Semmoiselta näytti Gottlieb Baldrian; mutta kuva ei olisi varsin täydellinen, jos en vielä lisäisi, että tämän kaiken yli levisi pienen pieni vilahdus pharisealaista ulkokultaisuutta; sitä oli vaan pieni rahtunen, mutta ulkokultaisuuden laita on sama kuin juoksuttimen: pienen pienellä tilkalla voipi happauttaa koko vadillisen maitoa.
He istuivat nyt päivällispöytään ja Jokkum kysyi: "Missä viipyyRudolf?"
"Herranen aika, Jokkum, mitä sinä pakiset?" huudahti rouva Nüssler harmissaan. "Senhän sinun, toki viimeinkin pitäisi tietää, ettei hän milloinkaan tule ajallansa paikalle. Hän on onkimassa: mutta joka ei tule ruoalle oikealla ajalla, saa olla tyytyväinen tyhjällä palalla".
Pöydässä istuttiin hyvin hiljaa, sillä Bräsig ei puhunut mitään, hän tähysteli kaikin aistimin, havaitaksensa tunnusmerkkejä, ja rouva Nüsslerille oin kyllä hiljaisuudessa ihmettelemistä, mikä muutos hänen tyttösissänsä oli tapahtunut. Siinä he istuivat ja nauroivat toinen toisellensa ja kuiskailivat hiljaa ja näyttivät niin onnellisilta, kuin olisivat heränneet tuskallisesta unesta, ja iloitsisivat nyt, että kaikki oli ollut vaan unta ja että kirkas päivä taas paisti heidän päällensä.
Luku 18.
Sisältää paljaita rakkauden asioita ja tekee Bräsigistä kuultelian, siveyden vartian ja rakkauden suojelusenkelin puutarhan suuressa kirsikkapuussa.
Kun päivälliseltä oli päästy, kysyi Miina, jonka vuoro oli auttaa äitiä talouden sisäaskareissa. "Liina, mihinkä sinä menet?"
"Minä tahdon vaan noutaa ompelukseni", vastasi Liina, "sitte menen lehtimajaan".
"No, minä tulen pian perästä", sanoi Miina.
"Ja minä tulen myös", sanoi Gottlieb vitkalleen, "minulla on kirja, jonka minun vielä tänäpänä täytyy loppuun lukea".
"Se on oikein", lausui Bräsig, "siitäpä tulee julman hauskaaLiinalle".
Gottlieb aikoi ensin pitää pienen nuhdesaarnan Bräsigille tuon "julma" sanan väärin käyttämisestä, mutta maltti kuitenkin mielensä, arvellen, ettei se Bräsigiin mitään vaikuttaisi, ei hän sanonut siis mitään, vaan meni molempain tyttösten kanssa ulos tuvasta.
"Hyväinen aika", huudahti rouva Nüssler, "mitenkä on minun lasteni laita? Heistä en tule hullua hurskaammaksi: nyt he ovat taas yksi mieli, yksi sydän?"
"Hiljaa rouva Nüssler!" virkkoi Bräsig; "tänään otan minä asiasta selvän. Jokkum tuleppa kanssani, mutta älä hiiskahda hivaustakaan".
Jokkum seurasi häntä puutarhaan ja Bräsig tarttui hänen käsivarteensa: "Ole vaivihkaa, Jokkum, äläkä katso ympärilles, vaan tee niinkuin olisit minun kanssani päivällisen jälkeen kävelemässä".
Jokkum teki, niinkuin käskettiin. Kun olivat tulleet lehtimajan edessä kasvavan kirsikkapuun luo seisahti Bräsig: "Kas niin, Jokkum, köyristyppä nyt päin puuta vastaan".
Jokkum aikoi jotakin sanoa, mutta Bräsig painoi hänen päänsä alas: "Ole vaiti, Jokkum, — pää puuta vastaan!" ja samassa kiipesi hän Jokkumin selkään: "No niin, oikaise nyt ryhösi suoraksi. Todellakin, minä yletyn juuri", — ja iski käsin kiini alimmaisiin oksiin ja kapusi ylös puuhun. Vielä ei Jokkum ollut mitään sanonut, mutta nyt sai hän sanoneeksi: "Bräsig, eihän ne vielä ole kypsiä."
"Pöllöpää!" huudahti Bräsig ja kurkisteli punasine kasvoineen noiden vihreäin lehtien välistä kuin kypsä kurpitsi, "luuletko sinä minun aikovan Juhannuksen aikana etsiä marjoja kirsikkapuusta? Korjaa nyt mitä pikemmin luusi, äläkä seiso ällistele siinä kuin koira, joka vainuu kissaa puussa."
"Niin mitä minä sille voin," sanoi Jokkum ja jätti Bräsigin oman onnensa nojaan.
Kauvan ei Bräsigin tarvinnut odottaa, kun hän kuuli keveän, vilppaan jalanastunnan kirskuvan käytävän hiedalla ja Liina istahti lehtimajaan, suuri tukku ompeluaineita kädessä, ja jos hänellä oli aikomus saada tämän kaiken tänään valmiiksi, olisi hänen heti pitänyt ryhtyä työhön; mutta sitä ei hän tehnyt, vaan levitti kaikki pöydälle, antoi päänsä vaipua päin kättänsä, katseli sinistä taivasta kohden ohitse Bräsigin kirsikkapuun ja istui syvissä ajatuksissa.
"Ah kuinka onnellinen olen minä!" huudahti hänen kiitollinen pieni sydämensä, "että Miina on minulle taas hyvä ja Gottlieb on minulle myöskin hyvä, miksikä olisi hän muuten tänään päivällispöydässä polkenut minua jalkaan? Ja miksikä tarkasteli Bräsig meitä koko ajan niin tuimasti? Minä luulen että minä lensin varsin punaseksi. Ah, mikä hyvä ihminen on Gottlieb toki! Kuinka vakaisesti ja oppineesta voi hän puhua, kuinka totinen on hän, pappius tulee ihan selvästi näkyviin hänen kasvoissansa. Kaunis ei hän tosin ole, Rudolf näyttää paremmalta; mutta hänessä on jotakin omituista, ikäänkuin sanoisi hän aina: pysykää kaukana minusta viheliäisen, kurjan romunne kanssa, minulla on korkeammat ajatukset, minä olen hengellinen mies. — Hänen hiuksensa leikkaan minä vielä kyllä lyhemmäksi".
Se on hyvä asia maailmassa, etteivät kaikki nuoret tytöt katso ulkonaisen kauneuteen, muuten olisimme me rumat iäksi päiväksi jääneet vanhoiksi pojiksi ja meistäpä olisi kaunis joukkio syntynyt, sillä mikähän on rumempi kuin vanha, ruma nuorimies.
Liinan loppusanoissa, että hän oli Gottliebin hiukset leikkaava, oli niin varma toivo, että hän siitä punastui, ja kun hän samassa kuuli hietakäytävällä vitkallisten, arvokkaitten askelien narisevan, tarttui hän ompelukseensa ja alkoi pistellä kuin henkensä edestä.
Gottlieb tuli, kirja kainalossa ja istui kolmen askeleen päähän Liinasta ja rupesi lukemaan, mutta katseli kumminkin tuontuostakin yli kirjansa ikäänkuin ajattelisi hän tarkemmin, uuta hän oli lukenut, tai miettisi jotakin muuta. Papinkokelaiden kanssa on laita nyt semmoinen, nimittäin jos he ovat oikeata lajia ja itse uskovat, mitä he muille saarnaavat: ennen tutkintoa ei heillä muuta ole kuin hengellisiä ajatuksia, muttajälkeentutkinnon tulevat myös maalliset armoihin, ja ennen kuin ryhtyvät papin toimiin, rupeevat ensiksi naimahommiin. Niin oli laita Gottliebinkin, ja koska ei tutkinnon jälkeen kukaan toinen tyttö ollut hänen tiellensä sattunut, kuin Liina ja Miina, ja koska Liina oli paljoa tarkemmin kuullellut hänen hengellisiä manauksiansa kuin tämän vallaton sisar, oli hän saanut päähänsä sen maallisen ajatuksen, tehdä hänet papin rouvaksi. Mutta tämmöisissä asioissa ei hänellä ollut paljon kokemusta, ne saattivat hänen suureen hämminkiin, ja hän ei ollut vielä edemmäksi tullut kuin jalkaapolkemiseen, jota tehdessään hän kuitenkin aina itse enemmän säikähti, kuin Liina tunteissaan polkemisen.
Tänään oli hän kumminkin päättänyt, puuttua asiaan toden perästä, hän sanoi sentähden: "Liina, tämän kirjan olen minä oikeastaan ottanut mukaani sinun tähtes. Tahdotko kuulla sitä?"
"Tahdon", vastasi Liina.
"Siitä syntyy ikävä juttu", pakisi Bräsig itseksensä, joka ei tuolla ylhäällä puun oksilla suinkaan levännyt millään pehmeillä patjoilla.
Gottlieb luki nyt Liinan kuullen pitkän saarnan kristillisestä avioliitosta, kuinka siihen pitää mentämän ja kuinka sitä pitää ajateltaman; ja kun hän sen oli lopettanut, siirtyi hän askelen likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä siihen sanot, Liina?"
"Onhan se varmaankin hyvin kaunista", vastasi Liina.
"Naiminenko?" kysäisi Gottlieb.
"Oi, Gottlieb!" virkki Liina ja kumartui syvemmälle ompeluksensa yli.
"Ei, Liina", sanoi Gottlieb ja siirtyi taas askelen lähemmäksi, "se ei ole kaunista. Jumala siunatkoon sinua, ettet tätä tärkeätä tehtävää ihmiselämässä ole ymmärtänyt kevytmielisesti. Se on hirveän tukala, nimittäin kristillisessä merkityksessä", ja nyt antoi hän kauhistavan kuvauksen avioliiton raskaista velvollisuuksista, vaivoista ja murheista, ikäänkuin valmistaisi hän Liinaa kuritushuoneesen, ja Bräsig siunaili ylhäällä kirsikkapuussa ja kiitti onneansa, ettei hän ollut joutunut semmoiseen kamalaan tilaan.
