Gürlitzin päivätyöläiset olivat viinaan meneviä, sillä kartanossa oli viinakeittimö, josta he koko viikon kuluessa saivat viinaa velaksi, joka velka palkan maksupäivänä vedettiin pois heidän palkastansa; ehtimiseen juoksentelivat he myös kaupungissa ja veivät joka pennin, joka heille ylitse oli jäänyt, Rahnstädtiin, jossa he kyllä saivat tietää, miten laita mailmassa oli, ja näissä tilaisuuksissa olivat herrat puotimiehet myöskin selittäneet heille, mimmoiseksi mailman vielä pitäisi tulla, ja kun he sitte kotia tulivat, kaasivat he kaiken viina-viisautensa yhteen astiaan ja sytyttivät tämän onnettoman keitoksi palavien himojensa ja halujensa kanssa tuleen, niin että sen siniset, liehuvat liekit kohosivat korkealle ilmaan ja heidän nälkäiset vaimonsa ja lapsensa seisoivat aaveentapaisesti ympärillä ja pitivät tuon viallisen puun tervasta lastua — omaa hätäänsä ja kurjuuttansa — tulessa ja juoksivat sitte, tämä tulisoihtu kädessä, ympäri lähiseutua ja saivat viimein itse vanhan, rehellisen ja kovan tammipuunkin syttymään.
Ilmituleen ei se tosin heti leimahtanut, sillä sille oli vielä monta estettä voitettavana; vielä kuului järjellisten ihmisten hyväntahtoisia varoituksia, vielä oli vanha uskollisuus elossa, vielä oli muisto jälillä entisistä hyvistä töistä, vielä oli olemassa synnynnäinen oikeuden tunto, joka eksyneessäkin sielussa on hereillä ja kaivaa kärkensä omaantuntoon; ja tämä kaikki lankesi kuin kylmä sade taivaasta näille hehkuville hiilille ja esti tulen valloilleen pääsemästä, vieläpä Gürlitzissäkin. Mutta jos Gürlitziläiset olisivat voineet arvata isäntänsä ajatukset, niin olisi kyllä tuli pikemmin ilmileimahtanut, sillä Pomukkelskopin sielussa vallitsi milloin törkeä viha, milloin mitä kurjin pelkuruus, sillä hyvän omantuntonsa oli hän jo menettänyt ja entisistä hyvistä töistänsä ei hän myöskään voinut kerskata. Milloin huusi hän vimmoissaan: "Voi niitä lurjuksia! Lait ovat muutettavat! Mitä hyvää on hallituksesta, jolla on sotamiehiä, vaan joka ei niitä käytä? Mitä? Minun omaisuuteni on vaarassa; hallituksen pitää suojella minun omaisuuttani". Milloin kutsui hän poikansa Kustaan kartanolta sisään ja sanoi: "Sinä pöllöpää, mitä on sinulla puijien kanssa tekemistä, anna heidän puida mielensä mukaan, minä en tahdo torua väkeäni", ja kääntyi Kanasensa puoleen, joka istui jäykkänä kuin kanto ja katseli Pomukkelia, nenä pitkänä ja leuka terävänä, liikahtamatta edes päätänsäkään.
"Kanaseni", huudahti Pomukkelskopp, "minä tiedän mitä sinä ajattelet, sinä ajattelet, että minun pitää näyttää että olen mies; mutta se ei käy laatuun! Kyhkyseni! Meidän täytyy luovia, meidän täytyy luovia, varovaisella luovimisella saavumme ehkä vielä satamaan".
Kananen ei lausunut mitään tähän tuumaan, mutta näytti siltä, kuin ei hän puolestansa siihen suostuisi, ja Pomukkelskopp kääntyi Mallaan ja Sallaan: "Lapsukaiseni, ei hivaustakaan siitä, mitä täällä puhutaan! Minä tarkotan palvelusväelle! Ja olkaa ystävällisiä heitä kohtaan ja pyytäkää rakasta äitiänne, että hänkin on ystävällinen. Herranen aika, olenhan minä aina pitänyt ystävällisyydestä".
Ja Malla ja Salla kävivät nyt Kanasen kimppuun: "Äiti kulta, ette ole kuulleet, ette tiedä vielä mitä kummia on tapahtunut; Juha Jokkum on kertonut, että päivätyöläisten vaimot ovat piesseet nokkosilla erään kartanonomistajan. Äiti, meidän täytyy olla mielinkielin; muuten ei käy hyvin, muuten ei käy hyvin!"
"Te olette hulluja kaikki!" sanoi Kananen ja siirtyi ovea kohden. "Minäkö pelkäisin semmoisia roistoja?" huudahti hän ja lähti ulos ovesta.
Mutta tämä, asiain näin ollessa, melkein luonnoton urhollisuus oli jotakin varsin yksinäistä, sen täytyi ilman muiden apua ihan hyödyttä raueta tyhjään, sillä Mukkel, joka tuskallisesti pelkäsi rajun ilman puhkeemista, ei antanut itseänsä kiihottaa, ei houkutella, ja tämän hiljaisen, yksinkertaisen perheen muut jäsenet pitivät tällä kertaa isän puolta.
"Lapsukaiset", huudahti isä, "jokaista tulee kohdella ystävällisyydellä. — Ne perhanan roistot! Kukapa olisi sitä muutamia kuukausia takaperin voinut ajatella? Filip ja Natti, te ette saa lyödä kylän lapsia ettekä maalata enää vanhan Brinkmannin selkään aasinpäätä! — Senkin roistot! Mutta tuo kirottu Rahnstädtin reformiyhtiö ja juutalaiset ja puotimiehet ovat heitä yllyttäneet; mutta malttakaapa…!"
"Niin, isä", sanoi Salla, "ja kankuri Rührdanz on jo ruvennut Rahnstädtin reformiyhtiön jäseneksi ja muut kylän asukkaat aikovat myös mennä sinne; siitä voi tuho tulla".
"Herranen aika, se on kyllä mahdollista! Mutta, malttakaapa, kyllä minä siihen mutkan muistan, minä rupeen itse yhtiön jäseneksi".
"Te?" huudahtivat molemmat tyttäret yhtä haavaa, ikäänkuin aikoisi heidän isänsä omalla kädellään pistää talonsa tuleen.
"Minun täytyy, minun täytyy! Sen kautta pääsen porvarien suosioon, etteivät he enää yllytä noita lurjuksia minun kimppuuni; minä maksan käsityöläisille heidän saantinsa, ja — setäytyyminun tehdä! — se on saakelin kova asia, mutta minuntäytyyse tehdä! — minä pyyhkäisen pois kirjoista päivätyöläisteni velat".
Malla ja Salla hämmästyvät; semmoisena eivät he isäänsä vielä milloinkaan olleet nähneet; mutta he saivat vielä suuremman syyn hämmästyäksensä, kun isä sanoi: "ja sen tahdon minä painaa teidän mieleenne, olkaa hyvin kohteliaat pastorille ja hänen rouvallensa — Jumala paratkoon! — äiti ei sitä tee - Kanaseni, Kanaseni, mihin kurjuuteen sinä minun saatat! Pappilan herrasväki voi meille olla sanomattoman suureksi eduksi ja vahingoksi. Ah, mitä ihmeitä voivat tilanomistaja ja pappi toimeen saada, jos he uskollisesti yhtä pitävät näinä pahoina aikoina! Meidän on ystävällisesti kutsuminen heitä luoksemme, sittemmin, kun ajat taas tulevat rauhallisiksi, voimme tämän kanssakäymisen rikkoa, jos ei se meitä miellytä". —
Ja todellakin! Muutaman päivän perästä tuli pastori Gottliebille sydämelliset terveiset herra ja rouva Pomukkelskopilta — Kananen oli siis antanut myöden tässä asiassa — ja pyydettiin, että herra pastori olisi hyvä ja tulisi rouvansa kanssa päivälliselle; sanansaattaja odotti vastausta.
Bräsig sattui juuri olemaan pappilassa, talouden toimia tarkastelemassa.
Kun Gottlieb oli kutsumuskirjeen lukenut, seisoi hän ällistyneenä, kuin olisi hän kutsuttu tuomiokapitulin eteen väärän opetuksen tai epäsiveellisen käytöksen tähden.
"Mitä?" huudahti hän. "Kutsumus meidän kartanon isännältä? Missä onLiina? Liina!" huusi hän ulos ovesta.
Liina tuli, luki kirjeen ja katseli Gottliebiä, joka seisoi neuvotonna hänen edessänsä, hän loi myös silmänsä Bräsigiin, joka istui sohvankulmassa ja irvisteli itseksensä.
"No", virkkoi Liina viimein, "sinne emme tietysti mene?"
"Lapsi kulta", sanoi pastori Gottlieb — sillä hän kutsui vaimoansa aina "lapsikullaksi", kun hän aikoi paiskata papillisen arvonsa hänelle vastapainoksi, muuten sanoi hän vaan "Liina" — "lapsikulta, sinä et saa hylätä kättä, jonka veljesi tarjoo sinulle".
"Gottlieb", sanoi Liina, "tässä ei ole kysymystä kädestä, vaan päivällisestä, ja veljen nimi on Pomukkelskopp — Enkö ole oikeassa, Bräsig?"
Bräsig ei sanonut mitään, hän vaan irvisteli, hän istui jäykkänä, kuin Mooseksen Taavetti punnitessaan, kultarahaa, ja katseli kumpi oli vaa'assa painavampi, papillinen arvoko vai terve ihmisjärki.
"Lapsi kulta", sanoi Gottlieb, "kirjotettu on: Sinä et saa antaa auringon laskea vihasi ylitse, ja jos joku lyö sinua korvalle…"
"Gottlieb, se ei sovi tähän; emmehän ole vihaisia, ja mitä korvapuustiin tulee, olen minä samaa mieltä kuin Bräsig. — Jumala antakoon minulle anteeksi! mutta ennen muinoin lie kai laita ollut toinen, mailmassa, sen verran tiedän vaan, että jos se nykyään olisi tapana, niin syntyisi siitä semmoinen korville mäiskiminen, että joka mies saisi käydä, poski turvoksissa".
