"Te olette pöllöpää. Mutta mitäpä minä tässä enää venyn?" sanoi Slusuhr. "Älkää panko pahaksi minun täytyy mennä, minun täytyy saada kiittää herra pehtoria selkäsaunasta — pienellä valituskirjalla".
"Älkää unhottako minua, rakas ystävä", sanoi Pomukkelskopp, "te lupasitte kirjottaa minun puolestani vielä tänään Pümpelhageniin".
"Luottakaa vaan minuun. Minun on mieleni niin katkera, minä tahtoisin kirjottaa koko mailma vastaan. Eikö teillä myös ole mitään kirjottamista, Taavetti?"
"Jos minulla jotakin on kirjottamista, niin kirjotan minä; jos ei minulla mitään ole kirjottamista niin olen minä kirjottamatta", sanoi Taavetti ja meni Pomukkelskopin kanssa ulos ovesta.
Luku 44.
Kun ukkosenilma uhkaa. — Pümpelhagenin päivätyöläiset ja kirje Swerinistä. — Köyhä aatelisneiti. — "Hän on ruvennut konnaksi!" — Miksikä nuori rouva von Rambow rajuilmassa ja yöllä juoksi pitkin maantietä ja mitä Sulttaani siihen sanoi. — Kukkaistee tekee vaikutuksensa, ja Kristianin täytyy ajaa nelisten. — Rouva Nüssler rupee vanhoilla päivillään valhettelemaan ja Hawermann käyttämään taikatemppuja.
Haikean raskas oli aika ollut rouva von Rambowista Pomukkelskopin käynnin jälkeen; vitkallisesti, askel askelelta, olivat hetket vierineet ja niiden perästä oli uusia huolia, uusia tuskia ilmaantunut; vahvalla, lujalla kädellä oli hän kitkenyt tämän rikkaruohon pois ympäriltänsä; mutta ajan pitkään väsyy ahkerinkin käsi ja uskaliainkin sydän halajaa lepoa, illan rauhaa. Hänen miehensä ei ollut tullut määrättynä päivänä kotia; sen sijasta oli tullut sanansaattaja Slusuhrin sinetillä varustetun kirjeen kanssa, ja sanansaattaja sanoi saaneensa käskyn odottaa siksi, että hän voi antaa kirjeen herra von Rambowille itselle. Mitä tämä merkitsi, saattoi Frida kyllä arvata. Hän istui illanhämyssä kamarissaan lapsensa luona ja katseli ulos utuiseen kesäiltaan, jossa raskaita pilviä kohosi taivaalle.
Päivä oli ollut rasittavan lämmin ja semmoisena päivänä juoksee veri hitaasti suonissa: se ei lirise ja lorise kuin kirkas lähde, vaan luikertaa vitkaan ja vaivalloisesti, ikäänkuin suopuron likainen vesi, ja niinkuin luonto kaipaa ja halajaa ukkosenilmaa, uudestaan virkistyäksensä, samoin halaa ja toivoo sydän levottomasti, että joku puuska tai isku, oli hän mikä hyvänsä, vihdoinkin pelastaisi hänen tästä tukehduttavasta tuskasta! Niin oli Fridan laita, niin halasi ja toivoi hän kelvollista ukkosen iskua, joka puhdistaisi sen paksun ilman, jota hän hengitti, että vihdoinkin taivas selkenisi; eikä hän toivonutkaan turhaan.
Karoliina Kegel tuli sisään ja toi postilaukun ja jäi seisomaan, ikäänkuin olisi hänellä jotakin tekemistä, ja aukaisi laukun ja laski erään kirjeen rouvan eteen pöydälle ja seisoi taas ja kysyi: "Armollisin rouva, pitääkö minun sytyttää kynttilä?"
"Ei, anna olla sytyttämättä".
Karoliina ei mennyt, hän jäi vieläkin seisomaan: "Armollisin rouva, te olette meitä kieltäneet, me emme saa mitään juoruja kantaa, mutta…"
"Mitä nyt?" kavahti Frida ylös ajatuksistaan.
"Ah, armollisin rouva, Gürlitzin väki on ajanut pois isäntänsäPomukkelskopin rouvineen ja molempine tyttärineen".
"Siis kumminkin!" huudahti Frida.
"Niin ja kaikki päivätyöläiset seisovat kartanolla ja pyytävät saada puhutella teitä".
"Aikovatko he ajaa meidätkin pois?" kysyi Frida ja nousi levollisesti ja kopeasti ylös tuoliltaan.
"Ei, ei, rakas armollisin rouva", huudahti Karoliina ja heittäytyi maahan ja halasi Fridaa polvista ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, ja minun vanha isäni sanoo, että ensimäistä, joka semmoista uskaltaa lausua, lyö hän lapiolla päähän. He sanovat vaan, että herran kanssa ei voi puhua, hän keskeyttää heidät aina, he tahtovat puhua teidän kanssanne, sillä teihin on heillä luottamusta".
"Missä on Triddelfitz?"
"Hyväinen aika! Tuolla hän pyörii heidän joukossansa, mutta hänestä eivät he mitään välitä, he sanovat, ettei heillä ole hänen kanssansa mitään tekemistä, he tahtovat saada puhua armollisen rouvan kanssa".
"Tule!" sanoi Frida ja meni ulos.
"Mitä te tahdotte?" kysyi nuori rouva, tultuansa ulos porstuan ovesta, jonka edessä päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä.
Nikkari Fritz Flegel astui esille ja sanoi: "Armollinen rouva, me tulemme teidän puheillenne sentähden, että me olemme kaikki yksimielisiä ja että me jo ennen olemme herran kanssa puhuneet, mutta siitä ei ole mitään syntynyt. Ja herra tiuskii vaan meille, ja herra Triddelfitziin ei meillä myös ole mitään luottamusta, sillä hän on vielä liian kokematon eikä tunne vielä asioita, ja sentähden ajattelimme, että te voisitte meitä auttaa, jos te niin hyvä tahtoisitte olla. Me emme vaadikkaan liikoja, me olemme tyytyväisiä siihen, mitä me saamme, ja me saammekin, mitä meille tulee, mutta emme koskaan oikealla ajalla ja siihen emme voi tyytyä".
"Niin", puuttui Päsel puheesen, "ja viime vuonna, jolloin oli nälkävuosi, myytiin rukiit loppuun, ja näettehän, armollinen rouva, minun pitää saada välikirjan mukaan kaksitoista karpiota rukiita, joista minun on eläminen, ja niitä en minä saa, vaan minua käsketään odottamaan. Niin, odottamaan, kun perunatkin ovat pilalle menneet! Mistä pitää minun sitte elää?"
"Armollinen rouva", puhkesi tässä eräs vanha harmaapäinen ukko puhumaan, "elatusaineista en tahdo mitään puhua, sillä nälkää meidän ei juuri ole tarvinnut nähdä; mutta minun, vanhan miehen, täytyy päiväkaudet seisoa suokuopassa, selkä köyryssä, ammentamassa vettä, enkä voi illalla liikuttaa jäseniäni enkä yöllä saada unta silmääni tuskien tähden; tässä pitäisi kumminkin joku helpotus tapahtua. Toisin oli laita silloin, kun Hawermann vielä täällä oli, mutta nyt käskee yksi sitä, toinen tätä, ja ne, jotka käskevät, eivät ymmärrä työtä".
"Niin, armollinen rouva", astui nikkarimies taas esille, "ja sentähden pyydämme, että saisimme taas varsinaisen pehtorin, jos ei Hawermann tahdo, niin jonkun toisen, mutta semmoisen, joka kohtelee meitä, säädyllisesti ja kuultelee meitä, kun meillä on jotakin hänelle sanomista, ja joka ei tiuski meille eikä käytä, herjaussanoja, kun emme ole niitä ansainneet, eikä piekse meidän lapsiamme, kun he kartanoon tulevat, kepillä, niinkuin herra Triddelfitzillä ennen oli tapana".
"Se ei saa tapahtua!" sanoi Frida.
"Ei, armollinen rouva, nyt ei hänkään sitä enää tee; siitä on pian puoli vuotta, kun minä hänen kanssansa puhuin siitä vähäisesti kahdenkesken, ja aina siitä asti on hän ollut varsin sävyisä ja maltillinen. Ja jos meidän armollisin herrammekin tulisi kerran järkeensä ja huomaisi oman etunsa, niin hankkisi hän itselleen kelvollisen pehtorin, sillä hän ei kumminkaan itse ymmärrä mitään maanviljelyksestä, ja silloin ei pilaantuisi kokonainen nisulaiho häneltä, niinkuin tapahtui viime vuonna, eivätkä ihmiset puhuisi niin paljon hänestä. Niin, armollinen rouva, ihmiset puhuvat sitä ja tätä ja he sanovat, että herran on: myyminen kartano ja että hän aikoo myydä sen Pomukkelskopille, mutta häntä emme ota isännäksemme".
"Emme", huudettiin nyt sikin sokin, "häntä emme ota".
"Miestä, jonka omat päivä työläisensä ovat ajaneet yli rajan, ei meidän ole tarvis ottaa isännäksemme".
Isku iskun perästä oli päivätyöläisten puhuessa sattunut Fridan sydämeen. Se rakkauden ja kunnioituksen puute, jolla hänen miestänsä mainittiin, tämä tieto heidän tukalasta tilastansa, joka jo oli levinnyt alhaisimpain työmiestenkin piiriin, kaikki tämä koski niin kipeästi hänen sydämeensä että hän töin tuskin sai sanotuksi: "Hiljaa, väki! Kaikki, mitä minulle olette sanoneet, on herra ratkaiseva, kun hän kotia tulee. Menkää nyt rauhassa kotia ja älkää enää toisten tulko niin suuressa joukossa kartanolle; minä tahdon ilmottaa herralle teidän pyyntönne, ja minä luulen voivani luvata teille, että Juhannukseksi on muutos tapahtuva talouden hoidossa — tavalla tai toisella" — lisäsi hän syvällä huokauksella ja herkesi tuokioksi puhumasta, ikäänkuin täytyisi hänen tukehduttaa joku ahdistava ajatus. "Niin, Juhannukseen asti odottakaa, silloin on muutos tapahtuva".
"Se onkin yhdentekevä".
"Sitte onkin asia oikeassa".
"Me kiitämme suuresti".
"No, hyvää yötä sitte, armollinen rouva".
Niin menivät he tiehensä.
