ja kun soppakeittimö piti toimeen pantanaan, pitivät Rahnstädtin rouvat suuren kokouksen, jossa oli ratkaistava, kuinka semmoinen parhaiten saataisiin toimeen. — Sen pitää tullasuurellaiseksisanoi viskaalin rouva, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän sillä tarkotti, sanoi hän sen olevan hänelle yhdentekevää, "suurellaiseksi" piti sen vaan tulla, muuten ei siitä olisi mihinkään. — Ja teeseuran istunnossa lässäolleet tuomarit vaativat, että tehtäisiin erotus jumalattomain ja hurskasten välillä, jumalattomat saisivat kuolla nälkään, ja eräs nuori rouva, joka vast'ikään oli naimisiin mennyt, sanoi että pitäisi valittaman joku mies asiaa johtamaan. Kaikki nousivat häntä vastaan, ja viskaalin rouva sanoi, että niin kauvan kuin hän oli elänyt — ja sitä oli jo jommoinenkin aika, muistutti rouva Krummhorn — oli keittäminen ja hyväntekeväisyys ollut naisten asiana, mitäpä miehet semmoisista ymmärsivät? Mutta "suurellaisesti" oli asia alustettava. Ja seura erosi yhtä viisaana, kuin se kokoontunut oli, ja kun keittäminen alkoi puuhaili kaksi kaunista tyttöä takan ääressä valkeine esiliinoineen ja jakeli ruokia köyhäin astioihin ja he istuivat yhdessä jumalattomain ja hurskasten kanssa rahilla ja kuorivat perunia ja nauriita seuraavaksi päiväksi, ja tämä oli sitä pientä rahaa, johon Lovisa oli vaihtanut kultaisen aarteensa, ja pikku asessori pani roponsa myöskin alttiiksi.
Bräsig tuli ja vapautti pikku asessorin ulkoaskareista, ottaen ne omalle niskallensa, sillä Bräsig oli kokonaan luotu ulkotoimia varten, niinkuin hänen raajansa sitä kyllä osottivat, ja kun hän vaan vähänkin sai leiniltä hoivaa, juoksi hän ympäri kaupungissa ja sanoi Hawermannille: "tohtori Strumpf määrää polchikumia ja liikuntoa, ja vesitohtori määrää kylmää vettä ja liikuntoa; liikuntoa määräävät molemmat, ja minä tunnen, että se pitää minua pystyssä, Niin, mitä piti minun sanoa — Mooses lähettää sinulle paljo terveisiä ja tänään iltapuolella tulee hän".
"Mitä? Joko hän on tullut Dobberanista kylpemästä? Minä luulin hänen tulevan vasta elokuussa takasin".
"Niin, Kaarlo, mutta tänään onkin jo Jaakon päivä ja elonaika hyvällä alulla. Mutta — niitähän piti minun sanoa — niin, vanha juutalaisrahjus on kokonaan uudistunut, hän näytti varsin kauniilta ja juoksenteli ympäri huoneessa, näyttääksensä minulle, kuinka liukkaaksi hän on tullut jaloiltaan. Mutta nyt minun on meneminen vanhan leskirouva Klahnin luoksi, hän odottaa minua puutarhassa, minä olen, näet, luvannut hänelle nauriin siemeniä, ja sitte on minun meneminen kauppias Krummhornin rouvan luo katsomaan hänen kissanpoikasiansa, minkä hänen niistä tulee jättää meitä varten; sillä, Kaarlo, kelpo hiirikissa on meidän hankkiminen, ja sitte menen seppä Rischiltä poltinrautaa noutamaan Kurzin tamman tähden, koska se vanha kaakki on saanut pahkoja jalkoihinsa yhtä taajaan, kuin Mooseksen Taavetilla on varpaankänsiä. Sinä et tiedä kai, onko sinun nuorella isännälläsi jo pahkakonttinen hevonen, muuten voisi hän ostaa Kurzilta tämän vanhan kaakin, täydentääksensä hevoslasarettiansa. Ja illansuussa täytyy minun käydä pormestarin rouvan luona, sillä heillä on myös ollut muutama kappa ruista kylvössä, ja nyt panee rouva kokonaiset pidot toimeen, koska laiho tänään on leikattu, ja minä olen luvannut järjestää kaikki säännönmukaisesti, että kesti näyttäisi oikein maalaisilta pidoilta. No, hyvästi nyt, Kaarlo, tänään iltapuolella luen minä sinulle jotakin, minä olen tuonut hauskan kirjan muassani". Ja niin juoksi hän taas katua ylös, toista alas, ja hikoili muiden palveluksessa, sillä koska meklenpurilaisessa pikkukaupungissa maanviljelys on pääasiana, oli Bräsigin antaminen neuvoja yhdelle ja toiselle, ja niin oli hän pian tullut koko kaupungin hätävaraksi.
Iltapuolella päivää istui Bräsig Kaarlonsa luona ja hänellä oli kirja kädessä, josta hän aikoi lukea, ja jos kurkistamme yli hänen olkapäänsä, niin näemme nimilehdellä: "Aristophaneen sammakot, kreikan kielestä käännetty". Me kummastumme suuresti; mutta kuinka suuresti olisi sama vanha kreikkalainen ivailia kummastunut Rahnstädtiläisten sivistyksestä, jos hän kahdentuhannen vuoden perästä olisi kurkistanut pehtori Bräsigin olan ylitse ja olisi nimimerkistä nähnyt, että hänen vanhat runoelmansa loikoilivat kaikenlaisten "Ruusujen", "Helmien", "Lemmikkien" ja "Kukkasten" seassa Rahnstädtin lainakirjaston hyllyllä! Kuinka herttaisesti se veitikka olisi nauranut! — Mutta pehtori Bräsig ei nauranut, hän istui hyvin totisena, suuret pyöreät rillit päässä, jotka kiisivät kuin vaunuin lyhdyt; hän piti kirjaa niin kaukana edessänsä, kuin kätensä ulottui, ja alkoi nyt lukea: "Aristop-haneen sammakot — minä luen 'Hannin', Kaarlo, sillä 'Haneen' pidän minä painovirheenä; sanotaan esimerkiksi 'rakkari Hanni', josta minä kerran olen lukenut, ja jos tämä vaan on puoliksikin niin hirvittävä, niin voimme olla tyytyväisiä, Kaarlo".
