"Sen verran vaan saatan sanoa sinulle, että he ovat jo valhetelleet, ja he tulevat vastakin valhettelemaan, kunnes he valhettelevat itsensä kiikkiin, s.o. kunnes he pistetään putkaan".
Koputettiin ovelle: kirjeenkantaja tuli sisään ja toi Hawermannille kirjeen: "Parisista!" sanoi hän ja meni.
"Herranen aika, Kaarlo! Sinullahan on perhanan ylhäisiä tuttavuuksia; johan nyt hittoja! Parisista!"
"Se on Fransilta", sanoi Hawermann ja kiskoi äkkiä kirjeen auki; hänen kätensä värisi, tätä tehdessään. Frans oli tosiaan usein hänelle kirjottanut, mutta joka kerta oli Hawermann joutunut levottomuuteen, kun hän sai häneltä kirjeen, ja joka kerta oli hän kahdella päällä, pitikö hänen sanoa tästä kirjevaihdosta mitään lapsellensa vai eikö. Tähän asti ei hän ollut hänelle siitä mitään sanonut. — Hän luki; kirje oli täynnä ystävyyttä ja vanhaa uskollisuutta; joka sana muistutti entisiä aikoja, mutta ei yksikään viitannut hänen rakkauteensa. Lopussa kirjotti hän, että hän vielä Juhannukseen asti oli viipyvä Parisissa ja sitte oli tuleva kotia. Tämän viimeisen ilmotti Hawermann Bräsigille, pistäissään kirjeen taskuunsa.
Bräsig oli sillä aikaa käynyt ajatuksissaan edes takasin, ja Hawermann olisi kyllä kuullut, mitä hän itseksensä pakisi, jos ei hänen mielensä olisi niin ollut kiintynyt kirjeesen.
"Kummallista, varsin kummallista! Tämähän on ikäänkuin viittaus ylhäältä! Sitä vastaan ei ole pormestarilla mitään sanomista. Parisilla ei ole mitään todistusten kanssa tekemistä; tämä on kokonaan yksityinen asia. — Kaarlo", sanoi hän vihdoin ääneensä ja seisoi Hawermannin edessä ja loi häneen semmoisen katseen, jommoisen pormestari aamulla oli luonut kankuriin, kun hän häntä tutki. "Kaarlo, sano minulle puhdas totuus: tietääkö nuori herra von Rambow, se tahtoo sanoa, sinun entinen oppilaasi, ettäsinäjarouva Behrenstiedätte, että hänen ja Lovisan välillä on jotakin tapahtunut, josta ei kukaan saa tietää?"
"Ah, Bräsig, minä en ymmärrä…"
"Hyvä, Kaarlo, minä huomaan etten lausunut ajatustani oikein selvästi: minä arvelen, että onko hänen ajatuksensa, että sinä ja rouva Behrens ajattelette, että minä ajattelen hyvää hänen rakkaudestansa Lovisaan, ja että te olette sen minulle sanoneet. Se on minun ajatukseni, sano nyt mikä on sinun ajatukses".
"Että sinä sen tiedät, tietää hän, ja että sinä ajattelet siitä hyvää, tietää hän myöskin; mutta mitä kuuluu se tähän?"
"Hyvä, Kaarlo; pane mieleesi jokainen sana! Mutta minun on nyt meneminen, minä olen täksi illaksi kutsunut David Bergerin pasunaenkeleinensä ja reformiyhtiön kaikki miespuoliset jäsenet Grammelinille punssille, ja nyt on minun paneminen kesti toimeen. Hyvästi siis, Kaarlo!" ja hän meni, mutta tuli taas sisään: "Kaarlo, sano rouva. Behrensille, etten tule illalliselle. Jos ilmottaisin hänelle jotakin punssista, antaisi hän vielä minulle muistutuksia; ja älä hämmästy, Kaarlo, jos tänä yönä tulen myöhään kotia. Avain on minulla." Mutta hän tuli vieläkin takasin ja sanoi: "Kaarlo, mitä tehtävissä on, on tehtävä."
"Sen minä uskon", sanoi Hawermann, sillä hän luuli Bräsigin punssia tarkottavan, "sinä toimitat kyllä asiasi hyvin."
Bräsig nyykäytti päätään, ikäänkuin vakuutukseksi, että Hawermann voi täydellisesti häneen luottaa, ja meni…
Hawermann istui kamarissaan ja luki vielä kerran kirjeen läpitse, ja ken voisi häntä moittia, että sen riveistä sarasti kaikenlaisia suloisia toiveita hänelle vastaan? Se lempeä ystävyys, jota kirje huokui, tuntui hänestä hyvältä, kuin kevätilma aamulla, ja tuo vilpitön pakina soi suloiselta hänen korvissansa kuin lintujen laulu aamulla. Oliko toivo taas pettävä hänet? Aika oli sen osottava! Ah,aikajatoivo! Ne seisovat vastatusten kuin yö ja päivä; monen ihmisen, joka pitkän yön perästä taas uskaltaa sydämensä pohjasta toivoa ja näkee onnen ensimäisen kajotuksen sarastavan pimeällä taivaalla, tempaisee aika pois, ennen kuin päivä on korkeimmallaan!
Luku 40.
Bräsigillä on mehiläispesä päässään ja hän panee veljeyspaalit toimeen. Kurzilla on kurkkutautia, ja herra postimestari laulaa kuin kanarianlintu. Bräsig istuu postimestarin rouvan pyhimmässä kammiossa ja kirjottaa kirjettä Parisiin. — Pastorin rouva koettelee ottaa tulta tulitikuillansa, ja kun ei siitä mitään synny, ottaa Bräsig sen tehdäksensä. Rahnstädtin posti lähtee, kummallista kyllä, oikealla ajalla matkaansa, ja Bräsig selittää kaikille Rahnstädtiläisille olevansa aika parittelia ja valmistelee Hawermannia odottamaan tärkeitä uutisia, tehtyänsä ensin Kählertskan mustasukkaiseksi. Miksikä hän piti kiini pastorin rouvasta, ja miksikä pastorin rouva vihdoin pitää häntä milt'ei kristittynä ihmisenä.
Kun Bräsig seuraavana aamuna heräsi, ravisteli hän päätänsä molemmin käsin ja sanoi: "Kaarlo sinä voit kiittää onneas, ettei minun päätäni porota vielä hullummin kuin todellakin porottaa; sillä ken istuisi muuten tänään asessorina? Jos minä olisin suostunut Grammelinin kirotun punssin sekotukseen, niin olisi — tänään aamulla täydellinen mehiläispesä päässäni. Mutta minä valmistin punssin itse".
"No, teillä oli kai hyvin hauskaa?" kysyi Hawermann.
"Kyllä vaan! mitä nuorempiin osallisiin tulee, huvittelivat he itseänsä voimainsa perästä; mutta mitä minuun tulee, olin hyvin varovainen. Minä istuin kaupungin musikantin David Bergerin kanssa; mutta arvaappa, Kaarlo, mitä se mies voi kestää! Se kuuluu kyllä hänen ammattiinsa; mutta yhä vaan lasi lasin perästä, ja aina pohjaan! Viimein toki heltyi hän, halasi minua kaulasta ja valitti minulle, kyynelet silmissä, että hänen ansionsa oli näinä levottomina, aikoina niin huono, että minun ja Süssmannin, joka on Kurzin puotimiehenä, tuli häntä sääli. Ja herra Süssmann ehdotteli seuralle, että emmekö tahtoisi mitä pikemmin panna David Bergerin hyväksi toimeen veljeyspaaleja, se tahtoo sanoa, valtiollisia huveja, joihin kaikki säätyläiset, aateliset ja porvarit, ritariskartanonomistajat ja arentimiehet vaimoineen lapsineen saisivat kokoontua ja toinen toisensa kättä, puristaa ja yhdessä tanssia ja suudellakin toinen toistansa, jos niin haluttaisi. Ja ehdotus hyväksyttiin ja sunnuntaista viikon perästä on paalit. Ja herra Süssmann pani heti listan esille ja siihen piirsin minä paikalla sinun ja minun ja rouva Behrensin ja Lovisan nimet".
"Bräsig, kuinka voit sinä luulla, että rouva Behrens ja Lovisa, minusta puhumattakaan, menisivät paaleihin!"
"Se tulee heidän tehdä, sillä niiden tarkotus on hyvä".
"Sinä et itsekään niihin mene, Sakari, sillä perjantaista viikon perästä on Miinan häät ja sunnuntaina niiden jälkeen ripilläkäynti, ja mitä luulet että sisareni sanoisi, jos sinä jäisit tulematta ja sen sijasta mässäisit tyhmissä reformipaaleissa?"
"Sitte tulee tietysti asia muutettavaksi ja sentähden nyt hyvästi, Kaarlo, minä menen heti Süssmannin luoksi asiasta puhumaan, ja sitte on minun meneminen raatihuoneesen — istumaan, neljä groschenia tunnilta".
Hän meni suoraa päätä Kurzin puotiin, mutta herra Süssmann ei ollut kotona, Kurz itse hyöri puodissa, veteli laatikoita auki, kurkisteli niihin ja sysäsi ne taas kiini.
"Hyvää huomenta, Kurz, missä on teidän nuori herranne?"
"Minulla ei ole mitään nuorta herraa; minä itse olen herra".
"Kurz, punnitkaa sananne, me elämme kansanvaltaisessa aikakaudessa."
"Mitä vietävän punnitsemista! Täälläkö? Minä viisi välitän koko kansanvallastanne, jos ei puotipalveliani aamusin pääse ylös vuoteelta, vaan koko yökaudet vaan juo mässää punssia; ja vanhain ihmisten pitäisi hävetä…"
"Vaiti, Kurz! Te aiotte kai taas pitkittää, viime sunnuntaisia hienoja lauseparsianne; mutta minun asemani oikeudessa ei enää suvaitse semmoista. Ja nyt hyvästi, Kurz! Minun tulee kuitenkin teitä sääli, teihin on tarttunut kurkkutauti, teidän pitäisi mennä vuoteelle, tauti piilii jo luissanne ja jos tunnustelette leukapielienne alustaa, niin huomaatte että paise jo on hyvällä alulla. Mutta nyt hyvästi, Kurz".
Hän meni; mutta Kurz riehui puodissaan ja sadatteli koko mailmaa, kunnes hänen rouvansa sai hänet viedyksi vuoteelle, juuri samassa kuin puotimies kämpi ylös, ja niin joutui Kurz tällä erällä arestiin.