"Niin", sanoi Gottlieb, "avioliitto on sen kirouksen seurauksia, jolla Jumala ajoi meidän esivanhempamme ulos paratiisista", ja otti raamatun esille ja luki tuolle lapsi paralle Mooseksen ensimäisestä kirjasta kolmannen luvun, niin että Liinan koko ruumis rupesi värisemään eikä hän enää tietänyt miten olla, kuten elää tuskan ja häpeän tähden.
"Sunkin vietävän jesuviitti!" huudahti Bräsig puoliksi kuuluvalla äänellä puustaan, "miksikä saatat sinä tuota viatonta lasta hämille!" ja hän oli miltei hypätä alas puusta, ja Liina olisi juossut tiehensä, ellei se kirja olisi ollut raamattu, josta Gottlieb oli lukenut, sillä mitä siinä seisoi, voi olla kyllä hyvä; Liina peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.
Mutta Gottlieb oli nyt joutunut kokonaan hengelliseen innostukseen ja oli lyönyt käsivartensa ympäri Liinan ruumiin ja huudahti: "Minä en säästä sinua tänä juhlallisena hetkenä! Karoliina Nüssler, tahdotko näillä kristillisillä ehdoilla tulia minun aviovaimokseni?"
Liina parka oli semmoisessa hämmingissä, ettei hän voinut puhua, ei ajatella, hän itki vaan itkemistänsä.
Silloin kuului puutarhan käytävällä iloinen laulu.
Kala pieni järvessäUipi toisen jäljessä;Kala pienoinenSaapi kultaisen.
Ja Liina ponnisti viimeiset voimansa ja töytäsi ulos lehtimajasta, huolimatta raamatusta ja kristillisistä ehdoista, ja juoksi Miinan ohitse, joka nyt myöskin tuli ompeluksensa kanssa, ja Liinan perästä koikki Gottlieb pitkillä, hitailla askelilla, ja hänen naamansa näytti niin pitkältä kuin entisen papin, jolle lukkari pitkän saarnan aikana kurotti kirkonavaimen saarnastuoliin, ilmottaen, että pastori saarnasta päästyänsä voi itse sulkea kirkon oven, sillä hänen oli nyt rientäminen päivälliselle. Ja hämmästynyt mahtoi hän ollakin, sillä hän oli samoin kuin tuo pappi, tahtonut toimittaa tehtävänsä oikein hyvin, ja nyt oli hänen kirkkonsa tyhjä.
Miina oli vielä pieni kokematon lapsi, sillä hän oli nuorin, mutta niin näppärä oli hän kumminkin, että hän havaitsi, että jotakin oli tapahtunut, ja hän arveli itseksensä, eikö hänenkin pitäisi itkeä, jos hänelle semmoista tapahtuisi, ja millä hän sitte itseänsä lohduttaisi. Hän istui siis levollisesti lehtimajaan, levitti ompeluksensa pöydälle, ja alkoi vähän huokailla, ajatellessaan omia epävarmoja toiveitaan, sillä muuta ei hän asiain näin ollessa juuri voinut tehdäkään.
"Jumala varjelkoon!" ajatteli Bräsig ylhäällä puussa, "nyt istuu hänkin tuohon lepäämään, ja minun luuni ovat jo ihan puutuneet. Tämä rupee tulemaan pitkälliseksi".
Mutta pitkälliseksi se ei kuitenkaan tullut, sillä kotvasen sen jälkeen kuin Miina oli istahtunut, tuli kaunis nuori mies lehtimajan nurkan takaa näkyviin, ongenvapa selässä ja kalapussi kaulassa.
"Hyvä", huudahti hän, "että kohtaan sinun täällä, Miina. On kai jo aikaa sitte päivällistä syöty?"
"Tietysti, Rudolf", vastasi Miina, "onhan kello jo kohta kaksi".
"Nyt on kai täti taas suuttunut minulle".
"Oo, vähänpä siitä, sitä hän on ilman jäämättäsi pois päivälliseltäkin, mutta minä vaan pelkään oman vatsasi olevan sinulle enimmästi suuttuneena sillä siitä olet sinä pitänyt hyvin huonoa huolta".
"Mutta sitä parempaa huolta teidän vatsoistanne illalliseksi. Minä en voinut ennemmin tulla, kala söi niin vimmatusti. Minä olin tänään mustalla lammella, sinne ei Bräsig minua ole koskaan mukaansa ottanut, ja nyt tiedän minä miksikä: se on hänen ruoka-aittansa, kun hän muualta ei mitään saa; koko lampi on täynnä turpia, näetkös! tuommoisia kelpo venkaleita!" ja samassa aukaisi hän kalapussinsa ja näytti Miinalle saaliinsa. "Tällä kertaa olen tehnyt vanhalle Bräsigille aika kepposen".
"Perhanan kanalja!" huudahti Bräsig itseksensä ja hänen nenänsä tuli kirsikkapuun lehtien välistä näkyviin kuin kelvollinen suolakurkku, joita rouva Nüssler tavallisesti talveksi kääri tämän saman kirsikkapuun lehtiin. "Perhanan kanalja! hän on kumminkin päässyt minun turpaini perille! Tuhat tulimmaista! Semmoisia mötkäleitä kuin hän on saanut!"
"Annappa tänne, Rudolf", sanoi Miina, "minä vien ne sisään ja tuon sinulle jotakin syödäkses".
"Ei, ei! Anna sen olla".
"No, ethän tahdo kai nälkää nähdä?"
"No, olkoon menneeksi sitte. Pari voileipää, Miina!"
Miina meni ja Rudolf istui lehtimajaan.
"Hitto kans!" sanoi Bräsig ja siirteli koipiansa hiljakseen oksilla, löytääksensä paikkaa ruumiistansa, joka ei vielä ollut arostunut, "nyt istuu tuokin peto lehtimajaan, täälläpä on heidän varsinainen pesänsä".
Rudolf istui syvissä ajatuksissa penkillä, mikä muuten ei ollut hänen tapojansa. Hän oli luonnoltaan hieman välinpitämätön, ikäänkuin antaisi hän asian panna hänet jotenkin ahtaalle, ennen kuin hän siihen puuttui, mutta sitte ei hän myöskään kauvoja enää siekaillut, viskataksensa sen pois niskoiltansa. Ja kykyä siihen oli hänellä, sillä hän oli kyllä hoikka mutta samassa tukeva mies, ja kaiken tuon veitikkamaisuuden ohessa loisti hänen ruskeista silmistänsä hyvä joukko itsepäisyyttä, jonka kanssa tuo hieno arpi hänen, ruskealla poskellansa varsin hyvin soveltui yhteen ja ilmotti samassa, ettei hän ollut viettänyt aikaansa yksistään uskontunnustuksen tutkimisella. "Niin", sanoi hän istuissaan ajatuksissansa, "asia on perille saatettava. Minä olen kauvan kyllä sitä jo päässäni hautonut ja mitään kiirettä ei sen olisi ollutkaan, onhan täällä varsin hauska olla, mutta tänään pitää kaksi asiaa ratkaistaman. Tänään tulee ukko; hyvä vaan, ettei äiti tule, muuten minulta vielä. Puuttuisi siihen rohkeutta. Minä sovin yhtä vähän papiksi kuin aasi kanteleen soittajaksi ja Gottlieb kyrassierieverstiksi. Jospa Bräsig vaan olisi täällä tänään, hän kyllä minua auttaisi. Ah taivahinen, Miina sitte! Kunpa hänen vaan ensin saisin lepytetyksi".
Samassa tuli Miina, tuoden talrikin täynnä voileipiä.
Rudolf hypähti ylös istuimeltaan: "Miina kulta, mikä pieni kiltti tyttö sinä olet!" ja löi kätensä hänen uumillensa.
"Hellitä! hellitä!" huudahti Miina ja irtautti itsensä. "Minkä turmion olet sinä matkaan saattanut! Äiti on sinulle kovasti suuttunut".
"Sinä tarkotat minun saarnani tähden? No niin! Se oli tyhmä teko".
"Ei", sanoi Miina kiivaasti, "se oli paha teko! Sinä olet sillä tehnyt pilkkaa pyhimmästä".
"Nonoh! Niin aivan pyhiä eivät tuommoiset kokelaiden saarnat ole! vaikka ne olisivatkin jumalisen Gottliebin tekemiä".
"Mutta, Rudolf,kirkossa!"
"Ah, Miina kulta, sanoinhan minä sen tehneeni tyhmyydessä, minä en ollut asiaa tarpeeksi arvellut; minä ajattelin vaan, minkä pöllömäisen muodon Gottlieb saisi, ja se houkutteli minua tekemään tyhmyyden. Mutta jätetään se jo sillensä, Miina!" ja hän laski taas kätensä hänen uumillensa.
"Ei, hellitä!" sanoi Miina, mutta jäi kumminkin olemaan. "Ja pastori on sanonut, että, jos hän asian ilmottaisi, sinä et sinä ilmoissa saisi kirkkoherraan paikkaa".
"Sitte hän vaan sen ilmottakoon, niin pääsen minä koko rettelöstä".
"Mitä?" kysyi Miina ja irtautti itsensä hänen käsistänsä ja työnsi hänen kyynärän matkaa pois tyköänsä, "sitä sanot sinä toden perästä?"
"Oikein toden perästä. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin minä kävin saarnastuolissa".
"Rudolf!" huudahti Miina varsin hämmästyneenä.
"Mitäpä pitkistä mutkista!" huudahti Rudolf pikaisesti. "Katso Gottliebiä, katso minua, sovinko minä papiksi? Ja vaikka minulla olisi kaikki uskonnolliset tiedot päässäni, että voisin niistä vielä vähän oppineille professoreillekin jakaa, niin eivät he kumminkaan minua tutkinnossa hyväksyisi; he tahtovat vaan, että märehtii heidän niinkutsuttua jumalista mielialaansa. Ja vaikka olisin apostoli Paavali itse, he antaisivat minulle repposet, nähdessänsä tuon pienen naarman poskessani".
"Mutta miksihän sinä sitte rupeet?" kysyi Miina ja tarttui äkisti hänen käsivarteensa. "Ah, älä vaan rupee sotamieheksi?"
"Enhän toki! Sitä en ajattele! En,maamieheksirupeen minä!"
