Ja etana vetäytyi taas kuoreensa, mutta hänen puheensa oli tehnyt mahtavan vaikutuksen! "Ulos! ulos!" huusivat muutamat, ja toiset huusivat: "Pitkittäkää, pitkittäkää! Alkakaa uudestaan!" ja eräs suutarinsälli, oikea koiranhammas, lauloi selvästi kuuluvalla äänellä:
"Etana, etana, lähde ulos kuoresta!"
Mutta rakennusmestari Schulz ei tullut näkyviin, hän tiesi kyllä, että hän uudella puheella vaan heikontaisi sitä suurta vaikutusta, jonka hänen ensimäinen puheensa oli tehnyt, hän tahtoi sitä ennemmin vahvistaa ja seisoi Bräsigin vieressä puhelavan takana ja molemmat huusivat lakkaamatta: "Ulos! ulos!" ja he olisivat varmaankin voittaneet, jos ei kovaksi onneksi paholainen olisi ajanut Taavettia ja Slusuhria jähdytysastiaan, molemmat varustettuina viiksillä merkiksi, että he olivat hyvin vapaamielisiä. He laulelivat nyt Pomukkelskopin ylistystä; hän on oikea "auttava enkeli", sanoi Slusuhr — "niin, oikea pikienkeli!" huusi tuo koiranhammas suutarinsälli väliin — hän oli täällä Rahnstädtissä antanut monelle köyhälle perheenisälle edeltäpäin rahaa — kymmenen prosentin kasvuista vaikeni hän — ja oli tekevä vielä paljon enemmän kaupungin hyväksi. Taavetti veisasi samaa virttä, ainoastaan vähän värjäten puhettansa saframilla ja höystellen sitä kynsilaukalla: "Hyvät herrat", sanoi hän ja teki tuolle irvihampaiselle suutarinsällille syvän kumarruksen, ettei hän häntä keskeyttäisi, "ajatelkaapa! ajatelkaa koko kaupungin etua! heitä on ensiksi herra Pomukkelskopp itse, sitte Pomukkelskopin armollinen rouva — erinomaisen älykäs nainen — sitte ryökynä Salla ja ryökynä Malla ja herra Kustaa ja herra Natti ja herra Filip, ja sitte tulevat pikkuryökynät Mari ja Sofi ja Melani ja sitten pikkuherrat Kirsto ja Jokkum ja sitte vasta nuo pienen pienet — aa! malttakaapa, minä en ole vielä lopussa — sitte tulevat sisäpiiat ja kyökkipiiat ja lapsenpiiat ja sikapiiat — minäkö heitä kaikkia tietäisin? — ja sitte tulee kuski ja sitte tallirengit ja sitte härkärenki — niin, tarvitseehan hänkin jotakin. Miks'ei hän mitään tarvitsisi? Joka ihmisellä on tarpeensa. Ja he tarvitsevat takkeja, he tarvitsevat housuja, he tarvitsevat kenkiä ja saappaita, ja he tarvitsevat sukkia ja paitoja ja yönuttuja; ja kun kylmä tulee, täytyy heidän saadalämmintakki, ja kunlämmintulee, täytyy heidän saadakylmätakki, ja kun palmusunnuntai tulee, jolloin he päästetään ripille, täytyy heidän saadahienotakki, ja jouluksi! Taivahan tekiä! Enkö ole aina sanonut: Kristus on toki ollut suuri mies! Minkä suuren liikkeen hän on saanut toimeen mailmassa jouluksi! Ja nämä kaikki on meidän hankkiminen ja on pitäminen niitä kauppana puodeissamme? Mutta kuka ne meiltä ostaa? Herra Pomukkelskopp ostaa ne meiltä. Enempää ei minulla ole sanomista". — Eikä se ollutkaan tarpeesen, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, istuivat kaikki suutarit ja räätälit ja tekivät ajatuksissa kaikille noille pienille Pomukkelskoppille kenkiä ja saappaita ja ompelivat housuja ja takkeja, ja kauppamiehet kaupittelivat Mukkelille tähteitänsä, ja häthätää oli Kurz myynyt hänelle puolen puotiansa tyhjäksi.
Mutta tästä kaikesta huolimatta huusi Bräsig rakennusmestari Schulzin kanssa uudestaan: "Ulos! ulos!" jota vastaan toiset huusivat: "Täällä pysyköön!" — "Ulos! ulos!" — "Täällä pysyköön!" — Ja siitä syntyi nyt hirveä rähinä. Maalliset edut nousivat Pomukkelskopin saappaiden ja housujen muodossa taisteluun ihanteellista veljeyttä vastaan: tämä oli kova kamppailu. Viimeinkin sai presidentti kellollaan sen verran metelin häikenemään, että hänen äänensä voitiin kuulla.
"Hyvät herrat", sanoi hän.
"Ulos! ulos!"
"Täällä pysyköön!"
"Hyvät herrat", alotti hän uudestaan, "Jumalan kiitos!"
"Ulos! ulos!"
"Täällä pysyköön!"
"Jumalan kiitos! Kokouksen mielet ovat niin selvästi tulleet ilmi, että voimme asiasta ruveta äänestämään. Siis: kaikki ne, jotka suostuvat siihen, että herra Pomukkelskopp otetaan yhtiöön, menevät soittolavan puolelle salia, ne taas, jotka ovat sitä vastaan, menevät puhelavan puolelle".
Nyt tuli Rahnstädtin reformiyhtiö liikkeelle; jokainen polki niin lujasti kuin mahdollista, osottaaksensa vakaata mieltänsä, ja kaukaa kuului se siltä, kuin olisi vanutusmylly ollut Grammelinilla käymisessä, ja seuraus tästä tulikin pian näkyviin, sillä Grammelin pyörähti sisään ovesta ja huusi: "Herra presidentti, veikkoset! Minä pyydän, että äänestätte rauhallisemmalla tavalla!"
"Mitä joutavia!" huusi nikkari Thiel, "äänestää pitää, muuten ei tämä ole mikään reformiyhtiö".
"Sen minä kyllä tiedän, Thiel, mutta te äänestätte niin että rapinki varisee seinistä".
Jokainen sen kyllä nyt havaitsi, että äänestäminen oli tapahtunut liian rajusti, ja Grammelinin kehotuksesta päätettiin nyt, että tästä lähin ei enää äänestettäisi jaloilla, vaan ainoastaan käsillä.
Äänet luettiin: Pomukkelskopp tuli varsinaiseksi jäseneksi Rahnstädtin reformiyhtiöön. Rakennusmestari Schulz kääntyi Bräsigiin päin ja kysyi häneltä noin hieman yli olkapäänsä: "No, jos näin käy, herra pehtori, mitäpä sitte on Saksanmaasta tuleva?"
"On minusta yhdentekevä", sanoi Bräsig; "mutta veljeydestä älköön kukaan enää hiiskuko minulle sanaakaan".
Nyt tuli köyhyyskysymys keskusteltavaksi, ja kun presidentti oli asian likemmin määritellyt, sai Rahnstädtin reformiyhtiö nyt ratkaistaksensa: "kuinka köyhyys ensin oli tullut mailmaan ja miksikä se yhä vielä oli mailmassa olemassa?"
Rehtori Baldrian otti ensimäiseksi asiasta puhuaksensa. Hän astui puhelavalle takapuolelta, niinkuin kaikki muutkin tekivät, mutta antoi ylimmäisen oppilaansa kurottaa etupuolelta suuren joukon kirjoja eteensä, että kokous ennen kaikkia saisi hyvän ajatuksen hänen opistansa. Kun hän nyt oli asettanut viereensä raamatun, Xenophonin, Platonin ja kaikki, mitä hänellä Cicerosta oli, teki hän kumarruksen ja sanoi näiden olevan hänen apujoukkonsa.
"Kummiseni", sanoi Juha Bank suutari Deichertille, "tästä tulee pitkä juttu, tunnemmehan hänen jo ennestään; otetaanpa ensiksi lasi olutta".
Nyt alkoi rehtori puhua paukuttaa ja todisti raamatusta, että jo vanhan testamentin aikana köyhyys oli ollut juutalaisilla.
"Se ei ole totta!" kuului eräs karkea ääni ta'ampaa joukosta, "noilla kirotuilla juutalaisilla on kaikki raha, he siitä viisi piittaavat, miltä köyhän olo tuntuu".
Rehtori ei ottanut tästä hämmentyäksensä, hän näytti asian todeksi raamatusta, otti sitte Xenophonin esille ja kertoi paljon heloteista Spartassa, jota kokous silminnähtävästi ei täysin ymmärtänyt. Sitte sai hän Platonin käsiinsä ja kävi nyt puhumaan hänestä, s.t.s. ei hänestä itsestään, vaan hänen tasavallastansa ja sanoi, että jos Rahnstädtiläisillä olisi, mitä Platon joutoilloillaan Athenalaisten hyväksi oli ajatellut, sitte voisi jokainen Rahnstädtin käsityöläinen joka päivä syödä häränpaistia ja perunia päivälliseksi ja sunnuntai-iltapuolina ajaa vaunuilla, ja lapset, jotka nyt juoksivat mierolla kerjäläispussi selässä, kävelisivät silloin kultavitjat kaulassa pitkin katuja.
"Tästä on meidän saaminen tarkempi selitys".
"Eläköön Platon! Eläköön!" kuului kautta salin.
"Veikkoset, oliko se sama vanha juutalaislahtari Platow, joka oli silmäpuoli?"
"Kyllä kai, veikkonen, minä tunsin hänen varsin hyvin, hän on teurastanut monta nautaa minun luonani", sanoi teurastaja Krüger.
Presidentin kello sai rauhan toimeen, ja sihteeri Rein kääntyi rehtoriin ja pyysi häntä veitikkamaisesti kokouksen puolesta, olemaan niin hyvä ja antamaan Rahnstädtin reformiyhtiölle selvä kuvaus Platonin tasavallasta. Se oli kova vaatimus, ja rehtori paran juoksi tuskan hiki pitkin otsaa, kun hän kolmasti yritti ja kolmasti joutui hämille, sillä hän ei tietänyt asiaa itsekään oikein. Hän sanoi siis vihdoin tuskissaan: Platonin tasavalta oli tasavalta, ja mitä tasavalta oli, sen tiesivät kyllä hänen valtiollisesti oppineet kuuliansa. — No, senhän nyt jokainen tiesi, ja rehtori saapui nyt Roomalaisiin ja kertoi hyvin omituisena seikkana, että vanhat Roomalaisetkin toisinaan olivat nälkää nähneet ja että he silloin aina olivat täyttä kurkkuansa huutaneetpanem et circenses. "Panem, rakkaat kuuliani", sanoi hän "merkitsee nimittäin leipää jacircensesmerkitsee julkisia pelejä eli huvituksia".