Frida meni kamariinsa, ulkona löi salamaa ja jyrisi ja tuulenpuuskia lenteli yli kartanon, ryöpyttäen hietaa ja ruhjuja akkunia vastaan.
"Niin", sanoi hän, "Juhannus on ratkaiseva; minä en ole liikoja luvannut, Juhannukseksi on muutos tapahtuva. Mutta mikä?" ja hänen mieleensä johtui se kurja kuva, jonka Taavetti ilkeydessään oli maalannut hänen eteensä hänen vastaisuudestansa: hän näki olevansa pakotettu asumaan pikkukaupungissa hyyryllä, miehensä ja lapsensa kanssa joutilaana, ilman mitään toipumuksen toivoa; hän kuuli naapurien kuiskailevan: noilla olisi voinut olla paremmatkin päivät; hän näki miehensä nousevan aamulla, menevän kaupunkiin, tulevan takasin puolipäivän aikana, loikovan iltapuolen sohvalla, menevän taas ulos ja laskeuvan illalla levolle. Aksel oli sillä tavoin yhä vaan kuluttava päivänsä turhaan. Frida näki itse surkastuvansa, uupuvansa jokapäiväisten huolten alla, ilman lohdutusta, ilman ystäviä; hän näki itsensä viimeisellä vuoteellansa ja lapsensa seisovan vuoteen ääressä. Oman lapsensa! Tästä lähin orpona! köyhänä aatelisneitinä! Kova kirous rasittaa tätä säätyä kun varoja ei ole kannattamaan arvoansa. Köyhä, aatelismies tulee kyllä toimeen, hän rupee sotamieheksi; mutta köyhä aatelisneiti raukka? Vaikka Jumala itse taivaasta tulisi ja varustaisi hänen kaikella enkeleinsä suloudella, ja vaikka hänen vanhempansa kasvattaisivat häntä niin huolellisesti, kuin ihmislasta kasvattaa voidaan, mailma menee hänen ohitsensa, ja aatelismies sanoo: "Hän on köyhä", ja porvari sanoo: "Hän on ylpeä". Semmoisena näki Frida lapsensa, joka lepäsi äitinsä sylissä lapsen rauhallista unta, ukkosen ja myrskyn pauhatessa ulkona.
Karoliina Kegel toi kynttilän ja sytytti sen; nuori rouva otti kirjeen, joka oli pöydällä, niinkuin tavallisesti tehdään, kun ei tahdota näyttää muille, mitä omassa povessa liikkuu. Hän katsoi päällekirjotusta, siinä oli hänen nimensä, hänen kälynsä Albertina oli sen kirjottanut; hän repäisi kuvertin auki ja eräs toinen kirje putosi hänen käteensä, se oli kirjotettu hänen miehellensä.
"Pane kirje herran kirjotuspöydälle", sanoi hän palveluspiialle.Karoliina meni.
Hänen miehensä sisaret olivat usein hänelle kirjotelleet, ja ne olivat olleet enimmästä semmoisia kirjeitä, joita naiset kirjottelevat toisillensa ajan kuluksi. Frida aukaisi kirjeen, mutta — ah! — tämä ei ollut mikään kirje ajan kuluksi: Albertina kirjotti:
Rakas sisar!
Teenkö oikein, sitä en tiedä; Bertha kehottaa minua ja Fidelia on jo kahdesti tempaissut kirjeen pois käsistäni, hän arvelee, että se vaan voi pahottaa meidän rakkaan veljemme Akselin mieltä. Mutta — minä en tiedä mitään muuta neuvoa — meitä pakottaa todellinen hätä. Me olemme jo pari kertaa Akselille kirjottaneet; hän ei ole mitään vastannut; hänellä on kai näinä huonoina aikoina paljon matkailemista ja tietysti paljo muitakin toimia — sillä nyt ovat tulleet ikävät valtiollisetkin seikat lisäksi, joista meilläkin täällä Swerinissä on ollut kaikenlaista kiusaa — ja sentähden luulen tekeväni oikein, että käännyn sinuun; sinä olet meille vastauksen antava. Sinä tiedät, että Aksel on ottanut ne rahat, jotka meidän isävainajamme oli pannut talteen meitä varten, ja että hänen aikomuksensa oli kiinittää ne Pümpelhageniin; hän lupasi meille viisi prosenttia korkoa niiden neljän ja puolen prosentin sijasta, jotka me ennen saaneet olimme — se ei olisi ollut tarpeesen, sillä me olisimme tulleet niilläkin toimeen — mutta hän lupasi lähettää meille korot säännölliset neljännes-vuosittain, mutta ei ole kuitenkaan lähettänyt niitä meille kolmeen vuosineljännekseen. Frida kulta, me emme olisi todellakaan siitä mitään puhuneet, jos ei meillä olisi todellinen hätä käsissä. Lisäksi tulee vielä, että meidän lankomme Breitenburg on käynyt meidän luonamme; hän ei tietänyt Akselin lainasta mitään, mutta kun hän sen kuuli, herjasi hän raa'alla tavallansa mitä hävyttömimmästi Akselia ja sanoi meitä kolmeksi tyhmäksi tyttötölleröksi. Hän pyysi saada nähdä meidän kiinityskirjaamme, jota emme voineet hänelle näyttää, koska Aksel tähän asti aina on unhottanut lähettää sen meille, ja sanoi meille sitte suoraan vasten silmiä, että me olimme rahamme menettäneet, sillä se oli yleisesti tunnettu asia, että Aksel huonon taloudenpitonsa kautta oli niin velkaantunut, että Pümpelhagen oli myytävä huutokaupalla. Me tiedämme tosin, mitä arvoa meidän tulee panna lankomme sanoihin, sillä hän on aina vihannut meidän rakasta, Akseliamme, ja mitenkä olisi mahdollista? Pümpelhagen myytävä? Satoja vuosia on se ollut meidän suvullamme! Sitä ei suuriherttua suvaitsisi: — ja me sanoimmekin sen hänelle — Fidelia hyvin kiivastuneena — silloin sieppasi Breitenburg hattunsa ja keppinsä ja sanoi raa'alla tavallansa: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän ruvennut myös konnaksi teitä kohtaan", jonka kuultoansa Fidelia juoksi esille ja näytti hänelle, missä ovi oli. Se oli kamala kohtaus, enkä minä milloinkaan olisi sinulle siitä kirjottanut, jollei minua olisi siihen pakottanut salainen pelko, että Aksel ja Breitenburg kerran saattaisivat sattua yhteen ja että he silloin, samoin kuin langokset Darmenburg ja Malzahn, kunniani loukkauksen tähden ampuisivat toinen toisensa kuoliaksi. Pidä sentähden vaaria Akselista, että hän välttää semmoista kohtaamista, ja jos joinkin mahdollista, toimita niin, että me saamme korkomme. Elonaikana aiomme tulla teitä katsomaan; me iloitsemme lapsellisesti jo edeltäpäin, että saamme taas nähdä teidän ja ne paikat, joissa me lapsina leikittelimme ja neitosina uneksimme ja jossa me — ah! — näimme herttaisen isämme eroavan näistä ilmoista. Niin, Frida, minä iloitsen siitä jo edeltäpäin ja Bertha ja Fidelia tekevät samoin, sillä me elämme oikeastaan vaan muistoista, sillä nykyinen elämämme on tyhjä ja ikävä. Ainoastaan silloin tällöin tulee joku rakkaan isävainajamme vanha ystävä ja kertoo meille, mitä mailmassa tapahtuu, ja on Berthasta ja minusta oikein liikuttavaa nähdä, kuinka meidän pieni Fideliamme, jonka luonto on niin hilpeä, viskaa syrjään kutimensa ja tarkasti kuultelee kaikkia. Häntä miellyttää nimittäin suuresti kaikki hoviuutiset. — Voi hyvin, Frida, anna anteeksi pajattelemiseni ja anna Akselille myötäseuraava kirje; minä olen kirjottanut hänelle vakaasti ja luottamuksella, mutta olen, niin paljon kuin mahdollista, välttänyt mieltä pahottavia sanoja. Elonaikana näemme toisemme.
Albertina von Rambow.
Swerin, Kesäkuun 11 p. 1848.
Frida luki kirjeen; mutta hän ei lukenut sitä loppuun, kun hän tuli sanoihin: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän myös ruvennut konnaksi", heitti hän kirjeen lattialle ja väänteli käsiänsä, hypähti pystyyn ja juoksi sinne tänne huoneessa ja huusi: "Se hän on! Se hän on!" — Lapsi lepäsi nukuksissa Fridan edessä, hän heittäytyi tuolille ja otti taas kirjeen käsiinsä ja luki nuo kauheat sanat uudestaan, ja se hirveä kuva, jonka hän vähää ennemmin oli tehnyt oman lapsensa vastaisuudesta, katosi kuin varjo, ja hänen edessänsä seisoi toinen, joka kirjavilla väreillään häikäsi hänen silmiänsä, ja tämä kuva oli nuo kolme sisarta ja kuvan alla oli kirjotettu: "Petetyt! Oman veljen pettämät!" ja sen takana seisoi hänen miehensä kuva, mutta epäselvästi, hän ei voinut oikein nähdä, mikä oli totta, mikä valhetta, ja kuvan alle oli kirjotettu: "Konna!" — Hirveätä! hirveätä! Nyt oli hän kaikki kadottanut! Kahdenkertaisesti kadottanut! Sillä hän ei ollut itse syypää tähän kadotukseen, syyllinen oli se mies, jota hän kerran oli rakastanut enemmän kuin omaa sieluansa. Tämä oli hirveätä! — Apua! apua! Pois tuo polttava häpeäpilkku otsasta, jota hän niin usein alttiiksiantavassa rakkaudessaan oli suudellut! Mutta millä? Ken voi auttaa? Ah, nimiä jolahti kyllä hänen päähänsä, paljo nimiä, mutta ne nimet häämöttivät etäällä jyrkkiin kallioseiniin piirrettyinä, joihin hän ei voinut saada jalansijaa. Hän väänteli käsiänsä tuskissansa, ja näköala kävi yhä ahtaammaksi, hän näki Pomukkelskopin ja Slusuhrin ja Taavetin nimet ja kavahti pystyyn ja viittasi kädellään, ikäänkuin tahtoisi hän karkottaa pois nämä aaveet, ja näköala kutistui kutistumistaan, mutta yht'äkkiä loisti hänelle hänen tuskissaan ja hädissään erään rouvasihmisen vanhat ystävälliset kasvot vastaan, nimittäin rouva Nüsslerin kasvot, ja ne näyttivät niin ystävällisiltä kuin silloin, jolloin rouva Nüssler suuteli hänen pientä lastansa.