"Tuo perhanan lurjus!" pakisi Bräsig puussa.
"Niin, Miina kultaseni", pitkitti Rudolf ja veti Miinan istumaan viereensä penkille, "maamieheksi rupeen minä, oikein ahkeraksi, kelvolliseksi maamieheksi, ja sinä, rakas Miinaseni, saat auttaa minua siksi tulemaan".
"Miinan pitää kai opettaa heitä kyntämään ja äestämään", sanoi Bräsig puussa.
"Minäkö, Rudolf?" kysyi Miina.
"Niin, sinä, armas kiltti lapseni", ja hän silitti hänen sileitä hiuksiansa ja taputti hänen hienoja poskiansa ja kohotti hänen leukaansa ja katseli hänen sinisiin silmiinsä, "jos varmaan tiedän että vuoden perästä tahdot tulla minun vaimokseni, niin on oleva helppo asia, tehdä minusta kelpo mies. Tahdotko, Miina, tahdotko?"
Ja Miinan silmistä vierivät kyynelet ja Rudolf suuteli ne pois hänen poskiltansa ja suuteli hänen punasia huuliansa, ja Miina laski pienen, pyöreän päänsä hänen rintaansa vasten ja kun hän vähän loma-aikaa sai, kuiskasi hän hiljaa tahtovansa, ja Rudolf suuteli häntä uudestaan useat kerrat, ja Bräsig huudahti puusta puoleksi kuuluvalla äänellä: "Tätä ei pirukaan kestä! Tehkää joutua!" Ja Rudolf selitti nyt yhä suudellen, että hän aikoi tänään puhua isänsä kanssa, ja valitti samassa olevan vahinko, ettei Bräsig ollut saapuvilla, sillä Bräsig voisi häntä suuresti auttaa hänen yrityksessään, ja hän sanoi varmaan tietävänsä vanhan pehtorin pitävän hänestä.
"Perhanan veitikka!" pakisi Bräsig puussa, "nyppii pois minun turpani!"
Ja Miina sanoi Bräsigin olevan täällä, hän oli kai levolla päivällistä syötyänsä.
"Kuuleppa vaan sitä tyttöstä!" pakisi Bräsig, "tätä sanoo hän päivällislevoksi! Mutta onpa nyt kaikki selvissä. Miksikä minä kauemmin luitani vaivaisin?"
Ja kun Rudolf samassa sanoi tahtovansa sitä ennen puhua vanhan pehtorin kanssa, luisti Bräsig alas kirsikkapuusta, niin että housut kivertyivät ylös aina polviin asti, ja roikkui puun alimmilla oksilla ja huudahti: "Tässä hän on!" pudotti itsensä samassa alas ja asettui tuon rakastavan parin eteen muodolla semmoisella, joka selvästi osotti, että hän piti itseänsä tuomarina mitä arkaluontoisimmissakin asioissa.
Nuo molemmat nuoret hämmästyivät hyvänpäiväisesti. Miina piti samoin kuin Liina kädet silmillään, sillä erotuksella vaan, ettei hän itkenyt, ja olisi, varmaankin juossut pois samoin kuin Liina, jollei hän pienestä asti olisi ollut pehtori Bräsigin kanssa mitä parhaimmassa sovussa. Hän heittäytyi sentähden, silmät peitossa, Bräsigin syliin ja pisti pienen pyöreän päänsä paljaasta häpeästä milt'ei Bräsigin liivintaskuun ja huudahti: "Setä Bräsig! setä Bräsig! Te olette häijynilkinen mies!"
"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Sepä kuuluu varsin kauniilta".
"Niin", lausui Rudolf vähän kopeasti, "teidän pitäisi hävetä, ruveta täällä kuulteliaksi".
"Munsööri maitoparta!" sanoi Bräsig. "Yksi sana niin hyvä kuin yhdeksän: häpeeminen ei minun puoleltani tule kysymykseenkään, ja jos te luulette kopeudella jotakin voivanne vaikuttaa minuun, niin erehdytte suuresti".
Sen huomasi kai Rudolfikin, ja jos hän muuten ei kammonutkaan pientä kiistaa, niin oli nyt kumminkin hänelle sen verran selvää, että hänen tässä tapauksessa oli antaminen myöden Miinan tähden. Hän vastasi sentähden vähän hiljaisemmalla äänellä, että jos Bräsig sattumalla — joka kyllä oli mahdollista — oli puuhun joutunut, niin olisi hänen häveliäisyyden vuoksi pitänyt joko yskimällä taikka muulla tavalla ilmottaa lässäolonsa, eikä kuullella heidän asioitansa alusta loppuun asti.
"Vai niin?", sanoi Bräsig, "yskiä olisi minun vielä pitänyt?Ähkynytolen minä kyllä, ja jos ette olisi olleet niin innossanne asioistanne, niin olisitte sen kyllä kuulleet. Mutta teidän pitäisi hävetä, että te ilman rouva Nüsslerin lupaa rakastutte Miinaan".
Se olihänenasiansa, sanoi Rudolf, ja se ei koskenut keneenkään, eikä Bräsig tuntenut semmoisia asioita.
"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Onko teillä ollut kolme morsianta yhdellä haavaa? Minulla on ollut; ja ihan julkisia morsiamia olivat ne, enkä kuitenkaan asiaa tuntisi? Mutta te olettekin semmoinen salasissi, ongitte pois turpani mustasta lammesta ja sieppaatte pois ihan silmäini nähden pikku Miinan lehtimajassa. — No, älä ole milläsikään, Miina: hän ei ole sinulle mitään tekevä".
"Ah, setä Bräsig", rukoili Miina neuvotonna, "auttakaa meitä, me pidämme toinen toisistamme niin paljon".
"Älä ole milläsikään, Miina, olethan minun oma ristilapseni; kyllähän se taas haihtuu".
"Ei, herra pehtori!" huudahti Rudolf ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle, "ei, hyvä pehtori Bräsig, se ei haihdu; se on kestävä elämän loppuun asti. Minä rupeen maamieheksi, ja jos minulla on toivo saada Miina omakseni, ja" — lisäsi hän, sillä niin sukkela oli hän — "ja jos te minulle hyvän neuvon annatte, niin sitte perhana kans riivaa, jollei minusta kelvollista maamiestä tule".
"Perhanan veitikka!" jupisi Bräsig itseksensä ja lausui kuuluvasti: "Kyllä mar, jommoinenkin latinalainen maanviljeliä, joku Pistorius, Praetorius tai Trebonius, on teistä tuleva ja istutte pyörtynälle ja luette tuon pitkänimisen miehen kirjasta happeesta ja tukkeesta ja organismista, sillä aikaa kuin renkipojat teidän selkänne takana hajottelevat sontia ja jättävää pellolle virumaan könttiä suuria kuin pääkallo. Oo, kyllä minä teidän tunnen! Yhden ainoan tiedän minä joka on käynyt korkeat koulut, ja josta on jotakin tullut; se on nuori herra von Rambow".
"Ah, setä Bräsig", sanoi Miina ja kohotti vähitellen päätänsä näkyviin ja taputti vanhusta poskille, "mitä Frans voi, sen voi Rudolfkin".
"Ei, Miina, sitä ei hän voi. Ja miksikä ei? Sentähden että hän on vintiö, ja toinen käytännöllinen mies!"
"Setä Bräsig", sanoi Rudolf, "te luulette sitä kai tuon tyhmän saarnajutun tähden; mutta Gottlieb kiusasi minua niin kovasti kääntämiskiihkollansa, minun täytyi tehdä hänelle pieni kepponen kostoksi".
"Ha ha ha!" nauroi Bräsig, "en sentähden suinkaan, se oli minusta hauskaa, hyvin hauskaa. Hän on siis tahtonut teitäkin kääntää, arvattavasti onkimastakin? Olisittepa kuulleet sitä käännytyssaarnaa jonka hän tänään iltapuolella piti, mutta Liina juoksi hänen käsistänsä; mutta asia on kuitenkin ratkaistu".
"Liinan ja Gottliebin välillä?" kysyi Miina hyvin pelonalaisesti, "ja senkin te olette kuulleet?"
"Tietysti olen minä sen kuullut, sillä juuri heidän tähtensä istuin minä tuossa penteleen kirsikkapuussa. Mutta tulkaapa nyt tänne, munsööri Rudolf. Ettekö enää ikipäivinänne aio nousta saarnastuoliin ja saarnoja pitää?"
"En, en ikinä enää".
"Tahdotteko nousta kello neljältä aamulla ja kesällä kello kolmelta antamaan apetta?"
"Mihin aikaan hyvänsä".
"Tahdotteko oppia oikein säännöllisesti kyntämään, äestämään ja sitoilemaan, s.o. oikealla olkisolmulla — nuoralla ei ole mikään konsti".
"Tahdon", vastasi Rudolf.
"Lupaatteko ettette kaupunkimatkoilla milloinkaan jää istumaan Thürkowin kapakkaan punsilasin ääreen, kun kuormanne jo ovat edemmäksi menneet, niin että teidän olisi täyttä laukkaa niiden perästä ajaminen?"
"Senkin lupaan minä", sanoi Rudolf.
"Lupaatteko — Miina, näetkös tuolla vähän syrjempänä on kaunis kukka, sitä sinistä tarkotan minä, nouda se minulle, minun tekee sitä mieleni — lupaatteko", kysyi Bräsig uudestaan, kun Miina oli mennyt, "ettette milloinkaan luo silmäänne noihin perhanan piikatyttöihin?"
"Oh, herra pehtori, mitä te minusta ajattelette", sanoi Rudolf ja kääntyi närkästyneenä poispäin.
"No, noh", virkki Bräsig, "joka asia on edeltäpäin punnittava, ja sen sanon minä teille: jokaisesta kyynelestä, jonka minun pieni ristilapseni teidän tähtenne vuodattaa, väännän minä kerran niskanne nurin", ja samassa teki hän liikenteen, kuin aikoisi hän jo panna uhkauksensa toimeen.