Yht'äkkiä kavahti suutari Deichert penkiltä pystyyn, vaikka Juha Bank yritti pidättää häntä takinliepeestä, ja huusi: "Kas sitä vaan! Vanhat Roomalaiset eivät olleet mitään tyhmiä miehiä, ja mitä he voivat tehdä, voimme me Rahnstädtiläisetkin tehdä! Oletteko kuulleet kummempaa? Kun minä ja Bökel ja Jürendt ja pari muuta istuimme Pfeiferin luona ja pelasimmevingt-unia[16], otatti pormestari kortit pois, ja meidän täytyi vanhan Pfeiferin kanssa mennä raastupaan ja saimme siellä maksaa sakkoa ja oikeuden kustannukset. — Mitä hullutusta? — Minä sanon niinkuin vanhat Roomalaiset: pelivapaus pitää olla, julkisesti pitää pelata saada!"
"Siinä olet oikeassa, kummiseni", huudahti Jürendt, "eläkööt vanhatRoomalaiset ja herra rehtori, eläkööt!"
"Eläkööt!" kuului nyt kautta salin, "Eläkööt!"
Rehtori otti nyt tämän eläköönhuudon itsensä ja Roomalaisten hyväksi kumarruksella vastaan ja nähdessänsä presidentin tuontuostakin luovan silmänsä kelloa kohden, suorihe hän päättämään puhettansa ja lopetti tosiaankin: "Arvoisat kuuliani", sanoi hän, "kun siis tarkastelemme nykyistä köyhyyttämme, niin ovat ne oikeastaan, köyhäin lapset ja oppipojat, jotka tässä kaupungissa kerjulla käyvät". Sen sanottuansa, astui hän syrjään ja otti apujoukkonsa kainaloonsa.
Hänen perästänsä puhui Juha "Minä myös".
"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä olen värjäri, minä myös", ja samassa oikaisi hän molemmat kätensä semmoisella kiivaudella ulos tynnyristä, että koko reformiyhtiön silmät lensivät mustiksi, "minä olen myös käynyt herra rehtorin koulua, ja oikeassa on hän, meidän pitää saada tasavalta toimeen, olkoon se sitte Platonin, olkoon jonkun toisen, arvelen minä myös; mutta mitä herra rehtori sanoo oppipojista, on synti ja häpeä; minä tarkotan oppipoikia, en herra rehtoria, minä myös. Hyvät herrat, minä olen oppipoikana matkannut ulkomailla, minä myös". —
"Uunin sopessa olet istunut äitisi luona", kuului eräs ääni.
"Mitä? — Aina Birnbaumissa asti Puolassa olen minä ollut ja vielä edempänäkin, minä myös, aina niin kaukana kuin taivas on sininen ja kunnollista sinivärjäriä tarvitaan" ja löi rintoihinsa. "Ja, hyvät herrat, minä saisin pitää kaksi sälliä, minä myös, mutta minä en voi, indigo on liian kallista".
"Aa, sinä veijari! Sinä värjäät sinipuulla", huudahti suutariDeichert.
"Tyhmää lörpötystä", huusi Juha. "Mitä vietävän indigoa?" huusivat useat äänet, "hän värjää sinipuulla!"
"Niin", huudahti kokkapuheinen suutarin sälli, "naiset, jotka hänen luonansa verhojansa värjättävät, voipi paikalla tuntea, he näyttävät kaikki tervanpolttajilta, sillä hänen kelvoton sinivärinsä lähtee".
"Nuorukainen", sanoi Juha jotenkin kopeasti, "oletko milloinkaan kurkistanut minun sinityskattilaani?"
"Sinun olisi paras pitää suusi kiini, kun köyhyydestä puhe on, onhan sinulla itsellä yltäkyllin", huusi joku joukosta.
"Hyvät herrat, tämä on tyhmää lörpötystä! Totta kyllä, että minä olen itselleni uuden talon rakentanut, minä myös…"
"Sinipuusta", huudahti suutarinsälli.
"Sinipuusta!" huudettiin kautta salin.
"Ei!" huusi värjäri, "vaan hongasta tammisilla alushirsillä!"
"Sinipuusta!" huudettiin uudestaan.
"Hyvät herrat", yritti Juha vielä kerran, oikaisi itsensä suoraksi ja löi sinertävällä nyrkillään rintaansa, "minä olen Rahnstädtin porvari, minä myös, mitään enempää ei minulla ole sanomista".
"Onkin jo kylläksi!" huusivat muutamat.
"Tuommoinen hölmö!" huusivat päivätyöläiset, "alas se pöllöpää! Mitä hän tietää, tiedämme me kaikki jo ennestään!" Ja Juha "Minä myös" sai astua alas puhelavalta.
Nyt otti Kurz puhuaksensa: "Kansalaiset! Me puhumme täällä köyhyydestä ja se arvoisa herra, jolla äsken oli sananvuoro, puhui indigosta. Tuhat tulimmaista! Mitenkä me kauppamiehet voimme maksaa veroa, jos joka värjäri tuottaa itse indigonsa, ja sen tekee arvoisa edellinen puhuja yksistään sentähden, ettei kukaan saisi tirkistää hänen kortteihinsa, kuinka paljo indigoa ja kuinka paljo sinipuuta hän käyttää!"
"Te tirkistätte itse kortteihin!" huusi joku hänen takanansa; Kurz katsahti taaksensa suorastaan Bräsigiä päin naamaa, mutta ei ollut millänsäkään, vaan pitkitti: "Ja hän voi kumminkin saada indigoa minulta helpommalla hinnalla kuin Rostockista. Mutta, kansalaiset, mitä köyhyyteen tulee, jos asiat tällensä jäävät, tulemme kaikki köyhiksi".
"Siinä on hän oikeassa", sanoi suutari Deichert Juha Bankille.
"Kansalaiset, minä olen vartavasten hankkinut itselleni hevoset ja vankkurit, kuljettaakseni itse kotia tavaroitani ja säästääkseni ajurin palkkaa".
"Sitäkään pientä etua eivät nuo roistot suo meille enää!" huusi ajuriSiewert.
"Mutta", pitkitti Kurz puhettansa, "mitenkäs kävi? Viime vuonna otettiin ajoneuvoni takavarikkoon Teterowissa" —
"Sentähden että hän aikoi pettää tullimiehiä", keskeytti Siewert hänen.
Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta kuin puheen keskeyttämisestä ei Kurz välittänyt, sillä hän oli jo kerran ulos viskattu ja oli saanut selkäänsä, hän pitkitti siis vaan puhettansa: "Pormestari kutsutti minun eteensä ja kysyi minulta, ketä ajuria minä olin käyttänyt tavaroitani kuljettaissani? Omaa ajoneuvoani, vastasin minä. — Siisper se",[17] sanoi hän. — "Ei, sanoin minä, ei meritse, sillä Rahnstädt ei ole mikään merikaupunki, vaan härillä. — Silloin nauroi pormestari ja sanoi käyttäneensä latinan kieltä. — Kansalaiset, mihinkä on jouduttava, jos oikeustot käyttävät latinan kieltä, kun joltakin hevoset ja ajokalut on takavarikkoon otettu? Se vie suorastaan köyhyyteen. Kuinka me kauppiaat voimme elää sillä vähällä voitolla, mitä me saamme kahvista, sokerista, tupakasta ja nuuskasta?"
"Teidän viheliäisestä nuuskastanne älkää hiiskuko hivaustakaan!" huusi suutari Deichert, "tämmöisen bonon olen minä siitä saanut", ja hän piteli nenäänsä kämmenellään, vaan ei voinut sitä peitellä, sillä molemmin puolin tuli se vielä näkyviin hänen nyrkkinsä alta, ja kaikki nauroivat.
"Kansalaiset!" pitkitti Kurz, "minä tiedän kyllä hyvin että köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen, semmoista tarkotan minä, josta jokainen itse saa pitää huolen ja jonka tähden hänen ei ole tarvis tulla lähimmäisellensä rasitukseksi. Mutta onko se mahdollista meidän kaupungissamme, jossa asiat ovat niin surkuteltavassa tilassa? Kansalaiset! Jo vuosikausia olen minä taistellut niitä kohtuuttomia etuoikeuksia vastaan, joita muutamat henkilöt ovat itselleen anastaneet ja joita korkeat asianomaiset suosivat".
"Kummiseni", sanoi nikkari Thiel Jürendtille, "saatpa nähdä, nyt alkaa hän taas puhua kaupungin sonnista. Mutta sitte on hänen astuminen alas, sillä leipuri Wredow on minun lankoni".
Ja niin kävikin!
"Kansalaiset!" huusi Kurz, "minä tarkotan kaupungin sonnia; tämä ilkivaltaisuus…"
"Alas! alas!" huusi nikkari Thiel.
"Niin, alas! alas!" kuului kautta salin.
"Me emme tahdo täällä kuulla mitään sonneista emmekä muista sarvipäistä!" huusivat muutamat.
"Ei sitäkään pientä etua suvaitse hän toiselle!" huusi Fritz Siewert. "Hän tahtoo ahmata kaikki suuhunsa ja päälliseksi vielä kaupungin sonninkin!"
Presidentti kilisti kelloa mitä julmimmalla tavalla, Kurz kurotteli ja oijenteli ruumistansa puhelavalla niin pitkäksi kuin mahdollista: "Kansalaiset!…"
"Mitä vietäviä? Kansalaiset?" huusivat suutari Deichert ja nikkari Thiel ja vetivät tuon onnettoman kauppamiehen takaperin takinliepeistä ulos jähdytysastiasta, niin että hän vaipui alas, ainoastaan hänen sätkivät kätensä olivat vielä jonkun aikaa näkyvissä, ikäänkuin hukkuvaisen, ja astian sisästä kuului kumisten: "Kaupungin sonni — sonni — sonni — sonni —", sitte tuli äänettömyys, ja Kurz vaipui puoliksi pyörtyneenä Bräsigin syliin. Bräsig ja rakennusmestari veivät hänen ulos ovesta.
"Pitäkää toki onneton suunne kiini!" sanoi pehtori Bräsig ja sysäsi Kurzin viereiseen huoneesen, kunnes hän sai hänen sijoitetuksi erääsen soppeen, "tahdotteko väkisinkin taas saada selkäänne?"