"Mutta, lapsikulta…"
"Gottlieb, sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin toimiisi; mutta päivällisatria on maallinen toimi, ja Pomukkelskopin luona vielä maallisempi kuin tavallisesti. Ja sinä unhotat, että meillä on vieraita. Eikö pehtori Bräsig ole täällä? Ja etkö tahdo ennemmin syödä pehtori Bräsigin kanssa kotona hernerokkaa ja siankorvia, kuin Pomukkelskopin kanssa herkkuja? Ja Miinan ovat he jättäneet kutsumatta", lisäsi Liina, kun Miina samassa astui sisään, "ja he tietävät kumminkin, että Miina asuu meillä".
Tämä oli Gottliebistä pätevä syy, hän piti paljo herneruo'asta ja porsaan korvat söi hän tavallisesti aina yksin, ja minä voin lisätä vielä, että hän todellakin rakasti suuresti Bräsigin seuraa, joka häntä niin paljon oli auttanut ja uskollisesti ohjannut maan viljelemisessä, ja Gottlieb aprikoi usein, kuinka semmoinen mies, kuin Bräsig, joka oli niin uskollinen ja rehellinen toimissaan, kuitenkin saattoi olla niin vähän kristillinen ja kirkollinen mielialaltaan. — Hän hylkäsi siis Pomukkelskopin kutsumuksen, mutta kun he nyt istuivat hernerokan ääressä ja Bräsig sattumalta tuli mainitsemaan, että hän olivarsinainenjäsen Rahnstädtin reformiyhtiössä, hypähti pastori Gottlieb kuin nuoli pystyyn, jätti siankorvat siksensä ja piti ankaran saarnan reformiyhtiötä vastaan. Liina nykäisi häntä tuontuostakin takinliepeestä: kylmenihän tällä tavoin hernerokka; mutta Gottlieb ei siitä välittänyt: "Niin", huusi hän, "Jumalan vitsaus on tullut maahan; mutta voi sitä ihmistä, jonka Herra valitsee vitsaksensa!" mutta koska ei tämä ollut mikään kirkko, puuttui Bräsig hänen puheesensa ja kysyi, kenenkä Jumala sitte siksi oli valitseva.
"Se on Herran kädessä!" huusi Gottlieb, "hän voi valita siksi minun, hän voi valita siksi Liinan, hän voi valita siksi teidän!"
"Liinaa ja minua ei hän valitse", sanoi Bräsig ja pyyhkieli suupieliänsä, "Liina ruokki köyhiä vuonna 47 ja minä vannoin muutama viikko sitte tasa-arvoa ja veljyyttä reformiyhtiössä; minä en ole mikään vitsa, minä en tee kenellekään ihmiselle pahaa; mutta jos minä kerran saisin Samuli Pomukkelskopin kynsiini — niin…"
Gottlieb oli liian kiihkoissaan, hän ei tätä ollenkaan kuullut, vaan saarnasi edelleen: "Oo, perkele käy nyt ympäri mailmassa kuin kiljuva jalopeura, ja se puhelava, joka tuossa kirotussa reformiyhtiössä on rakettu, on alttari, jossa hänelle uhria kannetaan; mutta minä pystytän toisen alttarin tätä alttaria vastaan; Jumalan huoneessa tahdon minä saarnata perkeleen suitsutusuhria, roformiyhtiöitä, vääriä jumalia ja heidän alttareitansa vastaan!"
Niin puhein istui hän ja särpi pikaisesti pari lusikallista rokkaa. Bräsig antoi hänen olla vähän ajan rauhassa, mutta kun hän havaitsi, että tuo nuori hengellinen herra taas oli sen verran vaipunut maallisiin toimiin, että hän kävi siankorviin käsiksi, sanoi hän: "Herra pastori, yhdessä kohdassa olette oikeassa, Rahnstädtin puhelava näyttää jotakuinkin perkeleen alttarilta, se on todellakin kuin jonkun viinakeittimön jähdytysamme; mutta että hänelle siellä uhrattaisiin, sitä en voi sanoa, jollei juuri räätäli Wimmersdorf tahi teidän oma rakas isänne sitä tee, sillä hän pitää aina kaikkein pisimmät puheet — ei, älkää minua keskeyttäkö! — Minä tahdon vaan sanoa, että niin kauvan kuin minä pirun olen tuntenut, ja siitä on jo monta vuotta, ei hän mielellään puutu Rahnstädtin reformiyhtiön toimiin, sillä niin tyhmä ei hän suinkaan ole".
"Gottlieb", sanoi Liina, "sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin toimiisi, mutta eihän toki ottane niin maallista asiaa kuin reformiyhtiötä saarnan aineeksi?"
Kyllä vaan, sanoi Gottlieb vakaasti, sen hän oli tekevä.
"No, olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig; "mutta mitä ihmiset sanovat, että nimittäin papit parhaiden ymmärtävät valvoa omaa etuansa, se ei ole totta, sillä sen sijasta että heidän pitäisi saarnata kirkkoon ne ihmiset, jotka eivät kirkossa käy, saarnaavat he ulos nekin, jotka siellä vielä käyvät".
Ja pehtori Bräsigin ennustus kävi toteen, sillä kun Gottlieb seuraavana sunnuntaina erinomaisella kiivaudella saarnasi tätä uutta aikaa — josta hän sivumennen mainiten ymmärsi yhtä paljon kuin äskensyntynyt lapsi — ja reformiyhtiöitä vastaan, ja toisena sunnuntaina vielä aikoi tätä tointansa pitkittää, jäivät ainoastaan Liina ja Miina ja lukkari kirkkoon, sillä niitä muutamia kehruakkoja, jotka siellä täällä yksinään istuivat penkeillä, ei voitu lukuun ottaa, sillä Gottlieb tiesi kyllä, etteivät ne olleet tulleet kirkkoon hänen saarnansa vaan sen keitoksen tähden, jonka he sunnuntaina pappilassa saivat päivälliseksensä. Hän meni sentähden saarnansa ja rouvaväkensä kanssa kotia ja nuo muutamat kehruakat seurasivat astiainsa kanssa perästä, lukkari lukitsi kirkon, ja Gottlieb oli samalla mielellä kuin sotilas, joka kiihossaan on paiskannut miekan, jolla hänen pitäisi taistella, keskelle vihollisten ryhmää ja nyt seisoo aseetonna taistelutanterella.
Niin oli laita kaikkialla maassa, toisen käsi oli toista vastaan; mailma oli kuin ylösalasin mullistettu, ne joilla jotakin oli ja jotka ennen olivat ylvästelleet, olivat nyt alamieliset, ja ne joilla ei mitään ollut, olivat rohkeat, ne joita ennen oli viisaina pidetty, moitittiin nyt tyhmiksi, ja tyhmät tulivat yht'äkkiä viisaiksi; ylhäiset muuttuivat alhaisiksi, aatelismiehet luopuivat aatelisuudestaan, ja päivätyöläiset vaativat että heitä piti nimitettämän "herroiksi". Mutta kaiken tämän pelkuruuden ja hävyttömyyden läpi kulki kaksi lankaa, jotka voivat ihmistä taas lohduttaa ja virvottaa. Toinen näistä langoista oli korean kirjava ja jos seurasit sitä ja voit irtauttaa itsesi maan yleisestä tuskasta ja oman edun pyynnöstä niin voit sille nauraa sydämesi pohjasta, se oli ihmisten narrimaisuus joka nyt tuli peittelemättä näkyviin. Toinen lanka oli ruusunpunanen ja siinä riippuivat kaikki ne avut, joilla toinen ihminen voi tehdä toisen onnelliseksi: sääliväisyys ja armeliaisuus, terve ihmisjärki ja viisaus, uutteruus ja tyytyväisyys, ja tämä lanka oli rakkaus, puhdas ihmisrakkaus, jonka avuliaat kädet kietoivat tuon saastaisen itsekkäisyyden likaiseen kihermään, vastaiseksi vaan Jumalan oman päätöksen jälkeen, merkiksi, että se on pysyvä voimassa pahimpinakin aikoina, mutta ken tiesi, hän voipi vielä antaa tämän hienon viivan levetä, niin että koko tuo likainen kihermä loistaa ruusunpunaselta, sillä lanka — Jumalan kiitos! — ei ole katkaistu.
Luku 36.
Miksikä Sulttaani, Jokkum, rouva Nüssler ja Bräsig riitaantuvat ja Rudolf ja Miina eivät saa yhdistyä. — Mitä Jokkum laati Rostockin lehdeltä, ja miksikä Bräsig esittelee rouva Nüssleriä Rudolfille vanhan testamentin aikaisena enkelinä. — Miksikä Fritz Triddelfitz ja hänen kimonsa olivat kumpikin hyvin nöyriä ja rouva Nüssler kaasi revolverit täyteen kuumaa vettä, ja Bräsig särki toisen revolverin hanan, ja on olevinansa Fritzin tätinä. — Sulttaani herättää Jokkumin hännällään, Sulttaani on viisas koira.
Reksow pysyi levollisena, nimittäin mitä päivätyöläisiin, rouva Nüssleriin ja Rudolfiin tuli; Jokkumin ja Sulttaanin laita ei ollut yhtä hyvä.
