Tämän lisäksi tuli vielä toinen seikka; herra von N:llä, jonka luona Aksel hevosen selässä ja tuliputki olalla harjotteli käytännöllistä maanviljelystä, oli ihmeen kaunis tytär — no, ei pidä nauraa! Hän oli todellakin oiva tyttö — ja hänen ympärillänsä pyöri tuo "vanha-aatelinen" luutnantti, mutta tyttö jätti hänen vähän syrjään vasemmalle ja piti enemmän oikealle Akselin puoleen, joka myöskin tytön läsnäollessa toi näkyviin suloisimmat omaisuutensa. Joko inhotti "vanha-aatelisen" luutnantin tyhmänrohkea käytös tuota nuorta neitiä ja tahtoi hän, jos hän kerta naimisiin aikoi mennä,täydenmiehen, se on semmoisen, jolla myöskin oli pohkeet, omaksensa, taikka miellytti häntä niin Akselin hyvänluontoisuus ja todellisesti siivo käytös naisia kohtaan, kauvan ei vaan viipynyt, ennenkuin Aksel oli korkein kukko tunkiolla ja "vanha-aatelinen" luutnantti istui mustasukkaisuuden tulisilla hiilillä.
Nyt tapahtui, että upseerit panivat toimeen suuret paalit ja "vanha-aatelinen" luutnantti hankki itselleen tätä juhlallisuutta varten valepohkeet. Hänen omat kumppaninsa tuskin enää tunsivat hänen alapuoliansa, ja koska niin monen hauskan, nuoren herran joukossa aina kumminkin löytyyjokukoiranhammas, jota virkaa tässä tilaisuudessa toimitti ajutantti, niin otti tämä pilkkansa esineeksi Akselin kilpaveljen pummuliset pohkeet ja kiinitti niihin, toisen huomaamatta, koko joukon perhosia, joiden kanssa: "vanha-aatelinen" luutnantti lystisti hyppeli ympäri tanssisalissa. Tietysti syntyi tästä nyt pian viittailemista, ilkkua ja naurua, ja kun herra luutnantti haraksi nuo kaaliperhoset ja pirunhevoset pohkeissansa, suuttui hän silmittömästi ja syöksi vimmoissaan ensimäisen nauravan naaman kimppuun, jonka nähdä sai, ja se oli Aksel.
"Jos ei teitä", huusi hän raivossaan, "everstin käytöslistan kautta jo olisi tarpeeksi merkitty, niin tahtoisin minä mielelläni merkitä teidän elinajaksenne".
Aksel ei tosin tietänyt näiden sanojen tarkotusta, mutta hän kuuli selvään äänestä loukkauksen, ja koska hän todellakaan ei ollut mikään jänishousu ja helposti voi pikastua, niin huusi hän vastustajallensa yhtä raivosasti: mitä hän tarkotti sanoillansa, ei hän ymmärtänyt, mutta hänen äänensä oli sitä laatua, että hän kyllä sentähden oli valmis sivelemään häntä kerran metsän kalpeessa. Ja niin meni hän päällikkönsä luo, jonka kanssa hän oli hyvässä sovussa, ja kysyi häneltä, miten asian laita oli; ja mitä hän täällä sai kuulla, ei ollut sitä laatua, että se olisi hänen raivoansa; viihdyttänyt. Hän tuli vihan vimmaan ja manasi "vanha-aatelisen" luutnantin ja ajutantin samassa, joka oli asian ilmaissut, kahdentaisteluun, ja "vanha-aatelinen" luutnantti manasi myös ajutantin perhosten tähden, ja niin menivät kaikki kolme eräänä sunnuntai-iltapuolena sekundanttien, todistajain, vierasten miesten, lääkärien ja haavansitojain kanssa viileään metsikköön ja hakkasivat toinen toistensa silmät verisiksi ja ampuivat rikki toistensa luut; ja niin tuli taas rauha maahan. Aksel sai sivalluksen suoraan poikin nenäänsä, koska hän, miekan sijasta, oli väistänyt kasvoillansa.
Jos ei tämä häntä juuri kaunistanutkaan, vahinkoa ei hänellä siitä myöskään ollut: herra von N:n kaunis tytär sai kuulla asiasta, hän sovitti monta pientä, näiden molempain kilpailiain välillä sattunutta selkkausta tämän tapauksen kanssa yhteen, ja ken voisikaan moittia ymmärtäväistä tyttöä siitä, että hän luuli olevansa viaton syy näihin sankaritöihin, ja että hän tästä lähin piti Akselista vielä enemmän kuin ennen.
Nyt voisin kertoa tässä laveasti koko rakkauden historian Akselin ja Fridan välillä, ja jokaisen on myöntäminen, että minä rakkauden historiani esineiksi olen valinnut kaksi henkilöä, jommoisia ei edes raamatussa ole tavattavana, kyrassieriluutnantin ja aatelisneidin, mutta — minäen tahdo, minäen teesitä! Sillä ensiksikin minä en tee koskaan enempää, kuin minun pitää; ja ken voisi minua pakottaa antamaan nuorille porvaritytöille, jotka mahdollisesti tätä lukevat, yksityistä opetusta rakastamaan kyrassieriluutnanttia, tahi opettamaan nuoria kauppapalvelioita, kuinka voivat sukeltaa aatelisneitien suosioon? Kuka minulle sen vaivan maksaa? Ja toiseksi tahdon minä suorastaan sanoa: minä en ylimalkaan kirjotanuorille, minä kirjotanvanhoille, jotka päivällisen jälkeen oikaisevat itsensä sohvalle ja ottavat kirjan käteensä, karkottaaksensa sillä kärpäsiä pois nenältänsä ja turhia huolia pois mielestänsä. Ja kolmanneksi: minulla on tässä kirjassa vielä ilman sitä kolme nuorta tyttöä naitettavana, ja ken mielii tietää, mitä vaivaa siitä on, hän kysyköön vaan kolmen naimattoman tyttären äidiltä. Lovisa Hawermannin täytyy tietysti miehen saada, ja eiköhän olisi surkeata, jos noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyisi vieriä läpi mailman vanhoina piikoina? Ja neljänneksi ja viimeiseksi: minä en ensinkään kykene kuvailemaan kyrassieriluutnantin rakkautta, se menee yli minun voimaini, siihen tarvitaan Shakespearea eli Mühlbach'ia, ja ken tiesi, olisiko Shakespearekaan sitä tehdä voinut, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei hän milloinkaan ole siihen tohtinut ryhtyä. Sanalla sanoen: he saivat toinen toisensa, ja 1843 helluntaina vietettiin häät, ja herra von N. antoi heille siunauksensa myötäjäisiksi, kosk'ei hänellä mitään muuta annettavaa ollut. No, me tahdomme kuitenkin kohdella häntä kristillisellä tavalla ja annamme hänelle jotakin, nimittäin nimen, sillä koska hän nyt kerran on oleva meidän appimme, pitää hänellä myös olla nimi ja kutsumme häntä siis: herra von Satrup Seelsdörpistä, josta hänellä kumminkin oli vielä vähemmän, kuin Akselilla Pümpelhagenista.
Frida von Satrup oli älykäs tyttö ja huomasi jo ennen häitä, että "herra luutnantti" vaan olisuurikappalepienestäomenasta ja että "luutnantin rouva" vasta oikein oli pienenpienikappalesuurestaomenasta, hän kehotti siis Akselia ottamaan eroansa sotapalveluksesta; ja Aksel huomasi vähitellen, että pilkanteko "pelkuri" upseerista ei vielä likimaillekaan ollut lopussa, ja että se erehdys, jonka vanha eversti oli käytöslistaan tehnyt, kaipaisi muistutuksia punalla läkillä moneen naamaan; ja pait sitä oli hänellä tulinen halu, vaihtaa maanviljelystietonsa Pümpelhagenissa kovaan rahaan ja sillä maksaa velkansa.
Hän otti siis eronsa, sälytti loistavan univormunsa, vyönsä ja polettinsa kistuun, piti kyynelet silmissä liikuttavan hyvästijättöpuheen urholliselle miekallensa, pani senkin kistuun, kiinitti arkun nauloilla ja lukitsi sen sinetillä ja kirjotti päälle "äkkinäisen kuoleman sattuessa perillisteni aukaistava" lähetti kaikki tyyni Pümpelhageniin, vietti häänsä mustassa hännystakissa ja matkasi nuoren vaimonsa kanssa muutamaksi ajaksi Rein-virran seuduille.
Luku 11.
Miksikä Fritz Triddelfitz antaa vilvottaa selkäänsä ja miksikä Mari Möller kaataa vesiastian hänen päällensä. — Palmusunnuntai. — Frans näkee jotakin muuta, kuin mitä hän tavallisesti on nähnyt, ja Bräsig viskaa suuren vesikysymyksen tähden kokonaisen taalerin lukkarin kukkaroon ja lahjottaa Miinalle tusinan kirjavia niistinliinoja. Tie kirkosta vihkimysalttarille on puhtaampi kuin paalisalista. Kuinka Miinan kaiken mokomin on tuleminen opettajattareksi, kunnes pastori saa asian kääntymään taas oikealle tolalle.
Ne kolme vuotta, jotka Aksel isänsä kuoltua vietti karnisoonissaan maanviljelyksen, sankaritöiden ja rakkauden puuhissa, käytettiin Pümpelhagenissa ja sen lähitienoilla ihan samaan kolmeen hyödylliseen toimeen. Mitä maanviljelykseen tulee, seurasi se itsestänsä; mutta sankarityöt ja rakkauden seikat olisivat kokonaan takapajulle jääneet, jos ei Fritz Triddelfitz loma-aikoina olisi niillä itseään huvitellut. Hänen seurustelemisensa Mari Möllerin kanssa oli äidillisestä kanssakäymisestä vähitellen muuttunut veljelliseksi ja siitä, kumminkin Mari Möllerin puolelta varsin helläksi ja lämpimäksi, ja vaikka sillä vielä yhä kinkuissa ja makkaroissa oli todellinen pohjansa, niin sekaantui siihen kumminkin Mari Möllerissä vähitellen kaikenlaisia hämäriä, sinertäviä toiveita papista ja lukkarista, morsiusseppeleestä, arennista ja akkavallasta, niin että asia ennen pitkiä sai arveluttavan muodon, ja Fritz rupesi vähitellen pelkäämään, että Hawermann voisi tulla hänen makkarasalaisuutensa perille ja että hänen tätinsä ja vanhempansa jonakin otollisena hetkenä saisivat vihiä hänen tyhmistä toimistansa ja asia niin voisi kääntyä hänelle itselle turmioksi. — Lyhyesti sanoen, rakkauden asian kanssa oli laita niin ja näin, ja vaikka hän ei ensinkään epäillyt, lyödäksensä lenkojansa vielä muuallakin, esimerkiksi noiden pienten kaksoisomenain ja Lovisa Hawermanninkin ympärillä, tätinsä poissaollessa, täytyi hänen kuitenkin rehellisesti itsellensä myöntää, että koko hänen rakkautensa onni yksinomaisesti riippui vaan Mari Mölleristä.