Ja täällä asettuivat nuo molemmat vanhat pojat Kurzin oikealle ja vasemmalle puolelle ja vartioitsivat häntä.
Sillä väliin oli Fritz Siewert näyttänyt toteen, että köyhyys sai alkunsa tieverosta; tievero oli poistettava; ja räätäli Wimmersdorf oli lausunut sen järjellisen ajatuksen että köyhien hyväksi oli jotakin tehtävä ja tätä nykyä ei voitu heidän hyväksensä mitään muuta tehdä kuin että suuriherttuan linnan seinään Rahnstädtissä kirjotettaisiin "kansallisomaisuus"; jos se myytiin, voitiin sillä tyydyttää koko joukko köyhiä. Tämä ehdotus hyväksyttiin ja seitsemän miestä meni Grammelinin tallilyhdyllä varustettuna linnan tienoille ja toimitti tehtävänsä liidunpalasella.
"Kristian", kuului eräs ääni Pomukkelskopin takana, "tämätoimi miellyttää minua. Sinä osaat kirjottaa, se on sinun kirjottaminen huomenillalla meidänkin herran porstuan oven päälle".
Pomukkelskopp katsahti taaksensa — ääni tuntui hänestä tutulta — ja hän katsoi erästä omaa päivätyöläistänsä suorastaan naamaan, ja se penteleen luikari vaan vielä lisäksi nyykäytti hänelle päätänsä. — Pomukkelskopp tuli omituiselle mielelle; hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä: pitikö hänen olla tuon lurjuksenherravaiveli. Jotakin täytyi tässä tapahtua, hänen täytyi saada kumminkin reformiyhtiö puolellensa; kun Bräsig ja Schulz, saatettuansa Kurzin kotiin, tulivat saliin, huusi presidentti: "Herra Pomukkelskopilla on puheenvuoro". — Vitkalleen tunki Pomukkelskopp väkijoukon läpitse, puristi matkallaan nikkari Thielin kättä, taputti räätäli Wimmersdorfia olalle ja puhui muutaman ystävällisen sanan kokkapuheiselle suutarinsällille, ja ahdattuansa itsensä tynnyriin, alotti hän:
"Hyvätherrat!"
No, sehän tekee aina suuren vaikutuksen, kun sininen hännystakki kiiltävien nappien kanssa puhuttelee päivätyöläisen mekkoa ja paikattua nuttua nimityksellä "herra!" ja kautta salin kulkikin heti jupina: "Se mies on oikeassa! — Hän tietää, miten ihmisiä pitää puhutella".
"Hyvät herrat!" alotti Pomukkelskopp uudestaan, kun jupina oli tauonnut, "minä en ole mikään puhuja, minä olen yksinkertainen maamies; minä olen täällä kuullut parempia puhujia"— ja hän teki nojon rehtorille, Juhalle "Minä myös" ja räätäli Wimmersdorfille, ja Fritz Siewert sai myöskin puolen kumarrusta tieveron tähden — "olen myöskin kuulut huonompia" — ja hän katsahti ovea kohden, josta Kurz oli viety ulos — "mutta, hyvätherrat, puheeteivät ole minua teidän luoksenne vetäneet, vaan se mieliala, jonka minä täällä tapaan".
"Hyvä, hyvä!"
"Hyvätherrat! Minä rakastan täydestä sydämestä vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä! Minä kiitän teitä, että olette ottaneet minun tähän jaloon yhtiöön jäseneksi". — Tässä veti hän valkean niistinliinan taskustansa ja laski sen viereensä. — "Hyvätherrat, te puhutte täällä köyhyydestä. Monta hiljaista hetkeä olen minä tätä asiaa ajatellut, monta unetonta yötä olen minä päätäni vaivannut, saadakseni selkoa, kuinka tämän pahan voisi poistaa" — tässä pyyhkäisi hän niistinliinalla hien pois otsastansa luultavasti osottaaksensa, kuinka raskas tämä toimi oli hänelle ollut — "minä tarkotan, hyvät herrat, köyhyyttä pikkukaupungeissa, sillä meidän päivätyöläisemme maalla eivät tiedä mitään köyhyydestä".
"Vai niin?" huusi eräs ääni takapuolilta, "Kristian, nyt on aika, puhu nyt!"
"Meidän päivätyöläisemme", sanoi Pomukkelskopp taas, huolimatta häiritsiästä, vaikka hän kyllä tunsi äänen, "saavat vapaan asunnon puutarhan kanssa, vapaan laitumen yhdelle lehmälle, heinät ja oljet sitä paitsi, puita ja poltinturpeita, peruna- ja pellavasmaata niin paljon kuin tarvitsevat, vuorotellen joka viikko vakkasen ohria, vakkasen rukiita eli yhden taalerin ja vielä päälliseksi osansa puiduista jyvistä ja vaimot voivat vielä ansaita joka päivä viisi killinkiä lisäksi. Nyt kysyn minä teiltä, hyvät herrat, onko päivätyöläisen asema kaupungissa niin hyvä? Voiko päivätyöläinen ylimalkaan enemmän vaatia?"
"Ei! ei!" huusivat kaupungin päivätyöläiset. "Hyvät herrat!" huusi nikkarinsälli Rutschow, "minä olen nikkarinsälli ja saan koko kesänä yhdeksän groschenia ja yhden groschenin on minun vielä antaminen mestarille; minä olisin mieluisemmin päivätyöläinen herra Pomukkelskopilla!"
"Lurjus!" huudahti rakennusmestari Schulz, "oletko koko tänä keväänä ollut kertaakaan työssä? Sinä lurjustelet joutilaana".
"Hiljan! hiljan!" huudettiin.
"Hyvätherrat!" pitkitti Pomukkelskopp taas puhettansa, "näettehän, niin on meidän päivätyöläistemme laita, ja kohtelu sitte! Jokainen päivätyöläinen voi minä hetkenä hyvänsä luopua palveluksestaan ja etsiä itsellensä toisen paikan; eikö heidän kelpaa? Eikö siinä ole kylläksi?"
"Kristian, puhu nyt sinä, nyt on aika!" kuului taas takapuolelta.
"Hyvätherrat!" huusi Pomukkelskopp nyt vielä lopuksi, "mielialan tähden ja erittäinkin pikkukaupungeissa vallitsevan köyhyyden tähden olen minä liittynyt tähän jaloon yhtiöön, ja te saatte nähdä — minä en tosin ole mikään rikas mies — mutta mitä minä tehdä voin, olen minä tekevä. Ja nyt, hyvät herrat, kehotan minä teitä vielä molemmanpuoliseen puolustukseen; jos kaupunkilaiset ja maalaiset uskollisesti pitävät yhtä, niin pysyy järjestys voimassa, ja me voimme keskustella ja suorittaa kaikki asiat hyvässä sovussa tässä ihanassa reformiyhtiössä. Eläköön Rahnstädtin reformiyhtiö".
"Hurraa! — Eläköön! — Hurraa! — Eläköön!" riehuttiin nyt joka taholla ja haaralla.
"Eläköön herra Pomukkelskopp!" huusivat muutamat, ja Mukkel kävi kumarrellen ja mitä ystävällisimmän näköisenä paikallensa.
Kun hän käännähti ympärinsä, oli hänen paikkansa puhelavalla jo toisen hallussa, ja Sakarias Bräsigin punanen naama loisteli sieltä hänelle vastaan, ei ystävällisesti niinkuin aurinko ja kuu, ei, vaan niinkuin tulipallo, jonka Jumala on paiskannut ilmaan merkiksi, että vitsaus on pian kohtaava mailmaa.
"Kansalaiset!" huusi hän ja osotti kansalaisillensa semmoisen muodon, ikäänkuin olisi hän jo aamiaiseksensa syönyt heistä kaksi ja aikoisi nyt vaata heidän joukostansa vielä yhden oikein lihavan illallisatriaksensa. "Kansalaiset! Jos herra Sameli Pomukkelskopp olisi levollisesti jäänyt istumaan tunkiollensa Gürlitziin, niin en olisi mitään sanonut; jos ei hän täällä tässä salissa olisi minua sinutellut, eikä olisi tältä ylhäiseltä isänmaan alttarilta" — tässä lyödä lämäytti hän nyrkillään jähdytysastian reunaan — "levitellyt mitä ilkeimpiä valheita, en olisi mitään sanonut".
"Se ei kuulu tähän!" huudahti räätäli Wimmersdorf, "se on tyhjää lörpötystä!"
"Hiljaa! Hän saa puhua yhtä hyvin kuin joku toinen".
"Herra, räätäli Wimmersdorf", pitkitti Bräsig, "jos te pidätte minun puhettani lörpötyksenä, niin voittehan minun puolestani tukkia korvanne, sillä te olette minusta liiantyhmä! ja nyt voitte mennä ja kantaa minun päälleni; minä olen pehtori Bräsig!"
"Hän on oikeassa! — Pitkittäkää!" huudettiin.
"Kansalaiset, minä en olisi mitään sanonut, sillä minä pidän sopimattomana jokaiselle maanviljeliälle ja muille ihmisille, yllyttää päivätyöläisiä heidän isäntäänsä vastaan; mutta kun joku" — "Suur-mooguli!" huudahti rakennusmestari Schulz tässä — "astuu tälle veljeyden alttarille ja koettaa valheella lumoa reformiyhtiön silmät ja tekee itsensä viattomaksi ja levittelee vääriä luuloja päivätyöläisten onnesta, niin tahdon minäkin jotakin sanoa. — Kansalaiset! Minun nimeni on pehtori Bräsig!"
"Hyvä! Hyvä!"
"Herra Sameli Pomukkelskopp on teille sanonut, ettei maalla ole mitään köyhyyttä olemassa, koska hän nimittäin on luetellut kaikki ne edut, mitkä päivätyöläiselle oikeastaan pitäisi tulla —bonus! niinkuin meidän arvoisa presidenttimme Rein sanoo — mutta, kansalaiset, päivätyöläisten etujen laita on ihan sama kuin häränpaistin ja luumujen laita: ne maistuvat varsin hyvältä, mutta me emme saa niitä. Esimerkiksi ja noin vaan umpimähkään, mitä tulee asuntoon! Heti oikealla kädellä, kun Gürlitziin tullaan, on jonkinlainen sikaläätti, joka on olevanansa ihmisasunto, siinä asuu Willgaus — onko Willgaus täällä?" — Willgaus ei ollut tässä. — "Ei haita mitään. Kattoa ei ole kolmeen viimeiseen vuoteen laitettu ja vesi vuotaa kuin tapista sisään, ja kun tulee oikein ukkosen sade, silloin täyttyy tupa vedellä, niin että hänen pienet lapsensa loiskivat siinä kuin sammakot, sillä aikaa kuin mies itse vaimonsa kanssa on elonleikossa, ja kun mies sitä valitti, sanoi herra Pomukkelskopp: olihan hänen nimensä Willgaus [18] ja viihtyväthän hanhet parhaiten vedessä".
