Nyt tuli rouva Nüssler seuraan: "Lapsikullat, tulkaa nyt, nyt on kaikki valmisna. Mutta älkää panko pahaksi: Jokkumin sukulaiset ovat kuitenkin arvoisimmat, enkä minä voi loukata Jokkumia — hän on kumminkin isäntä talossa — heidän täytyy istua lähinnä morsiusparia, sitä ei voi auttaa. Kurz ja hänen rouvansa istuvat tietysti heidän keskellänsä, sillä heillä, niinkuin te, rouva Behrens, sanotte, on lähin oikeus siihen; ja Gottliebin ja Liinan on myös istuminen joukossa, edellinen pappina ja jälkimäinen kaksoissisarena, ja Jokkumin myöskin, sillä hän tietysti kuuluu sukulaisten joukkoon. Mutta me, rouva Behrens, Kaarlo, Lovisa ja te, Bräsig, me istumme toiseen päähän, ja häät tulevat olemaan iloiset".
"Hyvä juttu!" sanoi Bräsig, "mutta missä istuu puotimies Süssmann, minun on vielä puhuminen hänen kanssansa meidän veljeyspaalistamme".
"Ah, hyväinen Jumala! Se vaivanen istuu meidän perätuvassa, hän tahtoi näyttää Triddelfitzille muutamia tanssitemppuja ja kompastui, ja samassa ratkesi hänen verhonsa, ja Kristianin oli noutaminen hänelle Jokkumin siniset housut, mutta siinä pukimessa ei hän tahdo päivällä tulla näkyviin, hän toivoo, ettei vaihtoa huomata illalla kynttilän valossa". "Ja hänkö rupee tanssin johtajaksi!" sanoi Bräsig ja meni meidän seuran kanssa saliin.
Ja nyt alkoi atrioiminen, ja taidetemppelissä juoksivat rouva Nüsslerin kauniit palvelustytöt punasine poskineen, nauhamyssyineen ja valkeine esiliinoineen edestakasin ja hyörivät, pyörivät kuin hyrrät, sillä semmoisia palkkapalvelioita kuin nyt kuluneessa mustassa hännystakissa, likainen valkea huivi kaulassa ja valkeat pummulihanskat kädessä, ja sormenpäät rasvassa, ei siihen aikaan vielä ollut muotina; ja paksut Nüsslerit istuivat pöydässä ja söivät mässäsivät, ikäänkuin asuisi joku franskalainen muonakomsarjus vuodelta 1812 heidän mahassaan ja kokoilisi ruokavaroja kokonaista armeijaa varten, joka on marsiva Venäjää vastaan. Kun hakkeluspaistista olivat päässeet, kävivät he putinkiin käsiksi, ja kun putinki oli liiviin köntätty, käytiin kyhkyispaistin ja parsan kimppuun, ja he kummastelivat suuresti, etteivät kyhkyset Meklenpurissa olleet niin suuria kuin hanhet, ja moittivat luojaa, ettei parsajuuri ollut kasvanut yhtä paksuksi kuin humalariuku. Ja kun paisti tuotiin pöydälle, nousi orpana Wilhelm, Nüssler-suvun pilanpuhuja, seisoalle, kilisti lasia, huusi kolme kertaa korkealla äänellä "Hiljan!" kautta salin, kohotti lasinsa, korkealle ja lausui: "Vanhan kenraalin Knusemongin[21] terveydeksi, joka on ollut ja on vieläkin mainio sankari!" ja samassa tähtäsi hän katseensa nuoreen pariin ja vilkutti vasenta silmäänsä Miinalle ja oikeata Rudolfille. Ja setä Ludvig — ymmärtäkää minua oikein:rikassetä Ludvig — nousi vartavasten sentähden pystyyn ja sanoi: "Wilhelm, sinä olet kumminkin perhana mieheksi!"
Ja Bräsig sanoi pastorin rouvalle: "Rouva Behrens, minä tiedän, ettette suvaitse reformia; mutta, reformiyhtiön kokkapuheiden laskia on sukkelampi!"
Ja rouva Nüssler istui kuin kuumilla hiilillä, sillä hän pelkäsi yhä, että Jokkumikin rupeisi nyt puhumaan; mutta Jokkum hillitsi itsensä, hänen puheensa eivät tarkottaneet koko seuraa, vaan ainoastaan lähimpiä naapureita, ja niiden sisältö oli tähän, suuntaan: "Wilhelm, täytä toki Ludvigin lasi. Ludvig, täytä toki Wilhelmin lasi".
Ja kun nyt sjampanja tuotiin pöydälle, tarkastelivat paksut Nüsslerit yhä vaan pullojen etikettejä, ja sanoivat semmoista sorttia olevan heidänkin kellarissaan, ja Fritz Triddelfitz ja puotimiehet ja seminaristit joivat kuin miehet lasin lasin perästä, etteivät takapajulle jäisi, ja hääjoukon vasempi kylki, jossa tanssiat olivat, joutui semmoiseen hurmaukseen, että pikku asessori sanoi näiden keveäin joukkoin komentajalle, Fritz Triddelfitzille, että jos hän pitkitti tällä tavalla, oli hänen taistelun alkaessa siirtyminen pois, ja kun Fritz juuri alkoi ruveta tätä vastaan väittämään, veti eräs odottamaton tapaus hänen ja koko seuran huomion puoleensa. Niin, ajatelkaapa vaan, mitä kummia asioita toisinaan järjettömän luontokappaleen päähän voi pöllähtää! Sulttaani, Jokkumin Sulttaani, meidän vanha tuttavamme Sulttaani ilmaantui yht'äkkiä, vihreä seppele päässä ja toinen hännässä — kuski Kristian oli juhlan kunniaksi hänet niillä koristanut — alttarille, jossa Gottlieb ja Liina olivat toimittaneet vihkimisen, ja pisti arvoisan itsevaltiasnaamansa avioparin väliin ja nuoleskeli vuorotellen Miinaa, vuorotellen Rudolfia kielellänsä ja siveli heitä hännällään kasvoihin. Ja tehtyänsä tämän, istahti tämä vanha lukki levollisesti alttarille ja näytti olevan hyvin tyytyväinen näihin menoihin. Jokkum kavahti pystyyn: "Sulttaani, etkö sinä häpeä? Suori heti alas sieltä!"
Mutta nyt nousi Bräsig ja huusi: "Jokkum, niinkö sinä kohtelet tässä juhlallisessa tilassa parhainta ystävääsi?" ja hän kääntyi pastori Gottliebiin ja sanoi: "Herra pastori, antakaa Sulttaanin olla! Jos tämä luontokappale tällä kristillisellä alttarilla ilmottaa rakkautensa, niin tietää hän sen, vaikk'emme sitä tiedä. Ja Sulttaani on viisas koira! Minä tiedän sen, sillä kun minä ylhäällä kirsikkapuussa tulin näkemään tämän rakkauden alun, tuli hän tuntemaan sen samassa tilaisuudessa, sillä hän makasi lehtimajassa penkin alla. Herra pastori, Sulttaani on myös, niin sanoakseni, todistaja, sillä hän oli tässä, kun nämä nuoret kihlasivat toinen toisensa".
Gottlieb kävi kalpeaksi tämän kauhean ajatuksen kuullessansa, mutta nuhdesaarnaa ei hän tällä kertaa päässyt pitämään, sillä hänen ympärillänsä kuului rähinää ja sähinää kuin mehiläispesässä, sillä tästä syntyi nyt kova meteli ja kaikki rupesivat nyhjimään tuoleja ja pöytiä — "ulos! ulos!" huusi rakennusmestari — ja sälistelivät vateja ja talrikkeja, ja rehtorin pieni seminaristi paiskasi tässä häiriössä kokonaisen koson rouva Nüsslerin porsliinitalrikkeja lattialle, niin että sirpaleet lensivät pitkin salia, ja seisoi nyt urostyötänsä katsellen ja haparoi liivintaskustansa aarteita, joita ei siellä kumminkaan ollut, ja kun rouva Nüssler kävi ohitse ja näki tämän turmion, punastui seminaristi kauttaaltaan ja sanoi tahtovansa tämän vahingon mielellään maksaa, vaikka hänellä tätä nykyä ei ollut niin paljon rahaa mitassansa. Ja rouva Nüssler taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi: "Ah joutavia! Mutta rangaista teitä pitää!" ja tarttui hänen käteensä ja talutti hänen Bräsigin sisarentyttären Lotan luo ja sanoi "Te saatte suorittaa minun talrikkini tanssimalla tämän kanssa tämän illan". Ja seminaristi maksoi rehellisesti velkansa.
Ja nyt alkoi tanssi. Ensiksi tanssittiin poloneesia. Fritz Triddelfitz oli johtaja sillä herra Süssmann ei ollut vielä näkyvissä, ja mitenkä uljaasti hän toimitti tehtävänsä! Läpi salin, läpi puutarhan, läpi kyökin ja etehisen ja asunhuoneen ja makaushuoneen, ja takasin läpi puutarhan ja salin kulki jono, niin että Jokkumin paksut sukulaiset kokonaan hengästyivät, ja Bräsig huusi hänelle: eikö hän aikonut ottaa, vielä tunkiotakin mukaansa? Ja Jokkum Nüssler tanssi joukossa, itse kolmantena, toisella puolella täti Sofi, toisella puolella Sulttaani, ja täti Sofin kukkaisruukun ja Sulttaanin seppeleiden välissä näytti hän kuin helmi kullankoristeissa tahi kuin aasi kahden heinätukun välissä. Ja kun poloneesi oli loppunut, alotti David Berger vitkallista valssia johon etäältä vastasi sukkelan polkan sävelet, sillä rouva Nüssler oli toimittanut niin, että väki myös sai tanssia, maitopuodissa nimittäin, ja siellä istui nyt vanha silmäpuoli Hartloff ja nikkari Wichmann ja kankuri Rührdanz ja kaikki muut, ja Hartloff oli kaatanut toisille kelpo ryypyt ja oli sanonut heille, etteivät he saaneet kavastella, mokomalle kaupungin musikantille he kyllä vertoja vetivät, ja nyt vinguttivat he viulujansa henkensä edestä, ja kuski Kristian täytteli ehtimiseen laseja. Ja kun ilo nousi ylimmilleen tuli Rudolf ja Miina maitopuotiin, ja Miina tanssi kuski Kristianin kanssa, ja Rudolf kyökkipiian kanssa ja renkivouti huusi "Eläköön!" nuorelle parille ja Hartloff vingutti viuluansa samassa niin vimmatusti, ettei Rührdanz huilullansa voinut häntä ensinkään seurata, vaan jäi hyvän taipaleen taaksepäin.