Tämän pienen hämmingin perästä meni Bräsig raatihuoneesen ja ansaitsi tänä päivänä ilman enempää vaivaa ja kaikessa rauhassa viisi kertaa neljä groschenia, sillä istunto kesti viisi tuntia, ja kun hän tuli kotia, oli jo ruoalta päästy, ja kun häntä varten pöytä uudestaan katettiin ja pastorin rouva rupesi pistelemään häntä epäsäännöllisestä elintavasta, kuinka tullaan kotia yöllä kello kahdelta ja päivälliselle kello kahdelta, istui pehtori Bräsig leveänä pöydän takana ja myhäili niin tyytyväisen näköisenä, kuin tahtoisi hän sanoa: niin, jospa sinä tietäisit, mitä vaikeita toimia minulla on tehtävänä ja millä sukkelalla tavalla minä ne perille saatan, niin sinä minua silittelisit ja taputtelisit ja suutelisit minua, jota et vielä milloinkaan ennen ole tehnyt; ja kun hän nousi pöydästä, lausui hän juhlallisesti: "Rouva Behrens, kaikki tulee vielä päivän valoon, niinkuin herra pormestari sanoo", ja vilkutti silmää Hawermannille: "Bonus!niinkuin presidentti Rein sanoo;" ja lähestyi Lovisaa ja tarttui häneen uumilta ja suuteli häntä ja sanoi: "Lovisa kulta, anna minulle hienoin arkki paperia, mitä löytää voit, sillä minä aion sälyttää siihen jotakin, joka ei saa matkalla hieraantua, sillä se on lähetettävä kauvas".
Ja kun hän meni ulos ovesta, paperiarkki kädessä, kääntyi hän taas takasin ja sanoi: "Kaarlo, niinkuin sanonut olen, mitä tehtävissä on, on tehtävä". Ja hän palasi vielä kerran ja sanoi: "Rouva Behrens, tänään illalla tulen illalliselle".
Hän meni postihuoneesen. Postimestari oli kotona, hän oli aina kotona, 150 taalerin palkasta vuodessa oli hän antanut vangita itsensä elinajaksi, ei mihinkään vankikoppiin, ei, vaan linnunhäkkiin, jota hän kutsui konttooriksensa, ja väliaikoinakin, jolloin hänellä ei ollut mitään postiasioita hommattavana, istui hän häkissään ja vihelteli ja lauleli kuin kaunihin kanarianlintu. Tässä suloisessa toimessa hän juuri oli, kun Bräsig tuli hänen luoksensa.
"Hyvää päivää, herra postimestari. Te olette kunnon mies, sentähden uskallan minä teihin luottaa hyvin arkaluontoisessa asiassa. Asian oikeata laitaa ei teidän tietysti ole tarvis tietää, se pysyy salaisuutena, ja se, mitä minä teille sanon, on myös pysyvä salaisuutena. Minä aion nimittäin kirjottaa Parisiin".
"Parisiin? Riivaako teitä paholainen! Mitä onteilläParisiin kirjottamista?"
"Parisiin", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suovaksi.
"Hitto kans!" sanoi postimestari, "toinen pehtori saa kirjeitä Parisista ja toinen aikoo niitä sinne lähettää. No, katsotaanpa, mitä semmoinen maksaa". — Hän selaili nyt kirjojansa ja lausui vihdoin: "sen hintaa ei ole näissä kirjoissa ollenkaan mainittu".
"Mutta jos umpimähkään sitä arvostelen: alla kuudentoista groschenin en voi sitä tehdä".
"Ei haita mitään; minä olen aamupuolella jo ansainnut kaksikymmentä groschenia oikeuden istunnossa".
"Kenelle sen lähetätte?"
"Nuorelle herralle Frans von Rambowille".
"Tiedättekö, missä hän asuu?"
"No, Parisissa tietysti".
"Niin, mutta Parisin kaupunki on suuri. Kadun, pitää teidän tietää ja talon numeron".
"Hyväinen aika!" huudahti Bräsig, "niin monta mutkaa! Niitä en minä tiedä".
"Kysykää toki Hawermannilta".
"Siinäpä se juuri on, hän ei saa siitä mitään tietää".
"No, sitten en tiedä minä mitään muuta neuvoa, te kirjotatte kirjeen, ja meidän on lähettäminen se Meklenpurin lähettiläälle, tohtori Örtlingille, hän kyllä siitä selvon ottaa".
"Sen hän tekee", sanoi Bräsig, "sillä asia on hyvin tärkeä ja sitä varten saakin hän palkkansa. Mutta mitä minun piti sanoa? — Niin, suvaitsetteko että minä kirjotan sen kirjeen teidän luonanne, sillä Hawermannille pitää sen pysyä salaisuutena?"
"Kyllä vaan", sanoi postimestari, "tulkaa vaan sukkelaan tänne sisään, ettei vaimoni teitä näe, sillä vaikka tämän oikeastaan pitäisi olla odotushuone, ei hän kuitenkaan suvaitse, että muut kuin kreivit tänne pääsevät. Ette saa pahaksua, että lukitsen oven perästänne".
Sitä ei Bräsig pahaksensa pannut, ja niin istui hän nyt siellä kello kolmesta iltapuolella hämyyn saakka ja kirjotti kirjettänsä; ulkona oven takana vihelteli ja lauleli postimestari häkissään. Bräsig kirjotti kirjottamistaan; postimestarinna sälisteli ovea päästäksensä pyhimpään paikkaansa ja piti pahaa melua, mutta postimestarilla oli avain taskussaan ja hän lauleli vihelteli yhä edelleen; Bräsig kirjotti kirjottamistaan. Vihdoinkin sai hän kirjeen valmiiksi, hän luki sen vielä kerran läpitse, ja voimmehan mekin luoda siihen silmäyksen. Se kuului näin:
Korkeasukuinen herra von Rambow!
Täällä on tapahtunut merkillinen seikka, kauppias Kurz on vedättänyt lantansa leipuri Wredowin pellolle, saman Wredowin, jonka kanssa Kurz riitelee kaupungin sonnista. Siitä lannasta on Hawermann löytänyt kappaleen mustaa vakstuukia varustettuna Rambowin vaakunalla, ja on tämä löytö ollut Hawermannille suureesi lohdutukseksi, mitä epäluulonalaisuuteen kultarahain varkaudesta vuodelta 45 tulee, sillä itse pormestarikin sanoo tämän olevan todistuskappaleen. Herra pormestari on tehnyt minun oikeuden asessoriksi; siitä on pieni palkkio, mutta minulle se toimi tulee sangen raskaaksi, sillä minä olen maamiehenä tottunut liikkumiseen ja leinin tähden on liikunto minulle välttämätön; vaivaa ei tosin siinä virassa paljon ole, mutta unta sitä enemmän, sillä se tulee silmiin aina noiden pitkällöisten istuntoin aikana. Uutta se etu tästä virasta on, että minä sen kautta tiedän varsin tarkkaan, mitä Hawermann ei ollenkaan tiedä, sillä pormestari on kieltänyt minun sitä ilmottamasta. Mutta koska Te olette Parisissa ettekä Rahnstädtissä, voin minä ystävänä vapaasti puhua Teidän kanssanne asiasta, ja asian laita on tämä: leipuri valhetteli, ettei hän enää pidä mitään yhteyttä erotetun vaimonsa kanssa, ja herra pormestari sanoo tämän taas olevan todistuskappaleen. Meillä on ylimalkaan jo niin paljo todistuskappaleita, että oikein päätä pyöryttää. Mutta tärkein todistuskappale on Kählertska. Kählertska tahtoo nimittäin kaikin mokomin mennä kankurin kanssa naimisiin, mutta kankuri ei hänestä huoli, sillä kankurin erotettu vaimo tahtoo itse saada takasin miehensä. Tämä on Kählertskassa herättänyt, niin sanoakseni mustasukkaisuuden, ja sentähden on hän antanut ilmi yhä uusia todistuksia, joiden herra pormestari sanoo olevan hyvin päteviä, Mutta herra pormestari sanoo, että tässä pitää olla hyvin varovainen, sillä nainen on täynnä sappea ja voi valhetella pahanilkisyydessään. Mutta hänen valheensa ovat näyttäneet olevan tosia, sillä hän on sanonut täyden: totuuden, ilmottaessaan kankurilla yhä nähneensä tanskalaisia kultarahoja, niinkuin teurastaja, Krügerkin kahdessa tapauksessa on todistanut; kun kankuri nimittäin tänä aamuna seisoi oikeuden edessä ja syötteli meitä uusilla valheilla ja uusilla todistuskappaleilla, pitivät polisimiehet, Höppnerin johtamina, huonesyyniä kankurin luona ja löysivät sieltä yhdeksän tanskalaista kultarahaa eräästä kaapista. Tätäkin hän koetti vielä valheeksi väittää, mutta se ei onnistunut. Kankurin erotettu vaimo, joka on itse, pääpentele, pistettiin tänä aamuna vankeuteen, koska hänen huonettansa syynättäissä hänen luotansa löydettiin nuuskatuosa, joka on ollut täkäläisen pastori vainajan oma ja jota pastorin jälkeenjäänyt perhe on säilyttänyt pyhänä muistona eräässä lasilippaassa, ja tästä ilkeästä teosta istuu akka nyt kiini. Kählertska on myös kiini; mutta vastaiseksi vaan sentähden, että hän pahanilkisyydessään on loukannut koko oikeutta, herra pormestaria ja vieläpä minuakin asessorina. He valhettelevat kaikki umeet ja pimeet, mutta mitä apua heillä siitä? Herra pormestari sanoo, että hän on vakuutettu siitä, että he ovat sen tehneet, ja ilmi on sen tuleminen, ilmi on sen tuleminen. Mikä ilo olisi se ystävälleni Kaarlo Hawermannille, jos hän vanhoilla päivillään seisoisi täydellisenä viattomuuden enkelinä mailman edessä ja kävelisi taas ihmisten seurassa harmaapäisenä valkeassa viattomuuden puvussa. Heidän pitäisi hävetä silmänsä täyteen, että ovat hänelle tämän tehneet, minä tarkotan — luvalla sanoen — Pomukkelskoppia ja Pümpelhagenin herraa, jotka nyt myöskin ovat riitaantuneet, sillä Sameli on haastanut Pümpelhagenin herran oikeuteen, mutta se ei minua likemmin liikuta, sillä minä olen reformiyhtiössä sanonut Pomukkelskopille ajatukseni ja teidän orpananne on minua loukannut. Hänelle ei käy suinkaan hyvin, sillä Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, jonka tähden hän on pahassa pulassa, koska hänellä ei ole rahoja eikä viljaakaan, ja mistä on hän elävä? Mies ei olekkaan enää oikein tajullansa. Tästä kirjeestä ette saa mitään hiiskahtaa Hawermannille, sillä tämä on salaisuus. Mutta minä ajattelin, että teitä miellyttäisi saada tietää, kutka varsinaiset syylliset ovat ja että Kaarlo Hawermann — Jumalan kiitos! — ei ole niiden joukossa. Nämä viimeiset tapaukset ovat hänen mieltänsä hyvin virkistäneet ja hän potkasee jo taaksepäin kuin varsa, jonka selästä satula on riisuttu. Tätä pidän minä ilahuttavana merkkinä vastaisuuteen katsoen. Uutta näiltä seuduilta voin Teille vaan ilmottaa, että ensi perjantaina Miina ja Rudolf viettävät häitänsä. Rouva Nüssler, jota vielä kai muistelette kauniina nuorena vaimona, voi varsin hyvin, mutta on tullut vähän täysinäisemmäksi; myöskin Jokkum jaksaa hyvin ja kasvattaa uutta kruununperillistä, ruvetaksensa pian itse takataataksi. Teidän entinen virkakumppaninne, Triddelfitz, on nyt kaikki kaikkena Pümpelhagenissa; Hawermann sanoo hänestä vielä jotakin tulevan; mutta minä sanon, että hän on vintiö ja hätyyttää ihmisiä ampuma-aseilla, sen tähden onkin hän julistanut minun ja rouva Nüsslerin täydelliseen pannaan. — Reformiyhtiö on myöskin tätä nykyä Rahnstädtissä; nuori pastori Gottlieb saarnaa sitä vastaan, mutta pastorin nuori rouva Liina on kyllä pitävä hänet kurissa. Rehtori Baldrian on vetänyt reformiyhtiöön ompelumamselit ja erään muukalaisen, jonka nimi on Platow eli Patow tai Petow eli jotakin semmoista; mutta Kurz on useat kerrat viskattu ulos; hänen neljällä hevosellansa on kurkkutautia; hänen vanhasta tammastansa tauti alkoi ja häneen itseensä on se kai loppuva, sillä hänellä on jo kuhmu kurkussaan. — Vanha pastorin rouva Behrens on vielä yhä meidän arvoisa emäntämme, myöskin mitä ruokaan ja juomaan tulee, sillä Hawermannilla ja minulla on hänen luonansa lepo- ja asuntopaikka; ynnä jokapäiväinen ravintomme; hän lähettäisi Teille yhtä hartaasti kuin Hawermann terveisiä, mutta hän ei voi sitä tehdä, sillä hän ei tiedä mitään tästä kirjeestä. Mutta usein me Teistä haastelemme, Te seisotte aina elävänä kuvana vielä meidän silmäimme edessä. Enempää en tällä erällä tiedä kertoa — niin, johtuupa toki mieleeni — Pomukkelskopp on ruvennut reformiyhtiön jäseneksi; rakennusmestari Schulz on kelpo mies, hän autti minua. Kristian Däselin on Teidän orpananne ajanut pois, ja Regel on yhä vielä teillä tietämättömillä; mutta Lovisa Hawermann voi — Jumalan kiitos! — varsin hyvin.