"Hyi, hyi! Sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa!"
"Ja mitä tulee lehmän vapaasen laitumeen ja heiniin! Missä on tämä laidun olemassa? Puolen penikulman päässä kylästä, kankaalla, jossa ei kasva muuta kuin kanervaa ja kuusia, ja sinne pitää vaimojen mennä kolme kertaa päivässä lypsämään? No, heitä on vaan enää kolme, joiden sitä on tarvis tehdä, sillä kahdeksantoista päivätyöläistä yhdestäkolmatta on kadottanut lehmänsä ähkyyn ja punatautiin, ja ne kolme, jotka vielä ovat jälillä, ovat oikeita loukkuja".
"Se mies on suur-mooguli!" huusi rakennusmestari hänen takanansa, "ulos! ulos!"
"Hiljan! hiljan! Älkää häiritkö puhujaa!"
"Niin, kansalaiset, minä tahdon puhua enemmän. Mitä puihin ja polttoturpeisin tulee: Turpeet ovat rahkasuon turpeita, jotka murenevat käsiin eivätkä anna mitään lämpöä, ja puut ovat kuusenkräniä ja risuja, joita lapset saavat kantaa selässään kotia metsästä. Ja peruna- ja pellavasmaa sitte! Missä on se? Kaikkein taaimmalla ja huonoimmalla pellolla. Kuka sitä sonnittaa? Linnut sitä sonnittavat, ja ken syksyllä näkee tuon viheliäisen pienen perunaläjän, hän lyö kätensä ristiin ja huudahtaa: hyväinen Jumala! tuostako on perheen ja sian koko pitkän talven eläminen? Mutta he eivät eläkkään siitä, he varastavat. Herra Pomukkelskopilta eivät he varasta, sillä sitte heidät hukka perisi, vaan he varastavat naapureilta, ja eräs minun ystävistäni, rouva Nüssler, on antanut käskyn, että niin pian kuin joku Gürlitzin päivätyöläinen tavataan hänen perunakuopistansa, on hän päästettävä irti, sillä hän tekee sen hädässään, ja tämä on kurjaa kyllä!"
"Eläköön rouva Nüssler!" huusi Juha Bank.
"Eläköön!" huudettiin, "eläköön!"
"Ja pellava sitte!" pitkitti Bräsig puhettansa, "noin pitkää!" ja hän osotti jalan mitan pitkin käsivarttansa, "niin että itse notarius Slusuhr, joka kumminkin on olevinansa herra Pomukkelskopin erityinen ystävä, minun lässäollessani lausui tämän pahan pilapuheen: sentähden käyttävät kai naiset Gürlitzissä niin lyhyitä paitoja, kun tuosta lyhyestä pellavasta ei tule tarpeeksi pitkiä".
"Se mies on hävytön konna", huusi rakennusmestari, "että hän vielä uskaltaa tehdä pilkkaa kurjuudesta. — Ulos! ulos!"
"Kansalaiset", alkoi Bräsig uudestaan, "minä tahdon vaan sanoa: asunto, lehmänlaidun ja puut ja polttoturpeet ja peruna- ja pellavasmaa, ne ovat päivätyöläisten häränpaisti ja luumut maalla, ne maistuvat varsin hyvältä, mutta he eivät saa niitä, ja se on syynä köyhyyteen maalla. — Mutta mistä saa köyhyys alkunsa kaupungissa? Kansalaiset, minä tahdon sen teille sanoa, sillä minä olen asunut täällä kaupungissa jo kauvan kyllä ja olen tarkastellut ihmisten elämää:syynä suureen köyhyyteen kaupungissa on köyhien suuri luku!"
Hän kumarsi, astui alas puhelavalta ja "eläköön" huutoja kaikui kautta salin. "Se mies on oikeassa!"
"Herra pehtori Bräsig eläköön!"
Ja presidentti Rein lopetti kokouksen, sanoen, että semmoisen puheen perästä ei kai enää kukaan toinen tahtomat astua esille; ja nyt lähestyivät kaikki Bräsigiä ja onnittelivat häntä ja jokainen pudisteli hänen kättänsä, paitsi Pomukkelskopp ja kaupungin soittoniekka David Berger; edellinen oli hiljaa hiipinyt tiehensä ja toinen oli juossut kotiansa, rämistämään kokoon soittokuntansa. Ja kun Bräsig astui ulos Grammelinin portista, törrötti seitsemän torvea puolikehässä häntä vastassa ja puhalsi suoraan häntä päin naamaa "Heil Dir im Siegerkranz!" ja David Berger oli pannut rillit nenällensä ja löi tahtia Grammelinin biljardisauvalia, niin että pehtori Bräsigin oli varominen, ettei sauva häneen sattunut. Mutta Gürlitzin päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä hänen ympärillänsä ja kankuri Rührdanz sanoi; "Älkää pelätkö, herra pehtori, te olette puolustaneet meitä, nyt me taas puolustamme teitä". Ja kun nyt Bräsigiä juhlallisessa kulussa saatettiin yli torin ja pitkin Rahnstädtin monimutkaisia katuja, seurasi tämä kidutettu, kurja joukko uskollisesti ja rehellisesti häntä sillä tämä oli ensimäinen kerta, kuin kukaan mailmassa otti heidän hätäänsä ja kurjuuttansa julkisesti puheeksi, ja se tieto, ettei kokonaan ole hylätty, taivuttaa pikemmin kuin kaikki manaukset ihmisen sielun hyvyyteen.
Pastorin rouvan asunnon edessä piti Bräsig vielä lyhyen puheen saattojoukollensa ja sanoi heille, ettei ollut sopivaa, että hän kutsui heitä luoksensa, sillä hän asui papillisessa huoneessa, mutta ylihuomenillaksi pyysi hän seuraa kokoontumaan Grammelinilla tyhjentämään malja punssia. Tähän kaikki suostuivatkin hurraahuudolla, ja kun Bräsig lepäsi vuoteella ja kertoi Kaarlolle, mitä tapahtunut oli, lauloi Rahnstädtin lauluseura ulkona: "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger schläft", ja Gürlitzin tiellä kulkivat Gürlitzin päivätyöläiset yksivakaisesti ja kankuri Rührdanz lausui: "Veikkoset, seuratkaa minun neuvoani! Päästä me tahdomme hänestä, mutta se ei saa tapahtua väkivallalla, ei! vaan siivosti, sillä mitäpä sanoisi suuriherttua ja herra pehtori Bräsig, jos me kostaisimme hänen puheensa käyttämällä itseämme roistoin tavalla?"
Luku 39.
Kuinka toinen ratsastaa sonnin, toinen aasin selässä. — Kurzin rouva koettaa saada rakasta miestänsä levolle, mutta mies tahtoo enämmin harjottaa maanviljelystä ja ajaa lantansa leipuri Wredowin pellolle. — Musta paketti, ja mitä pormestari sanoo vakstuukista. — Miksikä Kählertska[19] kaikin mokomin tahtoo naida kankuri Smidtin ja lyödä Smidtskalta sääret poikki. — Kurz on saava kuhmun kurkkuunsa ja Hawermann saa Juhanneksen kukan. — Miksikä Nuori-Jokkum juoksentelee pellolla. — Mitä rouva von Rambow sanoi rouva Nüsslerille, ja miksikä Bräsig sanoo yhä "ylemmäksi" — Kirje Parisista.
Iltapuolella seuraavana päivänä jälkeen kirkonmenojen, sillä silloin oli sunnuntai, tuli Kurz Hawermannin ja Bräsigin luo: "Hyvää päivää! Hyvää päivää! Minä olen suuttunut! Ei mitään muuta kuin harmia niin pitkältä kuin päivää on! Mitä? Mokoma joukkio! Ei anna edes puhua suutani puhtaaksi. Ennemmin paimennan minä sikoja kuin rupeen kansanmieheksi! Mitä tyhmimpiä puheita kuultelevat he mielihyvällä ja huutavat 'eläköön' ja pitävät iltalaulelmia ja häiritsevät ihmisten unta, ja kun minä aioin selvittää heille erään tärkeän asian, niin he polkivat ja vihelsivät. Ja tämä on olevanansa reformiyhtiö?"
"Kuulkaapa, herra Kurz", sanoi Bräsig ja lähestyi häntä, paria tuumaa kookkaampana kuin tavallisesti, "on hyvin sopimatonta, että te moititte iltalaulelmaa, sillä minulle se laulelma pidettiin, ja te olisitte taas saaneet selkäsaunan, jos hyvälaitainen herra Schulz ja minä emme olisi ottaneet teitä siipiemme suojaan. Mitä sanoo vanha sananlasku: 'Missä tapa on semmoinen, siellä saa ratsastaa sonnin selässä kaupunkiin;' mutta reformiyhtiössä ei ole semmoista tapaa, ja jos joku siellä yhä tahtoo ratsastella ja tepastella sonnin selässä, niin häneen suututaan ja hän paiskataan sonnineen päivineen ulos; sillä, sitä varten ei ole reformiyhtiö olemassa".
"Se on minusta yhdentekevä! ihan yhdentekevä!" huusi Kurz, "muutamat ratsastavat aasin selässä ja heitä vaan ylistellään".
"Tehän olette oikea kolho!" huusi Bräsig, "tehän olette hävytön mies! Jos ei tämä olisi Kaarlo Hawermannin huone, niin paiskaisin minä teidän ulos portaita myöden, niin että saisitte kantaa luunne säkissä kotia".
"Hiljan, Bräsig, hiljan!" puuttui Hawermann heidän väliinsä, "ja te, Kurz, teidän pitäisi hävetä, että rupeette täällä ilman syytä riitaa ja toraa rakentamaan".
"Riitaa ja toraa on minulla eilen illalla ollut, riitaa ja toraa on minulla ollut koko päivän. Tänään aamulla, kun tuskin olin saanut silmäni auki, alkoi minun vaimoni jo riidan ja toran; hän ei suvaitse, että minä menen reformiyhtiöön".
"Siinä hän on varsin oikeassa", sanoi Hawermann hyvin äissään, "te ette sovi sinne ensinkään, sillä pikaisuudellanne ja ajattelemattomuudellanne ette saa mitään muuta kuin turmiota toimeen;" ja hän jätti hänen ja lähestyi Bräsigiä, joka astuskeli edes takasin ja puhisi kiukuissaan: "Bräsig, hän ei kai sillä mitään pahaa ajatellut".