Ja nuori rouva kavahti pystyyn ja huudahti:
"Hänellä on sydän, ihmisen sydän!"
Ulkona jyrisi ja iski salamaa ja vesi valui virtana alas taivaasta; nuori rouva sieppasi huivin päähänsä ja töyttäsi ulos sateesen.
"Armollisin rouva! Jumalan tähden!" huusi Karoliina Kegel, "sateesenko aiotte ja yöhön pimeään?"
"Anna minun mennä!"
"Ei, sitä en tee!" sanoi palvelustyttö ja juoksi hänen perästänsä.
"Ihmisen sydän, ihmisen sydän", jupisi nuori rouva raukka yhä itseksensä ja sade pieksi häntä kasvoihin, mutta siitä ei hän välittänyt; huivi oli hänellä kädessä, hän ei sitä ajatellut, hänen jalkansa luiskahteli liejuisella, pehmeällä tiellä, hän ei sitä huomannut, hänen sydämessänsä kuului yhä vaan ääni: päis! päis!
"Jos niin pitää olla, armollinen rouva, niin mennään sitte", sanoi Karoliina Kegel ja sieppasi huivin rouvan kädestä ja peitti sillä hänen päänsä ja kaulansa ja tarttui häneen lujalla kädellänsä ja kysyi: "Mihinkä?"
"Rouva Nüsslerin luo", sanoi nuori rouva ja jupisi taas: "ihmisen sydän".
Ja eräs ihmissydän tykki ihan lähellä häntä, mutta hän ei ajatellut sitä; mikään ei erota enemmän sydämiä toisistansa kuin sanat "käskeä" ja "totella". Frida oli aina ollut hyvä väkeänsä kohtaan ja jokaisen hyvänlaitaisuuden heidän puoleltansa otti hän rakkaudella vastaan; mutta tässä tuokiossa ei hän Karoliina Kegeliä muistellut, hänen koko olentoansa valtasi ajatus, että Aksel oli pelastettava häpeästä ja tahrasta, ja rouva Nüsslerin rehelliset kasvot loistivat hänelle vastaan läpi sateen ja yön lähimpänä, ainoana tähtenä. — "Hänen luoksensa! Hänen luoksensa!"
"Taivaan pyhät!" sanoi rouva Nüssler ja kävi akkunan ääreen, "Jokkum, mikä Jumalan ilma nyt riehuu!"
"Niin, äiti, mutta mitä voi sille tehdä?"
"Herranen aika!" sanoi rouva Nüssler ja istui taas varputuolilleen, "kenpä nyt olisi maantiellä kulkemassa! Minä kävisin pelosta puolikuoliaksi".
Rouva Nüssler ompeli ompelemistaan ja Jokkum imeskeli piippuansa ja kaikki tuvassa oli hiljaa ja ääneti. Silloin päästi Sulttaani Jokkumin tuolin alta äkkinäisen morahduksen, joka koirain kielellä merkitsee: "Mitä?" Kun hän ei mitään vastausta saanut, jäi hän tyynesti makaamaan, mutta yht'äkkiä nousi hän pystyyn ja kävi vanhoilla, jäykillä jaloillaan oven suuhun ja rupesi tavallansa kovasti haukkumaan.
"Sulttaani!" huusi rouva Nüssler. "Mikä tuon koiran on? — Etkö tahdo pysyä siivosti!"
"Äiti", sanoi Jokkum, sillä hän tunsi Sulttaanin yhtä hyvin kuinSulttaani hänen, "joku tulee".
Ja ovi aukesi samassa ja sisään horjui kalpea naishahmu ja rivakka tyttö piti häntä pystyssä ja talutti hänen rouva Nüsslerin sohvalle.
"Herranen aika!" huusi rouva Nüssler ja kavahti pystyyn ja tarttui nuoren rouvan molempiin käsiin, "mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut? — Taivaan pyhät, ja kokonaan läpimärkä!"
"Niin, Jumala paratkoon!" sanoi Karoliina. "Herranen aika, Jokkum, mitä sinä siinä istut ja töllistelet? Riennä Miinan luoksi. Miinan on tuleminen, ja Dortha saa keittää kukkaisteetä".
Ja Jokkum hypähti myös jaloilleen ja juoksi nyt kiireimmiten ulos ovesta, ja rouva Nüssler riisui liinan nuoren rouvan päästä ja pyyhki niistinliinalla veden pois hänen kasvoistaan ja kauneista hiuksistaan ja Miina lensi kuin nuoli sisään ovesta ja aikoi jotakin kysyä, mutta rouva Nüssler huusi: "Miina, tässä ei ole aikaa katsella ja kysellä; nouda heti verhojasi ja liinavaatteita minun makauskamariini".
Ja kun Miina oli mennyt, kysyi rouva Nüssler itse: "Karoliina Kegel, mitä tämä merkitsee?"
"Ah, rouva hyvä, minä en sitä tiedä; hän sai kai tänään illalla huonoja uutisia".
Ja Miina oli toimittanut tehtävänsä liukkaasti ja rouva Nüssler ja Karoliina veivät nuoren rouvan makauskamariin ja kun hän oli muuttanut vaatteet ja juonut teetä ja lepäsi rouva Nüsslerin vuoteella, tuli hän taas tunnollensa, sillä ainoastaan ruumiillinen voipumus oli hänen masentanut, ja vaikka ensimäinen isku ja se hirvittävä ajatus, ettei hänellä ollut ketään ihmistä luonansa, joka häntä voi auttaa, oli hänen tainnuksiin vienyt, tointui hän täällä taas pian, nähdessänsä nuo ystävälliset kasvot ja tämän lempeän olennon. Hän kohosi istumaan vuoteella ja katseli rouva Nüssleriä oikein luottavasti silmiin: "Te olette minulle kerran sanoneet, että jos minä tulen hätään, tahdotte te auttaa minua".
"Ja sen minä tahdonkin tehdä", sanoi rouva Nüssler hyvin liikutettuna ja silitteli Fridan käsiä, "sanokaa vaan, mitä teiltä puuttuu?"
"Ah, paljo!" huudahti nuori rouva, "meidän päivätyöläisemme ovat tyytymättömiä, meillä on velkoja, paljo velkoja, meidän kartanomme aiotaan myydä…"
"Ah, Jumala varjelkoon!" huudahti rouva Nüssler, "se ei suinkaan niin äkkiä voi tapahtua!"
"Sen minä voisin vielä kestää", pitkitti nuori rouva, "mutta eräs toinenkin asia on minut teidän luoksenne ajanut, ja sitä en voi enkä saa ikinä teille sanoa".
"Älkää sitä sitte sanokokaan, armollinen rouva! Mutta nämä eivät ole mitään naisten asioita, tähän tarvitaan miehen järkeä, ja jos teillä vaan olisi voimia, niin ajaisimme minun veljeni Kaarlon luoksi Rahnstädtiin".
"Ah, voimia minulla kyllä on; mutta kuinka uskallan minä ilmaantua miehen eteen, jonka…"
"A joutavia, armollinen rouva, te ette tunne häntä. — Jokkum!" huusi hän ulos ovesta, "Kristianin on valjastaminen hevoset, mutta hän tehköön joutua, ja liiku sinäkin sukkelammin. — Miina", huusi hän ulos toisesta ovesta, "saa heti tänne uusi päälystakkisi ja hattusi ja saalisi, me lähdemme ajamaan".
Kaikki pantiin sukkelasti toimeen, ja kun istuivat vaunuissa, sanoi rouva Nüssler Kristianille: "Kristian, sinä tiedät, etten minä mielelläni aja nelistä, mutta tänään aja, minkä käpälistä lähtee; puolessa tunnissa on meidän oleminen Rahnstädtissä. — He ehtivät muuten menemään levolle", sanoi hän, kääntyen nuoreen rouvaan päin.
Pikku asessori oli juuri lähtenyt pastorin rouvan luota kotiansa, Hawermann ja Bräsig olivat sanoneet "hyvää yötä" ja olivat menneet ullakkokamariinsa, ja Bräsig oli juuri aukaissut akkunan ja haistellut ulos ilmaan: "Kaarlo, kuinka hyvältä kajahtaa ilma ukkosen perästä, taivas on täynnä tuoksua;" samassa, ajoivat vaunut pastorin rouvan kuistin eteen, niin että huoneessa palavan kynttilän valo sattui suorastaan vaunuihin.
"Hyväinen Jumala!" huudahti Bräsig, "Kaarlo, siellähän istuu sinun rakas sisares ja Miina, ja näin keskellä yötä!"
"Eihän liene mikään onnettomuus tapahtunut?" sanoi Hawermann, otti kynttilän ja riensi ulos.
"Sisar kulta", kysäisi hän pikaisesti, kun hän tuli alas portaista ja rouva Nüssler astui häntä vastaan, "kuinka tulet sinä näin yölliseen aikaan tänne? — Ja Miina…" mutta samassa keskeytti hän puheensa, "armollinen rouva, te täällä tähän aikaan?"
"Sukkelaan, sukkelaan, Kaarlo!" sanoi rouva Nüssler, "armollisella rouvalla on jotakin sinun kanssasi puhumista kahdenkesken. Tee joutua ennenkuin toiset ehtivät saapuville!"
Hawermann aukaisi heti pastorin rouvan parhaimman huoneen, nuori rouva kävi edeltä, Hawermann perässä, ja hän kuuli vaan alun Bräsigin pakinasta portailla: "Tuhat tulimmaista! Mistähän he tulevat? Suokaa anteeksi, että olen paitahihoillani; Kaarlo onkin kummallinen ihminen, hän vei minulta kynttilän mennessään, enkä voinut pimeässä tuossa hopussa löytää takkiani. Mutta missä hän nyt on ja missä on Miina?"
Rouva Nüsslerin ei ollut tarvis vastata näihin kysymyksiin, sillä pastorin rouvan huoneesta tuli Lovisa kynttilä kädessä:
"Aa, täti kulta!"