Sulttaani oli kerta kävellyt navettaan katselemaan ja oli siellä nähnyt pienen leikillisen olennon, jota vanha paimen Flasskopp hoiteli; tämä olento oli Sulttaanin ilmetyinen kuva ja sitä kutsuttiinkin samalla nimellä. Sulttaani muisti vielä varsin tarkkaan lapsuuden ajoiltansa, mimmoisten olojen vallitessa hän oli Sulttaani "kuudennen" jälkeen noussut Reksowin valtaistuimelle, hänen mieleensä johtui se surullinen ajatus, että tämä hänen kuvansa, jota Flasskopp niin huolellisesti ruokki makealla maidolla, kenties oli aiottu johonkin korkeampaan asemaan ja mahdollisesti oli seuraava häntä "Sulttaani kahdeksantena;" ajat olivat sen mukaiset. Hän tuli hyvin levottomaksi. Hän oli kahdella päällä, pitikö hänen, vetäen syyksi ettei hän enää voinut mukaantua nykyiseen aikaan, jakaa hallitus Reksowissa Sulttaani kahdeksannen kanssa, vai pitikö hänen kohdella häntä vallankilpailiana, syödä suuhunsa hänen edestänsä makea maito, antaa hänelle potkaus ja ajaa hänet tiehensä yli Reksowin rajan. Hän katseli tarkasteli yhä Jokkumia silmiin, mikä loppu tästä viimeinkin oli tuleva; mutta Jokkumilla oli kyllä itsestänsä tekemistä, hän oli myös suurimmassa levottomuudessa, ja niin huonoiksi olivat ajat tulleet, etteivät edes enää nämät vanhat ystävät pitäneet yhtä, vaan olivat käyneet levottomiksi ihan päinvastaisista syistä: Sulttaanille oli toinen hallitsia kauhuksi, Jokkum sitä vastaan sydämestänsä semmoista toivoi; Sulttaani ei rakastanut yksityistä elämää ja paljaiksi kalvettuja luita, Jokkum sitä vastaan katseli yksityiselämään kuin kultaiseen maljaan, jonka Miina oli täyttävä aamusin kahvilla, äiti päivällä väkevällä oluella ja illalla sjuklalla, vieläpä punssillakin, kun Bräsig talossa oli; hän halusi ehdottomasti päästä hallituksen huolista vapaaksi, erittäinkin nyt, kun ajat olivat semmoisia, että oli niiden tähden unhottaa piippunsakin. Hän luki vielä yhä Rostockin lehteä, mutta viskasi sen aina vihoissaan pois luotansa, sanoen rakkaalle vaimollensa: "Äiti, siinä ei mainita vielä nytkään mitään hanhista". Hän luulotteli nimittäin, että häntä koko maassa pidettiin kovasydämisenä isäntänä, kun hän Rudolfin neuvosta oli päivätyöläisillensä hanhien[14] asemasta antanut kauniin summan rahaa, ja hän piti sitä Rostockin lehden velvollisuutena, että se, jota hän jo neljäkymmentä vuotta oli tilannut, piti hänen puoltansa tässä hanhijutussa. Ja sen olisi Rostockin lehti minunkin mielestäni aivan hyvin tehdä voinut, sillä Jokkum oli tässä asiassa viaton kuin äsken syntynyt lapsi; mutta lehden toimittaja oli kai sen unhottanut, tai oikeammin, ei ollut asiasta milloinkaan tietoa saanut. — Mutta Jokkum ei sitä unhottanut: missä kaksi palvelustyttöä seisoi yhdessä ja puheli myssynnauhoista, silloin luuli Jokkum heidän puhuvan siitä, ettei tänä vuonna saatu mitään hanhen munia Reksowissa, ja kun kaksi päivätyöläistä kauroja puidessaan seisoi luuvan lattialla ja puheli vuoden tulosta, luuli hän heidän tuumailevan sitä, ettei tänä syksynä ollut enää hanhia, jotka kauroja tarvitsivat. Hän ei siis ollut tyytyväinen uuteen aikaan eikä uuteen talouden pitoon, hän ei enäämillään ehdollatahtonut hallita; Sulttaani sitä vastaan tahtoi vielä hallita, ja niin oli näiden molempien vanhain ystäväin välillä sopu rikkoontunut ja side oli katkaistu.
Rouva Nüssler oli näinä kovina aikoinakin, niinkuin sanottu, varsin levollinen; mutta Jokkumin tila rupesi häntä kuitenkin arveluttamaan ja hän katseli, usein ulos akkunasta, Bräsigiä ikävöiten.
"Minä en tiedä", sanoi hän Rudolfille, "miks'ei Bräsig tule? Hänellä, Jumala nähköön, ei kumminkaan ole mitään mailmassa tekemistä, eipä käy edes minuakaan katsomassa".
"Täti kulta", sanoi Rudolf, "tunnettahan hänen? jos ei hänellä mitään ole tekemistä, niin hankkii hän itselleen jotakin. Huomenna tulee hän kumminkin".
"Mistä sen tiedät?"
"Niin täti kulta", sanoi Rudolf hieman vitkastellen, "minä — minä olin aamulla katsomassa ruistamme Gürlitzin rajalla ja poikkesin samassa hetkeksi pappilaan; siellä Bräsig istui ja huomenna lupasi hän tulla".
"Rudolf, sinä et saa juoksennella pappilassa, sitä en minä suvaitse; sunnuntaisin, kun minä olen muassa, on toinen asia. Te istutte siellä ja kuhertelette ja sinä panet Miinan päähän kaikenlaisia ennenaikaisia houreita häistä ja naimisista, joista ei kumminkaan vielä mitään voi syntyä".
"Niin, mutta täti kulta, jos ei nyt piakkoin häät tule, niin tulemme me vanhoiksi ja harmaiksi, niitä odottaissamme".
"Rudolf", sanoi rouva Nüssler ja läheni ovea, "mihinkä joudumme minä ja Jokkum? Olemmehan vielä nuoria ja voimme työtä tehdä; pitääkö hänen ruveta takataataksi ja minun muonamuoriksi?"
"No", sanoi Rudolf, kun rouva Nüssler oli ulos mennyt, "niin liian nuoria ette toki enää ole, ettette jo voisi lepoon vetäydä. Ukko on kyllä siihen heti valmis, mutta eukko! hän tekee työtä siinä kuin kolme. No, huomenna tulee Bräsig; minä lykkään hänen edeltäni".
Ja Bräsig tuli: "Hyvää huomenta. Pysy paikallasi, Jokkum! — No, onko teilläkin täällä pieni kapina alulla?"
"On", sanoi Jokkum ja puhalteli savuja suustaan kuin kuokkamaasta; "mitäpä sille voi tehdä — Sulttaani?" sanoi hän, sillä hänen oli kääntyminen kysymyksellään Sulttaaniin, koska Bräsig jo aikaa oli pujahtanut ulos ovesta ja huusi ulkona rouva Nüssleriä.
"Herranen aika, Bräsig", sanoi rouva Nüssler ja pyyhki käsiänsä esiliinaansa, sillä hän oli juuri taikinan vanuttamisessa, "herranen aika, Bräsig, teitäkään ei saa nähdä näinä kamalina aikona! Mitenkä jaksaa minun veljeni Kaarlo?"
"Bonus! niinkuin sihteeri Rein sanoo, eli bong, niinkuin vintiö sanoo, eli 'aina parempi puoli päällä päin' niinkuin minä sanon; mutta hänen kunniallisen nimensä häpäiseminen ja pienen Lovisansa ero Fransista kalvaa vaan vielä yhä hänen sydäntänsä ja tämä sisällinen haava vaivaa häntä, niin ettei hän tahdo välittää mitään uudistuspuuhista, parlamenteista ja muista korkeista valtiollisista asioista".
"Jumalan kiitos!" huudahti rouva Nüssler, "siitähän tunnen Kaarlo veljeni hyvin, ettei hän välitä semmoisista hullutuksista".
"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja asettui tanakasti vanhan kultasensa eteen, "te päästitte varomattoman sanan suustanne, niinkuin rehtori Baldrian nykyään teki, kun puhe oli päivätyöläisten perunamaista; mutta tätä nykyä pitää punnita sanojansa — Kurz paiskattiin joku aika sitte niiden tähden ulos — ja minä olen Rahnstädtin reformiyhtiön varsinainen jäsen enkä voi pitää hyvänäni, mitä te sanotte hullutukseksi".
"Ettehän mahda aikoa paiskata minua ulos omasta kyökistäni?" huudahti rouva Nüssler ja pisti kätensä kupeisinsa.
"Olenko minä sitä sanonut?" kysyi Bräsig, "Ludwig Filip on ajettu pois, Baierin Ludwig on ajettu pois, Ludwig Kurz on ajettu pois; onko teidän nimenne Ludwig? Ei, minä olen tullut tänne katsomaan omin silmin, kuinka täällä on laita, ja jos täällä kapina syntyy, niin tulen minä tänne Rahnstädtin reformiyhtiön ja porvarikaartin kanssa — meillä on kaikilla keihäät ja muutamilla pyssykin — ja minä tahdon varjella teitä".
"Hitto hänen on perivä, joka uskaltaa tulla tänne keihäineen, pyssyineen!" huudahti rouva Nüssler. "Sanokaa teidän roistojoukollenne, että he hankkivat itselleen uudet kädet ja jalat vanhain varaksi, sillä ne lyödään täällä rämäksi".
Niin puhein kääntyi hän pois meni ruokakammioonsa ja paiskasi oven perästänsä lukkoon.
Niin, ajat olivat kovat! Vieläpä tämänkin, vanhan uskollisen parin välille oli paholainen eripuraisuuden siemenen kylvänyt, ja kun Bräsig jonkun aikaa oli seisonut ruokakammion edessä, niinkuin Sulttaani toisinaan, tuntui hänestä samoin kuin Sulttaanista, ikäänkuin pantaisiin hän pois viralta, ja hän meni, pää kallellaan, asuntupaan takasin ja sanoi Jokkumille: "Nyt on todellakin huonot ajat! Ja sinä istut täällä, etkä jäsentäsi järkähdä? Sinun omassa huoneessas riehuu kapina multahirsiä myöden".
"Niin, Bräsig, minä tiedän sen, se tapahtuu hanhien tähden", sanoi Jokkum; "mutta mitä voi sille tehdä? — Bräsig, kaada itsellesi pieni naukku!" ja hän osotti jalallaan kaapin alimmaiselle hyllylle: "tuolla on pullo".
Bräsig kai nyt naukkuja muisteli! Hän asettui akkunan ääreen ja katseli ulos ilmaan ja niinkuin kevättuuli ajeli taivaalla sadekuuroja ja taas antoi auringon paistaa pilvien raosta, niin ajeli myös kaikenlaisia surullisia ajatuksia kuin hajanaisia pilvenrepaleita Bräsigin päässä: "Mitä?" huudahti hän, "niinkö on siis tämäkin päättyvä? Minä tahdoin auttaa häntä, ja hän tölmäisee minua vasten rintaa?" ja taas valaisi auringon paiste hänen mieltänsä, mutta vaan vilaukselta ja ilkullisella valolla, joka ei lämmittänyt: "Haha!" nauroi hän, "minä tahtoisin nähdä, kuinka hän taistelee koko Rahnstädtin porvarikaartia vastaan, ja kuinka räätäli Wimmersdorf ja tuo viisasteleva värjäri 'Minä myös' pötkivät käpälämäkeen!"
Rudolf kävi juuri poikki kartanonpihan, ja nähdessänsä Bräsigin akkunassa, tuli hän sisään, koska hänellä oli hänen kanssansa puhumista.
"Hyvää päivää, pehtori Bräsig".
"Päivää, päivää, Rudolf. No, kuinkas on laita? Minä tarkotan päivätyöläisiä. Kaikki rauhassa?"
"Kyllä vaan! Tähän asti ei ole vielä kukaan hiiskunut sanaakaan".