"Kiitoksia, Miinaseni", sanoi Bräsig, kun Miina toi hänelle kukan, ja Bräsig haisteli sitä ja pisti sen sitte napinreikäänsä: "Ja tuleppa nyt tänne, Miina, minä tahdon antaa sinulle siunaukseni. — Ei, polvilles ei sinun ole tarvis langeta, sillä minä en ole sinun luonnollinen isäsi, ainoastaan risti-isäsi. — Ja teitä munsööri Rudolf, tahdon minä tänään iltapuolella auttaa, kun isänne tulee, että pääsette pappiudestanne. — Ja tulkaa nyt molemmat, meidän täyty mennä sisään. Mutta sen minä sanon teille, Rudolf, te ette saa istua pyörtynälle lukemaan, vaan teidän on pitäminen sonnan hajottelemista silmällä. Näettekö, näin pitää noiden perhanan renkipoikien tarttua tadikkoon, eivätkä saa heittää sontaa vaan noin mäiskis! pellolle, vaan heidän pitää sitä ensin kolme neljä kertaa tadikolla pudistella, että lanta löyhentyy. Säännöllisesti sonnitetun pellon pitää näyttää niin siistiltä ja hienolta kuin samettimatto". Niin puhein meni hän molempain nuorten kanssa ulos puutarhan veräjästä.
Luku 19.
Tämä on pitkä ja tärkeä luku, ja jos joku tahtoisi kertoa laveasti, mitä se sisältää, täytyisi hänellä olla enemmän aikaa kuin minulla; sentähden sanon minä vaan: kaksi nuorukaista astuu yli rouva Nüsslerin puutarhan aidan ja poimii sieltä itselleen pari omenaa puusta, joka oikeastaan oli Bräsigin oma.
Myöhempään iltapuolella päivää tuli kauppias Kurz rehtori Baldrianin kanssa käyden Reksowiin. Kurz oli vahingoksensa kutsunut rehtorin tälle kävelylle, sillä lyhytläntäisen on perhanan vaikea seurata pitkäkoipista, ja mitä luonto oli ottanut Kurzin säännönmukaisesta mitasta, sen oli se auliilla kädellä antanut rehtorille. Niin astuivat he nyt yhdessä pitkin maantietä, ja rehtori Baldrian oli lausunut sen sukkeluuden, että he molemmat yhdessä näyttivät hänestä siltä värsylajilta, jota roomalaiset sanoivat dactyliksi, nimittäin pitkä, lyhyt, lyhyt; pitkä, lyhyt, lyhyt. Tämä tietysti harmitti Kurzia, koska hänen jalkavärkkinsä ja hän itse käveliänä sen kautta tuli huonoon arvoon; hän koetti sentähden ottaa niin pitkiä askeleita kuin mahdollista.
"Nyt me muodostamme spondäin", lausui rehtori.
"Tee niin hyvin, lanko", sanoi Kurz hyvin harmissaan ja kokonaan hengästyneenä, "ja heitä nuo oppineet pistopuheesi; minä hikoilen jo muutenkin kautta kaiken ruumiin".
Hän pyhki hien pois kasvoistansa, riisui takin pois yltänsä ja ripusti sen sauvansa nokkaan.
Kurz oli ammatiltaan oikeastaan kryytikauppias, mutta hän harjotti sen ohessa myöskin rihkamakauppaa, ja koska tästä tavarasta aina jäi pätkiä jälelle, oli hän varsin tyytyväinen lyhkäseen vartaloonsa, sillä hän saattoi aina käyttää näitä jäännöksiä hyväksensä. Tänä vuonna oli hän, varastoansa tarkastaissaan, tavannut jäännöksen naisväen kappa-kangasta, johon oli painettu palmupuun lehtiä kurottelevain kirahvien kuvia. Vahinko olisi ollut sitä poisheittää, kaupaksi ei hän sitä myöskään saanut käymään, hän teetti siitä sentähden itselleen kesänutun, ja nyt marsi hän, tämä lippu selässä, Reksowin kartanolle, juurikuin olisi hän äsken ruvennut jonkun saksalaisen ruhtinaan lipunkantajaksi, jonka vaakunana oli kirahvi ja palmupuu ja rehtori Baldrian koipi keltasessa nankkinitakissa hänen sivullansa saman saksalaisen ruhtinaan henkivartiarykmentin reunusmiehenä, ikäänkuin olisi tämä ruhtinas vaihtelun vuoksi kerran valinnut keltasen nankkinin mieliväriksensä.
"Jumala nähköön", huudahti rouva Nüssler, "nyt tuo Kurz vielä rehtorinkin tullessaan!"
"Todellakin", virkkoi Bräsig; "mutta hän ei ole meitä tänään paljon häiritsevä, minä tahdon keskeyttää hänet aina hänen puheessaan". He pelkäsivät nimittäin molemmat rehtorin pitkäveteisyyttä.
Molemmat vieraat tulivat sisään, ja rehtori piti pitkän lorun siitä suuresta ilosta, että taas sai nähdä heitä, ja siitä erinomaisesta tilaisuudesta, kuin hänellä oli ollut, tulla tänne Kurzin seurassa, jonka tähden Bräsig lausui lyhyesti, että pitkät koivet ovat paras apu sille, ken kävelyllä on, ja samassa kääntyi hän poispäin, niin että rehtorille, koska rouva Nüsslerkin vaan pakisi Kurzin kanssa, ei jäänyt muuta kuuliaa kuin Jokkum, joka myöskin tarkasti kuulteli kaiken aikaa ja vihdoin lausui: "Hyvää päivää, lanko, tee hyvin ja istu".
Kurz oli pahalla päällä, ensiksikin sentähden että hänen oli nuhteleminen poikaansa, toiseksi sentähden että rehtori oli juoksuttanut hänen ihan uuvuksiin, ja kolmanneksi sentähden että hän, riisuttuaan takin pois päältänsä, oli vilustunut ja saanut nikotuksen. Hänen mieliharminsa ei kuitenkaan paljon merkinnyt, sillä hän oli pahalla päällä yhtä mittaa, hän oli nimittäin demokraatti, tietysti ei mikään valtiodemokraatti, sillä semmoisia ei vielä siihen aikaan Meklenpurissa ollut, ei vaan kaupunkilaisdemokraatti, sillä hän oli pannut elämänsä vastaiseksi päämaaliksi tempaista tuolta paksunenäiseltä leipurilta, joka asui torin varrella ja jota pormestari niin kauheasti suositteli, oikeuden elättää kaupungin yhteistä sonnia. Hän ähkyi ja nikotti ympäri huoneessa, ja varistuneen, hikisen naamansa ja lyhyen harmahtavan tukkansa kanssa näytti hän kauniilta, punaselta, äsken leikatulta sianlihakäikäleeltä, jonka päälle on varistettu pippuria ja suolaa ja josta rasva valuu pitkin veistä. Vertaus ei sovi täsmälleen, sillä veistä ei ollut; mutta Bräsig piti siitä huolen, etten minä vertaukseni kanssa häpeään tule, sillä hän veti pöytälaatikosta esille kirkkaan, terävän pöytäveitsen, lähestyi lihakäikälettä ja sanoi: "No nyt, Kurz, istukaa nyt ihan hiljaa tähän".
"Mikä on tarkotuksenne?" kysyi Kurz.
"Keino nikotusta vastaan. — Kas niin — Katselkaa nyt yhä veitsen terää. Nyt uhkaan minä yhä likemmältä teitä terällä; mutta teidän täytyy pelätä, muuten ei siitä lähde mitään apua. Yhä likemmäksi, — yhä likemmäksi, ikäänkuin tahtoisin minä halkaista nenänne. Yhä likemmäksi — aina silmiin asti".
"Tulimmainen", huudahti Kurz ja hypähti ylös "puhkaisettehan vielä silmät päästäni".
"Hyvä!" sanoi Bräsig, "hyvä! Te pelästyitte, nyt auttaa se kyllä".
Ja se autti todellakin, nimittäin nikotusta vaan ei mieliharmia vastaan.
"Missä on minun poikani?" kysyi Kurz. "Minä annan tänään hänelle hyvän löylytyksen. Niin, lankoseni", lisäsi hän, kääntyen Jokkumia kohden, "ei mitään muuta kuin harmia!Täälläpojastani,raatihuoneessakaupungin sonnista,kotonavaimostani tuon tyhmän saarnajutun tähden,kauppapuodissaapulaisestani, joka myy luodin mustaa silkkiä ja ottaa maksun vaan neljänneksestä! ja nyt täällä maantiellä rehtorin pitkistä koivista".
"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja sysäsi kahvikupin esille, "täytä Kurzin kuppi".
"No niin, lanko", virkkoi rouva Nüssler, "onhan siihen vielä aikaa; me voimme ensin asiasta vähän puhella. Miksikä pitäisi teidän kohta ensi-pikaisuudessa käydä pojan kimppuun, se vaan saattaisi asian vielä pahemmaksi".
"Kyllä minä hänen…" huudahti Kurz vihoissaan; mutta edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä ovi aukeni samassa ja Gottlieb tuli sisään.
Gottliebin käynnissä oli jotakin liiallista juhlallisuutta havaittavana, kun hän lähestyi isäänsä ja lausui hyvää päivää. Hänessä oli jotakin luonnotonta vakaisuutta ja samassa jotakin niin outoa papillista kainostelevaisuutta, että näytti siltä, kuin olisi hänen suojeluspyhänsä omaa erityistä tarvettansa varten vetänyt häneen silmuksen ja ripustaisi hänen joka ilta vaarnaan, ettei mailma millään muotoa saisi häntä kuluttaa.
"Hyvää päivää, kuinka on teidän laitanne, pappa?" lausui hän ja suuteli isäänsä kummallekin poskelle, ja vanhus suuteli myös, mutta tyhjään, ikäänkuin toutain, joka haukkaa ilmaan, kärpästä tavottaaksensa.
"Kuinka voi mamma?" kysyi poika vielä. Sillä Gottliebin oli pienestä ruveten aina täytynyt sanoa "pappa" ja "mamma", koska rehtori piti "isän" ja "äidin" nimitystä sopivana tavallisille ihmisille, mutta ei oppineille, josta Kurz aina oli harmissaan, sillä hänen poikansa sanoi vaan "isä" ja "äiti".