Ja nyt alkoi Bräsig lukea ja luki koulumestari Strullin tapaan yhtä mittaa, seisahtamatta, ja Hawermann istui kuin kuultelisi hän tarkasti, mutta jo ennenkuin ensimmäinen lehti oli lopussa, vaipui hän omiin ajatuksiinsa, ja kun Bräsig kostutti sormeansa, kääntääksensä neljättä lehteä, näki hän närkästyen vanhan ystävänsä silmien menevän kiini. Bräsig nousi seisoalle ja asettui hänen eteensä ja katseli häntä. Mutta tunnettu on, että mylläri herää, kun mylly seisahtaa, ja että kuuliat heräävät, kun pappi lopettaa saarnansa; niin kävi nyt Hawermannillekin, hän loi silmänsä auki, veti pari hyvää savua piipustaan ja sanoi: "Kaunista, Sakari, hyvin kaunista!"
"Mitä? Sinä kehut kirjaa, ja olet nukkunut".
"Älä pane pahaksi", sanoi vanhus, joka nyt vasta tuli oikein tunnollensa, "mutta minä en ole ymmärtänyt sanaakaan. Vie kirja taas pois, vai ymmärrätkö sinä paremmin?"
"En ensinkään, Kaarlo, mutta minä olen maksanut siitä groschenin,[13] ja kun minä kerran olen rahan maksanut, niin täytyy minun jotakin saada sen edestä".
"Niin, mutta jos et nyt mitään siitä ymmärrä?"
"Eihän ihminen luekkaan ymmärtääksensä, Kaarlo, vaan ainoastaan huviksensa lukee hän kirjoja. Näethän…" ja hän aikoi hänelle tätä likemmin selittää, mutta samassa kolkutettiin ovelle ja Mooses tuli sisään. —
Hawermann kävi häntä vastaan: "Terve, Mooses, terve! Kuinka reippaalta te näytätte, oikein kauniilta!"
"Sitä on minulle Nuppunenkin sanonut, mutta sen sanoi hän jo viisikymmentä vuotta takaperin".
"No, mitenkä kylpypaikka teitä miellytti?"
"Tiedättekö mitä, Hawermann? Kylpypaikassa iloitaan kaksi kertaa, ensiksi silloin, kun sinne tullaan, ja toiseksi silloin, kun sieltä lähdetään. Laita on tässä sama kuin hevosen, puutarhan tai talon kaupassa: iloinen olet, kun sen saat, iloinen olet, kun siitä pääset".
"Niin aina, työttömyyttä ette kai voineet kestää, kauppa-asianne ovat kai yhä mielessänne olleet?"
"Kauppa-asiat? Minä olen vanha mies. Minun toimenani on, etten ryhdy uusiin puuhiin, vaan vedän rahani pois vanhoistakin. Ja juuri sentähden tulin tänne teidän luonne; minä tahdon sanoa ylös seitsemäntuhatta taaleriani Pümpelhagenissa".
"Oo Mooses, älkää toki! Te saattaisitte herra von Rambowin suureen pulaan".
"Sitä en luule; hänellä mahtaa olla rahoja, paljo rahoja. Taavetilla, notariuksella ja Pomukkelskopilla on ollut hänen kanssansa asioita, heillä oli aikomus tänä uunnavuonna panna hänet piukalle, mutta hän luki heille yksitoista tuhatta taaleria pöydälle. Minä arvasin sen, sillä minä olen pitänyt Taavettia silmällä. Minä kutsuin Zodickin eteeni. Missä te eilen olitte? kysyin minä häneltä. — Kreivin luona, vastasi hän. — Zodick, sinä valhettelet, sanoin minä. — Silloin vannoi hän kiveen kovaan totta puhuvansa. — Mutta minä väitin yhä: Zodick, sinä valhettelet. Ja viimein sanoin minä: minä tahdon sanoa sinulle jotakin, sanoin minä: hevoset ovat minun, vaunut ovat minun, ja kuski on minun; jos et sano totuutta, ajan minä sinun tiehesi, ja sitte joudut sinä maantielle. — Nyt heltisi hänen kielenkantansa, ja hän puhui minulle niistä yhdestätoista tuhannesta taalerista ja eilen kertoi hän minulle, että Pömökkelskopp on sanonut ylös kahdeksantuhatta taaleria tammikuun 15 päiväksi. — Pömökkelskopp on viisas mies, hän tietää kyllä, miten laita on".
"Jumalan tähden!" huudahti Hawermann ja hänen vihansa unohtui ja entinen uskollisuus von Rambowin perhettä kohtaan heräsi hänessä tietämättänsä, "ja tekin aiotte vielä lisäksi vaatia ulos lainanne? Mooses, teidän rahanne ovat kumminkin varmassa tallessa".
"Olkoon niin, ne ovat varmassa tallessa. Mutta minä tiedän monta muuta paikkaa, jossa ne myös ovat tallessa". Ja hän katseli molempia pehtoreja tuimasti silmiin ja lausui omituisella äänenkorolla: "Minä olen hänen nähnyt; minä olen myös puhutellut häntä".
"Ketä? Herra von Rambowia? Missä sitten?" kysyi Hawermann.
"Dobberanissa pelipöydän ääressä näin minä hänen", vastasi Mooses vihaisesti, "ja majatalossani puhuttelin häntä".
"Herranen aika", huudahti Hawermann, "sitä ei ole hän milloinkaan ennen tehnyt. Kuinka on se onneton miesparka semmoiseen seuraan joutunut!"
"Sitä olen minä aina sanonut", huudahti Bräsig, "herra luutnantti hävittää itsensä avoimin silmin".
"Taivaan pyhät!" puhkesi Mooses sanomaan, "kuinka siellä rahoja mätkittiin, suuria kasoja kultarahoja oli heidän edessänsä ja niitä pantiin sinne, niitä pantiin tänne, niitä lykeltiin pöydän tälle laidalle, niitä lykeltiin pöydän tuolle laidalle, ja tämä on olevanansa rehellistä tointa? Tämä on olevanansa huvitusta? Karvat nousevat pystyyn, sitä nähdessä. Ja siellä istui hän toisten joukossa. — Zodick, sanoin minä — sillä Zodick oli tullut minun vaunuillani, minä aion matkata matkoihini seuraavana päivänä — Zodick, asetu tähän ja pidä silmällä Pümpelhagenin herraa, kuinka hänen käy, minä rupeen voimaan pahoin. Ja samana iltana tuli Zodick ja sanoi: hän on kynitty, ja aamulla tuli herra von Rambow minun luokseni ja pyysi saada minulta tuhat taaleria. Minä tahdon sanoa teille jotakin, sanoin minä, jos minä saan olla isänä teille, niin tulkaa minun kanssani kotia, Zodick odottaa vaunujen kanssa kuistin edessä, minä otan teidän mukaani, se ei maksa teille penniäkään. Mutta hän ei tahtonut, hän jäi sinne".