Toivossa ettei tämä nöyrä kirjotukseni Teille ole haitaksi tai häiriöksi, saan suurimmalla kunnioituksella sulkeudun teidän suosioonne ja tervehdän Teitä oikein sydämestäni vanhana ystävänä!
Rahnstädt, Maaliskuun 13 p. 1848.
Teidän korkean Armonne kaikkein nöyrin
Sakarias Bräsig, entinen pehtori ja nykyinen asessori.
Jälkikirjotus.
Yhdestä toiseen! Tätä kirjettä kirjotan postimestarin rouvan kaikkein pyhimmässä suojassa, sillä postimestari on minua nimenomaan sitä varten sinne sulkenut ja hän on vannonut minulle pysyvänsä asiasta vaiti. Tämä kaikki tapahtuu salaisuuden vuoksi, sillä Hawermann ja pastorin rouva ja Lovisa eivät tiedä tästä mitään; mutta Lovisa on antanut minulle tämän postipaperin, se tulee häneltä, ja luullakseni on tämä oleva Teille suureksi iloksi, kun muistelen nimittäin omia nuoruuteni aikoja, jolloin minulla yhtä aikaa oli kolme morsianta. Mutta Lovisa onkin kaikessa rakkaudessaan ja surumielisyydessään vanhan isänsä hellin holhooja ja muille ihmisille koko sukupuolensa kallis helmi. — Jos saan Teiltä vastauksen, ettei Teillä ole mitään sitä vastaan, kirjotan vielä useammin niistä vankeuteen pistetyistä ilkiöistä. Jos sunnuntaista viikon perästä taas olette näillä seuduilla, niin kutsun Teitä meidän veljeyspaaleihimme; kaikki ompelumamselit on myös kutsuttu.
Sama.
Lopetettuansa tämän raskaan työnsä, koputti hän ovelle, ja kun postimestari aukaisi oven ja päästi hänen ulos, seisoi hän, hiki otsassa.
"Herranen aika", huudahti postimestari, "miltä te näytätte! Eikö niin? Tottumaton työ tuottaa känsiä käsiin". — Samassa otti hän kirjeen Bräsigin kädestä ja pani sen kuverttiin ja kirjotti osotteen: herra von Rambow, ja pani sen vielä toiseen kuverttiin, jonka päälle hän kirjotti: Meklenpurin lähettiläskunnalle Parisissa, Bräsig maksoi kuusitoista groschenia edeltäpäin ja kirje voi nyt Jumalan nimessä lähteä matkaan, sillä postimies, joka sen oli ottava mukaansa, odotti postihuoneen edessä. Ja postimestari lauleli häkissään: "Leipzigin ylioppilas kirjotti äsken kotians: äiti armas, sanokaa, saako tyttö rakastaa?" ja kun Bräsig astui ulos ovesta, lauloi hän: "Custine pikajuoksian Parisiin laittaa sanomaan: Nyt Preussin ja Saksin sotilaat Mainzia alkaa pommittaa, ja jos ei apu tule vaan, mä kaupungista luopua saan".
"Luopukaa mistä tahanne; mutta pitäkää suunne kiini, niinkuin lupasitte", sanoi meidän vanha ystävämme ja meni kotia, sillä ihanalla tunteella, että hän ei ainoastaan ollut saanut toimeen hyvää työtä, vaan oli niin hienolla tavalla tässä vaikeassa tehtävässä noin sattumalta saanut pistetyksi kirjeesen Lovisan nimen, niin että sillä täytyi olla perhanan hieno kärsä, joka tässä voi mitään epäluulonalaista keksiä.
Kellä nyt on semmoinen autuas tunne povessaan, että on aikaan saanut näin hyviä ja nerokkaita töitä ja siitä hieman tahtoo nauttia kuin lämpimän uunin läheisyydestä talvella, häneen sattuvat nuhteet ja herjaussanat sitä kipeämmin; ja näin kävi Bräsigin, kun hän astui huoneesen, jossa pastorin rouva istui pikku asessorin kanssa — Lovisa ei ollut lässä. Pastorin rouva sytytti juuri lamppua, mutta tulitikut eivät tahtoneet ottaa valkeata, ensiksi siitä syystä että Kurzin tulitikut eivät ylimalkaan tahtoneet syttyä, ja toiseksi siitä syystä että pastorin rouvalla — kenties säästäväisyyden tähden — oli tapana pistää laatikkoon takasin käytetyt ja turhaan koetellut tikut, jotenka tapahtui että semmoinen tulitikku lyhyen elämänsä aikana tuli vähintänsäkin kaksikymmentä kertaa koetelluksi; tämä saattoi tikusta olla kyllä hauskaa, mutta muille ihmisille oli se hyvin harmillista.
"No, siinäpä te olette!" huudahti rouva Behrens harmissaan ja koetti uutta tikkua. "Vihdoinkin tulette kotia!" toinen tikku. "Te luikertelette päiväkaudet kaupungissa", taas uusi tikku; "mutta te käytte kai silmät kiini" — kaksi tikkua yht'aikaan — "ja korvat ummessa!" — taas uusi tikku. — "Te tiedätte muuten kaikki" — yksi tikku — "ja jos niiksi tulee, niin ette tiedä mitään" — kolme tikkua yhtä haavaa.
Bräsig oli rouva Behrensiä kohtaan aina hyvin nöyrä ja kohtelias, hän otti sentähden laatikon hänen kädestänsä ja sanoi: "Sallikaapa minun koettaa!" yksi tikku. — "Mitä te tällä pakinalla tarkotatte?" — toinen tikku. — "Olenko minä teitä jollakin tavoin loukannut?" — kolmas tikku. — "Kurz voi kuurata kurkkuansa tikuillansa!" — kaksi tikkua. — "Minkä hänessä pitäisi syttyä, se ei syty, ja minkä ei pitäisi syttyä, se syttyy", — kolme tikkua. — "Näillä riivatuilla on kai myöskin kurkkutautia!" ja niin paiskasi hän koko laatikon pöydälle ja veti omat tuluksensa ulos taskustansa ja iski tulta.
"Bräsig", sanoi rouva Behrens ja kokoili huolellisesti käytetyt tikut takasin laatikkoon, "minä olen hyvin vihainen teille. Minä en ole utelias; mutta kun jotakin tapahtuu, mikä koskee Hawermannia ja Lovisaa, niin on minulla kai lähin oikeus saada siitä tieto. Miksikä täytyy pikku Annan kertoa minulle, minkä te jo aikaa olisitte voineet minulle ilmottaa, sillä te olette sen tietäneet, minä näen sen teidän silmistänne, te olette sen tietäneet".
"Mitä sitte?" kysäisi Bräsig ja oli olevinansa oikein tyhmä; mutta pastorin rouva oli kovin suuttunut, sillä hän piti itseänsä pahasti petettynä ja sanoi:
"Aiotteko vielä tehdä itsenne viattomaksi? Minä tiedän varmaan, että te tiedätte kaikki, ettekä kuitenkaan sano minulle mitään?" ja nyt rupesi hän ammentamaan uutisia vanhukselta ja pikku asessori ahdisti myös häntä pahasti; yhä hienommaksi ja hienommaksi punoivat nuo molemmat naiset paulojansa ja tyhjensivät niillä Bräsigin kaikesta, mitä hänellä oli sydämellä, sillä vaikeneminen ei ollut oikeastaan Bräsigin asia, ja kun hän vihdoinkin epätoivossaan huusi: "Niin, nyt en tiedä enää mitään", silloin asettui pieni pyöreä pastorin rouva hänen eteensä ja sanoi: "Bräsig, minä tunnen teidän, minä näen sen teidän kasvoistanne, että te vielä tiedätte jotakin. Puhukaa suunne puhtaaksi! Mitä te vielä tiedätte?"
"Rouva kulta, se on yksityinen asia".
"Se on yhdentekevä: ilmi pitää sen tulla!"
Ja Bräsig kierteli tuolillaan sinne tänne ja katseli oikealle, ja vasemmalle puolelleen; mutta siinä ei auttanut, hänen oli puhuminen ja hän lausui vihdoin: "Minä olen kirjottanut Frans von Rambowille Parisiin; mutta Kaarlo ei saa siitä tietää saada".
"Parisiin!" huudahti rouva Behrens ja pisti kätensä kupeisinsa, "nuorelle herralle von Rambowille!Mitä on teillä hänelle kirjottamista? Te olette kirjottaneet jotakin Lovisasta, minä näen sen teidän silmistänne! Niin, te olette jotakin kirjottaneen ja mitä minä tuskin olisin uskaltanut ajatella, sen olette te tehneet!" ja hän juoksi kellonnuoraan ja soitti voimainsa perästä: "Wiikka, juokse postiini postimestarin on heti antaminen pois se kirje, jonka pehtori Bräsig on kirjottanut parisiin".
Tarattarattaraa! puhalsi postimies ja vei Bräsigin kirjeen torventoitotuksella juuri samassa pastorin rouvan nenän ohitse, suoraa päätä Parisiin, ja pastorin rouva vaipui vihan vimmassa sohvankulmaan, ajoi Wiikan takasin kyökkiin ja — valitettavasti on meidän tunnustaminen — hänessä heräsi melkeinpä pieni napina Jumalaa vastaan, että hän juuri tänään kenties ensimäisen kerran — salli Rahnstädtin postia lähteä oikealla ajalla, viemään Parisiin Bräsigin tyhmyyksiä. Bräsig vakuutti kivenkovaan toimittaneensa asiat mitä hienoimmalla tavalla, kirjeessä ei ollut havaittavana mitään epäluulonalaista.
