"No, sitte olet sinä kai kokonaan päässyt leinistäsi, sillä sinä olet aina inhonut kylmää vettä".
"Sen voi heti kuulla, Kaarlo, ettet sinä milloinkaan ole kylpylaitoksessa ollut. Näetkös — tohtori on minulle sen selväksi tehnyt — tuo perhanan leini on ensimäinen kaikista taudeista, se on juuri ja alku, josta kaikki muut kivut lähtevät, ja se tulee kolotuksesta luissasi, ja tämä kolotus taas saa alkunsa myrkyllisistä aineista, joita ihmisellisenä ravintona, esimerkiksi kuminaviinana ja tupakkana olet nauttinut eli apteekista tuottanut. Näetkös, nyt täytyy sen, jolla leini on, niin kauvan hikoilla märissä lakanoissa, kunnes hän on hikoillut pois kaiken sen tupakan, mitä hän eläissään on polttanut, ja kaikki ne pienet kuminanaukut, jotka hän elämässään on ottanut. Kas tällä tavalla lähtee myrkkyaine ruumiista ja sen keralla kolotus ja tuo perhanan leini".
"No, oliko sinun laitasi semmoinen?"
"Ei".
"No, miks'et jäänyt enemmäksi aikaa sinne? Minä olisin ollut loppuun asti".
"Sinäpä puhut kuin pölkyn päästä, Kaarlo! Sitä ei kukaan ihminen kestä eikä ole vielä kenkään tähän asti kestänyt. Yksi oli siellä kerran, joka oli hikoillut niin kauvan, että hän haisi ihan kuin Justuksen tupakka Hampurista; no, silloin kutsui vesitohtori kaikki sairaat kokoon, että he kukin omalla nenällänsä voivat tuntea hajun, ja hän painatti myös tämän tapauksen vesikirjoihin; mutta perästäpäin tuli ilmi, että se kanalja oli salaisesti polttanut sikarin, joka on kielletty — kuminaviinakin on kielletty. Mutta kuuleppa vielä! Ruiskusaunan perästä saat marssia taas, kunnes ilta tulee. Nyt voit vielä käydä luikeroida pimeässä, jota useat tekevätkin, sekä herrat että naiset, mutta voit myöskin mennä sisään ja virvottaa sieluasi lukemisella. Minä silloin aina tutkiskelin vesikirjoja, jotka eräs Rausse, jonka nimi oikeastaan on Frank, on tehnyt, ja hän on etevin kaikista vesitohtoreista. Kaarlo, niissä on kaikki, kaikki lyhyesti ja pontevasti kirjotettuna! Mutta vaikea on ihmisen niitä ymmärtää; minä en niissä päässytkään kahta ensimäistä sivua edemmäksi ja minulla on jo niistä kyllä, sillä luettuani ne, rupesi minua niin pyöryttämään, kuin olisi joku pitänyt minua puolen tuntia päälläni seisomassa. Sinä luulet, Kaarlo, että raitis ilma on raitis ilma? — mitäpä vielä! — ja sinä luulet, että vesi kaivossa on vettä? — ei sinnepäinkään! Näetkös, raitis ilma jakauu kolmeen osaan: happeesen, tukoon ja mustaan hiilihappoon; ja kaivovetesi jakauu kahteen osaan: happeesen ja vetyyn. Veteen ja ilmaan on nyt koko kylpylaitos perustettu. Ja näetkös, kuinka viisaasti luonto on kaikki laittanut: kun ihminen kävelee raittiissa ilmassa, ottaa hän tavallisen henkikurkun kautta mustaa hiilihappoa ja tukoa ruumiisensa, ja näitä molempia ei luontosi voi suvaita, mutta silloin tulee kylpylaitos sinulle avuksi ja vapauttaa sinun näistä molemmista ilkeistä höyryistä, sillä tavalla nimittäin, että kaivovetesi hape kimittää mustan hiilihapon, ja vety hiestämällä ajaa tukoaineen ulos ruumiistas. Ymmärrätkö minua, Kaarlo?"
"En", sanoi Hawermann ja nauroi sydämensä pohjasta, "sitä et voi vaatia".
"Älä naura, Kaarlo, asioita, joita et ymmärrä. Näetkös, sen ulosajetun tukoaineen olen minä hikoillessani itse haistanut; mutta mihinkä jää tuo kimitetty musta hiilihappo? Kas siinäpä juuri temppu onkin, ja edemmäksi en ole tullut vesitiedoissa, ja luuletko sinä pastori Behrensin jotakin siitä tietävän? Minä kysyin sitä eilen häneltä, mutta hän ei tietänyt mitään. Ja saatpa nähdä, Kaarlo, että se musta hiilihappo piilii vielä minun luissani ja sentähden olen minä vielä saava takasin tuon kirotun leinin".
"No mutta, miks'et viipynyt vielä vähän kauvemman aikaa kylpylaitoksessa, kunnes täydellisesti olisit parantunut?"
"Kaarlo", sanoi Bräsig ja loi silmänsä alas ja näytti hyvin nololta, "se ei käynyt laatuun! Minulle tapahtui siellä jotakin. Kaarlo", sanoi hän ja katseli Hawermannia rohkeasti silmiin, "sinä tunnet minun pienestä nallikasta, oletko koskaan havainnut minun käyttäneen itseäni säädyttömästi naisia kohtaan?"
"En, Bräsig, sen todistuksen voin minä sinulle antaa".
"Ja kuitenkin! arvaappas, kuinka se tapahtui! Perjantaista viikko takaperin sain minä taas tuommoista pirun pistelemistä isoihin varpaisiini, sillä äärimmäisistä päistä se aina alkaa, ja vesitohtori sanoi: 'Herra pehtori, meidän täytyy kääriä teidät lakanoihin, tohtori Strumpfin saakelin kolchikum tulee ilmi, se pitää ajaa ulos'. No, se pannaan toimeen, hän käärii minut itse ja niin piukkaan, että tuskin voin henkeäni vetää, jota tehdessään hän sanoo ilman olevan minulle vähemmän tarpeellista kuin veden; ja samassa aikoo hän sulkea vielä akkunankin. 'Ei', sanoin minä, 'sen verran ymmärrän minäkin siitä, raitis ilma on välttämätön, antakaa akkunan olla auki', ja hän antaa sen olla ja menee tiehensä. Niin lepään minä nyt levollisesti kurjassa asemassani enkä aavista mitään pahaa, kun yht'äkkiä kuulen kummallista suhinaa ja hörinää ympärilläni, ja kun katsahdan ylös, lentää hyrisee kokonainen mehiläisparvi sisään akkunasta, emo ensimäisnä — sillä minä tunnen hänen, Kaarlo, sinä tiedät että minä olen mehiläishoitaja: oli minulla kerran Zittelwitzissä koulumestarin kanssa yhdessä keväällä viisikahdeksatta mehiläispesää — ja tämä emo pyrkii nyt suorastaan villavaippaa kohden, jonka tohtori oli vetänyt minun pääni päälle. No, mitä piti minun tehdä? Liikuttaa en voinut itseäni; minä puhaltelin siis häntä kohden, minä puhaltelin, kunnes hengästyin; mutta turhaan, ihan turhaan! Se peijakas istahtaa vihdoin juuri minun kaljulle päälaelleni — sillä varatukan otan minä aina pois, säästääkseni sitä — ja nyt tulee koko parvi ja läheilee kasvojani. No, nyt oli hukka merrassa! Minä vieritin itseni ulos sängystä. Putosin leiskahdin maahan ja vieritin nyt itseäni pitkin lattiaa ovelle saakka, päästäkseni vapaaksi tuosta villavaipasta ja noista märistä lakanoista, ja pääni päällä oli piru valloillaan, itse ilmeinen perkele! Ja niin juoksin minä nyt ulos ovesta ja huimin ympärilleni noita takaa ajavia mehiläisiä silmittömästi ja hurjasti, ja huusin apua. Jumalan kiitos ja kunnia, vesitohtorin apulainen — hänen nimensä on Ehrfurt — kohtasi minun ja vei minun toiseen suojaan ja siellä sain tarpeelliset vaatteet päälleni, niin että muutaman tuntisen levon perästä voin mennä ruokahuoneesen, jota sanotaan salongiksi, ja kymmenkunta mehiläispiikkiä oli ruumiissani. Minä rupesin puhumaan herrojen kanssa, ja he nauramaan. Miksikä he nauroivat, Kaarlo? Sinä et sitä tiedä enkä minäkään sitä tiedä. Minä käännyin sitte ystävällisimmällä tavalla erääsen naiseen ja aloin puhua ilmasta; hän punastui. Miksikä hän punastui ilmasta puhuttaissa? Sitä en tiedä etkä sinäkään sitä tiedä. Minä käännyin erääsen, joka oli laulajatar, ja pyysin nöyrästi, että hän tekisi hyvin ja laulaisi vielä kerran laulun, jonka hän joka ilta oli laulanut. Mitä luulet että hän teki, Kaarlo? Hän käänsi minulle selkänsä. Ja kun minä nyt arvelin ajattelin itsekseni tätä kummaa, tuli vesitohtori ja sanoi hyvin kohteliaasti minulle: 'Herra pehtori, älkää panko pahaksi, te olette tänään iltapuolella päivää liiaksi vetäneet huomiota puoleenne'. — 'Kuinka niin?' kysyin minä. 'Niin', sanoi hän, 'kun te juoksitte ulos ovesta, sattui neiti von Hinkefusz[8] juuri käymään käytävässä ja hän on kaikessa salaisuudessa kertonut sen toisille'. — 'Ja sentähden', sanoin minä, 'tahdotte te riistää minulta luonnollisen sääliväisyyden? Sentähden nauravat herrat ja antavat naiset minun ihastella suloisia takapuoliansa? Ei, sentähden en ole minä tullut tänne! Jos neiti von Hinkefusz olisi tullut minua vastaan, kymmenkunta mehiläispiikkiä nahassa, olisin minä joka aamu kaikessa nöyryydessä tiedustellut hänen terveytensä tilaa. Mutta antaa hänen olla! Ihmisellisiä tunteita ei voi kukaan ostaa torilta. Mutta tulkaa nyt, herra tohtori ja vetäkää nuo mehiläispiikit pois ruumiistani'. Näetkös, Kaarlo, hän ei siihen kyennytkään. Mitä?' sanoin minä, 'ettekö osaa vetää edes mehiläispiikkiä pois nahastani?' — 'En', sanoi hän, 'kyllä sen juuri osaisin, mutta minä en uskalla, sillä semmoiset toimet ovat kirurgin tehtäviä, ja niihin ei ole minulla Meklenpurin hallitukselta lupaa'. — 'Mitä?' sanoin minä, 'te tahdotte ajaa leinin pois luistani, ettekä uskalla laillisesti vetää mehiläispiikkiä ulos nahastani? Te ette uskalla koskea ihmisen ulkopuoliseen nahkaan ja tahdotte kuitenkin viruttaa minun tutkimattomat sisukseni puhtaiksi teidän saakelin vedellänne? — Kiitoksia paljon!' — Ja näetkös, Kaarlo, siitä hetkestä asti kadotin kaiken luottamuksen vesitohtoriin ja sitä ilman eivät he voi mitään aikaan saada, sitä saarnaavat he jokaiselle, joka sinne tulee. Minä lähdin sentähden heti tieheni ja annoin vanhan Metzin Rahnstädtissä vetää mehiläispiikit ulos. Ja siihen loppuu tarinani olostani kylpylaitoksessa; mutta hyvää tekee se kuitenkin. Ihminen saa ihan toiset ajatukset ja vaikk'ei tuo saakelin leini lähdekään pois ruumiista, saa siellä kuitenkin käsityksen siitä, mitä kaikkia ihmisen ruumis voi kestää, ja kas tässä, Kaarlo, olen sinulle tuonut tullessani vesikirjan, josta talvi-illoilla voit opiskella tiedettä".