Myöskin Pümpelhagenin sankarityöt olivat kokonaan hänen ansionsa; hän oli harjottanut niitä ensialussa ainoastaan renkipoikia vastaan ja hyvin salaisesti, sillä jos Hawermann siitä olisi tiedon saanut, olisi se suuri kunnia, jonka Fritz kepillään oli saavuttanut renkipoikien selkätaululla, saanut pahan vamman, mutta nyt, kun kaikki oli hyvästi käynyt, tuli hän rohkeammaksi ja uskalsi eräänä onnettomana hetkenä myöskin tallirengin kimppuun, ja se perhanan lurjus oli niin hävytön, ettei hän ollenkaan välittänyt Fritzin personallisesta arvosta, vaan pehmitti hänen selkänsä murkinan aikana itse pyhänä palmusunnuntaipäivänä niin pahanpäiväiseksi, että Mari Möllerin koko iltapuolen oli hautominen hänen hartioitansa. Ja ikävin puoli koko asiasta oli, että jokaisen kylmän kääreen keralla, jonka Mari Möller pani hänen selkäänsä, hän myöskin laski yhden hänen omalle tunnollensa; hän nimittäin muistutti häntä kaikista niistä hyvistä töistä, joita hän Fritzille oli osottanut, ja kysyi häneltä rohkeasti ja ilman pitkittä mutkitta, mitkä hänen lopulliset aikomuksensa ja vastaiset toiveensa olivat, ja vakuutti hänelle samassa vilpittömästi, että hän puolestaan luotti hänen rakkauteensa ja oli uskollisesti jakava hänen kanssansa hänen elämänsä toiveet. Tämä oli nyt hyvin harmillinen asia, sillä Fritz itse luotti paljon enemmän haluunsa sianlihaan ja makkaraan kuin rakkauteensa, ja nuo vähät vastaisuuden toiveensa tahtoi hän mieluisimmin yksin pitää. Hän soperteli kaikenlaisia verukkeita, joita Mari Möller ei tahtonut eikä voinut hyväksyä; ja mitä enemmän hänen selkänsä jähtyi, sitä kylmemmäksi kävi myöskin heidän välinsä; Fritz koetti saada puhetta kääntymään toisaalle, mutta Mari Möller ei hellittänyt, hän teki yhä uusia kääreitä, mutta yhä kovemmaksi tuli hänen kätensä. "Triddelfitz", sanoi hän vihdoin, kun Fritz ei millään ehdolla tahtonut vastata, "mitä pitää minun oikeastaan ajatella teistä?" Ja samassa asettui hän, joka tähän asti oli puuhaillut ja puhellut Fritzin selän takana, suorastaan hänen eteensä, pisti kädet kupeisinsa ja ahdisti Fritziä nyt hänen kauhuksensa etupuolelta.
"Mari kulta", huudahti Fritz hämmästyksissään, "mitä te tarkotatte?"
"Mitä minä tarkotan? Pitääkö minun sitä teille vielä selvemmin sanoa?" huudahti Mari Möller ja hänen silmistänsä katosi kokonaan tuo entinen suloinen ja lempeä katsanto, "olenko minä nainen mokoma, joka annan vetää itseäni nenästä?" ja samassa siirtyi hän takapuolelle ja paiskasi tuon kylmän kääreen Fritzin niskaan, niin että mäiskähti.
"Ai! tulimmainen!" huudahti Fritz, "se koskee kipeästi!"
"Vai niin? se koskee kipeästi? Luuletteko te, ettei se koske minuun kipeästi, kun näen ihmisen, jolle minä niin paljon hyvää olen tehnyt, tahtovan minua pettää?"
"Mari kulta, minä pyydän, mitä te tarkotatte?"
"Mitä minä tarkotan? Näin minä tarkotan!" ja mäiskis! sai Fritz taas lätkäyksen selkäänsä — "Tahdotteko sanoa minulle, mitä voin odottaa teiltä?"
"Taivaan pyhät! Sehän polttaa kuin kirkas tuli!"
"Sitä sen pitääkin! Ja eikö se polta teidän omaa tuntoanne, että syöttelette köyhää tyttö parkaa kaikenlaisilla lupauksilla ja toiveilla ja sitte tahdotte peräytyä?"
"Jumalan tähden, Mari kulta, olenhan minä vasta yhdeksäntoista vuoden vanha".
"No, ja mitä sitte?"
"Niin, ja pitäisi minun saada myös toinen paikka ja sitte —"
"No, ja sitte?" — mäiskis! taas lätkäys selkään.
"Tuhat tulimmaista! Kavahtakaa itseänne!"
"Kavahtakaa vaan itse teitänne! No, ja sitte?"
"Niin, sitte pitää minun ensin hankkia itselleni arentitalo, ja siihen voi kulua vielä runsaasti kymmenen vuotta".
"No, ja sitte?" kysyi Mari Möller oikein ilkeällä sitkeydellä.
"Niin, ja sitte", änkytti Fritz Triddelfitz viimein tuskissaan, "sitte olette te minulle toki liian vanha".
Hänen Mari kultansa seisoi ensin kuin ukkosen iskemänä jäykkänä siinä, hänen silmänsä kipinöitsivät kiukusta, hän kallistui hieman lähemmäksi Fritziä, otti märän kääreen, joka juuri sattui hänen kädessänsä olemaan, ja sivalsi sillä häntä päin suuta, niin että vesi pirskui ympäri korvia: "Liianvanha? Sinä nokka viisas penikka! Liian vanha, sanot sinä?" ja kurotti kädellään vesiastiaa, kaasi läiskäytti sen hänen päällensä ja juoksi ulos ovesta. Ja kun Fritz nyt seisoi siinä ja puhkui ja ähkyi, tempasi Mari Möller oven taas auki ja huusi sisään: "Tuleppa vielä kerran ruokakammioon!"
Rakkaus päättyi nyt, kumminkin vastaiseksi, tähän, ja liha- ja makkaratuttavuus samassa, ja kun Fritz Triddelfitz läpimärkänä ja suruissaan nyt havaitsi, ettei koko tämä tapaus ensinkään soveltunut yhteen hänen ajatustensa kanssa rakkaudesta eikä myöskään yhdenkään hänen romanikirjansa kanssa, sanoi hän harmistuneena samat sanat, jotka hän virkaansa astuissaan oli sanonut, kun hän marraskuun sateessa laitatti teitä: "Tätä olin minä ajatellut ihan toisenlaiseksi! Mutta hyvä", lisäsi hän, "ettei vanhus ole kotona, hän olisi muuten kuullut koko metelin".
Hawermann oli tänä aamuna mennyt Fransin, kanssa Gürlitzin kirkkoon, ja vaikka hän aina muutenkin kävi tälle matkalle hiljaisissa, jumalisissa ajatuksissa, niin oli tänään hänen sydämensä täpötäynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka isällisellä kädellään uskollisesti oli johtanut häntä ja hänen lastansa näin pitkälle, sillä tänä palmusunnuntaina laskettiin hänen tyttärensä ensi kerran ripille. Hän kävi hiljakseen ajatuksissaan tuota kuivaa polkua pitkin, sillä yöllä oli vähän kylmännyt, hänen silmänsä tähtäsivät, tuota kaunista seutua, jossa lumi vielä valkeina suikaleina virui pellonpientareilla ja synkkien honkien varjossa, ja jossa vihreä rukiinoras kirkkaassa auringonpaisteessa jo ennusti pääsiäistä ja saarnasi ylösnousemisesta. Uuninpiipuista nouseva savu lepäsi noiden pienten kylien päällä ja aurinko painoi sitä alas, ikäänkuin ei saisi tämä inhimillisten vaivain ja surujen merkki pimentää kirkasta taivasta, ikäänkuin ei muuten olisi tilaa kylläksi kirkonkelloin juhlalliselle äänelle, joka kajahteli laajalta yli peltoin ja metsäin.
"Ah, jospa hän toki olisi saanut nähdä tämän päivän!" äänsi vanhus, ikäänkuin luullen olevansa yksinänsä.
"Kuka?" kysäisi Frans vähän arostellen, ikäänkuin pelkäisi hän olevansa epäkohtelias.
"Minun vaimo parkani, minun rakkaan lapseni äiti", lausui vanhus hiljaa ja katseli tuota nuorta miestä semmoisilla ystävällisillä, yksivakaisilla silmillä, kuin tahtoisi hän sanoa: "Katsele sinä vaan meihin, katsele aina sydämen pohjaan asti, sieltä olet vastauksen saava, joka kauvan on vielä sinussa itsessäs kajahteleva".
"Niin", sanoi hän, "minun armas vaimoni! Mutta mitäpä minä pakisen? Hän näkeetänäänparemmin, kuin minä, lapsensa ja häntekeetänään enemmän, kuin minä, lapsensa hyväksi, hänen ajatuksensa ovat korkeammat kuin sininen taivas ja hänen ilonsa loistaa kirkkaammin kuin tuo kultainen aurinko".
Frans käveli hiljaa pehtorin vieressä, hän ei hennonnut häntä häiritä; tuo vanha mies, josta hän paljon piti, näytti tänään hänestä niin kunnianarvoisalta, hänen harmaat hiuksensa ympäröivät niin kauniisti hänen leveätä otsaansa, kuin valkea lumi maata, hänen terveet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä osottivat yhtä varmaa ylösnousemisen toivoa kuin rukiinoraat, ja tämä kaikki loisti niin lempeässä rakkauden valossa, että se nuori mies ei enää voinut itseänsä pidättää, vaan tarttui vanhuksen käteen: "Hawermann, hyvä Hawermann, te olette varmaankin paljon kovaa kokeneet".
"En enempää", kuului vastaus, "kuin muutkaan, mutta tarpeeksi kyllä, elinajakseni sitä muistellakseni".
"Ettekö tahdo sitä minulle kertoa? Minä en kysy sitä uteliaisuudesta".
"Miks'en sitä tekisi?" ja hän kertoi hänelle elämänsä; mutta Pomukkelskopin nimeä ei hän maininnut, ja lopetti kertomuksensa puhumalla lapsestansa: "Jaa, niinkuin hän kerran oli minun ainoa lohdutukseni, niin on hän nyt minun ainoa iloni!"