Kun morsiuspari oli mennyt, seisoi kuski Kristian kyökkipiian kanssa oven takana ja keskusteli hänen kanssansa: "Dortha, mitä pitää tehdä, se pitää tehdä!"
"No, Kristian, mikä sinun on?"
"Dortha, olemmehan mekin kihlatut, ja mikä sopii yhdelle, sopii toisellekin; meidän on vastaaminen heidän käyntiänsä, muuten he voivat sen pahaksi panna".
Ja Dortha sanoi häntä vähän hävettävän mennä herrasväen luo, mutta jos he sen kumminkin tekivät, aikoi hän tanssia pehtori Bräsigin kanssa, sillä hänen hän tunsi, ja Kristian sanoi: olkoon niin, hän puolestansa tanssii emännän kanssa. Ja ennenkuin taidetemppelissä voitiin mitään pahaa aavistaa, seisoi Kristian rouva Nüsslerin ja Bräsig Dorothean kanssa toisten joukossa ja pyörivät kuin vietävät. Niin oli tapa siihen aikaan; vahinko vaan, ettei enää ole laita sama — kumminkaan enimmissä paikoissa. Ilo ja suru yhdistävät ylhäiset ja alhaiset; miks'ei saata herra, joka kuolinvuoteellaan toivoo, että hänen päivätyöläisensä todellisesti surren saattavat hänen ruumistansa hautaan, jakaa heidän kanssansa myöskin iloansa?
Niin, tämä oli ilopäivä, ja mahdoton on kielin kertoa kaikkea sitä riemua, joka täällä liikkui jokaisen sydämessä, ja sai koivet hauskasti koikkimaan ja kädet toinen toisiinsa liittymään. Minä tiedän vaan, että Fritz Triddelfitz oli koko kemujen komentaja ja että pikku asessori hänen sivullansa usein lensi punaseksi ja tanssin jälkeen juoksi Lovisan luoksi, ikäänkuin etsimään hänessä turvaa. Minä tiedän vaan, että pikku seminaristi tanssiessaan kompastui pari kertaa nurin, kun hän ajatuksissaan oli vaipunut luvunlaskun sokkeloihin: mitäpä jos hänen lähin esimiehensä saisi lukkarin paikan, ja hän sai hänen virkansa, ja jos hän eläisi hyvin säästävästi ja saisi suutarin perunamaan, ja jos rikas setä Bräsig häntä muutamilla taalereilla auttaisi — eikö hän sitte voisi kosia tätä kaunista tyttöä, joka niin iloisesti tähtäsi häneen siniset silmänsä, ja jonka keltaset kullankarvaiset hiukset tanssiessa liehuivat hänen mustaa hännystakkiansa vastaan. Minä tiedän vaan, että ainoa onneton ihminen koko seurassa oli herra Süssmann, ja hänkin ainoastaan silloin, kun hän sattui luomaan silmänsä alapuoliinsa, Jokkumin kuluneisin, sinisiin housuihin.
Niin, täällä oli hauska elämä; mutta kaikilla on loppunsa. Pienet keijukaiset ja puotimiehet ja seminaristit, tanssiat ja David Berger ja muut soittoniekat lähtivät kotia — vanhukset olivat jo aikaa menneet. Ja Jokkum astui sukulaistensa etupäähän ja sijoitteli jokaisen paikallensa ja rouva Nüssler vei rouvasväen levolle, ja jokainen aviovaimo sai oman vuoteensa, mutta niiden, jotka vielä olivat naimattomina, joiden joukossa täti Sofi ensimäisnä, niiden täytyi maata yhteisellä vuoteella suuressa, sinisessä salissa.
Luku 42.
Kun peikot meitä peljättävät ja huone alkaa horjua. Vanha ystävä auttavalta enkelinä. Vielä kaksi toista hyvää ystävää auttavina enkeleinä. Aatelisnainen ei ole mikään talonpoika; Pümpelhagen on sentähden julkisella huutokaupalla myytävä. — Toiset ihmiset pitävät myös neuvoa ja tulevat siihen päätökseen, että suuriherttualla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos asia menee säännöllisesti. Pomukkelskopp veljeyspaalissa. Isä Pomukkel uhraa oman lihansa ja verensä suutarinsällin hyväksi. Bräsig suuttuu ja pitää itseänsä esi-isänä Abrahamina. Hän ei tahdo millään muotoa ruveta Franskan kuninkaaksi. Veljeyspaali päättyy selkäsaunalla, ja Pomukkelskopp saa pistoksen ihmisystävälliseen sydämeensä.
Sunnuntaina jälkeen häiden puuhasi nuori rouva von Rambow aamulla varhain talouden toimissaan, hän piti tarkkaa huolta asioistansa ja kirjotti kirjaansa tulot ja menot ja vaipui sitä tehdessään syviin mietteisiin. Hän oli kokonaan masentumaisillaan pelosta ja tuskasta, sillä hän aavisti, että Akselin laita oli huono; mutta mihinkä toivottomaan tilaan Aksel järjettömällä taloudenpidollaan oli joutunut, sitä ei hän kuitenkaan voinut arvata, sillä niin suuri kuin hänen tuskansa ja pelkonsa olikin, ei hän kuitenkaan aavistanut asiain todellista laitaa. Hän voi ainoastaan Akselin epävakaisesta, ärtyneestä mielentilasta ja siitä levottomuudesta, joka häntä ahdisti, arvata hänen olevan suuressa pulassa. Että hätä oli korkeimmallansa, että veitsi uhkasi hänen kurkkuansa, että pieninkin sivuseikka, jonkun pahansuopaisuus voi tehdä hänestä lopun, sitä ei Frida tosin vielä tietänyt. Aksel ei ollut hänelle mitään sanonut, hän oli aamulla antanut valjastaa hevoset ja oli lähtenyt matkalle kolmeksi päiväksi. Mihinkä? Miksikä? Ne olivat kysymyksiä, jotka eivät moneen aikaan enää olleet lähteneet Fridan suusta, sillä miksikä kolkuttaisi hän ovelle, jonka takana piili vaan valhe ja teeskenteleminen? Hän löi syvällä huokauksella kirjansa kiini ja puheli itseksensä: "Mitä apua tästä kaikesta?! Naiskädet eivät kumminkaan voi estää huonetta raukeemasta". Ja kun hän akkunasta näki Fritz Triddelfitzin vitkalleen ja unisena horjuvan poikki pihan, antoi hän käsiensä vaipua syliinsä ja sanoi: "Ja tuosta nyt riippuu koko talous; hyvä on kumminkin, että hän on rehellinen ja on käynyt Hawermannin koulua. — Niin, Hawermann! Hawermann!" huudahti hän ja surulliset ajatukset ja katumus valtasi hänen ja kietoi hänen lumousvoimallaan. Ken ei muistele jolloinkulloin omasta elämästään hetkeä, jolloin samanlaiset ajatukset ovat ahdistaneet häntä kuin menneiden aikojen peikot, jolloin kaikki viittasivat sormellaan yhteen ainoaan kohtaan, jossa ihmissydän oli ollut heikko? Ne eivät väisty syrjään, ne seisovat vankkana kuin muuri ja viittaavat yhä samaan paikkaan ja yhdistävät nykyisen hätäsi ja tämän tapauksen ja huutavat korvaasi: Tämä on seuraus, miksikä silloin teit väärin? — Ja mitä Frida oli tehnyt oli hän tehnyt vaan rakkaudesta! Mutta siitä eivät peikot välitä — mitä huolii peikko rakkaudesta:
Hänen vielä näin istuissaan, astui Daniel Sadenwater sisään ja ilmotti ritariskartanonomistajan Pomukkelskopin tulon. — Eihän herra ollut kotona, sanoi Frida. — Sen oli Danielkin jo sanonut, mutta herra Pomukkelskopp oli nimenomaan sanonut tahtovansa, puhutella armollista rouvaa.
"Minä tulen heti", sanoi Frida.
Sitä ei hän muuten suinkaan olisi sanonut, jollei hän tätä nykyä olisi tahtonut päästä ahdistavista ajatuksistaan, sillä hän inhosi sydämestänsä Pomukkelskoppia, mutta Pomukkelskopp oli kumminkin ihminen, jolla oli liha ja luu, hän ei ollut mikään valju peikko. Mutta Frida ei kuitenkaan olisi tätä tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mikä häntä odotti. Pomukkel oli edeltäpäin, ja vielä tänä aamuna, pitänyt neuvoa Taavetin ja Slusuhrin kanssa ja he olivat tulleet siihen päätökseen, että olisi paras, että Pomukkel ostaisi kartanon kaikessa hiljaisuudessa Akselilta, "sillä", sanoi Pomukkelskopp, "jos kartano tulee huutokaupalla myytäväksi, niin nousee sen hinta liian korkeaksi. Ah, se nousee liian korkeaksi; ah, silloin tulevat toiset aatelismiehet — heitä löytyy joitakuita, joilla on paljo rahaa — he eivät heitä toisiansa — he istuvat kiini toisissaan kuin takkiaiset — he voivat maksaa ja maksavat hänen velkansa, jos niiksi tulee, tai ostavat kartanon hänelle takasin".
"Sen kyllä jättävät tekemättä", sanoi Slusuhr. "Ei, ei!" huudahti Pomukkel, "jos minä voisin ostaa kartanon kenenkään tietämättä, se olisi paras. Hän on pehmennyt, pehmennyt kuin mädännyt omena, ja minä tunnen hänen, hän ei kurkista milloinkaan yli aidan, hän tarttuu aina vaan lähimpään oksaan, ja jos minä tarjoon hänelle sen verran rahaa, että hän pääsee veloistansa, ja annan hänelle vielä vähän lisäksi, niin käy hän onkeen".
"Te unhotatte vaan yhden seikan", sanoi notarius, "rouva on myös talossa".
"Ah, rouva ei tiedä siitä mitään", sanoi Mukkel. "Se on teidän onnenne, muuten ette olisi niin pitkälle tulleet. Hän loi minuun — nimittäin silloin kuin noista varastetuista rahoista juttu oli — semmoisen katseen, etten sitä ikipäivinäni unhota".
"No", sanoi Taavetti, "mitäpä siitä? Hän on nainen — ei semmoinen nainen kuin rouva Pomukkelskopp, joka on kamalan viisas nainen — vaan hän on aatelisnainen, hän tietää paljo, hän ei tiedä mitään, hän ei tiedä yhtäkään mitään. Jos herra on pehmennyt, niin pitää rouvankin pehmentyä".
Taavetin ajatus hyväksyttiin: niin, jos tuolle rouva raukalle nyt isku iskulta ilmotettiin kaikki, niin oli hän kyllä pehmenevä, niin ei tullut hän vastustelemaan kauppaa, ja nyt päätettiin, että Pomukkelskopp oli rynnäkön alottava, ja molemmat toiset seuraisivat perästä, vielä tänä aamuna: Aksel ei ollut kotona, sen he tiesivät.