Hawermann kiitti ja puhe kääntyi nyt maanviljelykseen ja vähitellen myöskin maanviljelysoppilaisiin.
"No, Kaarlo, kuinka sinun nuori aatelismiehesi edistyy?"
"Varsin hyvin, Bräsig, hän on yhtä hyvä kaikkiin; minun on vaan mieleni paha, etten enää saa pitää häntä luonani. Hän tekee velvollisuutensa joka askareessa ja vielä enemmänkin. Minä olen kuullut Daniel Sadenwaterilta, että hän usein on valvonut yöllä kipeän, vanhan herran luona, vaikka hän on ollut kyllä väsynyt. Hän on nuori mies, jonka vertaista saa etsiä, virkku työhön ja sydän oikealla paikalla".
"No mutta sinun vintiösi?"
"Ei hänkään juuri pahimpia ole; hänen päässään on paljo juonia, aivan paljo! mutta pahanluontoinen ei hän ole. Hän tekee myöskin, mitä hänen käsketään, ja jos hän toisinaan sen unhottaakin — no niin, olemmehan mekin nuoria olleet".
"Paras omaisuus molemmilla nuorilla oppilaillasi on, että he ovat vahvoja. Näetkös, minä olin Kristian Klockmannilla, hänellä on oppilas, tuommoinen heikko raukka, neljäntoistavuotias, vast'ikään ripille päässyt! hän on päiväkauden väsyksissä, nukkuu käydessään! ja ruoalla oltaissa, ei syö hän mitään, ja kun hän pellolle lähetetään, viluttaa häntä".
"No semmoisia eivät toki ole minun nuoret herrani", sanoi Hawermann.
"Ja aatelismiehesi valvoo yöllä, vanhan herran luona?" kysyi Bräsig. "Pidän paljo siitä nuoresta miehestä! Kamarineuvos on kai jo hyvin heikko? Tervehdä häntä minulta, Kaarlo, sillä minä aion nyt lähteä, minun täytyy mennä armollisen herrani, kreivin, luoksi, hän tahtoo puhutella minua eräässä tärkeässä asiassa". Ja niin ratsasti hän tiehensä.
Ja kamarineuvos oli todellakin viimeisinä päivinä käynyt hyvin heikoksi; hän oli taas saanut pienen halvauksen, onneksi voi hän kumminkin vielä puhua, ja samana iltana tuli Frans ja pyysi Hawermannin tulemaan ylös, kamarineuvos toivoi saada puhua Hänen kanssansa.
Kun pehtori astui huoneesen, oli Fidelia siellä ja pakisi pajatteli lapsimaisella tavallaan vanhalle herralle niitä ja näitä — hyväinen aika! eihän se lapsi raukka tietänyt, kuinka kauvan hän enää sai haastella hyvän isänsä kanssa. Kamarineuvos käski hänen jättää hänet yksinään Hawermannin kanssa, ja kun Fidelia oli mennyt, katseli hän pehtoria surullisilla silmillä ja lausui heikolla äänellä: "Hawermann, hyvä Hawermann, kun kaikki se, mikä ennen meitä ilahutti, ei enää meitä miellytä, silloin on loppu lähellä". — Hawermann loi pikaisen silmäyksen häneen, hän ei voinut salata itseltään pahinta, sillä hän oli nähnyt monta ihmistä kuolinvuoteella, hän loi surullisena silmänsä alas ja kysyi: "Eikö lääkäri ole tänään käynyt täällä?"
"Ah, hyvä Hawermann,lääkäri! Mitä hänestä? Minä tahtoisin mieluisemmin nähdä vielä kerran pastori Behrensin luonani. Mutta sitä ennen on minun vielä puhuminen teidän kanssanne muista murheista. Istukaa tähän minun viereeni".
Kun pehtori sen oli tehnyt, puhui hän pikaisesti ja tuontuostakin pysähtyen, ikäänkuin olisi hänellä ollut yhtä suuri puute ajasta kuin ilmasta.
"Testamenttini on Swerinissä. Minä olen muistellut kaikkia, mutta — jos ei sairauteni olisi tullut niin äkkiä — vaimoni kuoli äkkiä — minä pelkään, minun asiani eivät ole niin hyvällä kannalla kuin niiden pitäisi". Vähän ajan perästä tointui hän taas vähäsen. "Minun poikani saa kartanon, molemmat naidut tyttäret ovat saaneet osansa; mutta nuo kolme naimatonta — ne lapsi raukat! — heille ei ole paljo jäänyt. Akselin tulee pitää heistä huolta — ah Jumalani, hänellä on kyllä tekemistä itsestänsäkin. Hän kirjottaa minulle, että hänen mielensä on vielä palvella muutamia vuosia sotaväessä — hyvä, varsin hyvä, jos hän säästävästi elää — sitte voi jäädä jotakin talon tuloista ylitse — velkojen maksamiseen. — Mutta juutalainen, Hawermann, juutalainen! Onko hän odottava? — Sanoitteko jotakin?"
"En, herra kamarineuvos; mutta Mooses on odottava; minä toivon sitä varmaan. — Ja jos ei hän odottaisikaan, niin on maassa paljo rahaa, paljon enemmän kuin vuosi takaperin".
"Jaa todellakin! ja maatilat ovat nousseet hinnassa. Mutta mitäpä siitä? — Aksel ei ymmärrä mitään maanviljelyksestä — minä olen Fransin kautta lähettänyt hänelle kirjoja, maanviljelystä koskevia kirjoja — niitä pitää hänen tutkia — se voi häntä auttaa, eikö niin, Hawermann?"
Ah, hyvä Jumala, ajatteli Hawermann, sitä ei sinun vanha herrasi, joka itse aina oli niin käytännöllinen ja viisas, ollut toivonut terveenä ollessansa; mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos hän ottaisi häneltä tämän toivon, hän sanoi siis: jaa, sitä hänkin toivoi.
"Ja, rakas ystävä, te pysytte hänen luonansa", huudahti kamarineuvos sydämellisesti, "antakaa minulle kätenne, te pysytte hänen luonansa".
"Pysyn", sanoi Hawermann ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä, "niin kauvan kuin minä voin olla teille ja teidän perheellenne hyödyksi, en lähde minä Pümpelhagenista".
"Minä tiesin sen", sanoi hänen herransa ja vaipui väsyneenä takasin vuoteellensa, — "mutta — Fidelian pitää kirjottaa — nähdä Aksel vielä kerran — nähdä teidän kanssanne yhdessä". Hänen voimansa loppuivat, hän hengitti raskaasti ja korisi pahasti.
Hiljaa nousi Hawermann istuimeltaan ja veti kellon nuoraa, ja kun Daniel Sadenwater tuli, vei hän hänet esihuoneesen ja sanoi: "Sadenwater, meidän herramme on tullut huonommaksi, minä pelkään, ettei hän elä enää kauvan, kutsukaa ryökynöitä ja nuorta herraa; mutta älkää sanoko vielä mitään varmaa".
Tuon vanhan palvelian levollisille kasvoille lensi vieno surun ilmaus, niinkuin ilta tuulen henki karehtii lammen tyynellä pinnalla, hän katsahti taaksensa tuota raollaan olevaa sairashuoneen ovea kohden, ikäänkuin puhaltaisi tuo tuuli sieltä, ja jupisi itseksensä, ikäänkuin olisi hänen pyytäminen anteeksi: "Hyväinen Jumala, siitähän on nyt yli kolmenkymmenen vuoden…" käännähtihe ympärinsä ja meni.
Frans ja ryökynät tulivat. Nuo tyttö parat eivät aavistaneet, että kivi niin pikaisesti vieri alas vuorta myöden, olivathan he aina toivoneet, että joku sitä pidättäisi, lääkäri tahi, jos ei hän voinut, meidän Herramme itse. He olivat viime aikoina vuorotellen valvoneet isänsä luona, ja nyt tuntui heistä niin tuskalliselta, kun tapasivat täällä toisensa kaikki yhtä aikaa ja Fransin ja Hawermannin ja Daniel Sadenwaterin.
"Jumalan tähden, mitä täällä… mitä täällä on?" kysäisi Fidelia vanhalta pehtorilta.
Hawermann tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Teidän isänne on tullut huonommaksi, hän on hyvin sairas, hän mielisi puhua teidän veljenne kanssa. Herra von Rambow, kirjottakaa hetimmiten pari sanaa, minä lähetän noutamaan lääkäriä, kuski voi ottaa kirjeen myötänsä postiin. — Kolmen päivän kuluttua voi veljenne olla täällä".
"Hän ei elä kolmea tuntia", kuiskasi Sadenwater Hawermannille, tullessaan ulos sairashuoneesta.
Ja sairashuoneessa seisoivat ne kolme tytärtä isänsä vuoteen ääressä ja itkivät ja valittivat hiljaa itseksensä ja olisivat mielellään pitäneet sen tuen, joka heillä niin kauvan oli ollut, ja vaivasivat kukin päätänsä, niillä voisi lieventää, millä auttaa, ja nuo kolme sydäntä tykkivät yhä tuskallisemmin, yhä tulisemmin, sillä aikaa kuin tuoyksisydän hiljeni hiljenemistään.
Ja etuhuoneessa istui Frans ja kuulteli jokaista, ääntä ja nousi ylös ja meni sairaan huoneesen ja tuli takasin taas. Hän ei koskaan ollut nähnyt eikä kuullut ihmisen hengen lähtevän, ja ajatteli omaa isäänsä, jota hän aina oli kuvaillut mielessään setänsä kaltaiseksi, ja hänestä tuntui, ikäänkuin kuolisi hänen oma isänsä toistamiseen. Ja hän ajatteli myös setänsä poikaa, joka ei ollut saapuvilla ja jonka sijassa hän oli, ja hän ajatteli, että hänen täytyi sentähden rakastaa häntä koko elinaikansa.
Hawermann seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli ulos yöhön, yhtä sumuiseen ja pimeään yöhön, kuin se oli, jolloin hänen sydämensä oli saanut haavan, joka ei koskaan parantunut. Silloin kuoli hänen vaimonsa, nyt teki lähtöä hänen ystävänsä, kenenkä vuoro tuli sitte? Tuliko nyt hänen oma vuoronsa? vai tuliko… Ei, ei, se ei voinut olla Jumalan tahto, olihan hänen oma aikansa sitte likimpänä.