"Hyvää päivää, eno", sanoi Gottlieb Kurzille, "hyvää päivää, herra pehtori", Bräsigille, ja kääntyi taas "pappansa" puoleen: "Ilahuttaa minua suuresti, että tulitte tänään; sillä minun on puhuminen teidän kanssanne eräästä minulle sangen tärkeästä asiasta".
"Ahah!" jupisi Bräsig itseksensä, "hän alkaa jo".
Rehtori meni poikansa kanssa ulos pihalle, Bräsig asettui akkunan ääreen ja piti silmällä molempia. Rouva Nüssler tuli hänen viereensä: "Bräsig", sanoi hän, "no, oletteko saaneet tietää, miten minun tyttösteni laita on?"
"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "älkää pelästykö, asia on jo hyvällä alulla".
"Mitä?" huudahti rouva Nüssler pikaisesti, "mikä on hyvällä alulla?"
"Sen te pian saatte kuulla; katsokaa vaan ulos akkunasta. Miksikä luulette te rehtorin noin puristelevan kättä ja halailevan herännäistä? Hänen kristillisen uskonsa tähdenkö? Ei, minä tahdon sanoa sen teille, sen tähden, että te, rouva Nüssler, olette niin hyvää taloutta pitäneet".
Bräsig tunsi ihmissydämen yhtä hyvin kuin mikään propheta; mutta hänellä oli sama paha tapa kuin entisillä prophetailla, hän puhui epäselvillä sananparsilla. Rouva Nüssler ei ymmärtänyt sanaakaan.
"Mitä? Sentähden, että minä olen hyvää taloutta pitänyt, halaa hänGottliebiä?"
Bräsig oli vielä siinäkin suhteessa prophetain kaltainen, ettei hän vastannut mitään järjellisiin kysymyksiin, jos eivät ne soveltuneet hänen omiin tarkotuksiinsa.
"Näettekö", huudahti hän, "miksikä antaa rehtori hänelle nyt siunauksensa? Sen tähden, että hän tietää rahalla kaikkia saatavan, ja että hän tietää täältä sitä lähtevän".
"Mutta mitä on sillä minun tyttösteni kanssa tekemistä?"
"Sen pian saatte nähdä! Näettekö, nyt menee herännäinen tiehensä, ja ukko — Jumala meitä armahtakoon! — hän valmistelee puhetta, ja pitkäksi on se tuleva, sillä kaikki on hänessä pitkää, mutta kaikkein pisimmät ovat hänen puheensa".
Bräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin, sillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan: "Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen järkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena pidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan toimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita semmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään — minun rakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi —, minä olen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa ihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut minulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla onnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en myös puhu siitä sen enempää. — Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän onnellisen perheen varsinainen päällikkö" — Jokkum katseli häntä muodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan olevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden mukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa Moskowassa eikä täällä uunin takana — "niin", pitkitti rehtori puhettansa, "sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava minulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen, joka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla menestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt niin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin — minä tarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa. Sinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän kummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin jäseniin tulee — no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä laveammin puhua — elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä kumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. — Mutta", hän lähestyi Bräsigiä, — "miten tulee minun teitä puhutella, pehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon, mutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa…"
"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen", keskeytti häntä vanhus, "ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun".
"Loppuun?" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa, joka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin. "Loppuun?" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen, "onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?"
"Sen minä tiedän", sanoi Bräsig, "sillä minä olen kuullut alun tänään iltapuolella tuossa perhanan kirsikkapuussa. Koko lorun loppuna on se, että herännäinen tahtoo kosia Liinaa".
No, siitäpä hälinää nousi.
"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "Gottlieb? Meidän lapsemme?"
"Niin", sanoi rehtori ja keskeytti yht'äkkiä puheensa ja seisoi siinä kuin ruiskumestari Klein Stemhagenissa, kun ruiskuja koeteltiin ja letku repesi ja hänen oma vesisuihkunsa lensi hänen päällensä.
Kurz hypähti pystyyn ja sanoi: "Tuo penteleen veitikka Gottlieb vasta on onnenotus!"
Jokkum kavahti myös pystyyn, mutta vitkaan, ja kysyi Bräsigiltä:"SanoitkoMiina, Bräsig?"
"En, Jokkum, vaanLiina", vastasi Bräsig levollisesti.
Ja Jokkum istahti uudestaan.
"Ja te olette sen tietäneet, Bräsig, ettekä ole sitä minulle sanoneet?" huudahti rouva Nüssler.
"Oo, minä tiedän vielä enemmänkin", sanoi Bräsig, "mutta miksikä minä sitä teille sanoisin? Jos sen tiedätte neljännestä tuntia ennemmin tai myöhemmin, on yhdentekevä; ja minä ajattelin valmistaa teille odottamattoman ilon".
"Ja tässä hän on", sanoi rehtori ja veti Gottliebin, joka tähän asti oli seisonut oven takana, porstuasta sisään, "ja odottaa tuomiotansa teidän hyväntahtoisuudestanne".
Ja nyt astui Gottlieb esille tavallisena ihmisenä ilman mitään naurettavia omituisuuksia. Tuon papillisen muodon, Leevin suvun tunnusmerkin, oli hän kokonaan heittänyt sillensä, sillä tämmöisellä romulla ei nyt ollut sijaa hänen olennossaan, sen täyttivät tänä hetkenä puhtaat ihmiselliset tunteet, epäilys ja toivo, pelko ja rakkaus, ja ne, jotka nämä kaikki voivat hyväksi kääntää, seisoivat tavallisina ihmisinä! hänen edessänsä — Jokkum tosin istui taas —; mutta oikea rakkaus ja mikä sitä seuraa, kihlaus ja vihkimys, on niin kaunis, ihmiselimen tunne, ettei se suinkaan papillisesta koristelemisesta tule paremmaksi. Tätä väitöstä olisi Gottlieb jokaisessa muussa tilaisuudessa vastustellut voimainsa perästä, mutta tänä hetkenä oli tämä suloinen tunne hänen niin vallannut ja hän puhui niin sydämellisesti, niin täynnä luottamusta Jokkumin ja rouva Nüsslerin edessä, että Bräsig pakisi itseksensä: "Onpa se ihminen muuttunut! Jos Liina niin vähässä ajassa on sen toimeen saanut, niin olkoon menneeksi! Hänestä voi vielä mies tulla".
Rouva Nüssler kuulteli mielihyvällä Gottliebin vilpittömiä sanoja ja hän olikin aina pitänyt Gottliebistä, mutta että hänen oli antaminen pois lapsensa, se tuntui hänestä liian äkkinäiseltä, hän joutui suureen levottomuuteen: "Herranen aika!" huudahti hän, "Gottlieb, olethan sinä aina ollut hyvä ihminen ja olet oppinut opittavasi hyvästi, mutta…"
Tässä tuli hän ensimäisen kerran elämässään Jokkumilta keskeytetyksi. Kun Jokkum kuuli, ettei kysymys Miinasta ollut, tuli hän levolliseksi. Kun Gottlieb kääntyi puheellaan häneen, kokosi hän ajatuksensa, ja kun hän havaitsi, että kaikkein silmät tähtäsivät häneen, päätti hän puhua, ja niin puuttui hän vaimonsa puheesen ja lausui: "Niin, Gottlieb, kyllä kai se niin on, on kai, ja mitä minä isänä sille tehdä voin, olen minä tekevä! Jos äiti suostuu, niin suostun minäkin; ja jos Liina suostuu, niin suostun minäkin".
"Herranen aika, Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "mitä sinä pakiset? Pysy sinä ääneti! Minun on ensin puhuminen lapseni kanssa, minun on ensin kuuleminen, mitä hän siihen sanoo". Ja niin puhein riensi hän ulos ovesta.
Mutta ei kauvan viipynyt, kun hän taas tuli takasin, taluttaen Liinaa kädestä, ja heidän perästänsä seurasivat Miina ja Rudolf, jotka tästä tapauksesta mahdollisesti tahtoivat saada käytännöllistä kokemusta omaksi hyväksensä. Ja Liina irtautti itsensä äitinsä kädestä ja heittäytyi Gottliebin rinnalle ja siitä äitinsä kaulaan ja istui sitte Jokkumin polvelle, joka taas oli istahtanut, ja tahtoi häntä suudella, mutta ei voinut sitä yskältä tehdä, sillä Jokkum poltti mielikiihkossaan perhanan rajusti tupakkaa, ja Liina sanoi: "Isä kulta!" ja Jokkum sanoi: "Liina kulta!" ja kun Liina nousi, lähestyi Bräsig häntä ja silitteli häntä ja sanoi: "Älä ole milläsikään, Liina, minä lahjotan sinulle jotakin". Ja nyt tuli Gottlieb ja tarttui Liinan käteen ja talutti hänen isänsä luoksi, ja herra rehtori kumartui niin syvälle alas, antaaksensa Liinalle isällisen suudelman, että muut kaikki luulivat hänen aikovan ottaa nuppineulan ylös lattialta; hän oli taas aikeissa ruveta pitämään uutta puhetta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä Bräsig seisoi akkunan ääressä ja rummutti vanhaa Dessaun marsia vasten ikkunalasia, niin ettei kukaan voinut sanaakaan kuulla, ja katseli samassa yli kartanon ladonkaton kirkkaasen ilmaan, ikäänkuin olisi siellä jotakin erinomaista nähtävänä. Ja hänellä olikin siellä jotakin erinomaista nähtävänä, hän näki tuolla etäällä, hyvin kaukana omenapuun, joka kerran oli kukostanut kauniisti ruusunpunasine kukkineen, se oli hänen puunsa, hän oli sitä kasvattanut ja vierailla vesoilla jalostuttanut; se oli hänen puunsa, mutta Jokkum oli sen istuttanut puutarhaansa, ja hänen oli ollut antaminen sen tapahtua; mutta yhtä kaikki oli hän kuitenkin sitä puuta hoitanut ja vaalinut, ja puu oli kantanut hedelmiä, kauniita, punasia, täysinäisiä hedelmiä; ja hedelmät olivat kypsyneet ja ne näyttivät hänestä kauniilta ja nyt oli kaksi nuorukaista kiivennyt yli aidan ja toinen heistä oli jo poimiminut yhden omenan ja pistänyt sen taskuunsa, ja toinen kurotti myös jo kättänsä toista kohden. No, nuoret ovat nuoria, ja omenat ja pojat sopivat yhteen, sen hän tiesi, ja että näin oli kerran tapahtuva, sitä hän oli usein itseksensä ajatellut; hän soikin ne heille! mielellänsä, mutta että hänen pienten kaksoisomenainsa holhous nyt oli menevä toisiin käsiin, se häntä huolestutti, pienten sirkkustensa hoitoa ei hän heille suonut ja sentähden rummutti hän kovasti ikkunalasia vasten.