Kun nuori rouva von Rambow tuli saliin Pomukkelskopin luo, oli Pomukkel niin lempeän ja sääliväisen näköinen, kuin olisi hän Jumalan pappi, joka oli tullut lohduttamaan rakastetun äitinsä kuolemaa surevaa nuorta rouvaa, hän kurotti niin sydämellisesti molemmat kätensä Fridalle vastaan, ikäänkuin tahtoisi hän pusertaa hänen kättänsä oikein hartaasti. Mutta kun Frida ei tarjonnut hänelle kättä, laski hän molemmat kätensä ristiin ja katseli Fridaa molemmilla rasvasta kiiluvilla silmillään niin isällisesti kuin krokotiili, joka juuri aikoo ruveta itkemään.
Hän oli tullut, sanoi hän, vanhana ystävänä! uskollisena naapurina ja oli tahtonut puhutella herra von Rambowia; asia oli kiireinen, hyvin kiireinen, ja koska nuori herra ei ollut kotona, oli hänen välttämättömästi puhuminen armollisen rouvan kanssa. Olisi kurjaa kurjempi, jos ei hän naapurina tahtoisi auttaa, kun semmoinen onnettomuus oli tulossa, että Pümpelhagen oli myytävä julkisella huutokaupalla enimmän tarjoovalle.
Frida säikähti ja sanoi: "Pümpelhagen myytävä?"
Ja nyt näytti Pomukkelskopp todellakin niin onnettomalta, viattomalta kuin äiti, joka nukkuessaan on maannut lapsensa kuoliaksi: "Ah hyväinen Jumala!" huudahti hän vastaukseksi, "mitä tuhoja minä olen tehnyt! Minä luulin että armollinen rouva jo tiesi…"
"Minä en tiedä mitään", sanoi Frida kalpeana, mutta lujana, ja katseli tuota vanhaa kettua, juuri kuin tahtoisi hän katsoa hänen läpitsensä: "Minä en tiedä mitään, mutta minä toivon saavani kaikki tietää. Miksikä tulee Pümpelhagen myytäväksi?"
"Armollinen rouva", sanoi herra kartanonomistaja ja väänteli itseään sinne tänne, "suuret velat…"
"Kenelle on minun mieheni velkaa?"
"Minä luulen, monelle".
"Teillekin?"
Ja nyt näytti siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sydämessä auennut se sulku, joka vuosikausia oli pitänyt hänen ihmisrakkauttansa suljettuna; nyt voihan antaa sen tulvana valua yli Pümpelhagenin kartanon. Niin, sanoi hän, hänellä oli myös saatavaa; mutta ne rahat, jotka hän aikanansa oli antanut, oli hän antanut ystävyydestä, ja niin saisivat ne olla vieläkin. Hän oli tänään tullut vaan tänne, antamaan herra von Rambowille hyvää neuvoa, kuinka asiaa voitaisiin kiertää ja vääntää niin, että nuori herra pääsisi pulastansa. Sen verran kuin hän tiesi, vaati Mooses myymistä, ja jos hänen suunsa saataisiin tukituksi, niin voisi asia taas selvetä. Ja lähtöä tehdessään pudisteli hän vielä päätään ja vilkutti silmää, ikäänkuin olisi hänen väkisin täytynyt hillitä kyyneleitänsä, ja sanoi: että jos hän sen olisi tietänyt, että asia oli pidettävä armolliselle rouvalle salassa, olisi hän ennen antanut repäistä kielensä ulos suustansa, kuin olisi siitä eläväistä sanaa hiiskahtanut.
Jos ei asia olisi koskenut Fridaa niin likeltä, olisi tuo kavala viekkaus Pomukkelskopin olennossa tullut hänelle selvemmin näkyviin, mutta nyt oli hänellä vaan jonkinlainen aavistus siitä, tuska ja pelko hämmensi hänen näköänsä; hänestä tuntui, kuin vapisuttaisi maanjäristys huonetta, jossa hän asui, kuin tahtoisivat seinät, jotka tähän asti olivat olleet hänen turvanansa rajuilmaa vastaan, raueta hänen ja hänen lapsensa päälle ja haudata allensa sen hiukkasen onnea, mikä hänellä enää oli vastaisuuden toivona. Hän meni ulos vapaasen ilmaan, puutarhaan; ja siellä käveli hän nyt edestakasin päivän helteessä ja istui viileään siimekseen ja arveli ajatteli, ja hänestä tuntui, ikäänkuin ei tämä puiden pimento enää olisi hänen, ja ikäänkuin eivät kukkaset, jotka kukkivat maassa hänen jalkainsa juuressa, ja jotka hän itse oli istuttanut, eivät enää olisi hänen. Hän istui samalla penkillä, jolla hänen vanha appi-isänsä, kamarineuvos, oli istunut valittaissaan Hawermannille pulaansa; silloin oli Hawermann auttanut — missä oli nyt Hawermann? Samojen puiden siimeksessä istui hän, jotka hän ensiksi oli nähnyt, kun Aksel näytti hänelle tämän kauniin kartanon — missä oli nyt hänen kopeutensa? Mihinkä oli kartano joutuva? Kenenkä omat olivat nyt nämä puut? Hän istui täällä hetken aikaa, mutta tätä hetkeä kesti kaksi tuntia; hän ei sitä huomannut. Hän kuuli jalanastuntaa Gürlitzin tieltä, hän aikoi lähteä pois; mutta ennenkuin hän ehti lähtemään, seisoivat notarius ja Taavetti hänen edessänsä.
Slusuhr säpsähti hieman, nähdessänsä yht'äkkiä edessänsä naisen, jota hän aikoi kiusata ja hätyyttää; Taavetti taas irvisteli kuin apina, jonka käpäliin odottamatta omena on pudonnut. Notarius lähestyi armollista rouvaa suurella kunnioituksella ja kysyi syvästi kumartaen, oliko armollinen herra kotona. — Hän oli matkalla, sanoi Frida.
"Mutta meidän täytyy välttämättömästi saada häntä puhutella", sanoiTaavetti.
Slusuhr katseli karsasteli Taavettia yli olkapäänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: jospa sinä toki pitäisit tyhmän leukasi kiini. Ääneensä sanoi hän kuitenkin samat sanat: "Niin, armollinen rouva, meidän täytyy saada häntä välttämättömästi puhutella".
"Sitte on teidän tuleminen uudestaan keskiviikkona, tiistaina tulee herra von Rambow kotia;" ja niin puhein aikoi Frida mennä. Mutta notarius astui puolittain hänen tiellensä ja sanoi:
"Se ei oikeastaan ollut meidän oma asiamme, vaan enemmän herra von Rambowin asia, joka meidät tänne toi; kenties voitaisiin lähettää häntä noutamaan. Asia on todellakin sangen tärkeätä laatua. Me tunnemme erään kaikin puolin taatun miehen, joka mielii ostaa Pümpelhagenin, mutta hän tahtoo saada vastausta kolmen päivän kuluessa, tahtooko herra von Rambow myydä kartanon salaisesti, tahi tahtooko hän antaa sen mennä huutokaupalla enimmän tarjoovalle. Tämä herra tässä on Mooseksen poika, joka on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, ja hän kehottaa hartaasti teitä minun, hänen asianajajansa kautta, myymään taloa vaivihkaa".
Tämä kaikki oli tietysti valhetta. Nuori kaunis rouva seisoi ääneti heidän edessänsä ja katseli näitä molempia konnia; ensimäinen hämmästys oli kadonnut ja nyt nousi hänen viattomassa sydämessään kaikki hänen kopeutensa tätä ansaitsematonta onnettomuutta vastaan.
"Armollinen rouva", sanoi Taavetti, joka, Fridan katseen tähden hämilleen joutuneena, kultaisia kellonvitjojansa muutaman aikaa oli nypistellyt, "ajatelkaapa: minun isälläni on saatavaa seitsemäntuhatta taaleria — korkojen ja oikeuden kustannuksien kanssa nousevat ne kahdeksaan tuhanteen —, herra Pomukkelskopilla on saatavaa kahdeksan tuhatta taaleria, Rahnstädtin käsityöläisillä — meillä on heidän rätinkinsä muassamme — noin kolmetuhatta — sitte on vielä vekselivelkoja ja sitte vielä noin kymmenen tuhatta — minä en tarkoin tiedä kellä — luullakseni Israelilla Swerinissä. — Jos nyt myytte taatulle miehelle ja myytte huonekalut, sängyt ja liinavaatteet, voipi teille jäädä vielä kymmenentuhatta taaleria, kenties yksitoista, ehkäpä kaksitoistakin tuhatta taaleria. Ja jos sitte muutatte Rahnstädtiin ja asutte siellä, ei ole teillä mitään huolia ja voitte elää kuin kreivinna".
Frida ei sanonut mitään, teki molemmille herroille kylmäkiskoisen kumarruksen ja meni sisään huoneesensa. Mikään ei rohkaise enemmän jaloa, uljasta sydäntä kestämään mailman suruja ja huolia, kuin jos mailma esiintyy sille oikein kurjassa ilkeydessään. Silloin nousee jalka itsestään tallaamaan tuon iletyksen pään ruhjuksi, ja uljas mieli ja hyvä omatunto purkavat ulos sydämestä kaiken levottomuuden ja silloin taukoo siellä ristiriitaisuus; siellä vallitsee enää vaan viileä lepo, kirkkotarhan lepo.
"Pois hän menee kuin ruhtinatar!" sanoi Taavetti.
"Te pöllöpää, te!" sanoi Slusuhr. "Milloinkaan en enää rupee semmoisen hölmön kanssa, kuin te olette, mihinkään asioihin".
"No, mutta", sanoi Taavetti, "emmekö tehneet samalla tavalla talonpojan kanssa Kaaninissa ja eikö hän masentunut?"
"Niin, talonpojan kanssa! Oletteko vasta eilen mailmaan tulleet, ettette vielä tiedä, ettei aatelisrouva ole mikään talonpoika? Tahdoimme hänen lannistaa — juu perunia! — kangistaneet olemme hänen. Jos olisimme näin käyneet herran kimppuun, olisi hän suostunut kaikkiin; mutta", lisäsi hän pikemmin itseksensä kuin Taavetin kuullaksi, "löytyy tosiaankin ihmisiä, vieläpä naisiakin, joita todellinen onnettomuus vasta tekee vahvoiksi".