Ja uunin ääressä istui Daniel Sadenwater ja teki, mitä hän jo kolmekymmentä vuotta oli joka ilta tehnyt: hänellä oli sylissään korissa hopealusikoita ja kahveleita ja tuolilla hänen vieressään oli pyhjinrietu ja siniraitainen niistinliina, ja hän pyyhki huolellisesti riedullaan lusikoita ja kahveleita ja niistinliinalla silmiänsä, ja kun hän otti käteensä hopealusikan, johon oli piirretty hänen herransa nimi ja jota hän yli kolmenkymmenen vuoden joka ilta oli pyyhkinyt, silloin tulivat hänen silmänsä niin sumeiksi, ettei hän enää voinut nähdä, oliko se kirkas vai eikö, ja hän laski korin pois ja katseli kahvelia, kunnes hänen silmänsä kokonaan täyttyivät kyynelistä, ja kun hän arveli mielessään, mitä hän oikeastaan oli ajatellut, oli se tämä: kukapa nyt oli syövä tällä kahvelilla?
Ja kaiken tämän levottomuuden ja sydämen tuskan aikana kävi pöytäkellon heiluri tavallista käyntiään, ikäänkuin istuisi aika kehdon ääressä ja tuudittaisi lastansa hiljaan ja varmaan uneen, viimeiseen uneen. Ja lapsi nukkui, kaksi silmää sulkeutui iäksi päiväksi, synkeä esirippu ajan ja ijankaikkisuuden välillä putosi hiljaa alas, ja tällä puolella seisoivat nuo tyttö-raukat ja valittivat katkerasti ja kurottivat turhaan käsiänsä sitä kohden, joka ollut oli, ja voivottelivat sitä, mitä tapahtunut oli. Fidelia heittäytyi yli isänsä ruumiin ja vaikeroi ja itki, kunnes hän meni tainnuksiin. Frans otti hänen säälien syliinsä ja kantoi hänen ulos huoneesta, molemmat toiset sisaret seurasivat levottomina lemmittynsä tähden, ja Hawermann jäi yksin Daniel Sadenwaterin kanssa, ja kun hän oli sulkenut kuolleen silmät kiini ja vähän ajan perästä lähti pois raskaalla sydämellä, istui Daniel vuoteen ääressä ja katseli levollisilla silmillään herransa kasvoihin, jotka olivat vielä levollisemmat, ja kahveli oli vielä hänen kädessänsä. — —
Luku 9.
Mitä Aksel sanoi tähän onnettomuuteen, ja onko neljäntoistavuotinen tyttö vielä lapsi vai jo nuori neito. Kuinka Pomukkelskopp kulkee herra kreivin perässä ja tuntee hyvän hajun. Kuinka ne kolme naimatonta tytär-raukkaa rakentelevat vastaisuuttansa, ja kuinka Pomukkelskopp tarttuu rohkeasti nokkosiin. Taavetin sormuksesta ja kellonvitjoista ja hänen sääristänsä ja varpaankänsistänsä. Kuka notarius Slusuhr oikeastaan oli, ja mitä asioita hän ajoi Pomukkelskopin kanssa. Kuinka Taavetti ensin sai likaisia villoja ja kuinka hän sittemmin ei enää niitä saanut.
Kolme päivää sen perästä tuli Aksel vartavasten tilatuilla postivaunuilla kartanoon, liian myöhään, kuullaksensa isänsä viimeisiä sanoja, mutta aikaseen kumminkin, osottaaksensa hänelle viimeistä kunnioitusta. Postimies puhalsi lystillistä säveltään, ajaessaan kartanolle, ja herraspytingin ovesta astui ulos kolme kalpeata hahmoa mustissa murhevaatteissa. — Mitä mailman on tekemistä meidän murheemme kanssa? — Nuori herra tiesi nyt, mitä oli tapahtunut, ja yht'äkkiä johtui hänen mieleensä kaikki, mihin hän oli syyllinen ja syytön: Jumalan sallimus, hänen oma järjettömyytensä ja huikentelevaisuutensa, hänen sisariensa toivoton tila, hänen oma kykenemättömyytensä heitä auttamaan, ja ennen kaikkia isänsä hyvät työt häntä kohtaan, jotka eivät olleet tauonneet, olivat ajat hyviä tahi huonoja. Hän oli varsin haltioissaan. Hänen luontonsa oli nyt semmoinen, että hän syttyi liekkiin ja tuleen jokaisessa tilaisuudessa, saatikka sitte tämmöisessä yksivakaisessa, joka nyt oli edessä. Hän itki ja voivotteli ja syytti itseänsä ja kysyi yhä uudestaan pienimpiäkin seikkoja, ja kun hän sai Fransilta tietää, että hänen isänsä oli puhunut Hawermannille viimeiset sanansa, vei hän vanhan pehtorin eriksensä ja tiedusteli häneltä sitä, ja Hawermann puhuikin suunsa puhtaaksi ja sanoi että ne viimeiset surut, jotka Akselin isää täällä maan päällä rasittivat, koskivat hänen poikansa vastaisuutta ja kuinka Aksel ja hänen sisarensa järjellisellä talouden pidolla voisivat maatilallaan tulla toimeen.
Ah, sitäpä Aksel juuri tahtoikin! Sen vannoi hän tehdäksensä tuon sinisen taivaan alla, kun hän yksinään käveli puutarhassa; hän aikoi tehdä killingit taalereiksi, hän aikoi vetäytyä pois mailmasta ja kumppanien seurasta. Ja sen hän voikin tehdä, varsin hyvin voi hän sen tehdä, mutta kohta luopua sotaväestä, ja mennä johonkin kunnollisesti maanviljelystä oppimaan, niinkuin Hawermann oli hänelle ehdotellut, sitä ei hän voinut, siksi oli hän jo liian vanha ja hänen kunniansa upseerina ei sitä sietänyt; mutta se ei ollutkaan juuri tarpeesen. Kun hän nyt otti kartanon haltuunsa, oppi hän sen itsestään; mutta säästäväisesti tahtoi hän elää, velkansa tahtoi hän maksaa ja ahkerasti tahtoi hän myös lukea maanviljelyskirjoja, johon hänen vanha isänsä niin hartaasti häntä oli kehottanut.
Niin voi ihminen valhetella mielessänsä; eivät, edes vakaisimmat ja pyhimmätkään hetket ole ta'atut valheesta.
Seuraavana päivänä oli hautajaiset. Kartanon alustalaisia ei niihin ollut kutsuttu; mutta kamarineuvosta olivat alamaisensa niin rakastaneet, että paljo väkeä ympäristöstä oli tullut häntä saattamaan. Bräsigin herra kreivi oli myös tullut, mutta näytti siltä, kuin etsisi hän täällä itse kunniaa, jossa hänen piti sitä toiselle osottaa. Bräsig itse oli tullut ja seisoi porstuassa arkun vieressä, ja kun toiset painoivat alas silmäkarvansa ja loivat maahan silmänsä, aukaisi hän silmänsä selälleen ja kohotti silmäkarvansa korkealle kaareen, ja kun Hawermann kävi hänen ohitsensa, tarttui Bräsig häneen takinliepeestä, puristeli päätänsä ja kysyi häneltä hartaasti: "Kaarlo, mikä on ihmisen elämä?" Mutta sen enempää ei hän siitä virkkanut, ja hänen vieressänsä seisoi Jokkum Nüssler ja jupisi hiljaa itseksensä: "Niin, mitäpä sille voi tehdä?" Ja heidän ympärillänsä seisoivat päivätyöläiset, kaikki Pegelit ja Degelit, Päselit ja Däselit, ja kun pastori Behrens tuli ulos salista, taluttaen nuorinta tytärtä kädestä, ja asettui arkun ääreen, piti hän puheen, joka olisi mennyt vieraankin ihmisen sydämeen, ja silloin vieri monta kyyneltä vanhoista silmistä tuon hyvän isäntä-vainajan tähden. Kiitollisuuden kyyneliä siitä, mitä vanha herra oli heille ollut, ja pelon kyyneliä siitä, mitä nuori herra oli heille tuova.
Kun puhe oli loppunut, lähti saattojoukko liikkeelle Gürlitzin kirkkotarhaa kohden. Arkku nostettiin avonaisiin vaunuihin ja vieressä istui Daniel Sadenwater niin jäykkänä ja järkähtämättömänä vanhoine levollisine kasvoineen, ikäänkuin olisi hän jo eläissään asettanut itsensä muistopatsaaksi herransa haudalle. Sitte tulivat vaunut noiden neljän lapsen kanssa, sitte herra kreivin vaunut, sitte pastori Behrensin ja Fransin, joka mielellään olisi ottanut Hawermannin viereensä, mutta Hawermann ei tahtonut, hän tahtoi käydä päivätyöläisten kanssa; sitte se ja se ja se ja Jokkum Nüssler ja vihdoin Hawermann Jalkasin Bräsigin ja päivätyöläisten kanssa.
Lähellä Gürlitziä kallistui Bräsig Hawermannia kohden ja kuiskasi hänelle: "Kaarlo, minulla on se nyt".
"Mikä on sinulla, Sakari?"
"Eläke armolliselta herraltani kreiviltä; kun minä viimen luonasi olin, ratsastin minä hänen puheillensa, ja silloin sain minä sen kaikessa armossa pykälä pykälältä: kaksisataaviisikymmentä taaleria, kymmenentuhatta turvetta, vapaat huoneet myllytalossa Haunerwiemissä — myöskin pieni puutarha seuraa muassa vihanneksien kasvattamista varten, ja vielä lisäksi pieni perunamaa".
"No, Sakari, se ilahuttaa minua, nyt sinä voit elää huoletonna vanhoilla päivilläsi".
"Jaa, jaa, Kaarlo, sitä minä voin, ja jos minä siihen lisään muut varani, korot rahoistani, jotka olen työlläni ansainnut, niin ei puutu minulta mitään. Mutta mikä liike tuolla on etupäässä?"
"Aa, he aikovat kai tässä ottaa ruumiin alas vaunuista", sanoi Hawermann ja käännähtihe päivätyöläisiä kohden: "Kegel, Päsel! Nyt täytyy teidän mennä, miehet, nostamaan arkkua". Ja niin puhein meni hän miesten kanssa joukon etupäähän, antamaan tarpeellisia käskyjänsä; Bräsig seurasi häntä.
Sillä aikaa, kuin tätä toimitettiin, oli ruumiin saattojoukko astunut alas vaunuista, ja kun Aksel kolmen sisarensa kanssa oli astunut maahan, tuli pastorin pieni rouva ja Lovisa Hawermann surupuvuissa heidän luoksensa ja pastorin rouva antoi kättä molemmille vanhemmille tyttärille, joista hän muuten aina oli pysynyt erillään heidän aatelisuutensa tähden, ja puristi heidän molempien käsiä niin tuttavallisesti ja sääliväisesti — sillä kuolema ja sydämen suru tekee kaikki yhdenkaltaisiksi, ylhäiset nöyryttävät itsensä Jumalan käden alla, sillä he tietävät, etteivät he hänen edessänsä mitään ole, ja alhaiset kohottavat päätänsä pystyyn, sillä he tietävät, että se sääliväisyys, joka heitä liikuttaa, on Jumalasta. Tänään olisi David Däsel huoleti voinut puristella noiden armollisten ryökynäin kättä, ja he olisivat mielihyvällä hänen vetisistä silmistään nähneet hänen uskollisen sydämensä. Lovisa piti ystävänsä Fidelian kädestä kiini eikä tietänyt, mitä hänen piti sanoa ja tehdä: "Tässä!" huudahti hän syvästi huo'aten ja pisti kimpun valkeita ja punasia ruusuja hänen käteensä, ikäänkuin tahtoisi hän tällä tavalla osottaa kaikkea sitä rakkautta ja sääliväisyyttä, mitä hänen rikkaassa sydämessänsä asui.