"On minusta ihan yhdentekevä, Kaarlo, mitä tuommoinen ilkeä, madonsyömä epäluoma minusta ajattelee. — Ratsastelee aasin selässä? Hyi, sehän on vaan mitä ilkeintä kateutta".
"Enhän minä teitä tarkottanut", huudahti Kurz ja juoksi tuvan toisella puolella edes takasin, "minä tarkotin sillä lankoani Baldriania ja värjäriä ja noita toisia hölmöjä. Ja eiköhän pitäisi hulluksi tulla? Ensin toraa vaimoni kanssa reformiyhtiön tähden, sitte toraa puotipojan kanssa, joka makasi kello yhdeksään asti, lauloi eilen illalla toisten kanssa kadulla ja mässäsi aamuyöhön kello neljään asti; sitte toraa rengin kanssa ja eläinlääkärin kanssa, sillä minun hevosellani on kurkkutautia; sitte uudestaan toraa vaimoni kanssa, hän ei salli minun ruveta maata viljelemään".
"Siinä hän on taas oikeassa", puhkesi Hawermann sanomaan, "koko teidän maanviljelyspuuhastanne ei tule mitään, sillä te ette ymmärrä siitä mitään".
"Vai niin? Minä en ymmärrä siitä mitään? Ei mitään muuta kuin harmia! Sisäpiika tolvana peitti pöydän liinalla, joka ulottui alas lattialle saakka; no, me istuimme pöytään, samassa tulee eräs ostaja, minä suutuin puotipojalle, joka ei paikalla rientänyt ylös pöydästä, kiiruhdin itse, sain pöytäliinan jalkoihini ja tempaisin soppavadin ja kaikki astiat lattialle. — Niin, samassa tulee vaimoni ja pidättää minun ja sanoo: Kurz, mene levolle, sinua seuraa tänään kova onni; ja joka kerta kun minä harmia saan, sanoo hän: Kurz, mene levolle! — Tästä voi ihminen hulluksi tulla".
"Ja teidän vaimonne on taas oikeassa, jos te olisitte levolle menneet, niin ette olisi täällä mitään riitaa alottaneet", sanoi Hawermann.
"Vai niin?" huudahti Kurz, "oletteko te jolloinkin terveenä ja raittiina levänneet koko päiväkauden vuoteella, sentähden että on ollut kovan onnen päivä? Minä en sitä enää koskaan tee, pyytäköön vaimoni kuinka hartaasti hyvänsä. Siitähän voi suuttua kuoliaksi! Vaimoni riisuu minulta silloin saappaat ja housut, ja minä lepään vuoteella ja kiukuttelen, etten voi nousta, vaikka tahtoisinkin".
Nyt rupesi pehtori Bräsig täyttä kurkkuansa nauramaan.
"No", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt tänne ja sopikaa pois".
"Ah, mitä?" sanoi Kurz, "enhän minä häntä ole tarkottanutkaan, minä tulin tänne vaan pyytämään teitä molempia tulemaan minun kanssani pellolleni katsomaan, joko voi ruveta kyntämään".
Hawermannin välityksellä saatiin nyt sovinto aikaan, ja nuo kolme maanviljeliää menivät yhdessä pellolle, sillä Kurz luki itsensä ylpeästi heidän joukkoonsa ja takertui niin pahasti kaikenlaisiin tyhmiin puheisin maanviljelyksestä, että pehtori Bräsig yhä arveli itseksensä: "Kenpä nyt oikeastaan ratsastelee aasin selässä?"
"Minulla on täällä peltotilkku", sanoi Kurz, "150 neliösyltää suuri, sitä varten olen minä ostanut 10 kuormaa lantaa teurastaja Krügeriltä, oikein väkevää teurastajanlantaa, minä aion istuttaa siihen punajuurikkaita; eilen annoin hajotella lannan; eikö se riitä, hyvät herrat? Näettehän tässä!" ja hän poikkesi tieltä peltomaalle.
"Sangen huonosti hajoteltu!" sanoi Bräsig. "Hyvästi, sonnitetun pellon pitää näyttää kuin samettimatto", ja rupesi kepillään tyrkkimään sontamöhkäleitä.
"Ei haita mitään", sanoi Kurz, "sen pitäisi kuitenkin hyvästi kasvaa, se on teurastajanlantaa, siitä olen maksanut 10 taaleria".
Mutta yht'äkkiä seisahtui hän, haparoi käsillään ilmaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bräsig, "mikä nyt on?"
"Taivaan pyhät!" huusi Kurz, "johan nyt piru riivaa! Tämä ei olekkaan minun peltoni, tuossa tuo viereinen on minun peltoni, ja se perhanan renki on ajanut minun lantani vieraalle pellolle ja minä annoin sen vielä päälliseksi hajotella! Kymmenen taaleria! Ajajan palkka! Hajottelemis-palkka! Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?"
"No, Kurz, eihän se ole mikään suuri vahinko", sanoi Hawermann, "semmoista voi tapahtua, teidän naapurinne korvaa varmaankin teille lannan hinnan".
"Mitäpä vielä!" huudahti Kurz. "Tämä on leipuri Wredowin pelto, hänen, jonka kanssa minä riitelen kaupungin sonnista; hän kyllä jättää sen tekemättä!"
"Ja tämä on olevanansa maanviljelystä", sanoi Bräsig hyvin levollisesti, "vedättää lantansa toisten pellolle!"
"Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?" huusi Kurz, "mutta mitä pelastettavissa on, on pelastettava", ja samassa juoksi hän rajalle ja tyrkki kepillään sontamöhkäleitä ja viskeli niitä yli rajan omalle pellollensa ja uhkasi ja puhkasi tässä toimessa niin, että hän hengästyi, ja otti keppinsä ja viskasi sen kauvas pellolle ja änkytti ihan kalpeana: "Minä en välitä enää mistään! Miks'en mennyt levolle! Kun tulen kotia ja saan tuon perhanan rengin käsiini — ystävät, minä pyydän teitä, pitäkää minusta kiini, — muuten tapahtuu onnettomuus!"
"Luottakaa kokonaan minuun", sanoi Bräsig, "minä pidän teidät pystyssä", ja iski jo edeltäpäin kiini hänen takkinsa kaulukseen.
"Mutta mitä pahaa on keppi tehnyt?" sanoi Hawermann ja meni sitä noutamaan.
Keppiin oli jotakin takertunut kiini, Kurz oli toimessaan pistänyt sen jonkun esineen läpi, joka oli kohonnut ylös kepin varteen; Hawermann aikoi irrottaa sen, mutta kun hän sitä tarkemmin katseli, jäi hän seisomaan jähmistyneenä. Bräsigillä oli kylliksi tekemistä Kurzista, hän ei ollut havainnut mitä hänen vanha ystävänsä toimi, mutta nyt huusi hän: "Tuleppa, Kaarlo, mennään pois! Asiain näin ollessa ei ole täällä kuitenkaan mitään tekemistä".
Hän ei saanut mitään vastausta, ja kun hän katsahti ystäväänsä kohden, näki hän hänen seisovan ja pitävän kädessään jotakin mustaa ja näki hänen sitä katselevan tuijottelevan ja kääntelevän ja vääntelevän.
"Hyväinen aika, Kaarlo, mikä sinun on?" kysyi Sakarias Bräsig ja kävi lähemmäksi Hawermannia. Hän ei saanut mitään vastausta, Hawermann katsella tuijotteli, kalman kalpeana, esinettä, jota piti kädessään, ja kasvojen äkkinäiset vavahdukset osottivat, kuinka liikutettu hän oli.
"Kaarlo, mikä sinun on, mikä sinua vaivaa?" Rintansa syvimmästä pohjasta sai Hawermann vihdoin sanotuksi: "Paketti! — Paketti! — Tässä on paketti!" ja näytti samassa Bräsigille mustaa vakstuukin kappaletta.
"Mitä? Mikä paketti!"
"Oo, minä olen pitänyt sitä kädessäni, minä olen vuosikausia nähnyt sitä hereillä ollessani ja unissani! Katso, tässä on Rambowin vaakuna! Katso, tässä ovat vakstuukin laskokset! Näin oli se käärittynä, noin suuri oli se! Näin oli ne kaksituhatta taaleria kullassa siihen kääritty! Tämä on se paketti, jonka Hegelin piti viedä Rostockiin!"
Tämä kaikki tuli niin tykähytellen, niin tuskallisesti ja raskaasti hänen rinnastansa, ikäänkuin puhuisi hän unissaan, ja vanhus joutui silminnähtävästi niin mielenliikutuksen valtaan, että Bräsig juoksi hänen luoksensa ja tuki häntä; mutta vakstuukista piti hän kiini niin lujasti kuin riippuisi siitä hänen henkensä, ja Bräsigin oli luopuminen aikomuksestaan, likemmin tarkastella löytöä.
Kurz tuli myös saapuville, mutta ei havainnut mitään erinomaista, sillä hän ei ollut vielä päässyt harmistansa: "No", huudahti hän, "sanokaapa, eikö tästä pitäisi hulluksi tulla? Tuossa viruu minun lantani, tuossa minun kymmenen taaleriani leipuri Wredowin pellolla".
"Hiiteen teidän lantanne!" huudahti Bräsig. "Kun te kerran puheesen pääsette, niin juoksee se kuin tynnyrin tapista. Tuossa on keppinne. Meidän on meneminen kotia. Tule, Kaarlo, malta mielesi!"
Ja kun Hawermann muutaman askelen oli astunut, palasi veri taas hänen kasvoihinsa ja nyt valtasi hänet kiireinen levottomuus, hän kyseli sitä ja tätä: keneltä Kurz oli lannan ostanut, milloin se oli ajettu, mistä se oli ajettu, mimmoinen mies teurastaja Krüger oli; ja sitte seisahtui hän taas, ja laski paketin kokoon ja katseli vakstuukin laskoksia ja sinettiä, niin että Kurz kokonaan unhotti kiukkunsa ja katseli ällisteli vanhaa pehtoria, mitähän nyt lie tapahtunut, että vanhusta niin suuresti liikutti hänen lantansa ja kymmenen taaleriansa. Viimein täytyi Bräsigin ilmottaa hänelle asian, mutta samassa uhkasi hän Kurzia hirmuisella kirouksella, jos Kurz vaan sanasenkin hiiskahtaisi tästä muille: "sillä", päätti hän puheensa, "te olette sitä lajia ihmistä, jotka eivät voi pitää suutansa kiini".