Kun olivat tulleet herra ritariskartanonomistajan luo, ja hän nyt sai tietää, kuinka nuoren rouvan luona oli käynyt, joutui hän suureen hätään: "Herranen aika, kuinka on se mahdollista!" sanoi hän Taavetille, "kuinka voitte te käyttää itseänne niin tyhmästi näin arkaluontoisessa asiassa? Teidän olisi pitänyt häntä kiusata, häntä kutkuttaa ja ahdistaa enemmän, ennenkuin näytitte hänelle hänen vastaisen kohtalonsa. Herranen aika, minä olin pannut kaikki niin hyvälle alulle: saattepa nähdä, kun herra tulee kotia, kangistaa rouva vielä hänenkin niskansa, ja seuraus on oleva, että kartano myydään huutokaupalla".
"Ja sitte te ostatte sen", sanoi Slusuhr. "Ei, ei! Se nousee liian korkeaan hintaan, ja kuitenkin sopisi se minulle niin hyvin, tilukset sattuvat niin somasti rajatusten!"
Näin voivotteli tämä arvoisa herra ja piti neuvoa noiden toisten veijarien kanssa, mitä nyt oli tehtävä, mihinkä toimeen oli ryhdyttävä.
Eräässä toisessa paikassa Gürlitzissä pidettiin myös neuvoa: kankuri Rührdanzin tuvassa istui tänä aamuna päivätyöläisiä ja heidän vaimojansa koossa ja täällä puhuttiin, ei vilkkaasti, ei hätäisesti, vaan vakavasti ja arvelevasti, mutta pistävästi. "No, mitäpä sanot sinä, veikkonen?"
"Niin mitäpä siihen pitäisi sanoa? Pois pitää hänen, hän on ihmisnylkiä! No, ja mitä sanot sinä, Rührdanz?"
"Sinä olet oikeassa, sitä sanon minäkin: pois pitää hänen! Mutta hyvät ystävät, saattepa nähdä, hän tulee takasin taas. Niin, jospa meillä vaan olisi paperit, ettei hän enää saisi tulla takasin…"
"Vähänpä teistä ja teidän papereistanne!" huudahti eräs kookas, roteva päivätyöläisen vaimo uunin takaa, "kun illalla tulette kaupungista, pää täynnä paloviinaa, silloin teissä kyllä on miestä, mutta perästäpäin raukeette rahjuiksi kuin roikaleet. Mitä? Pitääkö minun lähettää lapseni mierontielle kerjäläispussi selässä? Kolmeen päivään ei meillä ole ollut leivän palaa kotona, paitsi mitä lapset ovat tuoneet".
"Kaikkein viimeisinä aikoina on kumminkin ollut vähän parempi laita", sanoi ukko Brinkmann.
"Niin kyllä", sanoi Willgaus, "mutta pelosta, vaan ei hyvästä tahdosta. Mennäänpä miehissä kartanoon, jokaisella kelpo sauva kädessä, ja me panemme hänen kerran tuntemaan Jumalaa ja saatamme hänen yli rajan ja annamme hänelle kyydin matkalle. Kas niin! Suori nyt tiehesi!"
"Mitä?" huusi Kapphingstin vaimo, "ja sen vietävän eukon, joka melkein oli lyödä kuoliaksi minun, tyttöseni viheliäisen kananpojan tähden, hänenkö aiotte tänne jättää?"
"Ja mamselit", huusi eräs nuori vaimo, "jotka meitä kiusasivat, kun kartanossa palvelimme, ja jotka sisällä tuvassa näyttivät itse valkeuden enkeleiltä, niin pian kuin joku vieras oli talossa, mutta jotka ulkona nyhjivät meitä kuin ilmeiset pirut, liekö saavat tänne jäädä?"
"Koko joukkio on ajettava pois!" sanoi Willgaus.
"Ei, lapsukaiset!" sanoi ukko Brinkmann, "älkää. käyttäkö väkivaltaa alaikäisiä lapsia vastaan!"
"Niin", sanoi Rührdanzin vanha akka, joka istui jotenkin yksinänsä ja kuori perunia päivälliseksi. "Brinkmann, sinä olet oikeassa, ja Kustaa saa myös. jäädä; minä olen nähnyt hänen salaa vievän vanhalle Schultskalle nelikon perunia; hän on myös peruna- ja pellavasmaata jakaissaan aina mitannut pari syltää enemmän, kuin hänen piti; ja, Willgaus, katso, sinun vanhin poikasi käyttää vielä hänen vanhoja housujansa. Hän ei voi tehdä niin paljon, kuin hän tahtoisi; eukko pitää häntä liian tarkasti silmällä. Ei, Kustaata ja pienokaisia vastaan ei kukaan saa kohottaa kättänsä".
"Äiti, sitä sanon minäkin", sanoi Rührdanz. "Ja minä tahdon sanoa teille jotakin: kaikki pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä! Kaikki väki ei ole nyt lässä täällä, mutta illalla voimme vielä asiasta puhua. Hän ei ole kotona illalla, Juha Jokkum on saanut käskyn panna lasivaunut kuntoon, he aikovat tänään illalla matkata kaupunkiin paaliin; silloin voimme vielä puhua asiasta".
"Niin", huusi tuo roteva akka uunin takaa, "puhua ja puhua! Te juotte päänne täyteen paloviinaa: ja me saamme nähdä nälkää. Jos ette laita sitä joukkiota pois niskoiltamme, niin teemme me sen, niin teemme me, mitä muut naiset jo ovat tehneet; orjantappuroita ja nokkosia on kyllä vielä olemassa".
Niin puhein lähti hän ulos ovesta ja kokous hajosi erilleen.
"Bernhard", sanoi Rührdanzin vaimo miehellensä, "asia voi saada pahan lopun".
"Sitä sanon minäkin, äiti, sinä olet ihan oikeassa; mutta jos asia ajetaan kaikessa järjestyksessä, niin ei voi suuriherttualla olla mitään sitä vastaan. Ainoa, mikä puuttuu, on, ettei meillä ole mitään papereita näytettävänä, mutta, jos hänenkin on näyttäminen paperinsa, niin eivät ne suinkaan ole kauniita".
Rührdanz oli oikeassa, josko suuriherttuankin suhteen, sitä en tiedä; mutta mitä lasivaunuihin ja Pomukkelskopin paalimatkaan tuli, siinä oli hän oikeassa; sillä illan tullessa istui ritariskartanonomistaja sinisine hännystakkineen lasivaunuissaan, hänen vieressään istui hänen uljas Kanasensa ja näytti keltasenruskeassa silkkileningissään kuin joku hänen omista homettuneista mesileivistään kaikenlaisine monimutkaisine reunuskoristeineen, sillä erotuksella vaan, että hänestä puuttui mesileipien ihra, hän oli kuiva ja sitkeä kuin anturanahka, ja hänen luunsa kalisivat karskuivat tuolla kuoppaisella tiellä kuin pähkinät pussissa. Vastapäätä istuivat nuo molemmat armaat tyttäret, hyvin kauniisti puettuina, hyvin kauniisti: mutta hyvin äkäisiä he olivat, että isä välttämättömästi oli tahtonut ottaa heidät mukaansa näihin paaleihin, jotka vaan olivat jonkinlaisetporvaripaalit. Mutta sentähden olivatkin he päättäneet isän kiusaksi olla kokonaan tanssimatta ja aikoivat kohdella mokomia poroporvareita kuin roistoja; jo edeltäpäin osottivat he matkalla vihaansa isäänsä vastaan hankaamalla hänen sääriänsä jykeillä pähkinäpuisilla krinuliinin vanteillaan, jotka vaunumaakari tänään aamulla oli saanut heidän hameitansa kiinittää. Kustaa istui kyyditsiän Juha Jokkumin kanssa edessä kuskituolilla.
Minun ei voi johtua mieleeni tänään illalla taas ruveta tanssimaan kaunisten naispuolisten lukiaini kanssa veljeyspaalissa, siksi olen minä liian vanha, ja Rudolfin häistä, joissa minä tein parastani, on kulunut vasta kolme päivää. Minä menen sinne vaan! vähän syrjästä päin katsomaan ja istun sitä varten tänä kauniina kesäiltana penkille Grammelinin huoneen eteen; voinhan sittemmin käydä ylös saliinkin, juomaan lasin punssia, ja voin samassa yhden ja toisen kanssa veljestyä.
Grammelinilla oli tänään aika hälinä, Rahnstädtin koko vallassääty, porvarit lapsineen, pari kartanonomistajaa, Pomukkelskopp etupäässä, pari aatelismiestä poikinensa — rouvat eivät olleet mukaan tulleet, he olivat tänään iltapuolella saaneet kovan hammastaudin ja tyttäret olivat matkoilla — lähiseudun arentimiehet ja nuoret maanviljeliät tulivat suurissa joukoissa. Meidän ystävistämme oli vaan harva lässä, sillä Jokkum Nüsslerillä oli tänään kirkonkäynti ja pastorin rouva ja Hawermann ja Lovisa olivat menneet sinne, ja rehtori Baldrian ja Kurz rouvineen ja Bräsig olivat myös olleet siellä päivällisellä, mutta tulivat kuitenkin ajoissa takasin, että vielä voivat paaliin mennä. Kurz ei kuitenkaan sinne tullut, hän oli tänään taas niin pahasti suuttunut Jokkumin pöhömahaisiin sukulaisiin, että hänen rakkaan puolisonsa oli paneminen hänet vuoteelle, joka oli hyväksi ei ainoastaan hänelle itselle, vaan erittäinkin herra Süssmannille ja paalille, siliä nyt voi tämä nuori mies ilman häiriötä johtaa tanssia; hän oli sitä varten hankkinut itsellensä uudet housut ja oli voidellut tukkansa niin paljolla rasvalla, että hän hyvin kyllä olisi voinut saada kaikki jäsenensä sillä sulaksi. Pikku asessori oli vanhempainsa kanssa tullut paaliin, ja Fritz Triddelfitz, joka tästä oli tiedon saanut, saapui paikalle ensi luokan maatilanomistajana. Pieni seminaristi, jonka rahat olivat lopussa ja joka voi arvata, ettei Bräsigin sisarentytär ollut tuleva, istui vastapäätä Grammelinia erään vanhan klaverikulun ääressä ja rääkkäsi sitä ja lauloi: "Kaikki ilot multa meni, luulen kohta kuolevani", ja niin edespäin.
Rehtori Baldrian tuli rouvansa kanssa ja Bräsig rakennusmestari Schulzin kanssa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat myös. Taavetilla oli kaksi kultaista sormusta enemmän kuin tavallisesti sormissaan, ne oli annettu hänelle pantiksi, ja hän pureskeli kanelinkuorta, karkottaaksensa itsestään karvakaupan lemuja. Ja koska nyt kaikki olivat saapuvilla, voipi kemut alkaa: David Berger pelasi mamseljeesiä — niinkuin värjäri "Minä myös" sanoi — ja herra Süssmann säesti korkealla äänellä: "Allons enfants de la partie!"