"Se onneton miesparka!" huudahti Hawermann. "Semmoinen nulikka!" huudahti Bräsig, "ja hänellä on vaimo ja lapsi! Oo, jospa sinä olisit minun poikani, kyllä minä sinun löylyttäisin!"
"Mutta Mooses, Mooses!" huudahti Hawermann, "minä pyydän teitä Jumalan, tähden, älkää sanoko ylös rahojanne. Hän on malttava mielensä, ja teidän rahanne on hyvässä tallessa".
"Hawermann", sanoi Mooses, "te olette myös viisas mies, mutta kuulkaa: kun minä rupesin rahoilla kauppaa tekemään, sanoin minä itsekseni: Kun tulee joku ja pöyhistelee vaunuilla ja hevosilla ja kalleilla huonekaluilla, hänelle lainaat rahoja, semmoinen mies hankkii itselleen jotakin; kun tulee joku ja pitää hauskaa elämää ja juo shampanjaa — no nuoret ovat nuoria! Mitä he tänään tuhlaavat, sen voivat he huomenna ansaita takaisin — hänelle lainaat myös; mutta kun tulee joku, jolla on kortit taskussa ja joka täysin käsin viskelee rahojaan lokaan — ole varoillasi hänestä, sanoin minä, peluri ei löydä rahojaan takasin loasta — Ja mitä sanoisivat ihmiset minusta, Hawermann? Juutalainen, sanoisivat he, on yllyttänyt sitä nuorta miestä, on antanut hänelle rahoja, hänen pelataksensa, että hän häviäisi, ja että juutalainen hyötyisi nuoren miehen vahingosta". Ja Mooses oikaisi itsensä suoraksi. "Ei, juutalaisella on myös kunniansa! Eikä kukaan saa tulla ja osottaa sormellaan minun hautaani ja sanoa: Se, joka lepää tuolla, on liikkunut väärillä teillä. Enkä minä aio antaa miehen, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa, viedä minulta minun kunniallista nimeäni vanhoilla päivilläni. Eikö hän ole varastanut teiltä teidän kunniallista nimeänne, ja te olette kuitenkin hyvä ja rehellinen mies. — Ei", sanoi hän, "istukaa", kun Hawermann hypähti ylös istuimeltaan ja pyöri edestakasin huoneessa; "minä en tuomitse teitä; ihmisten luonnot ovat erilaisia; te tahdotte sitä suvaita ja teillä on teidän syynne; mutta minä en tahdo sitä suvaita ja minulla on myös syyni. — Ja nyt hyvästi, Hawermann, hyvästi herra pehtori!" ja hän lähti; "mutta tammikuun 15:ksi vaadin rahani".
Niin nousi siis tältäkin haaralta synkkä pilvi Akselin taivaalle, jota ei hän ollut aavistanutkaan, mustat ukkosen pilvet piirittivät häntä joka taholta, ja mahdoton oli sanoa, eikö niistä voinut syntyä raekuuro, joka iäksi päiväksi oli kukistava hänen toiveensa. Hän itse tosin ei ajatellut, että asia voi hänelle niin turmiolliseksi tulla, hän pani toivonsa hyvään vuodentuloon, niihin ennakkomaksuihin, joita hän vilja- ja villakauppiailta voi saada, ja vielä muihin odottamattomiin onnen sattumiin, joita myöskin toisinaan voi tapahtua, kun hyvin käy. Mutta yhtä usein kuin semmoiset sattumat voivat ihmiselle avuksi tulla, yhtä usein voi yllättää hänet sattumus, joka masentaa mahtavimmankin ja saa hänen luulemaan, että sallimus leikkii sokkosilla hänen kanssansa.
Niin tapahtui vuonna 1848.
Luku 35.
Miksikä Ferron saarella ja pohjannavalla kapinaan ruvetaan, miksikä Rahnstädtin postimestari seisoo oven edessä ja pyöryttää peukaloitansa, ja miksikä papin kandidaatti ei enää voi sanoa muuta kuin "puh". Miksikä kaikki paksut, paitsi rakennusmestari Schulz ja Bräsig, jäivät pois Rahnstädtin reformiyhtiöstä ja miksikä Manassen poika kaupittelee piilukkoja, ja Taavetin on kasvattaminen partaa. — Kurz paiskataan ulos reformiyhtiöstä ja rehtori Baldrian perustaa ompelumamselien yhtiön. Aksel tyhmänä, Pomukkel pulassa, hän kutsuu Gottliebiä ja Liinaa päivälliselle. — Liina ei suostu, ja Gottlieb saarnaa vääriä jumalia vastaan ja saarnaa kirkon tyhjäksi.
Tässä en tietysti tahdo kirjottaa, oliko tämä vuosi mailmalle eduksi vai vahingoksi, sen arvostelkoon kukin itse olojensa mukaan; enkä minä myöskään aio kirjottaa, mitä seurauksia siitä oli muulle mailmalle ja missä sen varsinaiset syyt ovat etsittävät; mutta mitä tämä vuosi tuotti niille henkilöille, joiden kohtaloa erittäin olen ottanut kertoakseni, sitä en saata olla mainitsematta; muuten voisi tämä kirja saada järjettömän lopun.
Kun Helmikuussa meteli syttyi Parisissa, olisi se Meklenpurilaisista yhtä hyvin voinut tapahtua Turkinmaalla, ja useammista tuntui varsin hauskalta, että kertakin tapahtui taas mailmassa jotakin erinomaista. Mutta Rahnstädtissäkin rupesi kumminkin valtiollinen henki heräämään, ja postimestari sanoi, että jos tätä kesti, tuli asia arveluttavaksi, sillä hänen oli jo ollut tilaaminen yksitoista uutta sanomalehteä, neljä "Hamburger Correspontia" ja seitsemän "Vossische Zeitungia", ja tämä oli huono merkki, sillä jälkimäinen jäyti sananparsillaan irti kaikki yhteiskunnalliset olot; se ei luultavasti pahaa tarkottanut, mutta setekisitä kumminkin. Näin tuli nyt neljäviidettä valtioasiain harrastajaa Rahnstädtissä tyydytetyksi, sillä heitä oli, noin umpimähkään laskein, aina neljä, jotka pitivät samaa lehteä, ja Rahnstädtin ylimysten pienet perilliset juoksivat pitkin katuja ja kuljettivat lehdet tarkasti talosta taloon, ikäänkuin aikoisivat heidän rakkaat vanhempansa kasvattaa heistä postimiehiä. Mutta mitäpä riitti yksitoista lehteä semmoiselle kaupungille kuin Rahnstädt oli? Koko porvaristolla ei ollut vielä mitään, ja porvareista piti kumminkin huolta pidettämän, ja huolta heistä pidettiinkin.