Ja sitte seisoivat he taas yhdessä maantiellä ja arvelivat aprikoivat, mitenkä vakstuuki oli tullut teurastaja Krügerin tarhaan, sillä Kurz ja Bräsig olivat siitä vakuutetut, ettei teurastajalla ollut mitään asian kanssa tekemistä; hän oli siksi liian kunniallinen mies.
"Niin", sanoi Hawermann, ja se entinen pontevuus, vakaisuus ja neuvollisuus, joka hänen surunsa ja kaihonsa aikana oli hänestä luopuneet, tuli taas täydellisesti takasin, "niin, mutta mahdollista on, että joku naapuri on sen viskannut sinne; asuuko teurastaja yksin talossa?"
Pihanpuolisessa rakennuksessa sanoi Kurz olevan hyyryläisiä, mutta keitä ne olivat, ei hän tietänyt.
"Minun on meneminen pormestarille", sanoi Hawermann, ja kun olivat kaupunkiin tulleet, meni hän suoraa päätä hänen luoksensa. Kurz tahtoi mennä muassa, mutta Bräsig pidätti häntä: "Me kumpikaan emme ole mitään kadottaneet". Ja kun hän Kurzin talon edessä, sanoi hänelle jäähyväiset, lisäsi hän: "Te olette mitä ilkeimmällä tavalla tänään minua loukanneet; mutta minä annoin teille anteeksi tuon 'aasin selässä ratsastelemisen'; mutta jos te hiiskahdatte vaan sanankin jollekin Kaarlo Hawermannin asioista, niin minä väännän teiltä niskat nurin. Te vanha siirappisissi, te!"
Hawermann tapasi pormestarin kotona, hän kertoi hänelle löydöstänsä, hän pani vakstuukin kokoon entisten laskoksien jälkeen, ja pormestari kävi yhä uteliaammaksi ja sanoi vihdoin: "Jaa, todellako! Olihan paketti minunkin kädessäni, kun minä kirjotin sanansaattajalle matkapassin; ja heti perästä päin tapahtuneen tutkinnon johdosta muistan minä vielä varsin tarkkaan, miltä se näytti, ja jos minun itse olisi todistaminen, täytyisi minun tunnustaa, että tämä on ihan sen näköinen tahi sama. Mutta hyvä Hawermann, tämä on hyvin epävarma todistuskappale, sillä teurastaja Krügerillä ei varmaankaan ole mitään asian kanssa tekemistä; hän on meidän parhaimpia porvareitamme, hänestä ei voi semmoista uskoa".
"Mutta talossa sanotaan asuvan vielä muitakin ihmisiä pihanpuolisessa rakennuksessa".
"Se on totta, se! Malttakaapa, kenpä asuu vielä talossa? No, saammepa sen heti tietää". Ja hän soitti kelloa ja sisäpiika tuli sisään: "Wiikka, kuka asuu piharakennuksessa teurastaja Krügerin talossa?"
"Siellähän asuu Kählertin leski ja kankuri Smidt", vastasi Wiikka.
"Smidt? — Smidt? Onko hän sama kankuri Smidt, joka on erotettu vaimostansa?"
"On, herra, ja ihmiset sanovat, että hän aikoo mennä taas naimisiinKählertin lesken kanssa".
"Vai niin? vai niin? Vai sitä sanovat ihmiset. — Nyt saat sinä mennä", ja pormestari käveli edes takasin ja arveli aprikoi päässään, ja asettui sitte seisomaan Hawermannin eteen ja sanoi: "Merkillinen yhteensattumus todellakin: se on saman vainion erotettu mies, jota me jo kerta ennen tässä asiassa tutkimme; te muistatte kai, sama vaimo, joka silloin sanoi muka löytäneensä tanskalaisen kultarahan".
Hawermann ei sanonut mitään, pelko ja toivo taistelivat liian rajusti hänen rinnassaan. Pormestari soitti taas kelloa, Wiikka tuli uudestaan: "Wiikka, meneppä teurastaja Krügerille ja pyydä häntä tulemaan minun luokseni pikimmältänsä". — Wiikka meni, ja pormestari sanoi Hawermannille: "Herra pehtori, nämä ovat kaikki vielä hyvin epävarmoja merkkejä, mutta mahdollista kyllä, että niistä vielä saadaan lujempi syytöksen peruste; minä voin sentähden antaa teille vaan vähän toivoa. Mutta vaikkemme mitään varmuutta asiassa saisikkaan, mitä vahinkoa siitä? Kukaan järjellinen ihminen ei teitä epäile. Oikealla mielipahalla olen nähnyt, että te olette panneet tämän niin perättömän epäluulon sydämellenne. Mutta nyt on minun pyytäminen teitä, että menette pois; ihmiset pitävät teitä kumminkin jollakin tavoin asiaan kuuluvana. Olkaa kuitenkin tykkönään vaiti asiasta ja toimittakaa niin, ettei Kurz eikä Bräsigkään siitä mitään hiisku. Niin — jaa — niin, se käy laatuun! — pehtori Bräsigin voitte lähettää huomenna kello 9 minun luokseni".
Hawermann meni, ja teurastaja Krüger tuli.
"Hyvä herra Krüger", sanoi pormestari, "minä olen pyytänyt teitä tulemaan että antaisitte minulle tietoja muutamista asioista. Teidän talossanne asuvat kai Kählertin leski ja kankuri Smidt?"
"Niin, herra pormestari, he asuvat pihanperäisessä rakennuksessa".
"Niinkuin olen kuullut, aikoo kankuri Smidt naida Kählertin lesken? Mutta tietääkö Kählertska, että on kaikenlaisia laillisia esteitä olemassa Smidtin uudestaannaimista vastaan?"
"Aa, herra pormestari; minä en tiedä siitä mitään; minä en ylimalkaan välitä mitään muiden ihmisten asioista; mutta te tiedätte kyllä — naisväki! — kun naiminen on tekeillä, niin hyörivät he kuin mehiläiset ja kantavat uutisia taloon — niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, minun vaimoni ei ole tietysti muita parempi, ja hän tuli muutama päivä sitte ja sanoi, että asiassa oli sen verran perää, että Kählertska kaikin mokomin tahtoi, mutta kankuri ei tahtonut. Ja Kählertska on sanonut Borchertskalle, että hän jo toista vuotta on keittänyt ja pessyt kankurille ja että nyt jo oli aika, että hän tekisi asiasta toden; mutta siihen oli vaan kankurin erotettu vaimo, se naaras, syynä, sillä hän juoksentelee kankurin luona yhä, että kankuri naisi hänet uudestaan. Mutta jos Smidtska vielä kerran tuli, niin uhkasi Kählertska lyödä häneltä sääret poikki, ja kankuri saisi itse keittää ruokansa ja pestä poukkunsa".
"Kählertin leski mahtaa olla ihan hullu", ennätti pormestari sanomaan, "pyrkiessänsä sen miehen kanssa naimisiin. Onhan leskellä vielä sen verran varoja, että hän tulee jotenkuten toimeen, mutta Smidtillä ei ole mitään muuta kuin kangastuolinsa; se tuli kyllä ilmi silloin, kun avioliitto purettiin".
"Niin, semmoinen oli kyllä laitasilloin. Mutta näettehän, herra pormestari, minä en juuri siitä välitä. Jos hyyryläinen maksaa hyyrynsä, en huoli minä hänestä sen enempää, ja sen on kankuri aina tesmälleen rehellisesti tehnyt, ja on vourannut vielä — siitä on kai noin vuosi sitte — minulta viereisen, pienen kamarin lisään, ja minun vaimoni sanoo olleensa siellä Kählertskan kanssa ja siellä oli kaikki niin kaunista, komea sohva ja tauluja seinässä".
"Hänellä mahtaa olla paljon työtä ja ansaitsee paljon rahaa".
"Johan nyt, herra pormestari, kankuri! Ja se on semmoista tointa, että kaikki naapurit heti kuulevat milloin tuolit ovat käymisessä, ja päiviä kuluu useampia, jolloin en kuule niiden sälinää. Ei, hänellä mahtaa olla tallella säästöjä".
"Ja hän elää muutenkin hyvästi?"
"Kyllä vaan? Hänellä on lihaa joka päivä, ja minä olen sanonut vaimolleni: saatpa nähdä, olen minä sanonut, että ainoastaan oivallisen lampaan- ja häränlihan tähden Kählertska pyrkii päästä hänen vaimoksensa".
"No, herra, Krüger, sanokaapa minulle vilpittömästi — tämä pysyköön meidän kahden kesken! — pidättekö te sitä miestä kaikin puolin rehellisenä miehenä?"
"Pidän, herra pormestari, semmoisena pidän minä häntä. Aa, semmoisissa asioissa olen minä tarkka; minulla on ollut hyyryläisiä, jotka kartanolla saavat tikun sormeensa ja kun kyökissään sen pois vetävät, onkin se neljää jalkaa pitkä halko minun parhaasta pinostani, ja kun he käyvät etehisessä, putoo sattumalta naula naudanlihaa heidän takintaskuunsa, ja omenat omenapuistani varisevat aina heidän puolellensa. Mutta hänen laitansa ei ole niin; hän ei koske milloinkaan mihinkään".
Pormestari oli hyväntahtoinen mies, kunnon mies; mutta tätä nykyä ei tämmöinen hyvä todistus tästä hänen kanssaihmisestänsä ollut hänelle ensinkään mieleen, hän olisi ennemmin nähnyt, että ihmiset olisivat pitäneet kankuria lurjuksena. Semmoista on vaikea selittää; mutta se on vaan varmaa, että ihmisen luonnossa on monta pohjatonta syvyyttä, ja että semmoinen syvyys, jos se on auennut tuomarin eteen on nielaissut tuhansia viattomia ihmisiä. — "Tuomari tuomitse oikein! Jumala on sinunherrasija sinä olet hänen palveliansa!" on kaunis lause, jonka isäni opetti minulle jo lapsena; mutta ihmisellisen luonnon ilkeys ei anna sen aina vallita, puhumattakaan siitä ilmeisestä pahuudesta, joka siitä etsii etuansa.