Kaikkein silmät tähtäsivät tuota neljätoistavuotista lasta — vai oliko hän enää lapsi? Kun nuori koivu lämpimän kevätsateen jälkeen rehottaa vihreänä, onko se vielä silmikolla vai onko siinä jo lehtiä? Ja ihmissielulle voipi jokainen hellä liikutus, kun aika on tullut, tulla lämpimäksi sateeksi, joka saa lehdet puhkeemaan ulos silmikoista.
"Kuka hän on?" kysyi Aksel Fransilta, joka katsella tuijotteli lasta. — "Kuka on tuo nuori tyttö, Frans?" kysyi hän vielä toistamiseen ja tarttui hänen käteensä.
"Tuo nuori tyttö?" kysäisi Frans, ikäänkuin vedettäisiin häntä pois paikasta, josta hän ei mielellään tahtonut lähteä, "tuotalastakotarkotat? Hän on pehtori Hawermannin tytär".
Hawermann oli myöskin katsellut lastansa Ja hänen mieleensä johtuivat samat ajatukset kuin sinä yönä, jolloin kamarineuvos kuoli. "Ei", sanoi hän taas, "se ei voi olla Jumalan tahto". — Naurettavaa! Eipä hänen tyttärensä kipeäkään ollut; mutta nuo punaset posket! Semmoinen menee perintönä, ja hänen vaimo parallansa oli myöskin ollut kauniit, punaset posket.
"No, mikäs sinun on?" sanoi Bräsig ja herätti hänen hänen ajatuksistansa. "Todellakin! Näetkös, Kaarlo, Samuli Pomukkelskopp! Tänäpänä mustissa vaatteissa!"
Ja totta se oli. Pomukkelskopp astui lähemmäksi ja teki ryökynöille semmoisen nöyrän, surua osottavan kumarruksen, kuin hän joinkin lyhyillä raajoillansa aikaan voi saada, ja kääntyi sitte herra luutnantin puoleen: "Suokaa anteeksi — naapuruus —sydämellisinosanotto tähän surulliseen tapaukseen — —suurinkunnioitus vainajaa kohtaan — toivomus myöskin vastaisesta, hyvästä sovusta Pümpelhagenin ja Gürlitzin välillä" — lyhyesti sanoen, mitä tässä tuokiossa hänen mieleensä tuli, sanoi hän, ja kun luutnantti kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, oli Pomukkelskopin mieli niin keveä, kuin olisi hän ammentanut sydämensä tyhjäksi kaikista sääliväisistä, ihmisellisistä tunteista, mitä siinä olla voi. Hän katseli ympärilleen saattojoukkoa, ja kun hän ei niiden seassa havainnut ketään muuta tilanomistajaa kuin kreivin, sovitti hän itsensä niin, kirkkotarhaan kuljettaissa, että hän kumminkin kävi herra kreivinperässäja astui nyt aina tarkkaan hänen jälkiinsä, joka armolliselle herra kreiville oli ihan yhdentekevä, mutta Pomukkelskopille suuri nautinto.
Ruumis oli haudattu. Surevat kokoontuivat vähäksi ajaksi pappilaan ja nauttivat hieman virvoituksia. Pastorin pieni rouva oli ihan kahtaalle jaettuna, toinen puoli hänestä olisi mielellään mennyt sohvalle noiden kolmen tyttären väliin, lohduttamaan heitä, ja toinen puoli olisi mielellään pyörinyt ympäri huoneessa, tarjoomassa viiniä ja voileipiä, ja kun nyt Lovisa otti tämän jälkimäisen toimen tehdäksensä ja hänen pastorinsa edellisen, silloin oli hän vasta onneton ja istui nojatuolillaan niin surullisena, kuin olisi vanha kirurgi Metz Rahnstädtissä ommellut kiini nuo molemmat puoliskot ja kärsisi hän vielä tuskia siitä.
Lovisa oli toimittanut tehtävänsä hyvin, sillä ei kauvan viipynyt, kun yksi toisensa perästä saattoväestä meni matkoihinsa. Jokkum Nüssler oli viimeinen ja, tehtyänsä luutnantille jonkinlaisen nurinperäisen kumarruksen, kävi hän pastorin rouvan luo ja antoi hänelle kättä ja puristi sitä niin sydämellisesti, kuin olisi pastorin rouvan oma isä kuollut, ja sanoi hyvin surullisella äänellä: "Jaa, niin se on, on kai".
Myöskin hänen pastorinsa oli voimainsa perästä tehnyt tehtäväänsä, nimittäin lohdutustyötä; mutta helpompi on täyttää tyhjä vatsa voileivällä ja viinillä, kuin tyhjä sydän toivolla ja elämän halulla; mutta hän oli alottanut oikeasta päästä, oli vienolla kädellä ohjannut ajatukset siitä, mikä ennen oli ollut niin kaunista ja varmaa ja nyt iäksi päiväksi mennyttä, siihen, mikä lähimmässä vastaisuudessa oli tarpeesen, kuinka toimeen tulisivat, kuinka uuden elämänsä alottaisivat, ja hän osasi saattaa noiden tyttö raukkain ajatuksen ja mielen siihen, mikä oli järjellisintä tehdä ja missä heidän tuli asua, niin että he, matkatessaan veljensä kanssa kotia, jo rohkenivat levittää vastaisuutensa eteensä kuin kappaleen kangasta ja tarttua saksiin ja leikellä siitä itsellensä ja asetella sitä niin ja näin, kuinka se parhain sopisi, ja millä tavalla täydellisin puku siitä olisi saatava.
Mutta löytyi myöskin toisia, jotka vastaisuutta aprikoivat ja tuumivat, mitä nyt voi ja täytyi tapahtua, Kamarineuvoksen haudalla ei kasvanut ainoastaan surukukkia, ei, vaan Pümpelhagenin kadonneen onnen porosta versoi myöskin takkiaisia, nokkosia ja villikaalia, ja kullankarvainen hyötyheinä muodosti kauniin kehän tämän rehottavan rikkaruohon ympäri. Ken tästä tahtoi kukkia poimia, ei tosin saanut pelätä villikaalin myrkkyä, eikä takkiaisten tarttumista, eikä myöskään nokkosien polttamista. Kenellä nokkosten kanssa on tekemistä, hänen täytyy rohkeasti käydä kiini, ja se mies, joka tänään, vihreäraitaiset housut jalassa, seisoi Gürlitzin puutarhassa ja katseli Pümpelhagenia kohden,tahtoirohkeasti käydä kiini; mutta otollista aikaa oli hänen odottaminen, hänen kauniin, kullankarvaisen hyötyheinänsä oli ensin rupeeminen orastamaan.
"Siitä esteestä on siis päästy", lausui hän hyvillä mielin itseksensä, "jaseoli kulmakivi. Ken on jälillä? Herra luutnantti? No, häntä me syötämme hypoteekeillä, vekseleillä, koroilla ja odottajaisilla, kunnes hän on lihonnut, ja sitte teurastamme hänen. Vai olisiko mahdollista? Malla on kaunis tyttö ja Salla myöskin. Herra von Zwippelwitz sanoi nykyään, kun minä myin hänelle velaksi rautikkovarsani, että Sallan silmät ovat kuin — niin, mitä hän niistä sanoi? — kuin kaksi tulipyörää eli kuin kaksi kanunansytytintä. No, Sallapa sen itse tietää. Mutta äläpäs vielä! Tunnen minä mokomat miehet, minä en heihin suostu. Suurimmassa hädässä ehkä kurottavat he meikäläisiinkin; mutta paras on aina olla varullansa! — No, jos hän toden perästä tahtoo, niin voidaanpa siitä vielä aikaa myöden puhua; mutta ensin täytyy hänen lihota. — Mutta kukapa vielä? Hawermann. Se penteleen kavala kettu! Kuinkas kävi tänään aamulla? Ei tervehtinyt minua! Ajattelee kai, että minun pitäisi häntä ensiksi tervehtiä? Mokoma renki! Mitä hän muuta on kuin renki? No, maltappa, kun minulla on ensin luutnantti kourissani, niin saat sinäkin tanssia! — Ja Bräsig sitte? Se narrittelia! Tahdotko sinäkin panna esteitä eteeni? Hi, hi, hi! lystiä, se narri ei tiedä, että minä oikeastaan olen karkottanut hänen Warnitzista, että notarius Slusuhr minun kehotuksestani kuiskasi herra kreivin korvaan, kuinka huonoa taloutta Warnitzissa pidettiin. Niin, mätäne sinä vaan siellä Haunerwiemissä! — Ja herra pastori sitte? Niin, herra pastori! Minun piti aamulla poiketa pappilaan ja hän oli niin ystävällinen — juu perunia, kyllä minä tunnen sinun ystävyytesi! Tuossa on pappilan pelto minun silmäini edessä! Mitä? Ei suo minulle sitä etua ja puhuu kuitenkinystävyydestä? Oo, malttakaa vaan pikkusen, kyllä minä teidän vielä kukistan kaikki, minä voin sen tehdä. Minulla onrahoja". — Ja samassa löi lämäytti hän ylenonnellisena lihavalla kädellään housuintaskuansa, niin että kultaiset kellonripsulot tanssia hyppivät hänen mahallaan. Mutta samassa tuokiossa vaikeni hän, sillä luinen koura laskeutui hänen olallensa ja hänen Kanasensa sanoi:
"Mukkel, joku on etehisessä".
"Ken on siellä, kyhkyseni?" kysyi Pomukkelskopp erinomaisen hiljaisella äänellä, sillä hänen vaimonsa läheisyys masensi aina hänen mielensä.
"Notarius Slusuhr ja vanhan Mooseksen Taavetti".
"Hyvä, hyvä!" sanoi Pomukkelskopp ja laski kätensä Kanasensa uumille, joka näytti siltä kuin kiemuroitsisi kurpitsi ylös pitkin humalariekua. "Mutta katsoppa vaan Pümpelhagenia, noita kauniita vainioita! Eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä? Ja että nuo molemmat juuritänääntulivat — eikö heitä johda Jumalan sormi, kyhkyseni?"
"Älä lörpöttele joutavia, Kopp! Tule pikemmin sisään haastelemaan vierasten kanssa. Semmoinen tuuma, jonka nyt olet päähäsi saanut, vetää liian paljo aikaa".
"Hiljaa kauvas ehditään! Hiljaa kauvas ehditään, kyhkyseni!" sanoiPomukkelskopp käydessään vaimonsa perässä vierashuoneesen.