"Saatpa nähdä, että hanhet…" jupisi Jokkum.
"Eno kulta, jättäkää toki hanhet rauhaan", sanoi Rudolf.
"Mitä on noista perhanan hanhista sanomista?" kysyi Bräsig.
"Ei juuri mitään", sanoi Rudolf. "Näettehän, viime vuonna oli minulla niistä niin monta harmia, ensin piti niitä paimennettaman pyörtynöillä, sitte saivat ne käydä laitumella niityillä ja syksympänä sänkipellolla, jolloin ne yhä juoksivat syysoraille, jonka tähden minä kutsuin kokoon kaikki päivätyöläiset ja lupasin jokaiselle 4 taaleria, jos he tahtoivat luopua hanhistansa, ja siihen he suostuivatkin, ja nyt on eno saanut, päähänsä että väki pitää häntä hirmuhaltiaana ja että noiden vietäväin hanhien tähden vielä on kapina syttyvä".
"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, joka samassa tuli sisään, "joko nyt taas on hanhista puhe!" ja heittäytyi tuolille, kohotti esiliinan silmillensä ja rupesi katkerasti itkemään.
"Jumalan tähden, täti kulta, mitä tämä on?" huusi Rudolf ja juoksi hänen luoksensa, "kuinka voi semmoinen seikka teitä niin surettaa?"
"Mitä voi sille tehdä?" kysyi Jokkum ja nousi myös seisaalle.
Bräsig aikoi myös sanoa jotakin, mutta maltti mielensä, sillä hän kai parhaiten tiesi, mikä rouva Nüsslerin sydäntä rasitti, hän kääntyi akkunaan päin, veti silmäkarvansa korkealle ja katsella tuijotteli ulos keväiseen ilmaan.
Rouva Nüssler kavahti ylös tuoliltaan, kuivasi silmänsä, sysäsi Rudolfin ja Jokkumin syrjään — jotenkin tulisesti — kävi Bräsigin luoksi, löi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Bräsig, minä tiedän, teidän tarkotuksenne oli hyvä; minä en tahdokaan lyödä kenenkään luita ruhjuksi".
"Oo, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, ja keväinen ilma sateineen, auringon paisteineen tuli näkyviin hänen silmistään, sillä hän nauroi koko naamallaan ja silmistä tippui kyyneliä, "räätäli Wimmersdorfille ja rikkiviisaalle värjärille voitte kyllä minun puolestani antaa heidän ansaitun osansa".
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Rudolf.
"Sen minä teille selitän", sanoi Bräsig ja irrotti itsensä hiljaa rouva Nüsslerin syleilystä ja tarttui hänen käteensä. "Se merkitsee, että te saatte oikean enkelin anoppimuoriksenne. En tarkota sitä lajia enkeleitä, joita nykyään pyörii paaleissa ja kävelypaikoilla Rahnstädtissä, en! vaan semmoista vanhaa, kelvollista vanhan testamentin enkeliä, semmoista taisteluun kykenevää, urhokasta enkeliä, joka oikeassa asiassaan ei pelkää itse paholaistakaan ja joka vetää vertoja kolmelle semmoiselle herralle kuin te".
Ja hän asettui Rudolfin eteen, ikäänkuin olisi Rudolf ollut syypää rouva Nüsslerin sydämen tuskaan.
"Tulimmainen!" huudahti Rudolf, "mitähän olen minä tehnyt?" ja katsahti Jokkumiin, Jokkum loi silmänsä Sulttaaniin, Sulttaani ei tietänyt, eikä Jokkumikaan tietänyt, ja Rudolf lisäsi: "Minä en todellakaan tiedä…"
"Eikä ole tarpeesenkaan", sanoi Bräsig ja kääntyi tuimasti Jokkumiin päin: "Ja sinä, Jokkum, sinä saatat tyhmällä hanhijutullasi vielä koko talosi kapinaan. Sinun pitäisi ennemmin pysyä ihan vaiti, ja te, Rudolf, te tulette minun kanssani, minä tahdon pikimmältä luoda silmäyksen teidän maanviljelykseenne, nähdäkseni, mitä te olette Hilgendorfin luona oppineet".
Vaikeneminen oli Jokkumille luotuisin toimi, ja Rudolf sai sopivan tilaisuuden puhumaan Bräsigin kanssa vastaisten häiden jouduttamisesta. He myöntyivät siis mielellään kumpikin Bräsigin tuumiin.
Iltapuolella tuli Fritz Triddelfitz ratsastaen kartanolle. Tällä kertaa kimon selässä, joka kulki kummallisella tavalla: etujalat kävivät ulospäin kuin ihmisen, ja kaikkiansa koikki hän vaan kolmella jalalla, josta nähdään, että luonto toisinaan järjettömällä tavalla tuhlaa antimiansa. Kaunis ei Fritzin kimo suinkaan ollut, erittäinkään käydessään; mutta se oli nöyrä hevonen, se kumarteli koko matkan pitkin maantietä, ja niin soveltui hän Fritzin kanssa yhteen, sillä Fritz oli myöskin aatelismiehensä luona tullut erinomaisen nöyräksi ja höyliksi, ja jos muutamat hänen kumppaneistansa häntä pistelivätkin kimon tähden, niin nauroi Fritz hiljaa itseksensä: "Te pöllöpäät! Minä olen hyvästi hyötynyt kaupoistani, rautikon vaihdoin mustaan, mustan vaihdoin ruskeaan ja ruskean taas kimoon, ja aina olen saanut puhdasta rahaa väliä".
Kimo tuli siis nöyrästi Reksowin kartanolle Fritz astui nöyrästi alas selästä, tuli nöyrästi sisään huoneesen ja lausui nöyrästi "hyvää päivää".
"Äiti", sanoi Jokkum, "kaada toki herra Triddelfitzille kuppi kuumaa", sillä he istuivat juuri kahvin ääressä.
"Hyväinen aika!" ajatteli Bräsig, "jokohan nyt tuotakin 'herraksi' nimitetään!"
Fritz riisui päältänsä sadetakkinsa, veti jotakin ulos taskustansa, istui pöydän ääreen ja laski kummallekin puolelle kahvikuppiansa revolverin pöydälle, jommoisia kaluja juuri tähän aikaan ruvettiin täyttämään.
"Herra", huudahti Bräsig, "piruko teitä riivaa? Mitä te noilla perhanan ampuma-aseilla teette kahvikuppien keskellä?"
Ja rouva Nüssler nousi levollisesti tuoliltaan, otti molemmat revolverit toiseen ja kahvipannun toiseen käteensä, kaasi piiput täyteen kahvia ja sanoi hyvin vähäisesti: "Kas niin! nyt eivät ne enää laukee!"
"Jumalan tähden!" huusi Fritz, "ainoan turvan mikä meillä enää on…"
"Herra", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "luuletteko täällä nuorenJokkumin luona olevanne ryövärien luolassa?"
"Koko mailma on tätä nykyä ryövärien luola", sanoi Fritz, "sen herra von Rambow eilen selitti puheessaan päivätyöläisille, ja sentähden ratsastin minä Rahnstädtiin ostamaan näitä aseita — toisen itselleni, toisen herralleni — me tahdomme pitää puoliamme aina viimeiseen veren pisaraan asti".
Rouva Nüssler katseli karsasteli Bräsigiä ja nauroi hieman salaa;Bräsig nauroi täyttä kurkkuansa? "ja noilla kapineilla ja herra vonRambowin puheella aiotte te tukkia päivätyöläisten suun ja saattaaheidät toiselle mielelle?"
"Niin, sitä me aiomme; minun armollinen herrani sanoi väelle, että hän aikoi kohdella heitä lempeydellä mutta myöskin ankaruudella, jos niin tarvis vaati".
"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", tokaisi Jokkum suustansa.
"Voit olla oikeassa, Jokkum, mutta minä luulen että nuoressa aatelismiehessä ei ole miestä sitä tekemään, sinä saat nähdä, että hän kohtelee hävyttömiä lempeydellä ja rauhaa rakastavia kovuudella".
"Onko hän taas pitänyt puheen?" kysyi Jokkum.
"Koko oivan puheen!" vakuutti Fritz.
"Mistä hän niitä saa? Minun on sitä ihan mahdoton tietää".
"Sehän on ihan yhdentekevä", sanoi Bräsig, "mutta mitä sanovat päivätyöläiset näistä sydämen purkauksista?"
"Ne roistot", sanoi Fritz, sillä hän oli paitsi höyliyttä oppinut herraltansa vielä paljon muutakin, "eivät ansaitse hengittää ilmaakaan, sillä kun minä puheen perästä kävin yli kartanonpihan, seisoivat ne lurjukset yhdessä ryhmässä ja minä kuulin heidän puhuvan 'lörpöttelemisestä' ja 'nurinperäisestä' taloudenpidosta".
"Sillä he tarkottivat kai teitäkin", nauroi Bräsig ilkullisesti.
"Se on kyllä mahdollista!" huudahti Fritz varsin vilpittömästi. "Ja iltapuolella tuli heitä viisi herran luoksi, ihan semmoisia, joita minä olin pitänyt ymmärtäväisimpinä, ja vanha nikkari Flegel oli puheenjohtaja ja sanoi: että, niinkuin he olivat kuulleet, oli herra Pomukkelskopp antanut väellensä anteeksi kaiken velan ja oli luvannut keille enemmän perunamaata ja vielä yhtä ja toista, mutta siitä eivät he tahtoneet valittaa, sillä niin huonossa tilassa kuin Gürlitzin väki, eivät he olleet likimaillekaan ja he olivatkin tyytyväiset siihen, mitä heillä oli; mutta kohtelemiseen eivät he olleet tyytyväisiä, sillä he saivat muka syyttömästi toreita ja heille tiuskittiin, jolloin he eivät sitä ansainneet, ja heitä ajeltiin kartanolla ja pellolla sinne ja tänne, niin etteivät he vihdoin enää tietäneet, mitä heidän piti tehdä; ja paras olisi kai, että herra von Rambow antaisi minulle eron, sillä minä en muka vielä ymmärtänyt johtaa niin suurta taloutta ja kohdella väkeä säädyllisesti, minä olen kaikin puolin vielä liian nuori. Ja jos he vielä saisivat jotakin pyytää, niin pyytäisivät he saada takasin vanhan pehtorinsa Hawermannin. — Niin, ajatelkaapa vaan! Mokomaa väkeä!"