Alussa näytti kaikki käyvän hyvästi; mutta veljestyminen kokonaisuudessaan ei tahtonut oikein luonnistua. Yhdeltä puolelta kyllä tämä sujui sukkelaan, sillä vallassäätyiset nuoret herrat ja nuoret herrat maalta veljestyivät tuota pikaa kaunisten porvarityttöjen kanssa; mutta nuoret naiset maalta ja vallassäätyisten tyttäret eivät millään ehdolla tahtoneet mieltyä porvarien poikiin, ja ensimäinen ilmeinen epäsopu sai alkunsa Malla Pomukkelskopista. Suutarinsälli, reformiyhtiön pilkkakirves, pyysi häntä tanssimaan, ja Malla vastasi että hänellä jo oli tanssia, ja nyt istui hän ja odotti Fritz Triddelfitziä eli herra Süssmannia eli jotakin toista pelastavaa enkeliä, jonka sallimus hänelle lähettäisi, tanssimaan hänen kanssansa heti alkavaa polkkaa. Mutta sallimuksella ei sattunut tällä erällä olemaan yhtään pelastavaa enkeliä varalla, vaan Malla jäi istumaan. Tuo sukkelasuinen suutarinsälli laski nyt pilojansa tästä ja sanoi vihdoin varsin kuuluvasti, jos eivätylhäiset naisettahtoneet tanssia heikäläisten kanssa, niin ei ollutylhäisten herrainkaantarvis tanssia heidän naistensa kanssa, he eivät olleet tänne tulleet ainoastaan syrjästä katselemaan muiden iloa. Ja nyt saivat pienet sievät, viattomat porvarityttöparat, jotka tähän asti olivat tilaansa hyvin tyytyneet, kestää ankaraa myrskyä, sillä veljet ja sulhaset ahdistivat heitä: "Wiikka, tanssippa vielä vaan kertakin tuon vääräsäärisen apteekariroikaleen kanssa!" ja: "Dortha, maltappa vaan kyllä minä sanon äitille!" ja: "Stiina, vielä yksi tanssi notariuksen kanssa, ja meidän välimme on rikki!" Niin torueltiin kautta salin, ja isä Pomukkelskopinkin täytyi vihdoin huomata, mistä tämä rähinä alkunsa oli saanut, ja hän joutui sentähden semmoiseen levottomuuteen, että hän meni Mallansa luo ja nuhteli häntä ankarasti tästä teostaan. Suutarinsälli, sanoi hän, on hyvin arvokas henkilö, reformiyhtiössä kävi hän ainakin kymmenestä muusta pelottavain pilkkapuheittensa tähden, ja vaikka Malla kyllä kinasti vastaan, isä Pomukkelskopp otti sivistyneesen tyttäreensä käsikynästä kiitti ja talutti hänen läpi salin suutarinsällin luoksi ja sanoi, että tämä oli vaan ikävä erehdys, hänen tyttärensä oli pitävä sitä erinomaisena kunniana, saada tanssia niin arvoisan reformiyhtiön jäsenen kanssa. Ja katso! suutarinsälli hypyttää kieputti nyt mamseli Malla Pomukkelskoppia ympäri salin!
Isä Pomukkel oli nyt, niin sanoakseni, uhrannut esikoisensa veljeyden alttarille, mutta siitä ei paljon apua, asia ei tahtonut enää parantua. Pehtori Bräsig teki kyllä parastansa, hän puuhaili ruskeassa häntyrissään ympäri salia, sillä hän tahtoi kaikin mokomin, Pomukkelskopista huolimatta, saada veljestymisen toimeen: hän esitteli herra sen ja sen nikkari Thielin rouvalle, hän maltti mielensä ja käveli pahimman vihamiehensä, räätäli Wimmersdorfin, kanssa käsi kädessä ympäri salia ja suikkasipa vielä kaikkein nähden "Minä myös" värjärin vaimon punasille poskille kaksi veljeyden suudelmaa; mutta tämä kaikki oli turhaa, sillä mitäpä voi yksityinen henkilö paljaalla hyvällä tahdollansa matkaan saada! — "Herra Schulz", sanoi Bräsig varsin väsyneenä puuhistaan, "eiköhän ruoka ja juoma mahda saada veljeyttä virkeämään? Tanssi tuottaa vaan häiriötä".
Mutta apua ei tahtonut olla ruoasta eikä juomastakaan; vallassäätyläiset olivat asettuneet toiseen päähän pöytää, porvaristo toiseen; toisessa päässä pöytää juotiin sjampanjaa, toisessa päässä sitä ilkeätä juomaa, jota Grammelin häpeämättä myi hyvästä punaviinistä kahteentoista killinkiin pullolta. Tosin oli Pomukkelskopp kutsunut suutarinsällin ruokatoveriksensa, hän istui Mallan vieressä ja isä Pomukkel täytti hänen lasiansa ahkerasti; tosin oli värjäri "Minä myös" asettunut rouvansa kanssa kahden kartanonomistajan väliin ja tilasi sjampanjaa, sillä hän oli, niinkuin hän itse luuli, tunkenut taskunsa täyteen neljän groschenin kappaleita; mutta kun hän nyt aikoi maksaa, huomasi hän, että hän puolihämärässä oli hairahtunut, sillä rahan sijasta veti hän esille plakkaristansa kourallisen värjärimerkkejä. Tosin oli Bräsig istunut kahden niitä viehättävimmän porvaritytön väliin ja kohteli heitä semmoisella isällisellä höyliydellä, että rouva Nüssler ei suinkaan viikkoon aikaan suonut hänelle yhtään hyvää sanaa, mutta pastori Gottlieb sitä vastaan monta kristillistä kiitoslausetta; mutta mitäpä autti tämä kaikki? Grammelinin hapan punaviini ja sjampanja eivät sopineet yhteen, ja niin vallitsi pöydässäkin kaikkialla eripuraisuus.
"Herra Schulz", sanoi Bräsig vanhalle ystävällensä, joka istui häntä vastapäätä, "nyt on meidän koettaminen viimeistä keinoa; haastakaa te Süssmannin kanssa, kyllä minä puhuttelen herra Bergeriä".
Ja herra Schulz lähestyi Süssmannia: "Onko teillä nuottikirjat muassanne?"
"Kyllä vaan".
"No, sitte toimiin heti! Nyt on aika!"
Ja herra Süssmann jakeli pöydässä kirjat, ja Bräsig lähestyiDavid Bergeriä ja kysyi häneltä: "Herra Berger tunnetteko nuottiaSchillerin lauluun: Sisko liinaliivisessä, veikko tähti rinnassa?"
"Kyllä vaan", sanoi Berger.
"No, sitte toimiin heti! Antakaapa kuulua!"
Ja yht'äkkiä kajahti kautta salin: "Ilo, suihke jumalien!" mutta yhä väheni laulajien luku, yhä heikommaksi kävi sävel, ja vihdoin seisoi vaan vanha pehtori Bräsig, nuottikirja nokan edessä, ja kyynelet kulkivat alas pitkin poskia, hänen laulaissansa: "Teitä, miljoonat, ma halaan — kuolkoon valheen sikiö!"
Tämä oli liikaa, tätä eivät he voineet suvaita. "Valheen sikiö?" Ei, tämä oli hävytöntä. Mutta valhettelivathan he kaikki! Niin kyllä, mutta vaan tarvittaissa. Seura nousi hyvin nolostuneena pöydästä, Bräsig istui alakuloisena erääsen soppeen, hän oli pahoillaan, kovin pahoillaan; nuoret rupesivat taas tanssimaan, ja Slusuhr ja Taavetti istuivat yhdessä eräässä viereisessä kamarissa ja joivat sjampanjaa ja laskivat pilojansa pehtori Bräsigistä.
"Herra pehtori", sanoi muutaman ajan kuluttua, rakennusmestari Schulz Bräsigille, "numero 3:ssa istuu muutamia, ja notarius ja Taavetti tekevät teistä pilkkaa, he ovat haastelevinansa yhtä ja toista politiikista, ja notarius sanoi juuri, jos eivät Franskalaiset voi saada ketään toista kuningasta Ludvig Filipin sijaan, niin voitte te ruveta Franskan kuninkaaksi; teillähän ei tätä nykyä ole mitään muutakaan tekemistä, te voitte kyllä sen viran ottaa".
"Sitäköhän sanoo?" kysyi pehtori Bräsig ja nousi pontevasti ylös nurkastaan.
"Niin, sitä hän sanoi ja toiset nauroivat".
"Ja Grammelinilla numero 3:ssa istuu hän?"
"Niin, siellä hän istuu".
"Tulkaa muassa, herra Schulz".
Bräsig oli pahoillaan — niinkuin jo sanonut olen — hän oli kovin pahoillaan; tuo kaunis veljeyden juhla, josta hän niin paljon oli ihmiskunnan hyväksi toivonut, oli rauennut tyhjiin; hänen mielensä oli kuin isä Abrahamin, hän aikoi jo uhrata lempilapsensa, aikoi heittää kaikki sillensä ja lähteä kotia, mutta silloin lähettää taivas hänelle syyllisen, johonka hän voi purkaa vihansa, ja vielä päälliseksi juuri sen, jonka kimppuun hän nykyisessä mielen tilassaan ystävänsä Pomukkelskopin perästä mieluisimmin tahtoi päästä. "Tulkaa, herra Schulz", sanoi hän ja kävi jykeillä askelilla suoraan läpi salin etehiseen, jonne hän oli jättänyt hattunsa ja myhkyräsauvansa. Hattunsa jätti hän paikalleen, mutta sauvan otti hän mukaansa numero 3:een.
Täällä istui suuri joukko vieraita pullojen ääressä ja nauroi juuri eräälle pilapuheelle, jonka herra notarius oli lausunut. Yht'äkkiä vaikeni kumminkin kaikki, sillä tämä iloinen seura havaitsi joukossansa naaman, jota nähdessä kyllä nauru voi heretä. Tämä oli Bräsigin naama, joka omituisella tavalla milloin katseli sauvaa, milloin notariusta, niin omituisella tavalla, että seura pian rupesi aavistamaan, mitä mahdollisesti voi tapahtua ja jonkinlaisella kiireellä väistyivät vieraat pois pöydän äärestä.
"Kuka roikale on tahtonut tehdä minun Franskan kuninkaaksi?" huusi Bräsig, niin että rapinki seinistä varisi, ja myhkyräsauva rupesi ikäänkuin elämään hänen kädessänsä: "Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja — mäiskis! — mätkähti myhkyräsauva notariuksen lapaluiden väliin.