Pomukkelskopin salissa seisoi ja odotti sillä aikaa notarius Slusuhr ja Taavetti. Taavetti oli saanut kestää hirmuisia tuskia, sillä kovaksi onneksensa oli hän puolipäivän aikaan, kotoa lähteissään, pistänyt sinettisormuksen sormeensa ja kimittänyt kultaiset kellonvitjat liiviinsä. Ja kun hän nyt tuli saliin ja huolimatta kaikesta loistostaan nöyrästi asettui selin akkunaa päin, huomasi Filip Pomukkelskopp tuon kiiltävän sormuksen ja Natti nuo kiiltävät kellonvitjat ja juuri kuin kaksi haukkaa syöksivät he molemmat Taavetin kimppuun ja väänsivät sormusta ja tempoivat vitjoja ja Natti astui hänen jalkapöydillensä ja Filip, joka rämpi polvillaan tuolilla, potki häntä sääriin, ja nämä osat olivat hänen ihmisellisestä ruumiistaan heikoimmat; hänen jalkapöytänsä sitä vastaan näyttivät kuin hernemaa maaliskuussa, johon paholainen herneiden sijasta on kylvänyt varpaankänsiä, mutta sääriluitansa oli hänen varovasti käyttäminen, jos niiden piti hänen elinaikansa kestää, siliä niiden yksin oli häntä kantaminen, koska luonto ei ollut hänelle pohkeita antanut.
Ja toisen akkunan vieressä seisoi herra notarius Sallan edessä, joka istui tuolilla, virkaten isälleen selkätyynyä. Siihen kuvaili hän maisemaa pitkän ladon ja luumupuun kanssa, jossa siniset luumut killuivat nyrkinkokoisina; ja ladon edessä käveli komea kirjava kukko ja kuopusti kanojen keralla ja tadevedessä uiskenteli ankkoja ja hanhia, kauniita kuin joutsenet, ja kaikkein etumaisinna loikoi tällä kankaalla mitä suloisin, puhdas, viaton, hyvin syötetty porsas.
Vanha Mooses oli oikeassa; herra notarius näytti rotalta ja hänen korvansa seisoivat pystyssä kuin rotan korvat, hän oli lyhytläntä ja laiha, niinkuin kaikki Rahnstädtin rotat olivat, jotka eivät vielä olleet ehtineet lihota Taavetin villakaupasta; hänen kasvonsa olivat harmaat, hänen silmänsä harmaat, hänen hiuksensa harmaankellertävät ja hänen viiksensä harmaankellertävät; mutta Malla ja Salla Pomukkelskopp sanoivat hänen olevan erinomaisen viehättävän, hän osasi kertoa paljon — itsestänsä ja omasta hävyttömyydestänsä, sanoi Bräsig. Mutta olihan se luonnollista, että herra notarius ennemmin puhui omasta sukkeluudestansa kuin muiden ihmisten tyhmyydestä. Ei kukaan viisas mies näytä muille peltoa, josta hän ilman vaivaa ja työtä voi leikata nisua. Ja mitä voi notarius sille, että hänen neronsa loisti niin heleästi, ettei sitä kauvemmin voitu pitää vakkasessa? Mitä hän sille voi, että se tuli niin suureksi, ettei sillä enää ollut tilaa vakkasessa, jos ei hän viskannut pois tuota tyhmää rehellisyyttä? Sitä me yksinkertaiset ihmiset emme voi ensinkään arvostella — rotat ovat rottia — ja Taavetti sanoi itse, kun rotista tuli kysymys, niiden olevan häntä mahtavammat.
Tänään iltapuolella kertoi hän nyt sanomattomalla mielihyvällä Sallalle, kuinka hän oli luvannut hankkia eräälle erinomaisen tyhmälle miehelle rikkaan vaimon, ja kuinka hän noilla erityisillä naimaretkillä oli nykkinyt sulhaselta yhden lauluhöyhenen toisensa perästä, kunnes tuo vaivanen viimeisellä naimaretkellään ei näyttänyt juuri paljoa paremmalta kuin kaltattu kukko.
"Erinomaisen hauskaa", sanoi Salla. Pomukkelskopp astui sisään: "Ah, sangen ilahuttavaa, herra notarius! Hyvää päivää, herra Taavetti!"
Salla nauroi vielä yhä nauramistaan, mutta kun isä Pomukkelskopp nyykäytti päätään ja osotti ovea kohden, kokosi Salla luumunsa, kanansa, hanhensa ja porsaansa ja sanoi: "Natti ja Filip, tulkaa, isä tahtootehdä työtä", ja lähti heidän kanssansa ulos. Tätä lausetta käytettiin nimittäin aina, kun Pomukkelskopp tahtoi huvitella itseänsä kullankarvaisella hyötyheinällään.
"Herra Pomukkelskopp", sanoi Taavetti, "minä tulen vuotien tähden ja samassa tahtoisin kysyä villain hintaa — minä olen saanut kirjeen…"
"Mitä vietäviä? Vuodat ja villat?" huudahti herra notarius, "niistähän voitte jälistäpäin puhua. Me olemme tulleet tänne asiassa, jonka tiedätte".
Tästä voi nähdä, että notarius oli uudenaikainen asiamies, joka ei pitänyt pitkiä puheita, hän kävi suorastaan asian varteen kiini, ja Pomukkelskopp piti paljo semmoisista miehistä, jotka rohkeasti tarttuivat hänen nokkosiinsa, hän kävi sentähden likemmäksi notariusta, puristi hänen kättänsä ja pakotti hänen istumaan sohvalle.
"Jaa", sanoi hän, "se on tukala, pitkällöinen tehtävä".
"Pitkällöinen?" kysäisi herra notarius. "Mitä? Riippuuhan se vaan meistä, kuinka pitkälle tahdomme sitä venyttää. Ja tukala? Minulla on ollut tukalampia asioita ajettavana. Taavetilla on kaksituhatta viisisataa vekseleissä; minä itse olen viime aikoina lähettänyt hänelle kahdeksansataa kolmekymmentä. Tahdotteko ostaa ne? Tässä ne ovat".
"Ne ovat hyviä papereita", sanoi Pomukkelskopp hiljaa ja levollisesti, nousi istuimeltaan ja toi rahat kaapista.
"Tahdotteko ostaa minunkin paperini?" kysyi Taavetti.
"Nekin ostan minä", sanoi Pomukkelskopp ja nyykäytti päätään niin arvokkaasti, kuin tekisi hän suuren hyvän työn ihmiskunnalle. "Mutta, hyvät herrat", sanoi hän, ruvetessaan lukemaan rahoja, "minä panen yhden ehdon. Te teette minulle velkakirjan, että olette minulle velkaa tämän summan ja pidätte vekselinne ja hätyytätte häntä niillä. Häntä pitää vaan hätyyttää, sillä jos hän saa olla rauhassa ja asiaa järjellisesti punnita, voi hän saada rahoja lainaksi mistä hyvänsä, ja otollinen aika ei ole vielä käsissä".
"Jaa", sanoi notarius, "se ehdotus ei ole hullumpi ja sen voimme me tehdä; mutta Taavetilla olisi vielä jotakin sanomista teille".
"Niin", sanoi Taavetti, "minä olen saanut kirjeen P:stä, jossa hän on sotapalveluksessa, Markus Seeligiltä, hän kirjottaa minulle, että hän siellä helposti voi ostaa kahdentuhannen markan edestä luutnantin velkakirjoja — haluttaako teidän saada nekin?"
"Hm!" sanoi Pomukkelskopp, "vähän liiaksi yhdellä haavaa — mutta — ostakaa ne kuitenkin minulle".
"Mutta minulla on myöskin yksi ehto", sanoi Taavetti. "Teidän pitää myydä minulle villat".
"Niin, miks'ette sitä tekisi?" sanoi herra notarius ja astui herra kartanonomistajan varpaille. "Miks'ei voisi Taavetti käydä niitä katselemaan?"
Ja Pomukkelskopp ymmärsi yskän ja saatti Taavetin ulos ovesta, katselemaan villoja, ja kun hän taas istahti notariuksen viereen sohvalle, purskahti notarius nauruun ja sanoi: "Me tunnemme toinen toisemme".
"Kuinka niin?" kysäisi Pomukkelskopp, ikäänkuin olisi hän kiiltävistä vaunuistaan astunut leijuun.
"Hyvä ystävä", sanoi notarius ja taputti häntä olkapäälle, "mikä teidän tarkotuksenne on, olen minä jo aikaa tietänyt, ja jos vedätte minun kanssani yhtä köyttä, niin se kyllä onnistuu".
Herran Jestan, kuinka se mies oli viisas! Pomukkelskoppia oikein hämmästytti.
"Herra notarius, minä en kiellä —"
"Ette suinkaan, sen kyllä jätätte tekemättä. Meidän molempain välillämme on se salaisuutena pysyvä. Jos käy niin, kuin käydä pitää, saatte te aikaa voittain Pümpelhagenin jaTaavettisaa lailliset korkonsa, jaminä— hyväinen aika, minä voisin sen asian itsekin toimittaa, mutta se on minulle liiaksi suuri — ja minä tyydyn mieluisemmin johonkin myllyyn eli talonpojan taloon, jonka teen sittemmin ritariskartanoksi. Mutta paljo rahaa menee siihen teiltä".
"Niin, niin! Jumala nähköön, paljo rahaa; mutta se ei haita. Minun sydäntäni kirventelee, nähdessäni tuota kaunista kartanoa; eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?"
Notarius kurkisteli häntä sivulta päin, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa, ajatteletko sinä todellakin niin.
"Te katselette minua niin kummallisesti", sanoi Pomukkelskopp.
"Niin", virkkoi notarius ja nauroi, "ja te näytätte minusta varsin lystilliseltä. Ken ottaa pahan paattiinsa, soutakoon sen maalle. Ettehän kai luule, että muutamalla viheliäisellä tuhannen taalerin vekselillä pakotatte semmoisen kartanon, kuin Pümpelhagen on, konkursiin? Ei, teidän täytyy ruveta ihan toisiin toimiin; kaikki viimeiset hypoteekit pitää teidän ostaa".
"Sitä minä aionkin", kuiskasi Pomukkelskopp, "mutta Mooseksella on seitsemäntuhannen taalerin velkakirja ja hänestä ei saa mitään urakkaa".
"Minulla ei ole mitään Mooseksen kanssa tekemistä enkä tahdokaan hänen kanssansa mitään tehdä, mutta onpa Taavetti olemassa, hän voi ottaa sen asian huoleksensa. Mutta siinä ei ole vielä likimaillekaan kaikki, mitä tehdä pitää. Teidän pitää lähestyä luutnanttia likemmäksi, teidän pitääystävällisestiauttaa häntä, kun hän sattumalta joutuu rahanpulaan; myytte sitte taas hänen velkakirjansa, myöskin satunnaisessa rahanpulassa — esimerkiksi minulle, että minä voin häntä hieman ahdistella, ja sitte viimein, kun kaikki rupee horjumaan, sitte…"
"Herran Jestan", kuiskasi Pomukkelskopp vielä kiihkeämmin, "sitähän minä juuri tahdonkin, sitähän minä juuri tahdonkin; mutta minä soisin ensin saavani hänettänne. Ja juuri sentähden täytyy teidän hätyyttää häntä noilla vekseleillä, ettei hän enempää aikaa voi sotaväessä viivytellä".
"Se on pieni asia se, jos ei mitään muuta ole…"
"On mar, on mar vielä vähän muutakin", kuiskaili Pomukkelskopp niin vaivihkaa, kuin olisi koko valtakunnan onni ja onnettomuus kysymyksessä, "on vielä Hawermann; ja niin kauvan kuin luutnantilla on tuo kavala kettu, emme pääse hänen kimppuunsa".