Teurastajamestari meni ja pormestari käveli edes takasin huoneessaan ja arveli aprikoi päässään, kuinka hänen oli menetteleminen, saadaksensa selville, millä tavalla vakstuuki oli tullut teurastajan tarhaan. Kaksi seikkaa yllytti häntä tätä asiaa tutkimaan, ensiksikin sääliväisyys Hawermannin kanssa ja toiseksi se luja vakuutus, että tämä oli sen saman rahapaketin kääre, jota hän kerran itse oli pitänyt kädessänsä. Mutta miten hän arvelikin, mitään varmaa osviittaa, jota hän olisi seurata voinut, ei hän vielä löytänyt; mutta sen verran tiesi hän jo kumminkin, että kankurin erotettu vaimo vielä yhä piti yhteyttä kankurin kanssa.
Hawermann käveli myös huoneessaan edes takasin pikaisilla levottomilla askelilla. Ah, kuinka mielellään olisi hän tahtonut ilmottaa lapsellensa ja pastorin pienelle rouvalle näinä uudet toiveensa! Mutta miksikä saattaisi heidän sydäntänsä levottomuuteen? Olihan hänellä tekemistä omastansakin kylliksi.
Bräsig istui tuolilla ja seurasi yhä silmillään Hawermannin kulkua lattialla, niinkuin Sulttaani teki, nähdessään Jokkumin panevan lakin päähänsä.
"Kaarlo", sanoi hän vihdoin, "minä iloitsen suuresti sinusta, sinä olet taas saanut ripeyttä ruumiisesi ja saatpa nähdä, että se tekee sinulle hyvää. Mutta sen minä sanon sinulle, sinun pitää hankkia itsellesi asianajaja. Ota herra sihteeri Rein avuksesi; hän on koko perhana mieheksi, hän osaa käännellä ja väännellä itseänsä, vaikka hän kyllä on pitkä. Yksin et pääse perille, mutta hän voi sinua auttaa, ja jos niin tahdot, niin voin minä ottaa asian puheeksi reformiyhtiössä, että kansalaisesi sinua auttavat".
"Bräsig, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Kuinka voit sinä ruveta semmoista torvella toitottamaan! Minä olen jo ilmankin pahasti peloissani, että Kurz sen ilmaisee".
"Kurz? Ei, Kaarlo, hänen puolestansa voit olla rauhassa; tänään ei hän vielä sitä kenellekään ilmaise, sillä minä kävin hänen luonansa ja pärmänttäsin häntä silmät ja korvat umpeen ja, saatpa nähdä, huomenna on hänellä kuhmu kurkussa, niin ettei hän saa lähtemään eläväistä sanaa suustansa".
"Kurzilla kuhmu kurkussa? Mitä joutavia sinä jaarittelet, Bräsig?" huudahti Hawermann ja hänen oli nauraminen levottomuudessaankin.
"Kaarlo, älä sitä naura! Näethän, hänen tammallansa on kurkkutautia, sen sanoi hevoslääkärikin ja määräsi, että se vanha kaakki erotettaisiin muista tovereistaan tarttuman välttämiseksi, ja nyt pyörii Kurz yhä pummulilla topatussa yönutussaan sairaan tamman luona ja tunnustelee häntä sieltä ja täältä ja juoksee sitte taas terveitten hevosten luo tiedustelemaan niidenkin tilaa, ja saastuttaa sillä tavoin nekin, sillä tauti aina tarttuu yönutun pummulitopinkiin — pummulivaate on nimittäin mitä luotuisin tarttuman — levittäjä — ja saatpa nähdä, hän saastuttaa vielä itsensä ja huomenna on hänellä kurkku täynnä kuhmuja. Pääntauti tarttuu, miks'ei kurkkutauti tarttuisi?"
Hawermann sai kovin levottoman yön; mutta vaikk'ei hän ollut silmäänsä ummistanut, oli hän seuraavana aamuna kuitenkin virkku, toivon kipenä oli pudonnut hänen synkkään yöhönsä ja valaisi sitä avaralta, mutta huoneessa ei hän voinut olla, nuo neljä seinää ahdistivat hänen sydäntänsä, hänen täytyi saada enemmän tilaa levottomuudellensa, ja jo aikaa enemmin, kuin Bräsig k:lo yhdeksältä meni raatihuoneesen, niinkuin pormestari oli käskenyt, käveli Hawermann pitkin rauhallista polkua läpi vihantavien toukopeltojen. Ja mikä ihana, kevät nyt oli! Tuntui ihan, kuin puhuisi taivas maalle: "Ole hyvässä turvassa ja toivo!" ja ikäänkuin puhuisi maa taas ihmisille: "Olkaa hyvässä turvassa ja toivokaa!" ja vanhalle pehtorille puhui se myös kevään vihannuuden ja lintujen laulun kautta. "Ole hyvässä turvassa ja toivo!"
Mutta taivas ei pitänyt maalle sanaansa, sillä seuraava vuosi oli katovuosi; maa ei pitänyt sanaansa ihmisille, sillä seuraava vuosi oli nälkävuosi; oliko se pitävä sanassa tälle vanhuksellekaan? Hän ei sitä tietänyt, mutta hän luotti sanansaattajaan. Hän kävi yhä edemmäksi, hän kävi läpi Gürlitzin, hän astui samaa polkua, jota hän kerta palmusunnuntaiaamuna oli astunut Fransin kanssa, silloin kun hänen tyttärensä pääsi ripille. Hän tiesi, että sinä päivänä Fransin povessa ensimäisen kerran rakkaus oli herännyt — tämä nuori mies oli hänelle siitä kerran kirjottanut; hän kirjotteli usein hänelle — ja suuri katkeruus täytti hänen mielensä, että onni, joka niin hiljaisena ja puhtaana oli hiipinyt kahteen viattomaan sydämeen, tuli häirityksi ja runnelluksi toisen ihmiseni mielettömyyden ja vääryyden kautta, ja hän poikkesi oikealle kädelle Reksowiin vievälle polulle, ettei hänen ollut tarvis mennä Pümpelhagenin puiston kautta. Täällä tapasi hän tytön, jolla oli lapsi käsivarrella, ja likemmäksi tultuansa, seisahtui tyttö ja huudahti: "Herranen aika, herra pehtori! Herra pehtori! Enpä ole teitä pitkään aikaan nähnyt".
"Hyvää päivää Sofi", sanoi Hawermann ja katseli lasta, "mitenkä on sinun laitasi!"
"Ah, herra,huonostion minun laitani: Kristian Däsel on puhunut asiasta herran kanssa, että saisimme naida toinen toisemme, ja herra ajoi hänet pois ja minun aikoi hän myös ajaa pois, mutta armollinen rouva ei sitä sallinut. — Aa, haluatko maahan, no juokse sitte!" sanoi Sofi lapselle, joka sätki käsin ja säärin, päästäksensä maahan. "Tähän aikaan päivästä", pitkitti Sofi puhettansa, "on minun aina käyminen lapsen kanssa ulkona, sillä armollinen rouva häärii talouden toimissa, ja pienokainen tahtoo juosta hänen perässänsä".
Hawermann katseli lasta. Lapsi poimi kukkia ojan pyörtynällä ja tuli hänen luoksensa, Juhanneksen kukka kädessä: "Se! — Mies!" sanoi lapsi ja pani kukkasen Hawermannin käteen, ja Hawermannin mieleen jolahti samanlainen kukka, jonka monta pitkää vuotta sitte samanlainen lapsi — hänen oma lapsensa — oli pistänyt hänen käteensä, ja hän nosti lapsen ylös maasta ja suuteli sitä, ja lapsi silitteli hänen harmaita hapsiansa: "ai! ai!" ja hän laski lapsen taas maahan ja kääntyi pois päin ja sanoi: "Sofi Degel, riennä kotia, rupee pian satamaan". — Ja kun Hawermann astuskeli edelleen, putoeli kevätsade hiljaisina pisaroina maahan, ja hänen sydämensä oli virkistynyt, niinkuin sade virkistää nuorta orasta. Mihinkä oli nyt hänen vihansa joutunut?
Kun Hawermann tuli Reksowiin, juoksi hänen sisarensa niin sukkelaan,kuin hänen lihavuutensa sitä salli, hänelle vastaan: "Kaarlo!Herran Jestan, Kaarlo! Tulethan viimeinkin vielä kerran tänne!Herranen aika, ja kuinka reippaalta sinä näytät! ja niin kauniilta!Kaarlo-veljeni onko sinulle jotakin tapahtunut?"
"On, lapseni, on; mutta siitä sittemmin. Missä on Jokkum?"
"Jokkum? Herranen aika, sepä on kysymys. Missä hän on, ei tiedä kukaan; hän tulee ja menee tätä nykyä kuin pyöriäinen. Aina siitä asti, kuin määrättiin, että Rudolf ja Miina nousevalla viikolla perjantaina viettävät häitä — sinä tulet kai myöskin häihin? — ei ole hänellä lepoa, ei rauhaa yöllä, ei päivällä, ja nyt hommaa hän maanviljelyksen kanssa, nyt kun touvot jo on tehty eikä enää ole Jumalan rahtuista tekemistä, nyt juoksentelee hän ympäri pelloilla ja, kotia tultuansa, alkaa hän torua. Tuntuu ihan siltä kuin tahtoisi hän näinä kahdeksana päivänä, jotka vielä on häihin, korvata kaikki, mitä hän viitenäkolmatta vuotena on laiminlyönyt".
"Oo, anna hänen olla! Mitään vahinkoa eihän siitä ole".
"Sitä sanon minäkin, mutta Rudolf on vihoissaan, että Jokkum pistää nenänsä jokaiseen hänen toimeensa".
"No, kyllähän sekin tasaantuu. Onko teillä muuten kaikki rauhassa?"
"Kyllä vaan, ja jos ei Jokkum olisi tahtonut pitää puhetta hanhista, emme olisi havainneet hivahustakaan koko ryminästä; mutta Gürlitzissä ja Pümpelhagenissa sanotaan olevan huonosti laita".
"Pümpelhagenissakin?"
"Niin kyllä! He eivät kumpikaan sitä sano; herra ei sano, rouva ei sano; mutta tietäähän koko seutu, että siellä voi syttyä meteli mikä päivä hyvänsä. Herralla sanotaan olevan niin paljo velkoja, ja päivätyöläiset tahtovat palkkansa, jonka hän on jättänyt maksamatta, ja he tahtovat sinua taas takasin pehtoriksensa".
"Sehän on tyhmää lorua!"
"Sitä olen minäkin sanonut. Ei, sanoin minä armolliselle rouvalle: tähän taloon ei pistä minun Kaarlo-veljeni enää jalkaansa".
"Mitä?" kysäisi Hawermann pikaisesti, "oletko sinä ollut hänen luonansa?"
"Kyllä, Kaarlo. Eikö Bräsig ole sinulle sanonut, että sinne aioimme?"