"Oletteko lähettäneet terveisiä Lovisalta?" kysyi pastorin rouva.
"En", vastasi Bräsig, "minä kirjotin, että hän jaksaa varsin hyvin".
"Oletteko kirjottaneet mitään muuta hänestä?"
"Minä kirjotin vaan, että postipaperi on Lovisan ja että hän on koko sukupuolensa helmi".
"Se hän on", toisti pastorin rouva.
"Ja sitte lopetin kirjeen kutsumalla ystävällisesti nuorta herraa meidän veljeyspaalihimme".
"Se oli tyhmä teko", huudahti pastorin rouva, "siitä voipi hän luulla, että on tarkotus saada hän ja Lovisa taas yhteen".
"Rouvaseni", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi rouva Behrensin edessä, "teidän sanoillenne kaikkea kunnioitusta! Mutta oliko se tyhmä ja kehno teko, että koetin taas saattaa yhteen kaksi ihmistä, jotka muiden ihmisten pahuus ja ilkeys on erottanut toinen toisistansa? Tässä tarkotuksessa kirjotin minä kirjeen. Hawermann ei voinut sitä tehdä; ja miksikä? Siksi että hän on isä, se ei olisi hänelle sopinut. Te ette voineet sitä tehdä, ja miksikä? Sentähden että teille täällä Rahnstädtissä tämän asian tähden jo ennen on annettu kaikenlaisia hävyttömiä nimityksiä. Minulle sitä vastaan on ihan yhdentekevä, jos he haukkuvatkin minua vanhaksi välittäjäksi; semmoisesta minä viisi piittaan; minä tahdon laittaa Parisiin sanomia, ja jos Parisissa pidetään minua kunniallisena miehenä ja Kaarlo Hawermannin ja Lovisan lujana ystävänä, niin on minusta yhdentekevä, vaikka koko Rahnstädt haukkuisikin minua vanhaksi paritteliaksi".
"Niin, hyvä rouva, niin!" huudahti pikku asessori ja halasi pastorin rouvaa kaulasta, "herra pehtori on oikeassa. Mitä on Rahnstädtin juoruilla väliä? Mitä on väliä mailman tyhmillä tuomioilla, kun kaksi ihmistä on onnellisiksi saatettava? Fransin pitää tulla ja Lovisa on tuleva onnelliseksi;" ja samassa juoksi hän iloissaan Bräsigin luo ja tarttui häneen uumilta ja antoi hänelle suudelman. — "Te olette vanha, kelpo pehtori Bräsig!"
Ja Bräsig antoi hänelle suudelman takasin ja sanoi: "Ai, te pieni sievä klaverinsoittaja, te pikku kiurunen, te! Kyllä kai tekin tahtoisitte semmoisessa tilassa koettaa onneanne! Mutta malttakaapa! Älkäämme vielä huutako hoi, vielä on asia tietämättömissä, vielä eivät lurjukset ole mitään tunnustaneet, ja sen verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hänen ensin oleminen ihan puhdas syytöksestä, ennen kuin hän mihinkään suostuu, ja sentähden en ole mitään hiiskunut hänelle asiasta, ettei Lovisa ja hän joutuisi levottomuuteen. Ja onnipa on, että Kurzilla on kurkkutauti, sillä muuten olisi hän jo aikaa sen koko mailmalle huudellut".
"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "kun asiaa lähemmin ajattelen, niin luulen, että olette tehneet oikein".
"Todellakin, rouvaseni? Ja teitä harmitti vaan, ettette itse ensiksi olleet kirjottaneet. Mutta sen sijasta saatte te kunnian kirjottaa nuorelle herralle, niin pian kuin kaikki on selvillä".
Kolmen päivän perästä tämän keskustelun jälkeen tuli Bräsig kotia ja kohtasi etehisessä pastorin pienen rouvan, jonka oikea käsi oli sidottu, sillä hän oli loukannut sen, kompastuissaan kellarin portailla.
"Rouva Behrens", sanoi hän hyvin vakaisesti ja pontevasti, "minä tulen heti taas ilmottamaan teille jotakin", ja niin puhein astui hän portaita myöden ylös Hawermannin luo.
Hän ei lausunut "hyvää päivää" eikä mitään muutakaan tultuansa Hawermannin huoneesen, vaan kävi hyvin juhlallisen näköisenä suoraa päätä läpi tuvan makaushuoneesen. Siellä kaasi hän lasin täyteen kylmää vettä ja lähestyi lasi kädessä Hawermannia: "Kas tässä, Kaarlo, juo!"
"Mitä? Miksikä pitää minun juoda?"
"Sentähden että se on sinulle hyväksi. Mikä sinulle jälistäpäin on tarpeesen, ei voi sinua edeltäpäin vahingoittaa".
"Bräsig, mikä sinun on?" huudahti Hawermann ja sysäsi lasin syrjään; mutta hän huomasi, että jotakin erinomaista hän nyt oli saava kuulla.
"No, Kaarlo, jos et tahdo, niin ole tahtomatta; mutta pysy nyt lujana, minä varotan sinua, pysy lujana", ja alkoi kävellä edes takasin lattialla ja Hawermann katseli ihan kalpeana hänen kulkuansa, hän huomasi Bräsigin valmistuksista, että tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.
"Kaarlo", kysyi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "oletko nyt luja?"
Sitä oli Hawermann todellakin, hän nousi seisaalle ja sanoi: "Bräsig, sano, mitä sinulla on sanomista; mitä niin kauvan olen kantanut, voin kantaa vielä kauvemmankin".
"Se ei ole tarkotus", sanoi Bräsig, "asia on selvillä; lurjukset ovat tunnustaneet ja meillä on rahat, jos ei juuri kaikki, niin kumminkin suurin osa".
Todellakin oli vanhus valmistaunut kuulemaan jotakin, kuulemaan kuinka sen uuden päivän sarastus, jonka toivo oli kohottanut hänen taivaallensa, taas oli sammuva; mutta kun nyt visseys, että uusi päivä todellakin oli noussut, kirkkaana kuin aurinko loisti hänen silmiinsä, silloin häikäsi se hänen näköänsä ja tuhansittain aurinkoita pyöri hänen ympärillänsä: "Bräsig! Bräsig! Minun kunniallinen nimeni! Minun Lovisani onni!" ja hän vaipui tuolille takasin ja Bräsig kurotti hänelle vettä, ja vanhus joi ja tointui ja halasi Bräsigiä, joka seisoi hänen edessänsä, polvista: "Sakarias, sinä et ole minulle milloinkaan valhetellut!"
"En, Kaarlo, se on selvä totuus ja on kirjotettu pöytäkirjaan, ja ne lurjukset joutuvat Dreibergeniin [20], niinkuin herra pormestari sanoo, mutta ensiksi viedään he rikosasiainoikeuden eteen Bützowiin".
"Bräsig", sanoi Hawermann ja nousi pystyyn ja käveli edes takasin makauskamarissa, "jätä minut yksin, äläkä sano mitään Lovisalle! — Ei, sano hänelle, että hän tulee tänne!"
"Kyllä vaan, Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui akkunan ääreen ja katseli ilmaan ja pyyhkeili pois silmistään kirkkaita kyyneleitä, ja kun hän lähti ulos ovesta, näki hän ystävänsä Kaarlon rukoilevan polvillaan makaushuoneessa.
Lovisa meni isänsä luo; Bräsig ei hänelle mitään muuta sanonut.
Mutta pastorin rouvan luona ei vallinnut sama hiljaisuus.
"Herranen aika", sanoi tuo pieni rouva, "Lovisa meni pois, Hawermann ei tule, ja tekin, Bräsig, ette tule oikealla ajalla, ruoka jähtyy ja meillä on kuitenkin niin koreita kaloja. Mitä te aioitte minulle sanoa, Bräsig?"
"Oo, en juuri mitään", sanoi pehtori Bräsig ja näytti semmoiselta, kuin olisi hän oppinut lurjuksilta kaikenlaisia konnankoukkuja ja tahtoisi hän nyt käyttää niitä pastorin rouvaa vastaan, sentähden, että pastorin rouva oli läksyttänyt häntä kirjeen tähden. "Minä en tiedä juuri muuta kuin että Hawermann ja Lovisa eivät tule ruoalle. Mutta voimmehan syödä, kahdenkeskenkin ".
"Aa, Bräsig, miksikä eivät he tule?"
"No, esiliinan tähden!"
"Esiliinan tähden?"
"Niin, kun esiliina oli märkä".
"Kenenkä esiliina oli märkä?"
"No, Kählertskan. Mutta käydäänpä käsiksi ruokaan, rouva kulta, kalat jähtyvät muuten".
"Ei einettäkään!" huudahti pastorin rouva ja laski pari talrikkia kalojen päälle ja niiden yli vielä salvetin ja kaikkein päällimmäiseksi omat pyöreät kätösensä ja katseli Bräsigiä pyöreillä silmillään niin tuimasti, ettei Bräsig enää voinut pidättää itseänsä, vaan tokaisi suustansa: "Asia on selvillä, rouva kulta, ja lurjukset ovat tunnustaneet ja suurin osa rahoja on meillä myös".
"Ja tämän sanotte minulle vasta nyt!" huudahti pieni rouva ja pyörähti ympäri pöydän ja aikoi liepsahuttaa ulos ovesta ylös Hawermannin luo. Mutta sitä ei Bräsig suvainnut, ja luvaten kertoa hänelle kaikki juurtajaksain, sai Bräsig hänet istumaan viereensä sohvalle.
"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "kaikkein pätevin todistus on tullut ilmi Kählertskan kautta, se tahtoo sanoa, ei juuri hänen itsensä kautta, vaan hänen ilkeän mustasukkaisuutensa kautta, joka naisväessä on perhanan häijy omaisuus ja tuottaa mitä kurjimpia seurauksia. Teitä en minä tällä tarkota, minä puhun yksistään vaan Kählertskasta. Näettehän, tämä nainen oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin kankurin kanssa, mutta kankuri ei hänestä huolinut. Nyt tiesi hän varmaan, että kankurin erotettu vaimo tahtoi takasin miestänsä, ja sentähden vainui Kählertska heitä joka askelelta, ja niin tapahtui kerran, että hänen esiliinansa — minä tarkotan Kählertskan — oli tullut märäksi ja että hän aikoi kuivata sitä puutarhan aidan päällä. Kun hän nyt seisoi puoleksi piilossa esiliinan takana, näki hän kuinka kankuri oli puutarhassa erotettua vaimoansa tavottelemassa — niin, tunnettehan te itse parhaiten semmoiset seikat".