"Lovisa, tuleppa sisään ja te, Bräsig, takki yllenne ja tulkaa tekin pastorin rouvan huoneesen", ja se tapahtui ja pastorin rouva yhtyi samaan seuraan, ja etehiseen tuli tyhjyys ja hiljaisuus, ja jos olisit pannut korvasi oikeanpuolista ovea vasten, niin — olisit kuullut kuinka nuori aatelisrouva teki vilpittömän, liikuttavan synnintunnustuksen vanhan pehtorin edessä, ensin kainostellen ja palavilla kyynelillä, sittemmin täydellä luottamuksella ja salaisella avun toivolla sydämessään, ja jos olisit kallistanut korvasi vasemmanpuolista ovea vasten, niin olisit kuullut rouva Nüsslerin valhettelevan mitä kauheimmalla tavalla, sillä hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että oli kai paras, koska kaikki kumminkin pitivät armollista rouvaa Miinana, antaa hänen käydä Miinasta, kunnes hänen asiansa oli selvillä, etteivät ahdistaisi häntä kysymyksillä, ja niin kertoi hän nyt, että Miina oli saanut hirveän hammaspoltteen ja että hänen Kaarlo-veljensä tiesi taikatempun sitä vastaan, mutta että se voitiin panna toimeen ainoastaan keskiyöllä kello kahdentoista ja yhden välillä ja varsin salaisesti; ja pastorin rouva sanoi, että hän piti semmoista epäkristillisenä tekona, ja Bräsig sanoi: "Minä en ole sinä ilmoisna tietänyt, että Kaarlo harjottaa taikatemppuja ja puoskaroimista".
Ja vähän ajan perästä pisti Hawermann päänsä sisään ovesta ja, sanoi: "Rouva Behrens, jättäkää ulko-ovi auki, minun on meneminen vielä vähän asioille, mutta tulen pian takasin", ja kun pastorin rouva tahtoi jotakin kysyä, oli Hawermann jo tiessänsä ja hän poikkesi sille kadulle, jonka varrella Mooses asui.
Luku 45.
Rahoista, jotka haisevat, ja rahoista jotka eivät haise. — Taavetti on vielä yhä liian nuori, ja Miinan sijasta katselee pastorin rouva Mooseksen silmiin. Rouva Nüsslerin valheet tulevat ilmi, ja pastorin rouva pitää saarnan. — Miksikä Mooseksen on pyyhkiminen silmiänsä yönutun liepeellä ja rupee viimein myös saarnaamaan. — Vaunut, kaksi kimoa edessä. — Miksikä Frans tallettaa Bräsigin kirjettä sydämellänsä. — Bräsig menee ahvenia onkimaan, Frans nukkuu, ja Hawermann menee talontakaiseen puutarhaan. — Jumalan auringosta ja Jumalan onnesta, maallisista ruusuista ja maallisista iloista.
Mooses oli jo hyvin vanha mies, mutta hänen ruumiinsa oli vielä varsin terve, ainoastaan käyminen kävi hänestä hyvin raskaaksi ja uni ei tahtonut iltasin tulla hänen silmäänsä; hän istui sentähden valveilla yöhön myöhäiseen, kun hänen Nuppusensa jo aikaa oli nukkunut, hän istui nojatuolillaan nojaten päätänsä tyynyyn ja muisteli mielessään vanhoja asioita — uusista ei hän enää mitään välittänyt. Taavetti loikoi silloin sohvalla ja pakisi pajatteli hänen kanssansa eli nukkui, miten sattui; mutta Taavetin kunniaksi on minun sanominen, ettei hän ollut minäkään poikkeuksena muista uskolaisistansa, hän hoiti huolella vanhaa isäänsä hänen vanhuudessaan, ja tämän juutalaistavan voisi moni kristitty ottaa noudattaaksensa. Tänä iltana pakisevat he keskenänsä.
"Taavetti", sanoi vanhus, "mitä olen minä sanonut sinulle? Sinä et saa ruveta mihinkään asioihin Pomukkelskopin kanssa".
"Jos minä olen niihin ruvennut, niin olen minä myös niistä hyvästi hyötynyt".
"Sinä olet koonnut poroa pääsi päälle, sinä olet syönyt lokaa".
"Ovatko rahat lokaa?"
"Pomukkelskopin rahat on tahrattu loalla".
"Isä, jos tahtoisit, niin voisimme tehdä suuren, kaupan:Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin".
"Miksikä?"
"No, suottansa vaan".
"Minä tahdon sanoa sinulle minkä tähden, Taavetti: sentähden ettei hän ole turvassa väkensä keskellä, että hän pelkää niiden polttavan hänen talonsa ja lyövän häntä päähän. Minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: minä en tee sitä kauppaa, sinä et tee sitä kauppaa; kauppa tulee tehdyksi, mutta sen tekee sinun ystäväsi notarius, hän on sinua viisaampi, ja sinä olet vielä liian nuori".
"Isä, minä…"
"Vaiti, Taavetti, minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: sinä tahdot tulla rikkaaksi, rikkaaksi yht'äkkiä. Katso, tuossa on ruukku, jolla on kapea kaula, se on puoliksi täytetty kultarahoilla; sinä pistät kätesi ruukkuun, kahmaset kourasi täyteen, etkä voi vetää kättäsi ulos; sinä pistät ruukkuun kätesi ja otat yhden rahan ja vedät kätesi ulos, ja pistät taas kätesi ruukkuun ja vedät sen taas ulos ja teet sitä siksi kunnes rahat ovat lopussa, ja sinä saat ne".
"Olenko minä kahmaissut kourani liian täyteen?"
"Vaiti, Taavetti, minä en ole vielä lakannut puhumasta: sinä näet kaksi miestä, toinen viskaa rahan kirkkaasen veteen ja toinen viskaa kourallisen rahoja tadeveteen. Sinä menet kylmään veteen ja kastut ja noudat rahan vedestä, ja raha on kirkas ja puhdas; sinä menet tadeveteen ja noudat kourallisen rahoja, ja ihmiset kääntyvät pois sinusta, sillä he tuntevat pahan hajun pistävän nenäänsä. Pomukkelskopp on viskannut rahansa sinua varten tadeveteen".
"Mutta ne eivät haise".
"Jos eivät ne haisekaan ihmisten edessä, niin haisevat ne Jumalan edessä; mutta ihmiset huomaavat myös niiden haisun, se tahtoo sanoa, kunnialliset ihmiset; mutta Pomukkelskopp ja notarius eivät sitä haista, sillä heistä on niiden haju mirhami ja pyhä savu".
Taavetti aikoi jotakin sanoa, mutta samassa koputettiin ovelle.
"Mitä nyt?" kysyi Taavetti.
Vanhus oli hiljaa; nyt koputettiin uudestaan, mutta kovemmin.
"Taavetti, mene aukaisemaan ovi".
"Mitä? Näin myöhäiseen?"
"Taavetti, aukaise ovi! Kun minä olin nuori ja matkailin pitkin maata, laukku selässä, koputin minä usein ovelle, ja minulle avattiin, nyt olen minä tullut vanhaksi ja seison taas oven edessä ja olen koputtava ja Abrahamin Jumala on sanova: laske Mooses sisään, hän on ihminen! Hän, joka koputtaa on myös ihminen. Aukaise ovi, Taavetti!"
Taavetti meni ja Hawermann astui sisään. "Taivaan pyhät!" huudahti vanhus, "pehtori!" "Niin, Mooses, älkää panko pahaksi; mutta minä en voinut muuta tehdä, minä pyytäisin saada puhua teidän kanssanne kahdenkesken".
"Taavetti, mene ulos!"
Taavetti veti suunsa vinoon, mutta meni kumminkin.
"Siitä ei mitään hyötyä", sanoi Mooses, "sillä hän seisoo kumminkin oven takana ja kuultelee".
"Se on ihan yhdentekevä, Mooses, sillä täällä en minä kumminkaan voi teille sanoa, mikä minun asiani on. Voitteko tulla minun kanssani minun asuntooni?"
"Hawermann, minä olen vanha mies".
"Niin kyllä, minä tiedän sen; mutta ilma on lämmin ja kuu on noussut; minä tahdon taluttaa teitä kädestä; niin, Mooses, minä tahdon kantaa teitä, jos niin tahdotte".
"No, mitä on sitte tapahtunut?"
"Mooses, minä en voi sitä teille täällä sanoa, teidän täytyy saada kuulla omilla korvillanne, nähdä omilla silmillänne. Te voitte tehdä hyvän työn".
"Hawermann, te olette kunniallinen mies, te olette olleet minun ystäväni nuoruudesta asti, te teette, mikä on oikein. Kutsukaa Taavetti".
Hawermann aukaisi oven — oikein! — siellä Taavetti seisoi, oven takana: "Herra pehtori, te ette saa viedä minun isääni tänä yönä, hän on vanha mies".
"Taavetti", huusi vanhus, "tuo tänne minun päälyssaappani!"
"Isä, ette saa mennä! Minä kutsun äitiä".
"Kutsu sinä vaan äitiä, minä menen!"
"Mitä aiotte tehdä, isä?"
"Minä aion tehdä kaupan, suuren kaupan".
"Sitte tulen minä mukaan".
"Taavetti, sinä olet vielä liian nuori, nouda tänne päälyssaappaat".
Ei muuta neuvoa ollut, Taavetin oli ne tuominen ja vetäminen isänsä jalkaan, Hawermann tarttui lujasti kiini vanhuksen käsivarteen, vanhus kahmas vasenpuoliseen takintaskuunsa henskelin puutteessa ja käydä tölppäröi vitkalleen ja askel askelelta Hawermannin sivulla pastorin rouvan asuntoa kohden.
Kun Hawermann Mooseksen kanssa rähmi yli pastorin rouvan kynnyksen, ei voinut se tapahtua ilman kolinaa, vaan Mooses töyttäsi ovea vastaan ja kompastui yli kynnyksen, niin että hän oli kaatua. Tämän tietysti kuuli pastorin rouva yhtä hyvin kuin kaikki toiset, jotka hänen luonansa olivat.
"Herranen aika, siinähän tulee Hawermann Miina raukan kanssa taas takasin", sanoi rouva Behrens, juoksi ovelle ja pisti päänsä ulos; mutta sen sijasta että hän luuli saavansa nähdä Miinan ajettuneet posket, seisoi Mooses hänen edessänsä yönutussaan, päälyssaappaat jalassa, vanhan ryppyisen naamansa kanssa, ja katseli häntä suurilla mustilla silmillänsä: "Hyvää iltaa, rouva Behrens!"
Pieni pastorin rouva hypähti takaperin melkein keskelle huonetta: "Taivaan pyhät!" huudahti hän, "Hawermannihan harjottaa tänä yönä kaikenlaisia taikatemppuja ja epäkristillistä menoa, nyt vetää hän vielä keskellä yötä vanhan juutalaisenkin tänne; mitä on juutalaisella Miinan hammaspoltteen kanssa tekemistä?"