"Herra Jesus!"
"Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja taas teki myhkyräsauva tehtävänsä ja nyt vakuutti pehtori Bräsig ja hänen sauvansa vuorotellen, ettei hän hautonut semmoisia kunnianhimoisia ajatuksia päässänsä. Kynttilät, lamput, pullot menettivät tässä vallantaistelussa henkensä, ja Taavetti joutui pöydän alle, se tahtoo sanoa, vapaehtoisesti hän hiipi sinne. Notarius huusi apua, kukaan ei häntä auttanut; vasta sitte kun myrsky oli tauonnut, rohkaisi Taavetti pöydän alla mielensä ja sanoi: "Suokaa anteeksi, herra pehtori, onko tämä olevanansa veljeyttä?"
"On", huusi Bräsig, "te ryökäle! Ihmisen ja koiran välillä on kepitys paras veljeys".
"Ulos! ulos!" huusi herra Schulz ja haparoi pöydän alle ja vetiTaavetin näkyviin.
"Hyvät herrat", huusi Slusuhr, "te olette todistajani, kuinka minua on kohdeltu, minä valitan oikeudessa".
"Minä en ole mitään nähnyt", sanoi eräs.
"Minä en tiedä mitään", sanoi eräs toinen.
"Minä katselin ulos akkunasta", sanoi kolmas, vaikka ulkona oli pilkkopimeä.
"Herra Schulz", sanoi Bräsig, "te olette minun todistajani, että minä täällä olen antanut herra notarius Slusuhrille pahanpäiväisesti selkään", ja niin puhein meni hän ulos ovesta, otti hattunsa ja lähti kotia.
Se kepitys, jonka Slusuhr numero 3:ssa oli saanut, tuli pian tiedoksi salissakin, ja jos jo ennenki täällä nyreämielisyys vallitsi, niin ei se tämän kautta suinkaan parantunut. Molemmat aatelismiehet olivat jo aikaa suorineet tiehensä, muutamat vallassäätyläisistä olivat myös jo kaikessa hiljaisuudessa kadonneet, ja pikku asessorilla oli jo hattu päässä ja huntu hartioilla, vaikka Fritz Triddelfitz melkein polvillaan rämpi hänen edessänsä ja pyysi saada tanssia hänen kanssansa vieläyhden, yhdenainoankerran ympäri salia.
Pomukkelskopp teki myöskin jo lähtöä; hänellä oli epäselvä, mutta oikea aavistus, että hänelle vielä tänä iltana jotakin oli tapahtuva; hän meni siis rakkaan perheensä luo ja ilmotti heille, että hänen luullaksensa jo oli aika lähteä kotia. Hänen rakas perheensä kuvasti surullisella tavalla koko juhlallisuutta, se oli myös kokonaan hajallaan. Kustaa hyppeli vielä hyvillä mielin räätäli Wimmersdorfin nuorimman tyttären kanssa, Salla seisoi herra Süssmannin kanssa vähän syrjässä ja kuulteli hartaasti, kuinka herra Süssmann hänelle kertoi, että hän vaan noin lystiksensä oli ruvennut Kurzin palvelukseen, mutta että hän pian oli sen paikan heittävä, hän ei vielä vaan oikein tietänyt, pitikö hänen ottaa vastaan joku niistä paikoista, joita hänelle Hampurissa, Lyypekissä ja Stettinissä oli tarjottu, vai perustaisiko hän oman kaupan Rostockissa, sillä siellä oli hänellä vanha upporikas setä, joka joka kirjeessä rukoili häntä, että hän viimeinkin ottaisi vaimon, että hän, setä nimittäin, voisi luovuttaa hänelle omaisuutensa ja asua hänen luonansa. Malla istui sohvankulmassa ja itki suutarinsällinsä tähden. Meidän vanha uljas Kanasemme seisoi suorana kuin seiväs; vaikka häntä tänä iltana kyllä oli ravisteltu, ei hän ollut liikahtanut paikaltaan, hän oli pysynyt lujana, eipä edes suutarinsällikään ollut saanut häntä hämille, ja kun Mukkel ilmotti hänelle, että heidän kai nyt oli lähteminen, sanoi hän vaan hyvin ystävällisesti: "Poku, etkö aio kutsua ystävääsi, suutarinsälliä, mukaan? Voithan kutsua vielä lisäksi jonkun aatelisista tuttavistas. Ja että seura tulee täydelliseksi, voithan vielä kutsua kankuri Rührdanzin ja Willgausin ja muut veljesi reformiyhtiöstä".
Ja tämä aviollinen pistos jalossa veljellisessä sydämessään, matkasi meidän ystävämme kotia.
Luku 43.
Päivätyöläiset ottavat Pomukkelskopin juhlallisesti vastaan, Kananen osottaa taas suurta urhollisuutta. — Herra Süssmann tulee paalista ja saattaa Kurzin erinomaisen onnettomaan tilaan, jota Bräsig käyttää hyväksensä, virkistääksensä vähän Kurzin rehellisyyttä — Rührdanz ja Willgaus menevät suuriherttuan luo, ja Pomukkelskopp, Taavetti ja herra notarius pitävät salaista neuvoa. — Notarius antaa tutkia ruumiinsa ja saa kauniin todistuksen lääkäriltä.
Ihminen ei saa milloinkaan sanoa, mitenkä mikäkin asia päättyy; erinomattainkaan ei ole paholaista härsyttäminen, sillä hän tulee kyllä kutsumattakin; ja ne vieraat, jotka Pomukkelskopin piti Kanasen neuvosta kutsua, seisoivat jo Gürlitzin veräjällä ja odottivat jo isäntää ja emäntää. Kaikki Gürlitzin alustalaiset ja Pomukkelskopin päivätyöläiset seisoivat koossa kartanon pihaveräjällä, kun kesäaamu alkoi koittaa, ja aikoivat ottaa vastaan isäntäänsä.
"Lapseni", sanoi Rührdanz, "mitä tapahtuman pitää, pitää tapahtua, mutta kaikki säädyllisesti!"
"Hiiteen sinun säädyllisyytesi!" huusi Willgaus. "Onko hän ollut säädyllinen meitä kohtaan?"
"Ei haita mitään", sanoi Rührdanz, "me emme saa pilata oikeuttamme. Näethän, mitä mielettömyyttä sinä haastelet. Kun me sittemmin menemme suuriherttuan luoksi ja teemme tiliä toimistamme, sillä se on oikeus ja kohtuus, ja hän kysyy: 'Willgaus, kuinka te käytitte itsenne?' ja sinä vastaat: 'Niin, herra, ensin suomimme häntä kelpo lailla ja hosuimme eukkoa, ja sitte ajoimme heidät yli rajan', kuinka tämä. soveltuisi? Mitä sanoisi suuriherttua tähän?"
"Niin", sanoi ukko Brinkmann, "Rührdanz on oikeassa. Jos saatamme hänen yli rajan, niin pääsemme hänestä ja mihinkään muihin rettelöihin emme tahdo sekaantua".
Se ehdotus hyväksyttiin. Ja miesten takana seisoivat vaimot ja lapset ja tuo eilisaamuinen suuri roteva akka seisoi heidän joukossansa ja sanoi: "Nyt olemme saaneet heidät niin pitkälle, kuin tahdoimme. Jolleivät he nyt aja ukkoa ja eukkoa pois kartanosta, niin hakkaan minä miestäni siksi, ettei hänellä ole luunsurua terveenä ruumiissa".
"Niin, ystäväni", huusi eräs toinen vaimo, "meidän täytyy, meidän täytyy päästä heistä! Minä olin eilen pappilassa — niin, pastorin rouva antoi minulle jotakin ja pastori kehotti minua kärsivällisyyteen — mitä? Kärsivällisyyteen? Onko nälkä kärsivällinen?"
"Jokkum Smidt", huusi eräs pitkä, hoikka tyttö, "juokseppa mäelle katsomaan, joko tulevat. Wiikka, mitenkä lentänevät meidän molempain mamselein silmät pystyyn, kun he lähetetään matkaansa!"
"Kummi", sanoi päivätyöläinen Zorndt Brinkmannille, "eikö meidän tule ilmottaa asiaa papille? Olisi ehkä hyvä, että hänkin saisi tiedon siitä".
"Ei, kummiseni Zorndt, siitä ei mitään hyötyä olisi, sillä hän ei ymmärrä tämmöisiä asioita, hän on minusta liian kokematon. Niin, jospa vanha pastori vielä eläisi!"
"Nyt tulevat", ilmotti Jokkum Smidt, tullen juosten paikalle.
"No, ken alkaa puheen?" kysyi Willgaus. "Kyllä minä hevoset seisatan".
"Rührdanz tietysti", kuului kautta joukon.
"Niin, jos te siihen tyydytte, miks'en minä puhuisi?" sanoi Rührdanz.Kaikki olivat nyt hiljaa.
Kuski Juha Jokkum tuli nyt ajaen ja aikoi poiketa kartanoon veräjästä. Willgaus tarttui molempiin etumaisiin hevosiin suupielistä, käänsi ne vähän syrjään ja sanoi: "Juha Jokkum, seisata tässä tuokio aikaa".
Pomukkelskopp pisti naamansa ulos lasivaunuista ja näki koko kylän väen seisovan edessänsä: "Mitä tämä on?"
Rührdanz — ja hänen kerallansa koko ryhmä — lähestyi vaunuin ovea ja sanoi: "Herra, me olemme keskenämme päättäneet, ettette enää voi olla meidän isäntänämme, sillä te ette ole käyttäneet itseänne isännän tavalla meitä kohtaan, ettekä myöskään ennen muita ihmisiä kohtaan, sillä teillä sanotaan olevan rautarengas kaulassa ja semmoista isäntää, jolla on rautarengas kaulassa ei meidän ole tarvis kärsiä".
"Te rosvot! Te lurjukset!" huusi Pomukkelskopp, saatuansa selville, mikä heidän tarkotuksensa oli. "Mitä te tahdotte? Aiotteko käyttää väkivaltaa minua ja minun omaisiani vastaan?"
"Ei, sitä emme aio", sanoi ukko Brinkmann, "me aiomme vaan saattaa teidän yli rajan".
"Juha Jokkum!" huusi Pomukkelskopp, "aja päis! Lyö ruoskalla joukkoon!"
"Juha Jokkum", sanoi Willgaus, "niin kohta kuin sinä liikautat ruoskaa, mättäämme sinun alas kuskituolilta. Käännä nyt takasin! — Niin! Kas niin!" ja kuski ja hevoset kääntyivät Rahnstädtiin päin.