Niin tulivat he pappilaan. Pastorin pieni rouva oli aikaa myöden tullut vähän vanhemmaksi ja täysinäisemmäksi ja niin sukkelaan kuin ennen ei hän enää liikkunut ja pyörinyt ympäri, ja tänään erittäinkään ei juossut hän kenenkään tielle ja hänen pyhjinriepunsakin virui unhotettuna sopessaan ja ikävöitsi yksinänsä kuin penu penkin alla; sillä tänään esti häntä liehumasta tuo pian alkava, kirkollinen juhlallisuus, johon hänellä papin rouvana oli toki lähin oikeus osaa ottaa. Mutta ihan joutilaina ei hän kuitenkaan voinut antaa pienien sääriensä olla, hänen täytyi milloin juosta pastorinsa luoksi, sitomaan hänen kaulustansa ja tarjoomaan hänelle lasi viiniä, milloin Lovisan luoksi, sovittelemaan hänen kaularöyhelöänsä ja huiskaisemaan hänelle pari sydämellistä sanaa; ja kun nyt vielä nuori Jokkum rouva Nüsslerin, noiden molempain kaksoisomenain ja Bräsigin kanssa saapui pappilaan, olisi hän taas pian joutunut tavalliseen pyörimiseensä, jos ei lukkarilla olisi ollut kyllin älyä soittaa viimeistä kertaa. Nuo molemmat kaksoisomenat päästettiin myös tänään edes ja kun seura nyt meni kirkkoon ja pastorin rouva näki noiden kolmen rakastettavan lapsen astuvan yli kirkkotarhan, Lovisa keskellä, päätänsä pitempänä molempia orpaniansa, sanoi hän Hawermannille ja pyöreät kyynelet vierivät hänen ystävällisistä silmistänsä:
"Hawermann, meidän lapsellamme ei ole mitään kultasia vitjoja ja nastoja koristeina, niinkuin nykyaikana tyhmä tapa vaatisi; ja tuo musta silkkinen leninki, hyvä Hawermann, on myöskin jo kolmenkymmenen vuoden vanha, minä käytin sitä viimeksi häissäni ja onnellinen sydän on kerran tykkinyt sen alla, sillä siinä sydämessä asui minun pastorini; se tuli sittemmin minulle liian ahtaaksi, sillä minulla oli jo silloin taipumusta lihavuuteen, mutta se on yhtä hyvä kuin uusi ja tuota jatkosta alhaalla ei voi edes silmin erottaakaan. Ja, Hawermann, ne rahat, jotka te lähetitte minulle leninkiä varten, olen minä pannut Lovisalle säästöön! Ettehän toki pane sitä pahaksi? Minä tahdoin mielelläni vielä kerran nähdä vanhan leninkini onnellisena".
Kirkon oven edessä veti Bräsig Hawermannia takinliepeestä, ja kun Hawermann kääntyi taaksepäin, virkkoi Bräsig ja näytti hyvin liikutetulta:
"Kaarlo, hyvin merkillinen, varsinmerkillinenon semmoinen ripillepääsö! Nähdessäni noiden kolmen pienen tytön käyvän edelläni, johtui mieleeni, kuinka minä itse samankaltaisen tapauksen kautta pääsin isävainajani lampaita paimentamasta ja tulin maanviljelysoppiin. Ihan samalla tavalla kuin nuo kolme tyttöä kävin minä silloin kirkkoon kahden rippikoulukumppanin, Kaarlo Brandtin ja Kristian Guhlin kanssa, sillä erotuksella vaan, ettei meillä ollut yllämme mustasilkkisiä leninkeitä, ei, Kristianilla oli vihreä, Kaarlolla ruskea ja minulla harmaa takki päällä, ja sen sijasta että noilla pienillä tytöillä on kukkaiskimppu kädessä, olimme me pistäneet vähän vihreätä hihankiverryksiin, ja sen sijasta että he kävivät yhdessä rivissä rinnatusten, kävimme me perätysten kuin yhden kylän porsaat. Niin, ihan niin se oli".
Kun seurakunta oli virret veisannut, piti pastori Behrens saarnansa. Hän oli hyvin vanhentunut muodoltaan, mutta hänen rintansa oli vahva, hänen ajatuksensa olivat selvät ja hänen sanansa ilmaisivat lempeätä, kärsivällistä mielenlaatua, ja pait sitä on tunnettu asia, että vanhuus ei vahinkoita mitään säätyä niin vähän kuin pappissäätyä, jos mies, joka siinä on, tekee tehtävänsä kunnollisesti. Seurakunta ei kuultele ainoastaan hänen sanojansa, se katselee myös hänen pitkää, uskollista ja kunniallista elämänsä juoksua, ja siihen, mitä hän heille sanoo, on hän itse heille esikuvana. Niin oli laita tämän papin.
Nyt oli kyseleminen alkava; nuo nuoret tytöt riisuivat pois saalinsa, Lovisa halasi kyynelet silmissä isäänsä ja elatusäitiänsä, rouva Nüssler suuteli hellästi molempia pieniä kaksoisiansa, nuori Jokkum tahtoi jotakin sanoa, vaan ei sanonut mitään, ja nuo kolme lasta jättivät papinpenkin ja astuivat alttarin eteen.
"Minun pistäisi ihmeekseni", lausui Bräsig Fransille, joka seisoi hänen vieressään, "jos nuo sirkkuset osaavat läksynsä; minä luulen, että ristilapseni, Miina, varmaankin hämmentyy". Ja samassa niisti hän nenäänsä yläpuolelta silmien välistä, eikä alapuolelta, niinkuin olisi pitänyt.
Frans ei vastannut mitään; hänestä tuntui, kuin olisi kaikki hänen ympäriltänsä kadonnut, hän näki vaanyhdetkasvot, ne kasvot tunsi hän, mutta hänestä oli, ikäänkuin ei hän niitä koskaan ennen olisi nähnyt; hän näki vaan yhden olennon, ja tämä olento oli muulloin aina iloisesti juoksennellut, mutta nyt valtasi sitä vieno, oudollainen, juhlallinen vapistus; hän näki vaankaksikättä, jotka ennen oli niin lystisti hänelle tarjottu, mutta jotka nyt kohotettiin ylös korkeampaa voimaa kohden, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi meidän Herramme seurannut viittausta ja seisoisi nyt tuon vapisevan olennon vieressä tuossa mustassa, yksinkertaisessa puvussa, ja osottaisi hänelle puhdasta ihmissydäntä ja sanoisi: pidä sinä huolta omastas, että se soveltuu tämän kanssa yhteen. Hänestä tuntui, kuin olisi hän aikoja sitten nähnyt ihmeen ihanan seudun kirkkaassa auringon paisteessa, jossa hän oli juoksennellut ympäri, ajattelematta mitään muuta kuin hauskaa elämäänsä, ja oli nyt pitkän ajan perästä tullut takasin samalle seudulle ja näki sen nyt hiljaisessa kuuvalossa eikä tahtonut enää tuntea sitä, sillä metsäin ja vuorten, olkikattojen ja kirkontornin päällä lepäsi iltakasteen paksu vaippa, ja sen päällä häilyi tuo hiljainen kuuvalo, niin että hän näki vaan tämän eikä entistä hauskaa seutua hänestä tuntui, kuin liikuttaisi hieno tuulenhenki puiden ylimmäisiä oksia ja kuiskaisi hänelle outoja sanoja, hänestä tuntui, kuin kurottaisi hänen sielunsa, maan syvyydestä kätensä korkeuteen, armoa anoen, kuin tulisi hänen suurin sääli omaa itseänsä, että hänen sydämensä oli liian köyhä, voidaksensa sitä toiselle lahjottaa. Ja tätä itsensä surkuttelemista, tätä salaista paremman sydämen haluamista, joka kuuvalon säteen tavalla, aavistuksesta ja hämärästä kudottuna valtaa meidät, nimitämme me ihmislapset "rakkaudeksi".
Bräsig seisoi Fransin vieressä ja kuiskaili hänelle tuontuostakin sanoja, joita Frans ei kuullut, ja joita hän, jos hän olisi ne kuullut, olisi pitänyt tyhmänä lörpötyksenä ja joista hän mahdollisesti olisi suuttunut, ja kuitenkin perustuivat tuon vanhan pehtorin sanat samoihin tunteisin, jotka häntä itseänsä vallitsivat, sillä erotuksella vaan, etteivät ne enää olleet niin taivaansinisiä ja ruusunpunasia kuin Fransin, ja että ne vanhuuden tähden vivahtivat vähän harmailta. — Bräsig pelkäsi pahoin, että hänen ristilapsensa Miina voisi joutua hämille, ja joka kerta kun Miina vastasi oikein, kuului syvä huokaus papinpenkin takaa, niin että pastori Behrens, jos hän olisi ollut uudenaikaisia pappeja, olisi voinut tulla siihen luuloon, että hän oli saanut paatuneen syntisen kääntymään katumuksen ja parannuksen tielle.
"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi tämä syntisäkki puoliksi kuuluvalla äänellä, "Miina osaa asiansa", ja nyhjäsi vähän ajan perästä Fransia kylkeen: "Nyt tulee, ottakaa vaari, nyt tulee;" ja nyhjäsi Hawermannia toiselta puolelta: "Kaarlo, saatpa nähdä, että Miina saa sen. Miina saa sen suuren vesikysymyksen. — Minä osasin sen kyllä, mutta Kristian Guhl ei osannut sitä, ja minun täytyi vastata hänen edestänsä; mutta nyt olen minäkin sen unhottanut ja osaan ainoastaan alun: Vesi ei tosin sitä itsestänsä tee, vaan sana…" Ja kun Miina luki vastauksen sopertelematta, luki vanhus koko vesikysymyksen hänen perässänsä ja kun lukkari samassa kurotti kukkaroansa, viskasi Bräsig siihen kokonaisen kovan taalerin, ikäänkuin tahtoisi hän sillä lunastaa itsensä vapaaksi tuskastansa. Ja hän käännähtihe ympärinsä ja puristi rouva Nüsslerin kättä ja huudahti miltei suuresti: "Rouva Nüssler, oletteko kuulleet meidän pieniä sirkkusiamme?" ja niisti niin rohkeasti nenäänsä, että pastorin rouva mielessään antoi hänelle ankarat nuhteet tämän pyhän toimituksen häiritsemisestä.
Ja jos joku olisi tahtonut vähän pitemmältä seurata sitä lankaa, joka sitoi Bräsigin pikku Miinaan, niin olisi hän löytänyt sen pään kimitettynä rouva Nüsslerin sydämeen suurella ristisolmulla, jonka piti kestää ikuisesti ja joka tosin näytti paljoa kömpelömmältä, kuin se ruusunpunanen silkkinauha, joka alkoi vetää Fransia Lovisa Hawermannin pientä sydäntä kohden, ja joka hänestä, näytti vielä liian huonolta ja karkealta niin suloiselle sydämelle. — Rakkautta on kaikkialla mailmassa, mutta se pukeutuu mitä kummallisimpiin muotoihin; milloin lentää se enkelinä, ruusuisilla siivillä korkealla, milloin matelee se, kyssä edessä, kyssä takana, puukengillä maata pitkin, se puhuu "kielillä", niinkuin apostolit ensimäisenä helluntaipäivänä, tahi istuu mykkänä kuin lapsi, jota koulumestari on vetänyt aapiskirjalla vasten suuta, se lahjottelee tiamantteja ja kruunuja, tahi kosii, kuin vanha pehtori Schecker minun tätiäni, lihavalla kalkkunalla.