"Bräsig, minä varotan teitä…"
"Hiljan, rouva kulta! Missään ojanteessa eivät he istuneet, he seisoivat salkopapujen seassa, ja vaimonpuoli oli varmaankin kiivennyt yli aidan puutarhaan, koska hän ei ollut käynyt kartanon kautta. Kählertska kutsui nyt ilkeässä kateudessaan teurastaja Krügerin vaimon saapuville, ja nyt näkivät molemmat, kuinka kankuri ja hänen entinen vaimonsa katosivat pavunsalkojen taa ja kuinka vähän ajan kuluttua vaimonpuoli kiipesi yli aidan ja kuinka kankuri varovasti kävi puutarhan käytävälle, jonka perästä molemmat matamit hiljaa hiipivät pois. Niin pitkälle olimme nyt tulleet, ja totta se oli, sillä teurastajan vaimo oli sen vannonut. — Silloin sanoi herra pormestari, että jos Kählertska vaan saataisiin puhumaan, tietäisi hän vielä enemmänkin. Silloin sanoin minä: herra pormestari, jospa koetettaisiin naisellista mustasukkaisuutta! Mutta mitenkä? sanoi hän. Herra pormestari, sanoin minä, minä tunnen semmoiset seikat siltä ajalta, kun minulla oli kolme morsianta yhtä aikaa; mustasukkaisuus on hyvin ilkeänluontoinen, se ei tunne armoa, ei sääliä. Antakaapa minun toimia. — Ja kun nyt Kählertska taas tuli oikeuden eteen, sanoin minä vaan noin umpimähkään: No, jos ei kankuri voikaan naida ketä hyvänsä ilman pitkittä mutkitta, erotetun vaimonsa voi hän kumminkin heti paikalla naida. — Ja pormestari ymmärsi minun yskäni ja sanoi: niin, jos hän niin tahtoo, on pyhä konsistoriumi heti antava hänelle luvan siihen. — Mutta nyt joutui Kählertska haltioihinsa ja tokaisi sanoa: jos niiksi oli tuleva, niin oli hän myös kaikki ilmaiseva, kankuri oli tuonut rahoja tullessaan puutarhasta, sillä sitä ennemmin ei hänellä ollut mitään rahoja kaapissaan, mutta perästäpäin oli hänellä niitä siellä koko joukko, paljaita Tanskan Kultarahoja. — Näettehän, nyt oli Kählertska itse mennyt paulaan, sillä hän myönsi, että hän väärällä avaimella oli käynyt toisten ihmisten kaapissa. Herra pormestari käski viedä hänet pois ja pistää hänet vankeuteen; niin oli meillä nyt kolme koreata lintua häkissä. — Kun kankuri taas tuli oikeuden eteen ja uudestaan valhetteli, kuinka hän oli rahat saanut, ja sanoi teurastajan vaimolle suoraan vasten silmiä, ettei hänen erotettu vaimonsa ollut hänen kanssansa puutarhassa ollut, silloin kilpistyi teurastajan vaimokin ja sanoi nähneensä naaraan ei ainoastaan puutarhassa vaan vielä hänen kinttunsakin, kun hän yli aidan kiipesi — älkää panko pahaksi, rouva kulta — mutta ne ovat hänen oma sanansa. Ja niin tuomittiin kankuri saamaan kymmenen paria selkäänsä, sillä meillä — Jumalan kiitos — on selkäsauna vielä julkeiden valheitten rangaistuksena ja pormestari torui häntä kovilla sanoilla, että hän oli mestari ja oli sysättävä pois ammatistaan; mutta luuletteko, että hän tunnusti? Hän ei tunnustanut. Mutta niin pian kuin hän kolme ensimäistä paria oli selkäänsä saanut, lankesi hän polvillensa, joka minusta näytti niin ilkeältä, että käännyin poispäin, ja nyt sanoi hän tahtovansa kaikki tunnustaa, ja sen hän tekikin, sillä hän itse ei ollut rahoja varastanut, vaan vaimo oli sen tehnyt. Vaimo oli nimittäin tempaissut mustan paketin päivätyöläisen Hegelin povitaskusta, kun hän tunnottomassa tilassa makasi maantiellä, ja oli kätkenyt paketin metsään sammalien ja risujen alle ja oli tallettanut sitä siellä kaksi vuotta. Joka kerta, kun hän meni metsään risuja kokoelemaan, otti hän aina kätköstänsä pari kultarahaa, jotka hän sai vaihdetuksi vanhain juutalaisakkain avulla. — Kurzin puodissa oli hän myös käynyt. Ja niin tapasi hän noin puolitoista vuotta takaperin kankurin ja kysyi häneltä, eiköhän kävisi laatuun, että he uudestaan menisivät naimisiin, sillä hän ei ollut enää köyhä, hänellä oli jotakin ja hän lahjotti kankurille kultarahan. Mutta kankuri ei vielä tahtonut tuumaan suostua sillä hän oli siihen aikaan rakastunut Kählertskaan — aatelkaapa, rouva kulta:Kählertskaan! Minulle saataisiin tarjota Kählertska hopeatarjottimella, minä en rakastuisi sittenkään häneen. — Mutta kultarahan otti kankuri vastaan ja hänen rupesi tekemään mielensä niitä vielä enemmän, ja vaimo antoikin hänen niitä saada, kunnes kankurissa rupesi vanha rakkaus vaimoonsa heräämään uudestaan, niin ettei hän enää välittänyt mitään Kählertskasta. Ja sitte näytti vaimo entiselle miehellensä koko aarteensa, ja he pitivät sitä kätkössä milloin missäkin, kunnes he viimein tänä kesänä sälyttivät sen lippaasen ja kankuri viskasi mustan vakstuukin teurastajan tunkiolle, ja aarteen kaivoivat he yhdessä puutarhaan. Ja me menimme kankurin kanssa puutarhaan ja löysimme perunamaasta tuhat neljä sataa taaleria. Aatelkaapa: tuhat neljä sataa taaleria perunamaasta! Noilla muilla rahoilla olivat he ostaneet huonekaluja".
"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "pormestari ja te mahdatte olla kamalan viisaita miehiä, koska te semmoista olette selville saaneet!"
"Sitä me olemmekin, rouva kulta", sanoi pehtori Bräsig tyynesti.
"Mutta vaimo sitte?" huudahti pastorin rouva, "olihan hän lähimmästi syyllinen".
"Niin aina, rouva kulta, siitä syntyi nyt hyvin hauska asia, sillä herra pormestari oli kätkenyt lippaan ja rahat vanhan hattunsa alle ja kun kankurin vaimo tuotiin hänen miehensä lässäollessa oikeuden eteen ja vielä kerran varotettiin puhumaan totuutta ja hän uudestaan valhetteli, silloin kohotti pormestari hattuansa ja sanoi: No, se onkin yhdentekevää, onhan meillä kumminkin rahat. — Näettehän, kun vaimo nyt havaitsi lippaan, syöksi hän kuin riivattu kankurin kimppuun ja silmänräpäyksessä repi hän hänen kasvonsa rikki paljailla kynsillään, ja huusi: senkin vietävän nauta! Minä tahdoin tehdä hänet onnelliseksi ja nyt tekee hän minut onnettomaksi! — Rouva kulta, rakkaus on vielä hullumpi kuin mustasukkaisuus. Tätä ei Kählertska milloinkaan olisi tehnyt! — Mutta, hyvä rouva, minä pelkään, että kalat jähtyvät".
"Aa, Bräsig, kuinka semmoinen asia voi teidän mieleenne johtua! Mutta minun on meneminen ylös; Hawermannin luo, minun on hänelle sanominen…"
"Että te suuresti iloitsette hänen viattomuudestansa", sanoi Bräsig ja veti pastorin rouvan hiljaa taas takasin sohvalle. "Hänen luoksensa on teidän, tietysti meneminen, mutta myöhempään. Sillä näettehän, minä luulen että Hawermannilla on vähäsen pakisemista Jumalan kanssa ja Lovisa on häntä siinä toimessa auttava, ja se onkin hyvä, se, mutta myöskin kylläksi; sillä rouva kulta — pastorin rouvana, te sen kyllä tiedätte — meidän Herramme on hyvin, mustasukkainen, ja kun hän haastelee kiitollisen ihmissielun kanssa, silloin ei hän suvaitse, että muita naisia sekaantuu heidän väliinsä, hän vetäytyy siinä tapauksessa pois, ja missä äsken vallitsi Jumalan pyhä kirkkaus, siinä tulee nyt näkyviin inhimillinen kurjuus".
Pastorin pieni rouva katseli Bräsigiä ällistyen ja puhkesi vihdoin sanomaan: "Hyväinen Jumala, Bräsig! minä olen aina pitänyt teitä paatuneena pakanana ja te olette kumminkin kristitty!"
"Sitä en tiedä, rouva kulta; se ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mutta sen tiedän, että sen mitä tässä asiassa heikoilla voimillani tehnyt olen, en ole sitä tehnyt kristittynä, vaan asessorina rikosasiain oikeudessa. — Mutta, rouva kulta, meidän syömisestämme ei kai enää mitään synny, minun ei olekkaan nälkä, minusta tuntuu kaikki täällä niin ahtaalta. Hyvästi, hyvä rouva! Minun täytyy mennä vähän raittiisen ilmaan!"
Luku 41.
Taidetemppelin hammasorsi kuluttaa kuski Kristianin pukinnahkaiset housut rikki. Miksikä kauppiaan kukkaset ovat parempia kuin Jumalan luomat. Miksikä Bräsig liikkuu lehtosammakkona. Sadantuhannen taalerin rojahdus. Miksikä kaupungin soittoniekka David Berger yhä tuntee nykkimistä tukassaan, kun Kristian viipottelee ruoskaansa. — Uudenaikainen vihkimystapa. Kirjavista liiveistä ja kukkaisruukuista myssyjen päällä. Miksikä Bräsig yhä suutelee pastorin rouvaa. Sininen kukka toistamiseen. Sulttaani vihkimysalttarilla. Taidetemppeli ja maitopuoti soitannollisessa kiistassa.
Perjantai, jolloin Rudolf ja Miina aikoivat häitänsä viettää, oli tullut ja mitä kaunein helluntai-ilma helotti Reksowissa ja valaisi sitä omituista komia, jonka Jokkum rakennusmestari Schulzin avulla oli pystyttänyt yksinkertaisen arentitalonsa viereen. Ulkopuolelta ei se juuri miltään näyttänyt, se oli rakettu vaan lehtereistä ja laudoista ja oli jotenkin markkinakojun näköinen, jossa ulkomaan petoja näytellään. Sisäpuolelta näytti tämä taideteos muhkeammalta, sillä ensiksikin olivat seinät verhotut puoliksi sinisillä, puoliksi keltasilla tapeteilla, Rahnstädtissä ei, näet, ollut niin suurta salia varten tarpeeksi samaa lajia paperia saatavissa: toiseksi oli sali varustettu kuudella hammasorrella, sillä muuten Schulz ei olisi puuttunut koko puuhaan. Oikeastaan, sanoi hän, olisi niitä pitänyt hankkia yhdeksän niin suurta huonetta varten, kuin hääsali oli. Ja koska nyt Jokkum ei mitään ymmärtänyt rakennustaidosta ja rouva Nüsslerillä kyllin oli tekemistä hääruokien ja juomien valmistamisesta ja Bräsig oli Schulzin hyvä ystävä eikä siis tahtonut häntä vastustella, sai rakennusmestari toimia mielensä mukaan ja liitti Jokkumin uuteen huoneukseen kuusi hammasortta, jotka näyttivät niin vankoilta, kuin kestäisivät ne mailman sivun. Bräsig ripusti jokaiseen hammasorteen jonkinlaisia heilureita, joiden piti käydä kynttiläkruunuista, ja kuski Kristian ratsasteli harin reisin viikon aikaa edestakasin hammasorsilla pukinnahkaisilla housuillansa, verhotaksensa näitä orsia tammenlehdillä; tämän hän saikin tehdyksi, mutta ainoastaan omain verhojensa vahingolla, sillä nuo karheat orret olivat vähitellen kuluttaneet hänen housunsa rikki. Jokkum hellitti hieman kukkaronsa nauhoja ja antoi hänelle rahaa, ostaaksensa uudet housut, sillä hän tahtoi että hänen Miinansa kunniapäivänä kaikki oli hyvässä kunnossa.