"Ah, mitä tyhmyyksiä!" nauroi notarius häntä vasten silmiä. "Oletteko milloinkaan kuulleet, että nuori mies, joka on rahanpulassa, kääntyy vanhempaan ystävään ja puhuu hänelle suunsa puhtaaksi? Ja hyvä on, että niin on laita, sillä mistähän muuten meikäläinen eläisi? No, sen puolesta saisi Hawermann kyllä pysyä vielä kauvan Pümpelhagenissa; mutta, jos mahdollista on, pitää hänen pois! Hänen sanotaan olevan hyvä isännöitsiä, ja jos hän saa Pümpelhagenin pelloista lähtemään, mitä hän niistä tähän saakka on saanut, niin voipi luutnantti antaa meidän kauvan sätkiä".
"Hyvä isännöitsiä? Hän? Eipä hän ole voinut hoitaa omaakaan talouttansa".
"No, no! Antaa sen asian olla sillänsä. Jokainen arvostellaan ansionsa jälkeen. Mutta pois pitää hänen".
"Jaa, mutta kuinka?" kysyi Pomukkelskopp.
"Minä en sille mitään voi", nauroi notarius, "mutta te? — Mitä? kun kerran olette antaneet herra luutnantin nähdä kiiltävät, kirkkaat taalerinne, etteköhän sitte voisi saada lähtemään talosta tuommoista vanhaa, kulunutta pehtoria? Olisipa se kumma, se".
"Niin, niin!" huudahti Pomukkelskopp kovin pahoillaan, "mutta se viettää liian paljo aikaa, ja minun vaimoni on niin kiireissään".
"Hänen täytyy kuitenkin odottaa", lausui herra notarius hyvin levollisesti, "tuossa hopussa ei perille päästä. Ajatelkaapa vaan, kuinka kauvan Rambowin suku on hallinnut Pümpelhagenia, semmoiset siteet, eivät tuossa tuokiossa heltiä. Mutta nyt — hiljan! Taavetti tulee; ja mitä me tässä olemme puhuneet, ei ole hänen tarvis tietää. Kuuletteko! Ei kuiskaustakaan hänelle muusta kuin hänen omista raha-asioistansa".
Taavetti tuli, ja kun hän astui ovesta sisään, kohtasi häntä kaksi nauravaa naamaa, Pomukkelskopp nauroi, ikäänkuin olisi herra notarius päästänyt erinomaisen hauskan kokkapuheen, ja herra notarius nauroi, ikäänkuin olisi Pomukkelskopp kertonut jotakin varsin hullunkurista. Mutta Taavetti ei ollut niin tyhmä, kuin hän tällä hetkellä näytti; hän tiesi varsin hyvin, että häntä oli narrattu ja että hänen, molemmat virkaveljensä olivat puhuneet ihan toista kuin pilaa. — "Heillä onheidänsalaisuutensa", pakisi hän itseksensä, "ja minulla onminun". Ja samassa istui hän pöydän ääreen niin tyhmännäköisenä, kuin milloinkin mikäkin juutalaisluikari on näyttänyt, ja nyykäytti päätään Pomukkelskopille ja sanoi: "Minä olen nähnyt".
"No?" kysyi Pomukkelskopp.
"Niin", sanoi Taavetti ja nykäytti olkapäitään, "te sanotte niiden olevan puhtaiksi pestyjä — niin, minun puolestani saavat ne kyllä sitä olla".
"Mitä? Ettekö usko sitä? Eivätkö ne ole valkeita kuin joutsenen untuvat?"
"No, jos niiden pitää olla joutsenen untuvia, niin olkoot vaan minun puolestani joutsenen untuvia".
"No, mitä te tarjootte niistä?"
"Näettekös tässä! Me olemme saaneet kirjeen Löwenthalilta Hampurista — siltä suurelta kauppahuoneelta Löwenthal Hampurissa — puolenviidettätoista taaleria leiviskältä".
"Niin, sen minä kyllä arvaan; semmoisia te veijarit kyllä hankitte itsellenne".
"Semmoinen kauppahuone kuin Löwenthal ei kirjota millekään veijarille".
"A veikkoset", puuttui notarius puheesen, "tämä ei ole kaupantekoa, tämä on riitaa. Pomukkelskopp, tuottakaa sisään pari pulloa viiniä, jokaiseen kaupantekoon kuuluu harjakannut".
Notarius oli jo hyvin rohkea herra ritariskartanon omistajaa kohtaan; herra ritariskartanon omistaja soitti kelloa, ja kun Dorothea tuli sisään, sanoi hän hyvin tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä hänelle — sillä Pomukkelskopp oli kotonaan aina ystävällinen, erittäinkin naisväkeä kohtaan, Kanasestansa ruveten aina lastenpiikaan asti: "Dorothea, kaksi pulloa viiniä, sitä lajia, jolla on sininen korkki".
Ja kun viini oli pöydällä, täytti Pomukkelskopp lasit ja joi omansa pohjaan ja Taavetti haisteli vaan vähän syrjästä, ja kun herra notarius oli tyhjentänyt lasinsa, lausui hän: "No, hyvät herrat, nyt tahdon minä sanoa teille jotakin", ja hän vilkutti silmää Taavetille yli pöydän ja polki pöydän alla Pomukkelskoppia varpaille. "Te, Taavetti, maksatte viisitoista taaleria täyteen leiviskältä, ja te, Pomukkelskopp", — ja hän polki häntä taas — "te ette tätä nykyä tarvitse rahaa, ja jos te ennen tammikuun puoliväliä voitte saada hyviä arvopapereita, niin on se teille mieluisempi".
"Hyvä", sanoi Pomukkelskopp, joka ymmärsi notariuksen tarkotuksen, "jos te isältänne voitte hankkia minulle Pümpelhagenin vekselit, niin annan minä teille villat tarjoomastanne hinnasta".
"No, miksipä ei?" sanoi Taavetti, "mutta mitenkäs on takkujen laita?"
Sitä ei kukaan tässä tuokiossa kuullellut, ja Taavetti uudisti kysymyksensä: "Kuinkas on takkujen laita?"
"Takut", sanoi Pomukkelskopp, "ne saatte tietysti puolella…"
"Seis'!" huudahti notarius väliin, "takut saatte kaupan päällisiksi, kun tuotte vekselit".
"No miksipä ei?" sanoi Taavetti. Ja kun olivat juoneet viininsä ja aikoivat nousta vaunuihin, virkkoi notarius vaivihkaa ja helkkarin sukkelamaisesti Pomukkelskopille: "Huomenna ahdistakoon Taavetti luutnanttia ja toisella viikolla käyn minä hänen kimppuunsa".
Ja Pomukkelskopp puristi uudestaan hänen kättänsä, ikäänkuin olisi notarius pelastanut hänen Filippinsä hukkumasta, ja istahti, vierasten pois mentyä, Kanasensa viereen ja keikkaili ja sovitteli hyvillä mielin vastaisuuden vaatetta. Ja vaunuissa istui notarius ihastuksissaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, olihan hän viisaampi kuin nuo molemmat toiset, ja Taavetti istui hänen vieressänsä ja jupisi itseksensä: "Olkoon menneeksi! Heillä on heidän salaisuutensa, ja minulla on takut".
Mutta takkujen laita ei ollut vielä varsin selvillä: sillä kun Taavetti kotia tultuaan kertoi isälleen kaupasta ja pyysi saada Pümpelhagenin vekselit, katsella karsasteli vanhus yli hänen olkapäänsä ja sanoi: "Vai niin? Oletko sinä ollut notariuksen, sen pyövelin, kanssa Pomukkelskopin luona, joka myös on pyöveli, ja olet villoja ostanut, no sitte maksat neomillas, vaan etminunvelkakirjoillani. Jos sinulla on tekemistä rottien kanssa, minä en tahdo pitää mitään yhteyttä rottien kanssa". — Se oli hyvin, paha asia Taavetille ja hänen takuillensa.
Luku 10.
Herra luutnantti pulassa. Kuinka Taavetti ensiksi hätyyttää häntä ruoskilla ja Slusuhr sittemmin skorpioneilla. Hän väistyy pois niiden tieltä ja säästää ja tutkii maanviljelystä. Kuinka paholainen ensiksi ajoi professori Liebigiä, että hän kirjotti pirullisen kirjan, ja sitte Akselia, että hän tahtoi tehdä ihmiskunnan onnelliseksi, ja vihdoin vanhaa everstiä, että hän kirjotti käytösluetteloita. Kuinka herra von N:llä oli kaunis tytär ja että hänen nimensä oikeastaan oli "herra von Satrup Seelsdörpistä". Aksel antaa vihkiä itsensä mustassa hännystakissa.
Mutta vielä pahempi, paljoa pahempi oli luutnantti paralle, että Taavetti seuraavana aamuna astui hänen kamariinsa. Kaunis ei Taavetti koskaan ollut, sitä ei kenkään voinut sanoa, ei edes hänen oma äitinsä, mutta kuinka oli se mies muuttunut sillä ajalla, kun luutnantti häntä ei ollut nähnyt! Silloin, kun hän notariuksen luona oli lainannut luutnantille rahaa, oli todellakin hänen olennossaan ollut havaittavana jonkinlaista ihmisystävyyttä, mutta nyt, kun hän tahtoi rahansa takasin, näytti hän niin tahmealta ja likaiselta, että luutnantti vaistomaisesti veti hanskat käteensä, ennen kuin hän rupesi hänen kanssansa asioihin. Ja kun hänen nyt kumminkin täytyi ruveta hänen kanssansa asioihin, näytti hänen naamansa semmoiselta, kuin olisi itse Mooses ja kaikki muut profetat kurkistelleet hänen takapuoleltaan, ja kun Taavetti sanoi hänelle: "Riisukaa hanskat pois, herra luutnantti, ja kirjottakaa!" silloin veti Aksel todellakin hanskat pois käsistään ja kirjotti poikittain nimensä[9] ja Taavetin naama näytti taas niin ihmisystävälliseltä kuin silloin, jolloin he ensi kerran tuttavuutta tekivät.
"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi luutnantti, "siitä siis päästiin".
Mutta muutamia päiviä sen perästä ajoivat eräät vaunut kartanolle ja vaunuissa istui notarius Slusuhr ja Hawermann ravisteli päätänsä ja sanoi: "Jumala varjelkoon, myöskinhänenkanssansa?" — Ja kun notarius astui herra luutnantin kamariin, virkkoi jälkimäinen samoin: Jumala varjelkoon, vielä hänkin. Hänen kanssansa oli kuitenkin paljoa parempi keskustella kuin Taavetin; notarius näytti sivistyneeltä mieheltä, jonka kanssa voi haastella, hänellä oli aina puhtaat vaatteet yllä, niin että hänen ulkomuotonsa oli jotenkin uljas, ja puheessaankin osasi hän säilyttää tätä petollista arvoisuuttansa — niin kauvan kuin hän tahtoi, tahi oikeimmin: niin kauvan kuin hänen oli teeskenteleminen. Ja edellistä tahtoi hän nyt tässä; luutnantti kehotti häntä istumaan sohvalle ja antoi tarjota kahvia, ja näytti todellakin siltä, kuina haastelisivat he keskenänsä kaikessa ystävyydessä ilmasta, naapureista ja ihmisten pahanilkisyydestä — viimeksi mainitusta tiesi notarius aina kertoa paljo, koska hänen tapansa oli aina kurkistella muiden toimiin, vaan ei milloinkaan omaan itseensä.