"Hm!" sanoi Bräsig ja koko hänen naamansa vetäytyi ilkulliseen nauruun. "No, mitäpä vastasi nuori herra?"
"Kylläpä hän heille kyydin antoi ja sanoi heille, että kunhänoli minuun tyytyväinen — ja hän viittasi samassa kädellään minuun, jolloin minä tein nöyrän nojon — niin voivat hänen herrat päivätyöläisensäkin olla tyytyväisiä. Näettehän, silloin astui eräs vanha ukko, Juha Egel, esille — tunnettahan te hänen: hän on heistä vanhin, hänellä on harmaat hapset — ja sanoi, etteivät he olleet mitäänherroja, sen he itse parhaiten tiesivät, ja kun he hänen, heidän herransa, luoksi olivat tulleet, olivat he tehneet tämän hyvässä tarkotuksessa eivätkä sen vuoksi, että he ajettaisiin pois pistävillä sanoilla. Herra von Rambow oli itseherraja hän voi nyt tehdä, minkähän parhaaksi katsoi".
"Sepä on koko perhanan ukko!" sanoi Bräsig ja irvisteli taas.
"Niin, sanokaapa sitä! Mutta siinä ei vielä likimaillekaan kaikki; paksumpi pää tuli perästä päin. — Illempana näin minä kuinka toinen päivätyöläinen toisensa perästä meni ratsastalliin, ja koska tiesin, että Kristian Däselillä, tallirengillä, on vihankaunaa minua vastaan, niin ajattelin, mitäpä he siellä mahtavat hommata, ja menin tallin viereiseen vajaan, josta on aukko itse talliin, ja sieltä mä kuulin, kuinka Kristian Däsel yllytti toisia".
"Se tahtoo sanoa", puhkesi Bräsig sanomaan, "te kuultelitte hieman".
"No niin", myönsi Fritz.
"Onkin varsin oikein", sanoi Bräsig, "kertokaa vaan enemmän".
"Niin, minun on tässä mainitseminen, että Kristian Däsel kaiken mokomin tahtoo naida Sofi Degelin ja on jo useampia vuosia ollut hänen sulhasensa, mutta herra ei tahdo nainutta tallirenkiä, sillä hän luulee naineen tallirengin enemmän pitävän huolta omista lapsistaan kuin varsoista, joka onkin kai totta; mutta luopua ei herra hänestä myös tahdo, sillä hän luulee hänen hoitavan hevosia hyvin, — mutta minä puolestani sanon: se ei ole totta. — Ja nyt on Kristian Däsel saanut päähänsä, että jos puhdasrotuisten hevosten kasvattamisesta varsahakoineen tulisi loppu, niin antaisi herra hänen naida Sofi Degelin, ja sentähden yllytti hän tallissa päivätyöläisiä pyytämään että hevoshaat muutettaisiin perunamaiksi".
"No, te juoksitte kai heti herran luoksi ja kerroitte sen hänelle?"Bräsig kysyi.
"Tietysti", sanoi Fritz, "hänen täytyi saada siitä tieto, että hän voi olla varuillansa. — Ja kun he nyt tulivat ja rupesivat puhumaan hevoshaoista ja perunamaista ja arvelivat, että heidän vaimonsa ja lapsensa toki olivat yhtä hyviä kuin herran tammat ja varsat, ja että niistä enemmän oli huolta pidettävä, silloin näytti hän heille kuuman ja päistikkaa tulivat he ulos ovesta. Kristian Däsel tietysti sai heti palkkansa ja ajettiin pois kartanosta".
"No, mitä sanoo teidän hyvä emäntänne tähän?" kysyi pehtori Bräsig.
"Niin", sanoi Fritz ja nykäytti olkapäitänsä, "mitäpä siihen vastaisin?Hänei sano mitään. Minä en tiedä, mitenkähänenlaitansa on. Ennen tervehti hän minua — tosin hieman ylhäisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti — nyt ei hän enää minuun luo silmäystäkään, ja niin on ollut laita aina siitä tyhmästä kirjajutusta saakka Mari Möllerin kanssa. — Niin, Mari Möller on myöskin poissa, ja nyt pitää emännyyttä armollinen rouva ihan yksin, ja se on minun tunnustammen, että hän on kelpo emäntä, vaikk'ei hän minua enää tervehdäkään; ja Karoliina Kegel sanoo, että armollinen rouva tekee sitä vaan haihduttaaksensa ajatuksiansa, ja toisinaan istuu hän ja kirjottelee kirjeitä, jotka hän kuitenkin taas repii rikki, ja panee kätensä sitte ristiin ja katselee pientä lastansa. Häntä tulee oikein sääli, sanoo Karoliina Kegel. — Mutta taloudenpito menee hyvästi ilman toraa ja parkua: niin ja niinpitäätehtämän ja niin tehdään. Jospa hänellä vaan olisi joku ystävä, sanoo Karoliina Kegel — no, minähän en siksi sovi — ja herralla ei ole myöskään ketään ystävää".
"Mutta minulle sopii se hyvin", huudahti rouva Nüssler ja kavahti ylös istuimeltaan, "ja huomenna menen minä hänen luoksensa ja sinä, Jokkum, voit myös kerran mennä sen raukan nuoren herran luoksi ja puhella hänen kanssansa; tämmöisinä aikoina tulee naapurien pitää enemmän yhtä".
"Niin mutta, äiti kulta", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin? — Ja hanhet; — mutta Gottlieb ja Liina…"
"Todellakin!" huudahti rouva Nüssler, "heidät molemmat ovat he leivälle saattaneet, ja sitä emme saa unhottaa".
"Hänellä, herra von Rambowilla", sanoi Bräsig ja näytti samassa oikein vanhalta, väijyvältä veijarilta, "hänellä on kai kyllä ystäviä? — Mitä sanoo herra Samuli Pomukkelskopp?"
"Pomukkelskopp?" kysäisi Fritz. "Hänen kanssansa emme enää seurustele", sanoi hän suurimmalla ylenkatseella ja kallistui Bräsigiä kohden ja kuiskasi, hänelle: "Hän on antanut meille haasteen, hän on sanonut ylös rahansa, minä tiedän sen Zodickilta, Mooseksen Zodickilta. Niin, se ystävyys on kokonaan lopussa, ja Slusuhr ahdistaa joka hetki, milloin kirjallisesti, milloin suullisesti; mutta me olemme myös ottaneet avuksemme asianajajan, sihteeri Reinin; tunnetteko häntä?"
"Kyllä vaan", kuiskaili Bräsig, "minä tunnen hänen pohjan navan jaFerro-saaren jutusta".
"Eikö hän ole koko perhana mieheksi?" kysyi Fritz.
"Kyllä vaan", sanoi Bräsig, "hän voi vetää ihmisiä oikein hyvästi nenästä. Mutta", kysyi hän ääneensä, "mitä on teidän nuori herranne päättänyt tehdä päivätyöläisten asiassa?"
"Sen tahdon minä sanoa teille", sanoi Fritz. "Me olemme molemmat päättäneet pitää puoliamme viimeiseen veren pisaraan saakka, ja minä sain heti käskyn mennä Rahnstädtiin, ostamaan näitä molempia revolvereja".
"Ja jos päivätyöläiset nyt uudestaan tulevat?"
"Sitte ammumme", sanoi Fritz.
"Oikein!" sanoi Bräsig ja otti toisen revolverin käteensä ja leikitteli sen kanssa vähän itsekseen: "Mutta rouva Nüssler, te olette kastaneet tämän ihan märäksi, se voi ruostua", ja hän pyyhkieli sitä takinliepeellään ja meni akkunan ääreen, ikäänkuin tahtoisi hän tarkemmin katsella tätä kalua, sillä aikaa kuin Fritz selitti Jokkum Nüsslerille tuon toisen revolverin rakennusta. "Jokkum, missä on sinun työkalusi?" kysyi Bräsig.
Jokkum osotti jalallaan kaapin alle. Fritz kuuli takanansa ensin jotakin rytinää ja rätinää ja sitte kimeän napsauksen, ikäänkuin jos joku kova kapine katkeaisi, ja kun hän katsahti taaksensa, kurotti Bräsig hänelle revolverin, mutta ilman hanaa, sillä sitä ynnä hohtimia piti hän toisessa kädessään: "Kas tässä!"
"Tuhat tulimmaista!" tokaisi Fritz suustansa.
"Kas niin!" sanoi Bräsig, "nyt ette enää tuolla kalulla voi ampua keltään ihmiseltä silmiä pois päästä".
"Herra, kuinka uskallatte te turmella minun revolverini?"
"Sentähden että te olette tyhmä poikatolvana, eikä lapsien saa antaa leikitellä ampuma-aseiden kanssa".
"Te olette vanha…"
"Pöllöpää, tahdotte kai sanoa? Ja mahdollista, on, että minä se olen, ruvetessani teidän kanssanne pakinoihin; mutta, herraseni, minä olen tässä tätinne sijassa, ja hänen puolestansa olen minä sen tehnyt".
"Herrani on minun käskenyt ostaa revolverit, ja mitä hän minun käskee, sen teen minä".
"Se onkin teidän velvollisuutenne ja tässä onkin tämä teidän herraanne varten; voihan hän ampua, jos hänen haluttaa — onpa hän jo ennenkin ampunut — mutta te…?" ja Hawermannia muistellessaan kiivastui hän: "Senkin vietävän vintiö, ettekö te jo ole kylliksi onnettomuutta toimeen saaneet?"
Ja rouva Nüssler tulistui myöskin: "Vait, Bräsig, vait!Siitä asiastaei hiiskaustakaan! — Mutta teidän pitäisi hävetä, Triddelfitz, että niin kevytmielisesti puhutte ampumisesta ja ihmishengestä".
"Mitä?" huudahti Jokkum ja hypähti myös pystyyn, "äiti, aikooko hän ampua ihmisiä?"
Ja Sulttaani nousi myös jaloillensa ja lausui myöskin pari rohkeata sanaa, ja Fritz kävi tästä kaikenpuolisesta vastustelemisesta niin hämille, että hän unhotti kaiken kohteliaisuuden, tempasi kainaloonsa, sadetakkinsa, pisti eheän ja rikkinäisen revolverin taskuunsa, katsahti vielä kerran taaksensa ovessa ja lausui pontevasti, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää ollut pistävä jalkaansa yli tämän talon kynnyksen, "Ei olekkaan tarvis", sanoi Bräsig hyvin levollisesti. Mutta jos hän olisi kuullut, mitä puheita Fritz piti, ratsastaissaan nöyrästi noikkivan kimonsa selässä pitkin maantietä ja tuontuostakin katsellen rikkinäistä revolveriansa, silloin ei hän suinkaan olisi niin levollisena pysynyt, sillä niille kunnianimityksille joita Fritz hänelle antoi, eivät edes Itävallan keisarin arvonimet voineet vertoja vetää.