"Äiti", huusi hän vaimollensa, "tuleppa katsomaan! Mitä voi kai tälle enää tehdä?"
"Niin, Jokkum, kyllä kai se niin on, kuin olla pitää! Mutta herranen aika, pitäähän panna kynttilät kruunuihin!"
Hän aikoi juosta ulos, mutta samassa kuului ääni pilvistä, tammenlehtien pilvistä, ja eräs valkea olento, talikynttilöistä valkea olento, tuli näkyviin ja lausui juhlallisesti: "On kaikki toimitettava, rouva Nüssler!" Ja kun rouva Nüssler katseli tarkemmin korkeuteen, josta ääni tuli, näki hän vanhan enkelinsä, Bräsigin, kauniin punasen naaman tulevan näkyviin tammenlehtien ja talikynttiläin keskeltä, sillä Bräsig oli sitonut kynttilät papin pyhän kaularöyhelön tavalla ympäri kaulansa, että hän vapaasti voi käyttää käsiänsä, kynttilöitä paikoilleen pannessaan. Ja kun tämä toimi oli tehty, seisoivat he kolme yhdessä ja katselivat valmistuksia ja Bräsig sanoi: "Todellakin, Jokkum! Tämähän on kuin joku taikalinna, joista olen lukenut kirjassa nimeltä Tuhat yksi yötä".
Ja Jokkum sanoi: "Oikein, Bräsig; kyllä kai se niin, on kai, mutta tämä on pysyvä vaan yhden yön, sillä ylihuomenna jaotan minä sen taas maahan"!
"Sehän olisi julma teko!" sanoi rakennusmestari, "sillä nuo kuusi ortta kestävät mailman sivun ja täällä voisi mikä keijukainen hyvänsä asua".
Ja seuraavana päivänä tulivat keijukaiset, ei semmoisina, kuin herra Schulz oli niitä mielessään, kuvitellut, ei vaan krinuliineissä, se tahtoo sanoa, puolieräisissä, jouhista valmistetuissa krinuliineissä, ei semmoisissa kirkonkellon tapaisissa, vivustimilla ja teräsvauloilla varustetuissa, joita nykyaikana käytetään, mutta hyvällä alulla oltiin jo silloinkin, ja täti Klein Rostockista oli kiinittänyt hameensa alle kelvollisen, kovan, saarnipuisen tynnyrinvanteen, joka matkalla hankasi hänen rakkaan sisarensa sääriä niin pahasti, että sen arvoisan rouvan koko häiden ajan, oli hautominen toista koipeansa kylmillä kääreillä. Mutta keijukaiset tulivat, he tulivat, seppeleet päässä, nämä seppeleet oli valmistettu luonnollisista kukista, vaan ei keinotekoisista, ja tämä oli suuri vahinko, sillä kun häiden lopussa sääret väsyivät ja naisten kauniit silmät rupesivat ummistumaan ja hiuskiehkurat menivät hajalleen, ikäänkuin olisi tuuli niissä riehunut, silloin vaipuivat myös uupuneiden kukkasten kuvut alaspäin ja toinen kuiskasi toiselle heikolla äänellä: "Jospa tästä jo tulisi loppu; mikään ei herätä niin suurta halua yön hiljaiseen lepoon kuin hurmaava ilo". Kuinka toisin on laita nykyään! Nykyään seisovat kukkaset, kauppiaan kukkaset nimittäin, kun kaikki muut ovat väsyneet, suorasti pystyssä ja virkkavat toinen toisillensa: "Yhä edelleen vaan! Meidän teräslankamme ja verhomme kestää kyllä, ja kun tästä ilosta loppu tulee, panevat meidän laatikkoon, ja kun taas meitä tarvitaan, olemme virkut ja sirot!" Ah miten mailma todellakin on paremmaksi muuttunut! Jospa vaan voisi yhtä hyvästi rautalangalla, saarnipuulla ja teräsvanteilla vahvistaa nuorten jalat ja keuhkot ja nuo viattomat sydämetkin!
Bräsig oli rouva Nüssleriltä ja Jokkumilta saanut täyden vapauden kutsua häihin kenen tahansa, ja ahkerasti tätä lyhyttä aikaa käyttäen oli hänelle onnistunut saada kootuksi koko pieni sievä joukko somia, tanssiin taipuisia, uutteria tanssisääriä Reksowin hääjuhlaan, ja jos näiden joukkoon, mitä miespuoleen tuli, oli hairahtunutkin joku kämpyräkontti, niin ei siitä suurta haittaa, sanoi pehtori Bräsig, sillä miesten sääret olivat selvästi näkyvissä, niin että niitä voi kavahtaa. Paitsi Rahnstädtiläisiä ja joitakuita lähitienoolta, oli Jokkum Nüssler Rudolfin kautta kutsunut saapuville kaikki sukulaisensa, joita oli jommoinen joukko, sillä heitä asui avaralta siellä täällä Meklenpurissa ja Etupommerissa. Täällä oli setä Ludvig, täällä oli setä Kristian ja eno Hanni ja orpana Wilhelm — "minun oikea orpanani ja koko perhana suuta sukaisemaan", sanoi Jokkum, "kun syömään ja juomaan ruvetaan" — ja täällä täti Diina, täti Stiina, täti Miina, täti Liina ja Riina. "Ja täti Sofi tulee myös", sanoi Jokkum, "hän oli aikoinaan valittu vaimo".
"Siitä mahtaa olla jo monta aikaa", muistutti Bräsig.
Ja kun nyt vaunut vaunujen perästä uljaasti ajoivat Reksowin kartanolle ja koko Nüsslerin suku yhdessä ryhmässä seisoi Jokkumin ympärillä ja toinen toisiansa tervehteli ja kyseli, kuinka viimeisinä viitenätoista tai kahtenakymmentenä vuotena oli jaksettu — sillä niin kauvan oli jokainen istunut yksinänsä tunkiollansa eikä ollut mitään toisista tietänyt, sillä ne heistä, jotka kirjottaa osasivat, eivät kirjottaneet — sanoi Bräsig rouva Nüsslerille: "Hyvin vankkaa rotua nämä Nüssleriläiset! Ihan puhdasverisiä Nüsslereitä! Ainoastaan Jokkum on vähän heistä syrjähtänyt laihuutensa ja puheliaisuutensa puolesta".
Bräsig meni "taidetemppeliin", niinkuin Schulz kutsui hammasorsista rakennustansa, ja kun hän siellä tapasi tämän rakennuksen mestarin olutpullon ääressä vaipuneena taideteoksensa katselemiseen, sanoi hän: "Schulz, te olette tehneet tehtävänne ja minä myös; mutta saattepa nähdä, että Jokkum pilaa koko juhlallisuuden tyhmillä sukulaisillansa".
"Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä", sanoi herra Schulz, "koska minä itsekin olen täällä vaan vieras, mutta jos he semmoisia ovat, kuin te sanotte, niin sitte: ulos! ulos!"
Ja Bräsig liikkui nyt puutarhassa edes takasin kuin lehtosammakko, ei sentähden että hänellä olisi, ollut yllänsä "vihreä" hännystakki, sillä hän oli puettu kauniisen ruskeaan takkiinsa keltasen liivin kanssa, ei, vaan sentähden että hän ennusti yöksi huonoa ilmaa. — Yht'äkkiä katsahti hän yli puutarhan aidan ja näki Jokkumin oman "kummituksen" tulevan, ei Kristianin, vaan erään päivätyöläisen ajamana, ja kun hän likemmin tarkasteli, näki hän kaksi rouvasihmistä istuvan vaunuissa, ja kun hän vielä likemmin tähysteli, havaitsi hän niiden olevan hänen oman sisarensa, Korthals vainajan lesken, ainoan tyttärensä kanssa, jotka asuivat köyhissä varoissa jossakin Etupommerin perällä.
"Herranen aika!" huudahti Bräsig, "minun oma sisareni! Ja Lotta hänen kanssansa! Sen on rouva Nüssler tehnyt!" huudahti hän ja riensi kyökin kautta etehiseen ja tapasi siellä rouva Nüsslerin ja sanoi: "Tämän olette te minulle tehneet. Oo, te olette…"
Samassa astui kaksi rouvasihmistä etehisen hyvin yksinkertaisessa puvussa; mutta molemmat olivat hekauniita, ihmeen kauniita! Vanhemman ystävälliset vanhat kasvot viruivat liikutuksen ja kiitollisuuden kyynelissä, nuoremman suurista, sinisistä silmistä ja kullankarvaisten hiuksien alta tuli näkyviin ripeys ja teeskentelemättömyys: Missä on minun rakas setäni Sakarias? näyttivät nämä silmät kysyvän. Sillä tyttö ei ollut häntä nähnyt kuin yhden ainoan kerran, ja siitä oli jo monta pitkää vuotta kulunut.
"Täällä! Täällä!" huudahti Bräsig ja lykki ja nyhji rakkaita sukulaisiansa pois tieltä, ja sysäsi rouva Nüssleriä edeltänsä, ja sanoi: "Tässä hän on; kiittäkää häntä!"
Ja kun molemmat kiitollisilla sanoilla sen olivat tehneet ja taas kääntyivät Bräsigiä päin, oli hän tiessänsä. Niinkuin mylläri, pantuansa myllynsä käymään ja tyhjennettyänsä jyvänsä myllyntoroon, oli hän pujotellut pois Nüssler-suvun täysinäisten jauhosäkkien välistä ja istui nyt lehtimajassa puutarhassa ja pursutteli ja niisteli nenäänsä, niin että rakennusmestari Schulz tuli olutpullonsa kanssa ulos taidetemppelistään, koska luuli soittajain jo tulevan.
Mutta ne eivät vielä tulleet; ensin tuli Kurz ja rehtori, kumpikin rouvansa kanssa, ja kun he oli esitelty ja jonkun aikaa olivat Nüsslerein kanssa polkeneet salin lattiaa, lähestyi setä Ludvig Nüssler möhömahansa kanssa Kurzia oikein pöyhkeänä ja sanoi syvältä mahansa pohjasta: "Te voitte iloita, että tämän naimisen kautta uudestaan liitytte näin rikkaasen ja ylhäiseen sukuun. Näettekö", ja hän osotti setä Kristiania, joka juuri mötkähti sohvaan istumaan, "tuossa rojahtaa satatuhatta taaleria".
"Siinä ei kylliksi", muistutti setä Kristian.