"Juhana", sanoi Juha Bankin vaimo, "mihinkä, sinä taas aiot?"
"Pikimmältäni Grammelinin luo".
"Sinä juoksentelet liian usein ravintolassa tätä nykyä".
"Oo, yksi lasi olutta, Dortha! Asianajaja Rein lukee tänä iltana taas sanomalehdistä: pitäähän ihmisen toki tietää, mitä mailmassa tapahtuu". Ja Juha Bank ja vielä viisikymmentä hänen vertaistansa meni olutkapakkaan.
Ylimpänä pöydän päässä istui asianajaja Rein, piti sanomalehteä kädessään, loi silmäyksen pitkin pöytää ja rykäisi pari kertaa.
"Hiljaa!"
"Hiljaa!"
"Grammelin, minulle vielä lasi olutta!"
"Perhana, etkö sinä voi pitää suutasi! Hän rupee lukemaan".
"Tuhat tulimmaista! Saanhan minä toki ensiksi tuottaa lasin olutta eteeni?"
"No, hiljaa nyt!"
Ja asianajaja rupesi lukemaan. Hän luki Lyonista, Mailandista ja Münchenistä; joka paikassa oli kapina syttynyt, mailma oli menemäisillään ylösalasin.
"Aa, vartokaapa, tässä on vielä jotakin", sanoi hän. "Ferron saari, 5:s päivä. Saari on täydellisessä kapinassa; meiltä aiotaan ottaa meridiani, joka nyt enemmän kuin 300 vuotta on ollut vedettynä meidän saaremme ylitse, ja nyt aiotaan muuttaa se Greenwichiin Englannissa. Suuri mielenkatkeruus englantilaisia vastaan. Kansa tarttuu aseisin; meidän molemmat husarirykmentit on komennettu puolustamaan meridiania".
"No johan nyt jotakin, vai alkavat hekin!"
"Niin, kaimaseni, eihän se olekkaan ihmettä; kun 800 vuotta on jotakin omistanut, eihän siitä niin vain tahdo hellittää".
"Kaimaseni, tiedätkö sanoa, mikä meridiani on?"
"Mikäpä se lienee? Se on kai jotakin, jota englantilaiset voivat hyväksensä käyttää. Käethän, sinä et eilen illalla tahtonut uskoa minua, että englantilaiset ovat syypäät koko melskeesen; nyt kuulet sen".
Asianajaja Rein laski sanomalehden pöydälle ja sanoi: "Tämäpä on hullua; minua oikein rupee pöyristämään".
"Herranen aika, mitä nyt on taas tapahtunut?"
"Onko jotakin hulluutta taas tekeillä?"
"Eiköhän mahda! Kuulkaa! — Pohjan napa, Helmikuun 27:s päivä. Hyvin vaarallinen ja arveluttava kapina on syttynyt Eskimolaisten kesken; he eivät tahdo enää vääntää maan napaa ja vetävät syyksi uppiniskaisuuteensa traanin puutteen, jolla napaa voidellaan; viime vuonna oli muka valaskalain saalis ollut sangen huono. Tämän kapinan seuraukset voivat tuottaa koko mailmalle arvaamattomia vaurioita".
"Tuhat tulimmaista! Mitähän tämä merkitsee? Nyt seisahtaa kai koko rämäskä käymästä?"
"Kiin, mutta siihen pitää hallituksen puuttua!"
"Ei, kaimaseni, siitä ei mitään synny, sitä ei aatelisto suvaitse".
"Minä en usko koko jutusta sanaakaan", sanoi Juha Bank.
"Sinä et sitä usko? No sinun suutarina pitäisi se kumminkin tietää.Eikö traanin hinta viime vuodesta ruveten ole noussut?"
"No veikkoset", huudahti räätäli Wimmersdorf, "sen saatan minä sanoneeksi, että mikään hyvä loppu ei ole tästä tuleva". "No", huudahti eräs toinen, "minulle on yhdentekevä! Kun taivas repee, putoovat varpuset maahan. Mutta sen tahdon minä sanoa, pitääkö meidän työtä tehdä, sillä aikaa kuin ne perhanan luikarit tuolla pohjannavalla istuvat kädet ristissä? Grammelin, minulle vielä lasi olutta!"
Tästä tarinasta voipi tehdä kolme päätöstä: ensiksi, että herra asianajaja Rein ei lukenut ainoastaan sanomalehdestä, vaan myöskin toisinaan omasta päästänsä, ja että hän oli lystikäs mies, ja toiseksi, että Rahnstädtin porvarit eivät vielä olleet oikein kypsiä lukemaan sanomalehtiä, ja kolmanneksi, että ihminen ei paljon piittaa asioista, jotka eivät vaaranna hänen omaa nahkaansa.
Mutta se oli meitä likemmältä koskeva. Eräänä päivänä jäi Berlinin posti tulematta, ja Rahnstädtiläiset seisoivat tiheässä ryhmässä postikonttorin edessä ja arvelivat, mitähän tämä merkitsi. Ja ratsasmiehet, joiden piti viedä postilaukut maalle, tuumailivat keskenään, pitikö heidän odottaa vai eikö; ja ainoa tyytyväinen ihminen koko tässä häiringössä oli postimestari, joka seisoi oven edessä, kädet ristissä edessään, ja pyöritti peukaloitansa ja sanoi, että kolmeenkymmeneen vuoteen ei hänellä yhden- ja kahdentoista välillä päivällä ollut niin paljon loma-aikaa ollut kuin tänään.
Seuraavana päivänä tulivat pienten postinkuljettajain sijasta kaupungin ylimykset itse, ja ratsasmiesten sijasta ajaa leiskauttivat herrat kartanonomistajat itse kaupunkiin. Mutta apua ei siitäkään lähtenyt, sillä posti ei kuitenkaan tullut, mutta sen sijasta kulki huhu, että Berlinissäkin oli kapina syttynyt. Yksi tiesi sitä, toinen tätä, ja vanha savenvalaja Düsing, joka asui ulkopuolella kaupungin porttia, vakuutti selvästi kuulleensa tänään koko päivän ammuttavan kanunilla, jonka kaikki ihmiset rehellisesti uskoivatkin, vaikka Berlinistä Rahnstädtiin on neljäkolmatta penikulmaa. Mutta hänen naapurinsa, nikkari Hagen, sanoi: "Veikkonen, minähän se olin, joka toimeen sain tuon kanunan jyskeen halkaistessani tänä aamuna pyökkipölkkyjä puuvajassani".