Salla ja Malla huusivat täyttä kurkkuansa, Kustaa hyppäsi alas kuskituolilta ja asettui päivätyöläisten ja isänsä väliin, estääksensä heitä hänen kimppuunsa pääsemästä; kaikki oli häiringössä, ainoastaan Kananen istui jäykkänä ja järkähtämättömänä eikä hiiskahtanut sanaakaan.
"Mitä te minusta tahdotte? Te rosvot ja ryövärit!" huusiPomukkelskopp.
"Sitä emme ole", huusi Smidt, "teiltä emme ryöstä edes neulannuppia, ja Kustaa voi tänne jäädä taloutta pitämään ja voi sanoa, mitä meidän pitää tehdä".
"Mutta eukkoa ja noita molempia mamseleja emme tahdo kauemmin täällä kärsiä, heidän pitää pois", sanoi Kapphingstin vaimo.
"Hiljaa, lapset!" sanoi Rührdanz, "kaikki pitää käydä säännöllisesti.Että viemme hänet yli rajan, sillä ei ole kylläksi; meidän onvieminen hänet meidän, tuomarillemme, Rahnstädtin pormestarille.Kaikki pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä".
"Rührdanz on oikeassa", kuului nyt joukosta, "ja Kustaa, te saatte mennä rauhassa kotia, teille ei kukaan pahaa tee. Ja sinä Juha Jokkum, sinä saat ajaa käyntöjalkaa", ja nyt asettuivat muutamat tälle, muutamat toiselle puolelle vaunuja ja matkaa nyt tehtiin — oikein juhlamarsissa.
Pomukkelskopp antautui, mutta kohtaloonsa ei hän ollut tyytyväinen, hän istui ja väänteli käsiänsä ja voivotteli itseksensä: "Herran Jestan! Herran Jestan! Miksikä minulle näin käy? Miksikä minulle näin käy"? ja tirkisteli ulos vaunujen ovesta: "Hyvät ihmiset, olenhan minä aina ollut hyvä isäntä teitä kohtaan".
"Ihmisnylkiä olet sinä ollut meitä kohtaan", kuului eräs ääni joukosta.
Salla ja Malla itkivät, Kananen istui jäykkänä kuin lämpömittarin tanko, mutta jos yksikin päivätyöläisistä olisi ymmärtänyt, mikä kalu lämpömittari on, niin olisi havaittu Kanasen muodosta, että se osotti paljon yli kiehuma-asteen, ja Willgaus, joka kulki juuri lähellä vaunuin ovea, olisi tietänyt olla varuillansa, siis, yht'äkkiä, hiiskahtamatta hivaustakaan, kääpäsi Kananen kädellään ja iski kiini Willgausin ruskeaan kiehkuraiseen tukkaan ja löyhytti sitä pahanpäiväisesti, ja silmät kipenöitsivät ja kiiluivat puolipimeäin vaunuin ovesta ikäänkuin tarhapöllön, joka piti Willgausin ruskeata päätä jäniksen poikana.
"Tuhat tulimmaista! Näettekö sitä riivattua!" huudahti Willgaus, "lyö häntä kynsiin, Düring! Tuhat tulimmaista! Näetkö sitä perhanaa! Lyö häntä toki käpälille!"
Kylläpä vaan! Ennenkuin Düring ehti häntä Kanasen kynsistä irrottamaan, oli eukko jo pari kertaa sysännyt Willgausin nenän vaunuin oven ripaa vastaan, niin että veri valui virtana sieramista.
"Tuhat tulimmaista! Tämäpä on saakelia! Siihen ilkiöön ei ole ensinkään luottamista; mutta malta, malta, kyllä minä sinun…"
"Seis!" huusi Rührdanz, "ethän voi häntä siitä moittia, kummiseni, sillä tämä ei ole muuta kuin luonnollista pahanilkisyyttä, sitä on sinun tällä kertaa kärsiminen; mutta sinä voit ilmottaa sen suuriherttualle ja voithan lystin vuoksi vielä näyttää hänelle nenäs kuinka eukko sinua matkalla on pidellyt".
Kananen ei lausunut mitään; joukko kulki eteenpäin; rajalla lähetettiin vaimot ja lapset, jotka tänne asti olivat vaunuin perästä seuranneet, takasin kotia ja kello seitsemän aikaan tultiin Rahnstädtiin, vitkalleen ja juhlallisesti.
Pehtori Bräsig loikoi akkunan äärenä ja imeskeli piippuansa ja arveli ajatteli eilisiltana sankartöitänsä. Kurz, joka eilen illalla ei ensinkään ollut veljeyspaalissa ollut, oli kuitenkin hyvin pahalla päällä ja tohisi torueli puodissaan: "Senkin tolvana! Vetelys! Maltappa! Tuletpa sinä vaan kotia!" Ja mitenkäs muuten voi ollakkaan, hänen oli viimeinkin tuleminen kotia, nimittäin herra Süssmannin. Herra Süssmann loikahti yli kynnyksen, Kurz nojasi molemmin käsin tiskin syrjään ja näytti siltä, kuin aikoisi hän kiukuissaan hypätä yli pöydän ja käydä Süssmannin kimppuun jo ovella, muta hän antoi hänen kumminkin tulla ensin puotiin sisään.
"Huomenta, patruuna, patrooni!" sanoi herra Süssmann ja hoiperteli puodin lattialla ja istui vihdoin, hattu koreasti kallellaan päässä, sillitynnyrin reunalle: "Huomenta, Kurzinen, Hurzinen, Purzinen, L…", tätä viimeistä sanan muunnosta ei hän kuitenkaan saanut sanotuksi, sillä Kurz tarttui molemmin käsin hänen tukkaansa, töyttäsi lakin hänen päästänsä sillitynnyriin ja veti hänet noista rasvaisista, kärvennetyistä hiuskiehkuroista puodin peräpuoleen. Herra Süssmann haparoi umpimähkään taaksensa, saadaksensa kiini johonkin; hän sai käteensä öljytynnyrin tapin, tappi heltesi ja öljy kohisi koskena ulos tapinreiästä.
"Herranen aika!" huudahti Kurz, "minun öljyni, minun öljyni!" hän hellitti herra Süssmannista ja pisti oikean kätensä etusormen tapinreikään. Herra Süssmann piti hanaa kädessään ja kieputti sitä riemuiten yli päänsä, ja niinkuin usein tapahtuu, että hullujen ja juopuneitten päähän pöllähtää kaikenlaisia juonia, niin johtui nyt Süssmanninkin päähän, että tämä temppu oli tehtävä täydellisesti! Hän tempaisi siis hanan pois etikkatynnyristäkin.
"Herranen aika! Minun etikkani!" huusi Kurz ja pisti vasemman kätensä etusormen etikkatynnyriin. Ja koska hän nyt näin oli kokonaan vangittu, ruumis köyryssä eteenpäin ja lyhyt nuttu yllä, oli tilaisuus herra Süssmannista liian otollinen. "Patruuna! Kurzinen!" — mäiskis! — "Jääkää hyvästi, te tuuttisten lierittäjä!" — mäiskis, mäiskis! — "Johanna menee, eikä palaa milloinkaan!" — mäiskis, mäiskis, mäiskis! Sitte otti hän hattunsa sillitynnyristä, pani sen kallelleen päähänsä, laski molemmat hanat kymmenkunnan kyynärän päähän Kurzista tiskille ja lähti nauraen ulos ovesta.
"Auttakaa!" huusi Kurz, "auttakaa! auttakaa!" Mutta hänen väkensä ei ollut kotona ja hänen uljas vaimonsa oli tarhassa kitkemässä parsajuuria, ja ainoa, joka häntä kuuli, oli pehtori Bräsig.
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minusta tuntuu, ikäänkuin joku huutaisiKurzilla. Minä menen katsomaan, onko siellä jotakin tapahtunut".
"Auttakaa!" huusi Kurz.
"Jumala nähköön", sanoi Bräsig, "mitä melua, te pidätte jo aamulla varhain kello seitsemältä?"
"Hävytön konna!"
"Mitä? Niinkö te minua kohtelette?"
"Kelvoton heittiö!"
"Te olette raakalainen!"
"Antakaa minulle hanat, jotka ovat tiskillä".
"Noutakaa itse likaiset hananne, te hölmö, te!"
"Minä en voi, öljy ja etikka juoksee maahan, enhän minä teitä tarkottanutkaan, minä tarkotan Süssmannia".
"Se on toista se", sanoi Bräsig ja kävi istumaan tiskille ja heilutteli jalkojansa, "mikä teitä nyt oikeastaan vaivaa?"
Kurz kertoi nyt, kuinka hän tähän onnettomaan tilaan oli joutunut.
"Te näytätte minusta hyvin lystiltä, Kurz; mutta pankaa tämä tapaus muistiinne: ne osat ruumiista, joilla ihminen on syntiä tehnyt, saavat aina rangaistusta kärsiä".
"Minä pyydän…"
"Hiljan, Kurz! Te olette aina tehneet syntiä öljyllä ja etikalla, sillä te olette sitä kaataissanne aina hetkauttaneet tuopin mittaa niin, että pohjalle aina on jäänyt pari kolme lusikallista. Tahdotteko tästä lähin aina antaa täyden mitan? Lupaatteko, ettette enää milloinkaan, bostonia pelatessamme, tirkistele toisten kortteihin?"
"Herran Jestan, lupaan, lupaan!"
"No, sitte tahdon minä pelastaa teidän", ja niin puhein toi hänKurzille hanat.
Tuskin oli Kurz vapaa, kun hän samassa töyttäsi ulos ovesta, ikäänkuin olisi herra. Süssmann vielä ulkona häntä odottamassa. Bräsig seurasi ja molemmat tulivat juuri parhaasen aikaan, nähdäksensä, kuinka päivätyöläiset toivat Pomukkelskoppia kaupunkiin. "Hyväinen aika, mitä tämä on? Rührdanz, mitä tämä merkitsee?"
"Älkää panko pahaksi, herra pehtori, me olemme ajaneet pois isäntämme".
Bräsig ravisteli päätänsä: "Nyt olette tehneet tyhmän työn!" ja hän seurasi joukkoa ja paljo joutilasta väkeä seurasi muassa pormestarin taloon asti; täällä riisuivat päivätyöläiset hevoset vaunujen edestä ja Rührdanz ja Willgaus ja Brinkmann ja vielä pari muuta menivät pormestarin puheille.
"Niin, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "nyt toimme hänen tänne".
"Kenen?"
"Meidän isäntämme Pomukkelskopin".
"Mitä? Mitä tämä on?"
"Oo, ei juuri mitään, me emme tahdo häntä enää pitää isäntänämme".
"Hyväinen aika, hyvät ihmiset, mitä te olette tehneet?"
"Emme mitään muuta, kuin mikä oikeus on, herra pormestari".