Rouva Nüssleristä tuntui, kuin seisoisi hän kyökissään Reksowissa ja perkaisi kaloja ja olisi juuri tarttunut oikein kelvollisen hauen kiduksiin kiini, ja tuo hirviö hälväisisi hänen peukalonsa suuhunsa ja pusertaisi nyt hiljaa, varsin hiljaa hampaansa yhä syvemmälle hänen lihaansa ja hänen täytyisi olla alallaan, ettei hirviö veisi koko sormea. Miksikä olikaan rouva Nüssler valhetellut? Ja vielä päälliseksi semmoisia valheita, joiden joka silmänräpäys oli tuleminen ilmi.
"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "te olette kai nähneet vaan Mooseksen hahmun; hän itse ei se voi olla, sillä minä olin toispäivänä hänen luonansa ja silloin sanoi hän nimenomaan, ettei hän enää voinut käydä kadulle".
"Ah", puhkesi Lovisa tässä puhumaan, "isällä on varmaankin joku tärkeä asia vanhuksen kanssa toimitettavana, ja täti tietää sen ja on keksinyt vaan meidän hyväksemme tuon tarun Miinasta. Kuinka rupeisi isä näin yölliseen aikaan semmoisia tyhmyyksiä harjottelemaan!"
Hauki pusersi hampaansa syvemmälle rouva Nüsslerin lihaan, mutta hän itse puri vielä hammasta ja kärsi: "Aa, katsokaapa vaan!" huudahti hän. "kuinka kamalan viisas on tuo Lovisa! Viisaat lapset ovat vanhempainsa siunaus; mutta" — yht'äkkiä tempaisi hän nyt peukalonsa ulos hauen hampaista — "minä näkisin mielelläni, että sinä olisit vähän tyhmempi. Sillä minä tahdon suoraan sanoa: Miina ei olekkaan täällä, vaan täällä on armollinen Pümpelhagenin nuori rouva; hänellä on jotakin asiaa Kaarlolle ja Moosekselle".
Nyt suuttui pieni pastorin rouva pahasti, niin hyvin sentähden ettei hänelle ollut asiasta tietoa annettu, vaikka hänellä omassa huoneessaan oli siihen lähin oikeus, kuin myöskin sentähden että hän monen, pitkän vuoden kuluttua nyt ensimäisen kerran eläissään tuli huomaamaan, että rouva Nüssler, hänen vilpitön naapurinsa, voi valhetella oikein kauhistavalla, epäkristillisellä tavalla: "Ja tämän olette meille valhetelleet suoraan vasten silmiä?" sanoi hän.
"Niin, rouva Behrens, sen olen tehnyt", sanoi rouva Nüssler muodolla semmoisella, kuin olisi hän ihan oikeassa.
"Rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva ja näytti siltä, kuin olisi näkymätön käsi käärinyt takaapäin hänen yllensä pastori vainajan papinkapan, "valhetteleminen on kauhistava synti, epäkristillinen teko".
"Sen minä kyllä tiedän, rouva Behrens; minä en valhettelekaan milloinkaan omaksi edukseni. Kun minä valhettelen, niin valhettelen vaan muiden ihmisten hyväksi. Minun tuli sääli, että nuorta rouva raukkaa, joka on niin onneton, täällä vaivattaisiin liiaksi kysymyksillä, ja koska kaikki häntä täällä pitivät Miinana, niin sanoin minä vaan: 'Niin aina' ja valhettelin pikkusen lisäksi".
Mutta nyt näytti siltä, kuin kiinittäisi tuo näkymätön käsi myöskin pastori vainajan papinkauluksen rouva Behrensin leuan alle, ja hän pitkitti: "Rakas ystävä, te olette mitä pahimmassa tilassa, te valhettelette vielä tässä silmänräpäyksessäkin, te pidätte hyvänä, mikä on paha, te valhettelette…"
"Teidän suosiollisella luvallanne, rouva Behrens", puuttui tässä Sakarias Bräsig puheesen ja kallistui kokonaan entisen kultasensa puolelle, "minä olen ihan samaa mieltä kuin rouva Nüssler. Näettehän, viime viikolla huusi kaupungin viskaalin rouva minua ja kysyi hyvin ystävällisesti: Herra pehtori, onko se totta, että pastorin rouva on ollut ojanteessa tavottelemassa nuorta…"
"Bräsig!" huudahti pieni pastorin rouva ja hypähti pystyyn, ja papinkappa ja kaulus katosivat.
"Olkaa huoletta!" sanoi Bräsig ja loi silmäyksen Lovisaan, "kyllä minä siihen mutkan muistin. — Ei, sanoin minä viskaalin rouvalle, se on ilkeä valhe. Ja niin valhettelin minä teidän hyväksenne, rouva Behrens, ja jos minua sentähden kerran kärvennetään helvetissä, niin pyydän minä teitä, että hyväntahtoisesti lähetätte minulle virvotusta taivaasta".
Pastorin rouva aikoi jotakin sanoa, mutta samassa pisti Hawermann päänsä sisään ovesta: "A, Bräsig, tuleppa pikkusen ulos".
"Hawermann…" alotti pastorin rouva.
"Rouva Behrens, minä tulen heti takasin".
Bräsig meni.
Etehisen toisella puolella oli ollut yhtä vilkasta pakinaa, mutta toiseen suuntaan. Kun Hawermann tuli Mooseksen kanssa pastorin rouvan vierashuoneesen, nousi nuori rouva ylös sohvalta; Mooses hämmästyi.
"Armollinen rouva von Rambow", sanoi Hawermann ja kääntyi nuorta rouvaa kohden, "tässä on minun vanha ystäväni Mooses; mutta hän on hyvin väsynyt käymisestä. Te suotte sentähden anteeksi, armollinen rouva", ja niin puhein vei hän Mooseksen istumaan sohvalle ja hankki tyynyjä hänen selkänsä ja niskansa taa. Kun vanhus hieman oli tointunut, kysyi Hawermann: "Mooses, tunnetteko armollista rouvaa?"
"Olenhan minä nähnyt hänen ajavan taloni ohitse; olenhan nähnyt hänen kävelevän Pümpelhagenin maantiellä; minä olen häntä tervehtinyt ja hän on ystävällisesti tervehtinyt minua takasin".
"Mooses, te tiedätte, että herra von Rambowilla on velkoja, paljo velkoja".
"Sen tiedän".
"Te olette myös sanoneet ylös velkanne".
"Se on totta".
"Mooses, teidän on peräyttäminen velkomisenne; teidän rahanne ovat varmassa tallessa".
"Mikä on varma? Puhuinhan teidän kanssanne asiasta jo keväällä. Nykyisinä aikoina ei ole maatila enää varma, ainoastaan mies on varma, herra von Rambow ei ole mikään varma mies, hän on huono maanviljeliä, hän on hevosnarri, hän on pel…"
"Vait! Muistakaa, että hänen rouvansa on täällä meidän luonamme".
"No, minä muistan".
Frida kärsi kamalia tuskia. Tuokion aikaa kesti äänettömyyttä. Hawermann alotti uudestaan: "Jos keksittäisiin joku keino, jos pantaisiin kartano arennille…"
"Kuka arenteeraa nykyaikana?" muistutti Mooses.
"Tahi jos saataisiin herra von Rambow suostumaan, että hän ottaisi kelvollisen pehtorin ja luopuisi itse kokonaan maanviljelystoimista…"
"Hawermann", puuttui Mooses puheesen: "Te olette vanha mies, te olette viisas mies, te tunnette mailman ja tunnette herra von Rambowin, oletteko nähneet ketään herraa, joka on sanonut: minä en tahdo enää olla herra, minä annan toisen olla herrana?"
Hawermann joutui hämille tästä kysymyksestä, hän loi kysyvän silmäyksen nuoreen rouvaan, ja Frida loi silmänsä alas ja sanoi: "Minä pelkään herra Mooseksen olevan oikeassa, minä pelkään, ettei mieheni suostu siihen".
Mooses katsahti mielihyvällä nuorta rouvaa ja jupisi itseksensä:"Viisas vaimo, rehellinen vaimo".
Hawermann oli pulassa, hän istui ja arveli aprikoi päässään, vihdoin sanoi hän: "No Mooses, jos nyt rouva von Rambow, eli minä, eli asianhaarat saisivat nuoren herran siihen suostumaan, ja jos velkojien vakuudeksi vähitellen saataisiin laillisesti vahvistetuksi, että hän luopuu talouden pidosta ja antaa kelvollisen pehtorin hoitaa talontoimia, peräytättekö sitte velkomisenne?"
"Minä peräytän sen vuodeksi, ehkäpä kahdeksikin".
"Te annatte siis rahanne olla kiinitettynä kartanossa; mutta hänellä on vielä muitakin velkoja, ne ovat maksettavat; Pomukkelskopilla on 8000 taaleria saatavaa".
"Sen tiedän", sanoi Mooses itseksensä.
"Sitte on vielä velkoja kauppamiehille, käsityöläisille, joita ei vuosikausiin ole maksettu; ja palvelusväki on maksettava ja talon kalusto kuntoon pantava, niihin menee myöskin noin 6000 taaleria".
"Sen tiedän", sanoi Mooses.
"Mutta sitte on vielä 13000 taalerin velka Swerinissä, joka kaikella muotoa on suoritettava".
"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "siitä en tiedä rahtustakaan".
"Niin, ja sitte", sanoi Hawermann varsin tyynesti, "tarvitsemme vielä pari kolme tuhatta taaleria käsirahoja, että voimme voimakkaasti ja järjellisesti ryhtyä uudestaan maata viljelemään".
"Herjetkää, herjetkää! Nämä ovat ikäviä asioita, varsin ikäviä", huudahti Mooses ja näytti siltä, kuin aikoisi hän nousta ylös sohvalta.
"Malttakaa, Mooses! Minä en ole vielä lopussa".
"Herjetkää, herjetkää! Minä olen vanha mies, minä en rupee semmoisiin asioihin", ja hän nousi seisoalle ja valmistelihe lähtöön.
"Kuulkaa minua toki ensiksi loppuun, Mooses! Teidän ei ole tarvis antaa rahoja — ne nousevat kai noin 31000 taaleriin; toiset, taatut henkilöt antavat rahat; teidän on vaan Juhannukseksi hankkiminen ne".
"Abrahamin Jumala! Minun onnäinäaikoina neljäntoista päivän kuluessa hankkiminen yksineljättä tuhatta taaleria!yksineljättä tuhatta taaleria! ja ne narreille, jotka ajattelemattomuudessaan ryhtyvät tämmöisiin toimiin!"