Kolmantena päivänä tuli nyt viimeinkin posti; mutta ei Berlinistä, vaan Oranienburgista; se toi tullessaan kuitenkin miehen, joka olisi voinut kertoa paljon asioita, sillä hän oli koko ajan itse ollut Berlinissä, mutta hän oli matkalla puhunut äänensä niin sorroksiin, ettei hän Rahnstädtissä enää voinut saada sanaa suustansa. Hän oli papin kandidaatti lähiseudulta, ja Rahnstädtiläiset tunsivat, hänen ja kestitsivät häntä munatotilla, että hän saisi kielenkantansa liikkeelle. Hän joikin sitä sekoitusta kosolta, mutta se ei auttanut; hän osotti vaan kädellään kurkkuunsa ja rintaansa ja tahtoi lähteä tiehensä. Tämä oli tyhmä vaatimus, sillä Rahnstädtiläiset eivät olleet tänne tulleet, lähteäksensä taas pois pitkillä nenillä, he eivät häntä päästäneet, ja kandidaatin täytyi käsin ja jaloin koettaa antaa heille kuvausta Berlinin kapinasta. Hän rakensi siis pari katusulkua — ilmaan tietysti, sillä jos hän olisi ryhtynyt Rahnstädtin katukivitykseen, niin olisi hän varmaankin saanut poliisin kimppuunsa; hän ampui kepillänsä sulkujen takaa, hän teki rynnäkköä niitä vastaan — taas kepillään — edestäpäin ja ajoi täyttä nelistä keskelle Rahnstädtiläisiä, antaaksensa heille selvän käsityksen rakunain tehtävästä; ja kanunain jyskettä osasi hän myös matkia, sillä hänellä oli vielä sen verran ääntä jälillä, että hän voi sanoa "puh!" "puh!"
Niin tiesivät nyt Rahnstädtiläiset, mimmoiselta kapina näytti, ja kuinka se piti toimeen pantaman; he istuivat yhdessä ja joivat olutta ja kiistelivät, ja asiaa punnittiin niin vähäisesti, ettei edes ystävämme Reinkään enää tohtinut lukea pohjannavan seikkoja, erittäinkään kun herrat kaupungin ylimyksetkin tulivat ja joivat olutta, sillä he tahtoivat ajoissa sukeltaa alamaisten suosioon, jos nimittäin täälläkin kapina oli syttyvä. Ja sitä ajateltiinkin jo kovasti.
Rahnstädtissä oli yhtä hyvin levottomia päitä kuin muualla, ja vaikk'ei koko kaupungilla ollutkaan mitään yhteistä valitusta, niin oli kumminkin itse kullakin oma mielihalunsa, jota saattoi vetää tyytymättömyytensä syyksi, ja Kurzin huolena oli kaupungin sonni. Yhdestä asiasta olivat kumminki kaikki yksimielisiä, nimittäin että muutos oli tapahtuva ja hyvää loppua ei ollut muuten tuleva, jollei saatu toimeen mullistusta, s.t.s. hyvin pientä vaan.
Tuosta järjettömästä sanomalehtien lukemisesta syntyi järjellinen reformiyhtiö presidentin ja kellon kanssa, ja epäsäännöllisestä edes- ja takasinjuoksemisesta syntyi säännöllisiä kokouksia, joissa kävi niin paljo väkeä, että eräänä iltana seuran täytyi muuttaa juomahuoneesta saliin, jonne kumminkin olutkannut otettiin mukaan. Tämä kaikki tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä, joka on sitä kummallisempi, kun ajattelee, että koko seurassa oli paljaita tyytymättömiä ihmisiä, sillä ainoa tyytyväinen jäsen tässä yhtiössä oli ravintolan isäntä Grammelin yksin. Salissa nyt pidettiin puheita, ensi aluksi pöydiltä ja tuoleilta; mutta siinä oli myös muutos tapahtuva. Nikkari Thiel rakensi jonkinlaisen pyöreän pönkän, joka sai käydä puhujalavasta, ja ensimäisen puheen siitä piti tynnyrintekiä Dreier nikkari Thieliä vastaan, sillä hän nimittäin piti tätä kalua pikemmin vannehtian kuin nikkarin työnä ja pyysi läsnäolevalta kokoukselta suojelusta ammatillensa. Hän ei kuitenkaan saanut mitään puolustusta, vaikka selvään kyllä nähtiin, että pönkkä kyllä oli paloviinatehtaissa käytettävän jähdytystiinun näköinen. — Paksun leipuri Wredowin pyyntöön ei myöskään suostuttu, hän ehdotteli nimittäin, että tynnyri tehtäisiin avarammaksi, koska siinä oli mahdoton liikkua. Mutta nikkari Wimmersdorf vastusteli häntä kovasti: pönkkää ei ollut tehty möhömahoja varten, jotka viruivat ja loikoivat rasvassa, ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin huolta pidettiin ainoastaanheidänedustansa. Ei, tämä pönkkä oli niitä varten, joilla ei ollut liikoja lihoja, ja niille oli se tarpeeksi avara. Ja tämä oli syynä, että ainoastaan laihat saivat puheita pitää, ja lihavat jäivät kiukusta ja harmista kokouksista pois, ja tämä oli toisista hyvin mieleen. Mutta tämä oli heille itselle vahingoksi, sillä he karkottivat sillä tavoin yhtiöstä levolliset henget — niinkuin sitä sanotaan — ja sen sijaan tunkivat nyt päivätyöläiset siihen, ja nyt voi kapina alkaa. Ainoat, jotka olivat vähän lihavanläntiä ja jäivät kuitenkin yhtiöön, olivat pehtori Bräsig ja rakennusmestari Schulz.
Kukaan ei voinut olla tyytyväisempi näihin levottomiin aikoihin kuin pehtori Bräsig; hän oli yhä liikkeellä; hän oli kuin ampiainen eli, vielä paremmin, mettiäinen, hän piti joka ovea ja akkunaa Rahnstädtissä kukkasena, johon hän pisti kärsänsä ja josta hän imi uutisia, ja imettyänsä itsensä mettä täyteen, lensi hän takasin pesäänsä ja syötteli Kaarloansa mesikakuillaan.