"Jaa", sanoi hän ja kertoi tämän ystävällisen keskustelun aikana eräästä kauppamiehestä Rahnstädtissä, "aatelkaapa, herra von Rambow, kuinka pahoja ihmiset ovat! Tälle kauppiaalle lainasin minä paljaasta hyväntahtoisuudesta — s.t.s. samaa korkoa vastaan, jonka minun itse täytyy maksaa, sillä minulla ei ollut niin paljo rahoja takanani, minun täytyi itse lainata — hänelle lainasin minä rahat, pelastin hänen pulasta ja hän oli niin kiitollinen — ja nyt? — nyt, kun minä vaadin niitä takasin, kun minun täytyy ne saada — tuli hän hävyttömäksi, uhkasi vetää minut oikeuteen liiallisen koron kiskomisesta".
Tietysti ei tässä tarinassa ollut sanaakaan totta, ja notarius lähetti sen vaan koukona edeltäpäin, pelottaaksensa luutnanttia, ja luutnantti pelästyikin. Kääntääksensä puhetta toiselle tolalle, kysyi Aksel, mitä kauppaa se kauppamies oikeastaan teki? Mutta nyt arveli notarius jo kylliksi tuhlanneensa hienoja tapojansa, hän ei siis vastannut kysymykseen, vaan jatkoi puhettansa: "Mutta minä olen vetänyt hänet oikeuteen, nyt olkoon hän varuillansa! Hänen luottamuksensa on mennyt — ja häpeän saa hän päälliseksi! Häntä ei ole koskaan ennen oikeuteen haastettu, mutta tämä on hänen oma vikansa. Mitä te siitä arvelette?"
Notarius pani luutnantin kamalan ahtaalle, ja luutnantti parka rupesi jo aavistamaan, että tämä vaan oli alkutanssia siihen myrskyyn, joka hänen päällensä oli tuleva. Hän yski ja ryki hämmennyksissään, vaan ei sanonut mitään, sillä hän ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Ja se olikin ihan tarpeetonta, sillä herra notarius pitkitti puhettansa ja tuli häntä yhä lähemmäksi: "Mutta, Jumalan kiitos! minulla ei aina ole semmoisten roistoin kanssa tekemistä, se mies on vaan poikkeus. Ja koska nyt sattumalta puhumme raha-asioista" — tässä otti hän lompakon taskustansa — "niin suvaitsette kai minun antaa teille takasin vekselinne", ja samassa kurotti hän luutnantille tuota 830:n taalerin vekseliä, ja rotankorvat kohosivat pystyyn ja tuosta keltasenharmaasta naamasta tuijottivat nuo harmaat silmät ulos ja hänen kuivilla huulillansa pyöri semmoinen myhäily, — kuin olisi joku hänen nelijalkaisista vertaisistansa saanut sieramiinsa sianlihan hajun.
Luutnantti parka otti vekselin käsiinsä ja koetti pitää velkojaa vähän etäämpänä näyttäymällä välinpitämättömältä. Jaa, sanoi hän, herra notarius voi ottaa vekselin takasin vastaiseksi, hän oli lähettävä hänelle rahat; hänen oli ollut matkaaminen tänne niin äkkiä ja matkan syy oli niin surullinen, ettei hän ollut voinut tämmöisiä asioita ajatella.
Jaa, vastasi notarius, sen hän kyllä uskoi, sillä hän tiesi sen itsestänsä, kunhänenisänsä oli kuollut, ihminen ei semmoisessa tilaisuudessa ajattele mitään muuta, kuin mitä hän on kadottanut — ja samassa tuli hän niin surullisen näköiseksi, että luutnantti taas rohkaisi mieltänsä — mutta, sanoi notarius, hän oli viime aikoina yhä ajatellut tätä vekseliä ja hänen oli sitä tehdä täytynyt, sillä hän oli antaunut suuriin sitoumuksiin ja hänen täytyi haalia kaikki kokoon — rahaa täytyi hänen saada.
"Mutta onhan tämä vaan pieni asia", puhkesi Aksel sanomaan.
"Niin, niin — kyllä vaan!" sanoi notarius ja veti vielä esille papereita lompakostaan, "ja sitte vielä tämä pieni asia", ja samassa laski hän pöydälle sen kahdentuhannen taalerin vekselin, jonka Taavetti oli ostanut luutnantin karnisoonista.
Luutnantti hämmästyi, välinpitämättömyydestä tuli loppu. "Kuinka te nämä paperit saaneet olette?" huudahti hän.
"Herra von Rambow, minä luulen että sana 'vekseli' oikeastaan merkitsee vaihtoa ja että semmoiset paperit usein vaihtavat omistajaa; se ei siis mahda teitä kummastuttaa, että minä olen ottanut ne vastaan rahan asemasta, semminkin, kun sen kautta vältin paljo kirjottamista ja postimaksuja".
Luutnantti joutui yhä enemmän hämille, mutta että tämä oli ennakolta sovittua vehkeilyä, ei johtunut ensinkään hänen mieleensä. "Mutta, hyvä herra notarius, minulla ei tätä nykyä ole ollenkaan rahoja".
"Ei rahoja?" huudahti notarius ja silmäili velallistansa katseella semmoisella, kuin olisi tämä antanut hänen luoda silmäyksen mitä ilkeimpään sydämeen ja olisi kertonut käyneensä juuri liittoon pirun kanssa. "Ei," lisäsi hän, "sitä en usko." Ja mitä luutnantti hyvänsä sanoi ja vakuutti ja rukoili, kovana ja jäykkänä seisoi notarius hänen edessänsä ja sanoi Akselille suorastaan vasten silmiä, ettei hän sitä uskonut — syy oli se, ettei hän tahtonut maksaa.
Vihdoin viimeinkin tuli tuo vanha, suloinen apukeino, ajanpidennys, puheeksi, johon luutnantti niin mielellään jo kohta alusta olisi suostunut, jos sitä hänelle olisi ehdoteltu; mutta se soveltui vasta nyt notariuksen tuumiin, sillä hän tahtoi enemmän odottavaisia, kuin Taavetti, ja tahtoi myös huvitella itseänsä pikkusen; sillä hän piti paljo viattomasta pilasta, ja hänen suurin huvinsa oli voida sanoa itsellensä: sinun viisaudellesi ei vedä kukaan vertoja, sinä asetat jalkas ylhäisten ja alhaisten niskoille, ja varsin lysti on nähdä, kuinka he sen alla sätkivät.
Semmoisessa tuskassa ja hädässä oli nyt Aksel von Rambow aina kaulaa myöden ja se häiritsi hänen suruansa isänsä kuolemasta. Suuresta surusta, jonka Jumala meille lähettää, pääsee ihminen kyllä taas, niinkuin meren aalloissa taisteleva, kun hän vaan vahvasti meloo, ja tultuansa rannalle, on hän puhtaampi ja virkumpi ja katselee rohkeasti ympärilleen, ryhtyäksensä reippaasti uusiin yrityksiin. Mutta joka on joutunut hätään oman mielettömyytensä tähden, hän on pudonnut lätäkköön ja rupa istuu hänessä kiini ja hän häpee tulla ihmisten näkyviin. Niin oli laita nuoren luutnantin, hän häpesi, että hän oli elänyt kevytmielisesti, hän häpesi, että hän oli ruvennut asioihin mustain ja valkosten juutalaisten kanssa, hän häpesi, ettei hän voinut omin päinsä keksiä mitään keinoa, päästäksensä ylös lätäköstä, ja että se apukeino, jonka muut lykkäsivät hänen jalkainsa alle, veti häntä vaan vielä syvemmälle. Ja kuinka helposti olisi hän voinut tätä kaikkea välttää, jos hän olisi uskonut asiansa Hawermannille! Kuinka mielellään olisi Hawermann häntä auttanut, nyt kun se syy, kamarineuvos, oli kadonnut, joka häntä ennen oli estänyt sitä tekemästä. Mutta ihmisen sydän on paatunut ja samassa pelkurimainen olento, ja tämä Pelkuri luuli saavansa enemmän rauhaa, jos hänen ja hänen häpeänsä välillä oli muutamia penikulmia; sentähden matkasi Aksel varemmin pois maatilaltaan, kuin hänen sisarensa olivat toivoneet.
Hänen karnisoonissaan oli vielä kaikki samalla kannalla, kuin hänen lähteissään, mutta hän oli muuttunut, kumminkin luuli hän sitä itse; mutta jos joku olisi kysynyt sitä hänen kumppaneiltansa, niin olisivat he sanoneet, etteivät he mitään erityistä hänessä huomanneet, ja se oli varsin luonnollista, sillä ne, joiden suhteen hän enimmästi oli muuttunut, nimittäin hänen hyvät aikomuksensa, eivät tulleet oikein näkyviin. Hän tahtoi elää säästävästi, hän tahtoi seurata isänsä neuvoa ja tahtoi hoitaa niin hyvin, kuin mahdollista, maanviljelystä kirjoista, hän tahtoi… hän tahtoi… ja mitä kaikkea hän tahtoikaan! Hänen säästäväisyytensä alkoi jo varhain aamulla, kahvista, hän joi sitä tästä lähtein koko viikon aikaa ilman sokuria, "sillä", sanoi hän, "vähästä paljo tulepi;" kahvin perästä poltti hän ennen sikaria, jotka maksoivat kaksikymmentä taaleria sata, nyt semmoisia, jotka maksoivat yhdeksäntoista taaleria, siitä oli jotakin lähtevä, siitä. Hänen pasurinsa sai hyvästi toreita, jos hän aamiaiseksi toi hänelle lihankäikäleillä katettuja voileipiä, ja sai käskyn vähentää kummaltakin hänen hevoseltansa puolen kappaa kauroja, sillä nyt olivat ajat kalliit, sanoi hän. Ainoastaan tämä viimeinen hänen kaikista uusista puuhistaan tuli pysymään — arvattavasti sen tähden, ettei hän itse syönyt samasta seimestä hevostensa kanssa — kaikki muut hommat lahosivat sillensä viikon kuluttua, ja miksi? Siksi, sanoi hän, ettei sitä voitu kaikkialla toimeen panna, ja perin juurin piti semmoinen toimeen pantaman, jos siitä mitään apua oli lähtevä. Kirjojen tutkimisen kanssa kävi samalla tavalla, kolme ensimäistä sivua jokaisesta kirjasta tunsi hän melkein ulkoa, niin monesti oli hän niitä lukenut, sillä hänen oli aina täytynyt ruveta alusta, koska hän aina oli tullut keskeytetyksi. Kun hänellä alussa oli näin paljon vastuksia ollut, korvasi hän tämän ahkeruutensa sillä, että hän etsi kirjoista mitä niissä oli huvittavinta, ja nuuskittuansa tällä tavoin ne läpitse ja luettuansa sieltä täältä jonkun luvun hevoshoidosta, viskasi hän ne soppeen ja sanoi, että sen hän jo ennenkin tiesi ja tiesi sen paremmin, tässä asiassa oli kirjantekiä erehtynyt. Ja muutenkin, mitä hyvää hänellä lukemisesta, jos ei hän käytännössä voinut tietojansa toimeen panna; sen hän kyllä tiesi, jokaisen maanviljeliän täytyy olla käytännöllinen, ei mitään muuta kuin käytännöllinen. Hän teki sentähden tuttavuutta herra von N:n kanssa, jolla oli maatila läheisyydessä, hän ratsasti hänen kanssansa pellolle ja kysyi, samoin kuin herra von N., pehtorilta, mitä tänäpänä tehtiin, ja tultuansa kotia, tiesi hän yhtä hyvin, kuin herra von N., että Seelsdörpissä kesäkuun 15:nä päivänä oli ajettu sontaa ja että herra von N:n kimovalakka oli kotoa varsoituslaitoksesta Basedowissa; tahi kahlasi hän herra von N:n kanssa, pyssy selässä, ohramaan sängessä ja sai sattumalta tietää, että viimeinen kuorma ohria oli ajettu riiheen elokuun 27:nä päivänä, ampui pari peltokanaa, ja mennessään illalla levolle, tiesi hän yhtä hyvin kuin herra von N., miltä peltokanat maistuivat.