Onneksi ei Bräsig häntä kuullut ja ylimalkaan ei hän siitä paljon välittänyt, että Fritz julisti Nüsslerin talon pannaan; mutta tänään aamulla oli hän tehnyt sen kokemuksen, että tämmöisinä aikoina parhainkin ystävyys saattaa rikkoontua, ja hän teki pyhän lupauksen, ettei hänmilläänehdolla ollut ryntäävä Rahnstädtin porvarikaartin kanssa Reksowin kartanoon. Nuo tyhmät mielijohteet pääsivät toisinaan valloillensa, mutta hänen hyvä sydämensä laahusti aina heti perästä ja sai ne kiini taas, sillä riitaa ja toraa ei hän rakastanut. Hän ei oikeastaan muuta tahtonut kuin paljasta iloa ja rauhaa, vaikka hänen omituisista puuhistaan päättäen näytti enimmästi siltä, kuin olisi hän hyvin riitainen mies.
Kun illan hämärässä Jokkum ja Sulttaani hiljaa, olivat vaipuneet uneen, ja tuo suloinen, tuttavalliseen pakinoimiseen sopiva hetki oli tullut, rupesi Bräsig puhumaan Rudolfista ja Miinasta: "Rouva Nüssler, vanha sananlasku sanoo tosin, ettei hätää häihin, mutta myöskin että ennen kurki kuolee kuin…"
"Heittäkää toki nuo vanhat tyhmät sananlaskunne, Bräsig, ne eivät sovi minulle eikä teille! Mitä te tahdotte sanoa, tiedän minä, ja minä olenkin samaa mieltä kuin te ettei sitä kauemmin voi viivytellä: mutta mitä tulee hänestä ja minusta?"
"Rouva Nüssler, te tarkotatte Jokkumia…"
"Hiljan! Bräsig, älkää ilmottako mitään nimeä! Hänen puolestansa" — ja rouva Nüssler osotti Jokkumia — "voitte kyllä sen sanoa; mutta tuon toisen puolesta" — ja hän viittasi Sulttaaniin — "saatte olla hyvin varuillanne, sillä hän on viisaampi kuin me kaikki yhteen. Näettekö vaan, kuinka hän nostaa korviansa".
"Aa!" sanoi Bräsig ja katsahti Jokkumin nojatuolin alle, "todellakin! Mutta siitä ei estettä. Rouva Nüssler, asia on saatettava hyvään loppuun".
"Niin kyllä, Bräsig, sitä minäkin sanon, mutta mihinkä joudun minä ja hän?" tässä osotti hän taas Jokkumia. "Jos nyt Miina ja Rudolf saavat hallinnon haltuunsa, mitä teen minä ja mitä tekee hän?"
"Rouva Nüssler, teillä on sitte levolliset päivät ja saatte iloita perillistenne karttumisesta".
"Se saattaa olla hauskaa kyllä, Bräsig, ja ihminen tottuu kaikkeen, vieläpä laiskuuteenkin; mutta katsokaapa minua tarkemmin, minä tulen askaroimisessakin yhä täysinäisemmäksi, ja jos tästä lähin kokonaan panen käteni ristiin ja istun vaan nojatuolissa, silloin vasta muutun oikein muodottomaksi möhkäleeksi".
"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja nousi seisaalle hänen eteensä ja nuoruuden suloiset muistot johtuivat hänen mieleensä: "Te olette aina olleet kaunis ja tulette aina kauniina pysymään", ja teki rouva Nüsslerin edessä nojon ja tarttui hänen käteensä.
"Bräsig, se on tyhmää lörpötystä!" sanoi rouva Nüssler ja veti kätensä pois; "katsokaapa vaan tuota koiraa! Eikö hän todellakin ole meitä ymmärtänyt? Minusta ei ole niin paljon väliä, mutta mitä on hänestä tuleva? Minä saatan vielä tehdä sitä ja tätä käsilläni; mutta hän — jos ei hänellä enää ole mitään tekemistä?"
"Hän polttaa piippua ja makaa", sanoi Bräsig.
"Niin", sanoi rouva Nüssler, "tätä nykyä kyllä".
"Mutta hän on suuresti muuttunut viimeisinä aikoina — tuosta tyhmästä hanhijutusta en tahdo mitään sanoa, sillä sen minä kyllä saan hänen unhottamaan — mutta hän on käynyt niin uppiniskaiseksi, vastustelee joka asiaa, ja jos ei hänellä vast'edes enää ole mitään tekemistä, saa hän mitä häijyimpiä juonia päähänsä".
"Jokkumko?" kysäisi Bräsig oikein pontevasti.
"Niin, hän", sanoi rouva Nüssler, "mutta siitä ei nyt sen enempää; näettekö?"
Ja Bräsig katsoi ja näki, kuinka Sulttaani nousi jaloillensa ja siveli pari kertaa karhealla hännällänsä Jokkumia nenän alta, niin että Jokkum heräsi, kohosi pystyyn ja kysyi: "Äiti, mitä on kello?" Sitte hän kiskotteli ja havaitessansa Bräsigin, sanoi hän: "Bräsig, onpa se koko perhanan mies, tuo herra von Rambow, hän on taas pitänyt puheen".
Rudolf tuli sisään, valkea sytytettiin ja Bräsig veti leveän naamansa ilkeään irvistelyyn suoraan yli pöydän Rudolfille vastaan; sen tarkotus ei kuitenkaan paha ollut, se oli vaan olevinaan vilkutusta, joka merkitsi jotenkin näin: "Ole hiljaa vaan, luota kokonaan minuun, sinun asiasi on hyvällä alulla".
Ilta kului hitaasti, sillä jokaisella oli omat ajatuksensa, ja kun aika tuli levolle mennä, oli Bräsig ainoa, joka heti nukkui. Rudolf ajatteli Miinaa ja häitä, rouva Nüssler sitä kamalaa joutilasta aikaa, joka häntä odotti, ja Jokkum hanhia ja herra von Rambowin puhetta. Tältä viimeiseltä ajatukselta ei hän saanut yöllä unta, ja kun rouva Nüssler aamupuolella käänsi itsensä toiselle kyljelle, ottaaksensa vielä unta silmäänsä, näki hän Jokkumin täydessä asussa menevän ulos ovesta Sulttaanin kanssa. Että tämä merkitsi jotakin, tiesi hän, mutta mitä? — se oli tietämättömissä.
Luku 37.
Lyhyt luku, mutta sangen tärkeä, sillä Nuori-Jokkum aikoo pitää puheen.
Jokkum käveli Sulttaanin kanssa edes takasin kartanolla, seisahtui toisinaan ja kynsi päätänsä ikäänkuin tahtoisi hän saada jostakin selkoa. Sulttaani, seisahtui aina samassa, katseli Jokkumia, heilutti hieman häntäänsä ja vaipui taas omiin surullisiin ajatuksiinsa tuon perhanan kanssahallitsian tähden.
Rudolf tuli: "Hyväinen aika, eno, joko tekin olette ylhäällä?"
"Kyllä vaan, Rudolf, noiden juupelein hanhien tähden", hän aikoi vielä jotakin lisätä, mutta ei saanut sitä niin pian lähtemään suustansa, ja Rudolf sanoi: "No, eno hyvä, jättäkää toki tuo vanha juttu. Minusta on kuitenkin varsin mieleen, että olette tänään näin varhain jaloillanne, te teette tai hyvin ja ilmotatte renkivoudille, mitä väen tulee tehdä; minä en ollut eilen Gürlitzin puolella, tänään tahdon pikimmältäin käydä siellä katsomassa, joko siellä voidaan ruveta kyntämään. Me jatkamme kai tänään eilistä tointamme ja ajamme lantaa perunamaalle".
"Niin, Rudolf, mutta…"
"Oo, eno hyvä, kyllähän se menee; mutta nyt on minun rientäminen matkaan", ja niin lähti hän tiehensä.
Jokkum astuskeli taas edes takasin; päivätyöIäiset tulivat vähitellen kartanolle ja renkivouti Kalsow lähestyi Jokkumia.
"Kalsow", sanoi Jokkum, "käske väen kokoontua tänne yhteen ryhmään", ja niin puhein meni hän Sulttaanin kanssa tupaan sisään.
Päivätyöläiset, heidän vaimonsa ja muut palkolliset seisoivat yhdessä ryhmässä talon edessä ja kyselivät toinen toisiltaan: "Mitä meidän pitää tehdä?"
"Sitä en tiedä", sanoi renkivouti Kalsow.
"No, menehän kumminkin sisään, häneltä kysymään".
Kalsow tuli sisään; Jokkum käveli tuvassa edes takasin, Sulttaani seurasi häntä askel askelelta, sillä Jokkum piti lakkia päässänsä, ja se oli Sulttaanille, merkki, että hänen seuransa oli välttämätön.
"Isäntä", sanoi Kalsow, "väki on kaikki koossa".
"Hyvä!" lausui Jokkum.
"Mitä pitää meidän tehdä?" kysyi Kalsow.
"Odottaa", sanoi Jokkum.
Kalsow meni ulos, ilmotti väelle isännän käskyn ja väki odotti. Vähin ajan perästä tuli Kalsow taas sisään: "Isäntä, he odottavat".
"Hyvä!" sanoi Jokkum, "sano heille, että heidän on vielä vähän aikaa odottaminen, minä tahdon pitää heille puheen".
Kalsow meni ja sanoi väelle, että heidän oli vielä odottaminen, isäntä oli pitävä heille puheen.
Väki odotti, mutta kun ei mitään puhetta tullut, sanoi kuski Kristian: "Kalsow, minä tunnen hänen. Mene vielä kerta sisään ja hoputa häntä vähän".
Kalsow meni vielä kerran sisään ja hoputti: "No, isäntä, kuinkas on puheen laita?"
"Tuhat tulimmaista!" tiuskaisi Jokkum hänelle, "luuletko sinä, että ajatukset syntyvät itsestänsä kuin kyssä selkään?"