"Kaarlo, Ludwig Filip on ajettu tiehensä".
"Onko se sanomissa?"
"Olen itse sen lukenut. Kaarlo, hän mahtoi olla aika pelkuri. Kuinka voi kuningas ottaa turvansa käpälämäkeen?"
"Oo, Bräsig, semmoista on tapahtunut ennenkin. Etkö enää muista, kuinka Ruotsin kuninkaalle Kustaalle kävi? Kun kansa piti yhtä ja nousi häntä vastaan, niin jäi kuningas olemaan yksinänsä".
"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo; mutta käpälämäkeen en minä sittekään turvaani ottaisi. Tuhat tulimmaista! minä istuisin valtaistuimelleni ja panisin kruunun päähäni ja sätkisin käsilläni ja jaloillani, jos joku kimppuuni kävisi".
Ja myöhempään tuli hän taas: "Kaarlo, Berlinin posti ei ole tänäänkään tullut ja sinun nuori isäntäsi ajoi täyttä nelistä läpi katujen postikartanolle, tiedustellaksensa itse, mikä siihen syynä on; mutta hänelle oli käydä hullusti, sillä muutamat porvarien joukosta olivat kokoontuneet ja neuvottelivat, tokko heidän oli tarvis suvaita, että mokoma aatelisherra ajoi nelistä kaupungin kaduilla. No, hän ratsasti sittemmin toista tietä Mooseksen luo, ja koko asia jäi siksensä. Minulla oli myös vähän asiaa Moosekselle ja kävin vähän ajan perästä myös sinne ja saavuttuani paikalle, astui sinun nuori isäntäsi juuri ulos ovesta, ällisteli minua, mutt'ei tuntenut minua, jota en minä ihmeekseni pannutkaan, sillä hänellä oli pää täynnä omia ajatuksia, ja minä kuulin vielä, kuinka Mooses sanoi: niinkuin sanonut olen, pelaajalla en lainaa mitään rahoja! — Mooses tulee tänne iltapuolella päivää".
Iltapuolella tulikin Mooses: "Hawermann, se on totta, se on ihan totta, mitä Berlinistä puhutaan".
"Mitä? Onko sielläkin kapina syttynyt?"
"Kapina on syttynyt — mutta älkää puhuko siitä mitään — tänään aamulla tuli minun luokseni Berlinistä Manassen poika, kaupitteli vanhoja piilukkoja, joita hänellä on vielä lähes kolmekymmentä tuhatta tallella vuodelta 1815".
"Mitä tekee hän vanhoilla piilukoillansa?" huudahti Bräsig, "jokainen sivistynyt ihminen käyttää nykyaikana knallihattuja".
"Mitäpä minä tietäisin", sanoi Mooses, "minä tiedän jotakin, enkä tiedä niitäkään. Hän arvelee, että jos kapinaan noustaan, tulevat vanhat piilukkoiset pyssytkin käytäntöön, ja hän kertoi minulle että Berlinissä on ammuttu pyssyillä ja käyty sapeleilla ja pistooleilla ja kanunilla ihmisjoukkoon; puh! puh! on siellä paukkunut koko yön, ja ratsuväki ajelee pitkin katuja, ja kansa viskelee kiviä ja ampuu akkunoista ja katusulkujen takaa. Hirmuista! hirmuista! — mutta älkää puhuko siitä mitään".
"Siis oikea kanunanjyske?" kysyi Bräsig. "Hyväinen Jumala!" huudahtiHawermann, "mikä kamala aikakausi nyt on mailmassa!"
"Mitä merkitsee kamala aikakausi? Tyhmille ovat ajat aina huonoja, ja viisaille ovat ne aina hyviä. Jos olisi ollut hyviä aikoja, ei olisi minulla ollut syytä vetää kokoon omaisuuttani ja sanoa ylös lainojani sieltä ja täältä. Minulle, vanhalle ukolle, ovat ajat hyviä".
"Mutta eikö teitä pelota, Mooses, nyt kun kaikki menee ylös alasin?Pidetäänhän teitä rikkaana miehenä".
"Ei, minua ei pelota. Nuppunen tuli sisään ja voivotteli, Taavetti tuli sisään — näin hän vapisi ja sanoi: isä, mihinkä joudumme nyt rahoinemme? Me jäämme olemaan, missä olemme, sanoin minä. Me lainaamme taatuille miehille, me ryhdymme hyviin toimiin, niinkuin ennenkin; me käymme myös miehestä jos tarvis on. Anna partasi kasvaa, Taavetti, sanoin minä, ajat vaativat sitä. — No mutta jos ajat muuttuvat? kysyi hän. — Sitte ajelet sinä partasi pois, sanoin minä, ajat eivät sitä silloin enää vaadi".
Puhe kääntyi nyt Akseliin ja hänen pulaansa ja sitte siihen yleiseen rahan ja luottamuksen puutteesen, joka tätä nykyä vallitsi mailmassa ja siitä oli paljon puhumista, sillä luottamuksen rauetessa täytyi maatilojenkin raueta, ja moni sai jättää talonsa. Ja kun Mooses oli mennyt, istuivat molemmat vanhat maanviljelijät iltaan myöhäiseen pastorin rouvan kanssa yhdessä ja puhe liikkui yhä surullisissa asioissa, ja rouva Behrens löi tuontuostakin kätensä yhteen mailman jumalattoman elämän tähden ja kiitti ensimäisen kerran luojaansa, joka oli ottanut hänen pastorinsa luoksensa, ettei hänen ollut tarvis nähdä tätä epäkristillistä menoa, ja Hawermannin mieli oli kuin miehen, joka on luopunut hyvästä työalastaan, jota rakkaudella on hoitanut, ja nyt näkee seuraajansa siinä tulevan turmiolle. Bräsig yksin ei ollut millänsäkään, hän piti päänsä pystyssä ja sanoi, että tämä levottomuus, joka vallitsi koko mailmaa, ei suinkaan ollut yksistään ihmisten keksimä, vaan Jumalan käsi oli siinä myöskin, kumminkin oli hän sen sallinut, ja ukkosen perästä oli ilma taas puhdistuva. "Ja sinä, Kaarlo", lisäsi hän — "teistä rouva Behrens ei puhu mitään — jos saan antaa sinulle neuvon, Kaarlo, niin tule huomenillalla mukaan Grammelinille, sillä mitään ihmissyöjiä ja kapinoitsioita emme ole, ja tiedätkö, miltä se minusta tuntuu? Ihan kuin ukkosenilma; kun sitä katselet tyynestä kamarista, näyttää se hirveältä, mutta ollessasi ulkona, sitä tuskin huomaatkaan".