Kauppias Kurz niisti nenäänsä niin rajusti, kuin puhaltaisi hän torvea, säestääksensä Bräsigin rummutusta. Liikutuksesta ei hän tätä tehnyt, ei, vaan harmista; sillä nähdessään tätä perheellistä onnea, tunsi hän täällä olevansa kuin outo mulli karjassa, ja kuitenkin oli juuri hän tänne tullut tärkeän asian tähden. Mutta asianhaarat vaativat kumminkin, että hän ystävällisesti toivotti onnea, ja hän muutti sentähden muotonsa etikassa liotetun makean luumun näköiseksi ja kävi poikansa Rudolfin ohitse, luomatta häneen silmäystäkään, ja toivotteli onnea kahden puolin, ikäänkuin seisoisi hän tiskinsä takana ja palvelisi ostajia ja täytyisi kohdella jokaista vierasta ystävällisellä sanalla, vaikka hän varsin selvästi kuuli, kuinka hänen selkänsä takana koko etikkatynnyri juoksi maahan. Mutta kun hän nyt lähestyi rehtoria ja piti kaataa kortteli öljyä hänen mahdikkaan puheensa varaksi, silloin seisoi hän nilkasta asti etikassa, jonka hänen palveluspoikansa oli antanut maahan juosta, ja hän ei enää voinut hieroa kauppaa ostajien kanssa, hän käännähti äkkiä poispäin ja huusi Rudolfillensa: "Etkö sinä häpeä?" ja juoksi taas vierasten luo ja sanoi: "suokaa anteeksi! mutta tämä asia on ensiksi suoritettava. — Etkö sinä häpeä? Etkö sinä ole maksanut minulle enemmän kuin Gottlieb isällensä? Mitä sinä olet oppinut? Sanoppa kerran, mitä olet oppinut? Sanoppa se!"
"Lankoseni", sanoi rehtori ja laski ystävällisesti kätensä Kurzin pään päälle, ikäänkuin olisi Kurz hyvästi suorittanut latinan kirjotuksensa, "mitä hän on oppinut, on hänen mahdoton tuossa hopussa sanoa".
"Mitä vietäviä!" huudahti Kurz ja sysäsi rehtorin käden pois, "oletko sinä ottanut minun mukaasi vai olenko minä ottanut sinun? Minä arvelen ottaneeni sinun mukaani, siis on nyt tullut minun vuoroni. — Etkö sinä häpeä?" tiuskasi hän taas Rudolfille, "tuossa seisoo Gottlieb, hän on suorittanut tutkintonsa, hänellä on morsian — kaunis, rakastettava morsian", samassa tahtoi hän tehdä kumarruksen Liinalle, mutta kumarsikin innoissaan rouva Nüsslerille, "voipi minä päivänä hyvänsä kirkkoherraksi tulla", tämän nojan sai Gottliebin sijasta Bräsig, "ja sinä? Sinä olet vaan tapellut, ja mitä on sinulla nyt? Velkoja on sinulla; mutta niinä en niitä maksa!" ja vaikk'ei kukaan väittänyt hänen täytyvän niitä maksaa, vakuutti hän vakuuttamistaan: "Minä en niitä maksa! En, minä en niitä maksa!" ja kävi Bräsigin luoksi akkunan ääreen ja rupesi myös rummuttamaan.
Rudolf parka sai tämän puheen aikana kestää hirveitä tuskia. Totta kyllä, että hän luonnosta oli saanut paksun nahan, ja että isä jo usein ennen häntä tällä tavalla oli löylyttänyt, hänen ei siis olisi pitänyt panna sitä pahemmin mieleensä, kuin tarkotus oli, sillä kukaan ei saa luulla, että Kurz sydämensä pohjasta oli suuttunut poikaansa, ei, Jumala varjelkoon! päin vastoin! Juuri sentähden että hän hänestä piti, harmitti se häntä, ettei hänen poikansa ollut yhtä hyvissä kirjoissa. Mutta vaikka Rudolf kyllä tiesi, kuinka paljo hänen isänsä piti hänestä, ei olisi asia tällä kertaa hyvästi päättynyt, sillä ukko oli nuhdellut häntä liian kovasti ja kaikkein näiden todistajain kuullen, ja Rudolfilla oli jo koko syöksäys katkeria sanoja kielellä, kun hän kaikeksi onneksi sattui katsahtamaan Miinaan, joka tämän päivän iltapuolesta asti rehellisesti piti itseänsä yhtenä lihana ja luuna Rudolfin kanssa ja joka sentähden Rudolfin sijasta oli käynyt kalman kalpeaksi kasvoiltansa. Rudolf nielaisi katkerat sanansa, ja ensi kerran sai hän nyt tunteen, ettei hän tästä lähtein enää omin päinsä saanut tehdä tyhmyyksiä ja että hänen joka kerta, kuin hän semmoista aikoi tehdä, ensiksi oli katsahtaminen Miinan silmiin. Ja tämä, arvelen minä, on varsin hyvä ominaisuus nuoressa rehellisessä rakastajassa.
"Isä", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista pitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin, isänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, "isä, tyhmät kepposeni ovat nyt lopussa".
Kurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.
"Isä", sanoi Rudolf uudestaan, "te olette syystä minulle suuttunut, minä ansaitsen sen, mutta…"
"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus", sanoi Bräsig ja tarttuiKurzin hyppysiin kiini.
"Isä", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, "antakaa se anteeksi ja unhottakaa".
"Ei!" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.
"Mitä?" kysyi Bräsig, "te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän ja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon siihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin julkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa? Ettekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin kuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja yhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?"
"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt", sanoi Kurz.
"Vai niin?" sanoi Bräsig pilkallisesti, "myöskin mitä housuihin tulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät".
"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!" huudahti Kurz, "niistä te olette jo niin suurta melua pitäneet, että…"
"Ha ha", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "niin kelvolla että minusta pääse. Eikö se ollut hävytön teko, ette annoitte minun käyttää niitä, vaikka kyllä tiesitte, että ne punasiksi tulivat, ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut? Unhottanut en tosin sitä ole, sillä minulla on hyvä muisti kaikesta, mitä tapahtunut on. Mutta teidän ei olekkaan tarvis unhottaa, teidän tulee vaan antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle".
"Lankoseni", alotti nyt rehtori, joka luuli häneltä, joka ennen oli ollut pappina, vaadittavan että hän rupeisi rauhaa rakentamaan.
"Tee niin hyvin ja hoida omia asioitas", huudahti Kurz ja pyöri ympäri huoneessa, "sinulla on morsian ja saat kirkkoherran paikan — nimittäin Gottlieb saa sen, ja me — me emme ole mitään oppineet, meillä ei ole mitään morsianta, ei mitään kirkkoherran paikkaa, vaan häpeä on meillä!"
"Isä", huudahti Rudolf, "kuulkaa toki minua!"
"Niin", sanoi rouva Nüssler, jonka sydän oli mielenliikutuksesta pakahtua, ja tarttui Kurzin käteen kiini, "kuulkaa nyt häntäkin, mitä hänellä oli sanomista; jos hän onkin tehnyt tuon tyhmän kepposen saarnan kanssa — ja ketään ei se asia enemmän ole harmittanut kuin minua — niin on hän kumminkin muuten hyvä nuorukainen ja moni isä iloitsisi hänestä".
"Kyllä vaan, kyllä!" sanoi Kurz, "minä tahdon häntä kuulla, minä tahdon häntä kuullella", ja asettui seisomaan Rudolfin eteen, kädet kupeissa: "No sanoppa nyt, mitä sinulla on sanomista!"
"Isä kulta", sanoi Rudolf ja seisoi rukoilevan, mutta samassa vakaisen näköisenä hänen edessänsä, "minä tiedän sen teitä suuresti surettavan, mutta minä en voi toisin tehdä, minä en tule papiksi, minä rupeen maamieheksi".
Sanotaan Puolassa pakotettavan karhuja tanssimaan sillä tavalla, että ne pannaan kuumalle rautapellille, jossa niiden täytyy vuorotellen nostella jalkojansa, etteivät pala. Ihan samalla tavalla hyppi Kurz, kuultuaan nämä Rudolfin sanat, yhä vuorotellen milloin tällä, milloin toisella jalallaan ympäri huoneessa, ikäänkuin piilisi piru rouva Nüsslerin lattiani alla ja kuumentaisi hänen jalkapohjiansa. "Tämäpä on lystiä", huudahti hän jokaisessa hyppäyksessä, "tämäpä on lystiä! Minun poikani, joka on minulle niini paljo maksanut, joka niin paljo on oppinut, aikoo ruveta maamieheksi! aikoo ruveta sontakuskiksi, maamoukaksi!"
"Jokkum", huudahti Bräsig, "suvaitsemmeko me tämmöistä häväistystä? Nouse ylös, Jokkum! — Mitä vietäviä, herra!" huusi hän ja kävi Kurzin kimppuun, "mokoma sillisissi, semmoinen siirappisankari tulee häpäisemään tänne meitä maanviljeliöitä? Herra, tiedättekö, keitä me olemme? Me olemme alkusääty, jos ei meitä olisi ja jos emme teiltä ostaisi romuanne, silloin saisitte te, kaupusteliat, juosta ympäri maata, kerjäläispussi selässä, ja tämmöiseenkö säätyyn on teidän poikanne liian oppinut? Hän on oppinut pikemmin liian vähän kuin liian paljo. Luuletteko että kunnolliseksi maanviljeliäksi — asetu tähän minun viereeni, Jokkum! — kelpaa mikä pöllöpää ja hölmö hyvänsä?"
"Lankoseni", alotti rehtori uudestaan.