Mutta kun juhlameno oli loppunut ja nuo nuoret kristityt olivat saaneet Herran ehtoollista, meni pastori Behrens sakaristoon ja Samuli Pomukkelskopp, jonka Kyösti myöskin oli tänään päässyt edes, käydä läähätti sinisessä, hännystakissaan papinpenkin ohitse ja meni papin perästä ja tempasi sakariston oven auki, mutta ei astunut kuitenkaan sisään, vaan asettui oven eteen — "että kaikki ihmiset, näkisivät, mikä pöllöpää hän on", sanoi Bräsig Hawermannille — ja kutsui pastoria päivälliselle, tarjoten lusikallisen lihalientä, palasen paistia ja pullon punasta viiniä niin suurella äänellä, kuin olisi hän markkinatorilla — "että kaikki ihmiset toki kuulisivat, mikä paatunut jesuviitti hän on", sanoi Bräsig — mutta pastori vaan kiitti ja sanoi olevansa tänään liian väsynyt ja pait sitä oli hänellä itsellä vieraita. Pomukkelskopp meni tiehensä ja loi yli vasemman olkapäänsä silmäyksen papinpenkkiin ja teki parastansa, näyttääksensä oikein ylhäiseltä, mutta tämä yritys meni tykkönään myttyyn, kun hän sai nähdä Bräsigin ilkullisen naaman, sillä Bräsig oli liian huono kristitty — niinkuin pastorin rouva olisi sanonut, jos hän tämän olisi nähnyt — hän ei voinut edes Herran omassa huoneessa olla ilmaisematta pahoja ajatuksiansa. — Mutta ah, ihan toisenlaisen muodon saivat hänen vanhat kasvonsa, kun nuo pienet tytöt, autuaat kyynelet silmissä, nyt myöskin lähestyivät häntä, antaaksensa hänellekin kättä ja tarjotaksensa hänellekin suuta, niinkuin he olivat tehneet vanhemmillensa ja kasvatusvanhemmillensa! Kuinka korkealle veti hän kulmakarvansa ilmaan ja otsansa ryppyihin, saadaksensa oikein isällisen muodon! Mutta se onnistui hänelle ainoastaan Lovisan ja Liinan suhteen, vaan kun hänen lempilapsensa, Miinan, vuoro tuli, silloin tuntui hänestä niin kummalliselta, kuin olisi hän itse vielä lapsi, ja hän tarttui hänen ympärinsä molemmin käsin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Älä ole milläsikään, Miina, älä ole milläsikään, minä lahjotan sinulle jotakin!" Ja koska hän ei tässä hopussa tietänyt mitä, ja hänen samassa oli ottaminen niistinliinansa esille, sanoi hän: "Minä lahjotan sinulle tusinan niistinliinoja — — oikein koreita ja kirjavia", sillä hän tahtoi toimittaa asiansa oikein hyvin.
Jokainen seurassa oli nyt sanonut onnentoivotuksensa, ja jokainen oli suudellut noilta punasilta, raittiilta huulilta pois tuon sydämellisen kiitoksen, ainoastaan kaksi oli tässä kohden takapajulle jäänyt, nuori Jokkum oli saanut vaan puolen suudelmaa, eikä Frans mitään. Nuori Jokkum oli tietysti siihen itse syypää ja olisi varsin hyvin voinut sille jotakin tehdä, sillä miksikä siirtyi hän niin jörömäisesti nurkkaan istumaan, että hänen pitkä, vasempi suupielensä vetäytyi kokonaan soppeen ja nuo pienet tyttölöt saivat tyytyä tuohon lyhkäseen, oikeanpuoliseen, jota siis ei voinut lukea muuksi kuin puoleksi suudelmaksi. Ja Frans? Hän ei sitä ajatellut, hän ei vielä ollut maan päällä, hän oli vielä taivaassa, ja vasta silloin kun kaikki lähtivät ulos kirkosta ja hän kirkon ovella sattui yhteen Lovisan kanssa, johtui hänen mieleensä, antaa hänelle kättä ja sanoa hänelle jotakin, jota hän ulos kirkkotarhaan tultuansa ei enää muistanut. Jaa, hän oli rakastunut! Nuo kauniit, syvään hartauteen vaipuneet kasvot olivat hänen lumonneet — lumonneet iäksi päiväksi!
Mahdollista kyllä että minulle joku hyvin hurskas rouva tahi kovin siveä neitsy — en tarkota tässä ainoastaan vanhoja, minä tarkotan myös niitä, jotka vielä ovat naimaiässä — kertomuksessani pannee esteitä eteeni ja kysynee: "Mitä? Eikö senuori miesvoinut valita itselleen jotakin toista paikkaa, puuttuaksensa niin maalliseen asiaan, kuin rakastuminen on?" — Ja minä sanon: "Arvoisa rouva ja erittäinkin te kunnioitettava neiti, se nuori mies oli vielä niin äkkinäinen semmoisissa asioissa, jotka te niin hyvin tunnette vanhasta kokemuksesta, ettei hän pitänyt rakastumista ensinkään maallisena asiana. Ja missähän muuten nuoren miehen pitää rakastua? Ainoastaan kesälläkö illan hämärässä sirenipuiden siimeksessä ja talvella tanssiaisissa? Monta tietä vie Roomaan, mutta häihin vielä useampi, ja ken alkaa häämatkansa, tekee viisaammin että hän alottaa sen kirkosta kuin tanssisalista, hänellä on silloin vihkimysalttari ihan vieressään ja voi puhtaana astua sen eteen, tanssisalin ja vihkimysalttarin välillä sitä vastaan on pitkä, likainen ja pölyinen taipale ja monen on astuminen aviosäätyyn likaisilla kengillä ja saappailla. Eikö niin, arvoisa rouva? Onhan tämä paljo varmempi tie, kunnioitettava neiti!"
Yksinkertainen päivällinen oli pappilassa tarjottavana; Bräsig oli erinomaisen hauskalla päällä ja näytti kuin auringonpaiste sateen jälkeen, ja vanha pastori oli myöskin iloinen, sillä hän tiesi Salomon kanssa, että kaikilla on aikansa, "aika kiviä poimia, aika niitä viskellä;" mutta kirkonkelloin ääni kuului vielä ja vasta kahvipöydän ääressä heltesi pastorin rouvan ja rouva Nüsslerin kielenkanta. Vanha pastori syrjähti heti ruoan jälkeen sohvallensa aamupäivän rasituksista, Hawermann meni tyttärensä ja sisarensa tytärten kanssa vähän ulos ilmottelemaan, että kevään vaivihkainen herääminen rauhottaisi noiden nuorten liikutettuja mieliä, ja Frans seurasi muassa, myöskin kevään vaivihkaisen heräämisen tähden, nimittäin sen kevään, joka hänen omassa sydämessään rupesi vihannoimaan ja kukoistamaan. Jokkum Nüssler oli löytänyt sopen, milt'ei yhtä mukavan kuin se, jonka hän oli ottanut erityiselle arennille oman uuninsa takana, Bräsig käveli lyhyillä säärillään ja pitkä piippu hampaissa edes takasin huoneessa ja levitti haaransa varsin luonnottomasti ulospäin, sillä aina siitä asti kuin hän oli eläkkeensä saanut, oli hänen käyntinsä muuttunut varsin toisenlaiseksi ja hän näytteli koreita koipiaan aina niin harillaan kuin mahdollista, että ihmiset toki näkisivät, ettei hän ollut kenenkään käskettävä ja että hän oli oma miehensä, ja ettei tuo monivuotinen savensotkeminen ollut sitä ryhtiä vahingoittanut, joka ikäpuoliselle, omista tuloistaan elävälle herralle sopii; pastorin rouva ja rouva Nüssler istuivat sohvassa taulujen alla.
"Jaa, rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva, "Jumalan kiitos! Niin pitkälle siis olemme nyt lapsemme saattaneet. Lovisa on nyt puolenseitsemättätoista vuoden vanha ja teidän molemmat tyttärenne vielä puolta vuotta vanhemmat; minun pastorini sanoo ja minä tiedän sen itsekin, he ovat hyvästi oppineet ja jos sieltä täältä vielä vähän paikkaillaan heidän tietojansa, niin voivat he milloin hyvänsä opettajattarina ansaita leipänsä".
Bräsig seisahti, kohotti kulmakarvansa pystyyn ja puhalsi kokonaisen savupilven sohvaa kohden, josta itse nuori Jokkumkin hämmästyi.
"Ah Jumalani", huudahti rouva Nüssler, "ja siitä saavat tyttöset kiittää ainoastaan teitä ja herra pastoria!" ja tarttui pastorin rouvan käteen. "Kaarlo-veljeni sanoo sitä ja minä sanon samaten, että me kyllä voimme pitää huolta siitä, että heillä on jokapäiväinen leipä ja säädylliset ja puhtaat vaatteet, ja etteivät he valhettele, ja että he tottelevat, kun heitä johonkin käsketään, sanalla sanoen, me teemme, mikä jo itsestänsä on kodin tehtävä; mutta siihen, mikä ihmisen oikeastaan ihmiseksi tekee, emme kuitenkaan kykene. Eikö niin, Jokkum?"
Uunin takaa kuului myöntävä, tyytyväinen morahdus, ikäänkuin kutkutettaisiin vanhaa, uskollista kotikoiraa selkään.
"Kuuletteko, rouva kulta, Jokkum sanoo sitä myöskin".
"Ah, minä en ole siihen mitään tehnyt", sanoi pastorin pieni rouva, välttääksensä kiitoksia, "nimittäin mitä teidän lapsiinne tulee; Lovisan laita on tosin toinen, sillä olihan minulla siihen lähin oikeus. Mutta — mitä minun taas piti sanoa — me emme ole vielä koskaan siitä puhuneet, aikovatko teidän lapsenne, tai kumminkin toinen heistä, esimerkiksi Miina, ruveta opettajattareksi?"
"Mitä?" kysäisi rouva Nüssler ja katseli pastorin rouvaa, ikäänkuin olisi hän kertonut hänelle, että Miinalla oli toiveita päästä paaviksi, ja kun pastorin rouva rupesi laveammin selittämään asiaa, keskeytti hänen puhettansa yht'äkkiä hirveä nauru: "Hah — hah — hah! Lystiä! Lystiä! Nuori Jokkum oletkos kuullut? Meidän pikku Miina on opettava lapsia! Hah — hah — hah!" — Se oli Bräsig, mutta hänen kävi kauniisti. Pastorin rouva istui siinä kuin nukki, jota langasta vedetään, hänen punaset kasvonsa muuttuivat kiukusta varsin sinertäviksi ja nuo sinertävät myssynnauhat liikkuivat edes takasin hänen leukansa alla:
"Mitä te nauratte, Bräsig? Nauratteko kentiesminua? Nauratteko sitä, että minä sanoin, että Miina on tuleva opettajattareksi? Tiedättekö mitä, herra pehtori?" ja hän asettui vielä jäykempään asemaan, "minä olen myöskin kerran opettajatar ollut ja peräti toista on lapsia opettaa, kuin renkipoikia kurittaa".
"Jaa, mutta! Älkää panko pahaksi, rouva kulta — hah — hah — hah! — meidän Miina koulumamseli!"
Mutta pastorin rouva oli nyt kerran joutunut pyörteesen ja ui sen aalloissa eteenpäin, huolimatta niistäkään: "Ja suuri erotus on, joko joku on jotakin oppinut taikka ei ole niitäkään oppinut, ja semmoinen ihminen, kuin te, ei voi opettajattareksi tulla!" Samassa tuokiossa, kuin nämä sanat lausuttiin, astui pastori, joka oli herännyt Bräsigin naurusta, ovesta sisään, ja vanhuksesta tuntui myöskin hyvin naurettavalta, että oli nostettu kysymys, joko Bräsig voi tulla opettajattareksi vai ei; ja koska hän oli likinäköinen eikä voinut havaita rakkaan vaimonsa suuttumusta, purskahti hänkin nauruun: "Hah — hah! Bräsig opettajatar!"