"Oletteko käyttäneet väkivaltaa isäntäänne vastaan?"
"Emme pikkusormellakaan; mutta mitä eukkoon tulee, on hän pahoin pidellyt minun ystävääni Willgausia, hän nimittäin…"
Mutta pormestari oli jo ulkona huoneesta ja seisoi vaunuin luona ja pyysi Pomukkelskoppilaisia astumaan ulos. Se tapahtui ja pormestari vei perheen huoneisinsa.
"Miksikä meitä näin pidellään! Miksikä meitä näin pidellään!" voivotteli Pomukkelskopp. "Herra pormestari te tiedätte, että minä aina olen ollut hyvä herra väkeäni kohtaan".
"Kopp, etkö häpee?" huudahti Kananen.
"Ei", sanoi pormestari, luomatta huomiota Kanaseen, ja katseli herra kartanonomistajaa suorastaan silmiin, "sitä ette ole olleet. Te tiedätte, että minä sentähden usein olen varottanut teitä, te tiedätte että minä juuri teidän käytöksenne tähden väkeänne kohtaan luovuin ajamasta teidän lakiasioitanne. Minulla ei siis ole asian kanssa mitään tekemistä, ja jos minä yksityisenä henkilönä siihen puutun, en tee minä sitä teidän tähtenne, vaan noiden raukkain, sokaistuin ihmisten tähden. Älkää siis panko pahaksi…"
"Ah, hyväinen Jumala, antakaa minulle toki joku neuvo: mitä on minun nyt tekeminen?"
"Gürlitziin ette voi takasin mennä, ette vielä kumminkaan, siitä syntyisi vaan väkivaltaisuuksia, teidän on täällä odottaminen asiain loppua. Mutta malttakaapa; minä tahdon vielä kerran puhua heidän kanssansa".
Niin, mitäpä apua siitä? Väki oli vakaasti arvellut asiansa; niiden levottomain luikarein, joita heidän joukossansa oli, oli täytynyt tyytyä rauhallisempain, vanhain päivätyöläisten päätökseen, ja nyt oli mahdoton saada heitä horjumaan siitä lujasta luulostaan, että olivat oikealla tiellä.
"Ei, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "takasin emme häntä ota; käyköön miten tahansa".
"Te olette tehneet itsenne syyllisiksi suureen rikokseen ja tämä asia voi talla teille hyvin turmiolliseksi".
"Se saattaa olla kyllä mahdollista, mutta jos rikoksista kysymys on, niin on herra Pomukkelskopp enemmän rikkonut meitä vastaan, kuin me häntä vastaan".
"Hyvät ihmiset, te olette reformiyhtiössä antaneet mielettömäin ihmisten viekotella itseänne".
"Älkää panko pahaksi herra pormestari, sitä on kyllä aina sanottu, mutta se ei ole totta. Mitä? Onhan meidän herramme Pomukkelskoppkin reformiyhtiön jäsen, ja hän on myös siellä puhunut; mutta hyvä herra, hän puhui valheita, sen tiedämme me parhaiten".
"No, mutta mitä aiotte nyt tehdä?"
"Nuori herra Kustaa on kotona, ja kun hän sanoo, meidän pitää tehdä sitä tai tätä, niin me teemme; mutta Willgaus ja minä, me menemme suuriherttuan luo ja kerromme hänelle asian, ja sentähden pyydämme teitä, että annatte meille sitä varten paperit".
"Mitä papereita pitäisi minun teille antaman?"
"Niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, mutta se ei haittaisi. Näettekös, minä kävin kerran ilman papereita rautatiellä — sieltä he tietysti ajoivat minun pois — mutta meidän suuriherttua ei ole mikään rautatie ja hän on kai kohteliaampi, ja jos meillä ei olekkaan mitään papereita näytettävänä, niin voit sinä, Willgaus, näyttää nenäsi, kuinka eukko on sinua pidellyt, ja minä näytän rehelliset käteni, joita ei ole tahrannut mikään väärä omaisuus".
Niin puhein meni vanhus ulos, ja päivätyöläiset seisoivat ja kahmivat taskujansa ja vetivät esille, mitä rahantähteitä heillä sattui olemaan: "Niin, nyt menkää! Mutta menkää suoraa päätä Sweriniin!" ja: "Älkää unhottako, miten Kapphingstin tytölle kävi!" "Jos suuriherttua kysyy teiltä, mistä me sitte oikeastaan olemme eläneet, niin voitte rehellisesti sanoa, ettemme ole mitään omalta herraltamme varastaneet; mutta rouva Nüsslerin perunakuoppia olemme toisinaan käyneet tarkastelemassa, koska hän ei siitä mitään ole välittänyt!"
Molemmat miehet lähtivät Sweriniin; toiset päivätyöläiset menivät kotia; Juha Jokkum ajeli tyhjillä vaunuilla perästä; väki jota oli kokoontunut kosolta pormestarin talon eteen, sillä huhu tästä tapauksesta oli kulkenut kuin kulovalkea läpi kaupungin, hälpeni, ja pehtori Bräsig sanoi Hawermannille: "Kaarlo, hän ei siis ole voinut välttää kohtaloansa. Minä seurasin vähän matkaa joukkoa, en hänen tähtensä, vaan noiden raukkain päivätyöläisten tähden; kun hän itse tuli näkyviin, lähdin minä pois, minä en tahtonut nähdä häntä hänen kurjassa viheliäisyydessään".
Pomukkelskopp oli rakkaan perheensä kanssa mennyt Grammelinille ja istui siellä valittaen, vaikeroiden notarius Slusuhrin vuoteen ääressä, joka, selkäsaunan saatuansa, heti oli ruvennut vuoteen omaksi, antaaksensa asialle oikein arveluttavan muodon.
"Minä lähetin heti lääkäriä noutamaan ja annan tutkia ruumiini, että pääsen tuon perhanan pehtorin kimppuun. Strumpf ei ole kotona, mutta toinen lääkäri on kohta tuleva".
"Ah, kuinka onnellinen te olette", sanoi Pomukkel.
"Kuinka niin?" sanoi notarius ja käänsi itsensä toiselle kyljelle, "eihän sitä voi miksikään erinomaiseksi onneksi sanoa, että saa selkäänsä tuumaa paksusta myhkyräsauvasta".
"Te voitte kumminkin vaatia kostoa; mutta minä — minä mies parka!Mitä voin minä tehdä?"
"Komppanian sotaväkeä pitää teidän pyytää avuksenne, ja sitte pieksätätte ne perhanat, niin että ovat vähissä hengissä, ja jos te olette liian arka sitä tekemään, niin antakaa rouvanne toimia, hän kyllä sen seikan suorittaa".
"Hyväinen Jumala! Ei, ei! Minä olen saanut heistä kyllikseni! Pümpelhagenista ei tule mitään ja Gürlitziin en minä enää palaja, he polttaisivat minun taloineni. Ei, ei! Minä myyn, minä myyn!"
"Tiedättekö mitä?" sanoi Taavetti, joka samassa tuli huoneesen ja oli kuullut Pomukkelskopin viimeiset sanat, "te olette oikeassa: myykää; niinä toimitan sen tehtävän, minä tiedän…"
"Penteleen juutalaisluikari!" sanoi Slusuhr ja siirrähtihe taas toiseen asemaan. "Tulimmaista kans! Luuletko sinä, ettemme sitä yksin voi toimeen saada? Niin, herra Pomukkelskopp, myykää vaan, sillä jos eivät he juuri polttaisikaan teidän asunhuonettanne, eloaumat ja ladot he kyllä löytävät, sillä te olette vähitellen kasvattaneet siellä itsellenne oikein kaunista sukua".
"Mitä, herra notarius, mitä te tarkotatte? Te olette ansainneet rahaa, te voitte tehdä, pienen kaupan, ostaa jonkun talonpojan talon, tai myllyn; mutta ritariskartanoa? Siihen tarvitaan minun isääni".
"Teidän isäänne? Jos hän kuulee, että on Pomukkelskopin kartanosta kysymys, niin sanoo hän: 'Juu perunia!' Me kaikki kolme olemme huonoissa kirjoissa hänen luonansa".
"Kun minä sanon", alotti Taavetti, mutta samassa tuli lääkäri, pikku asessorin isä, huoneesen.
"Hyvää huomenta, te olette kutsuttaneet minua?" kääntyi hän Slusuhrin puoleen. "Mikä teitä vaivaa?"
"Ah, herra tohtori, olittehan tekin eilen paalissa. Oi, mitä tuskia!Te olette varmaankin jo kuulleet…?"
"On saanut selkäänsä", sanoi Taavetti, "minä olen todistaja. Hän on kärsinyt väkivaltaa".
"Pitäkää te kirottu suunne kiini!" huusi Slusuhr. "Herra tohtori, minä pyydän, että pidätte minusta lääkärintutkimuksen; minä tuskin kai enää milloinkaan voin jäseniäni käyttää".
Tohtori kävi nyt, mitään enempää sanomatta, potilaan luo, paljasti hänen selkänsä, ja siinä oli todellakin paljon nähtävänä, mitä tavallisen ihmisen selässä ei ole ja se oli kirjotettu siihen suurilla, selvillä punasilla kirjaimilla. Pomukkelskopp oli ristinyt kätensä sääliväisyydestä; mutta kun hän näki nämä viirut notariuksen selässä, lensi hänen kasvoillensa oikein suloinen loiste ja Taavetti hypähti pystyyn: "Taivahan pyhät! Mimmoiselta hän näyttää! Herra tohtori, minä pyydän, että tutkitte minua kans: rakennusmestari Schulz veti minun esille pöydän alta ja repi rikki uuden hännystakkini".
"Lähettäkää räätälille!" sanoi tohtori levollisesti ja kääntyi notariukseen: "Minä kirjotan teille alhaalla Grammelinin luona heti todistuksen. Hyvästi, hyvät herrat!"
Niin hän meni ja vähän ajan perästä tuli Grammelinin sisäpiika ja toi paperin, jonka tohtori lähetti notariukselle. Slusuhr aukaisi paperin ja luki:
'Virkani puolesta todistan minä täten, että herra NotariusSlusuhr on saanut kelpo selkäsaunan, niinkuin viinaleista selässäselvästi on nähtävä. Mutta se ei ole häntä vahingoittanut.
Nimi. Lääket. t:ri'.
"Ja tätä kirjottaa se mies minulle?" puhkesi notarius sanomaan, "mutta se ei ole häntä vahingoittanut? — Aa, maltappa. Me kohtaamme kai vielä toisemme".
"Hyväinen aika!" huudahti Taavetti, "onhan, toki parempi: se ei ole minua vahingoittanut, kuin: seonminua vahingoittanut".