"No, Mooses, älkää olko millännekään! Kirjottakaa nimet ja summat, jotka minä teille mainitsen. — Tunnettehan rouva Behrensin? Kirjottakaa rouva Behrensin puolesta 5000 taaleria".
"Niin, minä tunnen hänen, hän on hyvä rouva, auttaa köyhiä; mutta miksikä pitää minun kirjottaa?"
"No, kirjottakaa vaan".
Mooses otti lompakon povestaan, kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti:"No, minä kirjotin: 5000 taaleria".
"Tunnettehan Bräsigin?"
"Enköhän tuntisi Bräsigiä? Ken ei tunne Bräsigiä? Hän on hyvä mies, hauska mies, kävi aina minun luonani, kun minä sairas olin, tahtoi tehdä minusta kansanmiehen, vaati, että pitäisin puheita reformiyhtiössä; mutta hän on kuitenkin hyvä mies".
"Kirjottakaa hänen puolestansa 6000 taaleria. — Minun lankoniNüsslerin tunnette kai myöskin?"
"Olenhan minä aina ostanut häneltä villoja. Hän on hiljainen mies ja hyvä mies, polttelee tupakkia; mutta hän ei ole mies, vaimo on mies".
"No, kirjottakaa sitte minun sisareni puolesta 13000 taaleria".
"Sitä en kirjota. Hän on nainen, varova nainen; hän on aina tinkinyt kahdesta groschenista leiviskältä".
"Kirjottakaa! Minun sisareni on vielä tänä yönä itse teitä siihen kehottava. — No niin! ja kirjottakaa nyt vielä minun puolestani 7000, niin saamme yhteensä 31000 taaleria".
"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "te tahdotte viskata pois rahanne, jotka te hiellä ja työllä olette ansainneet, joita olette säästäneet vanhain päiväinne varaksi, ainoan lapsenne hyväksi! — Ja kenenkä edestä te tämän teette? Nuoren miehen edestä, joka on tahtonut teidän ampua, joka on leikannut teiltä kunnian, joka on kohdellut teitä kuin koiraa?"
"Se ei teihin koske, Mooses, se on minun asiani. Me…"
Tähän asti oli nuori rouva istunut alallansa kauheissa tuskissa ja oli tukehduttanut mitä katkerimmat tunteensa, mutta nyt ei hän enää voinut itseänsä pidättää, hän hypähti ylös ja juoksi Hawermannin luo, laski molemmat kätensä hänen olkapäillensä ja huudahti: "Ei, ei! Se ei saa tapahtua! Nämä kunnon ihmiset eivät saa meidän tähtemme joutua onnettomuuteen. Koska itse olemme syypäät, niin tahdomme myös itse kärsiä. Minä tahdon kärsiä, ah, ja Aksel on myös kärsivä — tämän onnettomuuden ja häpeän! Mutta — mutta —" tässä huudahti hän ehdottomasti: "nuo raukat sisarukset!"
Hawermann tarttui hiljaa hänen uumillensa ja vei hänen takasin istuimelle ja kuiskasi hiljaa hänelle: "Olkaa huoleti! Te olette antaneet asianne minun huostaani; minä ajan sen loppuun, onnelliseen loppuun".
Ja Fridan silmistä purskahti kyynelvirta.
"Hyväinen Jumala!" sanoi Mooses itseksensä ja pani lyijykynänsä lompakkoon, "nyt rupee nuori rouvakin jalomieliseksi. — Onko tämä rahan lainaamista? Tämä ei ole mitään rahan lainaamista. Ja kaikki ovat he kumminkin rehellisiä ihmisiä! Tämä voi saada, vielä vanhan miehenkin itkemään", ja hän pyyhkeili yönuttunsa liepeellä kyyneliä pois silmistänsä. — "Nyt saadaan nähdä, mihinkä juutalainen kelpaa".
Hawermann oli mennyt ulos ovesta ja oli kutsunut Bräsigin toiselta puolelta, oli jo etehisessä ilmottanut hänelle, mistä kysymys oli, ja tuli nyt hänen kanssansa sisään. Bräsig astui esille niin omituisen näköisenä, että Hawermannin itseksensä oli hänelle suuttuminen, puoliksi näytti hän semmoiselta, kuin olisi hän menossa markkinoille jotakin myymään, puoliksi semmoiselta kuin olisi hänellä joululahjat taskussaan. Haarat niin harillaan kuin mahdollista, lähestyi hän Moosesta ja sanoi: "Mooses, mitä Kaarlo Hawermann minun puolestani on allekirjottanut, vahvistan minä,Sakarias Bräsig, nimelläni; on minulle ihan yhdentekevä, joko puhtaassa rahassa tai valtiopapereissa; mutta vasta uudeksi vuodeksi".
"Hyvä", sanoi Mooses, "te olette taattu mies, herra pehtori, kyllä minä rahat hankin".
Bräsig lähestyi armollista rouvaa, joka istui nojaten kyynärpäällään pöytään ja peittäen silmiään kädellänsä, ikäänkuin olisi kynttilän valo hänelle haitaksi; Bräsig teki syvän nojon, kysyi kuinka voitiin ja kun nuori rouva tähän oli vastannut, kysyi Bräsig: "Ja kuinka voi nuori herra von Rambow?"
Frida vavahti, ja Hawermann, joka oikeastaan oli aikonut kutsua asianomaiset sisään yksitellen, havaitsi että nyt oli aika käydä väliin, ettei Bräsig kaikessa viattomuudessaan kysymyksillä ja puheilla saattaisi nuorta rouvaa kokonaan hämille.
"Sakarias", sanoi hän, "tee hyvin ja kutsu rouva Behrens ja minun sisareni tänne, Lovisa voi myöskin tulla".
"Kyllä vaan, Kaarlo", ja tuokion perästä tuli hän niiden kolmen naisen kanssa takasin.
Rouva Behrens riensi heti nuoren rouvan luo ja halasi häntä sydämellisesti eikä voinut hillitä itseänsä, vaan rupesi katkerasti itkemään, ja Lovisa seisoi vieressä, tuntien rinnassaan mitä suurinta ja syvintä sääliväisyyttä.
"Abrahamin Jumala!" puhui Mooses itseksensä, "mikä yö tämä on! He aikovat tehdä rahakauppoja ja itkevät toinen toisensa nähdessänsä ja puristelevat toinen toisensa kättä ja halailevat toinen toisiansa ja ovat jalomielisiä ja helläsydämisiä toinen toisellensa ja minun vanhan miehen antavat he istua aamuun asti. — Neiti Hawermann", sanoi hän ääneensä, "kun suloisten tunteittenne vallasta olette vähän toipuneet, noutakaa minulle pieni siemaus viiniä; minä olen vanha mies".
Lovisa juoksi ulos ja toi pullon viiniä ja lasin, ja Bräsig virkkoi: "Lovisa kulta, noudappa minullekin lasi!" sillä hänen jolahti kai päähänsä, panna vielä tänä yönä Mooseksen kanssa pienet, hauskat juomingit toimeen, ja hän istui Mooseksen viereen ja rupesi hänen kanssansa kilistelemään: "Teidän terveydeksenne, Mooses!" Mutta siitä ei tahtonut mitään syntyä, sillä Mooseksella ei näyttänyt olevan halua, ja Hawermann toi sisarensa esille ja Mooses kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti. Rouva Nüsslerin perästä tuli pastorin rouva, Mooses kirjotti taas, ja ilman että nuori rouva, joka Lovisan kanssa istui nurkassa, havaitsi mitään, saatiin kaikki valmiiksi ja Mooses nousi istuimeltaan ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Minä tahdon ilmottaa teille että ne yksineljättä tuhatta taaleria on taattu ja kaikki nimet ovat hyviä; mutta tämä ei ole mitään rahakauppaa, jalomielisyyttä on tämä. No, mitäpä siitä? Minä olen juutalainen, minä hankin rahat. Mutta minä olen vanha mies, minä olen varova mies. Jos ei herra von Rambow tahdo antaa, talouden ohjia pehtorin haltuun eikä vahvista sitä oikeudessa; sitte asia lahoo, minä en hanki rahoja, hullu sitä tehköön. — Kun minä haudataan kirkkotarhaan kuusien suojaan, johon olen rahallani teettänyt aitauksen, silloin eivät saa ihmiset sanoa: niin, kyllä hänkin teetti itselleen aitauksen; mitä hyvää nyt tuommoisesta tammipuisesta aitauksesta? Saattihan hän vähän ennen kuolemaansa koko joukon kunnon ihmisiä perikatoon, tehdäksensä vaan rahakauppojansa. Niin kävi rouva Nüsslerin, rouva Behrensin, Hawermannin ja samoin herra Bräsigin. — Minä olen harjottanut kauppaa nuoruudestani asti, ensin pussi selässä, sitte maantuotteilla ja villoilla ja viimein rahoilla, ja kauppamiehenä tahdon minä myös kuolla, mutta varovaisena kauppamiehenä. — Tulkaa, herra Hawermann, tarttukaa minun käteeni ja viekää minua taas kotia. Hyvää yötä, rouva Nüssler, sanokaa terveisiä Jokkumille, hänen on tuleminen minua katsomaan. Hyvää yötä, herra pehtori Bräsig, käykää tekin minun luonani, mutta älkää enää saarnatko reformista, minä olen vanha mies. Hyvää yötä myös, neiti Hawermann, kun käytte minun taloni ohitse, tervehtikää minua taas niin ystävällisesti, kuin viimenkin. Hyvää yötä, rouva Behrens, kun tänään menette levolle, voitte sanoa: paljaita kunniallisia ihmisiä oli minulla tänään majassani; vanha juutalainenkin oli kunniallinen mies". Nyt lähestyi hän Fridaa: "Hyvää yötä teillekin, armollinen rouva, te olette tänään itkeneet, sillä te ette ole tottuneet tämmöisiin asioihin; mutta älkää olko millännekään, kaikki tulee taas hyväksi; teillä on uusi ystävä, vanha juutalainen; mutta te olette saaneet vanhan juutalaisen itkemään, sitä ei hän ole unhottava, sillä kyyneleitä ei hänellä ole enää jälillä monta".