Tämmöinen käytännöllinen maanviljelys miellytti häntä suuresti, ja mikä ihmistä miellyttää, siitä hän tavallisesti mielellään puhuu, ja sitä teki Akselkin Ja välttää ei voitu, että hän pian tuli maanviljelyksestänsä huutoon ja loisteli kumppaniensa kesken talouden asioissa kuin semmoinen uljas talikynttilä, joita neljä menee naulaan. Koska enimmät hänen kumppaneistansa olivat aatelisten kartanonomistajani poikia, joiden kerran oli astuminen tähän vaivalloiseen säätyyn ja jotka kauhistuksella ajattelivat, että heidän kerran oli vaihtaminen hauska sotilaselämänsä Semmoisen tilanomistajan katkeraan työhön, niin pitivät he Akselia samassa erinomaisen ahkerana ja katselivat kummastelivat häntä kuin ulkomaan elävää, joka paljaasta omasta halustaan oli mennyt aisoihin ja ottanut ikeen selkäänsä. Enimmät ihmettelivät häntä, mutta löytyi heidän joukossansa myöskin joitakuita tolliskoja, jotka rypistivät nenäänsä ja arvelivat, että luutnantin pakinoiminen hajahti liian paljon tunkiolta.
Mutta hän oli usein ruvennut tuomariksi maanviljelystä koskevissa asioissa ja täytyi nyt pitää ylhäällä, arvoansa tämän suhteen, hän ei siis saanut hellittää, vaan täytyi seurata aikaansa. Ja maanviljelys edistyikin tähän aikaan suurilla askelilla, sillä professori Liebig oli kirjottanut maanviljeliöitä varten oikein kamalan kirjan, joka vilisi täynnä hiiltä, salpietaria, tulikiveä ja kipsiä ja kalkkia ja salmiakkia ja hydratia ja hydropatia — siitä voi ihan hulluksi tulla! Mutta jokainen, joka tahtoi pyrkiä vähän korkeammalle ja kastaa sormensa tieteen lähteesen, hankki itselleen tämän kirjan, ja sitte istui hän sen ääressä ja luki ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja kun yhteen tultiin, niin kiisteltiin, oliko kipsi kiillotusaine vai elatusaine — s.t.s. apilaalle, ei ihmiselle — ja haisiko tunkio salmiakin tähden vai oman haisevan luontonsa tähden. Aksel oli myöskin hankkinut itselleen tämän kirjan ja hänelle kävi samoin kuin kaikille muille, hän luki ja luki, mutta hän tuli yhä hullummaksi ja hänen päätänsä rupesi niin pyöryttämään, että hän pelkäsi jonkun rattaan irtauvan aivoissaan, hän paiskasi sentähden kirjan kiini. Hänelle olisi mahdollisesti käynyt samoin kuin kaikille muille, hän olisi unhottanut koko tieteen, jos hän onneksensa ei olisi tullut tuntemaan erästä hyvänlaitaista apteekaria, joka antoi hänen omalla kädellään pidellä ja omalla nenällään haistella kaikkia niitä pirun aineita, joista professori oli kirjottanut. Tämähän oli nyt käytännöllinen tie, ja tästä hetkestä ruveten tunsi hän asian ja tunsi sen yhtä hyvin kuin Liebig itse, eikä hänen tarvinnut enää lukea kirjaa.
Kaikista maanviljelykseen kuuluvista seikoista miellyttivät häntä kumminkin enimmästi pellonkalut ja koneet. Pienestä asti oli hän paljon pitänyt kaikenlaisista naperruksista, hän oli lapsena tehnyt pieniä myllyjä ja vipperiä, oli valmistellut yhtä ja toista pahvista ja huolimatta äitinsä suuresta inhosta kaikkea käsityötä vastaan, oli hän kuitenkin saanut sen toimeen, että hän kouluaikanansa sai luvan käydä erään kirjannitojan luona, sitä ammattia oppimassa. Nämät pienet taidot olivat nyt hänelle suureksi hyödyksi, hänen oli erinomaisen helppo ymmärtää uudenaikaisen amerikalaisen auran ja skottilaisen äkeen piirustusta, eikä kauvan viipynyt, kun hän täydessä toimessa veisteli valmisteli pieniä auroja, äkeitä ja jyräitä. Mutta tähän ei hän seisahtanut, hän kävi edemmäksi ja uskalsi jo ryhtyä klihtain, liinaloukkuin ja pohtimien tekoon. Tähän hän olisi luultavasti seisahtanut — ja sitä olikin jo siinä kylliksi luutnanttimiehelle, että hän riisui pois univormun ja käytti puukkoa, napakairaa ja liimapannua — jos ei hän olisi tullut tuntemaan erästä vanhaa, puolihassua kelloseppää, joka oli tuhlannut elämänsä ja tavaransa, keksiäksensä kiittämättömälle ihmiskunnalleperpetuum mobile. Tämä vanha ihmiskunnan hyväntekiä opetti hänelle nyt taitoansa ja näytti hänelle, kuinka toinen ratas on sovitettava toiseen ja siihen tela ja siihen ruuvi ja siihen veivi, ja siihen taas ratas ja sitte kaikki taas alusta samalla tavalla; hän näytti hänelle koneita, jotka eivät käyneet, ja koneita, jotka kävivät, ja koneita, jotka eivät käyneet niin, kuin niiden olisi pitänyt; hän näytti hänelle koneita, joita Aksel voi ymmärtää, ja koneita, joita ei hän itsekään voinut ymmärtää; mutta kaikki tämä oli Akselista niin erinomaisen viehättävää, että hänkin päätti ruveta tekemään ihmiskuntaa onnelliseksi ja keksiä jotakin sen hyväksi, keksiä koneen, pellonkalun semmoisen, joka toimitti kaikki työt pellolla, joka yhtaikaa kynti, äesti, latasi ja möyhensi kokkareet, ja liikuttavaa oli nähdä tuon nuoren, terveen kavallerialuutnantin istuvan yhdessä vanhan kuihtuneen, rypistyneen kellosepän kanssa ja miettivän, kuinka hän vivuilla ja ruuveilla voisi kohottaa ihmiskuntaa korkeampaan onnellisuuteen.
Ja niinhän se olisi voinut olla, hän olisi mahdollisesti yhä kohottanut ihmiskuntaa, kun se puolestaan taas odotusrahoilla ja koroilla ja semmoisilla vietävillä veti häntä yhä alaspäin, sillä velkojensa maksaminen ei johtunut hänelle mieleen, ja vaikka Pümpelhagen kyllä tuotti kauniit rahat, niin olivat hänen isävainajansa vekselivelat, niinkuin testamentissäkin seisoi, ensiksi maksettavat, ja hänen sisariensa täytyi myöskin elää ja muuten eli hän itse huomisesta päivästä huolimatta, kun ensimäinen hätä vaan oli vältetty.
Mutta löytyy mailmassa siskospari, joka herättää huolimattomimmankin ihmisen unesta ja ajaa hänet säälimättä lämpimästä uuninsopesta ulos myrskyyn ja sateesen; se on viha ja rakkaus. Viha sysää ihmisen päistikkaa ulos ja sanoo: Nyt, lurjus, pidä puoliasi! Rakkaus käy hiljakseen käteen kiini ja taluttaa ulos ovesta ja sanoo: Tule muassa, minä näytän sinulle paremman paikan. Mutta oli miten oli: mukavasta, lämpimästä uuninsopesta ajavat ne sinun kumpikin pois. — Aksel tuli tuntemaan molemmat, ja se tapahtui niin sattumalta, ettei hänellä itsellä siihen ollut paljon tekemistä.
Onko vielä laita niinkuin ennen, sitä en tiedä, mutta siihen aikaan oli Preussissa tapana, että rykmentin päällikkö lähetti säännöllisesti Berliniin listoja upseerien käytöksestä, ja mitä kuningas Fredrik Wilhelmiin tulee, kurkisteli hän itse toisinaan näihin papereihin, vaan nähdäksensä, kuinka pojat käyttivät itseänsä. No, Akselin vanha, kelpo eversti piti hänestä paljon, koska hänelläkin kerta oli maatila ollut kaukana jossakin Lauenburgin maakunnassa, mutta jonka hän omituisella taloudenpidollaan kokonaan oli kadottanut. Niin oli everstillä nyt kumminkin joku, jolle hän voi selvitellä maanviljelystaitoansa, joka oli sitä laatua, että hän ehdottomasti hylkäsi lannoittamisen, koska hän ei sitä katsonut hyväksi. Lyhyesti sanoen, hänellä oli hänen tapansa, ja nyt kävi hänelle kuin vanhoille ajureille: jos ei hän enää voinutkaan ajaa, heilutteli hän kuitenkin vielä mielellään ruoskaa, ja niin puhui hän vielä kernaasti taloudenpidostaan ja Aksel kuulteli häntä tarkkaan. ja koska olisi ollut epäkohteliasta häntä vastustella, vaikeni Aksel, ja sentähden piti eversti häntä erinomaisen viisaana. Akselin todistukset olivatkin aina hyvät; mutta kovaksi onneksi oli vanha eversti liian vähän harjaantunut oikokirjotukseen ja niin kirjotti hän kerran: "Luutnantti von Rambow on kaikin puolin pelkuri (feiger) upseeri; hänen tarkotuksensa oli kirjottaa 'fähiger' (kelvollinen). Tämän oli kuningas itse lukenut ja oli kirjottanut reunaan: pelkuri upseeria en tarvitse; on heti paikalla erotettava". Tämä oli nyt harmillinen asia vanhalle everstille; erehdys oli oikaistava, mutta hän ei nähnyt mitään muuta keinoa, kuin kysyä neuvoa ajutantiltansa, kuinka ja millä tavalla? Ajutantti oikaisi kirjotusvirheen ja asia tuli taas hyväksi; mutta se perhana ei ollut pitänyt suutansa kiini, ja kauvan ei viipynyt, ennen kuin koko uppseerikunta rupesi laskemaan pilojansa viattomasta Akselista. Erittäinkin oli niiden joukossa eräs "vanha-aatelinen" tolvana, joka jo ennen aina oli tehnyt pilkkaa Akselin maanviljelyksestä, ei sentähden että hän harjotti sitätyhmästi, ei, vaan sentähden että hän sitäensinkäänharjotti, ja tämä tähtäili nyt nuoliansa, niin rohkeasti, että kaikki kumppanit sen huomasivat; mutta Aksel itse ei huomannut mitään, sillä hänellä ei ollut asiasta aavistustakaan.