"Että te sinne aioitte, on hän sanonut, mutta että te siellä olette käyneet, sitä en tiedä".
"Niin, Kaarlo, se tapahtui tällä tavailla: Triddelfitz tuli tänne kaikenlaisten ampuma-aseiden kanssa ja sanoi heidän aikovan käyttää niitä päivätyöläisiä vastaan, silloin sanoin minä Jokkumille, että meidän oli meneminen heitä katsomaan. No, he olivat ennen meitä loukanneet, ja meidän ei olisi tarvinnut heistä huolia; mutta, Kaarlo,ajat!Kun nyt kerran ollaan naapureita ja jostämmöisenä aikanaei tahdo kurottaa kättänsä lähimmäisellensä, niin ei ole naapuruudesta paljon kehumista. No, me menimme heidän luoksensa; mutta mitä Jokkum siellä haasteli nuoren herran kanssa, siitä ei tietysti saa mikään ihminen vihiä. Jokkum, kysyin minä, mitä sanoi hän sinulle? Ei mitään, sanoi hän. Mistä te keskenänne haastelitte sitte? kysyin minä. Mistäpä piti meidän sitte haastella? sanoi hän. Mitä sanoi hän viimeiseksi sinulle? kysyin minä. Hyvästi sanoi hän, mutta, äiti, minä en mene sinne enää toista kertaa. Siellä ei tule hullua harmaammaksi!"
"Mutta kuinka otti rouva sinun vastaan?" kysyi Hawermann.
"Niin, Kaarlo, minä luulen, että jos hän olisi tahtonut ilmottaa tunteensa, niin olisi hän heittäynyt itkein minun kaulaani. Mutta nyt kutsui hän minua kamariinsa ja näytti samassa niin ystävälliseltä, mutta myöskin välinpitämättömältä, ja kun minä hänelle ilmotin tulleeni hänen luoksensa ystävyyden ja naapuruuden tähden, ehkä voisin jossakin asiassa olla hänelle apuna, katseli hän minua ystävällisesti ja levollisesti silmiin ja kysyi: Sanokaa minulle, miten voi teidän veljenne? Ja kun minä hänelle vastasin, että sinä voit hyvin — Jumalan kiitos! — kysyi hän Lovisan tilaa, ja kun minä siitäkin annoin hänelle hyvät tiedot, tuli hän varsin iloiseksi ja kertoi minulle talouden toimistaan yhtä ja toista; mutta tässä ei ollut kuitenkaan sama laita, kuin jos pari meikäläistä naisihmistä istuu yhdessä ja pakisee lyhyesti ja järjellisesti talouden askareista; minusta tuntui tämä haastelu vähän liukkaalta; mutta sen saattoi nähdä, että hän osaa olla säästäväinen. Jumala nähköön, se taitaa ollakkin heillä tarpeesen! Näethän, Kaarlo, silloin rohkaisin minä mieleni, nousin istuimelta ja tartuin hänen käteensä ja sanoin, ettei hän saa minun apuani hylätä; kenkään ei saa heittää pois likaista vettä, ennen kuin hänellä on puhdasta, hän saattaisi tulla pulaan — ja varmaankin oli hänellä ystäviä, mutta ne olivat mahdollisesti etäällä — silloin voi hän kutsua minua, sillä naapurina oli minulla siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo, ja mitä milloinkin tehdä voin, olin tekevä. Näetkös, Kaarlo, silloin vieri kyynel hänen silmäänsä ja hän kääntyi poispäin ja pyyhkäisi sen pois silmästänsä, ja kun hän taas kääntyi minua kohden oli hänen muotonsa niin ystävällisen ja iloisen näköinen ja hän tarttui minua käteeni ja kiitteli minua ja vei minun toiseen huoneesen ja otti pienen lapsensa käsivarrellensa ja kurotti sen minulle ja pienokaisen oli minua suuteleminen. Mikä armas, herttainen olento se olikaan!"
"Niin, niin!" sanoi Hawermann, "minä näin sen tänä aamuna. Mutta eikö rouva sinulle mitään vai valittanut?"
"Ei sanaakaan. Hän ei puhunut miehestänsä eikä omasta tilastansa, ja kun kotia ajoimme, olimme yhtä viisaat kuin ennenkin, kumminkin mitä minuun tuli, sillä Jokkum ei puhu mitään, jos hän todellakin jotakin nuorelta herralta on kuullut".
"No, sisar kulta, se onkin yhdentekevä. Että nuori herra on suuressa rahanpulassa, tietää koko mailma: Pomukkelskopp on vaatinut rahansa eikä ole saanut niitä määräpäivänä ja on hänen nyt haastanut oikeuteen; Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi eikä ole myöskään saava rahojansa, sillä tämmöisellä ajalla ja asiain näin ollessa ei voi Aksel niitä hankkia, ja kartano tulee myytäväksi, ja helposta hinnasta on se menevä, ja Pomukkelskopp ostaa sen. Mutta jos ajat paranevat ja kartanossa ruvettaisiin järjelliseen talouden pitoon, niin voisi se vielä paljon tuottaa. Sinä tahdot auttaa armollista rouvaa, minä myöskin; pienet säästöni tahdon minä mielelläni alttiiksi antaa, jos nuori herra suostuu järjelliseen talouden pitoon; mutta siinä ei ole vielä kylliksi. Minun on vielä vaihtaminen vakainen sana Mooseksen kanssa; olisipa synti ja häpeä, jos eivät kunnialliset ihmiset voisi pitää puoliansa konnaa vastaan, joka ensiksi sekottaa veden, voidaksensa sitä paremmin siinä kalastaa!"
"Niin, Kaarloseni, jos hän järjellisesti rupeisi taloutta pitämään ja sinä taas tulisit sinne pehtoriksi, silloin…"
"Ei lapseni", keskeytti Hawermann häntä vakaasti, "siihen taloon en pistä enää jalkaani. Mutta Jumalan kiitos! — onhan meidän maassa vielä kelvollisia maamiehiä kyllin, ja semmoinen on hänen ottaminen taloonsa, ja sen on hänen antaminen taloutta pitää, sen panemme hänelle välttämättömäksi".
"Niin Kaarlo, se on kyllä hyvä, mutta nyt on meidän antaminen Miinalle myötäjäiset — Kurz voisi tehdä asiassa enemmän, sillä onhan Rudolf hänen ainoa poikansa; mutta hän vaan valittaa manguttaa yhä — ja nyt on meidän kumminkin tekeminen tili Rudolfille ja on samassa katsominen eteemme, että meillä on elämistä vanhoilla päivillämme, ja rahamme ovat kaikki kiini hypoteekeissa".
"Siihen Mooses keinon keksii. Näethän, sisarueni, sinä olet sanonut rouvalle, että tahdot auttaa, ja minä tiedän, ettet sinä sitä vaan ole suotta sanonut — nyt on aika, auta nyt!"
"Niin, Kaarlo, mutta Jokkum! Mitä sanoo Jokkum?"
"Jokkum on viisikolmatta vuotta tehnyt, mitä sinä olet tahtonut, hän on kai nytkin sen tekevä".
"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänentäytyyse tehdä, Mitä? Minä olen yhä hyvää taloutta pitänyt ja nyt rupee hän niskottelemaan? Hän ei tätä nykyä muuta tee kuin kiusaa; hänen kanssansa on ihan mahdoton tulla toimeen!" ja samassa hypähti rouva Nüssler ylös tuoliltaan ja löi nyrkkiä pöytään veljensä edessä, ikäänkuin olisi hän Jokkum.
"Rakas lapseni", sanoi Hawermann, "sinä olet pitkäin vuosien kuluessa monta hyvää asiaa aikaan saanut, sinä saat kyllä aikaan tämänkin. Jää nyt Jumalan haltuun! Hyvästi!" ja hän antoi sisarellensa suudelman ja meni.
Mikä ihana kävely! Hänen eilinen ja tänaamuinen levottomuutensa oli kadonnut, toivo oli toden perästä häneen palannut, ja kaikki mitä hän näki ympärillänsä, sininen taivas ja viheriä maa, soveltui niin hyvästi hänen mielialaansa, soveltui siihen rauhaan, joka hänen sydämeensä oli tullut, ja kun hän saapui kotia ja hänen tyttärensä häntä nuhteli ja pastorin rouva suuresti kummasteli, ettei hän ollut päivälliselle tullut, että hän ensimäisen kerran oli aikansa unhottanut, silloin näytti hänen luontonsa niin iloiselta, että Sakarias Bräsig oikein ihmetellen katseli häntä ja arveli itseksensä: "Kaarlo on varmaankin löytänyt jonkun uuden todistuskappaleen". Ja nyt istui hän ja muikisteli muotoansa Hawermannille hirmuisella tavalla, niin että Hawermannin vihdoin oli se ymmärtäminen ja hän lähti hänen kanssansa ylös kamariinsa.
"Bräsig", huudahti Hawermann innossaan, "tiedätkö mitään enempää asiasta? Onko jotakin ilmi tullut?"
"Kaarlo", sanoi Bräsig ja käveli, pitkä piippu hampaissa, edes takasin lattialla ja nykki pystykaulustaan, joka arvattavasti häntä haittasi, sillä hän ei tavallisesti semmoista käyttänyt. "Kaarlo, etkö minussa mitään huomaa?"
"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann, "tuon pystykauluksen ja että sinä olet hyvin mielissäsi".
"Se ei merkitse mitään, ylemmäksi"
"No, sitte en tiedä sitä".
"Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "semmoisena kuin sinä minun tässä näet, olen minä nimitetty asessoriksi rikosasiain oikeuteen ja saan istumisesta joka tunnilta kahdeksan killinkiä Preussin rahassa".
"Ah, joutavia! Sano minulle toki, onko toivoa päästä asian perille?"
Bräsig katseli ystäväänsä tuimasti silmiin, vilkautti hieman ripsiänsä ja sanoi: "Kaarlo, minä en saa sinulle mitään sanoa, enkä sanokkaan sinulle mitään; herra pormestari on minua nimenomaan kieltänyt täällä kaupungissa mitään puhumasta erittäinkään sinulle, sillä herra pormestari sanoo, että sinulle tulisi siitä vaan turhaa tuskaa, ja meidän täytyy saada enemmän todistuksia, sillä ilman todistuksia ei hän voi mitään tehdä; ja näitä todistuksia karttuu ainoastaan mitä suurimmassa salaisuudessa, sanoo herra pormestari, ja jos koko kaupunki siitä tiedon saisi, syntyisi siitä vaan hämmennyksiä lurjusten puolelta".