"Aiotko tappaa minun pitkillä puheillasi?" tiuskasi Kurz. "Sinä olet täällä katsonut etuasi; minä tulin myöskin tänne katsomaan tätäkilttiäpoikaani, ja nyt käyvät kaikki minun kimppuuni".
"Kurz", sanoi nyt rouva Nüssler, "malttakaa toki mieltänne. Mitä ei ole olemassa, sitä ei ole olemassa. Jos ei häntahdopapiksi tulla, niin on sehänenasiansa; ja minusta näyttää olevan yhdentekevä, jos hän kerta kelvolliseksi mieheksi tulee, joko hän sitte saarnaa tai kyntää".
"Isä", sanoi Rudolf, nähdessään isänsä rupeevan asiaa arvelemaan, "antakaa minulle suostumuksenne, te ette voi arvata, kuinka suuressa määrässä minun elämäni onni siitä riippuu".
"Kuka ottaasinuaoppiin?" kysyi Kurz vielä kovin vihoissaan. "Ei kukaan!"
"Se on minun asiani", sanoi Bräsig, "minä tiedän yhden, se on Hilgendorf Tetzlebenissä, hän ymmärtää ohjailla latinalaisia maanviljeliöitä, hän on tehnyt ihmisiä kaikkein sivistyneimmistäkin. Hänellä oli kerran eräs, joka kirjotteli värsyjä kuhilaiden takana; kun hän tahtoi sanoa: aurinko on noussut, sanoi hän: Aurora kurkistelee jo yli pensasaidan, ja kun hän tahtoi sanoa: ukkosen ilma on tulossa, sanoi hän: lännestä nousee rusoreunainen pilventörmä, Ja kun hän tahtoi sanoa: nyt sataa tihuttaa, sanoi hän: taivas itkee hiljakseen — ja kuitenkin on Hilgendorf tehnyt hänestä miehen. — Hänen luoksensa pitää Rudolfin mennä".
"Niin", sanoi Kurz, "mutta minä tahdon puhua Hilgendorfin kanssa, minä tahdon sanoa hänelle…"
"Sanokaa hänelle kaikki, isä", sanoi Rudolf ja tarttui isäänsä innokkaasti kiini uumilta, "mutta minulla on vielä yksi pyyntö…"
"Haha!" huudahti Kurz, "sinä tarkotat velkojas; älä hiisku niistä tänään minun kuulleni, minulla on kylliksi maamoukasta, ja minä en maksa niitä!" ja niin puhein työnsi hän poikansa pois.
"Sitä ei teidän pidäkkään, isä", sanoi Rudolf ja oijensi itsensä suoraksi, ja koko hänen olennosta tuli näkyviin niin uljas mieli ja niin vakaa uskaliaisuus, että hän veti kaikkein silmät puoleensa; "sitä ei teidän pidäkkään!" huudahti hän, "minä olen tänään tehnyt uuden velan, ja olen antanut kunniasanani, itselleni olen minä sen antanut, sen rehellisesti suorittaakseni ja takasinlunastaakseni, vaikka maksaisi se oman sydänvereni. — Ja tässä on minun velkani!" huudahti hän ja lähestyi Miinaa, joka koko kiistan ajan oli levännyt sisarensa rinnalla ja jonka mielestä tuntui, kuin olisi viimeinen tuomio tulossa! — "Tässä!" sanoi hän ja veti Miinan omalle rinnallensa. — "Ja kun minusta kerran on kelvollinen mies tullut, silloin saatte kiittäähäntäsiitä —tätä tässä!" ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "tätä minun rakasta morsiantani".
"Perhanan veitikka!" sanoi Bräsig ja pyyhkäisi silmiänsä, siirtyi akkunan ääreen ja rummutti taas Dessaun marsia, sillä hän oli ainoa, joka osasi sen sävelen. Muut seisoivat siinä kuin pilvistä nakatut.
"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "mitä tämä on?" — "Mitä?" huudahti Jokkum, "Miina, sanoo hän?"
"Hyväinen Jumala, Jokkum, älä toki pakaja!" huudahti rouva Nüssler."Miina, mitä tämä on, mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?"
Mutta Miina lepäsi niin lujasti ja rauhallisesti Rudolfin rinnalla, ikäänkuin ei hän enää milloinkaan voisi päätänsä nostaa, eikä milloinkaan sanaa hiiskahtaa. — Kurz älysi asian kaikkein ensimäiseksi, pari laskuosotusta oli jolahtanut hänen päähänsä, ja Jokkumin varallisuuden tila muodosti niissä pääluvun, ja laskun tulos miellytti häntä niin suuresti, että hän taas rupesi hyppimään vuorotellen toisella ja toisella jalallaan, mutta tällä kertaa ei tehnyt hän sitä puolalaisen karhun tavalla, ei, vaan niinkuin villi indianilainen, joka tanssii voitonriemusta, ja Bräsig rämisti siihen tahtia. Rehtori Baldrianin naama oli ainoa rauhallinen kohta koko tässä yleisessä hämmennyksessä ja se näytti yhtä käsittämättömältä kuin minun oma muotoni, tirkistäissäni hebrealaiseen raamattuun.
"Mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?" huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi tuolille. "Minun molemmat pienet tyttöseni samana päivänä! Ja te sanoitte kumminkin tahtovanne heitä vartioita!" sanoi hän kiivastuneena Bräsigille.
"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "enkö minä ole heitä vartioinnut, niin että luuni vielä ovat arat; mutta vahinko ei tule kello kaulassa, kuka sitä voi estää? — Mitä sanot sinä, Jokkum?"
"Minä en sano mitään; mutta minun äiti vainajani sanoi aina: kannedaatti ja opettajatar…"
"Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "sinä otat minulta vielä hengen sillä paljolla pakinallas, jonka tuolta lurjukselta Rudolfilta olet oppinut".
"Pöllöpää!" huusi Kurz väliin ja hyppi ympäri pariskunnan, "miks'et sitä minulle heti sanonut? Minä olisin sinulle kaikki heti anteeksi antanut tämän pienen, kiltin miniän tähden", ja samassa veti hän Miinan pään esille ja suuteli häntä.
"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler, "nyt kutsuu Kurz häntä jo miniäksensä ja suutelee häntä, Ja hänen poikansa ei ole vielä mitään ja Miina on vielä varsin ymmärtämätön tyttö".
"Vai niin?" sanoi Bräsig, "te arvelette sentähden että hän on nuorempi. — Tulkaapa vähäisen tänne, minä tahdon sanoa teille jotakin kahdenkesken", ja samassa veti hän rouva Nüsslerin erääsen soppeen ja siellä katselivat he molemmat yksimielisesti nurkassa olevaan sylkilaatikkoon. "Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mikä sopii toiselle, sopii myöskin toiselle! te olette antaneet siunauksenne Liinalle, miksi ette myöskin Miinalle? Totta kyllä, että hän on ymmärtämättömämpi, koska hän on nuorempi; mutta, rouva Nüssler, erotus kaksoisten välillä iän suhteen on niin mitätön, ettette sitä saata lukuun ottaa, ja ilman sitä, — kääntäjälle on teidän kumminkin antaminen tyttärenne; mitenkä tämä liitto on päättyvä, ei voi kukaan eläväinen tietää, koska emme ymmärrä mitään papin asioista, sillä te ja Jokkum ja minä emme ole yksikään papiksi lukeneet. Mutta kaksintaistelian kanssa — näittekö, kuinka hän seisoi, ikäänkuin tahtoisi hän käydä koko maailman kanssa miekkasille — se perhanan lurjus! — näettekö, hänen kanssansa maamiehenä kyllä tulemme toimeen, häntä voitte te ja Hawermann ja minä ja, jos niiksi tulee, vielä Jokkumikin silmällä pitää, opastella ja oijennella. — Ja näettekö, rouva Nüssler, minä luulin aina, että Jokkum aikaa voittain miehistyisi, mutta miehistyykö hän? Ei, hän ei miehisty, ja sentähden voipi tämä nuorukainen vävypoikana tulla teille siunaukseksi, ja hän nimittäin johonkin kelpaa, sillä me vanhenemme vanhenemistamme, ja kun minä kerran silmäni ummistan — no, siihen on kai vielä aikoja kuluva — mutta se olisi oleva minulle suuri lohdutus, jos tietäisin teillä olevan jonkun, joka katsoo teidän parastanne".
Ja tuo vanha herra katseli tuijotteli sylkilaatikkoon, ja rouva Nüssler halasi häntä kaulasta ja antoi hänelle ensimäisen suudelman eläissänsä ja lausui ystävällisesti ja levollisesti: "Bräsig, jos te toden perästä sen oikeana pidätte, niin ei se voi olla Jumalan tahtoa vastaan".
Moni lehvikkö on nähnyt raittiimpia, verevämpiä, tulisempia suudelmia, mutta tuo vanha sylkilaatikko tuvan nurkassa ei kuitenkaan vaihtaisi heidän kanssansa.
Ja rouva Nüssler kääntyi takasin seuraan ja kävi Rudolfin luo ja sanoi: "Rudolf, minä en sano muuta kuin: Jumalan nimeen sitte", ja veti Miinan ja Liinan luoksensa ja asetti heidät vuorotellen rinnallensa, niinkuin hän monta vuotta sitte oli tehnyt, ja toivo rehotti taas raittihimpana, vihreänä seppeleenä hänen vieressänsä, niinkuin se monta vuotta sitte oli tehnyt, ja kuiskaili samoja suloisia sanoja hänen sydämeensä, kuin silloin; ja kuitenkin oli tänään laita ihan toinen, kuin silloin. Silloin lahjotti se hänelle nuo molemmat pienet kaksoiset, tänään tahtoi se ne häneltä ottaa; mutta toivo on rohkea kuin mehiläinen, se tungeikse joka kukkaseen ja imee siitä mettä.
Ja Bräsig käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja piti nenäänsä ilmassa ja kuorsahteli ja veti silmäkarvansa korkealle ja levitti lyhyet koipensa niin arvokkaasti ja ylpeästi harilleen, kuin olisi hän lasten oikea isä ja olisi päättänyt tänään naittaa pois heidät, ja hänen seurassansa käveli ihmeen ihana naishahmu, myöskin seppele kädessä, ja se seppele oli sammalista ja keltaisista talvikukista, mutta se soveltui varsin hyvin yhteen noiden vakaisten, uskollisten silmäin kanssa, ja se hahmu tarttui hiljaa hänen käteensä ja veti hänen yhä uudestaan äidin ja lasten luo ja hän laski kätensä heidän päänsä päälle ja kuiskasi heidän korvaansa lempeitä, ystävällisiä sanoja.