Pastorin rouvaan teki hänen pastorinsa tulo varsin erinomaisen vaikutuksen, hänen sielussansa riehuivat aallot ankarasti, mutta yht'äkkiä oli, kuin olisi kaadettu öljyä noille hurjille aalloille; tosin hän kyllä pastorinsa läsnäollessa toisinaan voi hieman suuttua, niin että kasvonsa saivat tulipunasen vivahduksen; mutta että antaisi kiukkunsa leimahtaa ilmituleen, se ei seisonut hänen aviokatkismuksessaan, ja sentähden alkoi hänen sielussaan nyt omituinen leikki, joka hohti hänen pyöreäin, suorain kasvoinsa läpi kuin lyhdyn läpitse; ensiksi leimahti vielä kerran vihan tuli ilmi, mutta heikeni heti tummanruskeaan hehkuun häpeän tähden, että hän pastorin rouvana ja semmoisena päivänä, kuin tänään, oli niin pitkälle unhottanut asemansa, ja hehkuminen muuttui vähitellen harmaaksi tuhaksi suuttumuksesta omaan itseensä, ja kun hänen omat viimeiset sanansa, ettei Bräsig voinut opettajattareksi tulla, johtuivat hänen mieleensä ja hän näki pastorinsa nauravan, silloin puhalsi hänkin pois tuhan naurulla, mutta piti niistinliinaa kasvoinsa edessä, ettei muutos näyttäisi liian äkkinäiseltä.
Rouva Nüssler oli sillä aikaa istunut tulisilla hiilillä, ja pastorin sisääntullessa, hypähti hän ylös istuimeltaan ja sanoi varsin onnettomana hänelle: "Jumalan tähden, herra pastori, minä olen viattomasti syypää tähän riitaan — Bräsig, lopettakaa toki tuo tyhmä naurunne! — Pastorin rouva arvelee, että minun Miinani pitäisi ruveta opettajattareksi — no, Jumalan nimessä, jos te ja teidän rouvanne katsotte sen hyväksi, niin pitää hänen myös siksi tulla, olettehan te aina neuvoneet meitä hyvään. Eikö niin, Jokkum, Miina rupee opettajattareksi?"
Jokkum rämpi esille uunin takaa: "Niin, kyllä kai se niin on, on kai; jos hänen täytyy, niin hänen täytyy", ja niin puhein meni hän ulos tuvasta, arvattavasti asiaa paremmin harkkiaksensa ulkona yksinäisyydessä.
"Mutta mitähän tämä merkitsee?" kysyi pastori. "Regina, onko tämä todellakin sinun ajatukses?"
Ja rouva Nüssler lähestyi pastorin pientä rouvaa: "Rouva kulta, kyllähän tästä vielä — Bräsig, ettekö te häpee ensinkään! — Rouva kulta, älkää enää itkekö!" ja veti niistinliinan pois hänen kasvoiltansa ja hypähti askelen taakse päin, nähdessänsä noiden pyöreäin kasvoin nauravan häntä vastaan. — "Mitähän tämä on?"
"Erhetystä, rouva naapuri", nauroi vanha pastori. "Kukaan ihminen ei ole ajatellut tehdä Miinasta opettajatarta. Ei! Meidän lapsemme eivät saa lisätä niiden raukkain, onnettomain tyttöjen lukua, jotka, heitettyinä mailmaan, kaikesta siitä vaivasta ja surusta, jota he uhraavat mitä raskaimpaan työhön, eivät saa muuta palkintoa kuin niukan leivän, hengen masennusta ja kivulloisen ruumiin. Ei, meidän lastemme on Jumalan avulla ensiksi tuleminen raittiiksi, terveiksi ja kelvollisiksi emänniksi ja kun he siksi ovat tulleet, sitte voivat he meidän puolestamme ruveta opettajattariksi — s.o. omien lapsiensa opettajiksi".
"Herra pastori, hyvä herra pastori", huudahti rouva Nüssler, ikäänkuin olisi kivi pudonnut hänen sydämeltänsä, "Jumala siunatkoon teitä siitä sanasta! Meidän Miinan ei ole tarvis tulia opettajattareksi. Jokkum — missä sinä olet, Jokkum? — Ah, hän on kai suruissaan mennyt ulos. Niin, herra pastori, ja taloudenpitoa pitää heidän oppia! Saattepa nähdä, että minä olen lapseni siihen harjottava".
"Niin", huudahti Bräsig väliin, "ja hyvän suullisen ruokaa pitää heidän oppia keittämään".
"Tietysti, Bräsig! — Ah, herra pastori, minulla on ollut itse tekemistä opettajattarien kanssa, ja viime viikolla olin minä amtmannin nuoren rouvan parissa — hänkin on ollut opettajatar — ja näettekö, hän horjuu ja häälyy, ähkyy ja puhkuu, käydessään yli lattian, ja näyttää niin kalpealta kasvoiltaan kuin Kristuksen piina ja kärsimys —intressantiksisanovat sitä".
"Koko intressanttisuudesta maksan minä napinkuoren!" puhkesi Bräsig sanomaan.
"Mutta, näettekö, rouva Behrens, hän antaa puuron palaa pohjaan ja polttaa paistin karreksi. Jumala nähköön, enhän minä sitä ole sanonut, ettei ihmisen pitäisi mitäkään oppia,paljopitää hänen oppia, että hän toki osaa lukea sanomalehtiä ja tietää jotakin vanhasta Fritzistä[10] ja muista semmoisista miehistä, ja tietää, missä appelsiinit ja kaneli kasvaa. Mutta, rouva Behrens, jos ei sitä tiedäkään, niin voihan odottaa, siksi kun tulee oppineen kanssa yhteen ja voi häneltä kysyä; mutta paistin laita on toinen! Odottaa ei siinä voi, sillä ruoan pitää olla ajallansa pöydällä ja kysyä en voi myöskään keltään — maalla, nimittäin, rouva Behrens! — tyhmiltä piioilta ehkä? — No, siitäpä syntyisi kaunista ruokaa!"
"Oikein, rouva naapuri", sanoi pastori, "ennen kaikkia pitää tyttöin ensiksi oppia taloutta pitämään".
"Sitäpä juuri sanon, herra pastori, sitäpä juuri sanon! — Herranen aika, tuo amtmannin rouva parka! Hän tahtoo mielellään, mutta ei osaa! Mitä minun molemmat pienet tyttöseni jo seitsemän vuoden, ikäisinä tiesivät, sitä hän vielä kyselee muilta; hän kysyy, joko siat on lypsetty ja joko pienet kananpojat ovat imeneet. Ja, herra pastori, Lovisa ei saa: myöskään tulla opettajattareksi?"
"Ei, jos me saamme vallita, ja koska Hawermann pitää samaa mieltä meidän kanssamme, niin saa hän täällä pitää taloudesta huolta. Regina alkaa jo ruveta mukavuutta kaipaamaan, eikö niin?" ja hän istui vaimonsa viereen sohvalle ja heitti kätensä hänen uumillensa, "ja tulee myöskin jo liian vanhaksi, hän ottaa mielellään apua nuorilta ja hänen olisi vaikea erota Lovisasta".
"Ja sinun itse vielä vaikeampi, pastori! Minä huomaan, että olen jo kokonaan pantu pois viralta aamusta iltaan ei muuta kuulu kuin: Lovisa, tuo minulle sitä! ja saa minulle tätä!"
"No niin, jaa, minä en kiellä, että minulle tulisi suuri kaipaus, josLovisa ei enää olisi luonani".
Sillä aikaa oli nyt Hawermann tullut lasten ja Fransin kanssa takasin; he olivat tavanneet ulkona nuoren Jokkumin, joka paljainpäin kuljeskeli ympäri, nähtävästi hyvin kiihtyneenä. Kun hän sai nähdä Miinan, kävi hän hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä ja sanoi: "Miina kulta, minä en voi sille mitään;" ja kun Hawermann kysyi, mikä hänen oli, vastasi hän vaan: "Lankoseni, minkä pitää tapahtua, sen pitää tapahtua". Ja kun pappilasta lähtöä tehtiin ja hän istui vaunuissa, tuntui hänestä, juurikuin ajaisi hän teurasuhrin kanssa, ja vaikka hänen vaimonsa kotia tultua pitkältä ja laveasti oli selittänyt hänelle, ettei Miina miksikään opettajattareksi rupeekaan, oli tämä seikka kuitenkin tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hän tästä päivästä ruveten piti Miinaansa onnettomana olentona ja sentähden häntä aina hellimmästi kohteli. Miinan täytyi ruoalla oltaissa istua hänen vieressänsä, ja Jokkum pani parhaat palat hänen talrikillensa, ikäänkuin söisi Miina joka päivä viimeisen atriansa ennen teloitustansa.
Luku 12.
Fritz Triddelfitz alkaa vihata naisväkeä, mutta malttaa kuitenkin mielensä ja voittaa, sydämen sijasta, paksun voileivän, Minkä lujan päätöksen hän tekee, orasmaassa vaeltaissaan, ja millä rakkaudella hän kohtelee vastaista oivallista appiansa. Hän tulee mustasukkaiseksi, tekee runoja ja kirjottaa kirjeitä, joissa sanoo rakasta tätiänsä lohikärmeeksi ja Bräsigiä naudaksi. Miten hänelle tästä käy, ja miksikä pastorin rouva tahtoisi olla pitkä ja pieni, ja kuinka Bräsig putoo ojaan.
Niin oli nyt vastaiseksi noiden nuorten tyttöjen tulevaisuus määrätty, sen verran kuin ylimalkaan ihminen voi toisen elämänjuoksua määritellä; mutta sattumus mahtaa olla hyvin oikullinen olento, sillä mitä vakaisimpaan ja järjellisimpään elämänsuunnitelmaan, jonka vanhat yksivakaiset, harmaapäiset ihmiset ovat tehneet, vetää se usein mitä hullunkurisimpia viivoja, ja ikävin seikka tämmöisessä suunnittelemisessa on, että tavallisesti kaikkein viisaimmat tuumat joutuvat kaikkein pahimpaan hämminkiin, juuri sentähden että nuo hyvät, harmaapäiset vanhukset aprikoivat vaan harmaalla päällään ja unhottavat tavallisesti, että heidänkin tukkansa on kerran musta ollut. Vanha pastori ei vielä koskaan ollut toden perästä ajatellut, että joku nuori mies voisi kerran riistää häneltä hänen kasvattinsa, ja pastorin rouva, joka kyllä monesti ja paljo naisten tapaan oli miettinyt tätä pääkappaletta naisten katkismuksessa, lohdutteli itseänsä aina sillä, etteihän Lovisa tuntenutkaan ketään nuoria miehiä, sillä Fransia ei hän pitänyt hänen aatelisuutensa tähden minäkään tavallisena nuorena miehenä ja Fritz Triddelfitz oli hänestä tyhmäin kirjeittensä ja hänen omain ankarain, äidillisten nuhteittensa tähden vielä pieni, kokematon poikanulikka. Mutta juuri tältä haaralta piti hänen silmänsä aukaistaman, hänen oli huomaaminen, että nuori, kaunis tyttö, piiliköönpä vaikka pappilan suojissa, houkuttelee nuoria miehiä luoksensa, kuin kukka perhosia, ja että se kirjava mato, joka niin usein hänen harmiksensa oli madellut hänen tiellänsä, oli nyt muuttunut kauniiksi perhoseksi, joka lentää rapisteli hänen puutarhansa kukkien ympärillä ja istahteli välistä sinne, välistä tänne ja levitteli siipiänsä ja jota olisi ollut varsin hauska katsella, jos ei perhonen olisi ollut hänen sisarensa poika, ja jos ei kukan nimi olisi ollut Lovisa Hawermann.