Hän kääntyi poispäin ja lausui vielä kerran: "hyvää yötä!" katsomatta taaksensa ja Hawermann talutti hänen ulos ovesta ja Lovisa näytti valkeata. Sisällä huoneessa oli kaikki hiljaa; jokaisella oli omat ajatuksensa. Ensimäinen, joka toipui, oli rouva Nüssler; hän huusi Kristianille, joka nukkui etehisessä, että hän valjastaisi hevoset. Kristian liikkui tänäpänä eli oikeimmin tänä yönä ihan toisella tavalla kuin tavallisesti, sillä kun Hawermann palasi Moosesta saattamasta, nousivat armollinen rouva ja rouva Nüssler jo vaunuihin, ja hän ehti tuskin enää sanomaan nuorelle rouvalle pari ystävällistä, lohduttavaa sanaa, kun samassa rouva Nüssler lausui: "Hyvää yötä! Kaarlo! Armollisen rouvan täytyy rientää lapsensa luo. Kristian, aja Pümpelhageniin!" ja niin lähtivät he matkoihinsa.
Hawermann seisoi vielä ajatuksissaan tiellä ja katseli vaunujen menoa ja aikoi juuri palata huoneesensa, kun samassa eräät toiset vaunut tulivat näkyviin kadulla ja vaunujen edessä häämötti kuutamossa kaksi kimoa. Vanhus oli väistynyt pois tieltä ja seisoi nyt ovella, hänen tyttärensä oli jättänyt häntä varten kynttilän palamaan etehiseen, ja vanhuksen vartalo muodosti selvän varjon valkeata vastaan. Hän tahtoi toki nähdä, kuka näin myöhään eli oikeammin näin varhain ajeli heidän rauhallisella kadullansa. Vaunut tulivat lähemmäksi, ne seisahtivat huoneen eteen.
"Ota ohjakset!" kuului eräs ääni, joka vanhuksesta tuntui hyvin tutulta, ja eräs mies heitti etuistuimelta ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi samassa vaunuista maahan.
"Hawermann! Hawermann! Vieläkö minua tunnette?"
"Frans! Herra von Rambow!"
"Mitä täällä on tapahtunut, kun näin myöhäseen ollaan valveilla?" ja hän lykkäsi vanhuksen takaperin, "eihän vaan mikään onnettomuus ole sattunut?"
"Ei — Jumalan kiitos, ei; minä olen sen teille heti ilmottava".
Ja nuori mies halasi vanhusta ja pusersi häntä, rintaansa vasten ja suuteli häntä yhä uudestaan, ja tämä ei ollut mikään onnettomuus, vaan onni, mutta onnettomuus oli kuitenkin tarjolla, sillä sisällä tuvassa istui tyttö; veri oli paennut hänen kasvoistansa ja nuo suuret silmät suurenivat suurenemistaan ja tähtäsivät tuijottivat ovea ja kädet tavottelivat sydäntä kohden, ja kun hän tahtoi nousta, tuntui siltä kuin vapisisi maa ja jyrisisi ylhäällä ukkonen ja iskisi iskemistään salamoita hänen sydämeensä. Hän ei oikein tietänyt mitenkä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli se rauhallinen puutarha, johon hän vuosikausien kuluessa oli istuttanut kainoja kukkiansa, jonka varjokasten lehvikköjen suojasta hän niin usein oli katsellut iltatähteä ja jonka hiljainen yö aina oli peittänyt vaippaansa, tämä puutarha tuli nyt hänen näkyviinsä salamojen ja ukkosen tulen häikäsevässä valossa, ja kun nyt rajuilma oli mennyt ohitse ja sydän oli tullut viihdytetyksi, paahtoi sitä aurinko niin kirkas ja polttava, että hänen olisi pitänyt kääntää siitä silmänsä pois, mutta hän ei sitä voinut tehdä, sillä hänen rauhallisessa puutarhassaan teki auringon säde ihmeitä: nuo kainot orvonkukat muuttuivat morsiusseppeleen punasiksi ruusuiksi ja tummain illakkojen tuoksu muuttui satakielen houkuttelevaksi, viehättäväksi lauluksi, joka ilmotti että nyt oli rakettava pesä, jossa rakkaus ja kevään ilo oli asuva. Ja hänen kätensä vaipuivat alas, ja sydän tykki vapaasti ja täysinäisenä, ja kun Frans tuli sisään Hawermannin kanssa käsi kädessä, silloin heittäytyi Lovisa hänen rinnallensa ja maa ei enää vapissut hänen allansa eikä ukkonen jyrissyt hänen päänsä päällä eikä mikään salama iskenyt häneen; mutta kaikki loisti täydessä kirkkaassa valkeudessa hänen ympärillänsä! Ja he haastelivat toinen toisensa kanssa, paljon haastelivat he keskenänsä: "Frans!" — "Lovisa!" eikä kukaan ymmärtänyt heidän kieltänsä, vaikka kaikki seisoivat heidän ympärillänsä, sillä siitä oli jo aikoja kulunut, kun he olivat tätä kieltä kuulleet, ja ymmärtää piti sitä kumminkin; silloin tuli pehtori Bräsigin surku noita nuoria, jotka olivat lentämäisillään iäksi päiväksi pois maasta yli pilvien, ja hän vetää nytkäytti heidät taas takasin maahan: "Rouva Behrens", sanoi hän, "kun minulla oli yht'aikaa kolme morsianta, silloin…"
"Ettekö häpee, Bräsig" huudahti pastorin rouva kyyneltensä kesken.
"Rouva Behrens, sitä samaa sanoitte te minulle, kun minä tohtori Örtlingin kautta kirjotin nuorelle herralle von Rambowille Parisiin; mutta minua ei silloin hävettänyt, enkä minä häpee tänäänkään; minä en ole ylimalkaan milloinkaan koko elämässäni hävennyt. Sillä näettehän, rouva Behrens", ja hän asettui pastorin rouvan eteen haarat harillaan ja niisti taas nenäänsä, mutta ylöspäin ikäänkuin olisi jotakin sattunut hänen silmiinsä: "näettehän, rouva Behrens, minä olen viime aikoina pannut toimeen monta kohtausta: ensiksikin valtaojanteessa…"
"Bräsig!" huudahti pastorin rouva.
"Olkaa ihan huoleti, rouva kulta, minä en sano mitään ja minä valhettelen kyllä teidän hyväksenne, jos niiksi tulee. Toiseksi: Gottliebin ja Liinan kirsikkapuussa; kolmanneksi: Rudolfin ja Miinan samassa puussa, mutta sitä ette saa kummaksua, jos vähän siitä ylpeilen, että olen pannut toimeen liiton Rahnstädtin ja Parisin välillä".
"Niin", sanoi Frans ja astui jo toisella askelella taas maahan, "sen olette te tehneet ja minä kiitän teitä oikein sydämestäni teidän kauniista, ihanasta kirjeestänne; tässä se on, minä olen aina kantanut sitä povessani".
"Hm", sanoi Bräsig, "vai aina povessanne. Sangen suuri kunnia minulle! Mutta sanokaa minulle ihan suoraan: oletteko tallettaneet kirjettä povessanne minun kyhäelmäni tähden — sillä, Kaarlo, sitä et voi sinä kieltää, että minä pastori Behrensin luona olin sinua aina etevämpi kirjeen kirjoittamisessa — vai oletteko sitä tallettaneet sentähden, että paperi oli Lovisalta?"
"Molemmista syistä!" huudahti Frans heleästi nauraen, "mutta myöskin niiden iloisten uutisten tähden, joita kirjeenne sisältää. Niin", sanoi hän ja lähestyi Hawermannia ja halasi häntä, "nyt on tuo turha tuskitteleminen lopussa, nyt on viimeinenkin tekosyy, joka meidän yhtymistämme esti, kadonnut", ja hän lähestyi Lovisaa ja antoi hänelle suudelman, ja tämä suudelma oli omituinen suudelma, sillä sitä voi jakaa kahdellatoista ja tulos oli vielä yhä täysi suudelma.
"Herranen aika", sanoi rouva Behrens vihdoin, "aamu koittaa jo sisään akkunasta".
"Niin, rouva Behrens", sanoi Bräsig, "ja te valvotte koko yökauden, vaikka, olette vanha nainen, ettekä semmoiseen tottunut; teidän pitäisi mennä levolle".
"Bräsig on oikeassa", sanoi Hawermann, "ja sinä, Liisa, mene myös levolle".
"Tule, lapseni", sanoi pastorin rouva ja tarttui Lovisan käteen, "huomenna on myöskin päivä, ilopäivä", ja pastorin rouva suuteli häntä. "Nyt tulevat sinun ilopäiväsi ja niissä elän minä oman nuoruuteni uudestaan!"
He menivät.
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann.
"Miks'ei vaan Frans?" kysyi tuo nuori mies.
"No olkoon menneeksi, Frans, rakas poikaseni, sinä saat levätä ylhäällä minun vuoteellani Bräsigin luona, minä…"
"Minä en voi levätä", puuttui Frans puheesen.
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei myöskään ensinkään nukuta, minun lepoaikani ja yöuneni on mennyt" — hän lähestyi akkunaa, aukaisi sen ja katseli ulos ilmaan, — "Kaarlo, minusta näyttää siltä kuin ottaisi ahven tänä aamuna syödäksensä. Ulos on minun meneminen, täällä tuntuu oloni tuskalliselta, minä menen onkimaan; minä menen Reksowin metsään Laubanin järvelle, siellä tiedän minä paikan, jossa suuria ahvenia asuskelee. Hyvästi siis, nuori herra von Rambow, hyvästi, Kaarlo, pidä hauskaa vastaisen vävysi kanssa". Ja niin puhein lähti hän.
"Mutta mikä oli syynä, rakas appi", sanoi Frans, "että minä tapasin teidän kaikki vielä näin myöhäiseen valveilla? Minä lähdin heti matkaan Parisista, saatuani Bräsigin kirjeen, olen matkannut yöt, päivät, ja toispäivänä saavuin maatilalleni. Mutta siellä oli niin paljo toimimista — minun pehtorini eroaa, hän menee naimisiin —, niin että minä vasta eilen aamulla tähän aikaan voin lähteä tänne. Mutta minä olin lähettänyt edeltäpäin hevosia varaksi, ja kun tänne saavuin — niin, minä tahdon sen tunnustaa", — ja hän nauroi hieman — "täytyi minun kumminkin saada nähdä se huone, jossa Lovisa lepäsi. Ja niin tapasin minä teidän vielä valveilla".