Tämä tietysti harmitti Kurzia, mutta hän maltti kuitenkin mielensä; mutta kun setä Ludvig kysyi häneltä: "Oletteko milloinkaan elämässänne nähneet näin paljon rikkaita miehiä yhtä aikaa koossa?" silloin puhkesi Kurz kiukuissaan sanomaan: "En! Enkä myöskään niin paljo pöllöpäitä!" ja kääntyi poispäin, ja hänen rouvansa, joka tämän kuuli, lähestyi häntä ja, sanoi: "Kurz, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Sinä alotat jaaritella täällä taas kansanvallasta; olisi paras, että menisit heti levolle".
Sitä ei Kurz kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta Nüsslereitä kammoi hän koko illan kuin ruttoa.
Ja pastori Gottlieb tuli Liinan kanssa, ja he näyttivät molemmat, heidän ikäänsä katsoen, hyvin kunnianarvoisilta, sillä heidän piti molempain toimittaa vihkimys. Älköön kenkään ymmärtäkö minua, väärin! Minä en tarkota, että Liina itse oli vihkivä, sitä en tarkota! Mutta hän oli tämän ainoan kerran elämässänsä sekaantunut Gottliebin toimiin ja, oli tarkastellut ja muutellut Gottliebin vihkimyspuhetta, mutta niin, että Gottlieb sanoi, ettei se enää ollut mikään kristityn papin puhe, vaan perheellinen, puhe; mutta Liina pysyi lujana, hän Miinan kaksoissisarena tiesi parhaiten, mikä hänen sisarensa sydäntä liikutti, ja Gottlieb sai tyytyä siihen.
Ja sitte tuli Hawermann pastorin rouvan ja Lovisan ja pikku asessorin kanssa ajaen lasivaunuilla, sillä rouva Behrens oli sanonut: muuten ei tule asiasta mitään. Hän oli kerran suuren surun tähden jäänyt pois häistä, joita pidettiin rouva Nüsslerin luona, nyt hän tahtoi suuressa ilossaan korvata tämän vahingon ja oli puristanut Hawermannin ja Lovisan ja pikku asessorin kättä ja sanonut: "Eikö niin? Me olemme tänään kaikki iloisia". Ja semmoisina saapuivat he Reksowiinkin, jossa Hawermann tapasi Bräsigin sisaren, jonka hän monta vuotta takaperin oli tuntenut, eikä viipynyt kauvan, niin istui Hawermann hänen vieressänsä ja haasteli hänen kanssansa entisistä ajoista ja joka kolmas sana oli aina "Sakarias"; ja Lovisa ja pikku asessori pitivät Lottaa, välissänsä ja joka kolmas sana oli aina "setä Bräsig".
Ja nyt tulivat suuret kukilla ja seppeleillä koristetut elovankkurit. Neljä hevosta oli niitä vetämässä ja kuski Kristian ratsasti ajajana etumaisen hevosen selässä, uudet, keltaset, pukinnahkaiset housut jalassa, ruoska punasilla ja sinisillä nauhoilla koristettuna ja hattu ruususeppeleellä, joka näytti melkein siltä, kuin tahtoisi tämä vanha hatunkulu käyttää nykyistä tilaisuutta, viettääksensä muiden muassa viidenkymmenen vuotisia kultahäitänsä. Etumaisella laudalla istui David Berger, kaupungin soittoniekka, ja puhalsi: "Juoppas, juoppas, juomahärkä, veteleppäs viinan märkää!" ja hänen takanansa istuivat hänen oppilaansa ja puhalsivat samaa nuottia, mutta ei samaa tahtia, sillä istuen toisella, kolmannella ja neljännellä laudalla oli heidän mahdoton sitä seurata, koska David Berger istui kolmea lautaa edempänä heistä, ja kun hän kiukuissaan katsahti taaksensa, tahi kun Kristian tahtoi ajaa ja viipautti ruoskaansa, tuntui aina nytkäys hänen tukassansa, sillä joku hänen pahankurisista oppilaisistansa oli kiinittänyt piiskansiiman hänen niskakarvoihinsa, ja joka kerta kun Kristian tempaisi piiskaansa tahi Berger itse liikautti päätänsä, tunsi hän aina tukistamista.
Ja näiden vankkurien perästä tulivat toiset elovankkurit, täynnä valkeita vaatteita, ja valkeista vaatteista pilkisti joukko pieniä sieviä tanssisääriä näkyviin ja ylhäällä pyöreäin päiden päällä nuokkuivat ruusut ja neilikat ja näyttivät oikein häpeilevän noiden nuorten kaunisten kasvojen rinnalla. Nämä olivat niitä pieniä nuoria keijukaisia. Ja keskellä keijukaisten parvea istui postimestari uudessa univormussaan — ainoa, mikä Rahnstädtissä oli olemassa — ja lauleli, kirjavana kuin tiklivarpunen, kaikkein kauniimpia säveliänsä tässä kukkaistarhassa. Ja näiden vankkurien perästä tulivat taas toiset elovankkurit, täynnä nuoria herroja, täynnä salonkisankareita, täynnä Rahnstädtin parhaimpia tanssioita, ja ensimäisenä hyppäsi Kurzin puotimies Süssmann pitkin vankkurien aisaa alas maahan ja takapuolelta keikahtivat rehtorin nuorimman seminaristin korkeat koivet ilmaan.
Vieraat näyttivät kaikki hyvin iloisilta, emäntä yksin oli suurimmassa pulassa, sillä hän ei tuntenut yhtäkään ainoata kaikista, näistä vieraistaan, Bräsig oli, näet, valinnut heidät sen mukaan, miten hän tunsi heidän sääriensä notkeutta. Hädissään huusi emäntä Bräsigiä, mutta ennen kuin tämä ehti tulemaan, suoritti kuski Kristian asian, ruveten itse edeskäviäksi. Hän tempaisi kyökin ja ruokakammion oven auki ja sysäsi kaikki, mitä hän Rahnstädtissä oli vankkureillensa sälyttänyt, edeltänsä kamariin: "Kas niin, sisään nyt vaan! Hiljan, hiljan! Nauttikaa nyt ensin vähäsen; kyllä vielä saadaan odottaa". — Ja tämä neuvo oli hyvä, sillä vihkimykseen viipyi vielä hyvä aika, koska toinen teltanpitäjä, nimittäin Fritz Triddelfitz, ei ollut vielä paikalle saapunut. Rudolfin pyynnöstä oli hän purkanut Nüsslerin huoneen pannaanpanostaan ja oli suostunut ottamaan tätä kunniavirkaa vastaan.
Vihdoinkin tuli hän kimonsa selässä ratsastaen ja täydessä juhlapuvussa kartanolle ja astui semmoisella arvoisuudella vierasten joukkoon ja kumarteli niin kohteliaasti oikealle ja vasemmalle puolelle, että rehtorin pieni tyhmä seminaristi kuiskasi herra Süssmannin korvaan: "Vahinko, vahinko, että jo olemme tämän tempun tehneet, muuten olisimme tästä paljon oppineet". Herra Süssmann katseli häntä säälivillä silmäyksillä ja sanoi Bräsigille, joka seisoi toisella puolella hänen vieressänsä: "Herra pehtori, oletteko jo kuulleet, että minä olen valittu ylihuomenna johtamaan tanssia meidän veljeyspaalissamme?"
Bräsig aikoi juuri sanoa, että hän oli hölmö, jos hän sen ottaisi tehdäksensä, sillä Kurz olisi ajava hänet pois, mutta hän ei sitä ennättänyt sanoa, sillä morsiuspari astui samassa saliin.
Rudolf oli todellakin kaunis sulhanen. Hänen reipasta, iloista luontoansa vallitsi tänään hiljainen vakaisuus, jonka tähden hänen hilpeytensä ei nyt tullut näkyviin, ainoastaan se luja päätös, että hän kaikissa elämän vaiheissa kelpo miehenä raivaisi tiensä, loisti hänen ruskeista silmistänsä. Hän oli todellakin kaunis sulhanen, sillä milloinka on mies kauniimpi, kuin juuri silloin, kun hän rohkeana ja täynnä toivoa lähtee vakaiseen taisteluun? Ken voi moittia hänen vanhaa äitiänsä, että hän nyt lähestyi poikaansa, suuteli häntä ja silitteli hänen ruskeita kiehkuroitansa ja veti salaisesti hännystakin hihasta näkyviin hänen rannikkaansa, että ihmiset toki sen huomaisivat?
Ja Miina sitte! Miina näytti valkeassa atlaskapuvussaan ja myrttiseppele päässään niin somalta kuin äsken vereksine lehtineen puusta poimittu omena, joka viruu kirkkaalla hopeatarjottimella. Ulkonäöltään oli hän raitis ja viileä, kuin terve hedelmä, mutta sisällä sydämessä hehkui tuli. Ja rouva Nüssler itki nyyhkytti hiljaa nenäliinaansa ja sanoi Bräsigille: "Minä en voi sille mitään, hän on minun viimeiseni, nuorimpani".
Ja Bräsig katseli häntä ystävällisesti ja vastasi: "Rouva Nüssler, älkää olko millännekään! Kyllä se pian haihtuu;" ja hän meni suorastaan Lovisa Hawermannin luo, kumarsi ja sanoi: "Neitiseni, jos suvaitsette, nyt olisi aika". Muuten oli hänen tapansa sanoa vaan: "Lovisa", mutta tänään oli hän nuodemies ja hänen täytyi semmoisena seurata muiden tapaa. Ja Fritz Triddelfitz lähestyi pikku asessoria, sillä he molemmat olivat toisena nuodeparina, ja Kurz ja rehtori Baldrian asettuivat sulhasen opastajina molemmin puolin Rudolfia, ja kun Jokkumia jonkun aikaa oli sysäilty sinne tänne, sai hän vihdoin paikkansa Miinan viereen ja toisella puolella seisoi Hawermann morsiamen toisena oppaana. Ja joukko lähti liikkeelle Schulzin taidetemppeliin, jossa Gottlieb seisoi valkeaksi ja vihreäksi verhotun alttarin takana ja alotti Liinan vihkimyspuheen.
Minä tiedän kyllä, ettei vihkimys kotona enää kelpaa, että vihkimisen pitää tapahtua kirkossa, ja minulla ei olekkaan mitään sitä vastaan, koska minä itsekin olen vihitty kirkossa, sillä minun vaimoni on syntyänsä papintytär, hänelle ei muu tapa siis olisi sopinutkaan; mutta yhdessä kohdassa oli ennen laita parempi kuin tätä nykyä, kun nimittäin vihkimystoimi oli loppunut, ei nuorten naisten silloin ollut tarvis lentää punasiksi häpeästä, eikä puolikasvuisten tyttöjen juosta äiteiltänsä kysymään: "Äiti, mitä tämä merkitsee: Kivulla pitää sinun…" ja äitien ei ollut tarvis keskeyttää heidän puhettansa ja tukkia heidän suutansa: "Hiljan! hiljan! Sen olet kyllä vielä aikanasi tietävä!" — Ja mitkään raa'at roistot eivät seisoneet silloin nuorten tyttöjen takana ja ilkkuneet niinkuin nyt, niin että lapsiraukat eivät tiedä, mihinkä silmänsä luovat, ja tämä kaikki tapahtuu vaan sentähden, että nämä sanat sattumalta ovat raamatussa. Yhtä hyvin voisivat nuoret papit lukea morsiusparille Salomon korkiaa veisua, sillä onhan sekin raamatussa. Minä luulen, että jos meidän herramme Kristus taas ilmaantuisi, hänen tulisi sääli lasten viattomuutta ja hän ajaisi monen pois temppelistänsä. Semmoista opettamaan on huonoin, raainkin äiti paljoa parempi pappi kuin nuori kandidaatti, joka on suorittanut tutkintonsa ja pitänyt tulosaarnansa ja joka hauskan ylioppilaselämän perästä tuota pikaa on saanut kristillisen mielialan ja lihavan kirkkoherran paikan.