Niin kävi siis Bräsig Rahnstädtin reformiyhtiössä, ja joka ilta tuli hän kotia ja kertoi, mitä siellä oli tapahtunut.
Eräänä iltana tuli hän kotia myöhempään kuin tavallisesti ja kertoi: "Tänään oli siellä aika rähinä, ja minä join pari lasia enemmän olutta, kuin tavallisesti, asian tärkeyden tähden. Näethän, nyt ovat kaikki päivätyöläisetkin ruvenneet reformiyhtiön jäseniksi, ja miks'ei? Olemmehan kaikki veljiä. Ja ne penteleen veijarit ovat saaneet päähänsä, että Rahnstädtin koko alue pitäisi uudestaan naitattaman ja jaettaman yhtä suuriin osiin ja jokaisen asukkaan pitäisi saada yhtä paljo maata, ja kaupungin metsästä pitäisi jokaisen saada syksyllä kaataa itselleen talven varaksi oikein komean pyökkipuun, sitte vasta olisi yhdenvertaisuus vallitseva ihmisten kesken. Mutta nyt nousivat maan omistajat tätä vastaan; he kyllä sanoivat rakastavansa tasa-arvoa, mutta omaisuudestansa he eivät tahtoneet luopua, ja Kurz piti pitkän saarnan pelloista ja niityistä ja sai todellakin taas kaupungin sonnin puheesensa sekoitetuksi; ja kun hän oli puheensa lopettanut, pidettiin häntä aristokraatina ja sysättiin ulos. Ja sitte otti räätäli Wimmersdorf puhuaksensa ja saarnasi teollisuusvapaudesta, mutta toiset räätälit kävivät heti hänen kimppuunsa ja ahdistivat häntä kovasti: tasa-arvoa he kyllä sanoivat harrastavansa, mutta ammattioikeuksiin ei saanut koskea. Silloin nousi taas eräs nuori mies puhumaan ja kysyi ivallisesti, mitenkä oli ompeliattarien laita? Voitaisiinko hekin ottaa ammattikuntaan, vai eikö? Ja kun vanhat räätälit eivät siihen tahtoneet suostua, nousivat nuoret miehet ompeliattarien oikeutta puolustamaan ja paiskasivat vanhat räätälit ulos ja ulkona oteltiin vielä kiivaasti. Ja sisällä salissa piti rehtori Baldrian pitkän puheen, jossa hän laverteli laveasti naisten vapauttamisesta, tai jostakin semmoisesta ja ehdotteli, että jos räätälimestarit eivät tahtoneet ottaa ompeliattaria ammattikuntaansa, niin perustettaisiin ompeliattarille oma ammattikunta, sillä he olivat yhtä hyvin meidän sisariamme kuin muutkin ammattilaiset; tämä hyväksyttiin, ja ompelumamselit ovat nyt ammattilaisia, ja niinkuin lähteissäni sain kuulla, aikovat ompeliattaret ylihuomenna, valkeissa vaatteissa ja sen vanhan keltanaamaisen piian johdattamina, joka tästä aina ohitse kulkee ja jota nimittävät 'mustalaiseksi', käydä rehtorin luona, häntä kiittämässä hänen puheestansa, ja antavat hänelle muistoksi villaisen ihokkaan ja alushousut".
"Bräsig! Bräsig!" huudahti Hawermann, "mitä tyhmyyksiä te toimitte! Menettelettehän ihan, kuin ei teillä enää olisi mitään esivaltaa, kuin saisitte te hallita ja vallita mielenne mukaan".
"Miks'emme sitä saisi, Kaarlo? Kukapa meitä estää? Me teemme päätöksiämme, niin hyvin kuin ymmärrämme, jos ei niistä mitään synny, niin ei niistä mitään synny, eikä niistä sinä ilmoisna mitään voi syntyäkään, sillä, näethän, asiassa on yksi mutka: kaikki tahtovat jotakin, vaan ei kukaan tahdo luopua mistäkään".
"Niin kai on laita, Sakari, ja minä luulen, ettei siitä mitään suurta vahinkoa voi tulla meidän pienelle kaupungillemme, sillä täällä on aina toinen toiselle vastapainona. Mutta ajatteleppa kuinka kävisi, jos päivätyöläisten päähän maalla johtuisi ruveta maatiloja jakamaan?"
"Eiväthän mahda semmoisiin ryhtyä!"
"Että saa sanoa omaksensa olkoonpa vaikka kuinka pienen tilkun maata, on juurtunut syvälle ihmisen luontoon, ja ne eivät suinkaan ole huonoimpia ihmisiä, jotka tätä halajavat. Katseleppa ympärilles! Kun käsityöläinen on jotakin koonnut, ostaa hän pienen puutarhan, vähäisen pellontilkun, josta hänelle on sekä hyötyä että huvitusta, ja palkkamies kaupungissa tekee samalla tavalla, kun hänellä vaan on siihen mahdollisuus tarjona niinkuin täällä; ja sentähden luulen minä, että palkkamiesten tyytymättömyys tässä kaupungissa ei mitään merkitse. Mutta päivätyöläisen laita maalla on toinen: hänellä ei ole mitään, omaisuutta, eikä voi edes kaikella säästäväisyydellänsä ja ahkeruudellansa sitä saavuttaa. Kun tämmöiset tuumat kerta hänen korviinsa tulevat ja hän asiaa ajattelemaan rupee ja ymmärtämättömät ihmiset vielä häntä yllyttävät, niin saatpa nähdä että siitä voi vielä tuhoja tulla. Niin", huudahti hän, "ensimäisen iskun saavat kyllä vaan pahat isännät kestää, mutta ken takaa, ettei isku satu hyviinkin?"
"Sinä voit olla oikeassa, Kaarlo, sillä tänään iltana sanoi Kurz minulle — nimittäin ennenkuin hän ulos paiskattiin —, että viime sunnuntaina muutamat päivätyöläiset Gürlitzistä olivat pitäneet omituisia puheita hänen tiskinsä edessä".
"Niin", sanoi Hawermann ja otti kynttilän, mennäksensä levolle, "minä en toivota kenellekään ihmiselle mitään pahaa, vaikka moni kyllä sitä olisi ansainnut, mutta pahasti on, että hyvät isännät saavat kärsiä pahojen kanssa ja että se hyvin ansaittu vitsaus, joka tavottelee yhtä ja toista, sattuu koko maahan".