Pari päivää jälkeen palmusunnuntain oli Fritz tullut Gürlitziin ja oli täydestä syystä suuresti vihoissaan koko naissuvulle. Se vadillinen vettä, jonka hän oli saanut niskaans tuo pakollinen lähtö ruokakammion paratiisista oli hänessä herättänyt kylmänkostean, nälkäisen tunteen, ja koska hän romaneistansa tiesi, että jokaisella rakastuneella nuorella miehellä, joka syystä tai toisesta riitaantuu kultasensa kanssa, on oikeus ruveta vihaamaan kaikkia naisia ylimalkaan, niin käytti hän nyt tätä oikeuttansa. Moneen aikaan ei hän ollut Gürlitzissä käynyt, sillä hän tahtoi kostaa tädillensä, että hän häntä aina nuhteli. No, kun hän nyt pitkän ajan perästä taas istui pappilassa ja oikein sydämensä pohjasta kiukutteli eikä hiiskunut sanaakaan kenellekään muulle kuin pastorille, iloitsi pastorin pieni rouva suuresti hänen vakavan käytöksensä tähden ja sanoi ulkona kyökissä Lovisalle: "Fritz on viimeinkin tullut järkevämmäksi. Jumalan kiitos, hänestä voi vielä aikaa voittain mies tulla". Lovisa ei sanonut mitään, mutta nauroi vaan, sillä vaikk'ei hän juuri paljon ollutkaan tutkinut nuorten miesten mieliä, niin tunsi hän kumminkin Fritzin kuin viisi sormeansa. Sillä se täytyi jokaisen myöntää, että kun Fritz tahtoi teeskennellä, näytti se siltä kuin soittaisi aasi kanteletta, ja kun hän suurella työllä ja vaivalla oli pakottanut itsensä mielialalle, joka oli outo hänen luonnollensa, niinkuin esimerkiksi tänään tuon naisvihan laita oli, niin ei kauvan viipynyt, kun koko tämä naamaripuku putosi pois hänen päältänsä ja hän taas tuli näkyviin ihkasen alastomana Fritz Triddelfitzinä, niin että jokaisen täytyi hänen tähtensä hävetä, erittäinkin hänen oman tätinsä. Tuskin oli hän nyt tuokion aikaa ollut Lovisan seurassa, kun hän jo heitti naisvihansa ynnä kaikki muistot Mari Mölleristä, vesivadeista ja ruokakammioista hiiteen ja sälytti entisten romani-ihanteidensa lisäksi laivanlastittain tätä uutta, versovaa rakkauttansa Lovisaan sydänteljojensa alle, ja tyhjennettyänsä aluksensa kaikista nuoruuden tyhmyyksistä ja saatuansa itsensä, rakkautensa ja laivansa täyteen kuntoon, lähti hän vesille. Ensialussa; risteili hän sinne tänne, ja hänen armas tätinsä seisoi rannalla eikä tietänyt, mitä suuntaa hän piti, mutta kauvan ei viipynyt, kun hän tarttui lujemmin peräsimeen, ja tultuansa ensin tunteittensa avaralle ulapalle, levitti latvapurjeen, ja nyt havaitsi täti kauhuksensa, mitä Fritzin matka tarkotti ja että hänen sisarensa poika oli vaan tunnoton merirosvo, joka hävyttömimmällä tavalla hätyytti sitä pientä, somaa prikiä, johon täti oli sälyttänyt kaikki äidilliset toiveensa.
Täti huusi hänelle pari kertaa, mitä? ja kuinka? mutta rosvo ei siitä välittänyt; täti ampui pari kertaa sydäntuskissaan hätälaukauksia pastoriansa kohden, mutta pastorista näytti koko asia lystilliseltä, arvattavasti sentähden ettei hän nähnyt tuon pienen soman prikin missään vaarassa olevan, hän istui sohvallaan ja nauroi itseksensä, vaikka hän kyllä toisinaan vähän pudisteli päätänsäkin.
Pastorin rouva oli huutavassa hädässä sisarensa pojan käytöksen tähden; "poika tolvana, vintiö, tollisko", oli hänen yksinpuheensa tavallisena sisältönä, ja kun rosvo rupesi mesikakkusananparsilla ja konfektivärsyillä pommittamaan tuota pientä turvatonta alusta, lähti hänkin vesille ja iski kauluksesta kiini merirosvoon ja purjehti hänen kanssansa ulos ovesta: "Tule, poikaseni, tule! Minulla on sinulle jotakin sanomista, Fritz! Ja ota lakkisi heti mukaasi!" Ja vietyänsä Fritzin ruokakammioon, sovitti hän hänen erääsen soppeen, jossa hänen vatien ja ruukkujen tähden täytyi pysyä alallansa, ja otti nyt leipäkyrsän ja leikkasi tuuman paksun pytkyn ja sanoi: "Sinun on nälkä, Fritz parka; vatsas on tyhjä, poikaseni, ja tyhjä vatsa johtaa mielen kaikenlaisiin tyhmyyksiin — kas tässä, minä olen sivellyt voita päälle ja tässä on myös juustoa — ja syö nyt vaan, syö, poikaseni".
Fritz seisoi siinä kuin pilvistä pudonnut, hän oli tahtonut valloittaa sydämen ja sai nyt voileivän; hän tahtoi jotakin sanoa, mutta hänen tätinsä ei päästänyt häntä puheesen: "Minä tiedän kyllä, poikueni, mitä sinä tahdot sanoa, älä siis vaivaa itseäs! Mutta tässä — tee minulle se palvelus! — tässä on pullo olutta, Hawermann on puutarhamme takana ja kylvää herneitä pappilan pellolla, vie se hänelle ja nyt tule! ja sano hänelle terveisiä — minä tiedän, hän juo mielellään Stavenhagenin pormestariolutta". Ja niin talutti hän Fritzin kyökin kautta ulos takaovesta ja huusi hänelle vielä, ennenkuin sulki oven: "Fritz, näinä ensi aikoina et kai ehdi meillä käymään, sillä nyt on kylvönaika tulossa — jaa, jaa, poikaseni, sitä ei voi auttaa, eikä siitä mitään haittaakaan — mutta kun joskus taas tulet, esimerkiksi syksyllä, silloin on Lovisa jo seitsemäntoista-vuotias, silloin et saa enää lörpötellä hänelle semmoisia tyhmyyksiä kuin tänään, silloin on hän jo liian vanha ja ymmärtäväinen kuulemaan hullutuksia. Kas niin, poikaseni, syö nyt vaan voileipääsi"-. Ja niin puhein sulki hän oven, ja Fritz seisoi ulkona, toisessa kädessä voileipä ja toisessa olutpullo.
Hyi! Tämäpä oli oikein hävytöntä kohtelua hänen tädiltänsä! Hän oli hyvin vihoissaan tädillensä ja aikoi ensi tuokiossa viskata voileivän sisään kyökin akkunasta ja olutpullon perässä ja vannoi itseksensä, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää pistä jalkaansa pappilan porstuaan; mutta malttavaisuus on toki ihmisen paras avu, hän alkoi käydä pitkin puutarhan käytävää, katseli vuoron voileipäänsä, vuoron olutpulloansa ja sadatteli itseksensä: "Hitto vieköön, eihän minun nälkä ole, eikä vanhus ole ensinkään tällä puolella peltoa. Tätini tahtoi vaan päästä minusta. Äläpä vielä, se ei sinulle toki onnistu! Minä tiedän, milloin ja missä Lovisa käy kävelemässä.Minunomakseni pitää hänen tulla! Ja vaikka helvetti repeisi,minunomakseni on hänen tuleminen!". Ja niin istui hän puutarhan aidan päälle ja arveli! aprikoi uutta tilaansa, mutta kuinka pahasti olisi hän mahtanut suuttua, jos hän olisi tietänyt, että Lovisa tänä hetkenä näki hänen pappilan pytingin päätyakkunasta! Mutta hän ei sitä tietänyt ja koska voileipä mahdollisesti olisi maahan pudonnut, jos hän olisi sen aidan päälle asettanut, söi hän sen ennemmin suuhunsa, ja sen tehtyänsä, sanoi hän: "Minä tädistäni viisi välitän! ja Mari Mölleristä vielä vähemmän; Lovisa on enkeli!Minunomakseni pitää hänen tulla! Minun sukulaiseni eivät suosi meidän rakkauttamme, se on selvä asia. — Hyvä! Ilman kamppailua ei Lovisaa voiteta; minä tahdon — — niin, mitäpä tahdon minä?" Ja ennenkuin hän mitään muuta ehti tahtomaan, tahtoi hän toki ensiksi juoda olutpullonsa tyhjäksi, ja sen hän tekikin, ja nyt kävi hän rohkaistuneella mielellä yli hernemaan ja jokaisella askelella polki hän kylvöinään höllään multaan tämän lujan päätöksen: "Minunomakseni pitää hänen tuleman!" ja jos se kylvö olisi oraalle noussut, niin olisivat lähiseudun vanhat talonpojat varmaankin seisahtaneet tiellä ja sanoneet toinen toisellensa: "Mitä vietäviä? Tuossahan on paholainen kylvänyt ohdakkeita ja orjantappuroita vanhan pehtori Hawermannin herneen sekaan!"
Niin oli Fritz nyt taas rakastunut korviin saakka, ja tämä vaikutti häneen hyvääkin, hän tuli erinomaisen ystävälliseksi vanhaa pehtoria kohtaan, sillä hän piti häntä vastaisena appinansa ja kunnioitti häntä sen mukaan. Hän istui iltasin vanhuksen luona ja kertoi hänelle lyhyesti, mitä toiveita hänellä oli isänsä puolelta, ja kysyi häneltä neuvoa, pitikö hänen arenteerata vai ostaa maatila tykkönään, vai pitikö hän sitä parempana, että hän ostaisi itselleen kauniin kreivikunnan Liivinmaassa tahi Unkarissa. Vanhus koetti yksivakaisesti saada hänet luopumaan tämmöisistä ajatuksista, jotka hänestä näyttivät liian haaveellisilta; mutta hänen oli samassa kummasteleminen, mikä muutos hänen oppilaassansa oli tapahtunut; se luikari oli ennen puhunut vaan ratsastamisesta, tansseista ja metsästyksestä ja nyt puhui hän kumminkin vakaisista asioista, vaikka tosin tyhmästi. Mutta vielä enemmän oli häntä kummastuttava, kun Fritz eräänä iltana, jolloin Frans oli mennyt Gürlitziin, kahdenkesken ilmotti hänelle, että hän, jos hän Meklenpuriin jäi, joko hän sitte arenteerasi tai osti maatilan, oli pitävä silmämääränänsä komeata asunhuonetta ja puistoa —puistoa, sanoi hän,ei puutarhaa— sillä se tuli hänen tehdä vastaisen vaimonsa tähden, jolta ei mitään saanut puuttua; ja vaimonsa lähimmistä sukulaisista oli hän pitävä isällistä huolta, ja samassa katseli hän vanhaa pehtoria niin liikuttavalla tavalla, että tämä tuskin voi nauruansa pidättää.