No, niinkuin sanottu, siihen aikaan ei mikään pyhä konsistoriumi vielä ollut keksinyt semmoisia vihkimyspuheita Meklenpurissa ja vanhat tavat olivat vielä voimassa ja lapset vihittiin vielä samalla lajilla kuin vanhemmat oli vihitty. Nyt on tässäkin muutos tapahtunut, niinkuin Kristian Schult sanoi, suistaissaan ruunaansa häntäpuolelta; mutta Gottlieb ei vielä mitään siitä tietänyt, ja jos hän jotakin siitä, olisi tietänytkin ja olisi tahtonut suistaa ruumansa uuden muodin mukaan, ei Liina sitä olisi suvainnut, Liina oli valittu vaimo; hän ei olisi suvainnut, että hänen puolisonsa olisi häpäissyt itsensä noiden rikasten, möhömahaisten ja tyhmäin Nüsslerein ja Rahnstädtin kauppapalveliain ja seminaristien nähden! hän ei olisi sallinut että mikään pyhä konsistoriumi olisi pilannut hänen kaksoissisarensa kauneimman elämän juhlan, vaikka hän muuten kyllä oli yhtä harras papinrouva kuin joku toinenkin, lukuun ottamatta rouva Behrensiä, jolla tässä oli etusija.
Niin vaipuivat siis molemmat kaksoisomenat vihkimyksen jälkeen täydellisesti onnellisina toinen toisensa syliin, ja Rudolf halasi heitä molempia yhtä haavaa ja rouva Nüssler seisoi vähän syrjempänä ja katseli nenäliinansa takaa, pää kallellaan, ikäänkuin kuulisi hän ylhäältä korkeudesta jotakin — kenties enkelein laulua — ja kun nyt nuo pöyhkeät, rikkaat Nüsslerit tunkivat likemmäksi onnittelemaan, seisoi Nuori-Jokkum keskellä joukkoa ja kumarteli joka taholle, ikäänkuin viettäisi hän tänään omaa hääpäiväänsä toistamiseen: "Setä Ludvig, minun oma Miinani on hän! Orpana Wilhelm, meidän pikku opettajatar on hän! Täti Sofi, mitäpä sille voi tehdä?" — Ja nämä sukulaiset, tunkivat nyt esille, miehet kirjavissa liiveissään, joissa kultaiset kellonvitjat killuivat suoraan poikin mahoja, ja naiset ihan täydelliset kukkaisruukut päässä myssyjen päällä ja muutamien silmistä vuosi vettä, juuri kuin olisi noita pään päällä olevia ruukkuja liiaksi kasteltu. Ja Jokkumin miespuoliset ja naispuoliset sukulaiset suutelivat vuorotellen Rudolfia ja Miinaa, ikäänkuin merkiksi että he nyt tulivat jäseniksi heidän rikkaasen, paksuun ja pöyhkeään veljeskuntaansa; mutta tästä Kurz vihdoin suuttui silmittömästi, kun hän ei päässyt uuden miniänsä luo, ja hänen vanha kelpo vaimonsa piti tällä kertaa hänen puoltansa, koska ei edes hänkään voinut päästä omaa poikaansa halailemaan. Myöskin Rahnstädtin tanssiat tunkivat päis ja tekivät nojojaan ja raapaisivat jalkojaan nuoren parin ympärillä, ja mitäpä muuta he voivatkaan tehdä, suudella eivät he saaneet, se oli selvä seikka; ja tämän ryhmän keskellä seisoi Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa, pitkänä ja soikkana, ei nuodemiehenä, ei, vaan kaikkein komentajana, ja hänen takanansa seisoi rehtorin seminaristi lyhyessä häntyrissään ja mustissa pummulisukissaan ja matki tarkoin kaikkia temppuja, mitä Fritz edellä teki pitkässä häntyrissään ja mustissa, silkkisukissaan. Hän oli Fritzin luonnollinen varjo, semmoisena kuin se on puolipäivän aikaan, lyhimpänä ollessaan.
Ihan syrjässä muista seisoi vielä kaksi paria yhdessä; he eivät tulleet esille, sillä heillä oli vielä kyllin tekemistä keskenänsä, eikä heillä ollut mitään kiirettäkään; nämä kaksi paria olivat Hawermann Lovisan kanssa ja pehtori Bräsig pastorin rouvan kanssa. Ja Lovisa oli kallistanut päänsä isänsä rintaa vasten ja katseli häntä silmiin, ikäänkuin olisi hän kauvan ollut sairaana ja olisi nyt ensimäisen kerran kannettu tautivuoteelta ulos Jumalan raittiisen ilmaan, ja sinisestä taivaasta loisteli uutta elontoivoa hänen sydämeensä, ja Hawermannin kasvot näyttivät todellakin niin rauhallisen onnellisilta, että sininen taivas ja aurinko ja kuu ja tähdet kaikki voivat kuvastua niillä ja kaste ja sade voi niistä maahan langeta ja ihmisiä virvottaa, ilahuttaa ja valaista. Ja ihan lähellä tätä paria seisoi Sakarias Bräsig ja oli laskenut kätensä pienen pyöreän pastorin rouvan uumille ja kohottanut silmäkarvansa korkealle ja purskutti nenäänsä ja sanoi: "Minun pikku Miinaseni! Minun ristilapseni! Kuinka onnellinen hän on!" ja joka kerta kuin joku noista vanhoista möhömahaisista Nüsslereistä antoi suudelman Miinalle, kallistui hän pastorin rouvaa kohden ja suuteli häntä, korvataksensa tälle vanhalle papin rouvalle, mitä nuo paksukärsäiset Nüsslerit vanhan totutun muodin mukaan mitä maallisimmalla tavalla Miinaa vastaan rikkoivat. Pastorin rouva suvaitsi hänen suuteloitansa, mitään pahaa ajattelematta; mutta kun täti Sofi, joka ennen aikoinaan oli ollut hyvin kaunis ja jonkinlainen Venus Nüsslerein joukossa, antaa moksahutti Rudolfille kolme suudelmaa perästysten, hämmästyi pastorin rouva, kun Bräsig taas kaikessa ystävyydessä kurotti suutansa, ja sanoi: "Bräsig, etteköhän ensinkään häpee? Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?"
Ja Bräsig peräytyi taaksepäin, sanoen: "Rouva kulta, älkää panko pahaksenne, minä olin kokonani tunteitteni vallassa", ja hän vei pastorin rouvan Hawermannin luo ja sanoi: "Kaarlo, sinä harjotat oman käden oikeutta! Lovisa on minun nuodeneitini, sillä minä olen naimaton mies, pastorin rouva ja sinä olette molemmat leskiä, ja se sopii paremmin".
Miina oli tarttunut Rudolfinsa käteen, ja nähdessänsä vanhimpain ja parhaimpain ystäväinsä seisovan vähän syrjempänä, oli hän jo useat erät yrittänyt rynnätä Nüsslerein rikkaita, paksuja ja pöhöisiä hietasäkkejä ja seminaristein ja puotimiehien puista paalutusta vastaan, pääsemättä kuitenkaan läpitse, mutta kun hänen vasta vihitty aviomiehensä havaitsi hänen turhat yrityksensä, astui tämä itse rintamaan, sysäsi hietasäkin numero 1, nimittäin tuon rikkaan setä Ludvigin, ja hietasäkin numero 2, tuon kokkapuheisen Wilhelmin, syrjään, tarttui pisimmän paalutuksen, itse Fritz Triddelfitzin, kylkiluihin kiini ja siirsi hänet varovasti toiseen paikkaan, asetti siivosti hänen varjonsa, seminaristin, hänen viereensä ja kun hän tällä tavalla oli raivannut tien auki, vei hän pienen vastavihityn vaimonsa niiden luoksi, jotka kukkaisruukkujen ja kirjavain liivien ja kultaisten kellonvitjojen sijasta onnittelivat heitä suulla ja sydämellä. Ja kun rouva Nüssler oli päässyt lähelle lapsiansa ja heitä vuorotellen oli sydämellensä pusertanut, pyyhkäisi Rudolf kyynelet pois silmistänsä ja sanoi: "Menkäämme vähän kävelemään puutarhaan, saadaksemme olla yksinämme". — Ja rakennusmestari Schulz, joka sattui olemaan lähellä ja tämän kuuli, sanoi: "Niin, ulos! ulos! Kaikki ulos! Täällä on ruokapöytä valmistettava!" ja alkoi lykkiä ja nyhjiä rikkaita Nüsslereitä ikäänkuin pölkkejä ja sahatukkeja edellänsä.
Ja kun meidän seuramme — minä sanon tahallani meidän — kävi tuon tunnetun lehtimajan ohitse viittasi Bräsig kirsikkapuuhun ja sanoi: "Munaseni, tämä puu on koko sinun elämällesi oleva jonkinlainen todistuskappale ja tunnusmerkki, sillä sen suojassa sai sinun vastaisuutesi onni alkunsa, ja koska nyt puhumme tunnusmerkeistä, niin noudappa minulle taas sininen kukka, tuolla kasvaa yksi niitä". Ja kun Miina juoksi sitä noutamaan, sanoi pehtori Bräsig: "Rudolf, oletteko yhä pitäneet silloisen sinisen kukan mielessänne?" Ja kun Rudolf sanoi sen tehneensä, katseli Bräsig hänen kirkkaisin silmiinsä, ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin ja lausui: "Minä uskon teitä!" ja kun Miina tuli takasin kukkanen kädessä, sanoi Bräsig: "Kiitoksia, Miina kulta! Minä tahdon sen sijasta heti antaa sinulle häälahjan", ja hän veti ruskean hännystakkinsa povitaskusta näkyviin vanhan, pöhöisen lompakon, selaili vanhoja maito- ja viljarätinkejä, joita hän siellä talletti, ja veti vihdoin eräästä syrjäisestä lompakon sopesta esille kuivettuneen kukkasen ja sanoi: "Näetkös, kiltti ristilapseni, tämä on sama kukka, jonka minulle silloin annoit", ja hän piti äsken poimittua tuoretta hukkaa vanhan rinnalla, "ja jos vuosien kuluttua Rudolf saattaa antaa sinulle tämän uuden kukkasen samoilla kirkkailla silmillä, silloin voit sinä sanoa: minä olen ollut onnellinen vaimo. Muuta mitään en minä sano. Ja muuta mitään ei minulla olekkaan annettavaa, ei mitään!" ja samassa oli hän jo siirtynyt pois heidän seurastansa ja he kuulivat vaan vielä etäältä: "Ei muuta mitään, kuin tämä todistus — Rudolfin todistus!" Ja kun seura hänen taas kohtasi, kävi hän sisarensa tyttären Lotan kanssa, jotka molemmat miellyttelivät ja kiittelivät häntä, ettei hän milloinkaan ollut unohtanut eikä hylännyt heitä.