"Ah", huokasi Hawermann, "syy siihen oli sangen ikävä. Se tapahtui Pümpelhagenin nuoren herran von Rambowin tähden, nuori rouva oli täällä itse. Hän on kärsinyt kamalasti; mutta sitä ei voinut hän välttää; ja kuitenkin on kaikki vielä epätietoista. Jospa te… sinä olisit tullut puolta tuntia ennemmin, niin olisi, luullakseni, kaikki selvillä".
Ja nyt kertoi hän, mitä oli tapahtunut ennen ja sittemmin, hän kertoi kaikki niin vilpittömällä sääliväisyydellä, niin sydämellisellä avun toivolla, että Fransin povessa heräsi palava halu saada auttaa; ja paras seikka oli, että hän voi auttaa. Hänellä oli sattunut olemaan rehellisiä holhojia ja kelvollisia ja kunnon pehtoreita; hänen varansa ja omaisuutensa oli kasvanut heidän käsissänsä ja sittemmin myös hänen omissa käsissään, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä välikappaleena, vajotaksensa irstaisuuden ja tuhlaamisen pohjattomaan kuiluun, ja tyhmyyksiä tekemästä oli varjellut häntä hänen selvä järkensä. Nyt voi hän kiittää onneansa, sillä hänellä ei ollut ainoastaan halua tekemään hyvää, hänellä oli myös kykyä siihen.
Paljon he nyt haastelivat keskenänsä ja mitä toinen tahtoi, sitä tahtoi toinenkin ja molemmat he tahtoivat auttaa; ja suostuttiin siitä, että Fransin piti vielä tänään puhua asiasta Mooseksen kanssa. Mutta kaikesta avosydämisyydestä huolimatta oli kummallakin vielä oma salaisuutensa: Hawermann ei uskaltanut sanoa mitään Akselin velasta sisaruksille, sen oli nuori rouva vedet silmissä ja sydämen tuskalla hänelle uskonut, se ei ollut hänen omansa, se oli toisen tavaraa ja se oli kalliisti maksettu ja kalliisti ansaittu. Fransilla oli myös salaisuutensa; mutta se mahtoi olla hyvä salaisuus, sillä hänen kasvonsa näyttivät niin ystävällisiltä, ja mielihyvillään heitti hän toisen jalkansa sohvalle, ja mielihyvillään veti hän toisenkin perästä, ja hän nyykäytti päätään niin ystävällisesti Hawermannille, hänen puhellessaan, ja hän nyykäytteli päätään uudestaan, kunnes hän vihdoin nukahti. Nuoruus ja luonto otti voiton. Ja vanha Hawermann nousi hiljaa istuimeltaan ja katseli Fransia kasvoihin, joissa viimeiset iloiset ajatukset vielä kuvastelivat, niinkuin ilta-auringon säteet kuvastelevat kirkkaan, levollisen, läpikuultavan järven pinnalla, ja hän meni ja toi peiton ja levitti sen hiljaa Fransin päälle, ja kävi pieneen talontakaiseen puutarhaan ja istui lehvikköön, jonka hän muutamia vuosia sitte suruissaan ja huolissaan oli istuttanut, ja katseli akkunaa kohden, jossa hänen tyttärensä nukkui. Niin, nukkuiko hän? Ken voi nukkua, kun aurinko paistaa kirkkaasti sydämeen? Ken voi nukkua, kun jokainen ääni muodostuu rakkautta ja onnea kaikuvaksi säveleksi. — Hiljaa helähti puutarhan veräjän linkku ja valkeassa aamupuvussa kävi kaunis tyttö puistoon ja loi silmänsä korkeuteen auringon nousua kohden ja pani kätensä ristiin rinnallensa ja katseli aamuaurinkoa, ikäänkuin ei mikään loiste häntä enää häikäisisi; mutta kyynelet vierivät alas pitkin hänen ruusunpunasia poskiansa. Oikein, Lovisa! Aurinko on Jumalan aurinko, ja onni on Jumalan antama, ja jos se joskus paistaa liian kirkkaasti ja liian pistävästi silmiimme, niin ovat kyynelet hyvät sitä vastaan, niissä särkyvät auringon säteet. — Ja hän kumartui maahan ja otti ruusun käteensä ja hengitti sen tuoksua, vaan ei katkaissut sitä. Oikein, Lovisa! Ruusut ovat maan ruusuja, ilot ovat maan iloja, ne kukostavat aikansa, anna heidän kukostaa! Mutta jos tahdot niitä nauttia ennen aikaansa, niin saat kuihtuneen kukan rinnallesi ja lakastuneen ilon poveesi. Hän kävi hiljakseen edemmäksi puutarhaan, ja kun hän tuli lehtimajan luo, jossa hänen isänsä istui, juoksi hän isänsä luo, heittäytyi hänen rinnallensa ja peitti päänsä hänen poveensa: "Isä, isä kulta!" Oikein, Lovisa! Se on sinun oikea paikkasi! Sinun isäsi sydämessä loistaa Jumalan aurinko, sinun isäsi sydämessä kukostavat maan ruusut.
Luku 46.
Surullinen luku, joka viimein kuitenkin päättyy hyvästi.
Rouva Nüssler toi Fridan Pümpelhageniin ja monta lohdutussanaa pudotteli hän kastepisaroina nuoren rouvan kuihtuneesen sydämeen, ja kun ei se vielä oikein tahtonut ruveta uudelle oraalle, lohdutteli, rouva Nüssler uudestaan: "Älkää olko millännekään! Minun Kaarlo veljeni panee kyllä asian toimeen". — Ja niin tuli nuori rouva aamuhämyssä kotia, ja hänen mielensä oli ihan toinen kuin edellisellä illalla, kun hän pois kotoa kiiruhti, ja toivon keralla palasi myös rakkaus ja luottamus uudestaan hänen sydämeensä, ja hiljaa ja ystävällisesti lähestyi hän Sofi Degeliä, joka istui nojatuolilla, lasta vartioimassa, ja oli nukkunut. Frida silitteli hiljaa hänen hiuksiansa ja sanoi: "Kiitoksia, Sofi; sinä olet väsynyt, mene levolle".
"Armollisin rouva", huudahti Sofi herätessään — varmaankin suloisista unista sulhasestaan — "lapsi on levollisesti nukkunut, ainoastaan kerran annoin minä hänelle juomaa".
"Hyvä", sanoi nuori rouva, "mene levolla". Ja kun palvelustyttö oli mennyt, seisoi Frida pienokaisensa edessä ja katseli häntä: ei! ei! köyhän aatelisneidin surullinen kohtalo ei soveltunut noille suloisille kasvoille, ja hänen illalliset ajatuksensa eivät soveltuneet hänen tänaamuisiin ajatuksiinsa. Hänen sielunsa oli tänä yönä saanut kestää tuskia, hirmuisia tuskia, mutta yön kuluessa ja tuskien aikana oli toivo syttynyt hänen sydämeensä ja tämä tuskien sikiö kietotui hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja taputteli hänen poskiansa, ja nuo siniset silmät tähtäsivät taivasta kohden ja niistä loisti luottamus niin — niistä loisti voitto!
Nuori rouva meni levolle ja kaikki tänyölliset hahmut ilmaantuivat hänen eteensä: Karolina Kegel ja rouva Nüssler, pastorin rouva ja Lovisa, Hawermann ja Bräsig, he seisoivat kaikki elävinä ja selvinä hänen silmäinsä edessä, hän ymmärsi heidät kaikki ja heidän vilpittömän toimintansa ja olentonsa; mutta niiden väliin tunkihe eräs hahmu, jota hän ei ymmärtänyt, nimittäin vanha juutalainen. Valo sattui niin kirkkaasti tähän olentoon ja niin pimeitä varjoja tuli näkyviin vanhan juutalaisen yönutun ja kasvojen poimuista — semmoista ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt — tämä kaikki tuli näkyviin hyvin epäselvänä — ja kun Frida muisteli vanhan juutalaisen lähtöä, silloin suureni tämä hahmu yhä suurenemistaan, mutta kävi samassa yhä epäselvemmäksi, ja Frida risti kätensä rinnallensa ja nukkui.
Frida nukkui, ja näki unta vanhasta juutalaisesta; mutta tämä oli suloinen uni, ja ainoastaan yhden ainoan kerran havahti hän, hänestä tuntui, ikäänkuin ajaisivat vaunut kartanolle. Hän kuulteli, mutta sielu ja ruumis kaipasivat lepoa, pää vaipui hiljaa takasin tyynylle ja tuo suloinen uni häilyi taas hänen vaaleilla hapsillaan ja kuiskaili hänen korvaansa ihmeellisiä asioita.
Mutta hän ei ollut väärin kuullut: eräät vaunut olivat todellakin tulleet, niissä vaunuissa istui hänen miehensä. Aksel oli näinä päivinä ajellut ympäri maata kuin rihkamakauppias, joka ostelee munia ja kanoja, jokaiselle ovelle oli hän kolkutellut kuin lumppujen kerääjä: hän oli kysellyt liikemiehiltä, hän oli valitellut vanhain ystäväin luona, joita hän hevoskilpajuoksuissa oli tullut tuntemaan ja jotka häneltä olivat ottaneet hänen rahansa; kenkään ei ollut kotona, ja ne, jotka hän sattumalta tapasi, olivat ilman rahoja. Niin kauvan kuin kävelemme antivaatteissa, on meillä ystäviä kyllä, mutta kun ne ovat kuluneet, ja niitä täytyy paikata, hävettää tämä ystäviä. Tämän sai Aksel katkerasti kokea. Hän oli salaa, sisariensa tietämättä, käynyt Swerinissä; hän oli käynyt sen juutalaisen luona, joka taanoin niin sukkelaan ja mielellään oli hankkinut rahat. Hän oli majatalostaan katsellut sitä suuntaa kohden, jossa Fransin maatilat olivat; mutta missä oli Frans? Hän oli astunut viimeisen askeleen, hän oli ajanut lankonsa Breitenburgin luo, jonka kanssa hän oli epäsovussa, hän ei ollut välittänyt tuosta kylmästä vastaanotosta, hän oli ilmottanut hänelle kamalan tilansa, mutta ei ollut sanonut hänelle mitään sisariensa rahoista. Lanko oli katsonut häntä tuimasti silmiin ja kääntänyt hänelle selkänsä: "Tu l'as voulu, George Dandin![22] Ja tähän kuiluun, jonka sinä kevytmielisyydessäsi olet kaivanut, pitäisi minun heittää rahani? Rahani, jotka minä puutetta kärsien ja surulla olen ansainnut? Sinun sisaresi ei ole niitä tuonut myötänsä".