Renkivouti Kalsow pelästyi, tuli ulos väen luoksi ja sanoi: "Se ei auta, isäntä suuttui, meidän on odottaminen".
"Herranen aika", jupisi rouva Nüssler itseksensä aitassa, jossa puuhaili toimissaan, "mitä tämä merkitsee, seisoohan väki vielä yhä kartanolla?" ja tempaisi akkunan auki: "Mitä te täällä seisotte?"
"Me seisomme täällä ja odotamme, hyvä rouva".
"Mitä te odotatte?"
"Me emme sitä tiedä; isäntä aikonee kai pitää puheen".
"Kuka?" kysyi rouva Nüssler.
"Isäntä", vastasi Kalsow.
"Mitä aikoo hän pitää?" kysyi rouva Nüssler.
"Puheen", sanoi Kalsow.
"Kyllä minä hänet puhutan!" huudahti rouva Nüssler ja paiskasi akkunan kiini, juoksi alas Jokkumin luoksi, sai häneen käsikynästä kiini ja pudisteli häntä, ikäänkuin olisi hänen ensin saattaminen häntä tunnollensa: "Mitä sinäaiot? Aiotkosinäpitää täällä puheita? Minustako, vai Rudolfista ja Miinasta?"
"Äiti", sanoi Jokkum, mutta hyvin kovalla äänellä "hanhista".
"Jumala sinua armahtakoon", sanoi rouva Nüssler vihan vimmassa, "jos sinä hiiskahdat sanaakaan hanhista!"
"Mitä?" huudahti Jokkum ja asettui ensi kerran elämässään vaimoansa vastaan. "Enkö minä saa pitää puheita? Kaikki pitävät puheita, herra von Rambow pitää puheita, Pomukkelskopp pitää puheita, Bräsig pitää puheita reformiyhtiössä, mitä? Olenko minä sinusta liian huono siihen?" ja hän löi nyrkillään pöytään. "Vaimo! enkö minä ole isäntä talossani? Enkö minä saa puhua hanhistani?"
Rouva Nüssler kävi ihan kalpeaksi, seisoi jäykkänä ja katseli Jokkumia silmiin, ei sanonut juu eikä jaa, tavotteli toisella kädellään sydäntänsä kohden ja haparoi toisella taaksensa oven hakaa ja kun hän siihen oli kiini saanut, aukaisi hän oven ja meni takaperin ulos, aina tähdäten Jokkumia silmillään, ikäänkuin leijonankesyttäjä tekee, nähdessänsä, ettei hirviö enää tahdo totella. Mutta päästyänsä ulos, heittäytyi hän etehisen penkille ja purskahti hillittömään itkuun. — Niin vuosi 1848 oli kamala vuosi, mitään hallitusta ei enää toteltu, täälläkin oli ilmeinen kapina syttynyt.
Bräsig tuli vihellellen ja laulellen alas portaita myöden; mutta yht'äkkiä seisahti hän, nähdessänsä vanhan kultasensa näin surkeassa tilassa.
"Tuhat tulimmaista! Mitä nyt on tapahtunut? Näin varhain aamulla, kello puoli seitsemältä, virutte te rouva Nüssler, jo kyynelissä?" Samassa astahti Bräsig rouva Nüsslerin viereen penkille ja aikoi vetää esiliinaa pois hänen silmiltänsä, mutta rouva Nüssler sysäsi hänen kätensä pois.
"Rouva Nüssler, minä pyydän teitä Jumalan tähden, sanokaa sanokaa minulle toki syy".
Vihdoin viimeinkin huokaisi rouva Nüssler sydämensä pohjasta:"Jokkum!"
"Herrainen aika!" huudahti Bräsig, "oli hän kumminkin vielä eilen ihan terve! Onko hän kuollut?"
"Mitäpä vielä hän kuollut olisi", huudahti rouva Nüssler, tempasi itse esiliinan pois kasvoiltansa ja katseli Bräsigiä punastuneilla, säihkyvillä silmillä, "hulluksi on hän tullut!"
"Taivaan pyhät!" huudahti Bräsig ja hypähti pystyyn, "mitä hän tekee?"
"Puheen aikoo hän pitää".
"Mitä? Nuori-Jokkum pitää puheen? Se on paha merkki!"
"Hyväinen Jumala!" vaikeroi rouva Nüssler, "ja väki on seisonut jo tunnin aikaa kartanolla ja minun hän paiskasi ulos ovesta, minä en tiedä ensinkään, kuinka tulin ulos tuvasta".
"Hänen laitansa ei todellakaan ole oikeassa", huudahti Bräsig, "mutta älkää olko millännekään, rouva Nüssler, minä en ole pelkuri, minä uskallan käydä sisään". Ja niin puhein meni hän tupaan.
Jokkum käveli edes takasin ja kynsi päätänsä. Bräsig istui ovensuuhun tuolille ja piti häntä silmällä, vaan ei lausunut sanaakaan. Tuvan toisessa päässä istui Sulttaani ja katseli samoin isäntänsä kävelyä eikä hiiskunut hivaustakaan — tämä tuntui oikein tuskalliselta, kumminkin Jokkumista ja Bräsigistä; Sulttaani oli jotenkin levollinen.
Vihdoin kysyi Bräsig leppeästi: "Mikä sinua vaivaa, Jokkum?"
"En tiedä", sanoi Jokkum, "minun pääni on niin pyöryksissä ja ajatukseni ajelevat sikinsokin, ikäänkuin herneet pohtimessa".
"Sen mä uskon, Jokkum, sen mä uskon", sanoi Bräsig ja katseli hänen käyntiään edes takasin lattialla.
Yht'äkkiä seisahtui Jokkum ja huusi kovin kiukustuneena: "Eihän hittokaan voi ajatuksiaan koota, puhetta pitääkseen, kun te molemmat noin tirkistelette!"
"Vai puheen sinä siis aiot pitää? Miksikä aiot sinä puhetta pitää?"
"Bräsig, olenko minä huonompi kuin kukaan toinen? Ovatko minun päivätyöläiseni huonommat kuin muiden ihmisten päivätyöläiset? Heillä pitää myös olla jotain huvitusta näinä huonoina aikoina; mutta minulla ei ole siihen oikein taipumusta, se tulee minulle liian raskaaksi; sinä olet siihen sukkelampi, tee niin hyvin ja pidä heille puhe".
"Miks'en?" vastasi Bräsig, "jos sinua sillä voin auttaa; mutta sinä et saa minua häiritä!"
Ja nyt alkoiBräsigkävellä edes takasin lattialla jaJokkumistui vuorostaan tuolilla ja katseli häntä. Yht'äkkiä tempasi herra pehtori akkunan auki ja huusi: "Tulkaa tänne lähemmäksi kaikki!"
Päivätyöläiset tulivat.
"Kansalaiset!…" alotti Bräsig, mutta löi lämäytti samassa akkunan taas kiini: "Tulimmainen, sehän ei sovi, sillä he ovat vaan päivätyöläisiä ja heitä ei käy laatuun puhutella sillä nimityksellä! Nythän näet, Jokkum, kuinka vaikea on puhetta pitää; ja sinä aiot ryhtyä toimeen, johon en edes minäkään kykene?"
"Niin, niin, mutta…"
"Ole vaiti, Jokkum, minä tiedän mitä sinä aiot: sanoa!" Ja hän meni taas akkunan ääreen, aukaisi sen uudestaan ja sanoi: "Hyvät ystävät, menkää nyt kukin työhönne tänään, puheesta ei tule tänään mitään".
"Niin, se onkin yhdentekevä", sanoi Kalsow, "mutta isäntä…"
"Hän on malttanut mielensä", keskeytti Bräsig hänen, "hän arvelee, että keväällä ei ole hänellä kylliksi aikaa siihen, mutta syksyn puoleen, elojuhlana, on hän pitävä teille oikein oivallisen puheen".
"Se onkin kai paras, se", sanoi Kalsow. — "No, väki, tulkaa nyt!" ja he menivät työhönsä.
Mutta nyt, kun päivätyöläisistä oli päästy, kääntyi Bräsig Jokkumiin päin, ja kaikki se arvoisuus, mitä hän ryhdillään voi osottaa, kaikki se valta, jolla hän Jokkumia jo monta vuotta oli johtanut, tuli nyt käytäntöön, tätä raukkaa suuriherttuallista arentimiestä ahdistettaissa, ja Bräsig sanoi: "Mitä? Sinäkö olisithullu?Sinä olet yhtä vähänhullukuin Sulttaani ja minä; muttatyhmäolet sinä. Miksikä ovat sinun rakkaat — piti sanoa — manalaan menneet — piti sanoa — perhanan vanhempasi sinua mailmaan saattaneet? Siksikö, että sinä pitäisit puheita ja kiduttaisit rakasta vaimoasi, joka viisikolmatta vuotta on imettänyt sinua rinnoillansa kuin äskensyntynyttä lasta? Tule nyt heti muassa ja pyydä häneltä anteeksi ja sano, ettet sitä enää koskaan tee".
Ja Jokkum olisi kyllä tämän kaiken tehnyt, mutta anteeksipyytäminen, eli kumminkin se tapa ja se muoto, millä Bräsig sitä vaati, tuli häneltä säästetyksi, sillä rouva Nüssler ilmaantui samassa oveen: — "Jokkum, Jokkum! Mitä rumia töitä olet sinä tehnyt!"
"Niin, äiti…"
"Jokkum, sinä saatat minun vielä hautaan!"
"Ja sen vielä päälliseksi tuolla kirotulla mahtavalla puheellaan", puhkesi Bräsig sanomaan.
"Äiti, enhän minä enää…"
"Ah, Jokkum, minä en luule, että sinä siitä voit luopua, sinä olet sen kerta saanut päähäsi, ja saatpa nähdä, se tulee uudestaan".
Jokkum vakuutti nyt saaneensa jo tarpeeksi puheen pitämisestä.
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoi rouva Nüssler, "ja ettäs näet, että minäkin myönnyit sinun, tahtoosi, niin saapi Rudolf kyllä minun puolastani ja ylihuomenna pitää häitänsä".
"Niin", lausui Bräsig, "ja nyt on taas rauha talossa, nyt on kaikki, kuin olla pitää, nyt muiskaiskaa suuta!" — "Vielä kerta, Jokkum, ettei vasen suupielesi jää osattomaksi!"