"Triddelfitz", sanoi vanhus, "ettehän toki niin tyhmä ole, että rupeette ennen aikojanne rakkauden hommiin?"
Voi niin olla, sanoi Fritz, voi myöskin toisin olla; se vaan oli varma, että hänen vanha appinsa oli asuva hänen luonansa, ja asunrivin toinen puoli oli kokonaan valmistettava häntä varten, ja koska hänen vanha appinsa oli tottunut liikkumaan raittiissa ilmassa, niin seisoi häntä varten aina tallissa valmisna kaksi hevosta. Ja nyt nousi hän istuvalta, käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja heilutteli käsiänsä, niin että Hawermannin, joka istui sohvankulmassa, yhä täytyi väännellä päätänsä sinne tänne kuin porsliiniukon, välttääksensä oppilaansa arveluttavia hutkimisia. Hyvästijätöksi puristi Fritz tänä iltana vanhan pehtorin kättä, kuin olisi erottu iäksi päiväksi, ja ennen kuin Hawermann voi mitään pahaa aavistaakaan, hiipi lämmin käsi takapuolelta hänen harmaihin hapsiinsa ja taivutti hiljaa hänen päänsä taaksepäin ja tulinen suudelma painettiin samassa hänen otsallensa, niin että vanhus toipui hämmästyksestään vasta, kun Fritz pitkillä askelilla jo oli ulkona ovesta.
Fritz oli kumminkin hyvänlaitainen ihminen, hän tahtoi tehdä kaikki yhtä onnellisiksi kuin hän itse oli; hänen sydämensä oli hyvä, mutta hänen mielensä oli vaan heikko, ja tätinsä luoksi Gürlitzin pappilaan ei hän millään ehdolla mennyt. Hän oikein oli haltioissaan tästä, ja ne tuskat, joita hän Lovisasta erotettuna kärsi, olivat katkeran-imelä juoma, jota hän joka päivä sai nauttia. Mutta kaikilla on rajansa, ja kun tämmöisen koiruohoisen rohdon sekaan vielä kaadetaan sappea lisäksi, silloin nielaiskoon sen piru! Ja tämä oli hänelle tapahtuva, hänen katkeraan juomaansa sekoitettiin vielä sappea, ja kuka sen teki? Frans! Frans juoksi koko kevätkauden, aina kun hänellä vaan oli aikaa, Gürlitziin, ja kun kartanon kolme naimatonta tytärtä kesäksi taas tuli Pümpelhageniin, tuli Lovisakin usein heitä tervehtimään, ja Frans oli aina silloin saapuvilla, mutta hän — meidän Fritz parkamme — sai seisoa, syrjässä ja katsella tätä kaukaa, joka huvitus ei häntä tietysti liioin miellyttänyt.
Minä en suinkaan tahdo sanoa, eikä kukaan, joka tätä kirjaa tähän saakka on lukenut, voi sanoa, että Fritz oli mikään teräväpäinen ja näppärä mies, joka heti kaikenlaisista pienistä tunnusmerkeistä voi asian arvata; mutta hänen olisi kumminkin täytynyt olla ilmeinen pöllöpää, jos ei hän olisi havainnut, ettei Fransin laita ollut oikeassa. Mutta jos ei laita niin olisi ollutkaan, niin täytyyhän kumminkin rakastuneella nuorella miehellä olla epäluulon syytä, se kuuluu asiaan, ja rakastunut mies, jolla ei ole kilpailiaa, näyttää minusta aina kuin naapurini Hamann, joka istuu hevosen selässä, kannus vaan toisessa jalassa. Mutta tässä oli laita toisin, Frans oli todellakin hänen kilpailiansa ja Fritz kohtelikin häntä semmoisena; eikä kauvan viipynyt, kun hän muuttui yhtä vieraaksi Fransille kuin Mari Möllerille ja tätillensä, hän ei enää puhunut hänen kanssansa, hän seurusteli ainoastaan vanhan oivallisen, vastaisen appinsa kanssa.
Ihminen voi kestää vaan vissin määrän tuskaa, mikä liiaksi on, se on liiaksi; joku huojennus täytyy olla, ja ainoa huojennus, jonka rakastunut tuntee, on seurusteleminen rakastetun kanssa. Se oli nyt Fritzin paneminen toimeen, ja hän kävikin reippaasti asian varteen kiini; hän vainui joka paikassa Lovisaa. Jokainen outo halava kelpasi hänelle piilopaikaksi, josta hän piti silmällä rakastettuansa, jokaista ojaa Pümpelhagenin pellolla käytti hän saartokaivantona, josta hän häntä piiritti, jokainen töyräs oli tähystyspaikkana, jossa hän seisoi vartioitsemassa, ja jokaisen pensaan takana makasi hän väijyksissä. Ei siis ollut ihmettä, että hän näin pääsi tarkotuksensa perille, ja että hän tuontuostakin pelästytti Lovisaa kamalasti, sillä — piru tiesi, mikä häntä riivasi — juuri kun Lovisa ei mitään ajatellut, tahi kun hän ajatteli — no, me tahdomme sanoa, Fransia, silloin tuli yht'äkkiä Fritzin pitkä vartalo näkyviin kuin kenraali Ziethen jonkun pensaan takaa, tahi nousi hänen päänsä kuin hylje ylös vihreästä ruismaasta, eli hyppäsi hän suoraan Lovisan jalkain eteen jostakin puusta, jossa, hän oli häntä väijynyt kuin ilvessusi kaurista. Ensimältä tointui Lovisa pian hämmästyksestään, sillä hän piti tätä vaan Fritzin tavallisena, tyhmänä hulluttelemisena, jonka hän jo ennestään hyvin tunsi; Lovisa vaan nauroi perästäpäin ja puheli joutavia asioita; mutta pian hän havaitsi, ettei Fritzin laita ollut oikeassa. Hän oli puheissaan niin juhlallinen, kaikkein mitättömimmästäkin asiasta puhui hän niin omituisella äänellä, kynsi korvansa taustaa ikäänkuin lähtisivät sieltä mitä syvimmät ajatukset, laski käden sydämellensä pulmissansa ilmasta, juurikuin tuntisi hän siellä pistosta, ja pudisteli surullisesti päätänsä, kun Lovisa kutsui häntä Gürlitziin, ja selitti kunniansa ei sitä sallivan. Kun Lovisa kysyi häneltä isäänsä, silloin tulvaili Fritziltä sanat suusta, kuin olisi tynnyrintappi aukaistu: Hawermann oli koko enkeli pehtoriksi, semmoista ukkoa ei synny toista mailmaan; Fritzin oma isä oli kyllä hyvä, mutta Lovisan isä oli isien paras; ja kun Lovisa kysyi Fideliaa, sanoi Fritz ei välittävänsä naisista, ne olivat hänestä melkein kaikki yhtäläisiä, ja kun Lovisa kovaksi onneksensa kerran sattui Fransista puhumaan, leimahteli Fritzin silmistä salamoita, hän huudahti pari kertaa "haa!" nauroi sitte hirmuisesti, tarttui äkkiä Lovisan käteen, pisti paperilapun siihen ja syöksi päistikkaa pitkään ruislaihoon, johon hän katosi. — Ja kun Lovisa aukaisi paperin, näki hän siinä seuraavan kyhäelmän:
Ainokaiselle.
Kun hopeelta hohtavanaKuu pilvistä pilkistää,Yön hetkenä ihananaValo taivaasta tirkistää,Kun lampi nukkuvi illoinJa rauhaa huokuvi vaan,Mä muistan sinua silloinKäyn lempeä kuiskaamaan.
Kun kuljet sä ilomielin,On rakkaus johtajas,Mä jälissäs aina vierin,Oi kultani armias!Vaan heti haihtuvi lempi,Kun lähdet sä täältä pois,Ja tuskan' on tulisempi,Kuin arvata kukaan vois.
Mutta kostoa mä vaadin,Kostoo vihollisellein,Minä, joka runon laadin,Koston lupauksen tein
Fritz Triddelfitz.
Pümpelhagenissa, heinäkuun 3 p. 1842.
Kun Lovisa kerran oli lukenut tämän runoelman, ei hän sitä ymmärtänyt, kun hän kahdesti oli sen lukenut, ei hän vieläkään sitä ymmärtänyt, ja kun hän kolmasti oli sen lukenut, ymmärsi hän sitä vielä vähemmin; se tahtoo sanoa, hän ei voinut ensinkään arvata, ketä tuon onnettoman runoilian kosto tarkotti, sillä niin tyhmä ei hän toki enää ollut, ettei, hän olisi heti älynnyt, että "Ainokaiselle" tarkotti häntä itseä.
Nyt olisi hän mielellään pitänyt tämän kaiken. Fritzin hullunkurisina kepposina, ja hän koetti luulotella itsellensä, että Fritz taas oli tahtonut laskea pilojansa; mutta kun hänen mieleensä johtuivat Fritzin omituiset liikenteet ja puheet ja hänen muuttunut käytöksensä, niin täytyi hänen itseksensä tunnustaa, ettei tämä ollut mitään leikintekoa; ja sentähden päätti hän, niin paljon kuin mahdollista, karttaa häntä. Ja niin viaton oli hän vielä, että hän piti Fritziä hyvin onnettomana ja rupesi suuresti häntä säälimään. Sääliväisyys on silta, joka vie rakkauteen, ja tässä nyt tuli ensimäisen kerran hänelle näkyviin tuo kaunis ranta toisella puolella ruusu- ja jasminipensastoineen, ja tämä on seitsentoista-vuotiaalle tytölle ihan kuin kirsikkamarjat linnulle, ja kenties olisi hämmennyt yli sillan toiselle puolelle, jos ei hän olisi havainnut siellä Fritzin ratsastavan rautikon selässä, kaulussaappaat jalassa, ja nähnyt hänen loikovan jasminipensasten varjossa voileipä ja olutpullo kädessä. Hänen oli, sääliväisyydestään huolimatta, nauraminen, ja hän jäi tälle puolelle siltaa katselemaan Fritziä vaan kaukaa, sillä rautikko voisi taas panna maata lätäkköön ja Fritz voisi tahrata hänen voileivällään. Tyhmimmätkin tolliskot voivat vetää seitsentoistavuotiasta tyttöä nenästä, ja miehet, joilla sydämen sijasta on vaan lihamöhkäle liivin alla, voivat saavuttaa semmoisen nuoren sydämen rakkauden, ainoastaan ne raukat, joilla on narrinpuku päällä, eivät tule perille, sillä mikään ei vahingoita niin paljon nuorta rakkautta kuin nauru.