Ja niin puhein lähti hän ja Bräsig sanoi itseksensä: "Toden totta! Kaarlo saattaa olla oikeassa, maalla voipi pahasti käydä, minun on pian meneminen Jokkumia ja pastori Gottliebiä katsomaan. No, Jokkumia ei mikään hätä vaaranna, hän ei ole ikipäivinään sanonut pahaa sanaa päivätyöläisilleen ja ne eivät myöskään sano mitään hänelle, ja pappilan Yrjö ei suinkaan ole mikään kapinoitsia".
Hawermann oli oikein arvostellut ihmiset, joiden kanssa hänellä niin kauvan oli ollut tekemistä: koko maassa liikkui levottomuus kuin kuumetauti. Oikeutettuja valituksia ja mitä järjettömimpiä ja hävyttömimpiä vaatimuksia kulki suusta suuhun rahvaan kesken, ja mitä alussa hiljaa kuiskailtiin korvasta korvaan, oli pian leimahtava ilmeiseen tyytymättömyyteen. Tähän olivat kartanoin omistajat enimmästi itse syypäät, he joutuivat ymmälle, kukin toimi omin päinsä ja omanedun pyyntö tuli vasta oikein selvästi näkyviin, kun kukin piti vaan huolta itsestänsä — kun vaan sai elää rauhassa väkensä kanssa, ei naapurista mitään välitetty. Sen sijasta, että rehellisellä omallatunnolla ja vanhalla totutulla ystävällisyydellä olisivat näinä aikoinakin kohdelleet väkeä, kyyrystelivät muutamat omain palkollistensa edessä ja suostuivat antamaan kaikkia, niitä ne tyhmyydessään vaativat, toiset ottivat korkeat sääret selkäänsä ja uhkasivat miekalla ja pistoolilla, ja minä olen nähnyt muutamia, joilla aina oli kaksi pyssyä muassaan, kun ajelivat omilla pelloillaan. Ja minkä tähden? Juuri sentähden ettei heillä ollut mitään hyvää omaatuntoa ja että ihmisrakkaus heistä oli jo aikaa kadonnut. — Tätä tietysti ei voitu sanoa kaikista tilanhaltioista.
Akselista ei sitä myöskään voitu sanoa, väkeänsä kohtaan ei hän koskaan ollut paha ollut, ja jos ei hän tavallisesti kova ollutkaan, voi hän kumminkin siksi tulla, jos hän pelkäsi asemansa isäntänä rupeevan horjumaan. Semmoisissa oloissa, kuin mailmassa nyt oli olemassa, tulee tavallisesti jokaisen oikea luonto näkyviin, niinkuin sitä myös humalaisista ihmisistä sanotaan, ja sen täytyi olla perhanan kokenut ja kylmäverinen mies, joka voi pitää silmällä koko tätä melskettä ja häiriötä, pysyä varovana ja katsella sitä kaukaa ja arvata, mikä hyvä, mikä paha oli, ja kuinka oli johtaminen alustansa näissä hyrskyvissä aalloissa. — Tähän ei ollut Akselilla kykyjä hän joutui pian ymmälle ja tarttui sokeasti kaikenkaltaisiin apukeinoihin, päästäksensä selville, ja niin tapahtui, että hän teki itsensä syylliseksi tilanhaltiain molempiin tyhmyyksiin: milloin myöntyi hän mielettömiin vaatimuksiin, milloin taas heräsi kyrassieriluutnantin luonto hänessä ja tarttui hän silloin pistooliin ja sapeliin. — Hänen alamaisensa eivät olleetkaan enää semmoisia, kuin ennen olivat olleet, ja siihen oli Aksel syypää: sillä välistä oli hän ottanut heiltä yhtä ja toista pientä, jota köyhä mies vanhan tavan mukaan pitää suuressa arvossa, ja välistä taas oli hän täysin käsin hyväntahtoisuudessaan jaellut heille kaikenlaisia armolahjoja ja oli herättänyt väessä himon enempään, sillä hän ei tuntenut ihmistä, erittäinkään köyhää maanviljeliää. Hän oli kiittänyt, väkeä, kun he laiskana olivat olleet, ja oli heitä moittinut, kun he olivat ahkeria olleet, sillä hän ei tietänyt kuinka paljo väki voi työtä tehdä. Lyhyesti sanoen, hän ei ollut kohdellut heitä oikeuden ja kohtuuden, vaan omien oikkujensa mukaan, ja koska hän viime ajoilla ei ollut millään hyvällä mielellä ollut, oli tyytymättömyys päivätyöläisten seassa kasvanut, ja mikä tähän asti ei heissä vielä tahtonut syttyä tuleen, niinkuin vanhan kovan tammipuun laita on, sen virikkeiksi tuotiin muualta yhä uusia tervaksia, niin että senkin viimein täytyi ruveta palamaan.
Jokainen tietää, että ainoastaan viallisista puista tämmöisiä virikkeitä saadaan, ja Akselin läheisyydessä, kasvoi semmoinen pilaantunut honka, josta monta tervaslastua voi lähteä: nimittäin Gürlitz. Tämä puu oli myös kerran terve ollut, mutta vaikka pastori Behrens oli tehnyt mitä oli voinut, sitä semmoisena pitääksensä, oli puu kumminkin sairastunut, sillä kukin niistä isännistä, jotka sitä toinen toisensa perästä olivat hallinneet, oli taittanut siitä oksan, ja tuo vanha tervanpolttaja Pomukkelskopp iloitsi oikein sydämestänsä, että puu oli viallinen, ja ajatteli vaan mitä mehuja hän siitä saisi lähtemään. Sillä löytyy todellakin — hirmuista kyllä — isäntiä, jotka enemmän pitävät rappiolle joutuneesta kuin hyvinvoivasta työväestä, ja jotka iloitsevat, että heidän alamaisensa ovat heille velkaa, sillä silloin voivat he heitä paremmin nylkeä. — Mutta Pomukkelskopp ei ollut ajatellut, että semmoinen viallinen, tervanen honka ukkosen tulen siihen iskeissä, palaa pikemmin ja paremmin kuin terve puu; ja herra ritariskartanon omistajan naapurit, jotka varsin hyvin tiesivät, että Gürlitzin väkeä kohdeltiin pahasti ja sentähden heistä usein olivat pilkkaa tehneet eivät myöskään ajatelleet, että se tuli, jonka Pomukkelskopp — tietysti tahtomattansa — oli sytyttänyt, kärventääksensä omaa selkäänsä, myöskin saattoi kerran polttaa heitä, ja niin tuli Gürlitz siksi ahjoksi, josta tuli levisi koko seutuun.