Ja niin tapahtui, ja pehtori Bräsig pötki tiehensä suoraa päätä Gürlitziin, ilmottamaan pienelle ristilapsellensa Miinalle näitä hyviä sanomia. Hän meni suorinta polkua, joka oli juuri sama, jolle ritariskartanon omistaja Mukkel oli pystyttänyt varoituspaalun, ettei sitä myöden saataisi kulkea; mutta Pomukkel ei ollut päässyt aikomuksensa perille, sillä Gottlieb oli Bräsigin yllytyksestä vastustellut tätä tien sulkemista ja oli voittanut asian oikeudessa.
Kun Bräsig nyt kävi tätä polkua myöden, sattui herra kartanon omistaja juuri tulemaan häntä vastaan ja veti jo kaukana muotonsa hyvin ystävällisen näköiseksi ja lausui likemmäksi tultuansa: "Hyvää huomenta, rakas naapuri…" — edemmäksi ei hän päässyt, sillä Bräsig viilsi hänen ohitsensa ja lausui, luomatta häneen silmäystäkään: "Joku on aikonut vedättää minulta saappaat pois jalastani, että hyppelisin tässä kuin harakka paljain jaloin;" ja niin meni hän menojansa, katsahtamatta edes taaksensa.
Ja kun hän nyt oli toimittanut asiansa Miinan luona Gürlitzissä ja kun Miinan suuri ilo vähän oli asettunut ja Liina oli pyytänyt häntä jäämään koko päiväksi pappilaan, vaikka Gottlieb ei tosin voinut hänelle seuraa tehdä, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli tekeminen saarnaansa, sanoi Bräsig: "Rouva kulta, jokaisella on tehtävänsä, ja jos pastori Gottliebillä on saarna tehtävänä, niin miks'ei minulla myös? Pitäähän minun vielä tänä iltana mennä reformiyhtiöön;" ja niin lähti hän matkalle Rahnstädtiin.
Luku 38.
Bräsig ja Pomukkelskopp reformiyhtiössä. — Saako toinen veli vetäätoiseltasaappaat pois jalasta? — Herra Pomukkelskoppia pidetään suur-mogulina ja herra Schulzia etanana. — Mistä köyhyys on mailmaan tullut, ja miksikä se yhä vielä on mailmassa olemassa. — Platonin tasavalta pitäisi toimeen pantaman; pelivapaus pitää olla; indigo on liian kallista; köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen; tievero on poisteltava ja kansallisomaisuus hankittava: häränpaisti ja luumut maistuvat hyvältä kyllä, mutta niitä emme saa. — Pehtori Bräsig seppelöitynä. — "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger schläft".
Kerrottuansa mitä uutisia hänellä Reksowista ja Gürlitzistä oli kerrottavana, ja koska pastorin rouvalla ja Hawermannilla ei enää ollut mitään kysymistä, lähti Bräsig taas matkaan: "Älkää panko pahaksi", sanoi hän, "minun on, niin pian kuin olen saappani muuttanut, meneminen reformiyhtiöön. Sinun pitäisi tulla mukaan, Kaarlo, me valitsemme tänään itsellemme uuden esimiehen, koska vanha ei enää sano voivansa hoitaa asioita. Minä valitsen sihteeri Reinin — tunnetko häntä? Näppärä mies, oikein koko mailman tuntia; mutta kepposia tekee hän, se on totta. Ja tänään on meillä myös eräs hyvin tärkeä asia keskusteltavana — rehtori Baldrian sanoo sen koskevan ajanhenkeä — me aiomme nimittäin ottaa selvän siitä, mikä on syynä suureen köyhyyteen mailmassa. — Tuleppa vaan mukaan, Kaarlo".
Mutta Kaarlo ei tahtonut, ja Bräsig meni yksin.
Ensimäinen, jonka Bräsig sattui näkemään reformiyhtiön kokoussalissa, oli — Samuli Pomukkelskopp, joka myöskin, Bräsigin havaittuansa, heti riensi häntä kohden: "Hyvää iltaa, rakas veli, kuinka sinä jaksat, Sakari kulta?"
Monta ei ollut tässä näkemässä, miltä Bräsig näytti, tämän kuultuansa, ja ne, jotka sen näkivät, ällistyivät niin, etteivät oikein selvää käsitystä siitä saaneet; mutta suutari Bank näki sen ja hän on sen minulle kertonut: "Fritz", sanoi hän, "hän näytti ihan semmoiselta kuin katselisit kuvaasi mykevän lasin pinnalla: suu oli toista vertaa leveämpi ja nenä toista vertaa paksumpi kuin tavallisesti, ja koko naama näytti tulelta ja rasvalta, ja kun hän asetti toisen jalkansa pistekkeesen ja sanoi: 'Herra Samuli Pomukkelskopp, teillä ei ole oikeutta minua sinutella', tiedätkö miltä hän silloin näytti? Ihan tesmälleen semmoiselta kuin Andreas Hofer Tirolista, jonka kuva killuu Vossin kapakan seinässä Ivenackissa, sillä erotuksella vaan, ettei pehtorilla ollut mitään pyssyä kädessä. Ja niin kääntyi hän pois ja näytti Pomukkelskopille takapuolensa, ja minkämoisen takapuolen! ja meni vaalipöydän ääreen valitsemaan esimiestä ja huusi suurella äänellä kautta salin: 'Minä valitsen herra sihteeri Reinin,[15] sillä puhdas pitää meidän seuramme oleman ja kun eräs saastainen roisto tänne tunkee, on hän ulos ovesta viskattava'. Sitä ei nyt kukaan ymmärtänyt; mutta kaikki vaikenivat hiljaa, sillä että täällä jotakin oli tapahtunut, sen tiesi jokainen; ja kun hän nyt kävi läpi salin, tekivät kaikki hänelle tilaa, sillä hän näytti kiukkuiselta kuin sonni, joka uhkaa puskea; mutta hän istui kuitenkin levollisesti salin toiseen päähän, ja mitä sitte tapahtui, tietää jokainen reformiyhtiön jäsen". — Niin kertoi Juha Bank minulle, ja minä uskon häntä, sillä hän oli minun hyvä ystäväni ja oli rehellinen mies, vaikka hän oli vaan suutari; eräs kelvoton konna saatti verisellä teollaan hänen ennenaikaiseen hautaan sentähden että hän puolusti oikeutta, ja vaikk'ei se tähän kuulukkaan, tahdoin minä kuitenkin siitä kirjottaa, että niin kunnianarvoisan miehen ja rakkaan ystävän muisto ei olisi ainoastaan hänen hautakivellänsä luettavana.
Sakarias Bräsig siirtyi siis salin toiseen päähän ja siellä hän istui kuin ukkosen ilma, joka joka hetki uhkaa puhjeta valloilleen.
Sihteeri Rein tuli valituksi esimieheksi, hän soitti siis kelloa, sukelsi tynnyriin ja kiitteli kokousta tästä suuresta kunniasta ja lausui viimeiseksi: "Hyvät herrat, ennen kuin rupeemme keskustelemaan köyhyys-asiasta, on minulla ilo ilmottaa teille, että herra ritariskartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä on pyytänyt päästä yhtiömme jäseneksi. Luullakseni ei kellään ole mitään sitä vastaan, että hän otetaan yhtiöön".
"Vai niin?" kuului eräs sapikas ääni hänen takanansa, "tiedättekö sen niin tarkoin? Minä pyydän puheen vuoroa", ja kun uusi presidentti katsahti taaksensa, seisoi pehtori Bräsig jo jähdytysastian laidalla.
"Herra pehtori Bräsigillä on puheen vuoro", sanoi esimies ja Bräsig tunkihe tynnyriin.
"Kansalaiset!" alotti hän, "kauvanko aikaa siitä on, kun me täällä Grammelinin entisessä tanssisalissa vannoimme vapautta, tasa-arvoa ja veljyyttä? Vapaudesta en tahdo tässä mitään puhua, kosk'en tässä viheliäisessä suppilossa edes voi liikuttaa ruumistani; tasa-arvosta en myöskään tahdo mitään lausua, sillä mitä meidän uuteen esimieheemme tulee, on hän meille hyvänä esimerkkinä, sillä hän käyttää aina harmaata nuttua, eikä niinkuin muutamat sinistä hännystakkia kiiltäväin nappien kanssa; mutta veljyydestä tahdon minä puhua. — Kansalaiset! minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä, että toinen tahtoo vedättää toiselta veljeltänsä saappaat pois jalasta? Kun toinen tahtoo hypyttää lähimmäistänsä kuin harakkaa lumessa tahi liejussa, jos lunta ei ole? Ja että toinen tästä sitte kerskailee joka paikassa, ja tällä tavoin häpäisee lähimmäistänsä? Minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä? ja sanon:herraSamuli Pomukkelskopp on niin veljellinen. Ja muuta mitään en tahtonut sanoa".
Hän astui alas puhelavalta ja niisti nenäänsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut torven toitahuksella lopettaa puheensa.
Räätäli Wimmersdorf sai hänen perästänsä puheen vuoron. Hän piti sitä suurena kunniana Rahnstädtin reformiyhtiölle, että eräs kartanonomistaja tuli sen jäseneksi; hänen tietääksensä, oli tämä ainoa sitä laatua, sillä herra Zanzelia, vaikka hänelläkin oli maatila ja myös oli yhtiön jäsen, ei voitu lukuun ottaa, sillä hän ei tehnyt ostoksiaan Rahnstädtissä eikä teettänytkään siellä mitään tarpeitansa. Hän puolestaan äänesti herra kartanonomistajan eduksi.
"Hyvä!" kuului kautta salin. — "Wimmersdorf on oikeassa! — Kummi, sinä olet oikeassa! — Mistä me eläisimme, jos emme olisi hyvässä sovussa niin mahtavain miesten kanssa?"
"Minä en ajattele samalla tavalla", sanoi rakennusmestari Schulz ja tuli vitkalleen näkyviin tynnyristä, ikäänkuin lihava etana kuorestaan: "Räätäli Wimmersdorf — lörpötystä! — lörpötystä! Onko Gürlitzin patruuni ennen meistä välittänyt, onko hän ennen rätinkinsä maksanut, ennen kuin hän meitä tarvitsi? Miksikä seisoo hän täällä salissa, kun hänestä äänestetään? Eikö hän voisi nöyrästi mennä ulos? Mutta mitäpä vielä! Hänkö sitä tekisi! Ja miksi ei hän sitä tee? Sentähden että hän on suurmooguli, Minä sanon: ulos! ulos!"