Lopuksi oli hänen siis kumminkin nauraminen tälle runoelmalle, ja tehtyänsä sen oikein sydämensä pohjasta, säpsähti hän yht'äkkiä, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin olisi eräs pehmeä käsi puristanut hänen kättänsä ja kaksi ystävällistä silmää katsellut syvästi hänen omiin silmiinsä, ja samassa johtui Frans hänen mieleensä, arvattavasti sentähden, että hän näki hänen kaukana tulevan. Lovisa repi kostorunon pieniksi palasiksi ja kun Frans oli tullut häntä lähemmäksi ja häntä tervehti, punastui hän; ja kun hän havaitsi punastuvansa, harmitti se häntä ja hän punastui vielä enemmän, ja kun Frans tyynesti puhui ihan joutavista asioista, tuli Lovisa hämille, antoi nurinperäisiä vastauksia ja hajotti ajatuksissaan Fritzin kostorunoelman palaset ilmaan.
"Tiesi hitto", sanoi Frans itseksensä, kun hän nyt, seurattuansaLovisaa kappaleen matkaa, palasi takasin, "mikä hänen tänään oli? —Olihan hän varsin toisenlainen kuin ennen. — Onko se minun syyni?— Onko hän saanut harmia? — Mikä paperi se oli, jonka palaset hänhajotti ilmaan?" —
Näin ajatellen tuli hän paikalle, jossa hän oli Lovisan tavannut, ja — katso! siinä virui vielä muutamia paperin palasia, ja ottamatta niitä ylös, luki hän yhdellä niistä: "Koston lupauksen tein Fritz Triddelfitz", sillä Fritz oli unhottanut panna pistettä "tein" perään. Tämä teki hänen kuitenkin uteliaaksi, sillä hän tunsi Fritzin käsialan. Hän etsi vielä ja löysi muutamia palasia, ja kun hän niitä jotenkuten oli yhteen sovitellut, ei niistä enempää selvinnyt kuin: "taivaasta tirkistää… Mä muistan sinua… Mä jälissäs aina vierin… haihtuvi… lempi… Kun lähdet sä… Ja tuskan' on… kostoa mä vaadin… viholliselleni… Koston lupauksen tein Fritz Triddelfitz;" loput oli tuuli vienyt.
Tästä ei paljo viisastunut; ainoa, mikä hänestä pitkän mietiskelyn perästä näytti selvä olevan, oli, että Fritz Triddelfitz rakasti Lovisaa, että hän väijyi häntä ja tahtoi hänellekostaa! Asia oli naurettava, mutta Fritz oli yhtä täynnä hulluja kureja kuin aasi harmaita karvoja; Fritz voi mahdollisesti panna jonkun tyhmyyden toimeen ja tuottaa harmia Lovisalle; sentähden päätti Frans olla varuillansa ja pitää Fritziä silmällä, kun hän Gürlitziä päin meni.
Fritz oli nyt puolestaan ilmaissut tunteensa,hänoli puhunut,hänoli tehnyt tehtävänsä; nyt oli Lovisan vuoro, nyt oli hänen puhuminen, jos muuten koko asiasta mitään oli tuleva. Fritz odotti odottamistaan, mutta turhaan. "Tämäpä on oikein harmillista", sanoi hän itseksensä, "mutta hän ei kai ole harjaantunut tämmöisiin asioihin, ja se onkin minulle mieleen; minä saan kai näyttää hänelle tien". Hän istahti sentähden pöydän ääreen ja kirjotti kirjeen väännellyllä käsialalla.
Päällekirjotus:Mielitietylle. Alkukirjotus: Ajatusteni suloinen unelma!
Tämä kirje on mykkä, se sanoo vaan mikävälttämättömintäon ja on löydettäväkolmannestaruusupensaastatoisessarivissä;suullisestienemmän. Vastaiseksitämä: Jos puutarhan veräjään on vedettyristivalkealla liidulla, silloin onminun sydämeni ajatuslöydettävänä toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta.Niistinliinan liekuttaminen Gürlitzinpuolelta merkitsee kotona oloa ja kaipausta; minun merkkinäni sitä vastaan on kolmekertainenvihellyskeppini kahvaan. (Lampuri on sen minulle opettanut, rakkaus oppii kaikki).Yhtymäpaikka: se suuri ojanne sillanoikeallakorvalla.
Ikuisesti!!
Salaisuuden tuntia.
P.S.Rakkauson antava minulle anteeksi, että olen kirjottanut tämän paitahihoillani, sillä nyt onhirveänkuuma. — —
Tämä kirje tuli vääriin käsiin, pastorin pieni rouva sen löysi, ollessaan kukkasia kastelemassa, sillä Lovisa, jonka nyt täytyi täydestä toimesta puuhia, talouden askareissa, sylttäsi parhaillaan tikkerperimarjoja. Pastorin rouva ei arastellut ensinkään, aukaistuksensa ja lukeaksensa tätä kirjettä, ja kun hän oli saanut sen sisällön tietää, ei hän ollenkaan epäillyt, että kirje oli Lovisalle ja että Fritz, hänen rakas sisarensa poika, oli sen lähettäjä.
Lovisalle ei hän saanut mitään hiiskua löydöstään, sillä niin hän olisi edistänyt Fritzin asiaa; hän viittaili kuitenkin kaikenlaisilla sananparsilla erääsen hullunkuriseen kirjevaihtoon, saadaksensa tietää, oliko Lovisa jo ennen semmoisia kirjotuksia löytänyt; mutta se oli turhaan, tuo nuori tyttö ei ymmärtänyt ollenkaan hänen tarkotustansa ja sentähden päätti hän salata asian pastoriltansakin, sillä miksikä pitäisi vielä hänenkin harmia saada? Ja pait sitä oli pastorin rouvalle hyvin vastenmielistä tunnustaa, että hänen oma lihansa ja verensä — sillä siksi oli hänen valitettavasti Fritz lukeminen — teki semmoisia tyhmyyksiä. Fritzin kanssa itse olisi hän kyllä mielellään vaihtanut sanasen, mutta Fritz pysyi näkymättömissä.
Pari päivää kävi pastorin rouva syvissä ajatuksissa; Lovisalta otettiin kokonaan kukkien kastelemisen toimi, ettei hän mitään asiasta huomaisi, ja tämä oli varsin viisaasti tehty, sillä kauvan ei viipynyt, kun pastorin rouva taas löysi puolikastuneen kirjeen toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta. Tämä puhui jo selvempää kieltä:
Päällekirjotus:Ainokaiselle. Alkukirjotus: Elämäni toivo!!
Kavaluusympäröi meitä; minä tiedän, että vihollinen väijyy minua. — Viheliäinenvakoja, minänauransinua! — Älä yhtään pelkää, kultaseni, minä pelastan meidät molemmat. — Rohkeatekoon meidän rakkaudellemme menestyksen tuottava. — Huomenna k:lo 2, jolloin selohikäärmemakaa, joka minunaarrettanivartioitsee, odotan minä merkinantoa niistinliinalla, minä olen silloin kesantopellolla sen suuren ojan takana sontaa hajottelemassa, _kolmen_kertainenvihellyskepinkahvaan on kutsuva sinua ulos. Ja vaikkahelvettirikki räjähtäisi, minä olenvannonutaina olevani
Sinun omasi.
Kun pastorin rouva tämän oli lukenut, tuli hän ihan haltioihinsa. "Senkin — —! Senkin — —! Senkin riivattu sikiö! 'Lohikärme makaa!' sillä tarkottaa se vintiö minua! Mutta maltappa! kyllä minä sinun kutsutan, ja vaikka helvetti ei rikki räjähtäisikään, pitää sinun korvillasi kumminkin räjähtää, kun kerta vaan saan sinut käsiini!"
Seuraavana päivänä ennen kello kahta nousi pastorin rouva sohvaltaan ja meni puutarhaan. Tuvan ovi narahti, ja pastori kuuli pihan veräjän linkun käyvän, hän nousi sentähden vuoteeltaan ja katsoi ulos akkunasta, mitä hänen rakas vaimonsa tähän tavattomaan aikaan teki puutarhan perässä, sillä hänen lepoaikansa kesti muuten kello kolmeen asti. Pastori näki hänen seisovan pensaan takana ja siellä hän; seisoi seisomistaan ja heilutti niistinliinaa ilmassa "Hän viittaa kai Hawermannille", sanoi pastori ja, kävi taas makaamaan. Mutta pastorin rouva oli vaan tahtonut antaa sisarensa pojalle ystävällisen merkin päästäksensä vähän likemmäksi hänen korviansa. Mutta Fritz ei tullut, eikä mitään kolmea vihellystä kuulunut. — Hyvin suuttuneena meni pastorin rouva tupaan takasin, ja kun kahvin aika tuli ja pastori kysyi häneltä, miksikä hän oli viittaillut puutarhassa joutui hän niin hämille, että minun valitettavasti täytyy tunnustaa, että hän, vaikka hän oli pastorin rouva, valhetteli ja sanoi, että hänen oli ollut niin raskas oltava, jonka tähden hän oli löyhytellyt niistinliinallaan, saadaksensa raitista ilmaa.
Kolmantena päivänä löysi hän taas kirjeen.
Päällekirjotus:Omalleni, jonkasallimuson minulle määrännyt. Alkukirjotus: Minunpimeänsydämeniaurinko!!
Tunnetkohelvetin tuskia? Minä kärsin niitä toispäivänä iltapuolella kello kahdelta, sontaa hajotellessani. Ilma oli puhdas, vihollinen oli apilasheinässä, ja sinun niistinliinasi liehui palsamilta tuoksuvassa ilmassa kuin ennen muinoin paperileijani; juuri aioin minä viheltääkolme kertaa, niinkuin suostumuksemme oli, kun samassa tuo vanhanautaBräsig tuli luokseni ja viivytti minua kokonaisen tunnin aikaa puhumalla lannasta. Kun hän oli mennyt, syöksin minä ojalle; muttamitäpä vielä! Aika oli sinusta liian pitkältä tuntunut, sinä olit tiessäsi. Muttakuuleppanyt! Tänään illallajuuri kello puoliyhdeksältä, kun minä olen piimäni syönyt, olen minä sovitullapaikalla; tänään on lauvantai, pastori tekee saarnaansa jalohikärmesiivoo huoneita;tilaisuuson otollinen jaseljaispensastuolla peittää meidät (Schiller!). Varro vaan, pian lepäät sinäkin (Göthe)rakastajasi sylissä, joka mielelläänmyisikaikki, mitä hänellä on kallista,ostaaksensasinulle jotakin, josta sinä pidät.
Oi iloa, sun nähdä saan!Siks menen ensin makaamaan,Kaiken halun, kaiken huolenSyöksen tyyneen virtaan tuonen,Ja kun taas kultani nähdä saan,Jos ei virta mua niele vaan,Niin silloin menen mä, kultaseni,Mä tiedän sun huomenna näkeväni!
(Alkuon minun tekemäni,keskikohtaSchillerin jaloppuerään nimettömän, joka myöskin on paljo kirjotellut, mutta jonka minä olen sovittanut tilaisuutta myöden.)