Ja Rudolf lähestyi Gottliebiä ja antoi hänelle kättä: "Eikö niin, Gottlieb, tänään et sinä enää ole minulle vihainen?" ja Gottlieb puristi hänen kättänsä Ja sanoi: "Kuinka voit sinä semmoista ajatella, rakas veli! Anteeksi antaminen on kristityn velvollisuus".
Rehtori rykäsi kurkkuansa, ikäänkuin aikoisi pitää taas pienen puheen, ja Kurz tempaisi häntä takinliepeestä ja pyysi häntä Jumalan tähden, ettei hän pilaisi asiaa, ja nyt vasta havaittiin, että Jokkum oli kadonnut seurasta. — Missä oli Jokkum? "Herranen aika, missä on Jokkum?" huudahti rouva Nüssler.
"Niin, missä on Jokkum?" kysyttiin kaikkialla ja Bräsig lähti ensimäiseksi liikkeelle, häntä etsimään ja huusi ulos porstuan ovesta pihalle: "Jokkum!" riensi takaovelle ja huusi puutarhaan: "Jokkum!" ja tullessansa takasin näki hän kyökissä tulipunaset kasvot, jotka puhaltelivat hiilokseen suuren kuparikattilan alle, ja ne olivat Jokkumin kasvot.
Tuvassa ollessaan oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä, että näin erinomaisessa tilaisuudessa oli hänenkin jotakin tekeminen, ja hänen sydämensä oi tullut niin lämpimäksi, että nuo viisikolmatta astetta ulkona varjossa tuntuivat hänestä vielä liian viileältä, ja saadaksensa ulkopuolisen ihmisensä sisäpuolisen kanssa sopusointuun, oli hänen mieleensä heti johtunut punsinteko, sillä millään muulla tavalla ei hän perheellistä juhlaa voinut vietettäväksi ajatellakaan ja hän puhalteli nyt voimainsa perästä, ja Bräsig joutui hänelle avuksi ja maisteli keitosta, ja niin tulivat he vihdoin yhdessä sisään, kantaen rouva Nüsslerin suurinta soppavatia, tulipunasina kuin aarretta vartioitsevat lohikärmeet, ja asettaessaan vadin pöydälle, lausui Jokkum: "Kas tässä!" ja Bräsig sai molemmille kaksoisomenille: "Menkää kiittämään isäänne! Hän pitää huolta aina kaikista".
Sillä aikaa kuin nyt vanhat herrat istuivat punsimaljan ääressä, sillä nuorilla oli kyllä muutakin tekemistä, meni rouva Nüssler hiljaa ulos ovesta; hänen täytyi itseksensä neuvotella vanhemman ystävän kanssa, kuin Bräsig oli, ja nuo pienet kaksoisomenat olivat vaipuneet kokonaan vastaisen onnellisuutensa ihaniin unelmiin ja heräsivät niistä ainoastaan silloin, kun pehtori Bräsig päästi jonkun lystillisen pilapuheen, silloin tulivat heidän punaset poskensa kainostellen näkyviin tuon vastaisen onnenpuun kaunisten, vihreäin lehtien takaa ja loistivat niin suloisesti, että Bräsig yhä taas sai halua laskemaan pilojansa.
"Niin", sanoi hän Gottliebille, "kaikilla on loppunsa. Te tahdoitte kääntääminua! Olkaa vaan varuillanne, minä käännän teidän — Liinan avulla käännän minä teidän".
Ja kun Gottlieb aikoi vastustella, nousi Bräsig istuimeltaan ja antoi hänelle sydämellisesti kättä: "Antakaa sen olla, intoa pitää teissä kumminkin olla, vaikka pastorikin olisitte, ja minä ajattelen hyvää teistä, sillä tupakkakumppanit eivät hylkää toinen toistansa. — Ja te luikari, malttakaapa", sanoi hän Rudolfiin kääntyen, "te olette onkineet pois minun turpani; mutta Hilgendorf on kyllä teidän opettava huilua soittamaan", ja niin puhein lähestyi hän nuorta onkikumppaniansa ja kuiskaisi hänelle korvaan: "ei vahinko suuri! Teidän pitää vaan aina, kun mittaatte kapan jyviä, ajatella Miinaa, ja kun keväällä seisotte ulkona pellolla kymmenkunnan äestäjän keskellä ankarassa itätuulessa, joka ajaa nenänne täyteen savipölyä, että tuntuu siltä, kuin tahtoisi pääskynen tehdä, sinne pesänsä, ja aurinko kurkistelee pölypilven läpitse pyöreänä ja punasena kuin vaskikattila, silloin on teidän ajatteleminen, että ne ovat Miinan kasvot, jotka katselevat alas teihin. — Eikö niin, kiltti ristilapseni?"
Sillä aikaa oli nyt rehtori juonut kolme lasia punsia, kummankin, morsiusparin kunniaksi yhden ja yhden kaikkein kunniaksi yhteisesti, ja nyt ei hän enää antanut itseänsä pidättää, ei edes Kurzinkaan, vaan piti vihdoinkin kauvan säästetyn puheensa ja alkoi esipuheen esipuheesta. Hän nousi istuimeltaan, otti teelusikan ja sokeripihdit käteensä, jotka kahvikalasin jälkeen vielä viruivat pöydällä, yskäisi pari kertaa merkiksi, että nyt oli alkava, ja kun hän havaitsi, että kaikki häntä silmäilivät ja että Jokkum laski kätensä ristiin, tarkasteli hän ensin hyvin syvämietteisesti milloin lusikkaa, milloin pihtejä. Yht'äkkiä kurotti hän teelusikan ihan Bräsigin nenän alle ja kysyi häneltä tarkasti, ikäänkuin olisi Bräsig sen varastanut ja täytyisi hänen nyt tunnustaa: "Tunnetteko tätä?" — "Tunnen", vastasi Bräsig, "mitä sitte?" — Ja rehtori piti pihtejä Kurzin silmäin edessä ja kysyi häneltä samoin, tokko hän niitä tunsi. Kurz tunsi ne kyllä, olivathan ne Jokkumin.
"Niin", pitkitti rehtori nyt puhettansa, "te tunnette ne, se on: teillä on aistillinen käsitys niistä, voitte ne erottaa muista esineistä värin, kiillon muodon puolesta; mutta sitä siveellistä merkitystä jonka minä niille annan, te ette tunne". Hän katseli ympärillensä, eikö kukaan tahtonut häntä vastustella; mutta kun kaikki vaikenivat, jatkoi hän. "Niin, sitä ette tunne! Minun on se teille ilmottaminen ja selittäminen. Näettekö, kauvan ei ole viipyvä, niin tulee tämän talon toimelias emäntä ja korjaa lusikan ja pihdit, jotka tässä näennäisesti olivat erillään toinen toisistansa, pöytälaatikkoon, jossa ne lepäävät yhdessä; tuhannen tuhansissa perheissä lepäävät ne yhdessäsamassapöytälaatikossa; ja tuhannen tuhatta vuotta takaperin lepäsivät ne yhdessäsamassapöytälaatikossa. Se on vanha, pyhä tapa, sillä mitkä yhteen kuuluvat, niitä ei saa erottaa. Ja Aatami" — hän kohotti sokeripihdit ilmaan — "ja Eeva" — hän piti teelusikkaa näkyvillä — "kuuluivat yhteen, sillä Jumala oli heidät toinen toistaan varten luonut" — hän piti niitä molempia korkealla — "ja Jumala itse pani heidät yhteen paratiisin pöytälaatikkoon. — Ja mitä teki Noah? Hän rakensi arkin, pöytälaatikon — jos niin tahdotte, rakkaat kuuliani — ja kutsui uros- ja naaraspuoliset eläimet ja ne tottelivat hänen ääntänsä" — nyt hän kuljetti sokeripihtejä yli pöydän sillä tavoin nimittäin, että hän vuorotellen aukaisi ja taas sulki niitä, ja sysäsi teelusikkaa perästä päin — "ja menivät…" —
"Sisään!" huudahti Bräsig, sillä joku oli koputtanut ovelle, ja sisään astui Fritz Triddelfitz. Hän toi terveisiä Hawermannilta herra Nüsslerille ja kysyi, eikö hän tahtonut lainata Hawermannille pari turnipsiraitia, sillä Pümpelhagenissa alkoi nyt turnipsinleikon aika. Tämä teki häiringön, mutta rehtori pysyi asennossaan, valmisna puhumaan.
Kyllä vaan, sanoi Jokkum, hän oli ne lainaava, ja kun Fritz punsinhajusta ja rehtorin liikenteistä, jotka hän hyvin tunsi niiltä ajoilta, jolloin rehtori oli hänen selkäänsä pehmittänyt, havaitsi että täällä oli jotakin erinomaista tekeillä, kävi hän varpaisillaan yli lattian ja istui pöydän ääreen, ja Jokkum lausui: "Miina, täytä toki Triddelfitzillekin lasi".
Fritz joi ja rehtori oli taas alkamaisillaan.
"Alottakaa taas alusta", sanoi Bräsig, "sillä Triddelfitz ei muuten tiedä niistä on kysymys".
"Me puhuimme siis…" alotti rehtori.
"Sokeripihdeistä ja teelusikasta", huudahti Kurz harmistuneena, "ja että niiden paikka on pöytälaatikossa", ja samassa otti hän ne hopeakalut rehtorin kädestä ja viskasi ne pöytälaatikkoon ja sanoi: "Kas niin, nyt ovat uroot ja naaraat Noahn arkissa, ja minä arvelen, meikäläiset ovat myöskin sinne tulevat. — Teidän on nimittäin tietäminen, Triddelfitz, että me vietämme täällä tänään kahdenkertaista kihlausta, se on pääasia, ja mitä rehtori täällä veisailee, on vaan lörpötystä samasta asiasta. — Kuinka voi Hawermann?"